sunnuntai 28. helmikuuta 2010

SDP lähtee vyöryttämään asemia



Kaarlo Pitsinki














Vuoden 1966 puoluekokouksen jälkeen SDP:ssä käynnistettiin mittava työryhmä- ja toimikuntatyö. Silloin perustettiin erityinen tutkimusosasto, jota johti Unto Niemi. SDP:n uudet voimat ymmärsivät, että yleisvasemmistolaisessa ilmapiirissä oli mahdollista tehdä politiikkaa, joka muuttaa koko yhteiskunnan rakenteita. Leskinen oli puoluesihteeriaikanaan jo kymmenen vuotta aikaisemmin suunnitellut käynnistävänsä pitkän aikavälin tutkimus- ja suunnittelutyön pestaamalla muutaman nuoren ja kyvykkään kansantieteilijän ja muun alan asiantuntijan, jotka saisivat matkustaa Ruotsiin asia opiskelemaan.
Kunnianhimoisin toimintaohjelma oli Jussi Linnamon, Touko Markkasen ja Paul Paavelan syksyllä 1967 laatima muistio ”puolueen sisäisen päätöksenteon järjestelmästä”. Lähtökohtana muistion laatijoilla oli kokemus siitä, että hallitusvastuussa olevan puolueen sisäinen päätöksenteko tapahtui käytännössä ”jossakin määrin epäjohdonmukaisesti”. SDP halusi pohjoismaiseksi valtionhoitajapuolueeksi. Jossain vaiheessa moitittiin, että ohjelmia oli liikaa. Ohjelmat eivät aina olleet ristiriidattomia, koska haluttiin monenlaista hyvää yhtä aikaa ja tavoitteet olivat joskus keskenään ristiriidassa.
Nuoret tutkijat panivat myös merkille, että SDP:llä oli paljon ”pieniä ja suuria tavoitteita”, joilla ei kuitenkaan ollut ”mitään tärkeysjärjestystä” eikä ollut arvioitu, millä resursseilla tavoitteet saavutetaan.

Paasio perusti valtioneuvoston kansliaan erityisen suunnitteluosaston, jonka oli määrä kaavailla yhteiskunnan kehitystä pitkällä tähtäyksellä. Suomen sisäinen muuttoliike ja sen seurauksena syntyvä kaupungistuminen haluttiin saada hallintaan. Kovin suuresti ei hallintovalta voinut suunnitteluun vaikuttaa, siitä piti huolen valtionvarainministeriö, joka alusta alkaen koki valtioneuvoston suunnittelun uhkaksi omalle vallalleen ja ryhtyi sitä kaikin tavoin sabotoimaan.

Vuoden 1969 puoluekokous uudisti erityisohjelmatyön, joka perustui Raatikaisen luomalle työryhmäorganisaatiolle. Tuore puoluesihteeri Sorsa pääsi aloittamaan puoluetyön tilanteessa, jossa varttunut asiantuntijakaarti oli yhteistyössä puolueeseen tulvivan akateemisen nuorison kanssa. ”Sellaista määrää ja laatua ohjelmatyössä ei sos.dem. puolueessa eikä sen puoleen muissakaan – ollut siihen mennessä nähty”, Sorsa muisteli myöhemmin. Puoluetoimikunnasta Sorsa rakensi eräänlaisena varjohallituksen, jonka jokainen jäsen vastasi oman sektorinsa seuraamisesta niin hallituksen kuin eduskunnankin osalta. Työryhmätyöllä oli suuri merkitys SDP:n nousussa suomalaisen yhteiskunnan muovaajaksi vuosisadan loppupuolella.

Kekkosella oli suuri ongelmia suitsia suuremmissa kysymyksissä idänpolitiikasta innostuneita SDP:n äkkikäännynnäisiä. SDP:ssä oli tuohon aikaan paljon altista mieltä tunnustaa DDR itsenäiseksi valtioksi. Johtavia sosiaalidemokraatteja kylvetettiin usein DDR:n kaupallisen edustuston tiloissa Kulosaaressa. Saksan kysymyksessä Kekkonen onnistui pitämään Suomen puolueettomuuden kunniassa niin, että lopputulos kelpasi lännellekin.

Vuoden 1968 presidentinvaalien jälkeen käytiin muodostamaan uutta hallitusta. Kekkosen mielestä uuden hallituksen tärkein tehtävä oli talouden vakauttaminen. Suomen Kuvalehden ”Liimataisena” hän oli jo ehtinyt kehua valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan keväällä 1968 kokoonpanemaa tulopoliittista kokonaisratkaisua. Tästä oli hallituksen hyvä jatkaa ja yrittää niillä eväillä kääntää valtiontalous nousuun. SDP:ssä oli käymässä valtataistelu, joka horjuttu Paasion asemaa ja antoi lopulta Kekkoselle taas kerran mahdollisuuden sekaantua SDP:n henkilövalintoihin.

Paasion mielestä puolueen vanha oikeisto oli häntä kinttuamassa. Liikettä johdettiin puoluetoimistosta. Paasio nimesi syyllisiksi Pitsingin ja järjestösihteeri Anssi Karkisen. Vaikka Leskinen oli ulkopoliittisesti takkinsa kääntänyt, hän oli edelleen Leskinen. Paasion vanhojen vastustajien ajatuksena oli, että Paasio täytyy syrjäyttää ennen kuin hänestä tulee Moskovan mieleinen mies tai vaikeasti syrjäytettävä.

Puoluesihteeri Raatikainen ja eräät muutkin toimitsijat sahasivat puheenjohtajan tuolinjalkaa innolla. Leskisen kannattajat hautoivat kostoa vuoden 1963 puoluekokouksesta. Kaatajiensa pettymykseksi Paasio sanoi pitävänsä puheenjohtajan paikan. Erityisen touhukkaasti puuhasteli ryhmä, joka halusi nostaa maaherraksi hyllytetyn Pitsingin uudelleen eturiviin, peräti pääministeriksi asti. Raatikainen, joka hitaan ja vähäpuheisen Paasion rinnalla otti itselleen yhä enemmän poliittista liikkumatilaa, ryhtyi Pitsingin puolestapuhujaksi Kekkosen suuntaan. Kekkosta ehkä viehätti saada toinen komea oikeistososiaalidemokraatin päänahka kokoelmiinsa. Niinpä Kekkonen lupasi henkilökohtaisesti taata Pitsingin ”epäluuloisille neuvostoliittolaisille”. Epäilemättä Kekkonen oli tarkistanut omia teitään asian Tehtaankadulta.
Hallituksen muodostajaksi ehdotettiin Olavi Lindblomia, Olavi Salosta ja Veikko Kokkolaa. Koivistosta ei juuri puhuttu, hänhän oli mennyt tovereiden moitteiden saattelemana Suomen Pankkiin ja luvannut keskittyä pankin asioihin. Kun vuorollaan Paasio, Pitsinki ja Lindblom oli vuorollaan hylätty SDP:n eduskuntaryhmässä käydyssä keskustelussa, Kuusi ja Puntila innostuivat tekemään Kokkolasta pääministeriä. Ajatuksena oli molemmat tohtorit pääsevät Kokkolan vanavedessä hallitukseen, Puntila opetusministeriksi. Puntila kävi hallitusneuvottelijan ominaisuudessa taivuttelemassa Kekkosta Kokkolan kannalle. Yhtäkkiä Kekkonen täräytti näkevänsä Mauno Koiviston sosiaalidemokraattien pääministerikandidaattina. Puntila yritti selittää, että Koivisto on epäsuosittu eduskuntaryhmässä. Koivisto oli kertonut neuvoneensa Paasiota väistymään pääministerin paikalta. Paasio piti Koivistoa osallisena salahankkeessa häntä vastaan. Koivisto oli ilmeisen innostunut ryhtymään pääministeriksi. Lopulta ”Kekkosen käsi” ohjasi SDP:tä valitsemaan Mauno Koiviston pääministeriehdokkaakseen.

Lähdeaineisto:
Lasse Lehtinen: Aatosta jaloa ja alhaista mieltä ISBN 951-0-26705-8

Ei kommentteja: