Kesäkuun 16. päivä vuonna 1904 oli kaunis ja aurinkoinen. Kello oli täsmälleen yksitoista, kun kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov saapui pääportaiden juureen Senaatintorin eteen. Hän astui yksin puolihämärään eteiseen ja alkoi nousemaan Senaatin portaita ylös, jolloin hänen kävelykeppinsä kaiku kuului läpi hiljaisen porraskäytävän. Samaan aikaan yläikkunassa odottanut suomenruotsalainen 29-vuotias varakamreeri Eugen Schauman lähti kenraalikuvernööriä vastaann ylhäältä. Samalla hetkellä, kun Bobrikov astui keskimmäisen porraspegermän kivilattialle ja kääntyi talousosaston istuntosalia kohti vasemmalle, hän kohtasi ampunjansa. Sanakaan ei vaihdettu. Schauman ampui Browningillaan kolme laukausta. Sen jälkeen Schauman käänsi pistoolinsa omaan rintaansa ja laukaisi kahdesti.
Harkittu murha
Suurpolitiikan keskeiseksi symboliksi Suomessa kohosi kenraalikuvernööri Bobrikov. Häntä pidettiin yksiselitteisesti syyllisenä Suomen valtiollisten oikeuksien perustuslain vastaiseen kaventamiseen. Bobrikovin kuoleman uskottiin jarruttavan venäläistämisprosessia. Schauman järkeili, että vaikka kenraalikuvernöörin murha ei lopettaisi sortopolitiikkaa, olisi se järisyttävä muistutus suomalaisten tyytymättömyydestä, joka keisarin olisi otettava huomioon. Schauman oli päättänyt teon yhteydessä riistää henkensä attentaatin onnistumisesta riippumatta. Hän laski, että sovittamalla tekonsa hengellään, hän saisi ihmiset suhtautumaan ymmärtäväisemmin tekoonsa. Schauman onnistuikin poikkeuksellisen hyvin mielipiteiden manipuloinnissa. Schaumanin teko hyväksyttiin laajasti. Bobrikov ei kuollut heti. Laukaukset olivat vaurioittaneet hänen sisäelimiään niin pahasti, että hän kuoli sairaalassa seuraavana yönä kellon ollessa kymmentä yli yhden.
Helsingissä odoteltiin tietoa kuolemasta, ja kun se tuli niin riemu nousi monissa paikoissa kattoon. Muun muassa Jean Sibelius, Armas Järnefeldt ja Jost von Quanten juhlivat niin, että joutuivat poliisikamarille kuultavaksi.
Venäjän julkinen sana ylireagoi tekoon ja länsimainenkin lehdistö kiinnitti Bobrikovin murhaan pääsääntöisesti myönteistä ja ymmärtävää huomiota. Suomessa Schaumania pidettiin lähes kansallissankarina. Schauman kirjoitti tsaarille kirjeen, jossa hän pyysi tekoaan anteeksi ja kehotti tsaaria itseään ottamaan selville, mitä Suomessa tapahtuu. Kirjeessään Schauman arvosteli voimaperäisesti Bobrikovin ja ministerivaltiosihteeri Vjatsheslav von Plehwen toimia Suomessa.
- Kun ei ole toiveitakaan siitä, että oikeat tiedot asian todellisesta tilasta pitkiin aikoihin voisivat päästä Teidän Majestettinne kuuluviin ja että kenraalikuvernööri Bobrikov niiden perustella kutsuttaisiin täältä pois, ei jäljelle jää muuta mahdollisuutta kuin turvautumalla hätävarjeluun ja yrittää tehdä hänet vaarattomaksi. Keino on väkivaltainen, mutta ainoa mahdollinen, perusteli Schauman tekoaan.
Valtioneuvoston toiselle kerrostasanteelle kiinnitettiin 11.8.1933 muistolaatta, jossa lukee "Se Pro Patria Dedit" (kuollut isänmaan puolesta).
Tappakaa Ritavuori
Itsenäisen Suomen kuuluisin salamurha lienee sisämisteri Heikki Ritavuoren murha 14.2.1922. Nuoren tasavallan alkutaival oli riitaisaa. Tasavallan presidentiksi oli valittu professori ja Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti K.J. Ståhlberg. Mannerheimille uskolliset upseerit, etenkin jääkäripiireissä ja suojeluskunnissa pelkäsivät vapaussodan saavutusten vaarantumista.
Edistyspuolueella oli kaksi vahvaa ministeriä Heikki Ritavuori ja Rudolf von Holsti. Molemmat herättivät suorilla puheillaan kiivaita intohimoja. Aika-ajoin vapaussodan sankaria Mannerheimiä pyrittiin nostamaan armeijan tai suojeluskunnan päälliköksi, mutta Ståhlberg esti yritykset. Suojeluskunnalla oli 100 000 miestä aseissa, enemmän kuin vakinaisella armeijalla.
Kun valtataistelu Venäjällä kävi kuumimmillaan, vaativat mannerheimiläiset Suomen hyökkäystä Pietariin. Ståhlberg vastusti hyökkäystä, mikä oli katkera tappio Mannerheimille. Suomen armeijan mukaantulo estettiin myös Karjalan heimoveljien auttamisessa, mikä oli toinen katkera tappio Mannerheimille. Hallituksen päätöksen mukaisesti sisäministeri Ritavuori antoi määräyksen pidättää kaikki idästä palaavat suomalaiset vapaaehtoiset ja riisua heidät aseista. Tammikuussa 1921 oikeusministeri kieltäytyi presidentin esittelyssä esittelemästä lakia kapinaan osallistuneiden punaisten osittaisesta armahtamisesta. Tällöin presidentti erotti oikeusministerin ja määräsi sisäministeri Ritavuoren toimimaan vt. oikeusministerinä ja esittelemään lain. Laki herätti rajua kritiikiä Ritavuorta kohtaan. Vasemmisto vaati täydellistä armahtamista ja oikeisto vastusti kaikkia myönnytyksiä punaisille. Tilanne maassa kiristyi entisestään. Tasavallan presidentti erotti suojeluskuntain päällikön Paul von Gerichin ja nimitti väliaikaiseksi ylipäälliköksi kenraalimajuri Emil Bergin. Berg sai oikeiston taholta maanpetturin leiman. Tästä järkyttyneenä Berg teki pian itsemurhan.
Pidettiin kansalaiskokouksia, joissa vaadittin Ritavuoren eroa ja ajoittain jopa Ståhlbergin syrjäyttämistä. Myös kommunistien aktiviteetti kiihtyi. Tammikuussa 1922 kommunistit antoivat julistuksen, jossa kehotettiin työläisiä muodostamaan armeija kapitalismin kukistamiseksi. Ritavuori määräsi kommunistien johdon pidätettäväksi ja ryhtyi muihinkin kommunistien vastaisiin toimiin. Nyt ruotsinkieliset gerichiläiset näkivät tilaisuutensa koittaneen. Ritavuoren murha pantaisiin vallitsevissa oloissa kommunistien syyksi, jolloin saataisiin eliminoitua samalla kaksi kärpästä, Ritavuori ja kommunistit. Salamurhan päätti toteuttaa köyhtynyt aatelinen Ernst Tandefelt. Hän väijyi Ritavuorta tämän asunnon edessä Helsingin Nervanderinkadulla ja ampui kuolettavat laukaukset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti