Vankisurmat - neuvostosotavankien laittomat ampumiset

Filosofian tohtori Antti Kujala on kirjoittanut kirjan suomalaisten sotilaiden ja siviilien neuvostovankeja vastaan jatkosodan aikana tekemistä henkirikoksista eli lainvastaisista sotavankisurmista. Vankisurmat ovat suomalaisen sotahistorian pitkään pimennossa pidetty asia. Suomalaisten hallussa jatkosodan aikana olleista 67 000 sotavangista kuoli arviolta 22 000 eli joka kolmas. Sotavankeudessa kuolleista ammuttiin noin 1100 eli 5,5 prosenttia. Nämä vankileirien kuolleisuusluvut ovat korkeita maalta, jossa oli vallalla demokraattinen järjestys.

Haagin sopimus maasodan laeista ja tavoista vuonna 1907 velvoitti sotavankeja ottaneen maan hallituksen huolehtimaan heidän ylläpidostaan ja turvallisuudestaan. Ohjesääntö kielsi antautuneen ja taistelusta luopuneen haavoittuneen vihollissotilaan surmaamisen ja vahingoittamisen. Suomi oli liittynyt Haagin yleissopimukseen. Valtaosa sekä rintaman että sotavankileirien sotavankisurmista ajoittui jatkosodan kahteen ensimmäiseen vuoteen 1941 ja 1942. Suurin osaa tuolloisista sotavankeihin kohdistuneista henkirikoksista johtui osaksi ja joskus lähes kokonaan jatkosodan alussa yleisestä ajatustavasta eli revanssihengestä, Saksan aseveljeyden mukanaan tuomasta voitonvarmuudesta ja ylimielisyydestä ja ryssänvihasta. Muutamien sotavankisurmajuttujen yhteydessä paljastui myös kaatuneiden vihollissotilaiden ruumiiden häpäisyä. Surmattujen vihollisten housuja avattiin ja sukupuolielimet paljastettiin, Joidenkin naisvankien yläruumis riisuttiin paljaaksi. Joskus sotilaat kuvauttivat itsensä ruumiiden vieressä.

Sotavankileirien vartijoita ei erikoisleirejä lukuun ottamatta mitenkään valikoitu. Koska kaikki kynnelle kykenevät tarvittiin rintamalla, sotavankileirien vartijoiksi otettiin vakavan haavoittumisen, henkisten ongelmien, sairauden tai iän perusteella rintamakelpoisuutensa menettäneitä. Alaikäisyydestä johtunut kypsymättömyys, sotilaskoulutuksen puute, pelko, julmuus, vammautumisesta johtunut kostonhalu, mielenterveysongelmat ja alkoholin ja lääkkeiden väärinkäyttö toimivat useiden sotavankisurmien pontimena. Sotavankeja ammuttiin tottelemattomuuden ja luvattomien poistumsiten estämiseksi. Näiden rikkomusten viemistä kenttäoikeuteen pidettiin liian hankalana ja tarpeettomana. Sotavangin ampuminen katsottiin nopeammaksi ja varmemmaksi rangaistuskeinoksi. Oli epäselvää, millaisia tuomioita kenttäoikeus langettaisia ja miten kestävällä juridisella pohjalla ne olivat. Määräyksiä rikkoneet vangit vangit ammuttiin varoitukseksi toisille vangeille. Laittomat ampumiset lavastettiin vangin epäonnisuneeksi pakoyritykseksi. Toista sataa sotavankia ammuttiin runsaan puolen aikana laittomastia ilman, että kysymys oli vankien systemaattisesta tuhoamisesta. Rikokset tutkittiin, mutta niitä ei viety oikeuteen. Päämaja yritti vaientaa jutun peläten oikeusjutun vaarantavan aremeijan johdon ja maan ulkomaisen maineen.

IV armeijakunnassa ja sen toimintaa entistä laajemmalla alueella jatkuneessa Kannaksen ryhmässä sotavankien laiton kurinpito tehtiin luvalliseksi armeijakunnan komentajan nimissä ja hänen tahdostaan annetulla käskyllä. Sotavankeja käytettiin miinanraivauksessa päämajan kirjallisen käskyn perusteella.
Sotarikosjutuissa oli vuoden 1948 loppuun mennessä tuomittu rangaistukseen yli 700 henkilöä. Korkeimpaan oikeuteen edenneitä sotarikosjuttuja oli noin 300, joista henkirikosjuttuja 200 ja loput pahoinpitelyitä sekä muita lievempiä juttuja. Korkein oikeus ja myös alemmat oikeusasteet kohtelivat armeijan ylimpään johtoon ja yhteiskunnan elittiin kuuluvia syytettyjä helläkätisemmin kuin osdan aikaisista teoistaan leivättömän ääreen vastaamaan pantuja keskimäärin.
Jatkosodan aikana ei sotavankeihin kohdistuneita rikoksia pääsääntöisesti viety oikeuskäsittelyyn, vaan ne ratkaistiin yleensä painamalla villaisella.

Joukkosurma

Kirjan mukaan kapteeni Ahonen ei heti löytänyt kaipaamiaan ampujia, vaikka komensi konepistoolimiehiä astumaan esiin. Kuitenkin kaksi kersanttia saatiin joko suostumaan vapaaehtoisiksi tai ainakaan he eivät kieltäytyneet tottelemasta käskyä. Ahonen ilmoitti vangeille, että heidät ammuttaisiin. Toinen kersanteista "suolasi" kylmästi ensin upseerit ja sitten pienemmissä ryhmissä miehistöön kuuluvat. Kersantin konepistoolin mennessä hetkellisesti epäkuntoon maalitauluna ollut ryhmä yritti pakoon, mutta varmistamassa olevat sotilaat lopettivat heidän juoksunsa lyhyeen. Jotkut venäläisistä tekivät ristinmerkkejä. "Isä Aurinkoinen" tai "Pienten kansojen ystävä", kuten Stalin antoi itseään kutsua, oli progandallaan ja silkalla pakolla valjastanut maansa nuoret miehet sotakoneistonsa tykinruuaksi, mutta kahden vuosikymmenenkään kommunistiproganda ei ollut onnistunut hävittämään kaikkea uskonnollisuutta.
Kapteeni Ahonen oli ollut Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) ja Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) jäsen ja kumpikin kersantti oli kuulunut suojeluskuntaan. Ampujakersantti oli talvisodan Kollaan taistelujen veteraani. Hän oli rämäpäisen miehen maineessa. Siviilissä saadut sakko- ja vankeustuomiot kertoivat miehen olevan maineensa mittainen. Kapteeni Ahonen oli siviilissä pankinjohtaja, Karunan rovastin poika ja vuoden 1918 vapaussoturi.

Tapaus Sven Oskar Lindgren

JR 47:n pataljoonan komentaja majuri Sven Oskar Lindgren välttyi tuomiolta vedottuaan onnistuneesti divisioonan komentaja eversti Vihmalta saamaansa sotavangin ampumiskäskyyn.
Uppiniskainen vanki sai kaivaa oman hautansa. Kun hän oli päässyt 60 sentin syyvyyteen ja kuoppaan alkoi tihkua vettä, häneltä kysyttiin, haluaisiko hän rukoilla, Vanki pyysi, että hänet ammutaan heti. Pyyntöä noudatettiin.
Oikeudessa syyttäjä ei epäillyt Lindgrenin saamaa Vihman ampumiskäskyä. Oikeus jätti Lindgrenin tuomitsematta. Vihmalla ei luultavasti ollut mitään osaa jutussa, vaan vangin hengen kannalta kohtalokkaan ratkaisun teki Lindgren.
Lindgren tuli sodan jälkeen tunnetuksi neljän alaikäisen lapsen isän, sotamies Eemil Hytin ampujana. Lindgren ampui Hytin Ilomantsin ankarien torjunta- ja mottitaistelujen aikana 5.8.1944. Lindgren selvisi Hytin jutusta tuomiotta.
Syksyllä 1959 Lindgren pääsi lehtiin laukaistuaan haulikkonsa kolmea hänen maillaan jäniksiä metsästänyttä miestä kohti ja komennettuaan aseella uhaten nämä nostamaan kätensä yläs ja pudottamaan housunsa alas- Lindgren pidätti laittomasti salametsästäjät ja juoksutti heidät pois maailtaan. Yksi pidätetyistä oli Melbournen olympialaisten vapaapistooliammunan kultamitalivoittaja Pentti Linnosvuo. Lingren sai tempauksestaan seitsemän kuukauden ehdollisen vankeustuomion.

Musta enkeli

Kirja kertoo eräästä keskipohjalaisesta sairaanhoitajattaresta joka oli määrätty palvelemaan 32. kenttäsairaalaan. Sairaanhoitajar oli yli 30-vuotia ja naimaton. Joku vartiomiehistä oli saattanut sairaanhoitajattaren raskaaksi.
Elokuun 20. päivän tienoilla sairaanhoitajattaren osastolle tuotiin alavatsaansa ja/tai takamuksiinsa haavoittunut noin 30-vuoitias nainen, joka oli sotialspuvussa, mahdollisesti jopa upseeri. Hän oli kotoisin Ukrainasta ja huolissaan lapsensa kohtalosta. Nainen suhtautui ystävällisesti hoitajiinsa ja kiitti saamastaan avusta.
Sairaanhoitajatarta suututti, että vartiomiehet kantoivat naisvangille kilvan erilaisia herkkuja, joita omatkaan haavoittuneet eivät saaneet. Sairaanhoitajattaren makaaja lienee ollut yksi näistä naisen hemmottelijoista. Sukupuolensa vuoksi vankipotilas sijoitettiin yksinään saunaan, joten sairaanhoitajattaren oli helppo päästää vihansa ja mustasukkaisuutensa valloilleen. Sairaanhoitajar tainnutti naisen morfiinilla ja ampui sitten häntä pistoolilla vatsaan.
Koska sairaanhoitajattarista oli pulaa eikä kotirintamalla ollut tietoa naisen tekemisistä, hän pääsi pian palvelemaan Kannuksen sotasairaalaan.

Lukuisia esimerkkejä

Kirja kertoo kuinka kuulustelun päätteeksi P. ampui vangin. Kuten melkein kaikissa vankisurmissa tekijä ampui nytkin edellään kävelevää, pahaa aavistamatonta vankia takaapäin. Samana päivänä surmatusta vangista otettiin valokuva. Hän makasi selällään nojaten takanaan olevaan isoon kiveen. Vangin housut oli avattu ja hänen sukupuolielimensä oli paljastettu. Vainajan edessä seisoi kolme lumipukuun pukeutunutta konepistoolimiestä (joista yhdelläkään ei ollut mitään tekemistä itse surman kanssa. Kuva tuo mieleen Abu Graibin vankilan kuuluisat otokset, joissa voittaja ylvästelee voimansa täyteydellä poseeramalla samassa kuvassa yhdessä häpäisemänsä voitetun kanssa.
Korkeimman oikeuden käsittelemissä jutuissa surmattiin rintaman takana 500 sotavankia ja rintamalla 181 eli yhteensä 681. Mukaan on otettu vain sellaiset sotavankisurmat, joita oikeuden pöytäkirjojen mukaan voi pitää kutakuinkin varmoina. Kaikki tapaukset eivät johtaneet tuomioihin, koska surma oli tehty oikeuden ja syyttäjän mukaan lainmukaisesti.

Yhteenveto

Vankisurmat-kirja tuo esiin suomalaisen sotahistorian pitkään pimennossa pysyneen asian. Kirja on ensimmäinen esitys suomalaisten sotilaiden ja siviliien neuvostovankeja vastaan tekemistä henkirikoksista.
Kirja kertoo asioita arkistotietoihin perustuen. Itse olen kuullut asioista myös vanhemmilta miehiltä. Eräs vastikään edesmennyt kalajokinen henkilö kertoi kalajokisesta sotavankien kuljettajasta. Kertojan mukaan tämä sotavankienkuljettaja ampui useimmat sotavankinsa, jotka oli määrätty hänen kuljetettavakseen. Kukaan ei ole perään huudellut eikä tutkinut asioita.
Paljon on vielä selvitettävää ja paljon myös jää selvittämättä. Sotavankeudessa kuoli Suomessa kaikkiaan n. 22 000 venäläistä sotavankia. Pääasia on kuitenkin että historian totuus näiltäkin osin paljastuu. Suomi ja suomalaiset eivät poikkea muista sotaakäyneistä maista. Sota on todella raakaa.

Lähdeaineisto: Antti Kujala Vankisurmat - neuvostosotavankien laittomat ampumiset jatkosodassa
ISBN 978-951-0-33767-5