sunnuntai 28. helmikuuta 2010

SDP lähtee vyöryttämään asemia



Kaarlo Pitsinki














Vuoden 1966 puoluekokouksen jälkeen SDP:ssä käynnistettiin mittava työryhmä- ja toimikuntatyö. Silloin perustettiin erityinen tutkimusosasto, jota johti Unto Niemi. SDP:n uudet voimat ymmärsivät, että yleisvasemmistolaisessa ilmapiirissä oli mahdollista tehdä politiikkaa, joka muuttaa koko yhteiskunnan rakenteita. Leskinen oli puoluesihteeriaikanaan jo kymmenen vuotta aikaisemmin suunnitellut käynnistävänsä pitkän aikavälin tutkimus- ja suunnittelutyön pestaamalla muutaman nuoren ja kyvykkään kansantieteilijän ja muun alan asiantuntijan, jotka saisivat matkustaa Ruotsiin asia opiskelemaan.
Kunnianhimoisin toimintaohjelma oli Jussi Linnamon, Touko Markkasen ja Paul Paavelan syksyllä 1967 laatima muistio ”puolueen sisäisen päätöksenteon järjestelmästä”. Lähtökohtana muistion laatijoilla oli kokemus siitä, että hallitusvastuussa olevan puolueen sisäinen päätöksenteko tapahtui käytännössä ”jossakin määrin epäjohdonmukaisesti”. SDP halusi pohjoismaiseksi valtionhoitajapuolueeksi. Jossain vaiheessa moitittiin, että ohjelmia oli liikaa. Ohjelmat eivät aina olleet ristiriidattomia, koska haluttiin monenlaista hyvää yhtä aikaa ja tavoitteet olivat joskus keskenään ristiriidassa.
Nuoret tutkijat panivat myös merkille, että SDP:llä oli paljon ”pieniä ja suuria tavoitteita”, joilla ei kuitenkaan ollut ”mitään tärkeysjärjestystä” eikä ollut arvioitu, millä resursseilla tavoitteet saavutetaan.

Paasio perusti valtioneuvoston kansliaan erityisen suunnitteluosaston, jonka oli määrä kaavailla yhteiskunnan kehitystä pitkällä tähtäyksellä. Suomen sisäinen muuttoliike ja sen seurauksena syntyvä kaupungistuminen haluttiin saada hallintaan. Kovin suuresti ei hallintovalta voinut suunnitteluun vaikuttaa, siitä piti huolen valtionvarainministeriö, joka alusta alkaen koki valtioneuvoston suunnittelun uhkaksi omalle vallalleen ja ryhtyi sitä kaikin tavoin sabotoimaan.

Vuoden 1969 puoluekokous uudisti erityisohjelmatyön, joka perustui Raatikaisen luomalle työryhmäorganisaatiolle. Tuore puoluesihteeri Sorsa pääsi aloittamaan puoluetyön tilanteessa, jossa varttunut asiantuntijakaarti oli yhteistyössä puolueeseen tulvivan akateemisen nuorison kanssa. ”Sellaista määrää ja laatua ohjelmatyössä ei sos.dem. puolueessa eikä sen puoleen muissakaan – ollut siihen mennessä nähty”, Sorsa muisteli myöhemmin. Puoluetoimikunnasta Sorsa rakensi eräänlaisena varjohallituksen, jonka jokainen jäsen vastasi oman sektorinsa seuraamisesta niin hallituksen kuin eduskunnankin osalta. Työryhmätyöllä oli suuri merkitys SDP:n nousussa suomalaisen yhteiskunnan muovaajaksi vuosisadan loppupuolella.

Kekkosella oli suuri ongelmia suitsia suuremmissa kysymyksissä idänpolitiikasta innostuneita SDP:n äkkikäännynnäisiä. SDP:ssä oli tuohon aikaan paljon altista mieltä tunnustaa DDR itsenäiseksi valtioksi. Johtavia sosiaalidemokraatteja kylvetettiin usein DDR:n kaupallisen edustuston tiloissa Kulosaaressa. Saksan kysymyksessä Kekkonen onnistui pitämään Suomen puolueettomuuden kunniassa niin, että lopputulos kelpasi lännellekin.

Vuoden 1968 presidentinvaalien jälkeen käytiin muodostamaan uutta hallitusta. Kekkosen mielestä uuden hallituksen tärkein tehtävä oli talouden vakauttaminen. Suomen Kuvalehden ”Liimataisena” hän oli jo ehtinyt kehua valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan keväällä 1968 kokoonpanemaa tulopoliittista kokonaisratkaisua. Tästä oli hallituksen hyvä jatkaa ja yrittää niillä eväillä kääntää valtiontalous nousuun. SDP:ssä oli käymässä valtataistelu, joka horjuttu Paasion asemaa ja antoi lopulta Kekkoselle taas kerran mahdollisuuden sekaantua SDP:n henkilövalintoihin.

Paasion mielestä puolueen vanha oikeisto oli häntä kinttuamassa. Liikettä johdettiin puoluetoimistosta. Paasio nimesi syyllisiksi Pitsingin ja järjestösihteeri Anssi Karkisen. Vaikka Leskinen oli ulkopoliittisesti takkinsa kääntänyt, hän oli edelleen Leskinen. Paasion vanhojen vastustajien ajatuksena oli, että Paasio täytyy syrjäyttää ennen kuin hänestä tulee Moskovan mieleinen mies tai vaikeasti syrjäytettävä.

Puoluesihteeri Raatikainen ja eräät muutkin toimitsijat sahasivat puheenjohtajan tuolinjalkaa innolla. Leskisen kannattajat hautoivat kostoa vuoden 1963 puoluekokouksesta. Kaatajiensa pettymykseksi Paasio sanoi pitävänsä puheenjohtajan paikan. Erityisen touhukkaasti puuhasteli ryhmä, joka halusi nostaa maaherraksi hyllytetyn Pitsingin uudelleen eturiviin, peräti pääministeriksi asti. Raatikainen, joka hitaan ja vähäpuheisen Paasion rinnalla otti itselleen yhä enemmän poliittista liikkumatilaa, ryhtyi Pitsingin puolestapuhujaksi Kekkosen suuntaan. Kekkosta ehkä viehätti saada toinen komea oikeistososiaalidemokraatin päänahka kokoelmiinsa. Niinpä Kekkonen lupasi henkilökohtaisesti taata Pitsingin ”epäluuloisille neuvostoliittolaisille”. Epäilemättä Kekkonen oli tarkistanut omia teitään asian Tehtaankadulta.
Hallituksen muodostajaksi ehdotettiin Olavi Lindblomia, Olavi Salosta ja Veikko Kokkolaa. Koivistosta ei juuri puhuttu, hänhän oli mennyt tovereiden moitteiden saattelemana Suomen Pankkiin ja luvannut keskittyä pankin asioihin. Kun vuorollaan Paasio, Pitsinki ja Lindblom oli vuorollaan hylätty SDP:n eduskuntaryhmässä käydyssä keskustelussa, Kuusi ja Puntila innostuivat tekemään Kokkolasta pääministeriä. Ajatuksena oli molemmat tohtorit pääsevät Kokkolan vanavedessä hallitukseen, Puntila opetusministeriksi. Puntila kävi hallitusneuvottelijan ominaisuudessa taivuttelemassa Kekkosta Kokkolan kannalle. Yhtäkkiä Kekkonen täräytti näkevänsä Mauno Koiviston sosiaalidemokraattien pääministerikandidaattina. Puntila yritti selittää, että Koivisto on epäsuosittu eduskuntaryhmässä. Koivisto oli kertonut neuvoneensa Paasiota väistymään pääministerin paikalta. Paasio piti Koivistoa osallisena salahankkeessa häntä vastaan. Koivisto oli ilmeisen innostunut ryhtymään pääministeriksi. Lopulta ”Kekkosen käsi” ohjasi SDP:tä valitsemaan Mauno Koiviston pääministeriehdokkaakseen.

Lähdeaineisto:
Lasse Lehtinen: Aatosta jaloa ja alhaista mieltä ISBN 951-0-26705-8

perjantai 26. helmikuuta 2010

Ulkoministeriksi Paasion hallitukseen


















Presidentti Kekkonen antoi hallituksenmuodostajan tehtävän lopulta 16.4.1966 SDP:n puheenjohtajalle Rafael Paasiolle. Keskustapuolue oli haluton hallitusvastuuseen tappion jälkeen, mikä heikensi Karjalaisen mahdollisuuksia pääministeriksi, huolimatta hänen saamastaan neuvostotuesta. Myös Kekkosen kannalta hallituksen koostumus oli uudelleenvalintaa ajatellen tärkeä asia. Karjalainen varmana Kekkosen tukija olisi ollut turha sijoitus pääministeriksi. Presidentinvaalit olivat kahden vuoden päästä, joten Kekkosen kannatti sijoittaa sosiaalidemokraatteihin, varsinkin kun Väinö Leskinen juuri huhtikuussa 1966 tapasi neuvostojohtoa Moskovassa ja sai ulkopoliittisen synninpäästön.

Hallitusneuvotteluiden taustalla Väinö Leskinen toimi aktiivisesti niin SDP:n kuin omienkin suhteiden kehittämiseksi NKP:hen. Hän tapasi huhtikuussa 1966 Moskovassa Ponomarevin. Karjalainen selvitykset tapaamisesta niin Neuvostoliiton uudelta KGB-päälliköltä Vladimir Stepanovilta kuin Väinö Leskiseltä itseltään. Leskinen ja Karjalainen olivat yhteistyössä taustalla myös hallitusohjelman rakentamisessa. Paasio keskusteli pitkään Karjalaisen kanssa 24.4.1966. Hän korosti tehtävän hallitusratkaisun kauaskantoisuutta ja totesi, että SKDL olisi valmis hallitukseen suhteellisen pienin vaatimuksin.

Kokoomuksen kielteinen suhtautuminen hallitusvastuuseen SKDL:n kanssa kävi pian selväksi. Karjalainen merkitsi päiväkirjaansa keskusteluista 28.4.1966, että Paasio tulkitsi kummankin kansanpuolueen kannat vähemmän ehdottomiksi. Esillä oli vakavasti myös TPSL:n tulo hallitukseen.

Hallitusneuvottelut olivat pitkälliset, ja vasta 31.5.1966 osapuolet pääsivät sopuun hallitusohjelmasta. Karjalainen oli Keskustapuolueen toinen pääneuvottelija Johannes Virolaisen ohella. Karjalainen oli hallitusneuvotteluissa henkilö, jota Kekkonen tarkoitti sanoessaan Paasiolle, että hän haluaa sanoa sanansa ulkoministerin suhteen.

Karjalainen itse toi useissa eri yhteyksissä ilmi, että hän kannatti kansanrintamayhteistyötä. Hän alkoi myös profiloitua näihin aikoihin entistä selvemmin Keskustapuolueen sisällä puolueensa ”vasemmiston” keulakuvaksi Virolaisen tullessa puolueen ”oikeiston” edustajaksi. Tässä oli havaittavissa puolueen sisällä jo alkaneen presidenttikamppailun asetelmat. Karjalaisen Kekkos-suhde toimi asiakirjoista, erityisesti kirjeistä päätellen vielä 1960-luvulla pääsääntöisesti hyvin. Toisaalta Kekkosen suhde Karjalaiseen muuttui 1960-luvun edetessä yhä virallisemmaksi, mikä näyttää olleen yhteydessä siihen, että hän alkoi asennoitua yhä torjuvammin Karjalaiseen.

Karjalaisen oma asema politiikassa yleensä ja julkisuudessa potentiaalisena Kekkosen seuraajaehdokkaana oli vakiintunut. Hänen julkisuuskuvansa oli hyvä. Neuvostoliitto osoitti pian Paasion hallituksen nimityksen jälkeen, että suhteet toimivat. Pääministeri A.N. Kosygin saapui Suomeen vierailulle jo 13-18.6.1966. Hrutshevin syrjäyttämisestä oli kulunut vajaat kaksi vuotta ja uusi johto oli vakiinnuttanut asemansa ja oli aloittamassa koventuneen linjansa toteuttamista niin Neuvostoliitossa kuin ulkopolitiikassaankin.

Pääministeri Paasio suoritti virallisen vierailun Moskovaan 15.-19.11.1966. Ulkoministeri Karjalainen oli mukana pääministeri Paasion vierailulla, mikä sinänsä on merkille pantavaa. Karjalaisen omilla pääministerivierailuilla ei ollut ulkoministereitä mukana. Keskeiset viralliset asiat Paasion Moskovan-vierailulla olivat pääkonsuliviraston perustaminen Leningradiin, matkustamisen helpottaminen yleensä, lauttayhteys Helsinki-Tallinna, maakaasujohto Neuvostoliitosta Suomeen sekä eräät rakennustyöt Neuvostoliitossa.
Mahdollisuudet Karjalan kysymyksen hoitamiseen neuvotteluteitse heikkenivät huomattavasti Brezhnevin ideologisen kauden alettua. Kommunismi ei voinut perräntyä missään saavuttamistaan asemista.

Karjalainen oli neuvostojohdon suosikki talouskomission Suomen osapuolen johtoon, Kosyginin esittämä kanta oli hyvin johdonmukainen Karjalaisen suhteen. Kreml ajoi Karjalaista asemiin Suomessa. Kovalev oli toivonut juuri Karjalaisesta pääministeriä Suomessa ja nyt Kosygin oli nostamassa Karjalaista komission johtoon. Tavoite oli selvä: Kreml teki Karjalaisesta Kekkosen seuraajaa.

Urho Kekkosen suhde Anita Hallamaan alkoi vaikuttaa 1960-luvull. Jaakko Hallama nautti Kekkosen poikkeuksellista suojelua. Jaakko ja Anita Hallama käyttivät häikäilemättä Kekkosta hyväkseen hoidellessaan monenlaisia pieniäkin asioita mielensä mukaisesti. Samalla heistä muodostui jonkinlainen anarkian lähde UM:ssä, koska kukaan ei voinut heille mitään.
Karjalaisen suhde moniin ulkoministeriön johtaviin virkamiehiin oli vaikea. Monet toimivat taustalla häntä vastaan.

Kekkonen kokosi hallituksia pitkälti laskelmoivasti omaa valta-asemaansa ajatellen. Hän ei myöskään antanut pääministerien kasvaa ja tästä syystä pääministereiden vaihtuvuus oli suuri Kekkosen kaikkina presidenttivuosina.

Lähdeaineisto:
Jukka Seppinen: Ahti Karjalaisen poliittinen elämäkerta ISBN ISBN 951-1-13878-2

torstai 25. helmikuuta 2010

Virolainen ja SDP:n ulkopoliittinen muljahdus 1966


















SDP:n eheytyminen, paluu ulkopoliittisesti toimintakykyiseksi ja samalla hallituskelpoiseksi palveli Kekkosen etuja monella lailla. Eheytynyt SDP vähentäisi Kekkosen riippuvaisuutta Maalaisliitosta. Kreml arvioi Kekkosta pitkälti hänen sisäpoliittisen tukensa kautta. Kekkonen ansaitsi luottamusta Kremlissä SDP:n avulla aina vain enemmän.

SDP:n sovittamine uudelleen hallituspuolueeksi eteni viiden askeleen eli eheytymisen, Tannerin väistymisen, Rafael Paasion puheenjohtajuuden, Väinö Leskisen kääntymyksen ja syvä katumuksen kautta.

Virolainen toimi asian hyväksi, vaikka hieman vastentahtoisesti. Kyseessä oli kuitenkin Kekkosen ja SDP:n etu, ei Virolaisen tai Keskustapuolueen. Puoluenäkökulma oli hänelle tärkeä. Karjalainen oli paljon innokkaampi ja myös Virolaista paremmin tietoinen asian etenemisestä. Karjalaisella oli Virolaista voimakkaammat vasemmistosympatiat sekä paremmat tiedot KGB:n operaatioista.

Karjalainen oli useaan otteeseen merkinnyt asiakirjoihinsa keskustelleensa SDP:n johdon kanssa. Hän oli kertonut haluavansa nähdä SDP:n eheytyneenä tulevan hallituskelpoiseksi. Tämä edellytti kuitenkin Kekkosen ulkopolitiikan hyväksymistä ja tukemista.

SDP:n muuntuminen ulkopoliittisesti katuvaiseksi oli käynnissä. Nimimerkki ”Keskustasuunnan kannattaja” kirjoitti heinäkuussa 1964 vastineen tri Pekka Kuusen Suomen Sosiaalidemokraatissa olleeseen kirjoitukseen. Kuusi oli vihjaissut, että SDP oli asettumassa Kekkosen ulkopolitiikan taakse. Nimimerkin – jonka taustalla oli itse Kekkonen – vastaus Kuusen kirjoitukseen oli merkkinä juuri halusta saada SDP hallitukseen. Näin paranisivat mahdollisuudet muodostaa enemmistöhallitus Suomessa.

NKP:n suhtautuminen muuttui vähitellen 1960-luvun alkuvuosina. Sen keskuskomitean kansainvälisen osaston varajohtaja Aleksei Beljakov toi SKP:lle lisäviestejä NKP:n muuttuneesta suhtautumisesta SDP:hen olleessaan SKP:n vieraana 3-17.7.1965. SDP:n puheenjohtaja Rafael Paasio tapasi 27.1.1966 KGB-päällikön Vladimir Stepanovin. He valmistelivat edelleen SDP:n sovittautumista Neuvostoliiton vaatimaan muottiin.

Neuvostoliiton edustajien suhtautuminen ja usko sosiaalidemokraattien sovintoon ja uuteen ulkopolitiikkaan vaihteli jonkin verran näinä vuosina. Suurlähettiläs Zaharov suhtautui Karjalaisen arvion mukaan kriittisemmin sosiaalidemokraattien sovintoon kuin lähetystöneuvos J.N. Voronin, joka oli tiedustelulinjan mies. Hän oli elokuussa 1960 Neuvostoliittoon palanneen Viktor Vladimirovin seuraaja Tehtaankadulla vuoteen 1964, jolloin Vladimir Stepanov aloitti KGB-residenttinä Helsingissä.

Vuoden 1966 eduskuntavaalit sujuivat jossain määrin yllätyksellisellä tavalla, joskin ennusteiden mukaisesti. Osanotto oli vilkasta ja eduskunta koki muodonmuutoksen. Yhteiskunnan radikalisoituminen näkyi vaalituloksessa. Vaalien suuri menestyjä oli SDP, joka sai 27,2 % äänistä ja 55 paikkaa. Edustajia tuli 17 lisää. TPSL nosti myös paikkojaan kahdesta seitsemään. SKDL sen sijaan menetti kaksi paikkaa. Oikeistoenemmistö 113-87 vaihtui vasemmistoenemmistöiseksi (103-97). Kokoomus sai vain 13,8 % ja menetti kuusi paikkaa. Keskustapuolue sai 21,3 % ja menetti neljä paikkaa. LKP sai 6,45 % ja menetti niinikään neljä paikkaa. RKP sai 5,98 % ja menetti kaksi paikkaa. Keskustapuolue panosti voimakkaasti Helsinkiin. Virolainen ja Karjalainen olivat kumpikin ehdolla pääkaupungissa.

Karjalainen keskusteli illallisilla 22.3.1966 vaaleista Neuvostoliiton suurlähettilään A. E. Kovaljovin kanssa. Tämä antoi ymmärtää, että Neuvostoliitto edelleen suhtautui kielteisesti SDP:hen ja toivoi, että Karjalaisesta tulisi pääministeri. Presidentti antoi hallituksen muodostamistehtävin Rafael Paasiolle. Presidentinvaalit olisivat kahden vuoden päästä, joten Kekkosen kannatti sijoittaa sosiaalidemokraatteihin, varsinkin kun Väinö Leskinen juuri huhtikuussa 1966 tapasi neuvostojohtoa Moskovassa ja sai ulkopoliittisen synninpäästön.

Se avasi SDP:lle hallitusovet. Kokoomuksen tilalle astuivat sosiaalidemokraatit. Kokoomuksen pitkä korpitaival alkoi. Se merkitsi haastetta Keskustapuolueen valta-asemalle, mutta Karjalaiselle tilaisuutta ratsastaa kansanrintamalla ja itäsuunnan uudella aallonharjalla kohti presidenttiyttä. Virolainen näytti jäävän kehityksen jalkoihin.

Väinö Leskinen oli hallitusneuvottelujen taustalla toiminut aktiivisesti SDP:n suhteiden kehittämiseksi NKP:hen. Hän matkusti matkatoimisto Arean johtajana 27.4.1966 Moskovaan. Matka herätti tarkkailijat. Karjalainen sai selvitykset tapaamisesta Neuvostoliiton uudelta KGB-päälliköltä Vladimir Stepanovilta kuin Väinö Leskiseltä itseltään.

Virolaista ei vihitty etukäteen SDP:n suureen ulkopoliittiseen muljahdukseen Karjalaisen tavoin. Virolainen sai tietää asiasta lehdistä. Hän soitti Kekkoselle 1.5.1966 kuullakseen yksityiskohdista Kekkoselta. Samalla Kekkonen alkoi vuolaasti kehua Leskistä. Se oli shokki, Virolainen kuvasi tilannetta. Kekkonen haukkui vielä 1950-luvulla Leskistä edesvastuuttomaksi sälliksi.

Sosiaalidemokraattisessa puolueessa alkoi samalla vasemmistolaissuuntaus, joka nosti pian valtaan Neuvostoliittoon suuntautuneita henkilöitä. He sokaistuivat neuvostopropagandan rauhanteemasta ja alkoivat soveltaa sisäistämäänsä näkemystä Suomessa: se samaisti aikaa myöten Neuvostoliiton ja Suomen edut. Heidän taustaryhmänsä oli usein Sadankomitea tai jokin muu ”rauhanliike”. Kekkonen itse ryhtyi tukemaan tätä suuntausta järjestämällä niin sanottuja lastenkutsuja, kuten 8.3.1966. Mukana oli muun muassa aliupseerioppilas Erkki Tuomioja, valt. yo Paavo Lipponen, kirjailija Jouko Tyyri ja lääket. lisenssiaatti Claes Andersson ja lääket. kand. Ilkka Taipale.

Tästä joukosta nousi todellisuudelle vieras ajattelu, että Suomen puolustuskyvyn ohentaminen johtaisi yya-sopimuksen profiilin nousuun ja sodanvaaran vähenemiseen Suomen osalta. Tähän liittyi pian Neuvostoliiton aloittama Suomen puolueettomuuden kyseenalaistaminen. Kommunistien kannalta kehityskelpoiset nuoret sosiaalidemokraatit pääsivät valtaan.

Moni heistä saarnasi yksipuolista aseidenriisuntaa, kuten lisensiaatti Jaakko Blomberg, joka haki asemiaan kirjallaan ”Kaksiteräinen miekka”. Hän oli julkaissut sen yhdessä Pentti Joenniemen kanssa. Alkoi uusi poliittinen vaihe, jossa k-linja, vasemmistolaistunut SDP ja SKDL pyrkivät vastedes eristämään Kokoomuksen hallituksista ja vallankäytöstä.

Lähdeaineisto:
Jukka Seppinen: Isänmaan asiat – Johannes Virolaisen elämäkerta ISBN 951-20-6233-X

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Aatosta jaloa ja alhaista mieltä


















Lasse Lehtinen kirjoittaa kirjassaan Aatosta jaloa ja alhaista mieltä SDP:n ja Urho Kekkosen suhteista. Lehtisen mukaan Helsingin Sanomissa oli vuonna 1963 kirjoitus, jossa J. Iljinskij esitteli käsityksiään puolentoista vuoden takaisen noottikriisin taustasta. Iljinskij kirjoitti: ” On itsestään selvää, ettei Neuvostoliiton hallitus voinut olla ottamatta huomioon sitä todellista uhkaa, joka syksyllä 1961 kansainvälisen jännityksen huomattavan kiristymisen keskellä ilmestyi Neuvostoliiton ja Suomen ystävyyssuhteiden ylle.” Nootin taustana olivat olleet Suomen presidentinvaalit ja tarkoitus vaikuttaa niihin.

Tannerin mukaan SDP:tä oli lyöty ulkopolitiikan astalolla ja äänestäjät oli uhkailemalla marssitettu Kekkosen taakse. Noottijuttu oli siinä tarkoituksessa suunniteltu pelottelujuttu. Tannerin mielestä maalaisliitto oli tuonut Suomen sisäpolitiikkaan takaisin lapuanliikkeen mielivallan.: ”Jotta asia ja osoite tulisi selvemmäksi, tällä kertaa menettelee lapuanliikkeen tavoin maalaisliitto tai tarkemmin sanoen sen K-linja.”

Vuoden 1963 puoluekokous oli käännekohta SDP:n sodanjälkeisessä historiassa. Mukana olleet muistavat kokouksen, sitä edeltäneet ja sitä seuranneet kuukaudet suuren sekaannuksen ja hämmennyksen aikana, mutta historian pitkässä juoksussa se näyttäytyy saranakohtana, jolloin Suomen sisäpolitiikka kääntyi suurimman puolueensa painolla sille tielle, joka toisessa päässä oli punainen tori ja Kremlin valtiaat.

SDP:n uutta johtoa, puheenjohtaja Rafael Paasiota, tervehdittiin Moskovasta ja Tehtaankadulta suurella tyydytyksellä. Kotov kävi Helsingissä ja totesi, että Moskovan näkökulmasta tärkeintä oli, ettei ”Tanner enää vaikuttanut politiikan näyttämöllä ja ettei Leskinen ollut näkyvissä johtajana”. Puoluekokouksen ratkaisut olivat Kekkoselle ”riemullinen yllätys”.

Ahti Karjalainen jätti presidentille hallituksensa eronpyynnön elokuun 30. päivänä 1963 hallittuaan 502 päivää. SAK:laiset ottopoikaministerit Onni Koski, Onni Närvänen ja Olavi Saarinen eivät voineet hyväksyä hallituksen enemmistön päätöstä hyväksyä eräiden maataloustuotteiden tuottajahintoja. Maalaisliittolaiset ministerit tekivät asiasta hallituskysymyksen ja niin hallitus kaatui.

Vasta syksyllä 1964 maahan saatiin poliittinen hallitus. Virolaisen hallituksessa oli kokoomuslaisia, käsinpoimittuja Kekkosen luottomiehiä, Jussi Saukkonen, Erkki Huurtamo ja T.A. Wiherheimo. Kokoomuksen tulo hallitukseen vaivasi Tehtaankadun miehiä. Niin Kotov, Vladimirov kuin Zaharovkin marmattivat asiasta Kekkoselle tai tämän lähipiirille.

Moskovassa ei edelleenkään haluttu luopua hyödyllisestä työkalusta nimeltä TPSL. Kekkosella oli ylipäätään vaikeuksia toimia Paasion kanssa. Miesten luonteenpiirteet ja henkilökemia olivat tyystin erilaiset. Lokakuun jälkipuoliskolla 1963 SDP:n ja TPSL:n eheytysneuvotteluihin käytiin tarmokkaasti. TPSL:n delegaatio oli seuraamassa Lokakuun suuren vallankumouksen sotilasparaatia Moskovan Punaisella torilla syksyllä 1963.

Syksyllä 1963 alkaneet neuvottelut sovusta saatiin päätökseen keväällä 1964. TPSL lupasi lopettaa toimintansa ja sen perusosastot liittyä SDP:n puolueosastoiksi. Kun Simosta ei hyväksytty SDP:n puoluetoimikuntaa, Kekkosen epäilykset alkoivat herätä. Simonen oli ehdottanut neuvotteluasiakirjoihin mainintaa Paasikiven-Kekkosen linjasta, mutta se oli torjuttu. Myös Tehtaankadulla sovintoasiakirjat oli luettu tarkasti ja petytty papereiden ulkopoliittisiin muotoiluihin.

Pekka Kuusi oli yksi niistä monista miehistä, jotka tunsivat itsensä kutsutuksi vastaanottamaan presidentin tehtävät sitten, kun Kekkosen ote kirpoaa. Kuusi liittyi SDP:hen vuonna 1964. Kesällä tuore demari piti Tampereen Pyynikillä ensimmäisen julkisen puheen, jossa oli uuteen uskoon tulleille tyypillistä ”maailmaasyleilevää ja jossain määrin mahtipotisen vaikutuksen tekevää retoriikkaa. Kuusi julisti miten SDP pääsee ulkopoliittisesta paitsiosta: ”Yksinkertaisesti me hyväksymme presidentti Kekkosen taitavaksi Paasikiven linjan jatkajaksi, me hyväksymme hänet omankin ulkopolitiikkamme menestykselliseksi johtajaksi.”

Pakinoitsija Simppa sanoi saman selkokielellä: ”On syntynyt resepti, että me rupeamme oikein kilteiksi Kekkoselle, niin Kekkonen rupeaa oikein kiltiksi meille. Jos me ilmoitamme kannattavamme Kekkosen ulkopolitiikkaa, niin Kekkonen lopettaa meidän syrjimisen sisäpolitiikassa.”

Kun Kekkonen tuli Helsingin työväentalolle syyskuussa 1964 puhumaan, Koivisto oli tilaisuuden keskeinen järjestäjä. Kuusen pyrkimykset Kekkosen seuraajaksi ilmenivät jo heti Kuusen lähtiessä politiikkaan. Illanistujaisissa Alkon Rajamäen edustustiloissa alkuvuodesta 1964 Kuusi innostui arvailemaan, että pöydän ympärillä voi hyvinkin istua tuleva presidentti. Pirskeissä mukana ollut Koivisto murahti: ”Niin voi!”

Syyskuussa 1964 Simosen johtama TPSL:n valtuuskunta tapasi Moskovassa Brezhnevin ja Andropovin. Simonen selitti isännilleen, miten tarpeellinen itsenäinen TPSL edelleen oli, kunnes koko SDP saadaan ulkopoliittisesti TPSL:n linjoille. Leskinen kulki ympäriinsä ja pohti menneitä ja tulevia kaikille, jotka jaksoivat häntä kuunnella.

Vuoden 1966 vaalivoiton jälkeen SDP:ssä virisi toivo saada omaa väkeä myös diplomatian palvelukseen. Sosiaalidemokraatteja alkoi hiipiä ulkopolitiikkaan ja ulkoasiainhallintoon hieman outoja polkuja. Kuusikymmentäluvun alussa poliittinen maantiede joutui ankaraan myllerrykseen. uusia valtioita syntyi kaiken aikaa. Kekkosen suhde kehitysyhteistyöhön oli varovaisen myönteinen. Koska Neuvostoliitolla näytti olevan etuja valvottavana uusissa valtioissa, Suomen kannatti kulkea samassa valtavirrassa.

Myös suomalaiset yritykset oppivat äkkiä, että kehitysyhteistyössä heillä oli idänkauppaan verrattava tulonlähde, joka ei noudattanut tavallisia kaupallisia lakeja. Kun raporteissa kirjoitettiin ”Suomi lahjoitti välineet”, se yleensä tarkoitti, että Suomen valtio osti koneet kalliilla suomalaiselta yritykseltä ja antoi ne ilmaiseksi vastaanottajamaalle. Tätä pidettiin 1960-luvulla vienninedistämisenä.

Kehitysyhteistyöstä tuli alusta pitäen jonkinlainen sosiaalidemokraattinen läänitys UM:n kylkeen, Iloniemen jälkeen toimistoon palkattiin vuonna 1965 Martti Ahtisaari. Vuoden 1966 vaalien jälkeen moni toimiston työntekijöistä liittyi SDP:n jäseneksi.

Lähdeaineisto:
Lasse Lehtinen: Aatosta jaloa ja alhaista mieltä ISBN 951-0-26705-8

maanantai 22. helmikuuta 2010

SDP:n hallituskelpoisuus on kansallista suuruusluokkaa oleva kysymys


















Juhani Suomi kirjoittaa kirjassaan Presidentti, että talveen 1964 saavuttaessa oli edellisvuonna alkaneissa sosiaalidemokraattien puoluesovintoon tähtäävissä neuvotteluissa edetty jo pitkälle. Niitä käytäessä li samalla paljastunut, ettei tapahtunut puheenjohtajan vaihdos suinkaan ollut varmistanut Rafael Paasiolle ja hänen tukijoilleen määräysvaltaa SDP:ssä. Eikä puoluetoimikunnasta putoaminen liioin ollut vähentänyt Väinö Leskisen mahdollisuuksia puuttua asioihin ja ohjailla puoluetta haluamaansa suuntaan. SDP:n ulkopuolella arvuuteltiinkin jo yleisesti, kumpi puoluetta tosiasiallisesti johti: Paasio vai Leskinen.

Kekkonen pysyi kohtalaisen hyvin selvillä sovintoneuvottelujen vaiheista. Hän kuuli niistä ainakin Fagerholmilta, Karjalaiselta ja Simoselta. Viimeksi mainittu jopa toi nähtäväksi neuvotteluissa syntyneitä asiakirjaluonnoksia, kuten esimerkiksi julkisuuteen tarkoitetun, lähinnä ulkopolitiikkaan keskittyvän lausuman. Kekkonen tarkasti sen ja luonnehti sen sisältöä tyydyttäväksi.

SDP:n ja TPSL:n neuvottelijat allekirjoittivat 3.3.1964 sovintoneuvottelujen tuloksena syntyneet lähetekirjelmän, sopimusluonnoksen, pöytäkirjan ja julkilausuman. Kekkonen ei liioin voinut olla panematta merkille, miten sovintopapereissa oli ulkopolitiikan osalta haluttu välttää silmiinpistävää irtautumista SDP:n aiemmin viljelemästä muotoilusta. Hän sai kuulla, että Simosen neuvotteluasiakirjoihin ehdottama maininta Paasikiven-Kekkosen linjasta oli tyrmätty.

Maaliskuun puolivälissä Zaharov pyrki Kekkosen puheille. Hän kertoi, että Moskovassa oli ”tutustuttu tarkasti” sovintoneuvottelujen tuloksiin ja että hän oli siltä pohjalta saanut tehtäväkseen ilmoittaa, että Neuvostoliitossa ”oltiin huolestuneita sen johdosta, että sos.dem puolueen ja sos.dem liiton yhdistyminen saattaa tapahtua ilman riittäviä takeita Tannerin ja Leskisen Neuvostoliitolle vihamielisen poliittisen kurssin muuttamisesta”.

Kekkonen ei halunnut tulkita suurlähettilään välittämää viestiä kielteiseksi, vaan totesi ymmärtävänsä sen niin, että Neuvostoliitto aikoi jäädä odottamaan ”nähdäkseen millaiseksi yhtyneen sos.dem. puolueen käytännöllinen ulkopolitiikka muodostuu”.

SDP:n puolueneuvosto siunasi eheytysneuvottelujen tuloksen 29.4.1964, mutta tarjosi samalla sen vastustajille uusia aseita hyväksyessään myös Leskisen ajaman ponnen, jossa annettiin täysi kannatus SAJ:n ja TUK:n pyrkimyksille lisätä järjestövoimaansa vastapainona SAK:lle ja TUL:lle. Tämä käänsi TPSL:n piirissä vaikuttavien SAK:n ja TUL:n edustajien mielet entistä enemmän saavutettua neuvottelutulosta vastaan.

Hämeenlinnassa 23-25.5. kokoontunut TPSL:n edustajakokous siunasi sovintoesityksen ehdollisesti. Samalla sen lopullinen hyväksyminen lykättiin seuraavaan puoluekokoukseen. Mitä pitemmälle kevät kului, sitä epätodennäköisempänä Kekkonen alkoi pitää puoluesovinnon aikaansaamista. Neuvostolehdistön sävyn kärjistymisestä Kekkonen päätteli, että Moskovassa oli jo luovuttu toivosta sovintoneuvottelujen suhteen.

Kekkonen piti Leskisen asemaa vahvana ennen muuta sen vuoksi, että tämä sai rahallista tukea ulkomailta. Varat tulivat Yhdysvalloista. Leskinen itsekin nimesi tukirahojen lähteeksi Saksan Liittotasavallan. Leskisen räväkkä esiintyminen entisin tunnuksin sai aikaan vastavaikutuksen SDP:n sisällä. Voimakkain oli reaktio eduskuntaryhmässä, missä paasiolaisten ase oli vahvin.

Pekka Kuusen poliittinen avaus 5.7.1964 Pyynikillä sai osakseen suurta huomiota. Joitakin viikkoja myöhemmin Kuusi jatkoi Turussa samasta aiheesta. Hän vaati, että SDP:n oli viipymättä ryhdyttävä luomaan luottamuksellisia idänsuhteita. Kuusen puhe ilahdutti Kekkosta.

Simoslaisten kutsuminen Moskovaan huolestutti Kekkosta. Hän tulkitsi sen käännekohdaksi: neuvostoliittolaiset olivat lopullisesti kyllästyneet odottamaan, että Paasio sai SDP:n hallintaansa.

Kun Kekkonen 25.9.1964 saapui ensimmäisenä valtionpäämiehenä Pitkänsillan yli sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen linnoitukseen, sisältyi eleeseen runsain mitoin symboliikkaa. Monet paikalla olleet ovat kuvailleet tunnelman ainutlaatuisuutta, ehkä parhaiten Erkki Raatikainen, jolla oli silmää hyvälle näytelmälle: ” Kekkoslaisuuden ja sen epäilijöiden välillä oli vielä jonkinlainen kauhun tasapaino. Katseet olivat terävät, posket punoittivat tai olivat kalpeat, käveltiin jäykin polvin:” Paikalla olivat ”kaikki jotka jotakin merkitsivät”. Vain kahdelle Kekkosen saapuminen oli liikaa: Pitsingille ja Leskiselle, joka esittämiensä välihuutojen jälkeen ohjattiin talon sisäosiin.

Kirjoittaessaan vuotta myöhemmin ystävälleen Kaiharille Kekkonen korosti tehneensä kaiken Paasion tähden. Tarkoituksena näyttää olleen selkeän tuen antaminen Paasiolle, jotta tämä vihdoinkin uskaltautuisi tekemään tilit selviksi leskisläisten kanssa. Runsas viikko Työväentalon puheen jälkeen järjestetyt kunnallisvaalit näyttivät luovan Paasiolle entistä paremmat toimintaedellytykset.

Kekkonen ei ollut ainoa, joka oli huolestunut Leskisen vaikutusvallasta. Heihin kuului myös pääministeri Erlander. Suomessa käydessään hän kyseli miten hänen tulisi neuvoa Paasiota. Paasiolle olisi tarjoutunut tilaisuus oikoa neuvostoliittolaisten käsityksiä, kun Mikojan joulun edellä vieraili Suomessa. Keskustelukosketukseen päästiinkin Tehtankadun vastaanotolla. Mutta juuri kun Mikojan aikoi ryhtyä syvällisempään mielipiteidenvaihtoon SDP:n tilanteesta, Paasio kiiruhti pois paikalta, mitä Mikojan sittemmin hämmästeli ja pahoitteli Kekkoselle.

Suomalaisille korostettiin, ettei Moskovan kanta SDP:hen ollut muuttunut. Sen kerrottiin edellyttävän Leskisen, Pitsingin ja Simpan syrjäyttämistä. Samaan aikaan kun neuvostoliittolaiset korostivat huolestuneisuuttaan, ja SDP:n sisäinen tilanne vaikutti äärimmäisen epäselvältä, ryhtyi Leskinen toimiin, jotka näyttivät entisestäänkin sekoittavan asetelmia.

Kekkonen oli jo syksyllä 1964 kuullut Simoselta, että Leskinen oli tarjonnut tälle sovintoa ja kauppaa, jolla valta SDP:ssä olisi jaettu näiden kahden kesken. Kun Simonen torjui ehdotuksen, Leskinen muutti taktiikka. Viimeistään lokakuussa hän ryhtyi näyttävästi progaoimaan SDP:n ja SKDL:n yhteistoiminnan puolesta. Leskisellä oli jopa neuvotteluyhteys SKP:n johtoon. Tehtaankadun edustajat vahvistivat Kekkoselle Leskisen todella kosiskelevan äärivasemmistoa. Samoihin aikoihin Leskinen teki varovaisia lähentymisyrityksiä myös Tamminiemen suuntaan.
Kekkonen sai kuulla välikäsien kautta Leskisen ottaneen yhteyksiä myös Tehtaankadun suuntaan.

Kekkonen tiedusteli 23.2.1965 automatkalla Moskovasta Zavidovoon, olisiko neuvostohallitus tai NKP:n johto valmis kutsumaan Paasion vierailulle. Kekkonen kohdisti kysymyksen nimenomaan Breznehville. Kekkonen ei saanut kysymykseensä minkäänlaista vastausta. Yritys oli epäonnistunut, mutta Kekkonen ei masentunut. Kekkonen oli luvannut tulla sosiaalidemokraatteja vastaan puoliväliin, tarvittaessa ylikin, ja katsoi sen myös tehneensä.

Vuoden 1965 alkupuoliskolla Leskinen tiivisti kontaktejaan äärivasemmalle, missä yhteydenpito nimenomaan eduskunnan varapuhemieheen Paavo Aitioon kehittyi kiinteäksi. Leskisen alanjäljissä asteli pankinjohtaja Mauno Koivisto, joka vappupuheessaan puuttui SDP:n ja SKDL:n keskinäisiin suhteisiin. Koivisto esitti, että SDP saattaisi julkisuuteen hallitusyhteistyötä SKDL:n kanssa käsittelevän kannanoton.

Huhtikuun alussa Stepanov paljasti, että Leskisen oli taivuttava koviin ehtoihin, mikäli mielii sovintoa. Hänen on tunnustettava ajaneensa väärää politiikkaa ja ilmoitettava hyväksyvänsä Suomen siihenastisen Neuvostoliiton-politiikan. Kekkonen kuuli Stepanovilta, että Leskisen ja neuvostoliittolaisten tapaaminen oli järjestetty 26-28.4.1965 Varsovassa. Stepanovin mukaan Leskinen oli silloin tehnyt täydellisen ”synnintunnustuksen” ja kertonut oivaltavansa, ettei hänellä silloisella linjallaan ollut tulevaisuutta. Leskisen nöyrtyminen oli mennyt niin pitkälle, että hän oli valmis siirtymään ulkomaille, jos se katsottaisiin tarpeelliseksi. Kekkonen tyrmäsi ajatuksen ja katsoi Leskisen voivan olla suuremmaksi hyödyksi isänmaalleen kotimaassa.

Kekkonen kuuli Leskisen ja neuvostoliittolaisten toisesta tapaamisesta vasta syyskuussa Stepanovilta. Selostuksen mukaan Leskinen oli edelleen vakuuttanut valmiuttaan tunnustaa virheensä ja ryhtyä yhteistyöhön Kekkosen kanssa.

Lokakuun alussa Leskinen otti uudelleen yhteyttä Korsimoon ja pyysi saada tavata Kekkosen. Hän kertoi aikovansa pitää puheen, jossa tunnustaa olleensa itse, ja samoin koko SDP, väärässä vastustaessaan Kekkosen politiikkaa. Samanlaisen tunnustuksen hän aikoi tehdä suhtautumisestaan Neuvostoliittoon. Leskinen kertoi tulevansa vaatimaan täyden tuen antamista Kekkoselle ja SDP:n asettumista tämän taakse seuraavissa presidentinvaaleissa. Kekkonen kuuli pyynnöstä 14.10.1965 ja lupasi ottaa Leskisen vastaan seuraavalla viikolla.

Ennen Kekkosen ja Leskisen tapaamista jälkimmäinen piti lupaamansa puheen. Se tapahtui Helsingin sos.dem. piirin kokouksessa 15.10.1965. ”Politiikassa on aika sotia ja sopia. Nyt on aika sopia”, Leskinen julisti. Leskisen puheen jälkeisenä päivänä Kekkonen tapasi Beljakovin. Neuvostoliitto oli periaatteessa valmis yhteistoimintaan SDP:n kanssa. Kekkonen tapasi Leskisen 19.10.1965. Ilmassa oli kosolti sähköä ja tunnelma oli jännittynyt puolin ja toisin. Leskinen teki parhaansa luodakseen keskustelulle suotuisan ilmapiirin. Hän pyysi ensimmäiseksi anteeksi kaikkea sitä, mitä vuosikymmenten varrella oli Kekkosesta lausunut ja kirjoittanut. Hän luonnehti aiempaa esiintymistään nulikkamaisuudeksi ja tunnusti Kekkosen johtaneen Suomen ulkopolitiikkaa hyvin. Kekkonen tarttui ojennettuun käteen ja antoi ymmärtää, että menneet oli nyt kiistakumppanusten väliltä selvitetty. Epäilemättä Kekkonen koki Leskisen kääntymyksen henkilökohtaisena voittona.

Lähdeaineisto:
Juhani Suomi Presidentti ISBN 951-1-13065-x

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Eduskuntakausi 1965-1966














Eduskunnan työkausi oli erittäin vilkas. Siihen sisältyi joukoittain tärkeiden lakien säätämistä. Syyskausi alkoi varsin tasaisena, mutta sitten Virolaisen hallitus alkoi voimakkaasti kiihdyttää aloitetoimintaansa jättämällä eduskunnan käsiteltäväksi ns. suuren lakinipun. Jo tämän aavisteltiin ennustavan ennenaikaisten vaalien tuloa. Joulukuun puolivälissä hallitus saattoi julki suunnitelmansa vaalien ajankohdan pysyväksi siirtämiseksi heinäkuulta maaliskuulle. Hyväksymällä yksimielisesti tämän lain vuonna 1962 valittu eduskunta tavallaan itse hajotti itsensä.

Virolaisen hallituksen budjettiehdotusta luonnehdittiin kireäksi ja sen perusteluissa todettiin, että uusien lisämenojen sisällyttämisen valtion budjettiin on mahdollista vain veroja korottamalla. Ennätyksellisen vähäisin muutoksin hallituksen esitys valtion tulo- ja menoarvioksi läpäisi eduskunnan käsittelyn. Ns. kehitysaluelaeilla pyrittiin piristämään niiden alueiden talouselämää, joilla yritystoiminta ei ole menestynyt. Valtion tuki Savon Sellulle järjestyi lopulta kiivaan väittelyn jälkeen. Uusi asuntopoliittinen ohjelma toteutettiin hyväksymällä uudistettu asuntotuotantolaki ja säätämällä niin ikään laki ARAVAn tehtävät perivästä asuntohallituksesta.

Valtiontilintarkastajien rautatiehallituksen toiminnasta esittämät huomautukset johtivat uusiin nuhteisiin eduskunnan puolelta. Oikeuskansleri Jaakko Enäjärvi kehotti kesäkuussa 1966 nostamaan syytteen pääjohtaja Aaltoa vastaan muun muassa virkarikoksista.
Poliisilaki uudistettiin täysin. Työajan lyhentämislaki oli vanhan eduskunnan pääsaavutuksia. Kansaneläkkeisiin hyväksyttiin tarkistuksia vuoden 1966 alussa. Työmarkkinajärjestöjen kanssa käydyn neuvottelun jälkeen syntyi valtion eläkelaki. Sairausvakuutuslakiin hyväksyttiin lisäys, jonka mukaan muun muassa saattajana matkakorvaukset katsotaan aina vakuutetun matkakustannuksiksi.

Hallitus peruutti hajasijoitusesityksensä, koska ne olivat joutuneet navakkaan vastatuuleen. Virastojen ja laitosten siirrosta hallitus ei tehnyt uusia päätöksiä, mutta harjoitti hajasijoittelua muussa muodossa. Näkyvin aikaansaannos oli Itä-Suomen korkeakoulun jakaminen. Sitä ei sijoitettukaan Lappeenrantaan, mitä komitea oli ehdottanut, vaan korkeakoulu hajotettiin kolmen paikkakunnan kesken. Hallituksen ehdotus Oulun yliopiston laajennusten sijoittamisesta Haukiputaan Virpiniemeen herätti eduskunnassa niin laajaa vastustusta, että hallituksen oli luovuttava suunnitelmasta. Erillisellä lailla muutettiin Yhteiskunnallisen korkeakoulun nimi Tampereen Yliopistoksi ja Jyväskylän Kasvatusopillinen Korkeakoulu Jyväskylän Yliopistoksi. Opiskelija-asuntojen rakentamista varten säädettiin laki valtion lainoista ja erityisellä maanvuokralailla pyrittiin luomaan mahdollisuudet Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnalle rakentaa noin 2 000 ylioppilaalle asuntola Malminkartanon alueelle.

Metsähallintolakiin sisällytettiin metsätalouden yleiset päämäärät ja hallintotehtävien suorittamisessa huomioonotettavat periaatteet. Kuntien yleisestä kalleusluokituksesta säädettiin uusi laki. Evankelisluterilaiselle kirkolle hyväksyttiin uusi palkkalaki. Salama-oikeudenkäynnin ajankohtaiseksi tekemästä jumalanpilkkakysymyksestä hallitus antoi eduskunnalle esityksen, jonka mukaan jumalanpilkasta tai uskonnonpilkasta ei sellaisenaan rangaistaisi. Tämä esitys ei kuitenkaan toteutunut, sillä vaaleihin mennessä sitä ei ehditty käsitellä loppuun.

Toukokuun alussa otettiin eduskunnassa käyttöön hallituksen kyselytunnit, jotka alusta pitäen piristivät istuntoja. Uutislähteen salassapidosta myönnettiin lailla sanomalehtimiehille oikeus. Siitä on vain kaksi poikkeusta. Salassapito-oikeutta ei olisi, jos asia koskee törkeää rikosta, josta rangaistuksena saattaa tulla kuusi vuotta tai enemmän kuritushuonetta.

Vaalien uudistettua eduskunnan voimasuhteet oli luonnollista, että muutokset näkyivät myös hallituksessa. Uuden eduskunnan puhemieheksi valittu Rafael Paasio sai tehtäväkseen hallituksen muodostamisen. Hän onnistui yrityksessään muodostaa punavihreä hallitus 27.5.1966. Eduskunnan uudeksi puhemieheksi Paasion jälkeen valittiin keskustapuolueen puheenjohtaja Johannes Virolainen. Uusi hallitus toteutti ensitöikseen autoveronkorotuksen 50 %:lla, samoin polttoaineveroa nostettiin ja bensiini kallistui. Oikeusministeri Aarre Simosen nimityksestä oppositio teki pian hallituksen nimityksen jälkeen välikysymyksen, jonka perustana oli tämän valtakunnanoikeudessa saama tuomio. Eduskunta totesi äänin 144-46, että kaikessa oli toimittu hallitusmuodon säätämässä järjestyksessä.

Lähdeaineisto:
Mitä, missä, milloin 1967

torstai 18. helmikuuta 2010

Vuosi 1966 Kekkosen päiväkirjassa


















Edellisen vuoden puolella alkaneessa Intian ja Pakistanin välisessä kiistassa päästiin Neuvostoliiton välityksellä sovintoon. Vietnamin rauha sen sijaan ei ollut edes näköpiirissä. Uuden epävarmuustekijän kansainvälisessä politiikassa muodosti Kiinassa elokuussa käynnistetty ns. kulttuurivallankumous. Kiinan ja Neuvostoliiton suhteisiin alkanut kulttuurivallankumous vaikutti niitä entisestäänkin viilentäen. Ranska jatkoi yhä etääntymistään liittolaisistaan. Jonkinlainen jäitten lähtö koettiin, kun Saksan liittotasavallassa muodostettiin ensimmäinen kristillisdemokraattien ja sosiaalidemokraattien yhteishallitus. Suomessa SKP:n puheenjohtajaksi nousi Aarne Saarinen. Eduskuntavaaleissa suurvoittajaksi nousi SDP. Erityisen tyytyväinen Kekkonen oli sen vuoksi, että vasemmistoenemmistö ja SDP:n voitto oli kiistaton. Leskinen sai kutsun vierailla Moskovassa, missä hän tapasi NKP:n keskuskomitean sihteerin B.N. Ponomarevin. Sitä mukaan kuin Leskisen osakkeet nousivat Moskovassa, näytti Paasion arvostus kaiken aikaa vähenevän. Kosyginin Suomen vierailun aikana Paasio pyysi tilaisuutta kahdenkeskiseen keskusteluun Kosyginin kanssa, mutta ”unohti” myöhemmin asian. Toisen tilaisuuden Paasio hukkasi NKP:n delegaation käydessä lokakuussa Suomessa. Hänelle oli varattu tilaisuus keskusteluun Suslovin kanssa, mutta hän ei käyttänyt sitä. Kekkosen avulla ja tuella Paasiolle järjestyi vielä yksi mahdollisuus, mutta sekin epäonnistui. Paasio ei ollut halukas käymään yksityisiä neuvotteluja Breznevin sijaisen Suslovin kanssa. Vuoden lopulla puolueet alkoivat valmistella asemiaan vuoden 1968 presidentinvaalia varten. SMP valitsi jo 14.8. omaksi ehdokkaakseen Veikko Vennamon.

Tammikuu
5.1. Vanamot ja Wuoret aamiaisella. Wuori vakuutti, että Leskinen on tosissaan.
6.1. Arvo (Korsimo) oli tavannut Stepanovin. Hän oli kertonut, että Leskinen ei ollut saanut aikaan sovintoa. Heillä on valmiina jyrkkä kannanotto. Sovittiin, että Aitio varottaa Leskistä.
11.1. Hannes Kolehmainen kuoli 76-vuotiaana.
15.1. Leskinen tulee julkisuuteen uusin linjauksin suhteessa Kekkoseen ja Neuvostoliittoon.
17.1. Aamulehdessä Erkki Huurtamo korostaa pitämässään puheessa, että ulkopolitiikan on kuljettava sisäpolitiikan edellä.
19.1. H.S. 19.1. The Timesissa artikkeli, jossa käsitellään Suomen puolueettomuutta. Kekkosen kannanottoja käsitellään lähinnä hänen arvostelijoittensa esittämien näkemysten pohjalta.
22.1. Porkkalan alueen palautusjuhla Kirkkonummella.
27.1. Ahti kertoi, että neuvostoliittolaiset olivat järkyttyneitä eilisestä Karin piirroksesta H.S:ssä.



















28.1. Olin kutsunut Väinö Leskisen luokseni. VL vakuutti, että hän on kerta kaikkiaan tosissaan.

Helmikuu
2.2. Arvo Pentti: USA:n sotilasjohto suhtautuu Suomeen positiivisemmin kuin ennen.
3.2. Grsihin ja Stepanov luonani.
11.2. Stepanov pyrki luokseni. Kertoi, että Leskinen oli pyytänyt uutta kohtaamista. Puolestani suosittelin.
16.2. Lähetin kirjeen Kosyginille öljytoimitusten lisäämisestä ja jouduttamisesta.
22.2. Rihtniemi radiossa, korosti puolueettomuuspolitiikan merkitystä itsenäisyyden ja turvallisuuden parhaana takeena.

Maaliskuu
2.3. Kovalev luonani.
5.3. Hetemäki ja Wiherheimo saunassa.
6.3. Paavo Aitio puolustaa Kansan Uutisissa Leskistä kommunistein epäluuloja vastaan.
15.3. Eero A. Wuori aamiaisella. Jos vasemmistolainen enemmistö, ei SKDL:ää voida syrjäyttää hallituksesta.
22.3. Vaalien tulos. Yllättävä sos.dem voitto +18, sekä kokoomuksen -7 ja liberaalien -6 tappio.
23.3. Olin Arvo Korsimon luona, jossa ennen vaaleja tehdyn sopimuksen mukaan tapasin Leskisen ja Aition.
24.3. Fagerholm luonani. Hän oli sitä mieltä, että SKDL on otettava hallitukseen.
25.3. Wuori kertoi Fagerholmin ehdottaneen Paasiolle, että sdp ei aseta v. 1968 omaa ehdokasta, vaan asettuu UK:n taaksen.
28.3. Korsimo Kovalevin luona. Kovalev oli pitänyt 3 suuren hallitusta parhaana. Yöpakkaset, jos kokoomus hallitukseen. Tärkeintä NL:lle saada UK:n vaali turvatuksi.

Huhtikuu
4.4. Retu Kukkonen soitti ja kertoi tavanneensa HS:n Tero Mertasen ja Simo Pekka Nortamon. Nortamo vakuuttanut, että jos haluaisin yhteistyötä päätoimittajien kanssa, he asettuisivat politiikkani taakse ja estäisivät Karia piirtelemästä tuhmia kuvia.
5.4. Matin valinta eduskuntaan 29 äänen enemmistöllä selvä.
6.4. Kovalevin kutsut YYA:n johdosta.
11.4. Kovalev luonani. Toi Podgornyin kirjeen. Breznev ja Kosygin tutustuneen suurella mielenkiinnolla Kekkosen käsityksiin hallituksen muodostamisesta ja ovat tyytyväisiä.
12.4. Ahti ja Arvo luonani. Kepu ei mene 3 suuren hallitukseen.
14.4. Eduskunta valitsi puhemiehet: Paasio, Sarjala, Aitio.
16.4. Tasavallan presidentti antoi hallituksen muodostamistehtävän Rafael Paasiolle.
19.4. Väinö Tanner kuollut.
26.4. Leskinen lähtenyt Intouristin kutsumana Moskovaan.
29.4. Kuusi kertonut, että SKP suostunut kannattamaan sd:n presidenttiehdokasta, jos pääsee hallitukseen.
30.4. Kovalev luonani.

Toukokuu
2.5. Virolainen soitti ja oli ymmällään Leskisen Kremlin vierailusta.
3.5. Vilkuna tavannut SYT:n (Suomalaisen Yhteiskunnan Tuen) Kupiaisen, joka oli ollut kauhuissaan Leskisen kääntymisestä ja siitä, että sdp rakentaa hallitusta SKDL:n kanssa.
5.5. Leskinen luonani. Antoi muistion neuvotteluista Ponomarevin kanssa.
7.5. Olin kehottanut Ahti K:ta tekemään Leskisen kanssa kahden hallitusohjelman, koska Paasion johtamissa neuvotteluissa ei synny mitään.
13.5. Ahola soittanut Arvo Korsimolle ja pyytänyt välittämään minulle tiedon, että Hetemäki ja Rantanen ovat valmiita tulemaan hallitukseen.
18.5 Hallitusneuvottelut kulkevat kuin täi tervassa.
19.5. Lähetin kirjeen Paasiolle: toivoin, että hallitus on valmis ennen helluntaita.
24.5. Kepun ryhmä käsitteli hallitusasiaa. Äänestys 28-14. Vastassa olijat vastustivat SKDL:n tuloa hallitukseen.
25.5. Kepun puoluevaltuuskunta päättänyt äänin 63-30 hyväksyä Paasion hallitussuunnitelman.
26.5. Sd:n puolueneuvosto äänin 24-15 hyväksynyt Paasion ohjelman.
27.5. Hallitus nimitettiin.

Kesäkuu
1.6. Rusk Suomessa. Tapasin hänet 11.00-12.30. Saunassa. Tarjosin päivälliset.
7.6. Arvo K. ja Väinö Leskinen aamiaisella luonani. Sovittiin kaikesta.
9.6. Kokoomus tehnyt välikysymyksen Simosesta, ettei täytä hallitusmuodon määräystä: rehellinen ja taitavaksi tunnettu.
13.6. Kosygin saapui valtiovierailulle. Sauna alkoi 8.30 ja päättyi 02.15.
16.6. Päivä Oulussa ja Raahessa ynnä Kalajoella.

Heinäkuu
6.7. Keskustapuolue esittänyt muille puolueille vetoomuksen Urho Kekkosen uudelleen valitsemiseksi.
15.7. Korsimo kertoi kuulleensa Stepanovilta, että Paasio on antanut Stepanoville tehtäväksi kertoa NL:n johtajille, että sdp kannattaa UK:n valitsemista presidentiksi.

Elokuu
11.8. Kovalev pyrki puheille. Virallinen kutsu metsästysmatkalle Neuvostoliittoon.
12.8. Saunavieraina Ahola, Aitio, Korsimo, V. Leskinen ja Pentti Leskinen. Yksimielisesti UK:n taakse.
16.8. Poika-Tuominen päivällisillä. Synkkä Leskistä koskeva epäily.
25.8. Lähtö kello 8 Sotshiin.
27.8. Kosygin oli huolissaan Norjasta.

Syyskuu
4.9. SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen: mikäli SDP ja TPSL hyväksyvät Kekkosen ei kysymys kansandemokraattien osalta muodostu vaikeaksi ongelmaksi.
8.9. Eero A. Wuori kaatui kadulla ja loukkaantui hengenvaarallisesti.
12.9. Eero A. Wuori kuoli puolenpäivän aikaan.
15.9. Stepanov luonani. Kosygin oli ottanut puheeksi ajatukseni DDR:n ja Viipurin asioiden yhdistämisestä. Kosygin oli sanonut, että kai minä ymmärrän, ettei nykyisissä oloissa neuvostojohto voi ottaa keskustelun alaiseksi Viipurin asiaa. Sanoin sen ymmärtäväni, josta on johtunutkin, että en ole ottanut asiaa puheeksi hänen kanssaan.
19.9. Nesteen Skölvikin öljynjalostamon vihkiäisjuhla.
30.9. Ehrnrooth käy kampanjaan sen puolesta, ettei Kekkosta saa valita enää uudelleen presidentiksi.

Lokakuu
3.10. Valmet allekirjoitti Moskovassa yli 1o mrd. kontrahdin säkkipaperitehtaan rakentamisesta Segeshaan Itä-Karjalassa. Olin puhunut siitä Kovaleville Kajaanissa.
4.10. Päivälliset Kaukasian matkan johdosta Kovaleville ja Neuvostoliiton suurlähetystön väelle. Jatkolla Tamminiemessä.
5.10. LKP:n lisätyn hallituksen kerrotaan päättäneen yksimielisesti suositella Kekkosen uudelleenvalintaan puolueen marraskuussa kokoontuvalle valtuustolle. Teuvo Aura on ajanut läpi tämän kannan.
15.10. Väinö Leskinen saunassa ja päivällisillä.
20.10. Ahti ja Arvo: Kepun ryhmässä on vallalla suuri tyytymättömyys Kaasalaista kohtaan. Virolainen on hallitusta vastaan ja varovaisesti yllyttää muita.

Marraskuu
6.11. Virolainen puheessaan korostaa Kekkosen ansioita ja kerrotaan, että työ hänen vaaliliittonsa muodostamiseksi on päässyt hyvään alkuun.
9.11. Saunassa Leskinen, Burman, Kokkailainen, Valde Nevalainen, Veikko Kokkola ja Veikko Helle sekä Matti.
16.11. Saunassa Hetemäki ja Wiherheimo.
19.11. Paasio delgaatioineen palasi Moskovan matkalta.
30.11. Stepanov kertoi, että Suslov + Ponomarev olivat saapuvilla, että Paasio voisi sopia tapaamisesta.

Joulukuu
4.12. Tapasin Stepanovin. Hän oli saanut eilen Paasion kirjeen Brezneville.
5.12. Kovalev luonani. Esitti laajan selostuksen, mistä Moskovassa neuvoteltiin. Paasiohan ei ole tehnyt selkoa neuvotteluista.
9.12. Arvo kertoi, että Stepanov oli ilmoittanut neuvostoliittolaisten olevan hyvin haluttomia vastaanottamaan Paasiota.
10.12. Suomen Kuvalehdessä Liimatainen- nimimerkin (Kekkonen) kirjoitus ”Äskeisestä tapauksesta”, jossa on käsitelty Paasion Moskovan matkaa ja neuvotteluhaluttomuutta.
16.12. Arvo Korsimo luonani ja kertoi tavanneensa Leskisen ja Aiton. Leskinen hyvässä kunnossa ( ei juo).
22.12. Kovalev luonani.

Lähdeaineisto:
Juhani Suomi: Urho Kekkosen päiväkirjat 2 ISBN951-1-18174-2

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Vuosi 1966 – suuren murroksen vaalit














Maaliskuun 1966 eduskuntavaalit heijastivat taloudellista, yhteiskunnallista ja henkistä murrosta, jota Suomi eli 1960-luvulla. Kaikki liikkui ja muuttui. Suomen talous sai vetoapua kansainvälisestä noususuhdanteesta. Virolaisen hallitus selvisi talouspolitiikasta melko hyvin, vaikka maksutasevaikeudet alkoivat kasaantua sen lopputaipaleella. Mutta äänestäjä oli kiittämätön. SDP kävi vaaleihin edullisesta oppositioasemasta ja saattoi hyökätä häikäilemättä. Puoluesihteeri Kaarlo Pitsingin johdolla koottu kahdeksan kohdan vaaliohjelma oli taitavasti harkittu sikermä raikasta radikalismia ja kauniita lupauksia. Paasion siirtymä pari piirua vasemmalle ja Koiviston avaus kommunistien suuntaan saivat SDP:n näyttämään taas todelliselta hallituspuolueelta. Vaalista tuli SDP:n voittokulku ja karvas tappio kaikille muille. Sitkeiden ohjelmaneuvottelujen jälkeen Kekkonen nimitti Rafael Paasion hallituksen, jossa SDP:N, SKDL:n ja keskustapuolueen lisäksi mukana oli myös TPSL.

Tammikuu
1. tammikuuta – Paavi Paavali VI lähetti kiireellisen vetoomuksen Yhdysvaltain, Neuvostoliiton, Kiinan ja Pohjois- ja Etelä-Vietnamin johtajille Vietnamin sodan lopettamiseksi.
1. tammikuuta – Eversti Jean-Bédel Bokassa kaappasi vallan Keski-Afrikan tasavallassa. Bokassa syytti edeltäjäänsä David Dackoa veljeilystä Kiinan kanssa.
1. tammikuuta – Kurikan ja Raision kunnat muuttuivat kauppaloiksi, Aitolahden kunta liitettiin Tampereen kaupunkiin ja Vuosaari liitettiin Helsingin maalaiskunnasta (nyk. Vantaa) Helsinkiin. 4. tammikuuta – Sotilasvallankaappaus Ylä-Voltassa (nykyinen Burkina Faso).
4. tammikuuta – Intian ja Pakistanin pääministerit tapasivat Moskovassa.
10. tammikuuta – Pakistanin ja Intian rauhanneuvottelut päättyivät menestyksekkäästi.
15. tammikuuta – Väkivaltainen vallankaappaus Nigeriassa.
15. tammikuuta – Kreml ilmoitti rakettisuunnittelija Sergei Koroljovin kuolemasta.
17. tammikuuta – B-52-pommikone törmäsi tankkeriin Espanjan yllä, kolme 70 kilotonnin vetypommia putosi Palomaresin kaupungin lähelle ja yksi mereen.
18. tammikuuta – 8 000 Yhdysvaltain sotilasta saapui Vietnamiin, joukkojen kokonaismääräksi tuli jo 190 000.
19. tammikuuta – Indira Gandhi valittiin Intian pääministeriksi, hän vannoi virkavalan 24. tammikuuta.
20. tammikuuta – Unkarissa oli mielenosoituksia ruoan hinnan vuoksi.
20. tammikuuta – Ralliautoilija Pauli Toivonen voitti Monte Carlon rallin Citroenilla. Nopeimmin ajaneen Timo Mäkisen, kuten kaikkien muidenkin Minillä ajaneiden, suoritus hylättiin sääntöjen vastaisten valojen vuoksi. Toivonen oli Monte Carlon rallin toinen suomalaisvoittaja.
21. tammikuuta – Italian pääministeri Aldo Moro erosi valtakamppailun jälkeen.
29. tammikuuta – Paavi Paavali VI vetosi YK:hon, että se puolueettomien maiden välityksellä pyrkisi ratkaisemaan Vietnamin ongelman.

Helmikuu
1. helmikuuta – Länsi-Saksan ilmoitettiin ”ostaneen” kaupallisilla tuotteilla 2600 poliittista vankia Itä-Saksalta.
2. helmikuuta – Kansanedustaja Aarne Saarinen syrjäytti Aimo Aaltosen Suomen Kommunistisen Puolueen puheenjohtajan paikalta. Puoluesihteeri Ville Pessi jatkoi tehtävässään.
3. helmikuuta – Neuvostoliiton Luna 9 laskeutui Kuuhun.
6. helmikuuta – Fidel Castro syytti Kiinaa neuvostovastaisen propagandan levittämisestä kuubalaissotilaiden keskuudessa.
14. helmikuuta – Australian dollari otettiin käyttöön kurssilla kaksi dollaria puntaa tai kymmentä šillinkiä kohden.
16. helmikuuta – Kiinan lehdissä syytettiin kahta tunnettua kirjailijaa kommunistipuolueen vastaisesta toiminnasta ja kerrottiin, että noin 160 000 kiinalaista kirjailijaa ja taiteilijaa oli lähtenyt tehtaisiin, maataloustöihin ja armeijaan "uudistamaan ajatteluaan".
17. helmikuuta – poliisi pidätti Helsingin keskustassa konepistoolein käydyn tulitaistelun jälkeen Lahden Hennalan päävartiosta karanneen Kalevi Johannes Rissasen, joka oli pakomatkallaan surmannut Helsingin lähistöllä häntä pidättämään tulleen konstaapeli Reino Harjunpään.
23. helmikuuta – Sotilasvallankaappaus Syyriassa nosti baath-hallituksen valtaan.
24. helmikuuta – Sotilasvallankaappaus Ghanassa nosti erotetun kenraali Ankrahan valtaan presidentti Kwame Nkrumahin ollessa ulkomailla.

Maaliskuu
4. maaliskuuta – John Lennon sanoi The Beatlesin olevan suositumpi kuin Jeesus aiheuttaen närää Yhdysvalloissa.
10. maaliskuuta – Alankomaiden kruununprinsessa Beatrixin ja Claus von Amsbergin häät. Saksalaista sulhasta vastaan protestoitiin.
10. maaliskuuta – de Gaulle ilmoittaa Ranskan vetävän joukkonsa NATO:n yhteiskomennosta. 11. maaliskuuta – Indonesian presidentti Sukarno luovutti vallan kenraali Suhartolle.
11. maaliskuuta – Ranskan presidentti Charles de Gaulle ilmoitti Ranskan vetäytyvän NATO:sta ja kaikkien sotilastukikohtien sulkemisesta vuoden loppuun mennessä.
18. maaliskuuta – Indonesian armeija sulki useita Sukarnon hallituksen ministereitä ja hänen avustajiaan vankilaan.
20. maaliskuuta – eduskuntavaalit alkavat
21. maaliskuuta – Arvo Salon tekemä Lapualaisooppera sai ensi-iltansa Vanhalla ylioppilastalolla. Salo valittiin myöhemmin eduskuntaan.
22. maaliskuuta – International Taekwon-do Federation perustettiin Koreassa.
23. maaliskuuta – Paavi ja Canterburyn arkkipiispa tapasivat Roomassa. Tämä oli ensimmäinen virallinen tapaaminen kirkkojen välillä 400 vuoteen.
31. maaliskuuta – Harold Wilsonin johtama Labour-puolue voitti vaalit Britanniassa.
31. maaliskuuta – Neuvostoliitto laukaisi Luna 10:n, josta tuli ensimmäinen Kuun kiertoradalle päässyt luotain.

Huhtikuu
1. huhtikuuta – Yhteiskunnallinen korkeakoulu muuttui virallisesti Tampereen yliopistoksi.
10. huhtikuuta – Neste Oy käynnistää Porvoon öljynjalostamon.
14. huhtikuuta – Etelä-Vietnamin hallitus lupasi vapaat vaalit 3–5 kuukauden kuluttua vastalauseiden jälkeen.
18. huhtikuuta – Kiina ilmoitti lopettavansa talousavun Indonesialle.
19. huhtikuuta – Väinö Tanner kuolee.
21. huhtikuuta – Suomen Kumitehdas Oy ja Suomen Kaapelitehdas Oy päättivät yhtyä Oy Nokia Ab:ksi.
22. huhtikuuta – Lapinlahden kunnan vanhainkodin mielisairasosaston palossa menehtyi 31 hoidokkia.
26. huhtikuuta – Kansainvälinen olympiakomitea myönsi vuoden 1972 talvikisat Japanin Sapporolle ja kesäkisat Länsi-Saksan Münchenille.
27. huhtikuuta – Paavi Paavali VI ja Neuvostoliiton päämies Andrei Gromyko tapasivat Vatikaanissa. Tämä oli ensimmäinen Katolisen kirkon ja Neuvostoliiton edustajien tapaaminen.
29. huhtikuuta – USA:n joukkojen vahvuus Etelä-Vietnamissa 250 000 miestä.

Toukokuu
1. toukokuuta – Suomen eteläosassa oli pahoja tulvia.
15. toukokuuta – Etelä-Vietnamin joukot saartoivat Da Nangin.
16. toukokuuta – Mao Zedong julkaisi 23 kohdan ohjelman, mikä merkitsi Kiinan kulttuurivallankumouksen alkua.
24. toukokuuta – Ugandan armeija pidätti Edward Mutesa II:n ja valtasi hänen palatsinsa.
26. toukokuuta – Guyana itsenäistyi.
27. toukokuuta – Rafael Paasion hallitus aloitti työnsä. Edellinen pääministeri Johannes Virolainen valittiin Paasion tilalle eduskunnan puhemieheksi.
28. toukokuuta – Kuuban Fidel Castro julisti maahan sotatilan Yhdysvaltain hyökkäyksen varalta.
30. toukokuuta – Helsingin Messuhallissa pidettiin Suomen kansakoululaitoksen satavuotisjuhla. 31. toukokuuta – Yhdysvaltain ulkoministeri Dean Rusk vieraili Suomessa. Helsingissä Esplanadin puistossa järjestettiin vierailun aikana suuri mielenosoitus Vietnamin sotaa vastaan.

Kesäkuu
2. kesäkuuta – Yhdysvaltain Surveyor 1 laskeutui Kuuhun Oceanus Procellarumoniin.
5. kesäkuuta – Helsingissä avattiin kolmannet Suomen suurkisat. Avajaisiin otti osaa noin 30 000 henkilöä.
7. kesäkuuta – Kokoomus esitti välikysymyksen Aarre Simosen kelpoisuudesta oikeusministerin virkaan.
12. kesäkuuta – Keimolan moottorirata avattiin Helsingin maalaiskunnassa.
13. kesäkuuta – Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin saapui Suomeen vierailulle.
16. kesäkuuta – Helsingin messuhallin vanhempi osa, vuonna 1935 valmistunut A-halli, tuhoutui tulipalossa.
19. kesäkuuta – Nesteen Porvoon öljyjalostamon vihkiäiset Sköldvikissä (nykyinen Kilpilahti).
28. kesäkuuta – Argentiinassa juntta syrjäytti presidentti Arturo Ilian ja asetti maan johtoon kenraali Juan Carlos Onganian.
29. kesäkuuta – Yhdysvallat pommitti Hanoita ja Haiphongia.
29. kesäkuuta – Kokoomuksen tekemä välikysymys oikeusministeri Aarre Simosta vastaan kaatui eduskunnassa äänin 144−45.
30. kesäkuuta – Ranska erosi virallisesti NATO:sta.
30. kesäkuuta – SVUL ja TUL solmivat yhteistyösopimuksen.

Heinäkuu
1. heinäkuuta − Jyväskylän Kasvatusopillinen korkeakoulu muuttui Jyväskylän yliopistoksi.
1. heinäkuuta – SAK:n uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Niilo Hämäläinen.
4. heinäkuuta – Pohjois-Vietnam julisti yleisen liikekannallepanon.
5. heinäkuuta – Indonesian parlamentti riisti syrjäytetyltä Ahmed Sukarnolta hänelle vuonna 1963 myönnetyn elinikäisen presidentin arvonimen.
7. heinäkuuta – Varsovan liiton kokous päättyi avunlupaukseen Pohjois-Vietnamille.
7. heinäkuuta − Valtionrautateiden pääjohtaja Erkki Aalto erotettiin virastaan.
7. heinäkuuta – Suomi esittää Jakobssonin valintaa YK:n pääsihteeriksi.
14. heinäkuuta – Israelin ja Syyrian hävittäjät taistelivat Jordanin yllä.
14. heinäkuuta – Richard Speck surmasi kahdeksan terveydenhoitajaopiskelijaa heidän asuntolassaan Chicagossa.
16. heinäkuuta – Uusi Kiina -uutistoimisto ilmoitti, että Kiinan 73-vuotias johtaja Mao Zedong oli uinut Jangtse-joessa 15 kilometriä 65 minuutissa.
28. heinäkuuta – Yhdysvallat ilmoitti U-2-vakoilukoneen kadonneen Kuuban yllä.
29. heinäkuuta – Nigerian armeija kapinoi ja teloitti valtion johtajan kenraali Ironsin.

Elokuu
1. elokuuta – Charles Whitman ampui 16 ihmistä näkötornista Texasin Austinissa.
1. elokuuta – Kenraali Yakubo Gowon kaappasi vallan Nigeriassa.
2. elokuuta – Espanja kielsi brittien sotilaskoneiden lennot Espanjan yllä.
5. elokuuta – Martin Luther King johti marssia Chicagossa.
10. elokuuta – Itä-Saksa tuomitsi Günter Laudahnin elinkautiseen vakoilusta USA:n hyväksi.
13. elokuuta – Kiina julisti Suuren harppauksen.
13. elokuuta – Maanjäristys Turkissa – 2 394 kuollutta.
14. elokuuta – Suomen Pientalonpoikien Puolue muutti nimensä Suomen maaseudun puolueeksi ja valitsi puheenjohtajansa Veikko Vennamon presidenttiehdokkaakseen vuoden 1968 vaaleihin.
15. elokuuta – Syyrian ja Israelin joukot taistelivat Genesaretinjärvellä.
17. elokuuta – Saudi-Arabia ja Yhdistyneet arabiemiraatit aloittivat neuvottelut Kuwaitissa Jemenin sodan päättämiseksi.
21. elokuuta – Kiinan kulttuurivallankumouksen ensimmäinen mielenosoitus.
26. elokuuta – Mellakoita Ranskan Somalimaassa.
30. elokuuta – Ranska tarjosi Somalimaalle itsenäisyyttä.

Syyskuu
1. syyskuuta – YK:n pääsihteeri U Thant ilmoitti, ettei hän pyri seuraavalle kaudelle Vietnamin tilanteen vuoksi.
6. syyskuuta – Valkoihoinen Dimitri Tsafendas puukotti Etelä-Afrikan pääministerin Hendrik Verwoerdin kesken parlamentin istunnon.
9. syyskuuta − Valtioneuvoston kanslian kansliapäällikkö Esko Rekola nimitettiin Valtionrautateiden uudeksi pääjohtajaksi.
16. syyskuuta − Presidentti Urho Kekkonen nimitti SDP:n kansanedustajan Kaarlo Pitsingin Uudenmaan läänin maaherraksi ja Risto Höltän Kuopion läänin maaherraksi.
19. syyskuuta – Ranska ilmoitti vetävänsä sotilaansa pois NATO:n sotilaskomiteasta.
19. syyskuuta – Scotland Yard ilmoitti pidättäneensä Ronald Edwardsin syytettynä suuren junaryöstön suunnittelusta.
19. syyskuuta – Helsingin hovioikeus langetti kirjailija Hannu Salamalle kolmen kuukauden ehdollisen vankeustuomion ns. jumalanpilkkajutussa.
30. syyskuuta – Kello 24:00 Baldur von Schirach ja Albert Speer vapautettiin Spandaun vankilasta. Vankilaan jäi vielä Rudolf Hess.
30. syyskuuta – Botswana itsenäistyi.

Lokakuu
3. lokakuuta – Tunisia katkaisi diplomaattisuhteet Yhdistyneeseen arabitasavaltaan.
4. lokakuuta – Basutomaa itsenäistyi ja otti nimekseen Lesotho.
7. lokakuuta – Neuvostoliitto ilmoitti, että kaikkien kiinalaisten opiskelijoiden on lähdettävä maasta ennen lokakuun loppua.
11. lokakuuta – Ranska ja Neuvostoliitto solmivat sopimuksen ydinaseyhteistyöstä.
17. lokakuuta – Lesotho ja Botswana hyväksyttiin YK:n jäseniksi, jäsenvaltioiden määrä kasvoi 121:een.
21. lokakuuta – Kahden miljoonan tonnin painoinen jätehiilivuori vyöryi Aberfanin kaivoskylään Walesissa haudaten alleen 30 taloa. Kaivostyöläiset, sotilaat ja poliisit aloittivat epätoivoisen työn hautautuneiden esiinkaivamiseksi. 144 kuolonuhrista suurin osa oli lapsia, koska kylän koulurakennus oli hiilivuoren alle hautuneiden rakennusten joukossa. Myöhemmin oikeusistuin totesi onnettomuuden syynä olleen osaltaan valtakunnallisen hiilineuvoston piittaamattomuuden varomääräyksistä. Sallitun seitsemän metrin sijaan hiilivuoren korkeus oli lähes 40 metriä.
22. lokakuuta – Espanja vaati Yhdistynyttä kuningaskuntaa lopettamaan sotilaslennot Gibraltarille. Britannia kieltäytyi ja Espanja sulki rajan autoliikenteeltä.
25. lokakuuta – Jakartan sotilastuomioistuin tuomitsi Indonesian entisen ulkoministerin Subandrion kuolemaan vallankaappaushankkeeseen osallistumisen vuoksi.
26. lokakuuta – NATO:n päämaja siirtyi Pariisista Brysseliin.
26. lokakuuta – Professori L. Arvi P. Poijärven johtama koulunuudistustoimikunta jätti opetusministeri Reino Oittiselle mietintönsä, jossa se ehdotti kansa- ja kansalaiskoulun tilalle uutta yhdeksänvuotista peruskoulua.
30. lokakuuta – Italian kaksi sosialistipuoluetta yhdistyivät 19 vuoden erillään olon jälkeen.

Marraskuu
4. marraskuuta – Egypti ja Syyria allekirjoittivat keskinäisen puolustussopimuksen.
5. marraskuuta – 38 Afrikan maata vaati Britanniaa käyttämään voimaa Rhodesiaa vastaan.
7. marraskuuta – Professori Ilmo Hela valittiin UNESCOn hallituksen jäseneksi.
9. marraskuuta − Länsi-Saksan liittokanslerina vuodesta 1963 toiminut Ludwig Erhard ilmoitti eroavansa virastaan.
11. marraskuuta – Espanja armahti kaikki sisällissodan aikaisista rikoksista tuomitut, käytännössä vain falangistit.
11. marraskuuta – Tuhat kiloa dynamiittia räjähti Rikkihappo Oy:n tehtaalla Laukaan Vihtavuoressa. Dynamiittisekoittamo tuhoutui täysin ja neljä työntekijää sai surmansa.
19. marraskuuta – Paasion virallinen Moskovan vierailu päättyy.
21. marraskuuta – Armeija murskasi vallankaappausyrityksen Togossa.
26. marraskuuta – Erkki Raatikainen SDP:n puoluesihteeriksi.
29. marraskuuta – Asuntohallitus aloitti toimintansa Aravan seuraajana. Aravan pääjohtaja Olavi Lindblom jatkoi myös asuntohallituksen pääjohtajana.
30. marraskuuta – Barbados itsenäistyi.

Joulukuu
1. joulukuuta – Kurt Georg Kiesingerista tuli Länsi-Saksan liittokansleri.
1. joulukuuta – Pääministeri Harold Wilson ja Rhodesian Ian Smith neuvottelivat HMS Tigerilla Välimerellä.
2. joulukuuta – U Thant suostui toiseen kauteen YK:n pääsihteerinä.
3. joulukuuta – Portugalin vastaisia mielenosoituksia Macaossa.
7. joulukuuta – Syyria tarjosi aseita Jordanian kapinallisille.
8. joulukuuta – Televisiossa esitettiin Reino Paasilinnan tekemä ohjelma Vakuutusasia − sydämen asia, joka aiheutti vilkasta mielipiteiden vaihtoa. Vakuutusyhtiö Tarmo teki ohjelmasta kantelun oikeuskanslerille, koska se katsoi joutuneensa käsitellyksi ohjelmassa epäasiallisesti.
9. joulukuuta – Ilmatieteen laitos muutti uuteen toimitaloon Vuorikadulle Helsingin Kaisaniemeen.
14. joulukuuta – Eduskunta hyväksyi puoluetuen käyttöönoton vuoden 1967 alusta lukien.
16. joulukuuta – YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi öljysaarron Rhodesiaa vastaan. Etelä-Afrikka ei liittynyt saartoon.
18. joulukuuta – Suomessa riehui voimakas lumimyrsky.
20. joulukuuta – Harold Wilson perui kaikki Rhodesialle annetut tarjoukset ja sanoi Britannian hyväksyvän maan itsenäisyyden vain mustan enemmistöhallituksen johtamana.
31. joulukuuta – Walter Ulbricht ehdotti neuvotteluja Saksojen yhdistymisestä.
31. joulukuuta – Suomalainen 20-vuotias Tuula Höök murhattiin Englannissa Jerseyn saarella. Murhaajaa ei suuretsinnöistä huolimatta onnistuttu tavoittamaan.

Katso
Elävä arkisto 1966
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=h&g=&n=1966&k=&m=

Kuvahku 1966
http://images.google.fi/images?hl=fi&lr=&rlz=1G1ACAW_FIFI340&um=1&sa=1&q=1966&btnG=Haku&aq=f&oq=&start=0

Videohaku 1966
http://video.google.com/videosearch?hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&q=1962&um=1&ie=UTF-8&ei=_Wk1S4X0JILc-QaXjuCuCg&sa=X&oi=video_result_group&ct=title&resnum=11&ved=0CDIQqwQwCg#emb=0&hl=fi&q=1966&view=3


Lähdeaineisto
Mitä, missä, milloin 1967
Mitä, missä, milloin 1968
Valitut Palat Itsenäinen Suomi

tiistai 16. helmikuuta 2010

Eduskuntakatsaus 1964-1965














Valtiontalouden loppumattomilta vaikuttavat vaikeudet ovat olleet eduskunnan ja hallitusten alinomaisena yhteisenä murheenaiheena. Niiden takia Karjalaisen hallitus aikoinaan hajosi sisältäpäin, kun saneerauksen keinoista ei voitu sopia. Jättimäiseksi paisuneen budjettinsa takia myös Lehdon virkamieshallitus sai väistyä. Myös Virolaisen hallitus joutui käyttämään kaiken kekseliäisyytensä pysyttääkseen kanssakriisin loitolla. Vaikkei eduskunta katsonut supein silmin hallituksen erinäisiä ehdotuksia, voidaan sen silti sanoa selvinneen edeltäjiään paremmin. Sen toiminta ei ensimmäisenä toimintavuotena ollut kertaakaan vakavasti uhattuna.

Oppositiossa oleva vasemmisto on ollut Virolaisen hallitusta ja sen politiikkaa kohtaan yhtä leppymätön kuin aikaisempiakin. Välikysymyksin se kiinnitti huomiota elintarvikkeiden hintojen nousuun ja työttömyyteen, mutta hallitus selvisi välikysymysäänestyksistä puhtain paperein. Muutamissa asioissa hallitus oli valmis hieromaan sovintoa opposition kanssa. Osapuolet eivät läheskään aina päässeet yksituumaisuuteen, ja niinpä hallitus ei saanut opposition ankarasti arvostelemaa maataloustulolakia enää uusituksi.

Puhemies Kauno Kleemolan kuoltua kesken kevätistuntokauden (12.3.1965), valittiin uudeksi puhemieheksi pääjohtaja K-A. Fagerholm. Tämä merkitsi palaamista siihen käytäntöön, että puhemies ja pääministeri, ovat eri puolueista. Syksyn hallituksen vaihdoksen yhteydessä valittiin opetusministeriksi tulleen Jussi Saukkosen jälkeen eduskunnan toiseksi varapuhemieheksi Niilo Kosola (kok.). Ensimmäisenä varapuhemiehenä oli edelleen Paavo Aitio (kd.).

Reino R. Lehdon lähes yhdeksän kuukautta istunut hallitus sai väistyä 13.9.1964. Tohtori Virolainen sai neuvoteltua nopeasti ja helposti uuden parlamentaarisen enemmistöhallituksen. Uusi hallitus ryhtyi ensi töikseen lieventämään edeltäjänsä kovia otteita. Korkopäätös purettiin ja ehdotus tulo- ja omaisuusveron korottamiseksi peruttiin, lapsilisiä tarkistettiin hiukan, margariinin hintaa nostettiin vähemmän kuin virkamieshallitus oli aikonut ja aravalle annettiin lisävaroja. Kaikki nämä korjaukset tehtiin ennen lokakuun kunnallisvaaleja.

Liikevaihtoveroprosentiksi vuodella 1965 hyväksyttiin edelleen 10. Moottoriajoneuvo- ja autoverotuksen järjestäminen kulutti eduskunnassa paljon aikaa. Bensiinikäyttöisten ajoneuvojen ns. rekisterivero poistettiin kokonaan ja niiden osalta siirryttiin polttoaineverotukseen. Autoveroa ei hyväksytty aivan hallituksen esittämässä muodossa. Veronkorotuksena on myös pidettävä toteutettua sairausvakuutusmaksun nostamista. Kunnallisverotuksen lapsivähennyksiä tarkistettiin.

Eduskunnan lähdettyä lomalle, hallitus alkoi valmistella vaalivuoden 1966 budjettia. Hallituksen ja nimenomaan pääministeri Virolaisen tarmokkaat yritykset saada uusi maataloustulolaki säädetyksi hyvissä ajoin ennen entisen voimassaoloajan päättymistä eivät johtaneet tuloksiin. Kun uutta maataloustulolakia ei saatu säädetyksi ja entisen voimassaoloaika päättyi, säädettiin hallituksen ehdotuksesta laki maatalouden hintapoliittisen tuen jakoon liittyvien tehtävien hoitamisesta.

Asutushallinnon organisaatiota päätettiin yksinkertaistaa ja siirtää päätösvaltaa asutushallitukselta paikallisille toimielimille. Uudistuksen johdosta asutushallituksen henkilökunta supistui noin 80 henkilöllä ja kenttähenkilökunta lähes saman verran. Valtion palkkarahoja säästyi miljoonan verran. Kysymys oli asutustoiminnan vähentymisestä.

Pitkän valmistelun jälkeen saatiin valmiiksi myös laki maatalouden perusluotoista, joka tuli voimaan syyskuussa 1965. Terveyden ja sairaanhoidon alalta eduskunta sai valmiiksi useita suuriakin lainuudistuksia. Säädettiin uusi terveydenhoitolaki. Ylin johto ja valvonta kuului lääkintöhallitukselle. Valvontatoimintaa tehostamaan tulivat myös läänin terveystarkastajat. Kunnallisena terveydenhoitoviranomaisena oli edelleen terveydenhoitolautakunta. Terveystarkastajan palkkaukseen annettiin valtionapua 20-75 %. Niin ikään eläinlääkintähuoltolaki uusittiin. Perustettiin läänineläinlääkärin virkoja. Jokainen kunta velvoitettiin pitämään yllä kunnan-, kaupungin- tai kauppalan eläinlääkärinvirkaa, jota varten valtio antoi avustusta.

Päätettiin perustaa uusi keskusvirasto, ammattikasvatushallitus. Se toimi kauppa- ja teollisuusministeriön alaisuudessa. Laki työllisyyttä edistävästä ammattikurssitoiminnasta lähti eduskunnasta monien suopeiden lausuntojen saattamana. Tarkoituksena oli vuosittain kouluttaa 6000 työtöntä.

Keväällä eduskuntaa saapui mielenkiinnolla odotettu ja vuosikymmeniä valmisteltu ehdotus uudeksi alkoholilaiksi. Alkoholiliikkeen monopoli säilyisi. Maaseudulla vähittäismyynti olisi mahdollista väestökeskuksissa, joissa on vähintään 2000 henkikirjoitettua asukasta. Uutta oli myös se, että alkoholijuomia voitiin toimittaa eräin rajoituksin postitse.

Ankara köydenveto käytiin hallituksen ja eduskunnan kesken uudesta arpajaislaista. Puoluetoiminnan rahoittaminen tuli esille käsiteltäessä vuoden 1965 budjettia, kun Kaarlo Pitsinki (sd.) otti esiin valtion tuen antamisen lehdistölle. Pääministeri Virolainen katsoi, että hanke on oikea ja tutkimisen arvoinen, mutta lopulta se kuitenkin hylättiin.

Tyhjäksi jääneiden kansakoulujen saamiseksi yleiseen käyttöön säädettiin laki. Hannu Salaman ”Juhannustanssien” nostattamat laineet ulottuivat eduskuntaan saakka. Oikeusministeriössä ryhdyttiin valmistelemaan rikoslain muutosta tältä osin. Kaikkein laajimpia lainsäädäntöuudistuksia oli uuden perintölain säätäminen. Kirkkolakiinkin tehtiin pieniä muutoksia.

Kauden kohutuimpia ja monien mielestä hauskimpia asioita oli virastojen siirtämisestä pääkaupungista tehty ehdotus, joka eduskunnassa lyötiin raajarikoksi siitäkin huolimatta, että tasavallan presidentti ja hallitus sitä määrätietoisesti ajoivat.

Lähdeaineisto:
Mitä-Missä-Milloin 1966

perjantai 12. helmikuuta 2010

Ideologia vai valtio?


















Juhani Suomi selvitti elämäkertakirjassaan Kriisien aika Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa 1956-62 ilmenneitä ongelmia. Hänen kirjoittamansa vastaa pitkälle omia käsityksiäni, Aarne Saarinen kirjoittaa kirjassaan Kivimies. SKP:n keskuskomitean jäsenenä olin päässyt ryhmään, joka sai kohtalaisen paljon poliittista informaatiota. Keskuskomitean jäsenenä en kuitenkaan ollut lähelläkään puolueen huipputietoja. Toisaalta 35 varsinaisen ja 10 varajäsenen keskuskomitea kokoontui suhteellisen harvoin, vain muutaman kerran vuodessa. Selvästi tärkeämpi oli keskuskomitean poliittinen toimikunta, johon tulin valituksi vasta 1964, kun paikka vapautui UITBB:n aikaisen työtoverini Yrjö Murron kuoleman jälkeen.

Suomessa ei tiedetty, mitä itänaapurissa tapahtui. Juhani Suomen mukaan neuvostojohdossa vallitsi erilaisia käsityksiä koko nootista. Oli niitä, jotka epäilivät, olisiko järkevää ”sekaantua” Suomen sisäpoliittisiin ongelmiin, ja toisia, joiden mielestä jotain piti tehdä. Tämä oli laajemminkin asia, johon Neuvostoliiton perustamisesta aina imperiumin hajoamiseen asti törmättiin valtion ja puolueen etujen mennessä ristiin: tuliko etusijalle asettaa ideologiset vai valtiolliset näkökohdat?

Jouduin itse kokemaan tämän ristiriidan siten, että Neuvostoliiton valtion – ulkoasiainministeriön – palveluksessa olevat käyttäytyivät esimerkiksi SKP:n puolueriidan aikana toisin kuin NKP:n palkkalistoilla olevat. Yhden puolueen, jonka ideologinen perusta on ”pyhä”, ja valtion – varsinkin monikansallisen valtion – etujen yhteensovittaminen on ajan oloon mahdoton tehtävä. Sitä eivät kestäneet edes Pohjolan sosiaalidemokraattiset puolueet, jotka aikanaan pitkälti samastuivat valtion kanssa.

Neuvostoliiton yksinvaltias, NKP:n politbyroo ja sihteeristö, tunsi epäluottamusta yksiä ja luottamusta toisia suomalaisia poliitikkoja, puolueita tai ryhmiä kohtaan. Ei kerrassaan muuta, ja siinä oli draaman ydin. Historian tutkijoita luulisi kiinnostavan kysymys, missä määrin Neuvostoliiton johto tunsi epäluottamusta suomalaista yhteiskuntajärjestelmää, poliitikkoja ja puolueita kohtaan sotien jälkeen. Se perustui ennen muuta Neuvostoliiton turvallisuusnäkökohtaan, vähemmän ideologiaan eli pyrkimykseen muuttaa Suomen yhteiskuntajärjestelmän perusteita. Se saattoi olla yksi tavoite, mutta ei ensisijainen. Selvimmin ideologinen tavoite oli esillä A.S. Beljakovin lyhyeksi jääneellä suurlähettiläskaudella 70-luvun alussa.

Väinö Leskinen alkoi pohjustaa ulkopoliittista uudelleenarviotaan jo vuonna 1964 Paavo Aition ja V.S. Stepanovin kanssa. Aitio oli presidenttiehdokkaamme 1962 ja Stepanov vaikutusvaltainen NKP:n virkailija. Pidän täysin selvänä, että Leskinen oli saanut tietää neuvostoliittolaisten reaktioista pian Novosibirskin jälkeen ja notkeana poliittisena selviytyjänä katsoi parhaimmaksi karistaa itsestään tarpeettomat tahrat.

Valtionpäämiesten neuvottelut voivat vaikuttaa yllättävän kauas. Päämiesten keskinäiset tapaamiset ovat tärkeitä valtioiden välisiä luottamuksellisia suhteita rakennettaessa ja ylläpidettäessä. Kekkonen ja Hrustshev olivat huumorintajuisia, järkiperäisiä, ovelia ja toimintatarmoisia. Mieltymys ryyppyihin oli myös molemmille yhteistä.

Tilasiko presidentti Urho Kekkonen nootin tai oliko hän siitä ennakkoon tietoinen? Pelasiko Kekkonen Suomen presidenttipeliä venäläisin kortein? Vaikuttiko Neuvostoliitto Suomen presidentinvaaliin 1962? Mielestäni on tosiasia, että Neuvostoliitto – ja eräät toisetkin maat – vaikutti omilla toimillaan presidentinvaalin tulokseen 1962. Ne, jotka syystä tai toisesta kantavat kaunaa Kekkosta kohtaan, unohtavat ilmeisen tahallaan tuon ajankohdan tosiasiallisen tilanteen.

On hämmentävää havaita, että tietyt tunnetut Kekkos-kauden historioitsijat ovat jättäneet huomiota vaille L.I. Brezhnevin vierailun Suomessa huhtikuussa 1960 ja hänen tuolloin SKP:n edustajakokouksessa pitämänsä puheen. Breznev oli tuolloin Hrustshevin varjossa, mutta neuvostohierarkiassa hän kuului terävimpään kärkeen. Hänellä oli merkittävä asema, ja ellei näin olisi ollut, ei presidentti Kekkonen olisi tavannut häntä Moskovassa marraskuussa 1960. Tohtori Juhani Suomi kyllä mainitsee, että Breznev oli käynyt Suomessa ”puoluematkalla”, mutta ei kerro mitään Breznevin puheesta.

Kun minulta vuosien mittaan on kysytty, tiesinkö tai tiedänkö NKP:n ja SKP:n yhteistyöstä ennen noottia, olen joutunut vastaamaan, etten tiedä varmuudella. Oman kokemukseni perusteella tiedän, että molempien puolueiden välillä on keskusteltu paljon vähäisemmistäkin asioista. Olen päätellyt, että tuostakin asiasta on täytynyt olla yhteydenpitoa ja nyttemmin tämäkin asia on selvitetty. SKP:n johto sai tiedon nootin valmistelusta elokuussa 1961, jolloin pääsihteeri Hrustshev ilmoitti SKP:n johdolle, että Neuvostoliitto aikoi lähettää nootin Suomen hallitukselle.

Urho Kekkosen menettelytavat ja motiivit on pyritty asettamaan epäilyttävään valoon. Presidenttinä Kekkonen pyrki estämään historian osoittamien virheiden toistamisen maamme idänsuhteissa. Urho Kekkonen oli hyvin itsenäinen ja pohdiskeleva ihminen. Kekkonen tiesi mitä teki.

Lähdeaineisto:
Aarne Saarinen Kivimies ISBN 951-1-13926-6

torstai 11. helmikuuta 2010

Suomen linja


















Suomen ulkopolitiikan pitkäaikaiseksi perustaksi muodostui huhtikuussa 1948 solmittu Sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Neuvostoliiton kanssa. Takaamalla molempien maiden keskinäiset turvallisuus- ja yhteistyöedut vuoden 1948 myötävaikutti Suomen kansainvälisen aseman, riippumattomuuden ja itsenäisyyden lujittumiseen. Neuvostoliiton kanssa solmittu ystävyys-, yhteistoiminta- ja keskinäinen avunantosopimus, niin kansallisten etujen kuin kansainvälisen elämän objektiivisten realiteettienkin huomioonottaminen antoivat Suomelle mahdollisuuden esiintyä kansainvälisissä asioissa rauhaa ja yhteisymmärrystä kansojen välillä edistävistä lähtökohdista, Juri Komissarov kirjoittaa kirjassaan Linja.

Vuoden 1948 sopimuksen solmiminen ei merkinnyt ainoastaan Suomen ankkuroitumista Paasikiven linjalle, ystävyyden, luottamuksen ja sovun politiikkaa. Se loi edellytykset tämän suuntauksen jatkuvalle syventämiselle ja laajentamiselle, siirtymiselle entistä aktiivisempiin keskinäisiin suhteisiin ja yhteistyömuotoihin. Samalla vahvistuivat Suomen kansainvälinen asema ja sen mahdollisuudet antaa oma panos kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden lujittamiseen. Näin alkoi uusi vaihe Suomen ulkopolitiikassa, jota 50-luvun puoliväliin tultaessa alettiin nimittää Paasikiven-Kekkosen linjaksi.

Maaliskuussa 1956 Kekkosesta tuli Paasikiven jälkeen Suomen valtionpäämies. Luovuttaessaan maan ja sen ulkopolitiikan johdon uudelle presidentille Paasikivi saattoi täysin perustein todeta: ”Maamme ulkopoliittinen asema, joka sotien päättyessä oli sekä muodollisesti että asiallisesti sekava ja epävarma, on selvinnyt ja vakiintunut. Ensi sijassa oli tärkeää, että suhteemme itäiseen naapuriimme, Neuvostoliittoon, onnistuttiin järjestämään … Asemamma kansojen joukossa on vakiintunut … Sodanjälkeinen politiikkamme on kaikessa oleellisessa vastannut maan ja kansan etua.”

Niiden 25 vuoden aikana, joina Urho Kekkonen toimi Suomen valtionpäämiehen tehtävissä Suomen ulkopoliittinen suuntaus muotoutui ja vakiintui lopullisesti ja aidosti kansallisena ja itsenäisenä linjana, joka tähtää rauhan ja liennytyksen edistämiseen kansojen välillä. Paasikiven-Kekkosen linja tuli kansainvälisesti laajalti tunnetuksi ja tunnustetuksi. Suomi oli löytänyt tiensä ja paikkansa aikamme ongelmallisessa maailmassa.

Kaupalliset ja taloudelliset kehittyivät vakaalla ja keskinäisesti edullisella pohjalla. Vuonna 1962 Suomelle vuokrattiin Neuvostoliitolle kuuluva osa Saimaan kanavaa, jolla oli tärkeä taloudellinen merkitys suomalaisille.
Suomen aseman kannalta periaatteellinen merkitys oli Neuvostoliiton ja Suomen välisillä neuvotteluilla, jotka käytiin Novosibirskissä marraskuun 24. päivänä 1961 sen johdosta, että Neuvostoliiton hallitus oli ehdottanut vuoden 1948 sopimuksen edellyttämien konsultaatioiden suorittamista keskinäisen turvallisuuden takaamiseksi olosuhteissa, joissa Pohjois-Eurooppaan oli syntynyt Suomen ja Neuvostoliiton turvallisuutta uhkaava vakava tilanne.

Kekkosen toukokuussa 1963 tekemä ehdotus Pohjois-Euroopan maiden alueiden julistamisesta ydinaseista vapaaksi vyöhykkeeksi tähtäsi rauhantilan turvaamiseen Pohjolassa. Vuosina 1961-62 presidentti Kekkonen suoritti viralliset vierailut Yhdysvaltoihin, Englantiin, Ranskaan, Kanadaan sekä Itävaltaan ja Norjaan. Sen jälkeen kun oli vahvistettu, että Neuvostoliiton kanssa harjoitettava kauppa tulee edelleenkin perustumaan suosituimmuusperiaatteeseen, Suomi liittyi EFTA:an assosioituneena jäsenenä.

Kun kansainvälisen tilanteen kiristyessä syksyllä 1964 NATO ryhtyi valmistelemaan Saksan Liittotasavallan revanssihenkisten johtavien piirien varustamista ydinasein, mikä olisi merkinnyt 1965 pitämässään puheessa suoraan vakavan huolestuneisuutensa NATO:n ns. monenkeskisten ydinvoimien muodostamista koskevien suunnitelmien johdosta.

Marraskuussa 1965 Kekkonen teki uuden ehdotuksen, joka tähtäsi Pohjois-Euroopan poistamiseen mahdollisten sotilaallisten selkkausten piiristä, esittäen Norjalle sopimuksen solmimista sotilaallisten toimien kieltämisestä Suomen ja Norjan välisen rajan alueella.

Marraskuussa 1967 Kekkonen määritteli kantansa seuraavasti: ”Suomen kohtalo on liittymässä yhä kiinteämmin muun Euroopan kohtaloon… Mutta Pohjois-Euroopassa valitsevan tasapainoisen ja rauhallisen poliittisen tilanteen ansiosta me olemme vapaat monista muun Euroopan ongelmista. Näin ollen uusin strateginen kehitys ei näytä riistävän meiltä mitään, vaan päinvastoin se näyttää korostavan meidän mahdollisuuksiamme ja rooliamme puolueettomana kaikkiin suuntiin hyvät suhteet omaavana ja yli ideologisten rajojen ulottuvaan yhteistyöhön pyrkivänä Pohjolan maana.”

Toukokuussa 1969 Suomen hallitus lähetti kaikkien Euroopan valtioiden sekä Yhdysvaltain ja Kanadan hallituksille muistion, jossa se tarjosi palveluksiaan yleiseurooppalaisen turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin järjestämiseksi Helsingissä, konferenssin, jota koskeva ajatus oli esitetty Varsovan liiton jäsenvaltioiden vuoden 1969 Budabestin vetoomuksessa.

Erkin kommentti: On otettava huomioon, että kirjoittaja on venäläinen. Huomiota on kiinnitettävä mitä asioita hän ottaa esille ja tekstistä on luettava myös ”rivienvälit”.

Lähdeaineisto:
Juri Komissarov Linja ISBN 951-1-08398-8