torstai 31. maaliskuuta 2011

Vuosi 1984 – puolueettomuus ja sopulit
















Vuodenvaihteessa 1983-84 presidentti Koiviston mitta oli täysi. Takana oli vilkas ja raskas syksy. Lehdistö vaati selvitystä ja täsmennystä presidentin YK-puheeseen Suomen ydinasepolitiikasta, vaikka teksti oli selvä ja täsmällinen. Vähemmistökommunistien lehti teki suuren numeron presidentin Ranskassa pitämästä puheesta, jossa hän käsitteli Suomen itsenäistymistä mainitsematta Leniniä. Suomi äänesti YK:ssa parin viikon aikana Grenadan miehitystä vastaan, mutta pidättäytyi äänestämästä Afganistanin miehitystä koskevasta äänestyksestä. Kaikissa näissä asioissa Koivistoa arvosteltiin epäjohdonmukaisuudesta, vaikeaselkoisuudesta, päättämättömyydestä. Hän antoi takaisin. Åbo Underättelser-lehden juhlanumerossa julkaistussa haastattelussa Koivisto moitti toimittajia laumasieluisuudesta. ”Näyttää siltä, että on mielipidejohtajia, joita muut sitten seuraavat kuin sopulilauma.” Värikäs heitto sopuleista jäi elämään kansan suussa ja pilapiirtäjien kynien kärjessä.

Sairaanhoitajien lakko 1983 johti terveydenhoitojärjestelmän romahduksen partaalle, mutta lakkolaiset onnistuivat säilyttämään yleisen myötätunnon. Sairaanhoitajien koulutustaso, työn laatu ja merkitys oli niin selvästi epäsuhteessa heidän palkkaukseensa. Lakko päättyi työnantajapuolen lähes täydelliseen antautumiseen, terveydenhoitosektorin palkkakehitys riistäytyi jyrkkään nousuun. Hyväosaisten kapinasta alettiin puhua vasta 1984, kun Akava aloitti lakkosarjan, johon liittyi mm. lääkärit. Lääkärilakon yhteydessä virisi jo pohdintaa siitä, että yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen hoitajat eivät saisi käyttää keskeistä asemaansa edunvalvonnassa.

Tammikuu
1. tammikuuta – Brunei itsenäistyi.
1. tammikuuta – Yhdysvaltalainen telealan yritys AT&T pilkottiin 22:ksi yritykseksi.
2. tammikuuta – Vihreiden kansanedustajan Ville Komsin joulukuussa aloittama nälkälakko laajeni, kun siihen liittyi kolme SKDL:n kansanedustajaa. Nälkälakkolaiset vaativat kehitysavun nostamista YK:n suosittamaan 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. He lopettivat protestinsa saatuaan pääministeri Kalevi Sorsalta lupauksen siitä, että Suomi nostaa kehitysavun kansainväliselle tasolle heti kun se on taloudellisesti mahdollista.
3. tammikuuta – Tasavallan presidentti Mauno Koivisto antoi 160 vuotta täyttäneelle Åbo Underrättelser -lehdelle ns. sopulihaastattelun, jossa hän ilmaisi tyytymättömyytensä tiedotusvälineiden hänen lausuntojaan koskevaan uutisointiin ja arvosteli toimittajia "kulloisiakin mielipidejohtajia seuraavaksi sopulilaumaksi". "Tästä lähtien pidän huolta, ettei kukaan selitä ajatuksenjuoksujani – en edes minä itse", presidentti sanoi.
5. tammikuuta – Richard Stallman erosi työstään MIT:n tekoälylaboratoriossa ja alkoi kehittää GNU:ta.
6. tammikuuta − Presidentti Mauno Koivisto nimitti ulkopoliittisen erityisavustajansa Jaakko Kalelan uudeksi tasavallan presidentin kanslian kansliapäälliköksi. Kalelan edeltäjä Juhani Perttunen siirtyi sisäministeriön kansliapäälliköksi. Uudeksi ulkopoliittiseksi erityisavustajakseen Koivisto nimitti Martti Mannisen.
9. tammikuuta − Argentiinan presidenttinä vuosina 1982−1983 toiminut Reynaldo Bignone määrättiin pidätettäväksi syytettynä hänen virkakautensa aikana tapahtuneista laittomista pidätyksistä ja vangitsemisista.
13. tammikuuta – Kansanedustaja Matti Jaatinen siirtyi Kymen läänin maaherraksi Erkki Huurtamon jäädessä eläkkeelle. Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajana toimineen Jaatisen tilalle valittiin Ulla Puolanne ja uutena kansanedustajana aloitti Matti Lahtinen.
18. tammikuuta – Suomen Lähetysseura täytti 125 vuotta.
21. tammikuuta – Norjan ulkoministeriön virkamies Arne Treholt pidätettiin Fornebun lentokentällä hänen ollessaan lähdössä Itävallan pääkaupunkiin Wieniin mukanaan salaisia asiakirjoja. Treholtia syytettiin Norjan ja NATO:n salaisten tietojen toimittamisesta Neuvostoliitolle 15 vuoden ajan.
22. tammikuuta – Apple lanseerasi Macintosh-tietokoneen Yhdysvalloissa.
22. tammikuuta – Hämeenlinnan rautatieasema vaurioitui tulipalossa. Palosta aiheutuivat miljoonien markkojen vahingot.
28. tammikuuta – Ulkoministeri Paavo Väyrynen matkusti Kiinaan viralliselle vierailulle, jonka aikana hän tapasi pääministeri Zhao Ziyangin.

Helmikuu

1. helmikuuta − Norja karkotti viisi Neuvostoliiton Oslon-suurlähetystön virkailijaa vastalauseena Arne Treholtin paljastumiselle Neuvostoliiton vakoojaksi ja ilmoitti, ettei karkotettujen tilalle saanut nimittää uusia henkilöitä.
6. helmikuuta – Tanskan kansankäräjät erotti veropetoksesta vankeuteen kesällä 1983 tuomitun oikeistolaisen Edistyspuolueen kansanedustajan Mogens Glistrupin. Erottamispäätös syntyi äänin 139-18.
8. helmikuuta − XIV talviolympiakisat alkoivat Jugoslavian Sarajevossa.
13. helmikuuta – Konstantin Tšernenkosta tuli edesmenneen Juri Andropovin seuraaja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerinä.
14. helmikuuta – Helsingin hovioikeus hylkäsi kaikki ns. metrojupakan hallintosyytteet. Hovioikeuden mielestä entisen kaupunginjohtajan Teuvo Auran, kaupunginhallituksen ja metrotoimikunnan jäsenten menettelyssä ei ollut mitään moitittavaa.
21. helmikuuta – Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International julisti suomalaisen aseistakieltäytyjän Pertti Haaparannan mielipidevangiksi. Haaparanta oli pantu vankilaan kuusi viikkoa aiemmin, koska häntä ei ollut hyväksytty siviilipalvelukseen eikä hän ollut suostunut varusmiespalvelukseen puolustusvoimissa. Haaparanta oli ensimmäinen järjestön nimeämä suomalainen mielipidevanki.
21. helmikuuta − Hallitus sai luottamuslauseen äänin 106−29 äänestettäessä SKDL:n tekemästä välikysymyksestä. SKDL oli syyttänyt hallitusta työttömyyden kasvattamisesta sekä lapsiperheiden, pienviljelijöiden ja eläkeläisten taloudellisen aseman heikentämisestä.
29. helmikuuta − Kanadan pääministeri Pierre Trudeau ilmoitti jättävänsä paikkansa heti, kun hänen seuraajansa on valittu. Trudeau oli toiminut pääministerinä miltei yhtäjaksoisesti vuodesta 1968.

Maaliskuu

1. maaliskuuta – Eduskunnan kansliatoimikunta velvoitti entiset kansanedustajat Lasse Lehtisen ja Veikko Rytkösen maksamaan takaisin vuoteen 1982 mennessä nostamansa kansanedustajan päivärahat. Korkein hallinto-oikeus oli todennut vuoden 1983 vaaleissa eduskunnasta pudonneiden Lehtisen ja Rytkösen kotipaikaksi Helsingin, joten he eivät olleet oikeutettuja päivärahaan.
1. maaliskuuta – Ahvenanmaa julkaisi ensimmäiset postimerkkinsä.
5. maaliskuuta – Intian pääministeri Indira Gandhi määräsi hyökkäyksen sikhien Kultaiseen temppeliin Amritsarissa.
6. maaliskuuta – Britannian kaivostyöläiset aloittivat vuoden mittaisen lakon.
8. maaliskuuta – Korkein oikeus kovensi toimittaja Matts Dumellin maanpetoksesta 27. tammikuuta 1983 saaman kahdeksan kuukauden ehdollisen vankeustuomion ehdottomaksi.
8. maaliskuuta – Pääministeri Kalevi Sorsa matkusti viralliselle vierailulle Tunisiaan, jossa hän tapasi PLO:n johtajan Jasser Arafatin. Israel esitti Suomelle tapaamisen johdosta paheksuntansa.
13. maaliskuuta – Kansallis-Osake-Pankki teki Suomen siihen asti suurimman pankkikaupan hankkimalla 58 prosentin osuuden zürichiläisestä Nordfinanz-Bankista. 19. maaliskuuta – Ulkoministeri Paavo Väyrynen matkusti nelipäiväiselle viralliselle vierailulle Intiaan ja tapasi sen aikana pääministeri Indira Gandhin.
22. maaliskuuta – Valtiovarainministeriö myönsi Kansallis-Osake-Pankille ja Yhdyspankille luvat sivukonttoreiden perustamiseksi Lontooseen.

Huhtikuu

3. huhtikuuta – Viron kommunistijohtaja Karl Vaino moitti Pravdassa Suomen Yleisradiota nimeltä mainitsematta länsimaisen propagandan väylänä. Yleisradion pääjohtaja Sakari Kiuru vastasi, että Yleisradio tekee ohjelmia suomalaisille, ei muille.
5. huhtikuuta – Helsingissä, Turussa ja Oulussa alkoi Suomen siihen asti suurin lääkärilakko, joka laajeni toukokuun alkuun mennessä koko maahan. Kiireelliset tapaukset oli luvattu hoitaa lakon aikanakin.
13. huhtikuuta – Islannin presidentti Vigdis Finnbogadottir saapui kolmipäiväiselle valtiovierailulle Suomeen. Viimeisenä vierailupäivänään hän kävi myös Ahvenanmaalla. 13. huhtikuuta – Oikeuskansleri Kai Korte päätti valittaa Helsingin hovioikeuden päätöksestä ns. metrojutussa Korkeimpaan oikeuteen. Kortteen katsottiin asettaneen koko arvovaltansa peliin, koska hän oli henkilökohtaisesti puuttunut jutun oikeuskäsittelyyn. Korkein oikeus myönsi Kortteelle valitusluvan 13. kesäkuuta.
26. huhtikuuta – Presidentti Mauno Koivisto tapasi ensimmäisenä länsimaisena valtionpäämiehenä Neuvostoliiton puoluejohtajan Konstantin Tšernenkon Moskovassa. Koivisto kutsui Tšernenkon vierailulle Suomeen, mutta tämä ei ehtinyt noudattaa kutsua enää ennen kuolemaansa.
26. huhtikuuta – Tanskalaisen kansanedustajan Mogens Glistrupin perustama äärioikeistolainen Kansallinen Edistyspuolue hajosi. Sen raunioille perustettiin Vapaat demokraatit -niminen puolue.
26. huhtikuuta – Entisen Natsi-Saksan johtomiehiin kuulunut Rudolf Hess täytti 90 vuotta Spandaun vankilassa Berliinissä. Hän oli vankilan ainoa asukas ja viimeinen elossa ollut Nürnbergin oikeudenkäynnissä vuonna 1946 vankeuteen tuomituista. Ranska, Iso-Britannia ja Yhdysvallat olivat useaan otteeseen esittäneet Hessin vapauttamista hänen korkean ikänsä vuoksi, mutta Neuvostoliitto ei ollut suostunut tähän.
27. huhtikuuta – 24 varusmiestä loukkaantui, heistä neljä vakavasti, kun maastoon suutariksi jäänyt ammus räjähti Pahkajärven ampuma-alueella Valkealassa.
30. huhtikuuta – Suomen ensimmäinen koeputkilapsi syntyi.

Toukokuu

1. toukokuuta – Valtionarkistossa säilytetty presidentti J. K. Paasikiven arkisto avattiin tutkijoille 25 vuoden salassapitoajan umpeuduttua. Paasikiven arkisto käsitti 42 hyllymetriä Suomen poliittista lähihistoriaa käsitteleviä asiakirjoja.
5. toukokuuta – Euroviisut järjestettiin Luxemburgissa.
6. toukokuuta – Viisi ihmistä sai surmansa ja yli 20 loukkaantui yleisölennätyksellä olleen helikopterin pudottua väkijoukkoon Ahveniston moottoriradalla Hämeenlinnassa. 7. toukokuuta − Kymmenet omakotitalot ja kesämökit kärsivät vaurioita Tornionjoen rannoilla poikkeuksellisen rajun jäidenlähdön vuoksi.
8. toukokuuta – Neuvostoliitto ilmoitti boikotoivansa vuoden 1984 Los Angelesin kesäolympialaisia, koska "urheilijoiden turvallisuutta ei ollut taattu" eikä "luotu normaaleja olosuhteita kisojen pitämiselle". Useimmat sosialistiset maat sekä pieni joukko muita maita seurasivat Neuvostoliiton esimerkkiä.
8. toukokuuta – Espanjan pääministeri Felipe González saapui Suomeen lyhyelle vierailulle. Hän tapasi presidentti Mauno Koiviston ja pääministeri Kalevi Sorsan.
11. toukokuuta – Tähtitiede: Maan ylikulku Marsista katsottuna.
11. toukokuuta – Kirkolliskokous torjui naispappeuden äänin 108–32. Päätöksen seurauksena useita satoja naisia erosi kirkosta.
16. toukokuuta – Arkkitehti Reima Pietilä voitti Helsingin Meilahteen rakennettavan tasavallan presidentin uuden virka-asunnon suunnittelukilpailun, johon oli osallistunut yli 200 ehdotusta.
19. toukokuuta – Suomen laajimmaksi paisunut lääkärilakko päättyi.
20. toukokuuta − Argentiinan entinen presidentti Isabel Perón palasi kotimaahansa kolmen vuoden maanpaosta Espanjasta.
24. toukokuuta – Toimihenkilö- ja virkamiesjärjestöjen keskusliiton TVK:n uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Riitta Prusti, josta tuli Suomen ensimmäinen nainen ammatillisen keskusjärjestön johtajana.
27. toukokuuta – Suomen kommunistisen puolueen uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Arvo Aalto. Puolueen enemmistö valtasi kaikki paikat keskuskomiteassa, minkä vähemmistön keulahahmo Taisto Sinisalo tulkitsi merkitsevän epäluottamusta Neuvostoliittoa kohtaan ja etääntymistä kansainvälisestä kommunismista. SKP:n oppositio jättäytyi kokouksen jälkeen pois puolueen johtoelinten toiminnasta.
29. toukokuuta – UKK-instituutti vihittiin Tampereella.

Kesäkuu

1. kesäkuuta – Namibian vapautusjärjestön SWAPOn perustajajäsen Herman Toivo ya Toivo saapui vierailulle Suomeen pääministeri Kalevi Sorsan kutsumana.
3. kesäkuuta − Keskustapuolueen jäsenjärjestönä toiminut Liberaalinen Kansanpuolue valitsi uudeksi puheenjohtajakseen Kyösti Lallukan.
5. kesäkuuta – Intian joukot aloittivat hyökkäyksen sikhien Kultaiseen temppeliin.
7. kesäkuuta – Keskusrikospoliisi etsintäkuulutti Tampereen kaupunginjohtajan Pekka Paavolan. Paavolaa haluttiin kuulla hänen kesämökkinsä rakentamiseen liittyneistä epäselvyyksistä Noppa-jutun oikeuskäsittelyn yhteydessä.
10. kesäkuuta – SDP:n puheenjohtaja, pääministeri Kalevi Sorsa arvosteli tiedotusvälineitä puoluekokouksessa Lahdessa. Hän sanoi "infokratian" olevan vaaraksi kansanvallalle.
16. kesäkuuta − Valtiovarainministeri John Turner valittiin Kanadaa hallinneen liberaalisen puolueen johtajaksi ja hieman myöhemmin maan pääministeriksi. 18. kesäkuuta – Vantaan kaupunginvaltuusto hyväksyi uuden tiedekeskuksen rakentamisen Tikkurilaan.
20. kesäkuuta – Ranskan presidentti Francois Mitterrand saapui viralliselle vierailulle Neuvostoliittoon. Mitterrand otti vierailunsa aikana esille toisinajattelija Andrei Saharovin tapauksen, mikä herätti närkästystä isännissä.
24. kesäkuuta – Tampereen kaupunginjohtajan Pekka Paavolan etsinnät lopetettiin sen jälkeen kun syyteoikeus hänen kesämökkiinsä liittyneistä Noppa-lahjuksista oli rauennut.
27. kesäkuuta – Rantasalmen kirkko tuhoutui salaman sytyttämässä tulipalossa.
29. kesäkuuta − Tampereen kaupunginjohtaja Pekka Paavola palasi kotiin lomamatkaltaan Keski-Euroopasta. Hän ilmoitti saaneensa kuulla häntä koskeneista etsinnöistä vasta soitettuaan vaimolleen 28. kesäkuuta ja kiisti kaikki häneen Noppa-jutun vuoksi kohdistetut epäilyt.

Heinäkuu

1. heinäkuuta – Suomessa astui voimaan kaikkia kansalaisia koskeva lääkevahinkovakuutus, joka korvasi Suomessa myytävän lääkkeen käyttäjälleen aiheuttamat vahingot.
4. heinäkuuta – Neuvostoliiton entinen ulkoministeri, 94-vuotias Vjatsheslav Molotov, hyväksyttiin jälleen NKP:n jäseneksi. Ele oli lähinnä symbolinen. Molotov oli erotettu puolueesta vuonna 1957 ja hän oli siitä lähtien vuosittain anonut puolueen jäsenyyttä.
7. heinäkuuta – Aulis Sallisen ooppera Kuningas lähtee Ranskaan sai ensiesityksensä Savonlinnan oopperajuhlilla.
18. heinäkuuta – Turvallisuuspoliisista erotettu mies ampui 20 ihmistä ja haavoitti kolmeatoista hampurilaisravintolassa Kaliforniassa Yhdysvalloissa. Poliisin tarkka-ampuja surmasi verityöntekijän.
18. heinäkuuta – Riihimäen ongelmajätelaitos otettiin koekäyttöön.
25. heinäkuuta – Saljut 7:n kosmonautista Svetlana Savitskajasta tuli ensimmäinen avaruuskävelyn suorittanut nainen.
26. heinäkuuta – Kansanedustaja Liisa Kulhia erosi Keskustapuolueesta ja jatkoi sitoutumattomana.
27. heinäkuuta − Presidentti Mauno Koivisto kieltäytyi armahtamasta toimittaja Matts Dumellia tälle maanpetoksesta langetetusta vankeustuomiosta.
29. heinäkuuta – Kolme ihmistä kuoli pienkoneen epäonnistuneessa pakkolaskussa Äänekoskella.
31. heinäkuuta – 14 ihmistä kuoli ja useita loukkaantui pikajunan suistuttua kiskoilta Skotlannissa Edinburghin ja Glasgow'n välillä. <

Elokuu

1. elokuuta – Neuvostoliiton puoluelehti Pravda julkaisi NKP:n keskuskomitean päätöksen, jossa kehotettiin Viron puoluejohtoa tehostamaan taistelua kansallismielisyyttä ja länsimaisia vaikutteita vastaan. Päätöksessä viitattiin epäsuorasti Suomen Yleisradion TV-lähetyksiin, joiden katsottiin ruokkivan Moskovan kannalta kielteisiä ilmiöitä Virossa.
1. elokuuta – Lindowin suolta löydettiin suoruumis, joka myöhemmin nimettiin Lindowin mieheksi.
4. elokuuta – Ylä-Volta vaihtoi nimensä Burkina Fasoksi.
4. elokuuta – Suomen maaseudun puolue valitsi puoluekokouksessaan puheenjohtaja Pekka Vennamon uudelleen tehtäväänsä. Puoluesihteeri Urpo Leppänen jätti paikkansa ja hänen tilalleen valittiin puolueen järjestöpäällikkö Aaro Niiranen.
6. elokuuta – Suomi sai Los Angelesin olympiakisoissa yhden päivän aikana peräti viisi mitalia. Kultaa sai Juha Tiainen moukarinheitossa, hopeaa Tiina Lillak keihäänheitossa ja Martti Vainio 10 000 metrin juoksussa sekä pronssia Arto Bryggare 110 metrin aitajuoksussa ja Pekka Niemi painonnostossa.
6. elokuuta − Suomen maaseudun puolueen kansanedustaja, Suomen Uutisten päätoimittaja Reijo Enävaara kuoli. Hänen tilalleen eduskuntaan tuli lastentarhanopettaja Ulla Lehtinen (Bogdanoff).
11. elokuuta – Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganilta pääsi historiankirjoihin jäänyt lipsahdus, kun hän vitsaili auki jääneeseen mikrofoniin ennen radiohaastattelua säätäneensä Venäjän laittomaksi ja "pommitusten alkavan viiden minuutin päästä."
15. elokuuta – Kesko osti turkulaisen kodinkoneita ja viihde-elektroniikkaa myyvän Musta Pörssi -liikeketjun. 20. elokuuta − Rakennuskunta Haka osti jo pitkään myynnissä olleen tamperelaisen Rakennusliike Nopan koko osakekannan.
22. elokuuta – Ensimmäinen Mirjam Helin -laulukilpailu päättyi Helsingissä. Kilpailun voittivat kiinalainen sopraano Liang Ning ja neuvostoliittolainen barytoni Vladimir Tšernov.
27. elokuuta – Helsingin kaupunginhallitus hyväksyi uuden oopperatalon rakentamisen niin sanotulle sokeritehtaan tontille Töölönlahden rantaan. 31. elokuuta – Rahtilaiva Eira ajoi karille Merenkurkussa Ruotsin aluevesillä. Laivasta vuotanut öljy saastutti noin sadan saaren rannat ja tuhosi tuhansia merilintuja.

Syyskuu

1. syyskuuta – Kulttuurihistoriallisesti arvokas, mutta osittain jo purettu Fontellin talo Pietarsaaressa paloi tuhopolttajan sytyttämänä.
1. syyskuuta – Amer-yhtymä osti 88 prosenttia mm. Citroen- ja Toyota-autoja edustaneen Korpivaara Oy:n osakekannasta.
3. syyskuuta – Pasilan vanha asemarakennus siirrettiin kokonaisena Itä-Pasilan Veturitorille. Rakennuksen ostanut Rauhanliitto aikoi kunnostaa sen toimitiloikseen. 3. syyskuuta − Pilapiirtäjä, professori Kari Suomalainen sai Suomen sarjakuvaseuran Pekka Puupää -hatun 1940-luvun lopulla piirtämästään Välskärin kertomuksia -sarjakuvasta.
4. syyskuuta – Itä-Saksa perui puoluejohtaja Erich Honeckerin syyskuun lopulle suunnitellun vierailun Länsi-Saksaan, koska Länsi-Saksassa vallitsi DDR:n mukaan "vierailulle epäsuotuisa ilmapiiri". Vierailun peruuntumisen todelliseksi syyksi arveltiin länsimaissa sitä, ettei Neuvostoliitto pitänyt vierailua suotavana. 5. syyskuuta – Avaruussukkula Discovery palasi ensilennoltaan.
12. syyskuuta − Hallitus teki periaatepäätöksen siviilipalvelun uudistamisesta. Päätöksellä vapautettiin Jehovan todistajat kokonaan asevelvollisuudesta. Siviilipalvelusaika piteni 12 kuukaudesta 16 kuukauteen.
20. syyskuuta – Yli 20 ihmistä kuoli ja noin 60 haavoittui Yhdysvaltain suurlähetystöä vastaan tehdyssä pommi-iskussa Libanonin pääkaupungissa Beirutissa. Islamilainen Pyhä sota -järjestö otti vastuun iskusta, joka tuhosi lähetystötalon täysin.
21. syyskuuta – Neuvostoliiton presidentti Konstantin Tšernenko nosti Suomen televisiossa esitetyssä puheessaan YYA-sopimuksen malliesimerkiksi kaikkien maailman maiden ja kansojen välisille suhteille. 25. syyskuuta – Pääministeri Kalevi Sorsa matkusti viralliselle vierailulle Neuvostoliittoon. Edellisen vastaavanlaisen vierailun oli tehnyt Ahti Karjalainen vuonna 1971. Sorsa tutustui isäntiensä seurassa Neuvostoliiton "vuosisadan rakennushankkeeseen", Baikalin−Amurin rautatiehen.
26. syyskuuta – Juoksija Martti Vainio myönsi saaneensa tietämättään testosteronia ja anabolisia steroideja B-vitamiiniruiskeen mukana Los Angelesissa.
26. syyskuuta – Riihimäen ongelmajätelaitos vihittiin käyttöön.

Lokakuu

2. lokakuuta – Keskusrikospoliisi pidätti Tampereen kaupunginjohtajan Pekka Paavolan, jota epäiltiin jatketusta lahjusten otosta vuosina 1971-1982. Paavola vapautettiin 10. lokakuuta.
10. lokakuuta – Kirjailija Aleksis Kiven syntymästä tuli kuluneeksi 150 vuotta.
12. lokakuuta – Margaret Thatcher selvisi IRA:n aamuöisestä (02:51) pommi-iskusta Brightonin Grand Hoteliin, jossa oli tarkoitus järjestää konservatiivien puoluekokous. Viisi osallistujaa kuoli, ja teollisuusministeri Norman Tebbit vaimoineen loukkaantui. Thatcher vaati kokouksen jatkamista ja piti puheensa aamulla aikataulun mukaan.
12. lokakuuta – Teologian tohtori Matti Sihvonen nimitettiin Kuopion hiippakunnan uudeksi piispaksi. Edellinen piispa Jukka Malmivaara jäi eläkkeelle.
16. lokakuuta – Suomen Israelin-suurlähettiläs Taneli Kekkonen tuomittiin Halikon kihlakunnanoikeudessa törkeästä rattijuopumuksesta neljän kuukauden ehdolliseen vankeuteen ja vuoden 1985 loppuun asti ulottuvaan ajokieltoon. Rikkeen vuoksi Kekkonen vapautettiin tehtävistään ja siirrettiin ulkoministeriön käytettäväksi.
17. lokakuuta – Seinäjoen pääkirkko Lakeuden Risti vaurioitui tulipalossa. 19. lokakuuta – Puolalainen katolinen pappi Jerzy Popieluszko katosi. Solidaarisuus uskoi Puolan viranomaisten siepanneen hänet ja neljä turvallisuuspoliisin miestä tunnustikin
27. lokakuuta murhanneensa papin. Popieluszkon ruumis löytyi patoaltaasta Keski-Puolasta 30. lokakuuta ja hänen hautajaisiinsa 3. marraskuuta osallistui noin 250 000 ihmistä.
21.-22. lokakuuta – Suomessa pidettiin kunnallisvaalit. Suurin voittaja oli Suomen maaseudun puolue ja suurin häviäjä SKDL. Vihreät tekivät vaaleissa läpimurron saadessaan yli sata valtuustopaikkaa kymmenissä kunnissa.
31. lokakuuta – Kaksi sikhiä murhasi Indira Gandhin Intiassa. New Delhissä syttyi mellakoita ja 2 000 sikhiä tapettiin.
31. lokakuuta – Suomen ulkoministeriö myönsi 1,5 miljoonan markan apupaketin Etiopian nälänhädästä kärsivien avustamiseen. Suomen Punainen Risti sai paketista 750 000, Unicef 500 000 ja Kansainvälinen Punainen Risti 250 000 markkaa.

Marraskuu

1. marraskuuta – SKDL:n puheenjohtaja, kansanedustaja Kalevi Kivistö nimitettiin Keski-Suomen läänin maaherraksi vuoden 1985 alusta lukien. Edellinen maaherra Kauko Sipponen siirtyi Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtajaksi Max Jakobsonin jäätyä eläkkeelle. Kivistön tilalle eduskuntaan nousi Kati Peltola.
2. marraskuuta – Josef Stalinin tyttären, vuonna 1967 länteen loikanneen Svetlana Allilujevan ilmoitettiin palanneen 13-vuotiaan tyttärensä Olgan kanssa Yhdysvalloista Neuvostoliittoon ja saaneen Neuvostoliiton kansalaisoikeudet, jotka oli riistetty häneltä vuonna 1970.
6. marraskuuta – Ronald Reagan voitti Walter F. Mondalen USA:n presidentinvaaleissa. Reagan sai enemmän valitsijamiehiä kuin kukaan hänen edeltäjänsä, 525.
12. marraskuuta – Marokko erosi Afrikan yhtenäisyysjärjestöstä OAU:sta, koska Länsi-Saharan oli sallittu osallistua täysivaltaisena jäsenenä järjestön huippukokoukseen Etiopian pääkaupungissa Addis Abebassa. Marokko oli ensimmäinen järjestöstä eronnut valtio.
13. marraskuuta – Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO vetosi maailman maihin avun saamiseksi Afrikan nälänhädästä kärsiville. Afrikan kuivuutta kuvattiin vuosisadan pahimmaksi ja nälänhätä vaivasi 27:ää maata.
13. marraskuuta − Presidentti Mauno Koivisto matkusti nelipäiväiselle viralliselle vierailulle Isoon-Britanniaan.
19. marraskuuta – Räjähdykset PEMEX:in öljysäiliöillä ja tulipalo surmasivat 500 ihmistä San Juan Ixhuatepecissa Meksikossa.
21. marraskuuta – Tampereen kaupunginvaltuusto päätti pidättää kaupunginjohtaja Pekka Paavolan virastaan Noppa-jutun tutkimusten ja mahdollisen oikeudenkäynnin ajaksi. Paavola valitti päätöksestä Hämeen lääninoikeuteen.
23. marraskuuta – Helsingin hovioikeus tuomitsi rakennushallituksen pääjohtajan Kalevi Sassin yhden vuoden ehdolliseen vankeuteen, 56 000 markan korvauksiin valtiolle sekä viraltapantavaksi. Viraltapano vaati vielä Korkeimman oikeuden vahvistuksen, mutta Sassi erotettiin jo ennen sitä marraskuun lopulla.
24. marraskuuta – Oikeuskansleri Kai Korte ehdotti syyttäjän tehtävien siirtämistä pois oikeuskanslerilta erityiselle valtakunnansyyttäjälle. Kortteen mielestä oikeuskanslerin työhön toisaalta ylimpänä syyttäjäviranomaisena ja toisaalta syyttäjien valvojana sisältyi piilevä ristiriita.
27. marraskuuta – Neuvostoliitto kutsui Helsingin-suurlähetystössään työskennelleen ministerineuvos Viktor Vladimirovin kotiin ja nimitti hänen tilalleen Felix Karasevin. Vladimirov poistui Suomesta joulun aikaan ja Karasev saapui Helsinkiin vuoden 1985 alussa.
27. marraskuuta − Komisario Sulo Aittoniemi siirrettiin syrjään ns. Noppa-jutun tutkimuksista. 29. marraskuuta – Kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF julisti juoksija Martti Vainion elinikäiseen kilpailukieltoon, mitätöi hänen suorituksensa Los Angelesin olympialaisissa ja tuomitsi hänet menettämään hopeamitalinsa.

Joulukuu

1. joulukuuta – Ministeri sosiaali- ja terveysministeriössä Vappu Taipale siirtyi sosiaalihallituksen pääjohtajaksi. Hänen tilalleen nimitettiin liikenneministeri Matti Puhakka ja uudeksi liikenneministeriksi sisäministeri Matti Luttinen. Kansanedustaja Kaisa Raatikainen tuli ensimmäisenä naisena uudeksi sisäministeriksi. 1. joulukuuta – Talvisodan aikainen eduskunnan istuntosali Kauhajoella vihittiin museoksi.
3. joulukuuta – Bhopalin onnettomuus: metyyli-isosyanaattia vuosi Union Carbiden hyönteismyrkkytehtaalta Bhopalssa Madhya Pradešissa Intiassa. Yli 2 000 ihmistä kuoli heti ja 150 000–600 000 loukkaantui (6 000 ihmistä menehtyi myöhemmin vammoihinsa).
5. joulukuuta – Maailmanpankki esitti raportissaan yllättävän suorasukaisen ja synkän arvion kuivuuden ja nälänhädän vaivaamien Afrikan maiden tulevaisuudesta. Raportin mukaan maita uhkasi inhimillisten kärsimysten alle peittyvän taloudellisen rappeutumisen aiheuttama "poliittinen ja yhteiskunnallinen painajainen" vuoteen 2000 mennessä.
5. joulukuuta – Hiihtäjä Marja-Liisa Kirvesniemi valittiin vuoden parhaaksi suomalaisurheilijaksi urheilutoimittajien äänestyksessä.
16. joulukuuta – Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroon jäsen Mihail Gorbatšov saapui vierailulle Isoon-Britanniaan ja tapasi pääministeri Margaret Thatcherin.
17. joulukuuta – YK:n yleiskokous hyväksyi niin sanotun valtioterrorismin kieltävän päätöslauselman. Suomi pidättyi äänestyksestä vedoten pyrkimykseensä pysytellä suurvaltojen välisten kiistojen ulkopuolella. 19. joulukuuta – Kiina ja Yhdistynyt kuningaskunta allekirjoittivat sopimuksen Hongkongin tulevaisuudesta.
23. joulukuuta – Voimakas pommi räjähti Bolognasta Milanoon matkalla olleessa junassa Italiassa. Ainakin 15 ihmistä kuoli ja 180 loukkaantui. Kahdeksan eri terrorijärjestöä otti vastuun iskusta. 2
8. joulukuuta – Inarijärven ohjus, Neuvostoliittolainen vanhanaikainen risteilyohjus, jota käytettiin lentävänä maalina sotaharjoituksessa Barentsin merellä, harhautui radaltaan Suomen rajan yli ja syöksyi Inarinjärveen.

Elävä arkisto 1984

http://yle.fi/haku/default_fi.jsp?cx=007097612530377999607%3Aglpulxqhhs4&cof=FORID%3A9&q=1981&sa=L%C3%B6yd%C3%A4&g1_1.qry=El%C3%A4v%C3%A4+arkisto+1984

Videohaku 1984

http://www.google.fi/search?hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbm=vid&q=1984&aq=f&aqi=g10&aql=&oq=

Kuvahaku 1984

http://www.google.fi/images?um=1&hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&biw=1362&bih=594&tbm=isch&sa=1&q=1984&btnG=Haku&aq=f&aqi=g1&aql=&oq=

Lähdeaineisto
Vuosi 1984
Mitä, missä, milloin 1985
Mitä, missä, milloin 1986
Valitut Palat Itsenäisyytemme vuodet

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Rötösherrakeskustelua



















Ottaessani vastaan onnitteluja 60-vuotispäivänäni 25. marraskuuta 1983 en ainoastaan tyytynyt kiittämään, vaan esitin myös mielipiteitäni kunkin onnittelijaryhmän aihepiiristä. Niinpä oikeuslaitoksen edustajien kanssa keskustellessani totesin, että kovin paljon syytteitä nostetaan varmuuden vuoksi ja että pitäisi harkita sitä, että jos joku syyttäjä kovin usein syyttää ilman, että oikeus tuomitsee, pitäisi harkita syyttäjän vaihtamista niin kuin koripallossa joskus tapahtuu tuomarin kohdalla.

Taustaa tälle kannanotolleni oli paitsi ajankohtaisissa, myös aikaisemmin käydyissä oikeudenkäynneissä. Edellisenä keväänä, toukokuussa 1983 oli raastuvanoikeus antanut vapauttavan päätöksen Helsingin metron ns. hallintohaaran jutussa. Syytettyinä olleet Helsingin kaupungin korkein johto mm. ylipormestari Teuvo Aura, kaupunginhallituksen jäsenet ja metrotoimikunnan jäsenet vapautettiin oikeuskäsittelyssä, jonka kaupunginviskaali Jorma Uski oli vienyt säätytalolle. Yhtään poliittista henkilöä ei tuomittu. Syytteet raukesivat tai niitä ei nostettu lainkaan. Samaan aikaan ajankohtaisessa Metron rikosprosessissa syytetyt saivat tuomionsa.

Keskustelun syyttäjälaitoksesta avasi Rovaniemen hovioikeuden presidentti Kaarlo L. Ståhlberg puhuessaan Syyttäjäpäivillä 6. huhtikuuta 1984. Alustuksessaan Ståhlberg totesi asioiden ruuhkautuneen pahasti hovioikeuksissa. Syyksi hän näki sen, että muutoksenhakuiset olivat lisääntyneet merkittävästi. Niiden kasvu oli ollut noin 50 prosenttia kymmentä vuotta kohti. Muutoksenhakijat Ståhlberg jakoi kolmeen ryhmään: turhiin, perusteltuihin ja välttämättömiin.

Joskus pohdiskelin, että oikeudenkäyntien kautta halutaan saada ohjenuoraa käyttäytymiselle. Joku henkilö otetaan koekaniiniksi, ja katsotaan kuinka käy. Kiinnitin huomiota siihen, että syytteen nostajalla pitäisi olla jokin riski, jolloin varmuuden vuoksi syyttäminen ehkä vähenisi. Jossakin vaiheessa alettiin mielenkiintoani herättää toimistopäällikkö Markku Hainarin asian johdosta. Tutustuin papereihin ja kauhuistuin. Minusta asiassa oli kafkamaisia piirteitä. Mahdollisesti tutkijaviranomainen oli antanut Hainarin ymmärtää, että jos et tunnusta, niin minä lyön niin monta syytettä päälle, että sinut jostakin tuomitaan. Hainarin piti itse tehdä ne laskelmat, jotka hänet olisivat vapauttaneet tai joitten nojalla hänet olisi tuomittu. Loppujen lopuksi kävi niin, että kaikki muut Hainaria vastaan nostetut kanteet kaatuivat, paitsi että hänet tuomittiin yllytyksestä väärään valaan sen johdosta, mitä hän prosessin kestäessä oli tehnyt. Myöhemmin eduskunnan oikeusasiamies Jorma S. Aalto antoi varsin raskauttavan lausunnon tutkija- ja syyttäjäviranomaisten toimista tässä asiassa.

Keskustelun jatkuessa julkisuudessa totesin, että ilmeisesti olin laiminlyönyt syyttäjälaitoksen toimintaan perehtymisen. Soitin oikeuskansleri Kai Kortteelle ja pyysin materiaalia syyttäjälaitoksesta: ”Olen tässä ruvennut katselemaan lakikirjaa ja Hallitusmuodossa sanotaan, että presidentti valvoo valtion hallintoa ja voi sitä varten virastojen ja yleisten laitosten päälliköiltä tai hallituksilta vaaria tietoja sekä toimenpanna tarkastuksia. –Onpa juhlallinen teksti. Mutta ajattelin tätä käynnissä olevaa keskustelua oikeussysteemeistä ja syyttäjien asemasta.

Sain Kortteelta pyytämäni materiaalia. Runsas kuukausi myöhemmin 22. marraskuuta sisäministeri Matti Luttinen soitti minulle ja kertoi ministeriön päätyneen Noppa-tutkijoiden Sulo Aittoniemen ja Kauko Laakkosen vaihtamiseen. ”Tämä ratkaisu esitetään Keskusrikospoliisin päällikölle tänään. Urponen esittää, että Keskusrikospoliisin päällikkö vaihtaisi tutkijat. Hän vain arvelee, että Laento ei siihen suostu, kun hän luottaa kuin pukki suuriin sarviinsa näihin tutkijoihin. Sovittiin siitä, että jos Laento ei suostu tutkijoita vaihtamaan, niin Urponen tai poliisiylitarkastaja Pertti Virolainen antaa siitä käskyn Laennolle. Halusin tämän kertoa, koska tästä tulee melkoinen mylläkkä.”

Välini oikeuskansleri Kortteen kanssa kiristyivät nopeasti. Korte yhtyi myös kuoroon, jonka mukaan herrat pääsevät helpommalla. Sanelin Kortteelle nauhan, jossa tiedustelin hänen omaa vastaustaan. Harkitsin oikeuskansleri Kortteen asettamista oikeudelliseen vastuuseen virkatehtävien vakavasta laiminlyönnistä, sillä Hallitusmuodon 46. pykälän ensimmäinen momentti kuului: ”Oikeuskanslerin tulee valvoa, että viranomaiset ja virkamiehet noudattavat lakia sekä täyttävät velvollisuutensa, niin ettei ketään laillisessa oikeudessa sorreta.” Antamassaan haastattelussa Korte itse tunnusti lyöneensä laimin valvontatehtävänsä. Oikeus ei toteutunut ja herrat pääsivät vähemmällä.

Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Kaksi kautta ISBN 951-26-3947-5

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Presidentin syntymäpäiväjuhlat ja niiden jälkisato


















Runsaat kolme viikkoa ennen 60-vuotissyntymäpäiväänsä presidentti Koivisto saattoi julkisuuteen koosteen siihenastisista ulkopoliittisista kannanotoistaan nimellä Linjaviitat. Tavoitteistaan presidentti kertoi teoksen esipuheessa, ettei hän ole pyrkinyt piirtämään minkäänlaista kokonaiskuvaa Suomen ulkopolitiikasta, vaan ”keskitetysti julkituomaan kansan kansainvälisten suhteittemme polttaviin kysymyksiin”. Varsinaisesta toimitustyöstä olivat vastanneet Jaakko Kalela ja kustannusalalla pitkään työskennellyt Keijo Immonen, jotka olivat kertomansa mukaan täydentäneet Koiviston puhetekstejä presidentin kanssa käymiensä keskustelujen pohjalta. Kokoonpanoltaan teos muistutti kiusallisella tavalla Kekkosen Tamminiemi-teoksen perusjaksoa ja ryhmittelyä, mikä toisaalta teki tutkijoille ja tarkkailijoille helpoksi vertailla presidenttien kannanottoja keskenään.

Koivisto saavutti kuuden vuosikymmenen rajapaalun 25.11.1983. Valtionpäämiehen merkkipäivää juhlittiin näyttävästi. Päivän ensimmäinen näyttävä tapahtuma oli hallituksen tarjoama juhlalounas, jolla pääministeri puhui lämpimästi päivänsankarille. Persoonallisessa vastauspuheessaan Koivisto totesi maailman muuttaneen häntä ”eikä ilmeisesti myönteiseen suuntaan”. Hän myönsi ”katsovansa karsaasti jokaista veneenkeikuttajaa”. Helsinkiin akkreditoitu diplomaattikunta onnitteli pariskuntaa rahalahjoituksella, ja päivä huipentui iltavastaanottoon, jolle oli kutsuttu presidenttiparin sukulaisia, ystäviä ja tuttavia.

Tapahtumia uteliaana seuraava lehdistö pani merkille, että vieraat omaksuivat toisistaan poikkeavan roolin. Pohjoismaiset valtuuskunnat olivat saapuneet kohteliaisuuskäynnille. Neuvostovierailla sen sijaan oli mukanaan myös poliittisia terveisiä. Saapuessaan Kuznetzov painotti YYA-sopimuksen merkitystä ja onnittelupuheissaan hän keskittyi maailmanpolitiikan ongelmiin. Kuztnetsovin valtuuskunnalla oli tuomisinaan Neuvostoliiton valtion korkein tunnustus, Leninin kunniamerkki. Koivisto palkittiin, kuten Andropoivin allekirjoittamassa asetuksessa todettiin, suurista ansioistaan Suomen ja Neuvostoliiton välisten ystävällisten ja hyvien naapuruussuhteiden kehittämisestä. Samoilla perusteilla oli aikanaan dekoroitu Paasikivi ja Kekkonen. Läntiset tarkkailijat panivat kuitenkin merkille, että Koiviston edeltäjät olivat saaneet tunnustuksensa vasta paljon pidemmän presidenttijakson, kahdeksan vuoden, jälkeen. Pari viikkoa myöhemmin Vladimirov katsoi jostakin syystä aiheelliseksi korostaa tapaamilleen suomalaisvaikuttajille, ”ettei palkintoa ollut myönnetty henkilölle, vaan Suomelle ja sen politiikalle”.

Merkkipäivänsä johdosta Koivisto myönsi lukuisia haastatteluja eri puolille ja onnistui niillä suututtamaan harvinaisen laajat piirit. Suomessa hän onnistui sohaisemaan ampiaispesään vastatessaan Linnaan saapuneiden oikeuslaitoksen edustajien onnitteluihin. Koivisto totesi vapaamuotoisessa vastauspuheessaan havainneensa, että ”viime aikoina syyttäjät ovat ryhtyneet panemaan kansalaisia syytteeseen varmuuden vuoksi, ettei syyttäjille itselleen aiheudu vaaraa”. Samalla hän pohdiskeli pitäisikö sellainen syyttäjä vaihtaa, joka on liian usein syyttänyt, että syyte on johtanut tuomioon.

Koivisto ei maininnut mitään erityistä syytä runsasta huomiota herättäneelle kannanotolleen. Ilmeisesti se selittyi ainakin osin ajalle tunnusomaisella ”rötösherrajahdilla”, joka kolkutteli jo vallan ovia. Se oli alkanut nk. gryndereiden harjoittamasta lahjonnasta ja veropetoksista. Koko joukko tunnettuja rakennusliikkeitä oli ryvettynyt, niiden joukossa muun muassa Puolimatka, Kivikartio, Tervo, Ruola, Haka ja viimeksi Noppa, jonka talousrikosvyyhti paisui niin suureksi, että käsittely ylimmissä oikeusasteissa päättyi vasta vuosikymmenen lopulla. Laajaa poliisitutkintaa oli myös käyty virkamiesten ja poliitikkojen lahjonnasta Helsingin metron rakentamisen yhteydessä. Loppujen lopuksi talousrikosoikeudenkäynneissä jaettiin kuitenkin vain vähän rangaistuksia, mikä koetteli kansalaisten oikeustajua. Joka tapauksessa rötösherrajahti herätti sydämentykytyksiä yhteiskunnan huipulla.

Kun presidentin tulkittiin asettuneen syyttäjiä vastaan, kannanotto lisäsi median jo ennestäänkin tuntemaan mielenkiintoa Koiviston vävyn Jari Komulaisen liiketoimia kohtaan. Yhteistyö alan ”hämärämiesten” kanssa ja näiden laillisuuden rajamaita kolkutelleet afäärit olivat laajalti lehtimiesten tiedossa. Vihiä oli siitäkin, että sekä rikospoliisi että Supo olivat kiinnostuneet Komulaisen ja hänen kumppaniensa liiketoimista. Kukaan ei sanonut sitä julkisuudessa, mutta pienessä piirissä sipistiin, että oliko presidentti liikkeellä tyystin ilman omakohtaista motiivia.

Enimmältään kannanotto ilmeisesti kuitenkin juontui kasvavasta vastenmielisyydestä, jota Koivisto tunsi syyttäjien esimiestä, oikeuskansleri Kortetta kohtaan. Presidentti harkitsi syyttäjiä puolustavan oikeuskanslerin asettamista oikeudelliseen vastuuseen virkatehtäviensä vakavasta laiminlyönnistä. Koiviston kannanottoon reagointiin nopeasti. Korte myönsi poliisin ja syyttäjien aseman vaikeutuneen uuden taloudellisen rikollisuuden vuoksi, mutta ei pitänyt uskottavana väitettä, että Suomessa nostetaan syytteitä liian niukoin perustein. Tiettävästi Kai Korte oli ensimmäinen oikeuskansleri, joka joutui siinä määrin tasavallan presidentin maalitauluksi, että katsoi parhaaksi väistyä paikaltaan odotettua varhemmin.

Kansalaisten keskuudessa Koiviston kannanottoja vieroksuttiin ja monet tulkitsivat hänen asettuneen rötösherrojen puolelle. Tämä käsitys vain vahvistui, kun presidentti myöhemmin suuren huomion saattelemana armahti muun muassa ylikorkotalletuksista tuomitun tehtailija Erkki Salonojan ja veropetoksista tuomitun entisen kansanedustajan Eero Lattulan.

Lähdeaineistoa: Juhani Suomi Pysähtyneisyyden vuodet ISBN 951-1-18959-X

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Mustakassa
















Martti Sainion Mustakassa kirja on koottu keskusrikospoliisin 3000-sivuisen tutkintapöytäkirjan n:o R 84/82 pohjalta. Korruptio on rappion merkki. Järjestelmällisessä lahjonnassa on kyse yhteiskunnallisesta terrorismista, joka ei uhkaa ulkoa- vaan sisältäpäin. Korruptio johtaa siihen sekaantuneet ihmiset myös henkilökohtaiseen murhenäytelmään, koska pohjalla on aina pelko siitä, että jonakin päivänä tulee seinä vastaan ja väistämätön romahdus. Kiihtyvä kierre ja pelaaminen vievät voimat ja mielen tasapainon, kunnes narut karkaavat lopullisesti käsistä. Koska korruptiolla on vaikutettu julkisten varojen käyttöön, pyykki on pestävä julkisesti. Tiedonvälitys ei voi enää vaieta näistä asioista. Kysymys ei ole mistään uusmoralismista, eivätkä tapahtuneet rikokset ole toimittajien tai poliisin keksintöä, vaan tosiasioita, jotka ovat olleet tuomittavia kaikkina aikoina. Rikostutkimus on avannut pelottavia näkymiä siihen, missä todellista valtaa käytetään. Siemensin lahjusvyyhti on kouriintuntuva esimerkki: jossakin Suomen rajojen ulkopuolella monikansallisen yhtiön salaisella osastolla jokin ”tohtori Rempka” pitelee lankoja käsissään ja antaa käskyjä asioiden hoitamiseksi ja virkamiesten voitelemiseksi 129 maassa eri puolilla maailmaa.

Torstaina 9. päivänä syyskuuta 1982 kello 13.00 pidätetään Unto Aarne Valtanen syylliseksi epäiltynä lahjomisrikoksiin. Torstaina 14. syyskuuta 1982 kello 14.15 pidätetään apulaisjohtaja Leif Runar Ingemar Renwall syylliseksi epäiltynä lahjomisrikoksiin. Torstaina 16. päivänä syyskuuta 1982 kello 11.55 pidätettiin toimitusjohtaja Ville Kyösti Arvola syylliseksi epäiltynä lahjomisrikokseen. Perjantaina 24 päivänä syyskuuta 1982 kello 14.30 pidätettiin posti- ja telehallituksen yleisen teleosaston johtaja, tekniikan lisensiaatti Oiva Ensio Sorvari syylliseksi epäiltynä lahjomien vastaanottamiseen virkamiehenä. Perjantaina 24 päivänä syyskuuta 1982 kello 17.30 pidätettiin Siemens Oy:n hallintopäällikkö Pekka Jorma Rope syylliseksi epäiltynä lahjomisrikoksiin. Maanantaina 27.9.1982 kello 14.40 pidätettiin varatoimitusjohtaja Gustav Ture Ingmar Petterson syylliseksi epäiltynä lahjomisrikoksiin. Torstaina 30 päivänä syyskuuta 1982 toimitettiin kotietsinta Siemens Oy:n toimistopäällikön Heikki Tapani Luodon Siemens Oy:n pääkonttorissa sijaitsevassa työhuoneessa. 11.10.1982 suoritettiin kotietsintä Jaakko Toivasen työhuoneessa rautatiehallituksessa ja Jaakko Toivasen asunnossa Haahkatie 12:ssa. Perjantaina 22 päivänä lokakuuta 1982 kello 19.30 pidätettiin varatoimitusjohtaja Wolfgang Heinrich Herbert Hensel syylliseksi epäiltynä lahjomisrikoksiin. Tiistaina 26 päivänä lokakuuta 1982 kello 19.10 pidätettiin posti- ja telehallituksen yleisen teleosaston keskuslaitteiden toimiston telexjaoston jaostopäällikkö, diplomi-insinööri Veikko Samuli Mäki-Luopa syylliseksi epäiltynä törkeään veropetokseen ja lahjoman antamiseen virkamiehelle. Tiistaina 2 päivänä marraskuuta 1982 kello 16.40 pidätettiin posti- ja lennätinhallituksen hankintaosaston hankintatoimiston päällikön virasta 1.9.1981 eläkkeelle siirtynyt diplomi-insinööri Olavi Vaaraniemi syylliseksi epäiltynä lahjoman vastaanottamiseen virkamiehenä. 19.1.1983 Heimer Fastin kodissa suoritetun kotietsinnän yhteydessä on valokuvattu Siemensiltä saatuja lahjaesineitä. 88 henkilöä kuulusteltiin asian yhteydessä.

Maaliskuun 9. päivänä 1983 pidettiin Helsingin raastuvanoikeuden yhdeksännellä osastolla ensimmäinen metron hallinnollisia epäselvyyksiä käsittelevä istunto. Tapahtumapaikkana oli Säätytalo, jossa kaupunginviskaali Jorma Uski luki syytteet 24:lle pääkaupungin virka- ja luottamusmiehelle. Tahallisessa hyödyntämistarkoituksessa tehtyjä virkarikoksia: Teuvo Ensio Aura, Erkki Ilmari Heikkonen, Erkki Aatos Linturi, Juho Mehto, Ingvar S. Melin, Kalle Pentti Poukka ja Unto Aarne Valtanen. Varomattomuudessa tehtyjä virkavirheitä: Kaija Inkeri Airola, Unto Ilmari Helimäki, Jouko Kalevi Helin, Raimo Ilaskivi, Vuokko Onerva Juhola, Harry Kalevi Laakso, Raimo Juhani Larjola, Carl-Gustaf Oskar Londen, Esko Antero Nieminen, Kari Tapani Rahkamo, Terttu Ilona Reveala, Arvo Jaakko Henrikki Salo, Juha Antero Sipilä, Martti Kalevi Suomela, Grels Olof Teir, Antti Juhani Viinikka ja Aarne Ilmari Välikangas.

Suoritetuissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, että Rempka on ilmoittanut Siemens AG:n olevan valmis antamaan Siemens Oy:lle 30.000 DM ”metrobalsamia”. Renwallin kertoman mukaan Siemens Oy tarvitsi silloin rahaa käydäkseen neuvotteluja metrotoimiston kanssa. Kuulustelukertomusten ja tutkimusten mukaan Ensio Sorvari oli asuntovaikeuksiensa johdosta oleskellut Helsingissä hotelli Marskissa ns. näyttelytiloissa Siemens Oy:n kustannuksella vuonna 1978. Sorvarilla on ollut tilaisuus asua Marskissa 1.1. – 12.5.1978 välisen ajan. Tuolta ajalta oli koko näyttelyhuoneiston vuokra tarjoiluineen ollut 28.515,19 markkaa. Sorvari on kuulusteluissa myöntänyt, että hänellä oli ollut Marskissa mainittuna aikana muutaman kerran omia vieraita, neuvotteluun kuulumattomia naisia, joiden tarjoilut sisältyivät laskuun.

Kesäkuussa 1980 Sorvari sai Siemens Oy.ltä 60-vuotislahjaksi matkan Helsinki-Tukholma- Frankfurt- Munchen- Garmisch Pertenkirchen- Munchen-Wien- Zurich-Berliini-Helsinki. Olavi Vaaraniemi on ollut Siemens ”matkapalvelun” yksi ahkerimmista käyttäjistä. 2.-16.5. oli Pekka Rope vaimoineen yhdessä Olavi Vaaraniemen ja hänen vaimonsa kanssa lomamatkalla Neitsytsaarilla. Tutkimusten mukaan Veikko Mäki-Luopa oli saanut Siemensiltä vuonna 1975 Saksan Liittotasavallan Munchenissä Siemens AG:n insinööriltä Ludvig Steiningerilta 85.000 Suomen markkaa vastaavan summan Saksan markkoina. 11.25.11.1977 Renwall oli ollut järjestämässä ja mukana matkaseurana sekä Siemens Oy:n edustajana Amerikan matkalla, jonka Siemens AG oli tarjonnut. Kyseinen matka oli tapahtunut vuorokoneella reitillä Helsinki- New York – New Jersey – Mexico City – Panama – Rio de Janeiro – Madrid – Frankfurt – Helsinki. Matkan hinta olisi tuolloin Suomesta ostettuna ollut 8.480 mk/henkilö. Tässä vain muutamia pintaraapaisuja Martti Sainion kirjasta Mustakassa, jossa käsitellään metrokaupan lahjontaa.

Lähdeaineisto Martti Sainio Mustakassa ISBN 951-0-11977-6

lauantai 26. maaliskuuta 2011

SDP hyökkäsi Yhdysvaltoja vastaan uuden liennytyksen alla



















Vladimirov kertoi Koivistolle ”keskuksen” ohjeistuksen mukaisesti tammi-helmikuussa, että ”Neuvostoliitto laski liittolaisikseen myös rauhanliikkeen, kansainvälisen sosiaalidemokraattisen liikkeen sekä puolueettomat ja sitoutumattomat maat.” Moskova levitti diplomaattista kuoleman suudelmaan uusista liittolaisistaan nähtävästi laajemmillakin foorumeilla. Samalla Suomi sai olla ohjeen parantamatta suhteitaan Kiinan kanssa, mikä oli vastoin Suomen etuja. Vladimirovin kuolemansuudelmaviesti vahvistettiin DDR:n Helsingin edustuston samaan aikaan laaditussa laajassa tiedusteluraportoinnissa SDP:n kansainvälisestä roolista.

Kalela luovuttaa Länsi-Saksan hallituksen edustajan kanssa käydystä neuvonpidosta strategista keskusteluinformaatiota DDR:lle. Lisäksi Kalelan arvio kansainvälisestä tilanteesta oli asiallisesti paniikinomainen, eikä siinä perusteiltaan kyetty pureutumaan Euroopan turvallisuuden perusongelmiin: Varsovan liiton ja Neuvostoliiton asevoimien hyökkäyksellisyyteen; asialliseen ylivoima-asemaan, joka niillä oli Euroopassa. Kuten presidentti Mitterand sanoi Koivistolle lokakuussa 1983 : ”SS-20-ohjukset on suunnattu Länsi-Eurooppaa vastaan, ei Atlantin yli. Vaatimalla brittiläisten ja ranskalaisten ydinaseiden huomioon ottamista Geneven neuvotteluissa Neuvostoliitto on hankkinut itselleen alibin suuren lisävarustelun suorittamiselle.”

Näille Ranskan johtavan sosialistipoliitikon vakuutteluille SDP viittasi kintaalla ja asettui Neuvostoliiton rahanmarssiliikkeen kritiikittömäksi tukijaksi; yhteisrintamassa sortohallitusten kanssa. Kansliapäällikön asemansa kautta Kalela sitoi myös laajemmin Suomen ulkopolitiikkaa itäblokin strategiaan, osittain myös KGB:n työstämään toimintalinjaan länsivaltojen sisäisen eripuran syventämiseksi.

SDP:n paljolti julkisuudelta salassa käymät puolivaltiolliset konsultaatiot olivat jyrkässä ristiriidassa niiden ulkopoliittisten valmistelujen kanssa, joita ulkoministeri Väyrysen johdolla oli loppuvuodesta käyty Suomessa. Suomen asemasta huolestunut Väyrynen kutsui avainvirkamiehet sisäiseen seminaariin joulukuun lopulla tarkoituksenaan kehitellä puolueettomuutta vahvistavaa ulkopoliittista kokonaisstrategiaa syksyn epämääräisen poliittisen keskustelun ja kiristyneen kansainvälisen tilanteen kokemusten valossa. Tästä seminaarista laadittiin 30-sivuinen salainen muistio, joka annettiin Koivistolle. Raivostunut Koivisto tivasi, ”miten näin vaarallisilla asioilla on ryhdytty spekuloimaan”. Erityisesti Koivistoa Juhani Suomen mukaan pelotti, että tietoja muistiosta vuotaisi Tehtaankadulle, jonka kanssa SDP:n johto muutoin kävi säännöllisiä konsultaatioita salassa, kuten Stasin raportoinnissa todettiin tammikuun lopulla 1984.

Itäblokin vakoilu lisääntyi ja laajentui uusille alueille. KGB ja Stasi pitivät joulukuun lopulla 1983 huippukokouksen, jossa päätettiin tiedustelun tehostamisesta etenkin korkean teknologian ja taloudelliseen yhteistyöhön liittyvän huipputiedon keräämiseksi. Stasin raportointi kaksinkertaistui 1984, ja sen piiriin tulee runsaasti huipputietoja.

Etenkin taloudellisessa kehityksessä sosialistileiri alkoi pahasti jäädä jälkeen nousevista talouksista ja lännestä. Syyskuussa Kadar oli kertonut suomalaisille, että Unkarin talouskasvu oli pysähtynyt ja maa pahasti velkaantunut, kuten muutkin sosialistimaat. Jopa stalinistisessa Itä-Saksassa ryhdyttiin kombinaateille antamaan autonomiaa tuotantoa koskevissa päätöksissä. Maatalouden sitomista tehottomiin kollektiivitiloihin ryhdyttiin lipeämään yksinkertaisesti sen vuoksi, että ruokapula muuttui krooniseksi.

Suomen ja DDR:n suhteiden renessanssi alkoi kesällä, kun ensin puoluejohtaja Kalevi Sorsa kävi 28.5.1984 laajat konsultaatiot SED:n politbyroon jäsenen Kondrad Naumannin kanssa. Politbyroon valmisteluasiakirja painotti SDP:n ja SED:n vuosikausia jatkuneen dialogin hyödyllisyyttä, ”joka edesauttaa kommunistisen ja sosiaalidemokraattisten puolueiden yhteistyön tiivistämistä”. Naumannin vierailulla valmisteltiin myös lokakuuksi suunniteltua puolue- ja valtiojohtaja Erich Honeckerin Suomenvierailua.

SDP:n DDR-mylly pyöri yhä kovemmilla kierroksilla. Heinäkuun 23.-25. päivinä DDR:ssä vieraili SDP:n varapuheenjohtaja, ympäristöministeri Matti Ahde puolisoineen. Vierailua valmisteltiin pitkään, ja suurlähettiläs Doernberg sai nostettua vierailun tason poikkeuksellisen korkealle. Ahteen isäntänä toimi varapääministeri Hans Reichelt, mutta varsinainen poliittinen keskustelu käytiin Ahteen ja politbyroon jäsenen, Honeckerin perintöprinssin asemaan nousseen Egon Krenzin kanssa 24.7.1984.

Lähdeaineisto: Alpo Rusi Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6

perjantai 25. maaliskuuta 2011

KGB-sertifikaatti oli täydessä käytössä


















Kun tarkastelee nimiä, jotka vastasivat Suomen asioista presidentti Mauno Koiviston ensimmäisellä kaudella, vastaan tulevat tutut nimet 1960-luvun lopulta ja 1970-luvun alusta. Pääministerinä istui pitkään Kalevi Sorsa, jonka suhteet KGB:hen sekä DDR:ään olivat pitkät ja syvät. Kokoomuksen Ilkka Suominen oli kaikesta huolimatta sidoksissa KGB-kenttään 1970-luvun lopusta eli ajasta, jolloin hän alkoi valikoitua Kokoomuksen potentiaaliseksi puheenjohtajaksi. Vaikka hän reagoi ensimmäisenä puoluejohtajana Suomeen lisääntyneeseen liikkumatilaan länsi-integraation suhteen, hän ajoi toisaalta KGB-raiteella. Hän halusi varmistaa Moskovan ja Itä-Berliinin kuitenkin ennen muuta. Hän istui siten kahdella tuolilla.

Presidentti Mauno Koivisto oli sinänsä mielenkiintoinen tapaus. Hän sai KGB:n vastaansa Nordek-hankkeella. Sinänsä oli hyvä asia, että KGB ei kyennyt halunsa mukaisesti estämään hänen nousuaan kansansuosikiksi, vaikka sillä olisi ollut tarjota omakin ehdokas eli Kalevi Sorsa. Mutta mitalilla oli kääntöpuolensa. Kreml hyväksyi nopeasti tosiasian, että Koivistosta tuli presidentti. Se lähetti viestejä, että näin oli. Mutta kaikki muut reunaehdot olivat edelleen voimassa.

Koivisto oppi kovin nopeasti KGB-nöyryyden. Hän nöyrtyi entinen syntitaakka niskassaan paavillisemmaksi kuin paavi itse. Koiviston käyttäytymisessä oli sittemmin piirteitä, joita viittaavat pelkoon: Koivisto käyttäytyi Neuvostoliiton suhteen hyvin pelokkaasti. Hän sanoi presidenttinä kaikella pääasiassa ei: Euroopan integraatiolle, vaikka oli ajanut Nordekia suorastaan aloitteellisesti, Karjalalle, Baltian itsenäistymiselle, Euroopan neuvostolle …

Koivistolle tuli KGB-päällystakki, jonka ohjeita hän alkoi noudattaa. Felix Karasev Vladimirovin jälkeen sai elämänsä tehtävän ohjata Koivistoa kulkemaan andropovilaisen KGB:n askelmerkein. Karasevista tuli vuonna 1985 KGB:n Helsingin residentuura. Tämä on hyvin tärkeä selittäjä Koiviston politiikassa Neuvostoliiton romahtamisen aikoihin. Tässä asetelmassa Koivistossa joutui hankalaan asemaan, kun KGB eriytyi Mihail Gorbatsovin perestroikasta omalle bresneviläis-stalinistiselle uralle loppuun saakka. Tämä jännite KGB:n ja Mihail Gorbatsovin välillä piti Koivistoa pitkään pahassa kipsissä. Hän ei osannut tehdä oikein mitään muuta kuin laittaa silmät kiinni ja olla näkemättä muuttuvaa ympäristöä. Rajat eivät muutu, hän arveli Saksojen yhdistyessä. Baltian maiden ei ole viisasta itsenäistyä, hän opasti. Neuvostoliiton rajat eivät Koiviston silmissä näyttäneet siinä yhteydessä muuttuneen. Karjala ei ollut arvo eikä mikään tässä yhteydessä.

Paavo Väyrynen oli kestosuhteessa KGB:hen ja Stasiin. Häntä käytettiin paljon lähteenä. Suoria KGB-suhteita oli 1970-luvulla poikkeuksellisen runsaasti ja sisällön avoimuudessaan pelottavan neuvostomielisiä. Väyrynen sai ansaitusti Suomen vastustetuimman poliitikon maineen.

Peitenimi Prof eli Jaakko Kalela nousi kansliapäällikön paikalle presidentin kansliassa. Ulkoasiainministeriössä KGB-sertifioitu Jaakko Blomberg nousi jo 1.7.1982 poliittisen osaston apulaispäällikön paikalle ja sai vallan ministeriössä pelkkänä sivurekrytointina. KGB tuki oli vahvaa. Blomberg piti nimityspoliittisia lankoja sittemmin käsissään pitkälle 1990-luvulle.

KGB-sertifioidut juuttuivat asemiinsa, aivan kuten KGB oli suunnittelut. KGB-serfikaatti oli ansio. Se todisti ”ulkopoliittisesta luotettavuudesta”. Suomi kulki toivottuun suuntaan samalla kun Neuvostoliitto rapautui ja sosialistinen leiri huojui. Läntisen Euroopan maista vain Suomi oli kulkenut ja kulki suuntaan, jonka päässä siinsi kansandemokraattinen Suomi, sellaiset johtajat Suomella oli. Suomen kansa ei varmasti sellaista päämäärää koskaan halunnut. Se muuttui tavalla, jonka ennakoiminen Suomessa loi neuvostovastaisen ja kaiken muun leimanlyönnin lisäksi epäpätevyyden leiman: olet haihattelija, et vakuuta ketään!

Urakehitys oli selvä. Suomessa KGB-sertifikaatti oli täydellä voimalla käytössä. Suomi oli epäitsenäinen tasavalta. KGB sääteli entistä tiukemmin suomalaista henkilöstöpolitiikkaa. Mutta kaikki ei mennyt sittenkään odotusten mukaisesti.

Lähdeaineisto: Jukka Seppinen Neuvostotiedustelu Suomessa 1917-1991 strategia ja toiminta ISBN 951-20-6548-7

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Vierailu Yhdysvaltoihin 1983
















Mauno Koivisto kirjoittaa kirjassaan Historian tekijät, että vastaanotto Washingtonissa oli ystävällinen ja keskustelut mielenkiintoisia. Tapasin ensin varapresidentti George Bushin. Valkoisessa talossa käyntiä edeltävänä iltana 26. syyskuuta hän järjesti virka-asunnossaan illalliset, jotka vietiin läpi lämpimän tunnelman vallitessa. Kerroin hänelle aikovani seuraavana päivänä määritellä Suomen politiikan niin, että se ensi sijassa tähtää hyviin suhteisiin naapureiden kanssa, mutta myös hyviin suhteisiin kaikkien maiden kanssa, Bush totesi, ettei heillä ollut siihen mitään huomauttamista,

Nautin 27. syyskuuta aamukahvia kongressissa, missä tapasin sekä senaatin että edustajanhuoneen ulkoasiainvaliokuntien jäseniä. Sanoin heille, ettemme uskoneet kenenkään turvallisuuden siitä parantuvan, että ydinaseiden lukua lisättäisiin. Aseistautumiskilpailu pitäisi saada pysäytetyksi.
Presidentti Ronald Reagan tarjosi meille Valkoisessa talossa lounaan. Lounaspöydässä yritin keskustella Ronald Reaganin kanssa aseidenriisunnan näkymistä, mutta keskustelua ei varsinaisesti syntynyt.

Lounaan jälkeen annoin Valkoisen talon ruusutarhassa lausunnon, jossa määrittelin Suomen aseman: ”Suomen ulkopolitiikka rakentuu ensi sijassa hyville suhteille ja luottamukselle naapurimaittemme kanssa. Puolueettomuuspolitiikkamme mukaisesti haluamme ylläpitää hyviä suhteita maailman kaikkien kansojen kanssa.” Esitin Reaganille arvioni, että Andropov ei olisi valmis huipputapaamiseen, ei ehkä terveydentilansa vuoksi kykeneväkään. Sanoin kuitenkin, että jos Neuvostoliiton hallitukselle olisi jokin sanoma lähetettävänä, voisin sen toimittaa. Tämmöistä sanomaa ei ollut.

Muutamaa päivää ennen Yhdysvaltain-vierailuamme Unkarin puoluejohtaja Janos Kadar oli käynyt epävirallisella vierailulla Suomessa. Myös hän oli ollut vierailulla Moskovassa ja olimme vertailleet vaikutelmiamme. Kadarin mukaan Yhdysvaltain vierailuani odotettiin Moskovassa mielenkiinnolla. Vierailun jälkeen minulla oli muutama päivä aikaa miettiä, minkälaisen viestin Andropoville mahdollisesti lähettäisin.

Yhdysvaltain-vierailuni aikoihin elettiin idän ja lännen vastakkainasettelussa vaihetta, joka näytti hyvin vaaralliselta. Neuvostoilmavoimat olivat syyskuun 2. päivänä ampuneet alas korealaisen matkustajakoneen. Tapahtuma johti moniin seuraamuksiin. Yhdysvallat reagoi tapahtumaan hyvin jyrkästi.
Marraskuun 23. päivänä 1983 Yhdysvallat sijoitti ensimmäiset keskimatkan ohjuksensa Länsi-Saksaan. Samana päivänä Neuvostoliitto lähti aiempien uhkaustensa mukaisesti ulos keskimatkan ohjuksia käsitelleistä neuvotteluista.
Itsenäisyyspäivänä 1983 anoin MTV:lle haastattelun, joka oli varsin ohjelmallinen. Sitä voidaan pitää yhteenvetona siitä, miltä asevarustelukilpa ja siihen vaikuttamisen mahdollisuudet tuolloin minusta näyttivät.
Lähetin 29. marraskuuta George Bushille kirjeen. Viittasin siinä keskusteluihimme kuluneen vuoden aikana ja esitin jälleen kerran huoleni keskimatkan ohjusten sijoittamisesta Eurooppaan.

Mauno Koiviston lähes kahden viikon mittaisella vierailulla hän tapasi presidentti Ronald Reaganin ja he keskustelivat vajaan tunnin presidentin työhuoneessa, jonka jälkeen nautittiin työlounas.

Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1
Vuosi 1983 ISSN 0349-3660

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Suomen asialla – ja vähän Neuvostoliitonkin



















Presidentti Koivistoa ja hänen seuruettaan kuljettanut kone laskeutui New Yorkiin 24.9.1983. Matka jatkui välittömästi ilmavoimien erikoiskoneella Washingtonin esikaupunkialueella sijaitsevaan Andrewsin lentotukikohtaan. Siellä kulkuvälinettä vaihdettiin vielä kerran, ja kaksi merijalkaväen Delta-helikopteria kiidätti suomalaiset Washingtonin keskustan muistomerkkialueelle. Vastaanotto oli koruton. Paikalla oli ainoastaan varaulkoministeri Dam puolisoineen. Parinkymmenen sotilaan suuruinen osasto äkseerasi hetken, ja osavaltion edustajat lausuivat presidentin tervetulleeksi. Yhdysvaltain tiedotusvälineitä tapahtuma ei kiinnostanut, Viiden minuutin seremonioiden jälkeen Koivisto siirtyi majapaikkaansa hotelli Watrgate´iin. Samaan aikaan presidentti Reagan vietti puolen kilometrin päässä Valkoisessa talossa grillijuhlia rodeo- ja cowboy-yhdistyksen jäsenten kanssa.

Maanantaina 26.9. olivat vuorossa seremoniat Tuntemattoman sotilaan muistomerkillä Arlingtonin hautausmaalla. Päivän mittaan Koivisto tapasi liikenneministerin, valtionvarainministerin, varaulkoministerin sekä Reaganin taloudellisen neuvonantajan. Pidempi keskustelu hänellä oli kauppaministeri Malcom Baldrigen kanssa. Esillä oli maiden välinen ”ikuisuuskysymys”; suomalaisten jäänmurtajien myynti Yhdysvaltoihin. Baldrige lupasi, kuten kaikki edeltäjänsäkin aikoinaan, tutkia murtajakaupan tiellä olevia esteitä. Sen pidemmälle meneviä lupauksia häneltä ei saatu puristetuksi. Muista Koiviston esille ottamista ongelmista, suomalaiselle erikoisteräkselle ja suomalaisille paperikoneille asetetuista myyntiä jarruttavista erikoistulleista, Baldrige ei antanut mitään lupauksia.

Päivän tavallaan pelasi varapresidentti Bush. Jo edellisenä iltana hän oli tarjonnut päivällisen presidentti ja rouva Koiviston kunniaksi. Kun sen jälkeen käyty kahdenkeskinen keskustelu oli jäänyt kovin lyhyeksi, Bush oli ehdottanut, että hän voisi tulla jatkamaan sitä Watrgate-hotelliin seuraavan päivänä. Suomalainen lehdistö, joka ei tuntenut taustoja, tulkitsi maanatain tapaamisen ylimääräiseksi huomionosoitukseksi Suomen presidentille, jota Bushin oli huomattu sympatisoivan. Todellisuudessa kolmen neljännestunnin mittaisessa keskustelussa valmisteltiin seuraavana päivänä tapahtuvaa kohtaamista presidentti Reaganin kanssa.

Amerikkalaisia ja maan tiedotusvälineitä Koiviston vierailu ei juuri hetkauttanut. Washingtonissa oli totuttu näkemään maailmanpolitiikan paljon tunnetumpia vaikuttajia miltei päivittäin. Suhtautumista kuvasi mainiosti järjestetty aamiaistilaisuus, jolle oli kutsuttu amerikkalaisvaikuttajia aina kongressin ulkoasiainvaliokuntaa myöten. Se osoitti, että Suomen teki amerikkalaisten silmissä kiinnostavaksi vain Neuvostoliiton naapuruus sekä se vallalla olut harhakäsitys, että suomalaiset olivat asiantuntijoita kaikessa, mikä koski itäistä supervaltaa. Tätä heijastelivat myös Koivistolle tehdyt kysymykset, jotka lähes poikkeuksetta koskettelivat vain Neuvostoliittoa.

Presidenttien keskustelua oli pohjustettu Koiviston tapaamisissa Bushin ja varaulkoministeri Damin kanssa. Aivan ilmeisesti Koivisto myös mielsi, missä hänen oma kiinnostavuutensa amerikkalaisten silmissä piili. Sopivasti liioitellen hän kertoi Damille ”vierailleensa presidenttinä viidesti Neuvostoliitossa ja kahdesti keskustelleensa laajasti presidentti Andropovin kanssa”. Asiaa niin pohjustaessaan hän ilmoitti ”olevansa valmis esittämään arvionsa Neuvostoliiton uuden johdon politiikasta ja siitä, miten tämä arvioi tilannetta”.

Koiviston innokkuuden viimeisen teeman osalta selitti itse asiassa Moskovan intressi. Pari vuotta myöhemmin Koivisto kertoi Bulgarian puoluejohtajalle, että hän pyrki herättämään presidentti Reaganin mielenkiinnon vihjaamalla Neuvostoliiton tuntevan kiinnostusta hänen vierailunsa tuloksia kohtaan. Muistelmissaan Koivisto paljastaa saaneensa vierailun edellä Moskovasta terveisiä, ”joiden mukaan heille olisi arvokasta saada arvio siitä, pyrkikö Yhdysvallat vakavissaan sopimukseen käynnissä olevissa (aseidenriisunta)neuvotteluissa”.

Itse asiassa Koivisto oli koettanut täyttää Moskovan toiveita jo tavatessaan Bushin. Moskovassa käymiinsä keskusteluihin pohjaten hän li esittänyt käsityksenään, että neuvostojohtoa askarrutti erityisesti se, olisiko Reaganin hallinto valmis solmimaan aseidenriisuntasopimuksia enää ennen vaaleja. Hän kertoi neuvostoliittolaisten kantavan huolta siitä, ymmärtävätkö amerikkalaiset, mitä seurauksia INF-neuvottelujen epäonnistumisella ja euro-ohjusten sijoittamisella olisi, ja paljasti samalla, mitä nuo seuraukset Moskovan mukaan olisivat: ” … epäonnistuminen veisi pohjan pois paitsi INF-neuvotteluilta ehkä myös yleensä aseidenriisuntaneuvotteluilta”. Niin ikään hän painotti, että ”neuvostojohtajien käyttäytymisessä oli huomattava inhimillinen elementti”, minkä vuoksi Yhdysvaltain tulisi ”sanoa ääneen”, mikäli se todella halusi parempia suhteita. – Bush ei sanallakaan kommentoinut Koiviston esittämää.

Samalla linjalla Koivisto jatkoi Valkoisen talon keskustelussa ja sen jälkeisellä lounaalla. Moskovassa käymiinsä keskusteluihin viitaten hän kertoi Andropovin kannattaneen ”innokkaasti” hänen esittämäänsä näkemystä, ettei kenenkään turvallisuutta voida kasvattaa lisäämällä aseistuksen määrää. Reaganin kommentti ei ollut rohkaiseva. Koivisto vei kuitenkin itselleen asettamansa tehtävän päätökseen tarjoutumalla hyvin läpinäkyvästi viestinviejäksi. Hän korosti ensin, että suhteet Neuvostoliittoon olivat Suomen ulkosuhteista tärkeimmät, ja jatkoi: ”Neuvostoliittolaiset olivat olleet hyvin halukkaita keskustelemaan minun kanssani. Ilmeisesti he toivovat, että minä voisin saada jotakin aikaan kansainvälisen ilmapiirin parantamiseksi…” Reagan vastasi tähän itsetehostukseen tavalla, joka voitiin käsittää myös ironiaksi: ”Mitä Suomen ja Yhdysvaltain suhteisiin tulee, me kunnioitamme teidän itsenäisyyttänne ja puolueettomuuttanne.”

Lähdeaineisto: Juhani Suomi Pysähtyneisyyden vuodet ISBN 951-1-18959-X

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Rahat tai renki



















Rahat ja renki on kirja siitä miten Suomessa tehdään rahaa, omaisuutta, arvonimiä ja valtaa. Ja miten ne menetetään. Kirja kertoo tutuista miehistä, tutuista nimistä, mutta näitä tietoja ei löydy Kuka kukin on –teoksesta. Tällaista katsausta Suomen liike-elämästä ei ole nähty yritysten vuosikertomuksissa eikä firmojen historiikeissa.
Aarno Laitinen kertoo kirjassaan Rahat tai renki ajan hengestä näin:

”Mutta saituuden kääntöpuoli ahneus istuu suomalaisissa rikkaissa sitkeästi. Omaisuuden keräämiseksi he tekevät mitä tahansa. He eivät halua maksaa veroja. He eivät halua osallistua yhteiskunnan asettamiin rasituksiin. Rikkaiden liikemiesten ja heidän yritystensä elämässä on jo pitkälle toteutunut haave, että he ovat voineet jättää verot valtion maksettaviksi. Tosin heidän on jonkun verran näytettävä tuloja verotuksessa, sillä sitä vaatii jo yhteiskunnallisesti arvostettu asema, mutta suurin osa tuloista ja omaisuudesta pitää siirtää verottajan ulottumattomiin.”

”Köyhät ja juopottelevat talonpojat helpottivat teollisuuden maaomaisuuden kasvua. Eikä kartanonherroille tai uusille ruukinpatruunoille tullut lainkaan huono omatunto rahvaan taloudellisesta tai henkisestä rappiosta. Juoppokin pysyi hevosen vetämän auran perässä, kirvestä ja sahaa pystyi käyttämään krapulassakin. Juoppo löi korkeintaan omaan polveensa kirveellään, ja uusia metsänkaatajia oli yllin kyllin.”

”Monen tämänkin päivän menestyvän yrityksen historiasta löytyy rikollisia, maanryöstäjiä, pirtun salakuljettajia, veropetollisia ja huijareita. Rehellisyydellä ei silloinkaan päässyt alkuun kuin ani harva yrittäjä ja silloinkin vahingossa. Eivät yrityksiä nykyisinkään juuri perusta diplomi-insinöörit tai kauppatieteen maisterit, sillä suomalainen korkeakouluopetus ohjaa virkamiesuralle pelottelemalla riskien ottamista. Yrityksiä perustavat edelleenkin sellaiset, joiden koulutus ei riitä riskien oton ennakointiin. Mutta monet heistä onnistuvat.”

”Suomalainen yritysverotus on sellainen, että veroja maksavat vain typerykset. Heitäkin toki on, mutta kauppakorkeakoulut ja lainopilliset tiedekunnat kouluttavat liukuhihnalta uusia ekonomeja ja juristeja, jotka siirtyvät kaupan ja teollisuuden palvelukseen suunnittelemaan, miten vältetään verojen maksu sille, joka on heidät kouluttanut.”

”Suomi ei periaatteessa vie aseita kriisialueille. Aseiden vienti vaatii valtioneuvoston luvan, joka annetaan vain, jos viejä pystyy osoittamaan, että aseilla on luotettava ostaja. Kun Tampellalla oli vaikeuksia saada vientilupia erinomaisille kranaatinheittimilleen, Israeliin perustettiin asetehdas, jonka toisena osakkaana oli Tampellan myyntimies. Israelilainen tehdas ei kuitenkaan pystynyt valmistamaan niin paljon Tampellan heittimiä kuin maailmalle olisi mennyt kaupaksi. Kerran tulli avasi Kemin satamassa laatikon, jossa asiakirjojen mukaan oli koneenosia. Ne paljastuivat kuitenkin kranaatinheittimiksi. Äkkiä paikalle hälytetty Tampellan edustaja hoiti asian kuitenkin niin, että ”koneenosat” pääsivät lähtemään maasta.”

”Ilman Neuvostoliiton kauppaa suomalaisen työmiehen elintasosta putoaisi ainakin neljännes pois. Työttömien määrä olisi ainakin kaksinkertainen. Vaateteollisuutta olisi Suomessa tuskin lainkaan. Liha- ja voivuoret olisivat paljon suuremmat kuin nykyisin. Eikä Suomesta löytyisi varmaan yhtäkään Neuvostoliittoon suopeasti suhtautuvaa vuorineuvosta. Suomalaiset rakennusyhtiötkin olisivat vain pikkuliikkeitä, jotka rakentaisivat yksittäisiä lähiötaloja. Sellaiset rakennusalan konsernit kuin Perusyhtymä, Finnstroi tai Puolimatka olisivat useimmille tuntemattomia, jos niitä edes olisi olemassakaan. Eikä Wärtsilällä olisi mitään asiaa Tukholman ja Lontoon pörsseihin. Tuskin edes Helsingin pörssiin.”

”Suomen teollisuudella on ollut onni saada itse kirjoittaa historiansa ja sen mukaan teollisuusjohtajat ovat olleet kaukonäköisiä miehiä, jotka ovat uhranneet elämänsä yhteiskunnan ja työntekijöidensä hyväksi. Vähäisinä vapaa-aikoinaan he ovat huolehtineet tunnollisesti perheestään, ja heidän humanistinen mielenlaatunsa on aina ilmennyt laajamuotoisessa hyväntekeväisyydessä. Kaikki nämä piirteet ovat löytyneet Aukusti Asko-Avoniuksestakin virallisissa historiankirjoituksissa.
Sen ajan henkeen ei olisi kuulunutkaan kuvata yrityksen luojan toista puolta, sitä joka on niin oleellinen mutta vaiettu osa monissa muissakin aikaansaavissa miehissä. Tämän päivän rahvaanomaisella kielellä asia ilmaistaisiin suorasukaisesti siten, että Aukusti oli kova panomies. Tuskin kenellekään on selvinnyt kiistattomasti hänen aviottomien lastensa määrä, mutta suuri se joka tapauksessa oli.”

”Valtakunnan taloudellinen ja poliittinen kerma kuunteli talousjohtajan pitkäpiimäistä puhetta, jota yhtiön nuoret tiedottajat ja insinöörit olivat viikkoja yhdessä valmistelleet. Vuorineuvos Asko-Avonius yritti selittää naapurina istuvalle ystävälleen jotain, mutta Penttilä sotkeutui papereissaan ja ryhtyi etsimään liuskaa, jolla puhe jatkuu. Syntyi tällaisissa puhetilaisuuksissa tavanomainen painostava hiljaisuus, jota vuorineuvos ei kuitenkaan huomannut, vaan jatkoi innokkaasti oman asiansa kertomista naapurin korvaan äänellä, joka nyt kaikui selvästi kaikkien salissa olevien korviin: ”Minä se varmaan olen ainoa mies tässäkin salissa, joka olen nussinut naista näyteikkunassa”.
Vaikka salissa oli suuri joukko tämänkin alan huipputekijöitä, vuorineuvos oli varmasti ainoa, jonka kokemuspiiriin kuului tällainenkin kokemus.”

”Seuraavaksi Yhdyspankin edustajana yhtiötä valvova johtaja Christer Ekman ilmestyi Asko Palomäen luokse kädessään valmis eronpyyntökirje, johon hän vaati Palomäen allekirjoitusta vedoten hallintoneuvoston päätökseen. Palomäki epäröi. Ekman muistutti, että Palomäellä on Yhdyspankista ja Askosta yli 600 000 markkaa lainaa, joka pannaan heti maksuun, ellei allekirjoitusta tule. Palomäki ei saanut harkinta-aikaa, hänelle ei annettu mahdollisuutta puolustautua tai neuvotella. On iskettävä silloin, kun vastustaja on puolustuskyvytön. Palomäki näki edessään pankinjohtaja Ekmanin, hiiren kaltaisen kamreerityypin, jokaisen poikavuosilta tutun jakojäännöksen, joka jäi aina viimeiseksi, kun kentällä jaettiin jalkapallojoukkueita. Sellaiset pulleat, pyöreärilliset jakojäännökset pantiin aina maalivahdeiksi, kun heistä ei pelissä ollut muuta kuin haittaa.
Mutta liike-elämässä jakojäännöksetkin voivat menestyä. Pankki on turvallinen paikka vaatimattomallekin talouskyvylle. Otetaan ihmisiltä rahaa ilman korkoa, lainataan sitä kalliilla korolla, ja erotus jää itselle. Pankissa marmorin ja jalopuun keskellä jakojäännöskin vaikuttaa keskushyökkääjältä. Hänen luokseen mahtavimmatkin miehet menevät nöyrinä ja kunnioitusta osoittaen.”

Lähdeaineisto: Aarno Laitinen Rahat tai renki (1984) ISBN 951-95533-0-4

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Laillinen murha












Laillinen murha

Kauko Parkkinen kirjoittaa kirjassaan Laillinen murha, että suomalaista yrittäjyyttä ja erityisesti kehitysalueilla sijaitsevan toiminnan piirissä olevia ihmisiä ovat järkyttäneet ne tapahtumat, jotka liittyivät VS-yhtiöiden konkursseihin. Ne luovat perusteltua synkkyyttä vapaan yrittäjyyden tulevaisuuden mahdollisuuksiin tasavallassamme. VS-yhtiöt asetettiin konkurssiin Ilmajoen käräjäoikeuden päätöksellä 3.4.1981. VS-yhtiöt työllistivät 1500 – 2000 henkeä, kun otetaan huomioon alihankkijat ja heidän yrityksissään toimineet henkilöt.

Parkkinen kirjoittaa, että ilmassa oli suuren saalistusjuhlan tuntua. Jännitteitä oli purettu jo edellisenä iltana ravintola Sorsanpesässä, jossa Seppo Hautalan asiamies oli kuullut, kuinka seuraavana päivänä odottavan VS-konkurssin kunniaksi oli otettu maljoja. Ei riittänyt se, että VS-yhtiöt tuhottiin. Tämän lisäksi yrityksen johtaja Seppo Hautala asetettiin henkilökohtaiseen konkurssiin 16.6.1981. Silloin oli eräillä ilonpäivä. Hautalan asiamies totesi kirjelmäsään käräjäoikeudelle seuraavasti: ”Laki ei missään tapauksessa ole tarkoitettu yksityisen henkilön tuhoamiseen ja hänen toimeentulonsa riistämiseen, vaan päinvastoin lain tarkoitus on suojata yhteiskuntaa ja sen jokaista jäsentä. Tässä tuhottaisiin Hautalan henkilökohtaiset mahdollisuudet jatkaa yhteiskunnalle ja varsinkin tälle seudulle hänen perin merkittävää toimintaansa”.

VS-yhtiöiden konkurssista on kulunut 30 vuotta. Konkurssipesä eli pitkään ja voi hyvin. VS-yhtiöiden varojen kokonaisylijäämäksi saatiin 230 miljoonaa markkaa. Varat olivat yhteensä 440 miljoonaa markkaa ja velat 210 miljoonaa markkaa. VS-yhtiöiden konkurssin yhteydessä riistettiin työpaikka suurelta työntekijöiden joukolta.

Miksi Postipankki ja sitä hallitsevat voimat lähtivät tällaiseen puuhaan? Postipankki oli valtion laitos ja hallituksen puheenjohtajana toimi silloin pääministeri Mauno Koivisto. PSP:n suora tappolinja vei myöhemmin mukaansa myös SKOP:n. Parkkisen kirjan mukaan VS-yhtöiden toiminta haluttiin antaa Lohjalle ja Hakalle. VS-yhtiöiden kaatamisoperaatioista eivät kuitenkaan kärsi yksinomaan työntekijät, vaikkakin heidän kokemansa henkilökohtaisella tasolla on kaikkein kipein. Raskaita menetyksiä kokevat myös kunnat ja koko suomalainen yhteiskunta.

Kansanedustaja Helge Saarikoski totesi asiasta näin: ”Huomattavin, ja eniten läänimme asukkaitten mieliä on kuohuttanut asia, on ollut eteläpohjalaisten VS-yhtiöiden ajojahti. Postipankin, silloisen kauppaministerin, Vientitakuulaitoksen, työministeriön, valtionvarainministeriön sekä koko hallituksen myötävaikutuksella yritys kaadettiin ja tuhottiin kylmäverisesti sadoista ja välillisesti tuhansista työttömiksi jäävistä ihmisistä sekä vientituloista välittämättä. Hallitus olisi voinut estää tämän kaato-operaation, mutta se ei halunnut tehdä sitä, koska se liittyi VS-yhtiöiden kaatajiin. Me tiedämme myös kenellä on suurin miehitys Postipankin johdossa. Kuvaavaa on myös se, että VS-yhtiöiden 15 hengen työntekijäin lähetystöä ei suostunut ottamaan vastaan silloinen kauppaministeri Ulf Sundqvist enempää kuin pääministerikään, joiden kummankin puheille lähetystö henkilökohtaisesti pyrki”.

Parkkisen mukaan VS-yhtiöt kaadettiin pääasiallisesti valtion toimesta. Vientitakuulaitoksen johtokunnan puheenjohtajana oli kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Bror Wahlroos, vientitakuulaitoksen hallintoneuvoston puheenjohtajana oli ministeri Esko Rekola. Todelliset syylliset eli yrityksen kaatajat ovat edelleenkin vapaalla jalalla.

Katso VS-yhtiöt http://vsyhtiot.com/

Seppo Hautala
http://www.lapua.fi/hellanmaa/hella20/seppo_hautala.htm

Kauko Parkkinen
http://www.kauko-kustannus.fi/

Kolmikymmenvuotinen VS-sota
http://www.ilkka.fi/Article.jsp?article=547973&Title=Kolmikymmenvuotinen+VS-sota

Lähdeaineisto: Kauko Parkkinen Laillinen murha

torstai 17. maaliskuuta 2011

Sisäinen valvonta


















Samalla kun suojelupoliisin ennalta estävä turvallisuustyö ja turvallisuuden kannalta merkittävien henkilöitä koskevien tietojen antaminen saatiin 1982 ensi kertaa asetuspohjalle, presidentin ja Tiitisen kesken nousi esiin kysymys, jatkuisiko ”SKP:n (vähemmistön) aktivistien vastaisen varalle kirjaaminen”. Tämä kysymys oli eri muodoissa ollut esillä kymmenisen vuotta, mutta nyt siihen viimein saatiin korkeimman tahon selkeä kanta, sikäli kun sanaa sopii käyttää Mauno Koiviston fundeerauksesta:

”Huono homma seurata kommunisteja tai taistolaisia ketegorioina. Sen lisäksi tulisi olla jotakin muuta ja huomiota herättävää asianomaisissa henkilöissä. Muutosta tapahtunut, vähemmistö menettänyt viehätystään akateemisen nuorison ja taitelijoiden piirissä. Muodit vaihtelee, kansainvälinen ilmiö tämäkin hyvin pitkälle. Ei sen takia, että on taistolainen, tule valvoa. Oltakoon Taisto Sinisalosta muutoin mitä tahansa mieltä, mutta hän on vetänyt SKP:n vähemmistön valtiososialismin teorian piiriin sen sijaan, että se olisi mennyt anarkistien, trotskilaisten tai muiden vastaavien äärimmäisyysryhmien linjoille.”

Tiitinen tulkitsi: ”jos on erityistä normaalista kaavasta poikkeavaa syytä, vain silloin valvotaan ja kukin tapaus ratkaistaan kategoriasta riippumatta?” Presidentti vahvisti: ”Juuri niin”. Noin helposti se meni. Kommunistien kirjaaminen oli 1949 alkanut sisäministeri Aarre Simosen suullisesti antamin valtuuksin, ja toisen sosiaalidemokraatin suullisen kannanoton nojalla se nyt päättyi. Vielä syksyn 1980 kunnallisvaaleissa kaikki SKDL:n ehdokkaat merkittiin suojelupoliisin kirjoihin, mutta seuraavalla kerralla ei näin menetelty. Tämä oli rajapyykki Suomen valtiollisen turvallisuuden historiassa. Se vakava sisäinen uhka, jota varten etsivä keskuspoliisi oli 1919 perustettu, katsottiin siinä määrin laantuneeksi, että kannattajakunnan automaattinen rekisteröinti voitiin lopettaa. Voi sanoa, että tällä päätöksellä Suomi hiljaa totesi selviytyneensä kommunismin uhkasta, yhdeksän vuotta ennen Neuvostoliiton romahdusta, vielä Brezhnevin aikana.

Kaikki ei tietenkään loppunut kuin seinään. Vaikka kannattajien automaattinen rekisteröinti lopetettiin, SKP:n johtotasolla suojelupoliisi seurasi vielä muutaman vuoden varsin tarkkaavaisesti puolueen hajoamisprosessia. Päähuomio kohdistettiin valtion turvallisuuden kannalta merkittävimpään kysymykseen, Neuvostoliiton vaikutukseen. Supon lähdetilanne oli parempi kuin milloinkaan sitten Veikko Hauhian eläkkeellelähdön (1976), sillä vähemmistöläisestä SKP:n Uudenmaan piiristä saadun tietolähteen rinnalle ilmaantui vielä enemmistöläinen lähde jostain pohjoisempaa. Hänen erittäin informatiiviset raporttinsa oli yleensä allekirjoitettu nimimerkillä ”Esko”. Vaikuttaa siltä, että hänellä olisi ollut tiedon alihankkijoitakin. Vaikka lähde itse oli piiritoimitsija, ystävä- ja tuttavapiirissä kuului keskuskomitean kihoja, myös vähemmistöstä.

Huomattavin havainto tässä seurannassa oli se, että Moskovan sana ei enää tehonnut puolueessa entiseen tapaan. NKP:n edustajissa havaittiin näköalattomuutta, heitä katseltiin kriittisesti. Neuvotteluissa suomalaisten tovereiden kanssa NKP:n politbyron jäsen Grigori Romanov esiintyi ”kylmäkiskoisesti ja omaa arvoaan korostaen”, mutta neuvottelut jäivät kesken, kun Neuvostoliiton kakkosmies ”sortui liialliseen alkoholinkäyttöön”.

Kun vertaa suojelupoliisin 1980-luvun SKP-tiedustelua neljännesvuosisata aikaisemmin harjoitettuun, havaitsee valtavan muutoksen. Aikoinaan tiedottajille keksittiin hölmönoloisia peitenimiä – Kotkassa vaikuttivat tuotteliaimpina ”Risto Raisu” ja ”Toivo Tölli”, apunaan sellaisia kuin ”Mooses Myyrä”, ”Kustaa Korkki” ja modernimpi ”Asko Telex” – ja tiedot hankittiin ravintolassa istumalla, mistä sitten raportoitiin etsivien tai ylietsivien ilmoituksilla, joita omat ennakkokäsitykset usein leimasivat. 1960-luvulla luovuttiin hupaisista peitenimistä ja koetettiin siirtyä juottamisesta rahapalkkioihin tai tiedottamiseen aatteelliselta pohjalta (Neuvostoliiton vieroksunta). 1970-luvulla oivallettiin, etteivät tasavallan johtoa kiinnostaneet etsivien mielipiteet, vaan faktat, kuten aidot dokumentit, puolueen ja muiden järjestöjen alkuperäiset asiakirjat – esimerkiksi juuri ”Eskolla” – näkyy asiallisuuden korostuminen. Erilaiset heitot, oman merkityksen paisuttelu ja salaliittoteorisointi jäivät sikseen, raportti tehtiin siitä, mitä oli itse nähty ja kuultu.

Muutama vuosi presidentti Koiviston linjavedon jälkeen suojelupoliisi sattui saamaan SKP:n täydelliset jäsenlistat, joissa oli kaikki puolueen keräämät tiedot. Vastaavia tietoja oli jossain määrin ollut aikaisemminkin, mutta ei koskaan yhdellä kertaa täyttä ja todistusvoimaista pottia. Vanhat virkamiehet katselivat listoja haikeina, mutta niitä ei Ratakadulla ruvettu panemaan nimi nimeltä rekisteriin, niin kuin ennen olisi ilman muuta tehty.

Lähdeaineisto: Matti Simola Ratakatu 12 Suojelupoliisi 1949-2009 ISBN 978-0-35243-4

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Ruotsin ja Neuvostoliiton välit kiristyvät



















Kesäkuussa 1983 tein ensimmäisen valtiovierailuni Neuvostoliittoon. Ennen vierailua kysyin Viktor Vladimirovilta, tulisiko rouva Andropova olemaan myös tilaisuuksissa läsnä. Vladimirov ei tiennyt. Sen jälkeen kysyin: oliko olemassa rouva Andropova? Vladimirov vastasi, ettei hän tiennyt. Juri Andropovin terveys oli edellisestä tapaamisestamme selvästi heikentynyt. Jo etukäteen meille ilmoitettiin, että protokollaa oli muutettu siten, että vastaanotto tapahtuisi Kremlin pihalla ja että juhlaillallisilla puheet pidettäisiin istuallaan. Kun saavuimme Kremliin ja näin missä kunnossa isäntämme oli, ajattelin, että taas meidät pannaan tässä asiassa todistajiksi, niin kuin sitten kävikin. Andropov ei ollut ehtinyt pääsihteerinä tavata minun lisäkseni paremmalla ajalla muita länsimaiden johtajia kuin liittokansleri Helmut Kohlin.

Vierailu oli kuitenkin kaikin puolin onnistunut. Huonosta terveydentilastaan huolimatta Andropov oli hyvissä hengen voimissa. Vierailun aikana YYA-sopimusta jatkettiin 20 vuodella, kuten olin edellisenä vuonna työvierailullani esittänyt. Noudatimme näin vakiintunutta tapaa: sopimusta jatkettiin muuttumattomana hyvissä ajoin ennen sen umpeutumista. Edellisen kerran sitä oli jatkettu, niin ikään 20 vuodella, vuonna 1970. Kävimme 7. kesäkuuta Kremlissä NKP:n politbyroon kokoushuoneessa myös kahdenkeskisen keskustelun, johon osallistuivat meidän puoleltamme lisäkseni vain Jaakko Kalela ja lähetystöneuvos Taisto Tolvanen tulkkina. Andropovin avustajina olivat A.M. Aleksandrov-Agentov ja Viktor Vladimirov. Sanoin heti tapaamisen alussa haluavani keskittyä asioihin, jotka olivat tärkeitä ja joita molemmin puolin haluttiin esille ottaa.

Andropovin tiedusteltua, mitkä tällaisia kysymyksiä voisivat olla, totesin tärkeimmän minua sillä hetkellä askarruttavan kysymyksen olevan sukellusvenevälikohtaukset Itämerellä, joihin Andropovikin oli edellisenä iltana päivällispuheessaan viitannut. Vladimirov sanoo kirjassaan ”Näin se oli…” minun esiintyneen ”aika kärkevästi”.
Kerroin tavanneeni Ruotsin pääministerin Olof Palmen edellisellä viikolla ja keskustelleeni hänen kanssaan pitkään. Ruotsin hallituksen asettama, kaikkia puolueita edustava viisihenkinen sukellusvenekomissio oli huhtikuussa julkaissut raportin, jossa viitataan mahdollisuuteen, että Ruotsin aluevesiä loukanneet sukellusveneet olisivat olleet neuvostoliittolaisia. Komissio listasi raportissaan yhteensä peräti 40 ”sukellusvenehavaintoa”. Raportin julkistamisen jälkeen Ruotsin ja Neuvostoliiton sanaharkka kiristyi, Ruotsi mm. kutsui Moskovan-lähettiläänsä kotiin neuvotteluja varten.

Pidin ilmeisenä, että kyseessä oli provokaatio ja että välikohtauksia käytettiin hyväksi Ruotsin politiikan suunnan muuttamiseksi. Suomalaisten kannalta olisi hyödyllistä, mikäli Neuvostoliiton taholta voitaisiin tehdä jotakin tapahtuneiden provokaatioiden paljastamiseksi, jotakin muuta kuin vain sanallisia vakuutuksia. Kerroin Palmen sanoneen minulle olevansa nyt hieman samassa asemassa kuin Kekkonen 1950-luvulla, ja että Suomelle tämä kysymys on hyvin tärkeä.

Andropov sanoi Neuvostoliiton olevan vastuussa vain yhdestä tapauksesta, jossa sen sukellusvene ajoi karille Ruotsin saaristossa lokakuussa 1981. Sen jälkeen neuvostoliittolaisille sota-aluksille oli annettu käsky olla lähestymättä muiden Itämeren valtioiden aluevesiä. Kielletty alue oli 50 kilometriä. Andropov pyysi minua välittämään ruotsalaisille viestin, että he upottaisivat säälittä kaikki sukellusveneet, jotka he aluevesiltänsä löytäisivät.

Lokakuussa 1982 virkaansa astunut Olof Palmen hallitus sai perinnöksensä väitetyt lukuisat ja jatkuvat sukellusveneloukkaukset ja joutui ottamaan niihin kantaa. Vaikutelmaksi minulle jäi, ettei Palme oikein uskonut, että tällaisia välikohtauksia olisi sanottavasti tapahtunut tai mahdollisesti, ettei niitä olisi tapahtunut yli sen tapauksen, jolloin Whisky-luokan sukellusvene joutui karille Karskronan edustalla lokakuun lopulla 1981.

Palmen käydessä yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailujen yhteydessä elokuussa 1983 Suomessa tarjosin hänelle lounasta. istuimme kaksin pöydässä ja kerroin hänelle Andropovin terveiset, että tämä toivotti menestystä kaikkien sukellusveneiden upottamisessa, jotka Ruotsin vesiltä tapaisivat. Palme oli yrmyn näköinen eikä vastannut mitään.

Lähdeaineisto:
Mauno Koivisto Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Sukellusveneet tulehduttavat ilmapiirin


















Läntisistä valtionpäämiehistä Suomen uuden presidentin tapasi ensimmäisenä Ranskan Franqois Mitterand. Hän teki matkallaan Japaniin 13.4.1982 lyhyen välilaskun Helsinkiin ja tapasi lentokentällä Koiviston. Keskusteluun oli aikaa tunnin verran, josta siitäkin puolet tuhrautui tulkkaukseen. Käytettävissä olleen lyhyen ajan huomioon ottaen Koiviston aiheenvalinta oli mielenkiintoinen. Hän kertoi vieraalleen – joka tunnettiin jyrkästä suhtautumisestaan Neuvostoliittoon – taannoisesta matkastaan Moskovaan. Hän kumosi Brezhnevin terveydentilaa koskeneet huhut ja vakuutti tämän olleen hyvässä kunnossa. Koivisto totesi myös saaneensa vaikutelman, että Brezhnev oli se, joka päätti asioista.

Mitä johtavien suurvaltojen välisiin suhteisiin tuli, Koiviston mielestä oli tarpeetonta kiistellä siitä, kummalla oli enemmän ydinaseita. Molemmilla oli riittävästi, jolloin sen yli menevällä kapasiteetilla ei ollut enää käytännön merkitystä. Koivisto antoi ymmärtää, että Lännen kannattaisi ottaa tilaisuudesta vaari ja sopia kiistat Neuvostoliiton kanssa. Edellytyksiä siihen oli olemassa, koska hänen saamansa käsityksen mukaan Moskova tarvitsi rauhaa ja liennytystä.
Mitterandin reaktiot eivät viitanneet siihen, että Koiviston myötämielinen kuvaus Neuvostoliitosta olisi tavannut kaikupohjaa.

Vain kaksi viikkoa myöhemmin Koivisto lähti puolisonsa kanssa ensimmäiselle viralliselle vierailulleen, joka suuntautui Ruotsiin. Sekä hovin, että hallituksen pyrkimyksenä oli ollut aina presidentinvaaleista lähtien saada uusi valtionpäämies vierailulle mahdollisimman pian. Ilmiselvästi haluttiin korostaa Kekkosen seuraajankin vierailevan ensimmäiseksi Ruotsissa. Olihan kuningas aikanaan käynyt ensimmäiseksi juuri Suomessa. Tätä taustaa vasten Koiviston maaliskuinen työvierailu Neuvostoliittoon tuli ruotsalaisille epäilemättä pettymyksenä. Lohdutukseksi jäi se, että Ruotsin-vierailu tulisi olemaan ensimmäinen luonteeltaan virallinen.

Tiedotusvälineet nostivat runsaat kaksi vuorokautta kestäneen vierailun motoksi kuninkaan puheeseen sisältyneen tunnustuksen: ”Suomi on Ruotsille paljon enemmän kuin naapuri.” Syystä siis Koivisto palasi tyytyväisenä Tukholmasta. Tukholmassa toimivat neuvostodiplomaatit osoittivat suurta mielenkiintoa Koiviston vierailua kohtaan ja pyrkivät hankkimaan siihen lisävalaistusta sekä UD:stä että Ruotsin sotilasjohdolta.

Lupaavasti alkaneessa suhteiden solmimisessa Ruotsin kuningashuoneeseen – jota kuningas ja kuningatar olivat huomiota herättävän aktiivisesti edesauttaneet – otettiin kuitenkin loppukesällä taka-askel. Presidentti Kekkonen oli aikanaan osallistunut sekä kruununprinsessa Victorian että Carl Philipin ristiäisiin. Tältä pohjalta Suomen uudelle presidentille oli lähdössä kutsu 31.8. järjestettäviin Madelainen ristiäisiin. Ennen sen tuloa presidentin kanslia saattoi kuitenkin julkisuuteen tiedon, ettei Koivisto ”ilmeisesti ehdi” Tukholmaan. Uutinen herätti kiusallista huomiota ja viritti runsaasti keskustelua piirissä, jotka vaalivat suhteita Ruotsiin. Ilmeisesti nämä reaktiot kantautuivat myös Linnaan, koska tiedotusvälineille kerrottiin ristiäisten edellä, että rouva Koivisto tulee osallistumaan niihin.

Samaan aikaan naapurisuhteita alkoivat varjostaa tapahtumat Itämerellä ja Pohjanlahdella. Karlskoronassa tapahtuneen neuvostosukellusveneen karilleajon jälkeen Ruotsin aluevesillä oli ollut rauhallista. Hiljaisuutta kesti kuitenkin vain joitakin kuukausia. Vuoden 1982 kuluessa sukellusvenehavainnot lisääntyivät merkittävästi, ja samalla alueloukkausten luonne muuttui. Sukellusveneet tunkeutuivat yhä syvemmälle saaristoon, ja niiden toiminta näytti keskittyvän alueille, jotka olivat Ruotsin puolustusvalmiuden kannalta keskeisiä. Kesäkuussa tehtiin Tukholman saaristossa havaintoja kahdesta sukellusveneestä. Samassa kuussa Ruotsin laivasto ja ilmavoimat pyrkivät saartamaan Merenkurkun estääkseen perämerellä havaitun sukellusveneen paon. Maan puolustusvoimat vahvistivat myöhemmin olleensa viitenä päivänä kosketuksissa ”mitä todennäköisimmin vieraaseen sukellusveneeseen”. Yksi havainto tehtiin Sundsvallin edustalta.

Heinäkuussa vierasta sukellusvenettä metsästettiin Tukholman pohjoisessa saaristossa ja elokuussa saatiin havaintoja 2-3 veneestä Tukholman eteläisessä saaristossa. Vakavin välikohtaus sattui lokakuussa 1982 Hårsfjärdenin-Myssingenin alueella, missä havaittiin yksi tai mahdollisesti kaksi vierasta sukellusvenettä. Alueloukkaukset teki erityisen vakavaksi se, että veneet olivat tunkeutuneet syvälle saaristoon ja kaiken lisäksi alueelle, jossa sijaitsi Ruotsin tärkein laivastotukikohta Muskö.

Tapahtumat heijastuivat väistämättä Ruotsin ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin, joissa oli jo muutenkin hapatusta merirajaa Itämerellä koskevan kiistan vuoksi. Suomessa kahden naapurimaan torailua seurattiin huolestuneina. Presidentti Koivistoa sukellusvenehavainnot kiinnostivat suuresti.

Lähdeaineisto: Juhani Suomi Pysähtyneisyyden vuodet ISBN ISBN951-1-18959-X