Ahti Karjalainen kertoo kirjassaan Kotimaani ompi Suomi, että yöpakkashallituksen kaaduttua tammikuussa 1959, presidentti tapasi Leningradissa Neuvostoliiton pääministerin Nikita Hrustsevin, ulkoministeri Andrei Gromykon ja eräitä muita Neuvostoliiton johtajia. Vuorokautta myöhemmin presidentti kutsui minutkin sinne, ja Neuvostoliiton puolelta Leningradiin saapui uunituore ulkomaankauppaministeri Nikolai Patolitshev apulaisineen. Valtion päämiesten neuvottelujen yhteydessä Hrustsev totesi Suomen ja Neuvostoliiton välien viilentyneen Fagerholmin hallituksen toimintakaudella. ”Neuvostoliitto haluaa tehdä suhteistaan Suomeen esimerkin yhteiselosta sosialistisen ja ei-sosialistisen maan kesken”.
Sen jälkeen kun valtion päämiehet olivat poliittisella tasolla sopineet kauppaneuvottelujen jatkamisesta, meidät hälytettiin sopimaan, milloin näitä neuvotteluja virallisesti jatketaan. Kyse oli vuoden 1959 kaupasta, uudesta viisivuotissopimuksesta ja niin sanotusta ruplaluottosopimuksesta. Kaikista näistä oli puhuttu aiemminkin, mutta yöpakkashallituksen aikana asiat olivat olleet jäässä. Suomen puolelta jouduin johtamaan neuvottelut ja kaikki sopimukset saatiin valmiiksi vuoden 1959 aikana, Karjalainen kirjoittaa.
Nimitys ”jäiden sulaminen” syntyi lopettajaisaterialla eräässä hallituksen huvilassa Leningradissa. Läsnä olivat Nikita Hrustsev, ulkoministeri Andrei Gromyko, Nikolai Patolitshev, presidentti Kekkonen ja minä sekä joitakin virkamiehiä. Hrustsev piti tärkeän ja mielenkiintoisen puheen, jossa hän julkisesti antoi ymmärtää, että poliittinen sovinto on löydetty – olihan yöpakkashallituskin jo vaihtunut Sukselaisen vähemmistöhallitukseen. Hrustsevin puhe oli pitkä. Hän käytti apunaan paperiliuskaa, johon oli merkinnyt joitakin kohtia puheensa rungoksi. Lopuksi Hrustsev naureskeli puhuessaan niin pitkään, että jäätelökin ehti sulaa. Mutta hän antoi ymmärtää, että jäitten sulattaminen sopi hyvin tilanteeseen.
Sukselaisen vähemmistöhallitus oli luonut poliittiset edellytykset neuvotteluille. Minut valittiin hänen hallituksensa kauppa- ja teollisuusministeriksi sekä ulkomaankauppaministeriksi, muutenhan olin Suomen Pankissa, Karjalainen kirjoittaa. Sukselaisen hallitus (13.1.1959 – 14.7.1961) istui varsin pitkään, aina seuraaviin presidentinvaaleihin saakka. Pääministeri tosin vaihtui välillä, koska Sukselainen joutui Kansaneläkelaitoksen juttujen takia eroamaan ja Miettunen ( 14.7.1961 – 13.4.1962) tuli hänen tilalleen. Presidentinvaalien jälkeen annettiin hallitus minun muodostettavakseni, Karjalainen kirjoittaa. Tuolloin rakennettiin Karjalaisen ensimmäinen hallitus, joka oli enemmistöhallitus. siinä oli kokoomuskin mukana.
Yöpakkaskauden yhteydessä sosiaalidemokraatit olivat joutuneet paitsioon. Jo vähän aiemmin Väinö Tanner oli Väinö Leskisen myötävaikutuksella valittu sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajaksi (1957- 1963). Tunnetusti Tanner ei tullut toimeen neuvostoliittolaisten kanssa ja nämä pitivät hänen valintaansa Sosiaalidemokraattisen puolueen poliittisena sodanjulistuksena. Sosiaalidemokraattisen puolueen osalta kaikki alkoi jähmettyä ja puolue joutui paitsioon lähes kymmeneksi vuodeksi, aina vuoden 1966 vaaleihin saakka.
Vasta 1960-luvun alkupuolella Leskinen alkoi kulissien takana etsiä uudelleen yhteyksiä presidenttiin ja täällä oleviin neuvostoliittolaisiin. Aitio, Leskinen ja Korsimo – minäkin ajoittain – olivat muodostaneet ryhmän, joka oli koettanut miettiä, miten sosiaalidemokraattisesta puolueesta saataisiin hallituskelpoinen. Eikä SKDL katsonut voivansa tulla hallitukseen ilman sosiaalidemokraatteja.
Aikaa myöten nämä keskustelut johtivat Leskisen käyntiin Moskovassa, jossa hän koetti solmia suhteet uudelleen. Sosiaalidemokraatit keskustelivat hänen matkastaan jälkeenpäin melkoisesti.
En tiedä, keiden kanssa Leskinen tuolla kertaa Moskovassa puhui ja mitä kauppaa hän hieroi. Joka tapauksessa 1960-luvulla hän haki yhteyksiä neuvostoliittolaisiin, vaikka hänen oma poliittinen asennoitumisensa heihin täällä kotona oli samantapainen kuin Franz-Josef Straussin, joka Saksan liittotasavallassa on puheissaan hyvin neuvostovastainen, mutta silti mielellään tapaa Neuvostoliiton johtohenkilöitä.
Väinö Leskinen oli toisen hallitukseni ulkoministeri, tunsin hänet hyvin varsinkin hänen viimeisinä vuosinaan. Asuimme samassa talossa, kunnes hän muutti toiseen paikkaan, Karjalainen kirjoittaa.
Kuuluisassa Pitkänsillan puheessaan Helsingin Työväentalossa 25.9.1964 presidentti lupasi tulla sosiaalidemokraatteja vastaan puoliväliin ja vähän pitemmällekin. Tällä tavalla sosiaalidemokraattien paitsio vähitellen päättyi, joskin käänteissään vikkelää Leskistä epäiltiin. Muista hyvin, että esimerkiksi Rafael Paasio oli ollut aina erittäin epäluuloinen Leskistä kohtaan eikä pitänyt tämän itsenäisistä ja äkillisistä käänteistään. Mutta sosiaalidemokraattien oli pakko taipua, koska Leskinen sai kannatusta laajemmaltakin. Lopulta sosiaalidemokraatit tulivat siihen tulokseen, että tämä on ainoa järkevä tapa päästä poliittisesta paitsiosta ja saada myös suhteet Neuvostoliittoon kuntoon.
Hertta Kuusisen näkemys Ahti Karjalaisesta
Tärkeä mies tuo Ahti Karjalainen. Totta puhuen minusta hän ei ole näyttänyt tärkeältä eikä minulla ole ollut vaikeutta saada häneen kontaktia. Asioista saatettiin olla eri mieltä, mutta se ei ole missään määrin haitannut keskinäistä yhteisymmärrystä, joka on mielestäni vallinnut välillämme. Yksi syy lienee se, että maamme kannalta tärkeissä asioissa kehitys on Ahti Karjalaisenkin myötävaikutuksella kulkenut toivomaamme suuntaan. Nimenomaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteet ovat kehittyneet suotuisasti.
Satumme muuten molemmat, Ahti Karjalainen ja minä, olemaan tärkeän vaikuttaja- ja valitusjärjestön, Suomi-Neuvostoliitto-Seuran keskusjohtokunnan jäsen. Tapaamme silloin tällöin myös Paasikivi-seurassa. Toinen syy hyvään yhteisymmärrykseen lienee, etten ole nähnyt Ahti Karjalaisessa vastustajaa. Tärkeä yhteinen asia on ollut Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyssuhteiden lujittaminen.
Tanssilakin saattaa olla merkitystä yhteistyön rakentamisessa. Pohjoismaiden Neuvoston kokouksen aikana Kööpenhaminassa – saimme Ahti, edesmennyt Kauno Kleemola ja minä ajatuksen yhteisistä illanistujaisista eräiden sosiaalidemokraattien kanssa. Henkilökohtainen tutustuminen ja keskustelu on tunnetusti omiaan poistamaan ennakkoluuloja sekä lähentämään eri osapuolien näkemyksiä. Havaitsimme pian, että ilmapiiriä oli lämmiteltävä myös tanssimalla. Saimme ahkeroida myöhään yöhön. Työ ei tainnut olla ihan turhaa, kirjoittaa Hertta Kuusinen.
Alettiin puhua K-linjasta
K-linja vahvistui selvästi myös maalaisliiton eduskuntaryhmässä. Huhtikuussa 1959 eduskuntaryhmä käsitteli kertomusta ryhmän toiminnasta edelliseltä vuodelta. Siinä esitettiin tuomittavaksi edellisen syksyn ”kulissientakainen toiminta” hallituksen kaatamiseksi. Se kuitenkin poistettiin kertomuksesta äänin 19-17. Näin eduskuntaryhmän enemmistö hyväksyi Ahti Karjalaisen ja Arvo Korsimon toiminnan Fagerholmin kolmannen hallituksen kaatamiseksi.
Maalaisliiton eduskuntaryhmään tuli vuoden 1958 vaaleissa melkoinen joukko uusia kansanedustajia. Yöpakkaskauden hämmingissä tuo uusien edustajien joukko tunsi tarvetta kokoontua pohtimaan asioita yhdessä. Ensimmäisen kerran kokoonnuttiin kansanedustaja Esu Niemelän asunnolle Aurorankadulle ja siitä keskustelukerho sai nimenkin, sitä alettiin sanoa Aurora-seuraksi. Joukkoon kuuluivat ainakin Esu Niemelä, Olavi Lahtela, Arvo Pentti, Veikko Savela, Veikko Svinhuvfud ja Matti Kekkonen, jonka mukanaolo piti ryhmän lähellä presidenttiä. Myös eduskuntaryhmän tiedotussihteeri Jouko Loikkanen oli mukana Aurora-seurassa. Hänen mukaan keskustelukerho tuki Ahti Karjalaista maalaisliitossa. Se muodosti eräänlaisen ”Karjalaisen porukan” puolueen eduskuntaryhmässä.
Lähdeaineisto:
Ahti Karjalainen: Kotimaani ompi Suomi ISBN 951-35-2359-4
Martti Rahunen: Miehen ikä ISBN 951-26-0216-4
Lasse Kangas: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena ISBN 951-26-2591-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti