Moskovan päiväkirja

Dosentti Hannu Rautkallion kirja Moskovan päiväkirja ei ole tutkimus, vaan yksityiskohtainen runsaasti rönsyilevä kirjapitäjämäinen selostus päiväkirjamaisesti asioiden tutkimisesta ja selvittämisestä. Siksi kirja on erittäin raskasta luettavaa, lähes painajainen. Kirja on yksi sekamelska ihmisistä, tutkimusorganisaatioista ja yhteistyöprojekteista.Tärkeät asiat eivät erotu vähemmän tärkeistä asioista ellei lukija itse osaa niitä erotella. Kirjassa on 422 sivua. Jos kirja olisi kirjoitettu niin, että siitä olisi jätetty epäolennainen tieto pois, niin kirjan paksuus olisi korkeintaan 200 sivua. Sen jälkeen kirja ei olisikaan erottunut muista historiantutkijoiden kirjoista. Rautkallion kirja on kuitenkin erittäin mielenkkintoinen tuhansine pikkutarkkoine yksityiskohtineen.

Kirja paljastaa kuinka kuinka huonot suhteet suomalaisilla tutkijoilla on keskenään. Rautkallio asennoituu ylimielisesti neuvostoarkistoissa istuviin muihin suomalaisiin, joiden hän kuvailee puurtavan "harmittomampien aiheiden, kuten Skp:n historian tai talvisotaa koskevien kysymysten parissa". Kirja osoittaa, miten surkeassa jamassa ovat lähihistorian tutkijoiden keskinäiset suhteet. Dosentti Rautkallio ei ainakaan kirjallaan paranna näitä huonoja keskinäisiä suhteita, sillä niin voimakkaasti hän arovstelee muita tutkijoita.

Tilattu nootti

Rautkallion julkaisemat tutkimukset, mm. vuoden 1961 noottikriisistä, aiheuttivat Suomessa julkisen kohun. Silloin alkanut arkistojen sota heijastuu tämän päivän kuumaan keskusteluun ns. Stasi- listoista. Niiden salailuilla on ollut suora yhteys NKP:n arkistojen tutkimiseen 1990-luvun alkuvuosina.
Novosibirsk-nootti syntyi Tehtaankadulla. Moskovan arkistojen 24.11.1961 päivätty muistio kertoo Kekkkosen ja Hrutsevin kahdenkeskisistä keskusteluista. Kekkonen oli sanonut, että "nootti on auttanut häntä suuresti" ja että "suunnnitelmat ovat sujuneet hyvin".
Lokauun vallankumouksen johdosta Neuvostoliiton suurlähetystössä 8.11. järjestetyn vastaanoton yhteydessä Kekkonen keskusteli sivuhuoneeessa, muilta vierailta salassa, KGB:n Helsingin residentin (paikallispäällikkö) V.V. Genikovin (Zenikov) kanssa. Kekkonen sanoi, että nootissa oli korostettava mainittua Saksan uhkaa, koska siihen (noottiin) olisi tullut muutoin liian korostettu sisäpoliittinen painotus, mikä olisi yhdistänyt sen liian selävsti hänen presidentiksi valintaansa.

Vielä Kekkosen toisella presidenttikaudella vähempiarvoiset neuvostoliittolaiset KGB:n yhteyshenkilät välttivät Tamminiemessä käymistä. Presidentin poika Matti Kekkonen on kertonut, että hänen isänsä ja KGB:n edustajan tapaamiset järjestettiin salaa muualla, usein Matti Kekkosen kotona, jotta suojelupoliisinmiehet eivät saisi asiasta vihiä.

Leskisen kääntyminen

Väino Leskisen kääntyminen vuonna 1964 Moskovan tielle oli aikoinaan vilkkaan spekulaation kohde. Leskinen kävi tapamassa CIA:n eli Yhdysvaltain tiedustelupalvelun edustajia Dusseldorfissa 15.1.1965. CIA maksoi hänen matkalaskunsa 4 963 markkaa.
CIA-pomon kertomus osoittaa kuinka Väinö Leskinen oli ollut koko sodanjälkeisen ajan amerikkalaisten erityissuosiossa. Leskinen kertoi CIA:lle vuonna 1964 KGB:n avulla suoritetusta Varsovan matkastaan. Siellä Leskinen nöyrtyi, tunnusti virheensä ja kääntyi Kekkosen (KGB:N) linjalle. Victor Vladimirov luki siellä Leskiselle läksyt.
CIA:n kautta välitettiin rahaa maalaisliitolle (keskustapuolueelle). CIA oli antanut vuonna 1962 miljoona dollaria puolusihteeri Pekka Silvolalle. Maalaisliiton silloinen puheenjohtaja V.J. Sukselainen oli tietoinen asioista. Kekkonen ei tiennyt asiasta, koska asia oli huippusalainen.

Maalaisliiton rahanpesu

Maalaisliiton sisällä oli salainen "Maaseudun Yhteisvaliokunnan Säätiö" Sitä pyöritti puolueen entinen puoluesihteeri Arvo Korsimo, joka pyysi rahaa muun muassa NKP;ltä. Raision tehtailla oli kirjanpidon "musta tili". Nämä KGB:n kierrätystilit paljastuivat vuoden 1961 keväällä Raision tehtaiden sisäisessä tarkastuksessa.
Maalaisliiton (keskustapuolueen) historiallinen paradoksi on, että puolueeseen kylvettiin vierasta rahaa sekä Moskovasta että Washingtonista.
Moskovan asiakirjat sisälsivät muun muassa Arvo Korsimon rahapyyntöjä Urho Kekkosen vaalikampanjaan ja maalaisliiton K-linjan toimijoille vuoden 1962 eduskuntavaaleja varten.
Moskovan arkistoista löytyi Arvo Korsimon kirje 25.1.1962, jossa pyydetään 10 miljoonan markan lisäapua.

SKP:n rahanpesu

Miljoonien markkojen vastaanottaja oli SKP:n vähemmistö. Taisto Sinisalo vastaanotti 12 vuoden aikana noin 70 miljoonaa Suomen markkaa salaisena tukena. Rahat toimitettiin asiakirjojen mukaan Suomen markkoina ja USA:n dollareina. Neuvostoliiton triedustelupalvelun KGB:n edustaja, jolla oli koskemattomuutena diplomaatipassi, toi rahat laukussaan rajan yli. SKP:lle myönnettyjen raha-avustusten rinnalla puoueen osallistumien maiden välisen kaupanköynnin ja taloudellisten suhteiden kehittämiseen oli aivan toisen suuruusluokan toimintaa. Kysymys oli SKP:n kynnysrahoista, ns. SKP-lisästä idänkaupassa. Tämä poliittinen rahapesu on edelleenkin tarkasti selvittämättä. Suojleupoliisin päällikkö Seppo Tiitinen oli asioista tietoinen, mutta asioille ei tehty mitään, koska jäljet johtivat myös SKP:n ulkopuolelle. Poliittisen korruption suo oli syvä. Tiitinen tuki valtiollisen johdon salaliitto toimintaa. Kysymys on kiistattomasta maanpetoksellisesta toiminnasta, mikä on edeleenkin selvittämättä. Prseidentti Kekkonen kielsi selvittämästä NKP:n rahansiirtoja.

Golitsynin pako

Neuvostoliiton lähetystössä varakonsulinan toiminut Anatoli Klimov (Golitsyn) saapui perjantain 16.12.1961 Fribergin kotiovelle Espoon Westendissä vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Golitsyn oli todellisuudessa KGB:n majuri, joka pyysi Fribergiä järjestämään hänelle välittömästi turvapaikan Yhddysvaltoihin. Friberg järjesti samana iltana Golitsyneille passit ja viisumit. Fribergillä oli ollut kaksi tuntia aikaa matkajärjestelyihin. Golitsynit lensivät Helsingistä Clemente-nimisinä Pan American yhtiön vuorokoneella Tukoholmaan ja sieltä Frankfurtiin ja edelleen amerikkalaisella sotialslentokoneella New Yorkin lähistölle Idwellin sotilaslentokentälle. Friberg seurasi heitä.
Golitsyn nimesi suomalaisia "vaikuttaja-agentteja". Kekkonen esiintyi listan kärkinimenä. Golitsyn mainitsi myös SDP:n opposition keulakuvan Aarne Simosen, Emil Skogin ja heidän lisäkseen Helsingin poliisikomentajan Karl Erik Gabrielssonin, jota KGB lahjoi. Kirjassaan Golitsyn mainitsi lisäksi nimeltä Kustaa Vilkunan ja agentti "Mooseksen", joka oli Eino A. Vuori.
Golitsyn kertoi Kekkosen tienneen etukäteen Neuvostoliiton Suomelle syksyllä 1961 jättämästä nootista.
Amerikkalaisten asiakirjojen mukaan Kekkonen oli ryhtynyt ennakkotoimiin jotta Yhdysvaltojen ulkoministeriä julkisuudessa vaikenesi Golitsynin loikkauksesta.

Simputettu Sutela

Jännittävin ja kauhein on kuvaus siitä, miten neuvostoliittolaiset simputtivat kenraali Lauri Sutelaa kostoksi siitä, että tämä oli Kekkosen taustavoimana torjunut puolustusministeri Dmitri Ustinovin ehdotuksen yhteisistä sotaharjoituksista. Rautkallio siteeraa Sutelalta saamaansa tekstiä.Suurta luottamusta nauttivan ystävävaltion puolustusvoimain komentajaa aliarvioitiin yrittämällä erehdyttää hänet epäedulliseen neuvotteluasemaan kuin hän olisi tyhmä.
Sitten hänet eristettiin seurueestaan ja majoitettiin yksin kylmään ja pimeään palatsiin, jonka makuuhuoneen vuodevaatteet olivat märät.
Matkan loppuvaiheessa laitettiin vielä brutaalin avoimesti isojen poikien ilotyttö syötiksi.

Yliopistojen sosialisointiyritys

Opetusministerinä 1970-luvulla Ulf Sundqvist oli ohjaamassa yliopistoja yhteiskunnalliseen kontrolliin, mikä tarkoitti yliopistojen politoisoitumisen vahvistamista. Ulf ja demarien nuorten leijoinien omahyväinen itsevarmuus ajoi yhteiskunnallisen kontrollin käärmettä yliopistoihin. tasavalta ja sen elinkeinoelämä eivät olisi kestäneet moisia "uudistuksia".

Koivisto esti arkistojen avaamisen

Moskovan päiväkirja paljastaa lähihistoriastamme ja sen varjelusta yllättäviä piirteitä, joista tähän asti on julkisuudessa vaiettu. Presidentti Boris Jeltsin oli valmistautunut kesällä 1992 avaamaan entisen Neuvostoliiton arkistoja, mutta Suomen poliittisen eliitin piirissä ehdotusta kavahdettiin. Moskovan päiväkirja osoittaa konkreettisesti, kuinka valmistautumattomia suomalaiset ovat edelleenkin kohtaamaan NKP:n ajan menneisyytemme. Kirjassa on karmaiseva kuvaus siitä, miten presidentti Mauno Koivisto välinpitämättömyydellään torjui venäläisten tarjouksen avata Suomea koskevia arkistoja sodan jälkeiseltä ajalta. Se ei ole edes suomettumista vaan pahempaa, se on historian epä-älyllistä pakoilua.
Suomen lähes koko poliittisen kentän piirissä oli esitetty toivomuksia, että Venäjä säilyttäisi Neuvostoliiton ajan Suomen-suhteita koskevan salaisuuden verhon. Suomalaiset päätätjät olivat ajaneet itsensä häpeälliseen tilanteeseen. Kun muiden maiden hallitukset olivat ajamassa aktiivisesti Neuvostoliiton aikaisten arkistojen avaamista, vain Suomesta kuului vaatimuksia niiden sulkemiseksi. Presidentti Koivisto ja ulkoministeri Väyrynen olivat esittäneet toivomuksensa Moskovan arkistojen Suomi-asiakirjojen jäädyttämisestä.

Uskonnollisia piirteitä

Dosentti Hannu Rautkallion mukaan oikuesministeri Hannele Pokka ilmoitti, että "Kekkonen on aikamme sankari" (HS 28.10.1991). Kun tapasimme sattumalta Joensuun lentokentän odostusaulassa, Hannele ei ollut muka tuntevinaan minua. 1970-luvun korkeakoulu- ja tiedepolitikkan kahinoissa olimme olleet hyvinkin läheisissä väleissä, ennenmuuta hänen puoleltaan. Kepulaisten poliittisessa psyykkeessä Kekkoseen suunnattu alainen kunnioitus oli saanut uskonnollisia piirteitä, kirjoittaa Rautkallio.

Lisää asiakirjoja löytyy Bykovskin arkistosta osoitteesta
http://psi.ece.jhu.edu/~kaplan/IRUSS/BUK/GBARC/buk.html


Lähdeaineisto: Hannu Rautkallio Moskovan päiväkirja 1989-1993 ISBN 978-951-31-4155-4