tiistai 27. huhtikuuta 2010

Vuosi 1969 presidentti Kekkosen päiväkirjassa


















Suomen kaksivuotiskausi YK.n turvallisuusneuvoston jäsenenä alkoi tammikuussa 1969. Presidentti Kekkonen oli saatu jäsenyyshankkeen kannalle lähinnä vetoamalla siihen, että se onnistuessaan vahvistaisi Suomen puolueettomuuspolitiikan edellytyksiä ja uskottavuutta. Mutta vaikka hän tämän motiivin vuoksi taipuikin, teki hän sen skeptisenä ja kuvaili tuntojaan myöhemmin seuraavaan tapaan: ”Lähdimme turvallisuusneuvostoon suurin epäilyksin, koska ajattelimme, että saattaisimme joutua suuriin vaikeuksiin maailman poliittisia kysymyksiä käsiteltäessä.”

Kieltämättä tulevaisuuden näköalat vaikuttivat pelottavilta. Tsekkoslovakian valtaus oli aloittanut uuden jääkauden kansainvälisissä suhteissa. Kiinassa kommunistisen puolueen 9. edustajakokous osoitti, että kulttuurivallankumouksen jyrkkä henki hallitsi edelleen sen politiikkaa. Suhteet Neuvostoliittoon kiristivät entisestään ja johtivat vihdoin maaliskuussa maiden välisellä rajalla, Ussurijoella, aseellisiin yhteydenottoihin.

Pariisissa pitkään jatkuneet kiistat Vietnamin sotaa koskevien neuvottelujen lähtöasetelmista saatiin ratkaistua ja neuvottelut käynnistyivät toukokuussa. Toiminta Saksojen tunnustamiseksi jatkui Suomen puolueiden keskuudessa. Näkyvintä ja suunnitelmallisinta se oli SDP:n piirissä. Kekkonen pysyi vastahakoisena ja torjui DDR:n tunnustamisen, vaikka neuvostojohto häntä siihen toistuvasti houkutteli, puolittain painostikin.

Tammikuu
11.1. Ruotsi tunnusti Pohjois-Vietnamin.
22.1. Murhayritys Moskovassa, kun kosmonautit olivat matkalla Kremliin. Kosmonauttien auton kuljettaja haavoittui, muut säilyivät. Seuraavassa vaunussa Brezhnev ja Podgornyi.
27.1. Koiviston harkintakyky joskus klikkaa pahasti. 1) Sähköveturiasiassa annettu lausunto rautatieasemalla NL:sta palattua: ”kansallinen etu” vaatii veturien tilaamista NL:sta.
2) Kuvitelma, että Nordek-asiassa päästään parhaiten eteenpäin, kun asiasta ei puhuta mitään edes hallituksen SKDL:läisille.
Stepanov oli huolissaan Nordekista.
31.1. Pravdan hyökkäys. Nimimerkki Tarkkailija arvostelee terävin sanoin Suomessa havaitsemiaan taantumuksellisia voimia ja oikeistoaineksia.

Helmikuu
7.2. Pravda julkaisi laajan artikkelin Suomen oikeistovoimista.
8.2. Ahti K. kertoi, että hän oli kylpenyt 7.2. Kovalevin ja Stepanovin kanssa. Stepanov oli kertonut kirjoittaneensa Pravdan artikkelin.
11.2. Koivisto piti pessimistisen puheen Nordek-suunnitelman epäonnistumisesta Ruotsin suurläehtystössä.
12.2. Kovalev luonani. Ilmoitti, että N.V. Podgornyi on valmis tulemaan valtiovierailulle 25.6.1969. Meille sopii, tervetuloa.
17.2. Erlander luonani.
27.2. Sutelaa lukuun ottamatta kenraalikunta on asettumassa Keinosta vastaan.

Maaliskuu
17.3. SDP:n tutkimussihteeri Paavo Lipponen luonnehti ulkoministeri Karjalaisen puheita hurskasteluksi ja korostaa vapausliikkeiden tukemisen merkitystä poliittisena toimintana.
28.3. Korsimo oli ollut Leskisen ja Aition järjestämillä aamiaisella, mukana Kovalev ja Stepanov. Venäläiset olivat jyrkin sanoin arvostelleet hallitusta saamattomuudesta (atomivoimala ja veturit). Ei mikään asia mene eteenpäin.

Huhtikuu
7.4. Kovalev luonani. Esitti yhteiseurooppalaisen konferenssin järjestämistä. Stepanov tiesi kertoa, että Simosella syöpä. Beljakov arvosteli Kainulaista ja Sinisaloa. He ovat väkivallan kannalla. Sitä ei NKP kannata.
10.4. Leike, jossa kerrotaan Pravdan selvitelleen huomiota herättävällä avomielisyydella SKP:n piirissä ilmenneitä ongelmia ja mielipide-eroja.
18.4. Kenr. Keinonen oli rakennuttaessaan huvilansa saunaa antanut sen pioneerien tehtäväksi. Keinonen oli ilmoittanut Arvo Korsimolle, että hän tulee pyytämään eroa.
29.4. Keinoselle ero 1.5.1969 lähtien. Jakobsson luonani aamiaisella. Kehiteltiin Suomen myönteistä vastausta Moskovan ehdotukseen turvallisuuskonferenssin järjestämisestä.

Toukokuu
2.5.Ulkoasiainvaliokunta hyväksyi Euroopan turvallisuuskonferenssia koskevan aloitteen.
6.5. Kovalev pyynnöstään luonani.
7.5. Ilmari Iki-Kiannon 95-vuotispäivänä häntä onnittelemassa Auroran sairaalassa.
8.5. Kovalev pyynnöstään luonani. Esitti NL:n kannan Nordekista. NL vastustaa Nordekia.
10.5. Saunassa Vilkuna ja Tujunen. Kuvalehdessa Pitsingin lista: 12 parasta porvaria. Joukossa K-A. Fagerholm. Pitsinki oli ollut helvetin humalassa, kun antoi SK:lle nimet.
13.5. Kovalev luonani. Kertoi esittäneensä NL:n kannan M. Koivistolle, joka suhtautui pessimistisesti Nordekin mahdollisuuksiin.
17.5. Koivisto aamiaisella. Kertoi, että vakauttamisohjelmaa ei saada nyt keväällä läpi.
19.5. Leningrad. Nordekista keskusteltaessa arvostelin sitä, että NL:n hallitus on antanut Kovaleville tehtäväksi esittää minulle ja Koivistolle NL:n vastustavan kannan Nordekiin.

Kesäkuu
7.6. Kovalev illalla myöhään luokseni. Jätti kirjallisen ilmoituksen, että Podgornyi toivoo, että hän voisi siirtää ensi kesäkuun loppuun suunnitellun Suomen vierailunsa ensi lokakuuhun.
12.6. Koivisto luonani. Kertoi hallituksen yksimielisesti hyväksyneen maataloustulolain Suomelan ehdottamassa muodossa.
16.6. Belgian kuningasparin vierailu Suomeen.

Heinäkuu
3.7. Stepanov pyynnöstään luonani. Lähdenkö Kosyginin kanssa Kaukaasiaan? Lupaus on lupaus. Lähden.
15.7. Valtiovierailu Englantiin.

Elokuu
4.8. Leike, jossa kerrotaan Euroopan turvallisuuskonferenssin valmisteluihin liittyvien kysymysten olleen ”päällimmäisinä” Kekkosen ja Kosyginin välisissä keskusteluissa.

Syyskuu
2.9. Jaakko Hallama kertoi, että hän oli ollut aamiaisella NL:n suurlähetystössä. Stepanov oli kertonut Hallamalle, että Pentti Sorvali oli kysynyt Stepanovilta, kenet NL:n suurlähetystö asettaa ensimmäiselle sijalle Kepun presidenttiehdokkaana. Virolaisen vai Karjalaisen.
20.9. Kovalev luonani. Kertoi, että NL on kiinnostunut turvallisuuskonferenssista.

Lokakuu
8.10. Stepanov luonani tuomassa Kosyginin lähettämän kansion (kuvia Kaukaasian matkalta). 14.10. Podgornyi saapui valtiovierailulle.
17.10. Saunassa NL:n suurlähetystön vastaanoton jälkeen. Meni lähes 5 aamulla. Saunassa Podgornyi ja Sepanov.
22.10. Arvo Korsimo kuoli sydänveritulppaan Taskulassa pihalle kaatuen klo 8.50. Yhä enemmän ystäviä poistuu ja yksinäisyys lisääntyy.
31.10. Arvo Korsimon hautajaiset Sauvon kirkossa.

Marraskuussa
3.11. Otin vastaan Semjonovin. Hän teki selkoa Prahan kokouksesta.
5.11. Luonani Kepun eduskuntaryhmä kahvilla. Puhuin varottavia sanoja oikeiston ryhtiliikkeestä, joka voi haitata ulkopolitiikan hoitoa.
14.11. Virolainen luonani. Oli huolissaan puolueen piirissä havaittavasta oikeistolaistumisesta. Sorvalin Suomenmaa täysin oikeiston linjoilla.
15.11. Leskinen aamiaisella. Arvostelimme Koivistoa, jolta jää asiat toteuttamatta.
17.11. SALT-neuvottelu alkoivat Helsingissä. Stepanov luonani.

Joulukuu
1.12. Stepanov luonani. Kerroin hänelle, että Nixon on kutsunut minut vierailulle USA:han touko-kesäkuun vaihteessa.
5.12. Suomen hallitus peruutti Turun Nordek-kokouksen.
9.12. Helvetinmoinen meteli Nordekista. Koivisto ja Karjalainen julkisuudessa vastakkain.
17.12. Minä en ymmärrä Koivistoa. Kenellekään puhumatta hän peruutti Turun kokouksen ja yksin se on huseerannut koko ajan.
29.12. Koivisto luonani. Kertoi taas laajasti Nordekista, en oikein saanut selvää.

Lähdeaineisto: Juhani Suomi Urho Kekkosen päiväkirjat 3 ISBN 951-1-18858-5

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Koivisto ei jää Kekkosen pihteihin


















Puuhastelu Nordekin ympärillä meni SDP:ssä jäsenväliseksi. Leskinen kutsui sosiaalidemokraattisen hallitusryhmän koolle siinä tarkoituksessa, että Nordek-neuvottelut lopetetaan. Koivistolle asiasta ei ilmoiteta mitään. Koivisto matkusti kiireesti Helsinkiin ja ehti nuijan varteen ennen Leskistä. Myöhemmin Koivisto osasi päätellä, että Leskinen oli yrittänyt temppuansa Kekkosen tieten. Ulkopolitiikkaa, erityisesti sisäpolitiikkaa, pidettiin pelikenttänä, jolla kaikki konstit olivat sallittuja.

Kun Nordek lopullisesti Reykjavikissa haudattiin, Kekkonen saattoi olla tyytyväinen mahdollisen kilpailijansa vastoinkäymisestä. Mutta muitakin Koivistolle kateita oli. Tapahtumasta oli ”jonkinlaista pahaa omaatuntoa” jäänyt myös Karjalaiselle, Leskiselle ja Paavo Aitiolle, jotka paluumatkalla Reykjavikista juopottelivat hillittömästi ja pitivät ”katastrofaalisen” lehdistökonferenssin Helsinkiin tullessaan.

Karjalainen vaikutti Koiviston mielestä vapautuneelta ratkaisun jälkeen. Myöhemmin Koivisto sanoi, että kun allekirjoittamisesta ei Suomen hallituksessa edelleenkään syntynyt yksimielistä päätöstä, kun allekirjoitetulla sopimuksella olisi ilmeisesti ollut vaikutuksensa Tanskan ja Norjan EEC-jäsenyyspyrkimyksiin ja kun ei ollut mitään tietoa, kuinka Suomen hallitukset suhtautuisivat valmiiksi neuvoteltuun ja allekirjoitettuun Nordek-hankkeeseen, hän katsoi olevan viisainta, että Suomen hallitus ei sopimusta allekirjoita.

Kekkosen mukaan Koivisto pani Nordekin alulle ja että hän ei tiennyt siitä etukäteen oikeastaan mitään. Koiviston mielestä miehillä oli perin erilaiset lähestymistavat ja erilaiset intressit Pohjoismaiden suuntaan. ”Voin vain hyvin arvailla Kekkosen ajattelutavan lähtökohtia, mutta niiden julkiseen pohdiskeluun en ryhdy”, hän sanoi muistelmissaan.

Jälkeenpäin Kekkonen oli kirjoittanut Jakobssonille, joka silloin oli Tukholman lähettiläs, kirjeen, jossa sanoi olleensa Nordek-sopimuksen allekirjoittamisen kannalla ja Koivisto oli sitä vastaan. Koivisto sanoo, että Kekkosella oli kirjeessä perin ”katala” ajatus. Kekkonen kirjoitti: ”Käsitykseni mukaan sopimus olisi ollut allekirjoitettava, ei suinkaan sen takia, että se olisi johtanut Nordekin syntymiseen, vaan sen takia, että me olisimme taktisesti saaneet paremman aseman, kun Tanska olisi kohta tämän sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen pyrkinyt virallisesti EEC:n jäseneksi”.

Koivisto haluaa uskoa, että Kekkonen kehitti tämän ajatuskulun jälkeen päin. Neuvostoliittolaiset huomasivat vuosia myöhemmin, että sopimuksen allekirjoittaminen olisi ollut Neuvostoliiton etujen mukaista. Tanska liittyi pian EEC:n jäseneksi, Suomi ja Ruotsi vasta Neuvostoliiton hajottua ja Norja ei ole siellä vieläkään.

Vielä jälkeenpäin Nordekin kohtalo mietitytti Kekkosta. Juuri kansliapäälliköksi pestattu Antero Jyränki sai joulun alla 1971 kuulla presidentin jupinoita ”itsepäisestä” pääministeristä ja virkamiehistä, jotka ”vesittivät” Kekkosen suullisesti antamat ohjeet. Kekkonen ei todellakaan halunnut Nordek-junailusta syytä niskoilleen. Häntä kismitti erityisesti Olof Palmen esittämä käsitys, että Suomi oli perääntynyt Neuvostoliiton painostuksesta. ”Jos minun neuvoa olisi noudatettu, voitaisiin nyt koko ajan viitata Tanskan menettelyyn”, Kekkonen sanoi. ”Mutta Koivisto oli itsepäinen. Ja Koivisto sai tahtonsa läpi, sai lopettaa Nordek-hankkeen haluamallaan tavalla, niin kuin koko hankekin oli ollut hänen ajatuksensa ja johtamansa!”

Koivisto oli Kekkosen pääministeriksi nostama, mutta Kekkosen harmiksi kovin omanarvontuntoinen. Kun Koivisto meni Tamminiemeen, oli normaali asetelma, että Kekkonen katsoi Koivistoa vihamielisen näköisenä: ”Hän antoi siten jo alkajaisiksi ymmärtää, että jos minua ei olisi, ei olisi ikäviä asioitakaan. Koska asiani olivat säännöllisesti ikäviä, en hänen puheilleen mennytkään, jos ei tarvinnut kertoa ongelmista. Voin tietysti kysyä itseltäni, paninko tarkoituksella hänen pöydälleen vain hankalia kysymyksiä.” Vaikka Kekkosen ja Koiviston välit Koiviston ensimmäisenä pääministerikautena oli jonkinasteista läheisyyttä, Koivisto pyrki pitämään etäisyyttä ja Kekkosta epävarmuuden tilassa omista suunnitelmistaan. ”Varmuuden vuoksi.”

Koiviston ensimmäisestä pääministerikaudesta Kekkonen oppi ainakin sen, että Koivisto ei suostunut hänen tahdottomaksi toimijakseen. Jos Nordek olisi toteutunut, se olisi ollut sulka Koiviston hattuun. Kirjallinen toiminta antaa yleensä viitteitä poliittisesta pyrkyryydestä. Luultavasti Mauno Koiviston kirja ”Linjan vetoa” vuodelta 1968 ei jäänyt Kekkoselta, Karjalaiselta, Leskiseltä, Kuuselta ja muilta mahdollisilta kilpakumppaneilta lukematta.

Vuoden 1968 presidentinvaalien jälkeen Sos.dem Nuorison Keskusliiton tiedotussihteeri Lauri Sivonen painatti t-paidan, jossa oli teksti ”Maukka 74”, mutta Koivisto keräytti paidan pois myynnistä.

Lähdeaineisto: Lasse Lehtinen: Aatosta jaloa ja alhaista mieltä ISBN 951-0-26705-8

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Kotiryssistä CIA:n agentteihin


















Paavo Lipponen kirjoittaa muistelmissaan, että ensimmäinen kotiryssäni oli tietotoimisto APN:n Helsingin toimiston apulaisjohtajaksi esittäytynyt Leonid Vasiljev, pienikokoinen, vahvarakenteinen mies, jonka ovela hymy paljasti terävät kulmahampaat ja kultapaikat. Vasiljev kutsui keväällä 1966 minut lounaalle Klaus Kurkeen ja pyysi kirjoittamaan artikkelin, jonka aiheeksi valitsin Suomen yksipuolisen aseriisunnan. Kun seuraavassa tapaamisessa jätin artikkelin hänelle, sain kohtuullisena pitämäni palkkion käteisenä. Samalla sovittiin seuraavasta artikkelista, johon valitsin aiheeksi opiskelijain kansainvälisen YK-liikkeen ISMUN:n ja tarpeen saada siihen mukaan edustus myös Neuvostoliitosta.

Kolmannella kerralla, luovutettuani ISMUN-artikkelin, Vasiljevilla oli erikoinen pyyntö: ryhtyisinkö kirjoittamaan havainnoistani SDP:n sisäisessä toiminnassa. Silloin vasta tajusin mihin leikkiin oli lähtenyt. Kieltäydyin tehtävästä, minkä jälkeen Vasiljev lienee todennut minut toivottomaksi tapaukseksi, koska yhteytemme hiipui pois. Olin kokenut KGB:n ensimmäisen värväyksen.

Aloitettuani työn SDP:n ensimmäisenä tutkimussihteerinä vuonna 1967 kuvaan ilmestyi helmikuussa 1968 lounastapaamisen merkeissä 30-vuotias KGB-mies Valeri Silov, josta tuli pitkäaikainen keskustelukumppani, muutaman vuoden taukoa lukuun ottamatta 1980-luvun alkuun saakka. Silov toimi ensimmäisellä kaudellaan 1967-73 kolmannen lähetystösihteerin nimikkeellä kulttuurilinjalla, toisella kaudellaan 1976-81 2. aj 1. sihteerinä ja kolmannella kaudella 1990-93 lähetystöneuvoksena. Suomen kielen sujuvan taidon hän oli hankkinut oltuaan Helsingin yliopistossa UNESCO:n stipediaattina 1964-65.

Silov oli rauhallinen, hieman yksitotinen, pitkä mies, olemukseltaan hyvin suomalaisen oloinen. Söimme lounaita usein Merihotellissa ja Victoriassa, usein suojelupoliisin tarkkailun alaisina, niin kuin arkistot kertovat. Tajusin Suopon seuraavan keskustelujamme, mutta päätin, etten välitä asiasta, ”antaa poikien yrittää”.

Suojelupoliisi oli kirjannut minun puhuneen 26.3.1968 Siloville uuden pääministerin Mauno Koiviston ”olevan varmasti seuraavan presidentin, jos vain vasemmisto vähänkin on yhteistyössä”. Näin siinä sitten kävikin, kun Koivisto valittiin vuonna 1982 presidentiksi SKDL:n tuella.

Muita keskustelunaiehita olivat suojelupoliisin raporttien mukaan olleet mm. Väinö Leskisen toiminta ja keskustapuolueen politiikka, jota olin arvostellut, Silovin todetessa, että ”keskustassa oli hyviä miehiä”. Kaiken kaikkiaan siinä aineistossa, jonka sain nähtäväkseni suojelupoliisin arkistosta 1970-luvulta, ei ole mitään tämän kummempaa.

Omien muistiinpanojeni mukaan tapaamisyhteytemme Silovin kanssa yltyi välistä useaksi kerraksi kuukaudessa. Näin tapahtui esimerkiksi SI:n neuvoston kokousta valmisteltaessa keväällä 1971. Kanlenterissani voi olla enemmän merkintöjä kuin Supon kirjoissa. KGB-miehet eivät istuneet meidän kokouksissamme, kun taas K-linjan kokouksissa he saattoivat olla suuna ja päänä.
Silov kävi välillä jatkokoulutuksessa, jonka aikana kotiryssänäni toimi matalamman profiilin KGB-mies Vadim Andrejev. Silovin tapaus kertoo KGB-järjestelmästä: juri Antropovin päällikkyydessä upseereille asetettiin kovat vaatimukset, mikä teki KGB:stä NKP:n normaalikaadereita korkeatasoisemman organisaation, KGB keräsi ”oikeata” tietoa, sanotaankin, että se oli hyvin selvillä neuvostojärjestelmän ongelmista ja jälkeenjääneisyydestä.

KGB ei ollut vain Neuvostoliiton painostuksen väline, se oli myös tietokanava suoraan NKP:n johtoon. Ministerineuvos Mihail Streltsov toisti lounaalla kaikissa keskeisissä kysymyksissä Neuvostoliiton tiukimmat kannanotot. EEC-vapaakauppasopimus ei hänen mielestään ole Suomelle taloudellisesti välttämätön. Keskustellessani V.Kossovin ja ja lähetystösihteeri A.Akulovin kanssa olivat molemmat sitä mieltä, että Suomen ja Neuvostoliiton bilateraaliset taloudelliset suhteet voitaisiin turvata EEC-sopimuksen varalta. Keskusteluissa KGB-diplomaattien kanssa käsiteltiin myös poliittisia vastustajiamme ja SDP:n sisäisiä asioita. Tapaamiset Silovin kanssa jatkuivat harvakseltaan, kunnes hän vuonna 1981 lähti Suomesta.

DDR.n diplomaattien kanssa minulla oli joissakin vaiheissa tapaamisia. Heidät on sittemmin mainittu Stasin agenteiksi. Minulle ero Stasin ja muiden DDR:n diplomaattien välillä on täysin yhdentekevää. Keskustelut ”dödöjen” kanssa olivat harvoin mielenkiintoisia, eivätkä saunaillat Kulosaaressa Radeberger-olutta nauttien poikenneet kaavasta.

Lähdeaineisto: Paavo Lipponen Muistelmat 1 ISBN 978-951-0-32880-4

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Urho Kekkosen kolmannesta presidenttikaudesta


















Kekkosen kolmatta presidenttikautta hallitsi kaksi sille hyvin tunnusomaista piirrettä: toisaalta Suomen turvallisuuspolitiikan toimintakentän korostunut laajentuminen ja kansainvälispoliittisestikin näkyvä aloitteellisuus sekä toisaalta Neuvostoliiton jyrkkenevä asenne Suomea kohtaan.
Aktiivisin vaihe osui 1970-luvun alkuun. Tuon ajanjakson jälkeen ei Suomessa ole ollut samanaikaisesti vireillä yhtä montaa niin laajakantoista prosessia, jollaista tuhon aikaan olivat muun muassa EEC-vapaakauppasopimushanke, SEV- ja KEVSOS-järjestelyt, ETYK-neuvottelut, suhteiden järjestely molempien Saksojen kanssa (nk. Saksan paketti), energiakriisin vaiktusten eliminoimiseen tähtäävät ponnistelut sekä ydinaseettomia vyöhykkeitä koskeva aloite ja tutkimus YK:ssa.

Ehdottomasti laajakantoisin näistä prosesseista oli vapaakauppasopimushanke. Se kiertyi yllättävän tiiviisti kaikkiin muihin tuohon aikaan vireillä olleisiin kysymyksiin ja vaikutti puolestaan niitä koskeviin ratkaisuihin. Sille Kekkonen omistautui kolmannella kaudellaan enemmän kuin millekään muulle ongelmalle ja teki näin ennen muuta sen vuoksi, että koki olevansa ainoa, joka saattoi ajaa hankeen läpi Neuvostoliiton jyrkästä vastustuksesta huolimatta. Arvio tuskin on liioiteltu, sillä sekä neuvostojohdon että myös SKP:n edustajat korostivat myöhemmin usein, ettei hankkeesta olisi koskaan tullut mitään ilman presidentti Kekkosta.

Neuvostoliiton rooli ja vaikutusvalta olivat Tsekkoslovakian tapahtumien jälkeen korostuneet paljon yli sen, mitä aiemmin oli osattu ennakoida. Neuvostoliitosta oli tullut Suomen turvallisuuspolitiikkaan kaiken aikaa taustalta vaikuttava tekijä, joka oli pako ottaa huomioon poliittisissa ratkaisuissa ja linjanvedoissa. Virkakautensa vuonna 1968 aloittaessaan Kekkonen oli asettanut päätehtäväkseen noudatetun ulkopolitiikan ja sen nauttiman luottamuksen jatkumisesta huolehtimisen. Hän lähti tietoisesti rakentamaan uskottavuuden ja luottamuksen perusmuuria, toisin sanoen omin aktiivisin toimin Suomen ulkopolitiikalle luetettavuutta, joka aikanaan pahojen päivien ehkä yllättäessä saattaisi koitua sen ja viime kädessä kansallisen olemassaolon pelastukseksi.

Suhteissa Pohjolaan ei juuri tapahtunut olennaisia asiallisia muutoksia, mitä osaltaan ehkä edesauttoi se, että Kekkonen alkoi suhtautua yhä suuremmalla varovaisuudella Norjan ja Tanskan Nato-jäsenyyteen ja karttoi korostetusti ottamasta kantaa sitä koskeviin ratkaisuihin. Etäännyttäväksi tekijäksi suhteessa tanskalaisiin muodostui kuitenkin NORDEK-seikkailu. Ruotsin suhteissa alkoi tapahtua etääntymistä, kun Erlanderin seuraaja Olof Palme ja Kekkonen eivät tuntuneet löytävän yhteistä aallonpituutta.

Eniten Kekkoselle ongelmia tuottivat Neuvostoliiton-suhteet. Tsekkoslovakian tapahtumien jälkeen Moskovan tavoitteissa oli nähtävissä selvä pyrkimys kytkeä Suomi yhtä läheisempään yhteyteen Neuvostoliiton kanssa. Tämän vyörytyksen estäminen sitoi Kekkosta enemmän kuin mikään muu turvallisuuspolitiikan alueella. Ongelma kärjistyi entisestään, kun Neuvostoliitto ryhtyi tulkitsemaan YYA-sopimuksen soveltamisalaa mahdollisimman laajasti. Samalla se pyrki rajaamaan puolueettomuuspolitiikan soveltamisalan mahdollisimman kapeaksi. Kekkosen kolmas kausi oli oikeastaan yhtämittaista isänmaan kulovartiossa oloa.

Tärkeä ”ennalta ehkäisevässä diplomatiassa” oli pitää aloite kaiken omissa käsissä. Yhtä tärkeää oli oikea ajoitus. Toisen puolustuslinjan näissä oloissa muodostivat aloitteet, joilla pyrittiin ilmentämään Suomen puolueettomuuspolitiikkaa. Tällaisia olivat jäsenyyshankkeet YK:n turvallisuusneuvostossa sekä OECD:ssä, SALT-isännyys, Euroopan turvallisuuskonferenssialoite sekä käytännössä myös YYA-sopimuksen voimassaoloajan ennenaikainen jatkaminen.
Kekkosen ja valtapuolueiden suhteissa tapahtui hänen kolmannella kaudellaan merkillepantavia muutoksia. Jo aiemmin alkanut etääntyminen Keskustapuolueesta jatkui. Kepun tilalle oli yhä selvemmin nousemassa SDP.

Suhteissa SKDL/SKP kehitys kulki päinvastaiseen suuntaan. Edellisellä kaudella Kekkonen oli vetänyt kommunistit hallitukseen; osana kansallista eheyttämispolitiikkaansa, mutta samalla myös tarkoituksena integroida äärivasemmisto suomalaiseen yhteiskuntaan. Päämääränä oli radikalismin patoaminen.

Kokoomuksen Kekkonen katsoi pilanneen itse omat mahdollisuutensa. Hän oli toisen kauden alussa vetänyt sen hallitukseen Moskovan painostuksesta piittaamatta ja taannut sen ulkopolitiikan. Puolue oli kuitenkin repivällä presidenttitaistelullaan ehdoin tahdoin pilannut ulkopoliittisen käyttökelpoisuutensa. Kolmannella kaudella kokoomus jäikin hallitusten ulkopuolelle. Suhteet kokoomuksen ja Tamminiemen välillä pysyivät pitkään etäisinä ja muodollisina eikä niiden tiivistymistä ainakaan edesauttanut ilmeinen puolueen hajaannus ja vanhakantaisen konservatiivisen siiven suuri vaikutusvalta sen päättävissä elimissä.

Kolmannen kauden aikana Kekkonen joutui kokemaan saman, minkä niin monet merkittävät valtiomiehet ennen häntä; valta eristää ja tekee yksinäiseksi. Näin tapahtui, vaikka hän itse oli mitä sosiaalisin ihminen, hahmo, joka viihtyi seurassa ja nautti kontakteista kanssaihmisiin. Yksinäisyyttä lisäsi puolison Sylvin kuolema vuoden 1974 lopulla.

Lähdeaineisto: Juhani Suomi Urho Kekkosen päiväkirjat 3 ISBN 951-1-18858-5

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Vuosi 1969 – puolueettomuuden puolustus alkaa
















Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen Euroopan poliittinen ilmapiiri kiristyi, mutta samalla ilmaantuivat liennytyksen ensi oireet. Saksan liittotasavallan vaalit nostivat ulkoministeri Willy Brandtin liittokansleriksi ja hän alkoi toteuttaa idänpolitiikkaansa entistäkin määrätietoisemmin. Breznev lähti varovasti liennyttämään suhteita länteen. Mutta ensin hän halusi uudistaa länsirajan turvallisuusjärjestelmät.

Presidentti Podgornyin vierailun päätteeksi suomalaiset joutuivat lokakuussa hyväksymään kommunikean sanamuodon, josta puuttui aikaisemman vakiokaavan mukainen maininta Suomen rauhantahtoisesta puolueettomuuspolitiikasta. Neuvostoliiton suurlähetystöneuvos Vladimir Stepanov sanoi joulukuussa Päiviö Hetemäelle, että Neuvostoliitto ei halua kuulla puhuttavankaan mistään puolueettomuudesta. Suomelle se taas oli henkinen elinehto.
Neuvostoliitto oli joutunut Tsekkoslovakian takia poliittisesti vastakkain liittolaistensa kanssa. Se oli menettänyt otteensa länsimaiden kommunistisiin puolueisiin. Sen ideologinen riita Kiinan kanssa oli puhjennut sotilaallisiksi yhteenotoiksi.

Suomen kommunistien ja kansandemokraattien keskuudessa syntynyt välitön torjuntareaktio johti erikoiseen krapulailmiöön. SKP ja SKDL käyttivät aluksi kovempaa kieltä Tsekkoslovakian miehityksestä kuin mikään muu puolue. Sitten ne siirtyivät korostamaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden jatkuvuutta tapahtuipa muualla mitä tahansa. Kaikessa uskollisten stalinistien ja itsenäistä harkintavaltaa vaativien uusvasemmistolaisten välinen kuilu repesi lopullisesti. SKP:n puoluekokous syrjäytti huhtikuussa viimeisen stalinistin johdostaan. Ville Pessi väistyi ja hänen tilalleen valittiin Arvo Aalto. Vähemmistöön jäänyt stalinistisiipi marssi ulos kokouksesta. Se alkoi julkaista lehteä, joka sai myöhemmin nimen Tiedonantaja. Lehti oli eripuran airut, joka todisti kolme kertaa viikossa, että SKP:n yhtenäisyyttä korostava julkisivu oli pelkkä kulissi.
Kekkonen valmistautui puolueettomuuden puolesta suureen puolustustaisteluun, josta ei näkynyt ulospäin juuri mitään. Se oli silti hänen valtiomiesuransa suuria ponnistuksia.

Tammikuu
1. tammikuuta – Suomessa keskiolutlaki antoi oikeuden myydä III-veroluokan olutta elintarvikeliikkeissä.
1. tammikuuta – Uusi puoluelaki tuli voimaan. Oikeusministeriöön perustettiin puoluerekisteri, johon merkittiin kaikki silloiset eduskuntapuolueet.
1. tammikuuta – Tieliikennelain muutoksella määrättiin jalankulkijoille ehdoton kielto ylittää katu punaisen valon palaessa.
1. tammikuuta – Lohjan ja Loimaan kauppalat muuttuivat kaupungeiksi ja Jämsän kunta kauppalaksi. Virtain kunta siirrettiin Vaasan läänistä Hämeen lääniin.
1. tammikuuta – Suomessa tapahtui useita kuntaliitoksia:
Alavetelin ja Teerijärven kunnat liitettiin Kruunupyyn kuntaan
Hiittisten kunta liitettiin Dragsfjärdin kuntaan
Hyvinkään mlk liitettiin Hyvinkään kaupunkiin
Karjaan mlk liitettiin Karjaan kauppalaan
Karunan kunta liitettiin Sauvon kuntaan
Kauvatsan kunta liitettiin Kokemäen kuntaan
Koijärven kunta liitettiin osittain Forssan kaupunkiin, osittain Urjalan kuntaan
Koskenpään kunta liitettiin Jämsänkosken kuntaan
Kuopion mlk liitettiin osittain Kuopion kaupunkiin, osittain Siilinjärven kuntaan
Pihlajaveden kunta liitettiin Keuruun kuntaan
Pyhäjärven (Ul) kunta liitettiin Karkkilan kauppalaan
Uudenkaupungin mlk liitettiin Uuteenkaupunkiin
Äänekosken mlk liitettiin Äänekosken kauppalaan
Öjan kunta liitettiin Kaarlelan kuntaan
1. tammikuuta – Tšekkoslovakia muutettiin liittovaltioksi, jonka osavaltiot olivat Tšekki ja Slovakia.
2. tammikuuta – Kekkonen matkusti kahden viikon yksityiselle lomalle Senegaliin. Paluumatkallaan hän tapsi presidentti de Gaullen 16.1.
4. tammikuuta – Espanja luovutti Ifnin Marokolle.
10. tammikuuta – Eduskunta hyväksyy uuden puoluelain.
10. tammikuuta – Ruotsi solmii diplomaattisuhteet Pohjois-Vietnamiin.
15. tammikuuta – Neuvostoliitto laukaisi Sojuz 5:n avaruuteen.
16. tammikuuta – 21-vuotias opiskelija Jan Palach poltti itsensä julkisesti Prahassa vastalauseeksi Tšekkoslovakian miehitykselle. Hän kuoli sairaalassa 19. tammikuuta. Eräät muutkin henkilöt seurasivat hänen esimerkkiään.
18. tammikuuta – Pohjoismaiden pääministerit kokoontuivat kahdeksi päiväksi Tukholmaan Nordek-kokoukseen.
19. tammikuuta − Kuusi ihmistä hukkui matkustajalaiva Bore IX:n upotessa Itämerellä.
20. tammikuuta – Richard Nixon astui presidentin virkaan.
22. tammikuuta – Yksiköstään karannut armeijan upseeri Viktor Iljin yritti murhata Leonid Brežnevin, mutta tappoi vain väärän auton autonkuljettajan. Iljin oli kuullut John F. Kennedyn murhasta ja ihaili Lee Harvey Osvaldia, josta oli tullut kuuluisa.[1]
24. tammikuuta – Suomessa avattiin ensimmäinen sähköistetty rataosuus Helsinki–Kirkkonummi-liikenteelle.
27. tammikuuta – 14 Israelin vakoojiksi väitettyä pidätettiin ja teloitettiin Bagdadissa.
28. tammikuuta – Suomen OECD-jäsenyys tuli voimaan.
30. tammikuuta – The Beatles esiintyi viimeisen kerran levy-yhtiön katolta. Poliisi hajotti luvattoman konsertin.

Helmikuu
1. helmikuuta – Kansalaisluottamuksen menettäminen poistui käytöstä rangaistusmuotona.
1. helmikuuta − Niin sanottu Russellin tribunaali tuomitsi kokouksessaan Tukholmassa Tšekkoslovakian miehityksen.
3. helmikuuta – Jasser Arafat astui palestiinalaisten kansankongressin valitsemana PLO:n johtoon.
5. helmikuuta – Suomi ja Norja liittyivät kansainväliseen ydinsulkusopimukseen.
9. helmikuuta – Sähköveturiasiassa sosiaalidemokraattien eduskuntaryhmä muutti kantaansa päätyen suunnittelemaan veturien tilaamista Neuvostoliitosta.
10. helmikuuta – Koko Yhdysvaltoja sykähdyttäneen taideskandaalin oikeudenkäynti alkoi San Franciscossa. Kiistelevinä osapuolina olivat Bufano Society -taidesäätiö ja Tabe Slioor.
11. helmikuuta – Varusmiespalveluksesta kieltäytynyt opiskelija Erik Schüller yllytti Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä järjestetyssä tilaisuudessa vakaumuksellisin perustein asepalveluksesta kieltäytyneitä jatkamaan kieltäytymistään siviilipalvelusanomusten hylkäämisestä huolimatta.
14. helmikuuta – Presidentti Urho Kekkonen myönsi K.-A. Fagerholmille valtioneuvoksen arvonimen.
23. helmikuuta − Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon saapui Eurooppaan viikon pituiselle kiertomatkalle, jonka kohteina olivat Bryssel, Lontoo, Bonn, Länsi-Berliini, Pariisi, Rooma ja Vatikaani.

Maaliskuu
1. maaliskuuta – The Doorsin Jim Morrison pidätettiin Miamissa ja häntä syytettiin siveettömästä käytöksestä ja julkisesta juopumuksesta.
1. maaliskuuta – Armeija kaappasi puolustusministeri Hafez al-Assadin johdolla vallan Syyriassa.
2. maaliskuuta – Neuvostoliiton ja Kiinan joukot taistelivat Ussurijoella.
3. maaliskuuta – NASA laukaisi Apollo 9:n matkalleen.
7. maaliskuuta – Sekatyömies Tauno Pasanen surmasi metsästyskiväärillä neljä häntä pidättämään tullutta poliisia Pihtiputaan Korppisten kylässä. Surmansa saivat konstaapelit Mauno Poikkimäki, Veikko Riihimäki, Onni Saastamoinen ja Pentti Turpeinen. Elokuvaohjaaja Mikko Niskanen teki tästä tapauksesta elokuvan Kahdeksan surmanluotia vuonna 1972.
13. maaliskuuta – Apollo 9 palasi lennoltaan.
14. maaliskuuta – Neuvostoliiton ja Kiinan joukot kahakoivat jälleen Ussurijoella. Maat syyttivät toisiaan yhteenoton aiheuttamisesta.
16. maaliskuuta − 152 ihmistä sai surmansa venezuelalaisen matkustajakoneen syöksyttyä maahan miltei heti nousunsa jälkeen Venezuelan toiseksi suurimman kaupungin Maracaibon esikaupunkialueella.
17. maaliskuuta – Golda Meirista tuli Israelin pääministeri.
19. maaliskuuta – Brittien laskuvarjojoukot ja merijalkaväki nousivat maihin Anguillalla odottaen vastarintaa "presidentti" Ronald Websterin joukoilta. Paikalliset toivottivatkin sotilaat tervetulleiksi.
21. maaliskuuta – Euroopan neuvoston toimikunta, joka tutki poliittisten vankien kohtelua Kreikassa, keskeytti työnsä ja poistui maasta, koska Kreikan viranomaiset olivat vaikeuttaneet sen työskentelyä.
28. maaliskuuta – Tšekkoslovakia voitti Neuvostoliiton jääkiekon MM-kisoissa Tukholmassa. Voittoisan pelin jälkeen Prahassa järjestettiin useita Neuvostoliiton vastaisia mielenosoituksia.

Huhtikuu
1. huhtikuuta – Suomen valtion virastoissa siirryttiin ympärivuotisesti viisipäiväiseen työviikkoon, jota jo kolmena edellisenä vuotena oli noudatettu kesäkuukausina.
1. huhtikuuta – Kiinan kommunistipuolueen 9. puoluekokous alkoi Pekingissä.
3. huhtikuuta – SKP:n edustajakokous alkoi Helsingissä. Myrskyisässä kokouksessa puolueen vähemmistö menetti otteensa keskuskomiteasta ja alkoi suunnitella oman puolueen perustamista. Myös puolueen vähemmistön rivit rakoilivat.
14. huhtikuuta − Kiinan puolustusministeri Lin Biao nimitettiin maan johtajan Mao Zedongin seuraajaksi Kiinan kommunistisen puolueen puoluekokouksessa Pekingissä.
21. huhtikuuta – Tšekkoslovakian miehitystä arvostellut suurjuoksija, eversti Emil Zatopek erotettiin maan armeijan palveluksesta "väärien tietojen levittäjänä".
25. huhtikuuta – Puolustusvoimain komentaja, kenraali Yrjö Keinonen pyysi eroa virastaan.
25. huhtikuuta – SDP:n puoluesihteeri Erkki Raatikainen valittiin Yleisradion pääjohtajaksi.
28. huhtikuuta – Ranskan presidentti Charles de Gaulle ilmoitti eroavansa virastaan.

Toukokuu
5. toukokuuta – Suomen ETYK-aloite.
7. toukokuuta – Opiskelija Erik Schüller tuomittiin Helsingin raastuvanoikeudessa 14 kuukauden vankeuteen aseistakieltäytymiseen yllyttämisestä. Myöhemmin hovioikeus lievensi Schüllerin saaman tuomion 300 markan sakoksi.
7. toukokuuta – Helsingin kaupunginvaltuusto teki päätöksen Helsingin ensimmäisen metrolinjan rakentamisesta.
12. toukokuuta – Maatalouskomitea ehdottaa peltojen paketointia.
13. toukokuuta − Eduskunta hyväksyi äänioikeusikärajan alentamisen 20 vuoteen.
13. toukokuuta – Jukka Uunila valittiin Suomen Olympiakomitean puheenjohtajaksi.
13. toukokuuta – USA:n ja Pohjois-Vietnamin neuvottelut alkavat Pariisissa.
14. toukokuuta – Helsingissä muurattiin Finlandia-talon peruskivi.
14. toukokuuta − Helsinki-Vantaan lentoasemalla otettiin käyttöön uusi lentoasemarakennus.
16. toukokuuta – Neuvostoliiton Venera 5 -avaruusluotain laskeutui Venukseen.
18. toukokuuta – NASA laukaisi Apollo 10:n matkalleen.
25. toukokuuta – Armeija kaappasi vallan Sudanissa eversti Gaafar Nimeiryn johdolla.
Toukokuu – Eduskunta hyväksyi lain ns. peltojen paketoinnista eli viljelemättä jättämisestä. Tavoitteena oli saada 100 000 peltohehtaaria pois viljelykäytöstä maatalouden ylituotanto-ongelman ratkaisemiseksi.

Kesäkuu
3. kesäkuuta – Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulille tehtiin kantelu pastori Terho Pursiaista vastaan hänen Uusin testamentti -kirjasensa vuoksi. Kirjasen väitettiin yllyttävän ihmisiä lainvastaiseen väkivaltaiseen toimintaan. Tuomiokapituli lähetti asian rikospoliisin tutkittavaksi.
7. kesäkuuta – Rafael Paasio valittiin uudelleen SDP:n puheenjohtajaksi Turussa pidetyssä puoluekokouksessa. Puoluesihteeriksi valittiin yllätysnimenä yhteiskuntatieteen maisteri Kalevi Sorsa.
15. kesäkuuta – Georges Pompidou voittaa Ranskan presidentinvaalit
16. kesäkuuta – Belgian kuningas Baudouin I ja kuningatar Fabiola saapuivat valtiovierailulle Suomeen.
20. kesäkuuta – Georges Pompidou valittiin Ranskan presidentiksi.

Heinäkuu
'Kotka on laskeutunut' – Kaksi miestä käveli kuussa.1. heinäkuuta – Ison-Britannian kuningatar Elisabet II löi poikansa kruununprinssi Charlesin Walesin prinssiksi.
7. heinäkuuta – Kanadassa ranskan kielestä tuli valtionhallinnossa tasa-arvoinen englannin kielen kanssa.
14. heinäkuuta – Hondurasin ja El Salvadorin välinen jalkapallosota puhkesi ja El Salvador hyökkäsi Hondurasiin. Tulitauko saatiin aikaan 20. heinäkuuta.
15. heinäkuuta – Presidentti Urho Kekkonen matkusti kuusipäiväiselle valtiovierailulle Isoon-Britanniaan.
17. heinäkuuta − Suomessa vietettiin tasavaltaisen hallitusmuodon 50-vuotisjuhlaa.
19. heinäkuuta – Yhdysvaltalainen senaattori Edward Kennedy ajoi autollaan sillalta veteen Chappaquiddick Islandilla Massachusettsin osavaltiossa Yhdysvaltain koillisrannikolla. Kyydissä ollut hänen veljensä Robert Kennedyn entinen sihteeri Mary Jo Kopechne hukkui. Edward Kennedy poistui onnettomuuspaikalta ja ilmoittautui poliisille vasta useita tunteja myöhemmin.
20. heinäkuuta – Ensimmäinen miehitetty kuulento: Apollo 11 laskeutui Kuun pinnalle. Neil Armstrongista tuli ensimmäinen Kuun pinnalla kävellyt ihminen ja Buzz Aldrinista toinen.
22. heinäkuuta – Espanjan valtionpäämies, kenraali Francisco Franco, nimesi prinssi Juan Carlosin seuraajakseen.
25. heinäkuuta – Vietnamin sota: Presidentti Richard Nixon julisti, että aasialaisten liittolaisten on kannettava vastuu omasta puolustuksestaan. Sotaa alettiin "vietnamisoida".

Elokuu
2. elokuuta − Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon matkusti vierailulle Romaniaan.
4. elokuuta – Salaiset rauhanneuvottelut alkoivat Pariisissa Yhdysvaltain ja Pohjois-Vietnamin välillä. Ne kuitenkin epäonnistuivat.
9. elokuuta – Charles Mansonin kultin jäsenet murhasivat viisi ihmistä, mm. näyttelijä Sharon Taten ja seuraavana päivänä vielä kaksi.
13. elokuuta – Kovia taisteluja käytiin Kiinan ja Neuvostoliiton rajalla.
15.–18. elokuuta – Woodstock-festivaali järjestettiin New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa.
21. elokuuta – Al-Aqsan moskeija Jerusalemissa Israelissa paloi australialaisen tuhopolttajan sytyttämänä. Israelin ja arabimaiden välit kiristyivät tapauksen vuoksi äärimmilleen.

Syyskuu
1. syyskuuta – Vallankaappaus Libyassa syrjäytti kuningas Idris I:n ja eversti Muammar Gaddafi nousi valtaan.
5. syyskuuta – Uudenmaan lääninhallitus totesi, ettei Terho Pursiaista vastaan Uusin testamentti -kirjasen vuoksi tehty kantelu antanut aihetta syytetoimiin.
20. syyskuuta – Helsingin taidehallissa näytteillä olleen Harri Koskisen Sikavaakunan johdosta tehtiin Helsingin rikospoliisille rikosilmoitus Suomen vaakunan häpäisemisestä.
22. syyskuuta – Voimakas myrsky aiheutti suurta tuhoa Etelä-Ruotsissa.
26. syyskuuta − Boliviassa tehtiin sotilasvallankaappaus.
28. syyskuuta – Helsingin Taivallahden seurakunnan Temppeliaukion kirkko vihittiin käyttöön.
30. syyskuuta – Oikeusasiamies Risto Leskinen kehotti nostamaan syytteen kenraali Yrjö Keinosta ja eversti Eino Pyyryä vastaan Keinosen kesähuvilan rakennusjutun vuoksi.

Lokakuu
1. lokakuuta – Olof Palme valittiin Ruotsin sosiaalidemokraattisen puolueen johtoon. Hän seurasi Tage Erlanderia pääministerinä 14. lokakuuta.
1. lokakuuta − Kiinan kansantasavalta vietti 20-vuotisjuhliaan.
5.-6. lokakuuta − Iisalmessa ja Iisalmen mlk:ssa sekä Eurassa, Hinnerjoella ja Honkilahdella järjestettiin ylimääräiset kunnallisvaalit tulevien kuntaliitosten vuoksi.
9. lokakuuta – SAK ja SAJ hyväksyivät sopimuksen ammattiyhdistysliikkeen eheyttämisestä.
15. lokakuuta – Sadat tuhannet ihmiset ottivat osaa Vietnamin sodan vastaisiin mielenosoituksiin Yhdysvalloissa.
18. lokakuuta – Podgorniyn vierailukommunikeassa ei mainita puolueettomuutta.
21. lokakuuta – Willy Brandtista tuli Saksan liittokansleri.
21. lokakuuta – Siad Barre nousi vallankaappauksella valtaan Somaliassa.
30. lokakuuta – Pääministeri Koiviston hallitus sai luottamuslauseen sen jälkeen kun oppositio oli 7.10. tehnyt välikysymyksen hallituksen talouspolitiikasta.

Marraskuu
2. marraskuuta – Suomen eteläosassa oli voimakas lumipyry ja Etelä-Ruotsissa kova myrsky.
5. marraskuuta – Kirjailija Aleksandr Solženitsyn erotettiin Neuvostoliiton kirjailijaliitosta syytettynä neuvostovastaisesta toiminnasta.
5. marraskuuta − Neuvostoliiton puoluelehti Pravda arvosteli Suomen YK-suurlähettilästä Max Jakobsonia siitä, että tämä oli teoksessaan Kuumalla linjalla esittänyt YYA-sopimuksen 2. artiklasta Suomen konsultaatioaloitetta korostavan tulkinnan, joka oli "yksipuolinen" ja "vastoin sopimuksen henkeä ja kirjainta".
13. marraskuuta – Vietnamin sodan vastainen suurmielenosoitus Washingtonissa.
14. marraskuuta – NASA laukaisi Apollo 12:n matkaan.
14. marraskuuta – Ensimmäinen Suomessa tehty sarjavalmisteinen henkilöauto lähti Uudenkaupungin autotehtaalta. Rekisteritunnuksella EKA-96 varustettu Saab 96 luovutettiin presidentti Urho Kekkoselle.
15. marraskuuta – Kylmä sota: Neuvostoliiton sukellusvene K-19 törmäsi yhdysvaltalaiseen USS Gato -veneeseen Barentsinmerellä.
15. marraskuuta – Washington (DC):ssä 250 000–500 000 ihmistä osoitti mieltään Vietnamin sotaa vastaan.
17. marraskuuta – Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain edustajat tapasivat Helsingissä ja aloittivat SALT I -neuvottelut ydinaseiden vähentämiseksi.
19. marraskuuta – Apollo 12 laskeutui Myrskyjen merelle. Charles Conradista ja Alan Beanista tuli kolmas ja neljäs ihminen Kuun kamaralla.
20. marraskuuta – Cleveland Plain Dealer -sanomalehti julkaisi valokuvia My Lain verilöylystä Vietnamissa.
21. marraskuuta – Ensimmäinen ARPANET-yhteys otettiin käyttöön.
24. marraskuuta – Luutnantti William Calley pannaan syytteeseen My Lain joukkomurhasta.

Joulukuu
1. joulukuuta – Vietnamin sota: ensimmäinen asevelvollisten arvonta sitten toisen maailmansodan. 2. joulukuuta – EEC ilmoittaa suostuvansa neuvottelemaan uusista jäsenanomuksista.
9. joulukuuta – Höyrylaiva Eira upposi Hangon edustalle.
12. joulukuuta – Pohjoismaiden pääministerit kokoontuivat Helsingissä. Suomi vaati Nordek-hankkeen lykkäämistä, koska Norja ja Tanska pyrkivät EEC:n jäseniksi.
19. joulukuuta – Presidentti Urho Kekkonen nimitti työministeri Viljo Virtasen Mikkelin läänin maaherraksi vuoden 1970 alusta lukien.
20. joulukuuta – Ugandan hallitus julisti maahan poikkeustilan presidentti Milton Obotea vastaan edellispäivänä tehdyn murhayrityksen vuoksi.
29. joulukuuta – Kaarlo Kangasniemi valittiin toisen kerran peräkkäin vuoden parhaaksi suomalaiseksi urheilijaksi.
30. joulukuuta – Israelilainen tuomioistuin totesi Al-Aqsan moskeijan elokuussa sytyttäneen australialaisen miehen syyntakeettomaksi ja määräsi hänet hoidettavaksi mielisairaalaan.

Lähdeaineisto
Valitut Palat Itsenäinen Suomi
Mitä, missä, milloin 1970
Mitä, missä, milloin 1971

lauantai 17. huhtikuuta 2010

Suojelupoliisin kriisi


















Suomalaisen yhteiskunnan nopea muuttuminen 1960-luvulla, vasemmiston nousu valta-asemiin politiikassa ja valtiolojaliteetin hapertuminen sitä perinteisesti kantaneissa piireissä ajoivat suojelupoliisin kriisin, jossa ikääntyvän johdon kyvyt joutuivat kovalle koetukselle. Jäykkä ja sulkeutunut virasto ei pysynyt yhteiskunnan muutoksen tasalla.

Uutena kansainvälisenä haasteena esiin nousivat radikaalit nuorisoliikkeet, joiden toimintatapoja ja merkitystä oli hankala hahmottaa. Se ei ollut suomalainen vaan kansainvälinen kysymys, uusi vakava haaste kaikkien länsimaiden turvallisuusviranomaisille. Pariisin toukokuu 1968 johti EEC-maiden turvallisuuspoliisien yhteistyön tiivistymiseen ja vakinaistamiseen. Yhdysvaltain uusi presidentti Richard Nixon tilasi ensimmäisenä työpäivänään virassa CIA:n arvion maailman nuorisoliikkeistä.

Suojelupoliisia oli alusta asti arvosteltu kansandemokraattien lehdistössä, joskaan ei taajaan. Muu julkinen sana suhtautui virastoon pidättyvän suopeasti, silloin harvoin kun se mainittiin. Mutta vuoden 1967 kriittisiä kirjoituksia näkyi muuallakin. Herätteet saatiin Ruotsista, mutta alun perin ne juontuivat Yhdysvalloista, missä Vietnamin sota ruokki kriittisiä mielialoja ja vuotoja, niin että tiedustelupalvelu CIA:n toiminnasta tehtiin suuria paljastuksia. Ne heijastuivat Suomeen, kun SAJ:n tutkimussihteeri Niilo Koljonen kertoi oikeistososiaalidemokraattien saaneen tukea CIA:lta.

Taajimmin kritiikkiä esiintyi radikaalin nuoren polven piirissä. Sitä suojelupoliisissa oli aluksi vaikea hahmottaa, koska usein kriitikoiden kotitausta oli oikeistolainen ja heillä oli korkea koulutus. Kun ylietsivä Esko Kerttula joulun välipäivinä 1967 yöpyi Kokkolan virastotalon majoitushuoneessa, sinne osui Kälviän nuori vt. nimismies Kari Lehtola. Poliisialan mies siis, joten ylietsivä mainitsi työpaikkansa. Yllättäen nuori sijaisnimismies ilmoitti, ettei hyväksynyt suojelupoliisin eikä valtion muutakaan salaista toimintaa, ei myöskään pääesikunnan tutkimustoimintaa, jonka majurille hän juuri oli kieltäytynyt antamasta tietoja asevelvollisista.

Supo-kritiikki ulottui nuorten sosiaalidemokraattinen piiriin. Marraskuussa liikkeen Kimmo Kevätsalo lähetti lehdille, järjestöille ja henkilöille kirjeen pyytäen kampanjointia varten tietoja suojelupoliisista. Porilainen ylietsivä raportoi hämmentyneenä, että Kimmo oli hyvässä asemassa olevan kauppiaan (toiminimi Villen valinta) poika Kyläsaaresta; isä ei ollut koskaan ottanut osaa politiikkaan.

Kaikkialla läntisessä maailmassa vuoden 1968 nuorisoliike otti radikalisoituessaan poliisin eli ”siat” vihollisekseen, monessa maassa täydestä syystä. Vanhan ylioppilastalon valtauksessa järjestyspoliisi noudatti maltillista taktiikkaa. Syyskuussa 1968 Teinilehden välissä lähetettiin oppikoululaisille juliste, jossa presidentti Lyndon Johnson, hänen vaimonsa ja varapresidentti Hubert Humprhey oli vuoden hittielokuvan Bonnien ja Clyden innoittamina puettu gangstereiksi, konepistoolit käsissään. Ylietsivä Veikko Bärgvist meni puhumaan päätoimittaja Jertta Roosille ja varapuheenjohtaja Erkki Tuomiojalle. Nuoret kokivat vierailun asiattomana väliintulona. Historian viekkautta edusti se, että juliste oli painettu Kilama Oy:n kirjapainossa, jonka omisti Veikko Puskala, Supon vakinainen tiedustelukollega. Teinilehti teki käynnistä ison jutun, ja Tuomioja sanoi haastattelussa, että vaikka suojelupoliisiin ”voisi suhtautua naureksien” se ”saattaa kehittyä hyvin vakavaksi”.

Helsingin Sadankomitean ja sen dominoiman Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan rauhantoimikunnan teach-in veti Vanhalle ylioppilastalolle 11. helmikuuta 1969 yli 600 henkiä. Puheessaan ylioppilas Erik Schuller yllytti tutkijalautakunnan hylkäävän päätöksen saaneita aseistakieltäytyjiä jatkamaan kieltäytymistä. Lopuksi Schuller kehotti reserviupseeriliiton edustajaa dosentti Toivo J. Paloposkea tai tuntematonta, mutta varmaankin läsnä olevaa suojelupoliisin edustajaa saattamaan rikoksena yleisen syyttäjän tietoon. Suojelupoliisi otti haasteen vastaan ja teki ilmoituksen keskusrikospoliisille. Schuller tutkittiin, myönsi teon ja pantiin syytteeseen. Maanantaina 14. huhtikuuta 1969 Sadankomitean Ilkka Taipale, Erkki Tuomioja ja Pentti Laine toivat Ratakadulle ”jatkotoimenpiteitä varten” viisi nimilistaa, joissa Schullerin yllytykseen yltyi 122 allekirjoittajaa. Nimilistassa oli mukana SDP:n kansanedustaja Arvo Salo ja Suomen YK-liiton pääsihteeri Hilkka Pietilä ja SDP:n tutkimussihteeri Paavo Lipponen.

Oikeudenkäynnin vastaisen yönä kaksi poliisilaitoksen konstaapelia huomasi, että Suurkirkon ja Yliopiston kirjaston pylväisiin, oviin ja seiniin. Porthanin ovilaseihin ja Aleksanterinkadun näyteikkunoihin oli liimattu monisteita. Yhdessä oli miehen kuva ja sen päällä teksti ”Oikeusmurha” ja toisessa naisvartalo ja teksti ”Make love not war”. Ja ”Kieltäydy tappamasta kieltäydy aseista”, ja sama ruotsiksi.

Päivällä oikeuden edustalla jaettiin Sadankomitean monistetta, jossa sanottiin 122 kanssarikollisen ilmestymisen osoittavan ”suurta epäluottamusta edustuksellista demokratiaamme kohtaan” ja ennustettiin kieltäytyjien syksyllä järjestäytyvän ”työtaistelutoimenpiteiden kaltaisiin suoran toiminnan keinoihin kykeneväksi orgaaniksi”. Moniste pani raastuvanoikeuden paljon vartijaksi: ” Se tuomari tuolla sisällä, joka Schullerin kohtalosta päättää, päättää samalla tämän yhteiskunnan rakenteista hyvin pitkälle tästä eteenpäin”. Tuomari langetti Schullerille 1 vuoden ja 2 kuukautta vankeutta. Heti seuraavana aamuna Pentti Laine toi Ratakadulle 350 allekirjoitusta lisää ja kyseli, miksei aikaisempia ollut viety eteenpäin. Halusiko suojelupoliisi ”peittää asian”? Kun lain nojalla oli toimittava, ei keksitty muuta kuin viedä asiat keskusrikospoliisiin, siis prosessiin. Yllytysliike levisi ympäri maata.

Toinen teach-in 14. toukokuuta houkutteli Vanhalle ylioppilastalolle lähes tuhat henkeä, joukossa kaksi kiinalaisdiplomaattia ja kaksi venäläiskollegaa. Lähes jokaisessa puheenvuorossa toivotettiin tervetulleeksi suojelupoliisin edustaja. Avaaja Erkki Tuomioja asetti kyseenalaiseksi suojelupoliisin merkityksen. Kesäkuun lopussa Sadankomitean edustajat toivat Ratakadulle 735 allekirjoitusta lisää.

Heinäkuussa järjestettiin Vanhalla kolmas teach-in, jossa Ilkka Taipale toivotti yleisön ja suojelupoliisin edustajat tervetulleiksi. Yllytysliike ylikuormitti poliisitutkinnan ja oikeuslaitoksen. Kymmenen kärkiyllyttäjää ehdittiin tuomita yli vuoden vankeusrangaistukseen, mutta oli selvää, ettei tuhatta kansalaista voitu panna vankilaan rikoksesta, joka ytimeltään oli poliittista toimintaa eikä vahingoittanut ketään.

Lähdeaineisto Matti Simola Ratakatu 12 ISBN 978-951-0-35243-4

maanantai 12. huhtikuuta 2010

Uudistuspaineet ja murros


















Vuonna 1968 Pekka Kuusi arvosteli ulkoministeriötä pysyvän johdon puuttumisesta. Korkeimmat virkamiehet vaihtuivat sellaista tahtia, että oli kohtuutonta edellyttää heidän kantavan vastuuta työn pitkäjänteisestä kehittämisestä. Viisi senhetkistä korkeinta virkamiestä oli ollut tehtävissään alle kaksi vuotta, ja Kuusen mukaan ”herrojen katseet alkavat jo tähyillä – siltä tuntuu- ulos suurlähettiläspaikkoihin päin”. Mitään liikeyritystä ei voida menestyksellisesti johtaa tällä tavalla, hän huomautti.

Jälkeenjääneisyys ei ollut ainoa haaste. Ministeriössä seurattiin kasvavalla hämmennyksellä ja huolella muiden toimijoiden astumista sen aikanaan monopolina hallitsemalle ulkosuhteitten näyttämölle. Valtioiden välinen vuorovaikutus ja kansainvälisten asioitten määrä lisääntyivät ja suuntautuivat 1960-luvulla mitä moninaisimmille aloille. Tämä näkyi ministeriöitten kansainvälisten suhteiden laajuutena sekä kahdenvälisellä että monenkeskisellä tasolla.

Kahdenvälinen yhteistyö oli laajinta sosialistimaiden, ennen kaikkea Neuvostoliiton, kanssa. Vastaavanlaista bilateraaliyhteistyötä oli myös OECD-maiden ja eräiden kehitysmaiden kanssa. Eräisiin ministeriöihin perustettiin 1960-luvun jälkipuoliskolla ja 70-luvun alussa kansainvälisiä asioita hoitavia elimiä. Opetusministeriö sai vuonna 1966 kansainvälisten asiain osaston, jonka merkitys kasvoi nopeasti UNESCO-toimikunnan pääsihteerinä kokemusta hankkineen Kalervo Siikalan johdolla.

Maa- ja metsätalousministeriöön tuli vuonna 1968 kansainvälisten asiain toimisto, jossa oli päällikkö, esittelijä, kanslisti, toimistoapulainen ja ylimääräinen virastotyöntekijä. Lisäksi ministeriötä avusti samana vuonna perustettu kansainvälisten maatalousasiain neuvottelukunta. Jotkut ministeriöt ja keskusvirastot neuvottelivat ja jopa allekirjoittivat sopimuksia ulkomaisten ”vastapartnereidensa” kanssa ulkoministeriötä informoimatta. Ministerit tekivät joskus näin poliittisten paineiden vuoksi. Erityisesti Itä-Euroopan sosialistimaissa solmittiin sopimuksia, joiden lainopillinen puoli jäi selvittämättä.

Kansainvälisiä asioita hoidettiin runsaasti myös valtionhallinnon ulkopuolella keskusjärjestöissä, kansalaisjärjestöissä ja yksityisten asiantuntijoiden toimesta. Hajanaisuus aiheutti ongelmia ulkoministeriölle, jolla kuului hallitustason kansainvälisten asioiden koordinointi ja valvonta. Kehitys johti siihen, että rajat muihin ministeriöihin tulivat epäselvemmiksi. Kaupallisissa asioissa tämä koskee kauppa- ja teollisuusministeriötä, kulttuuriasioissa ja kehitysmaakysymyksissä opetusministeriötä. Erityisesti pohjoismaisen yhteistyön piirissä, joka oli kokonaan omassa luokassaan, on käytännössä kaikilla ministeriöillä omat suorat suhteensa yli maan rajojen.

Ulkoasianhallinnosta keväällä 1967 käydyssä eduskuntakeskustelussa olivat taustalla laajempi kysymys eduskunnan valtaoikeuksista ulkopolitiikassa ja viime kädessä SDP:n tyytymättömyys keskustapuolueen asemaan. Pekka Kuusi sanoi, että onhan jotain omalaatuista siinä, että koko ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen voimassaoloaikana ei Suomen ulkoministeriötä ole varsinaisesti johtanut ainoakaan vasemmistolainen.

Yhteiskunnallisen käymistilan lisäksi paineita tuli itse ulkopolitiikasta. Karjalainen muisteli keskustelleensa vuosina 1967-1969 presidentin kanssa monesti ulkoasiainhallinnon puutteista ja aktiivisen ulkopolitiikan esteistä. Tuumailujen yhdeksi, joskaan ei tärkeimmäksi käynnistäjäksi hän nimesi ”uuden ulkopolitiikan” vaatimisen.

Osastopäällikkö Hyvärisen mukaan kärjistetysti sanottuna ministeriö pystyy nykyisellään kutakuinkin hoitamaan esille tulevat juoksevat asiat, mutta se ei yleensä kykene tekemään laajamittaisia aloitteita riittävässä määrin. Itse asiassa ministeriö ei saata näissä oloissa toteuttaa poliittisesti ja kauppapoliittisesti merkittävänä pidettäviä suunnittelufunktioita. Tähän liittyy monien asioiden käytännöllinen valmistelu, esimerkiksi valmistautuminen kansainvälisiin kokouksiin ja konferensseihin.

Hallitus asetti keväällä 1968 komitean suunnittelemaan ulkoasiainhallinnon kehittämistä. Komitean tuli kartoittaa sen hetkiset tehtävät ja niistä johtuvat vaatimukset ja – mikä oli uutta aikaisempiin komiteoihin verrattuna – hahmotella tulevat tehtävät, arvioida niiden edellyttämä organisaation kehittämistarve ja laatia sen mukainen suunnitelma. Mattilan komitea työskenteli vuoden ja kolme kuukautta. Mietinnössä ulkoasiainhallinto ja sen tehtävät sijoitettiin kansainväliseen viitekehykseen sekä luotiin katsaus tavoitteisiin ja tehtäviin muuttavassa ympäristössä. Mattilan komitea jätti mietintönsä ulkoministeri Karjalaiselle kesäkuun lopussa 1969. Mietintö vietiin välittömästi eduskuntaan.

Lähdeaineisto: Timo Soikkanen Presidentin ministeriö 1956-1969 ISBN 951-724-412-6

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Puhtaasti suomalainen kokeilu


















Vladimir Fjodorov kirjoittaa kirjassaan NKP:n osaltolla 1954-1989, että Suomi oli ”laboratorio” sisäpolitiikan alueella. Presidentti Kekkonen ja eräät poliitikot yrittivät saada Neuvostoliitolta jossain muodossa tukea pyrkimyksilleen. Joskus he saivatkin tällaista tukea joiltakin Tehtaankadun diplomaateilta. Kyse oli uusien keinojen etsimisestä Suomen talouspoliittisten ja yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi yhteiskunnan demokratisoinnin ja sosialistimaiden kanssa tapahtuvan rauhanomaisen rinnakkaiselon oloissa.

Pariisin rauhansopimus rajoitti mahdollisuuksia turvautua keinoihin, joita valtiovalta ja luokkavastustajat perinteisesti käyttivät työväenliikettä vastaan. työväenliike oli alkanut esiintyä sinnikkäämmin ja päättäväisemmin puolustaakseen ja laajentaakseen palkansaajien taloudellisia ja poliittisia oikeuksia. Kommunistien ja muiden vasemmistolaisten poliittinen eristäminen oli mahdotonta jo heidän kansan keskuudessa nauttimansa laajan tuen ansiosta. Vuoden 1956 yleislakko säesti vaikuttavalla tavalla Urho Kekkosen astumista presidentin virkaan.

Näissä oloissa presidentti ryhtyi historialliseen kokeiluun, jonka päämääränä oli suojata kansallista kapitalismia tuhoisilta tendensseiltä, yrittää hioa suomalaisen yhteiskunnan sosiaalisia särmiä ja heikentää yhteiskunnallista ja luokkataistelua. Pikku hiljaa hän onnistui vaikuttamaan realistisimman ajattelevat porvaripiirit siitä, että jos nämä tukevat hänen ulkopoliittista linjaansa ja Neuvostoliitto vakuuttuu luoteisrajansa turvallisuudesta, niin myös kansallisella pääomalla on riittävästi taloudellista ja poliittista liikkumatilaa ja se voi kaikessa rauhassa ratkoa oman asemansa vahvistamiseen ja vallitsevaan järjestelmään liittyviä kysymyksiä. Kommunistein suhteen, jotka nähtiin ainoaksi uhaksi yhteiskunnan yhtenäisyydelle, presidentti turvautui johtavien sosiologien neuvoon, joka oli muovattu henkisen maanpuolustuksen seminaarissa vuonna 1964: hän kieltäytyi eristämästä kansandemokraatteja ja yritti sen sijaan integroida heidät maltillisin keinoin erilaisiin yhteiskunnallisiin instituutioihin saadakseen SKP:n sidotuksi vallitseviin pelisääntöihin. ”Ideana oli syleillä heidät kuoliaaksi”, on Jukka Tarkka kuvannut tätä taktiikkaa.

Suunnitelmansa toteuttamiseksi Kekkonen teki muutaman merkittävän ratkaisun 1960-luvun lopulla, jolloin viimeisetkin poliittiset puolueet olivat asettuneet virallisesti tukemaan hänen ulkopoliittista linjaansa ja hänen oma hallitseva asemansa maan politiikassa oli muodostunut kiistattomaksi. Ensimmäinen niistä oli SKDL:n edustajien ottaminen hallitukseen vuonna 1966. Myöhemmin Kekkonen arveli, että näin ”toteutui ehkä tärkein poliittinen tavoitteeni”. Tämä päätös, huolimatta eri tahoilla virinneestä arvostelusta ja siitä, että se herätti voimakasta vastustusta porvaripiireissä ja johti lännen painostukseen, oli yksi presidentin poliittisen realismin kirkkaimmista ilmauksista ja vaati häneltä melkoista henkilökohtaista rohkeutta. Tietenkin presidentti joutui ottamaan huomioon myös eduskuntavaalien tulokset, joiden perusteella edes sosiaalidemokraattien ja maltillisten porvaripuolueiden yhteiset voimat eivät olisi riittäneet turvaamaan hallituksen vakautta, puhumattakaan maan edessä olevien suurten talousongelmien ratkaisemisesta.

Tietyssä mielessä kokeilu onnistui. Tehdessään kansandemokraatit osavastuullisiksi hallituksen epäsuositusta politiikasta Kekkonen onnistui merkittävästi heikentämään vasemmisto-oppositiota. Neljä vuotta myöhemmin eduskunnan vasemmistoenemmistö menetettiin. Samaan aikaan presidentin uusi taktiikka aiheutti aatteellista horjuntaa vasemmiston keskuudessa ja syvensi työväenpuolueiden hajaannusta, sillä huomattava osa työväenliikkeestä kieltäytyi luopumasta luokkalinjasta työläisten etujen puolustamisessa.

Todellinen menestys oli vielä kaukana. Kuusikymmentäluvun lopulla monissa Länsi-Euroopan maissa, varsinkin Ranskassa ja Italiassa käynnistyi ennätysmäinen mielenosoitusaalto. Teknisen ja yhteiskunnallisen rakennemuutoksen aiheuttamaan kriisiin liittyvät järkytykset, ennen muuta joukkotyöttömyyden muuttuminen pysyväksi ilmiöksi ja elintason lasku, horjuttivat ”hyvinvointiyhteiskunnan” kuvaa ja pakottivat miettimään yhteiskunnan kaipaamien muutosten luonnetta. Joukkojen kasvava vieraantuminen poliittisista instituutioista ja poliitikoille osoitettujen vaatimusten kasvaminen saivat liikkeelle protestiaallon, jonka edessä maailman mahtavat vapisivat. Monet länsimaiset poliitikot ja lehdistä olivat huolissaan olemassa oleva järjestelmä ei tuntunut kestävän kriisiä ja yhteiskunta näytti antautuvan sosialismin aatteitta julistavien edessä.

Suomi ei voinut olla poikkeus. Eri yhteiskuntakerroksissa, ennen muuta nuorison keskuudessa, voimistuivat vaatimukset yksityisen pääoman vallan vähentämisestä maan talouselämässä ja yhteiskunnan valvonnan lisäämisestä. Opiskelijaliike julisti sosialismin puolesta taistelemisen ajankohtaisuutta ja solidaarisuutta työväenliikkeelle.

Lähdeaineisto: Vladimir Fjodorov Suomen osastolla 1954-1989 ISBN 951-1-17035-X

lauantai 10. huhtikuuta 2010

”Karjalan asiaa ei selvitetä julkisilla puheilla”


















Vuoden 1967 lopulla Suomen idänsuhteisiin syntyi jälleen häiriöitä, kun Suomi kieltäytyi luovuttamasta alueelleen pudonneita satelliittien osia Neuvostoliitolle, joka perusteli vaatimuksiaan vetoamalla YYA-sopimukseen. Kekkosen saamien tietojen mukaan tuohtunut Kovalev lähetti lopulta ”hyvin härskin raportin Moskovaan”. Asetelman teki kiusallisemmaksi se, että yksi avaruusromua analysoineen VTT:n tutkijoista lähti kaupittelemaan tietojaan amerikkalaisille ja jäi kiinni.

Kitkaa aiheutti myös kysymys rauhanteossa luovutettujen alueiden palauttamisesta. Asia nousi esille, kun sekä Kekkosen vastustajat että kannattajat käyttivät sitä aseenaan presidentinvaalikamppailussa. Kekkosen kannattajiin lukeutuva kansanedustaja Olavi Lahtela ehdotti Pohjolan Sanomissa tutkittavaksi, suostuisiko Neuvostoliitto ikään kuin itsenäisyysjuhlien huipentumana lahjoittamaan Suomelle sen aikanaan menettämät alueet Petsamossa ja Sallassa. Neuvostoliittolaiset reagoivat aloitteeseen ärtyneillä mielenpurkauksilla. Se yhdistettiin presidetinvaalikampanjansa aloittaneen Veikko Vennamon samanaikaisesti esittämiin ajatuksiin itärajan siirtämisestä Saimaan kanavalle asti.

Kekkonen vaiensi Lahtelan kipakalla kirjeellä, jossa hän muistutti, ettei rajojen muuttamishankkeita tavattu panna vireille sanomalehtien palstoilla. Vennamon suhteen hän sen sijaan oli voimaton. Vaikeimmaksi ongelmaksi osoittautuivat kuitenkin ne Karjalan Liiton aktivistit, jotka puheenjohtajansa Urho Kähösen sekä Lahtelan ja Vennamon puheiden innoittamina lähtivät jälleen liikkeelle. Liiton lähetystö pyrki 22.9.1967 Kekkosen luo jättääkseen tälle kirjelmän, jossa presidenttiä kehotettiin ottamaan luovutettujen alueiden palauttaminen esille neuvostojohdon kanssa. Kirjelmässä todisteltiin, että hankkeen onnistumiselle oli olemassa hyvät edellytykset.

Kekkonen kieltäytyi ottamasta kirjelmää vastaan ja esiintyi muutenkin kylmän torjuvasti. Hän muistutti, että Liiton edustajien kanssa oli aiemmin sovittu, ettei Karjalan asiaa lähdettäisi ajamaan julkisuudessa. Nyt Liiton näkyvät hahmot olivat kuitenkin jo ennen hänen luokseen tuloaan vatvoneet asiaa julkisuudessa. Näin koko palautushankkeelle oli tehty karhunpalvelus. Samalla oli viety edellytykset ottaa asia esille neuvostoliittolaisten kanssa.

Käynnin jälkeen Karjalan Liitto aloitti erikoislaatuisen kampanjan. Sen eri puolilla maata kiertelevät toimihenkilöt ja kentälle lähetetyt kirjeet pitivät asiaa aktiivisesti esillä ja esittivät sen Kekkosen kannalta mahdollisimman kielteisessä valossa. Pyrkimyksenä oli osoittaa, ettei presidentti välittänyt karjalaisista eikä näiden toiveista. ”Kähönen on kaiken takana”, Kekkonen päätteli niiden tietojen pohjalta, joita hän sai muun muassa sydämistyneeltä Virolaiselta.

Kampanja synnytti skismaa myös Liiton sisällä, kun maltillisemmat koettivat taivutella aktivisteja sanoutumaan irti ”vouhotuksesta” ja ”ilmoittamaan olevansa Paasikiven-Kekkosen linjan takana”. Siihen Kähösen joukot eivät Virolaisen järkytykseksi kuitenkaan suostuneet.
Ennen pitkää kävi yhä ilmeisemmäksi, että koko toiminta liittyi presidentinvaaleihin. Se saattoi olla jopa vain niitä varten synnytetty, koska puuhamiehinä häärivät nimenomaan Kekkosen vanhat vastustajat, aktiivisimpana eduskuntavaaleista katkeroitunut Kähönen. Vaalimotiiviin viittasi sekin, että Vennamo ryhtyi hyödyntämään kampanjaa omassa propagandassaan.

Kekkosta loukkasi se, että häntä vastaan suunnatun hyökkäyksen aseeksi oli valittu asia, jossa hän vilpittömästi tunsi tehneensä enemmän kuin kukaan muu toinen suomalainen: ”On se kumma, että mies, joka on tässä asiassa tehnyt kaiken, minkä ihminen voi, joutuu sitten syytettyjen penkille, kun yrittää varjella tulevia mahdollisuuksia”.
Ilmeisesti juuri tästä syystä ja epäilemättä myös omaa vaalikampanjaansa ajatellen Kekkonen palasi jälleen Viipuria koskevaan ehdotukseensa. Sen läpimenon edellytykset olivat kuitenkin entisestään huonontuneet. Jo Kaukasian-matkalla syksyllä 1966 Kosygin oli vältellyt aihetta ja oli sitten jälkikäteen lähettänyt Stepanovin mukaan terveisiä, että kai Kekkonen ymmärsi, ”ettei nykyisissä oloissa neuvostojohto voi ottaa keskustelun alaiseksi Viipurin asiaa”.

Sen mistä asia kiikasti, osoitti pian SKP:n vieraaksi saapuneen Suslovin puhe, missä korostettiin, etteivät Euroopan rajat ole muutettavissa. Samaa seikkaa painotti Kosygin maaliskuussa 1967 Lontoossa vieraillessaan. Selkeimmin asian ilmaisi huhtikuussa kokoontunut Euroopan kommunististen ja työväenpuolueiden konferenssi, joka ”tunnusti” Euroopassa vallitsevien rajojen. ”erityisesti Oder-Neisse-rajan sekä molempien saksalaisten valtioiden välisten rajojen” olevan rikkomattomat. Kaiken taustalla vaikutti siis Saksan kysymys. Siksi Neuvostoliitolla ei ollut varaa lähteä tinkimään toisen maailmansodan tuloksena syntyneistä rajoista missään, jotta Liittotasavalta ei saisi siitä ennakkotapausta, mihin vedota.

Lähdeaineisto: Juhani Suomi Presidentti ISBN 951-1-13065-x

perjantai 9. huhtikuuta 2010

Koivisto kompastelee Nordekiin


















Kun de Gaullen Ranska marraskuussa 1967 edelleen esti Britannian jäsenyyden EEC:ssä, Pohjolassa virisi ajatus yhdessä varjella kauppapoliittisia suhteita, kunnes Euroopan yhdentymisprosessiin taas tulisi liikettä. Sehän tarkoitti pysähtyneisyyden tilaa, jolloin Suomen ei tarvinnut ottaa kantaa mihinkään muutokseen. Nimenomaan tanskalaiset pitivät asetelmaa sietämättömänä, etenkin Tanskan maatalous tarvitsi uusia vientimarkkinoita. EEC:n jäsenyyttä odotellessa Tanska halusi kehittää pohjoismaista yhteistyötä. Myös Norjan jäsenanomus odotti EEC:n pöydällä käsittelyä.

Tanskan pääministeri Hilmar Baunsgaard teki Oslossa Pohjoismaiden neuvostossa heinäkuussa 1968 aloitteen laajasta taloudellisesta yhteistyöstä Pohjoismaiden kesken. PN asettui kannattamaan hanketta. Suomen uuden pääministerin oli pian muodostettava oma kantansa kysymykseen. Kun Pohjolan pääministerit seuraavan kerran tapasivat Kööpenhaminassa huhtikuussa, päätettiin panna toimeksi. Myös Koivisto allekirjoitti Suomen puolesta neuvotteluvaltuutuksen, jonka mukaan Pohjoismaiden laajennettu yhteistyö tuli muotoilla niin, että se ”helpottaa näiden neljän maan osallistumista laajennettuihin Euroopan markkinoihin tai yhteistyötä niiden kanssa”. Nordek-luonnokseksi myöhemmin ristitty asiakirja velvoitti maat kertomaan toisilleen neuvotteluistaan EEC:n kanssa.

Kekkonen oli pestannut palvelukseen pääministerin, joka aikoi käyttäytyä presidentin suhteen kuin Kekkonen oli pääministerinä kohdellut Paasikiveä. Koivisto ajatteli, että ”hallituksen asiat” ovat todellakin hallituksen asioita. Sitä paitsi Virolainen oli varoittanut, että ”siitä saa lähteä, ettei Kekkonen ole koskaan väärässä; jonkun muun on otettava vastuu”. Nordekin kohdalla Koivisto kokeili rajojaan. Vapaakaupan suhteen hän oli johdonmukainen asevelisosialisti: ”Lähdin siitä, että Suomen puolueettomuus ja itsenäisyyskin edellyttivät Länsi-Euroopan voimistumista ja siis integraatiota. Suomen kannalta oli tärkeätä, että länsi vahvistuisi käymättä agreeviseksi. Myöhemminkin voidaankin todeta, että Suomen asema helpottui ja vahvistui siinä tahdissa kun länsi yhtenäistyi ja vahvistui.”

Koiviston mielestä pääministerillä piti olla selkeä rooli erityisesti Pohjoismaiden välisissä suhteissa. ”En pyrkinyt pääministerinä olemaan niin aktiivinen kuin Kekkonen oli pääministeriaikanaan ollut.” Koivisto ei kuitenkaan voinut välttyä siltä, että hänen hallituksessaan oli väkeä, joka omista syistään ei toivonut hänelle menestystä ja ennen kaikkea toivoi hänen kävelevän johonkin ulkopoliittiseen miinaan. Tällaisia henkilöitä olivat Koiviston ministeritoverit Ahti Karjalainen ja Aarre Simonen, ja – kuten myöhemmin kävi ilmi – myös toveri Väinö Leskinen. Leskinen oli nopeasti päässyt Neuvostoliiton suosioon. Kun Väinö Leskistä ei ollut NKP:n tietojen mukaan vielä ilmoitettu jäseneksi SDP:n Neuvostoliittoon matkustavaan delegaatioon, Moskovassa käyneiltä SKP:n edustajilta kysyttiin, josko ”SDP:n oikeistosiipi oli jälleen vahvistamassa asemiaan puolueessa”. Koiviston oman todistuksen mukaan kuitenkin juuri hän, eikä Kekkonen, vaikutti siihen, että Leskinen kääntymyksensä jälkeen nousi ministeriksi. Kekkonen oli silti ratkaisuun tyytyväinen.

Koivistonkin mielestä Leskisestä tuli hyvä kauppa- ja teollisuusministeri ”vaikka hän oli kaiken aikaa levottomuutta herättävä tekijä hallituksen sisällä”. Ongelmallista oli, että erityisesti ulkomailla Leskinen joutui ryyppykierteisiin. Toisinaan Leskinen ilmestyi hallituksen istuntoihin kovin surkeassa kunnossa. Simonen saattoi silloin päästä toteamaan, että ”vanhana uimarina Väiskin päästä pohjasta ponnistamaan, nyt hän ei ollut vielä päässyt pohjaan asti”.

Myös rannalle jätetyt ministerikandidaatit Kuusi ja Puntila seurasivat eduskunnassa toiveikkaina Koiviston nuorallaävelyä ja odottivat putoamista. Oman lisänsä keitokseen toivat SDP:n nuoret, joiden piirissä kauppapoliittiset avaukset länteen päin merkitsivät Suomelle itsenäisyyden menetystä. Paavo Lipposen ajatukset siitä, että kansainvälinen pääoma tunkeutuu ”yhdentymisen suojassa” pieniin maihin, oli pian oleva EEC:n vastustajien sotahuuto. Lipposen linjoilla oli nimenomaan tässä asiassa myös Kekkonen. Nordekin kautta kansainvälinen pääoma olisi vallannut Suomen.

Tsekkoslovakiasta itku silmään

Koivisto kuuli Tsekkoslovakian tapahtumista kun puhelin soi aamulla hänen kirkkonummen huvilassaan. Puhelimessa oli valtioneuvoston tiedotussihteeri Jukka Rusi, joka kertoi, mitä oli tapahtunut. ”Niin järkyttävä uutinen oli, että lähtiessäni ajamaan kohti Helsinkiä ja valtioneuvoston linnaa itkin niin, etten tahtonut tietä nähdä. Myöhemmin ihmettelin, mikä minussa noin voimakkaan reaktion sai aikaan. Se oli hämmentävä kokemus, en tänä päivänäkään pysty sitä sen enempää erittelemään”. Miksi Koivisto itki? Matti Virtanen kysyy tätä väitöskirjassaan. Oli oltava lojaali Moskovalle. Ja niin Koivisto olikin.

Lähdeaineisto: Lasse Lehtinen: Aatosta jaloa ja alhaista mieltä ISBN 951-0-26705-8

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Prahan ääni


















Lieko Zachovalova oli kansanedustaja ja ministeri Yrjö Leinon ja äitinsä Alli Loviisa Simola-Ketolan tyttö. Hän toimi Vapaan Sanan kirjeenvaihtajana Prahassa 1949-1950, Prahan radion ruotsinkielisen toimituksen toimittajana 1950-1960, Livet i Tjeckoslovakien-lehden toimittajana 1961-1969 sekä Yleisradion kirjeenvaihtajana vuodesta 1966. Hän raportoi Tsekkoslovakian miehityksen traagisista vaiheista Yleisradion uutislähetyksissä.

Miehityksestä Lieko kertoo seuraavaa: Oli yö. Puhelin soi. Langan päässä oli työtoverini: ”Vastavallankumous on puhjennut, ne tulevat!” Puhelin soi uudelleen noin kello kuuden aikaan. Jarmo Jääskeläinen soitti Puolasta: Helsingistä ei ollut saatu yhteyttä Prahaan. Oliko minulla juttua annettavana? Luin Jarmolle seuraavan:

”Tänä yönä heräsivät huonounisimmat prahalaiset lentokoneiden jylinään. Puhelimet soivat perheissä keskellä yötä: Varsovan liiton joukot vyöryivät kaikilta tahoilta maahan. Silminnäkijäin ja vierasmaalaisten radioasemien toistama tieto levisi kuin kulovalkea. Mitä on tehtävä? Ainoa mahdollisuus on pysyä rauhallisena. Vastarinta on turhaa. Kello 4.30 paikallista aikaa eli klo 5.30 Suomen aikaa aloitti Prahan radio lähetyksensä sanoin: Kello on 4.30. Täällä Tsekkoslovakian radio, Praha. Arvoisat kuulijat, on keskiviikko 21. elokuuta 1968. Lähetämme kohta Tsekkoslovakian kommunistisen puolueen keskuskomitean puhemiehistön tiedonannon. Mutta koska osa lähettimistämme ei toimi, emmekä tiedä lähetämmekö koko maalle, pyydämme teitä levittämään tätä tietoa kaikin keinoin. Tiedonannossa sanotaan, että miehitys alkoi eilen illalla klo 23 ja että se on tapahtunut tasavallan presidentin, parlamentin puhemiehistön, hallituksen puhemiehistön ja kommunistisen puolueen ensimmäisen sihteerin tietämättä. Sillä hetkellä oli puolueen puhemiehistö koolla käsittelemässä puoluekokousvalmisteluja. Puhemiehistö vetoaa kaikkiin kansalaisiin pysymään rauhallisina, olemaan tekemättä vastarintaa eteneville joukoille, koska valtakunnan rajojen puolustaminen on nyt mahdotonta. Tämän vuoksi eivät armeija, poliisijoukot eikä työläismiliisi ole saaneet puolustuskäskyä. Tsekkoslovakian kommunistisen puolueen puhemiehistö pitää tapahtunutta ei vain sosialististen maiden välisten suhteiden perusperiaatteiden vastaisena, vaan myös kansainvälisen oikeuden perusnormien kieltämisenä. Kaikki johtohenkilöt pysyvät paikoillaan, joihin heidät on valittu Tsekkoslovakiassa pätevien lakien ja määräysten nojalla. Perustuslain mukaiset elimet kutsuvat viipymättä koolle parlamentin, hallituksen ja kommunistisen puolueen keskuskomitean puhemiehistön.”

Jatkoin työntekoa. Vuoroin tein muistiinpanoja kuulemastani, vuoroin työstin niistä juttua. Kahden seuraavan jutun kohtalosta minulla ei ole pitävää tietoa. Paperin ylänurkkaan on merkitty ”Annettu Jarmo Jääskeläiselle Varsovaan”.

”Prahassa ammutaan, vaikka ihmisiä on paljon kaduilla. Autoja on ajettu lyttyyn, katukivetystä rikottu. Vieraat joukot ovat omasta mielestään tulleet pelastamaan sosialismia Tsekkoslovakiassa. Eräs neuvostoupseeri luuli tänä aamuna Tsekkoslovakian television mukaan, etteivät joukot olleet lainkaan ylittäneet oman maan rajoja. Eipä ihme paskumahaisissa Antonov-merkkisissä kuljetuskoneissa, joissa tänne on tultu, on vaikea suunnistaa. Brnossa olevat neuvostoturistit taas arvelivat kysymyksessä olevan sotaharjoitukset. Sotapojat hyökkäysvaunuissa eivät voi asialle mitään. Älkää viheltäkö heille, älkää provosoiko heitä – näin vetosi kello 11.05 paikallista aikaa Pilsenin radio, joka nimitti itseään viimeiseksi vapaan Tsekkoslovakian mikrofoniksi. Mutta samanaikaisesti lähetti myös Praha. Miehitys on tosiasia. Se etenee strategisesta kohteesta toiseen – Prahan radio, pääposti lennättimeen, kommunistisen puolueen keskuskomitean rakennus, hallitusrakennukset, Brnossa radio, television studiota ei vielä moneen tuntiin ole löydetty, se jatkaa lähetystään, samoin Praha. Prahan radion toimittajat jatkavat toimintaansa jostakin muualta. Maan laillista presidenttiä, hallitusta ja kommunistisen puolueen johtoa tukevia päätöslauselmia tulee samalla suurista tehtaista, kaikenlaisilta työpaikoilta, sotilaspiireistä. Monissa vaaditaan puoluekokouksen kutsumista koolle viipymättä.
Tasan kello 12 Prahassa ja monissa muissa kaupungeissa kaikki sireenit ulvoivat, ja kaikki liikenne pysähtyi kahdeksi minuutiksi. Tämä oli kulttuurijärjestöjen yhteistyökomitean järjestämä mielenosoitus. Muihin ei pitäisi ryhtyä. Prahan radio vetoaa radiotalon ulkopuolella parveileviin ihmisiin, että he hajaantuisivat. Miksi turhaa verenvuodatusta? Se ei hyödytä ketään. Havaintopaikaltani, kaupungin laidalla sijaitsevalta korkealta kukkulalta näen radion suunnalta korkean mustan savupatsaan, toinen nousee jostakin Vanhasta kaupungista. Radio selitti juuri, että neuvostotankki klo 12 ampui suoraan kohti Kansallismuseon julkisivua. Ennen kuin televisio ennen puolta päivää lakkasi lähettämästä tilapäisstudiostaan jostakin metsästä, se välitti suorastaan rukoilevan vetoomuksen prahalaisille pysyä rauhallisina, ”Ettehän halua, että monen sodan kauhut kestäneet korvaamattomat muistomerkkimme ammutaan hajalle?”

Lieko Zachovalovan kirja Prahan ääni on merkittävä kirja asioista, joita emme voi emmekä saa unohtaa.

Lähdeaineisto: Lieko Zachovalova: Prahan ääni ISBN 951-37-2533-2

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Reaktiot Suomessa Tsekkoslovakian miehitykseen


















Suomessa oli seurattu Tsekkoslovakian kriisin kehittymistä vuonna 1968, mutta miehityksen alkaminen 21. elokuuta tuli kuitenkin yllätyksenä. Presidentti Kekkonen neuvotteli heti aamulla pääministeri Mauno Koiviston ja ulkoministeri Ahti Karjalaisen kanssa. Hallituksen ulkoasiainvaliokunta kokoontui puolelta päivin presidentin toimiessa puheenjohtajana. Päätökseksi tuli, että pääministeri ja ulkoministeri kertovat hallituksen kannan julkisuuteen.

Hallitus julkaisi kannanoton, jossa valitettiin tapahtunutta kärjistystä ja todettiin hallituksen asennoituvan tilanteeseen ”Suomen vakiintuneen puolueettomuuspolitiikan edellyttämällä tavalla”. Koivisto ja Karjalainen kutsuivat tärkeimpien päivälehtien päätoimittajat koolle ja varoittivat asian herkkyydestä. Yleisradio alkoi lähettää ylimääräisiä uutislähetyksiä, joihin materiaalia saatiin lähinnä läntisiltä uutistoimistoilta. Kuvaukset miehityksen vastaisista mielenosoituksista Helsingissä vaikuttivat dramaattisilta, sillä Suomessa ei vielä ollut totuttu suoriin uutislähetyksiin. Suomalainen lehdistö suhtautui kuitenkin miehitykseen verraten neutraalisti.

Puolueiden suhtautuminen miehitykseen vaihteli suuresti sen mukaan, kuinka läheisiksi tapahtumat koettiin. Kommunisteille tilanne oli erityisen vaikea, sillä puolue valmistautui juuri viettämään SKP:n 50-vuotisjuhlia, joihin oli tulossa myös Neuvostoliiton valtuuskunta. SKP:n johto peruutti juhlat ja antoi miehityksen tuomitseva julkilausuman. Myös SKDL arvosteli kovin sanoin Varsovan liiton toimintaa. Oikeistossa miehitys luonnollisesti tuomittiin, mutta asiasta ei tehty erityisen suurta numeroa.

Puolustusvoimien valmiuden kohottaminen rajoittui lähinnä tilanteen seuraamisen tehostamiseen esikunnissa sekä meri- ja ilmavalvontajärjestelmissä. Eräitä harjoituksia pidettiin ajankohtaisen tilanteen vaatimuksien mukaisesti. Neuvostoliitolla oli elokuun lopulla merivoimia runsaasti liikkeellä Suomenlahdella, mutta sitä ei pidetty yllättävänä.

Syyskuun alussa presidentti Kekkonen arvio kriisin heijastuvan myös Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin, joten hän toivoi keskusteluja asiasta. Pääministeri Kosygin saapui 7.10. tapaamaan Kekkosta ja selvitti Hiittisten vesillä tapahtuneen kalastusretken aikana Neuvostoliiton kantoja. Hänen mukaansa tärkein peruste interventiolle oli sotilaspoliittinen ja Varsovan liiton puolustukseen liittyvä. Suomalainen osapuoli piti voimankäyttöä liioiteltuna, mutta todettiin, ettei keskinäisissä suhteissa ollut ongelmia. Kosygin muun muassa lupasi kiirehtiä öljytoimituksia Suomelle.

Tsekkoslovakian miehitys elokuussa 1968 ei aiheuttanut kriisiä sotilasliittojen välille, sillä ne pitivät jo kiinni jo vakiintuneesta vaikutusalueiden jaosta. Varsovan liiton sotilaallisella intervaatiolla oli kuitenkin monia vaikutuksia kansainväliseen tilanteeseen ja aivan erityisesti kommunistisen liikkeen sisäisiin mielialoihin. Blokkien välialueella sijainneiden valtioiden asema tuli jälleen mielenkiinnon kohteeksi, ja siihen liittyen myös Suomessa ryhdyttiin tehostamaan puolustuskykyä yllätyshyökkäyksiä vastaan.

Tsekkoslovakian miehitys elokuussa 1968 ei horjuttanut Euroopan vakiintunutta blokkijakoa, sillä sitä pidettiin Varsovan liiton sisäisenä asiana, johon länsivaltojen ei kannattanut puuttua konkreettisin toimin. Sotilaallisiin voimasuhteisiin Neuvostoliiton joukkojen asettuminen asemiin entistä lähemmäksi vaikutti siten, että Naton piirissä koettiin yllätyshyökkäyksen vaaran kasvaneen. Sodan alkamisen todennäköisyys Euroopassa nähtiin kuitenkin yhä vähäiseksi, joten edellytykset poliittisen tilanteen vakauttamiselle olivat verraten suotuisat.

Saksan liittotasavallassa oli jo sosiaalidemokraattinen aloitteesta tehty varovainen käännös kohti ”uutta idänpolitiikkaa”. Vuoden 1969 kuluessa mahdollisuudet suhteiden uudelleenjärjestämiseen itäblokin maiden kanssa paranivat, kun Willy Brandt vaalivoiton jälkeen kohosi liittokansleriksi. Tärkein tehtävä oli Itä- ja Länsi-Saksan välisten ongelmien vähittäinen ratkaisu. Sillä oli rauhoittava vaikutus koko Euroopan tilanteelle.

Varsovan liiton joukkojen toimeenpanema Tsekkoslovakian miehitys oli poliittisesti tarkoitettu vahvistamaan kommunistien hallitseman itäblokin kiinteyttä. Sen yhteydessä tuli julkisuuteen ”Brezhnevin oppi”, jonka mukaan sosialistiset veljesmaat puuttuvat tilanteeseen, jos sosialismin saavutukset joutuivat vaaraan jossain yhteisön jäsenmaassa. Itäblokiin kuuluvilla mailla ei siis ollut itsenäisyyttä yhteiskuntajärjestyksen valinnassa, vaan siirtyminen sosialistiseen järjestelmään katsottiin tuon opin mukaan peruuttamattomaksi.

Tsekkoslovakian miehitys hämmensi mieliä eurooppalaisen vasemmiston piirissä. Sosiaalidemokraatit ja ”eurokommunistit” vastustivat sen perusteluja jyrkästi, kun taas osa läntisestä vasemmistosta asettui myötäilemään Neuvostoliiton kantoja. Sotilaallinen jännitys jatkui myös Itämeren alueella, vaikka poliittisesti tilanne pysyi rauhallisena. Naton puolustusta Itämeren suunnalla vahvistettiin, ja Ruotsi ylläpiti vahvoja asevoimia Tanskan salmien suunnalla.

Lähdeaineisto:
Pekka Visuri: Suomi kylmässä sodassa ISBN-13 978-951-1-20925-6

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Puolueettomuus ja Tsekkoslovakian miehitys


















Ahti Karjalainen kirjoittaa, että olin keskiviikkona 21.8.1968 aikaisin aamulla keskustapuolueen työvaliokunnassa. Kokouspaikalla sain kiireellisen kutsun Kekkosen puheille. Tapasin presidentin ja pääministeri Mauno Koiviston linnassa klo 9.00. Kekkonen kertoi, että Neuvostoliiton suurlähettiläs A. E.Kovalev oli koko aamuyön yrittänyt päästä tapaamaan häntä, mutta puhelinyhteys onnistui vasta aamulla. Suurlähettiläs kävi presidentin luona klo 8.00.
Kovalev kertoi Tsekkoslovakian miehityksestä ja Varsovan liiton joukoille annetusta tehtävästä. Varsovan liiton joukot olivat lähteneet Tsekkoslovakiaan, koska Neuvostoliiton johdon mielestä Tsekkoslovakian uudet johtajat eivät olleet pitäneet niitä lupauksia, joita he Bratislavassa antoivat sosialismia vastustavien voimien poistamiseksi Tsekkoslovakiasta ja koska Moskovassa katsotaan, että perimmäisen tarkoituksena on ollut Tsekkoslovakian irrottaminen sosialistisesta leiristä. Varsovan liiton joukot menevät Tsekkoslovakiaan Tsekkoslovakian johtomiesten pyynnöstä ja nuo sosialismin vastaiset voimat ovat nyt poistettu paikoiltaan, Karjalainen kirjoittaa Kovalevin kertoneen.

Tsekkoslovakian suurlähettiläs Zdenek Urban kävi kello 16.00 luonani yksityisesti selostamassa tilannetta. Hän oli ihmiskasvoiseen sosialismiin pyrkineen Alexander Duncekin uudistusohjelman innokas kannattaja. Suurlähettiläs oli niin järkyttynyt, ettei pystynyt juuri puhumaan ennen kuin olin tarjonnut lasillisen vahvistukseksi, Suurlähetystöllä ei ollut yhteyttä omaan ulkoministeriöönsä, joten Urban ei voinut kertoa mitään täsmällistä. Hän lupasi kuitenkin käydä myöhemmin uudestaan kertomasta tilanteesta, kunhan tietokanavat saataisiin auki. Illalla Urban kävi virallisesti tapaamassa Koivistoa ja minua. Urbanin mukaan miehitysjoukot tulivat vastoin johdon tahtoa ja lupaa ja sen tietämättä.

Urban tuli uudestaaan selostamaan tilannetta lauantaina 24.8.1968 klo 15.00. Hänellä oli nyt jonkin verran hallituksen piiristä saatua virallista tietoa. Lisäksi hän oli hankkinut paljon täsmentävää aineistoa epävirallisten yhteyksiensä kautta. Hän oli onnistunut muodostamaan kuvan sekä juuri silloin menossa olleista Tsekkoslovakian johdon neuvotteluista Moskovassa että Prahan tilanteesta. Keskustelumme aikana ja heti niiden jälkeen tekemäni hätäiset muistiinpanot kuvastavat hyvin noiden päivien tunnelmia ja Urbanin kertomuksen dramaattista sävyä:

”Moskovan neuvottelut sujuvat korrektisti. Tavoitellaan kompromissia. Dubcekin ja Cernikin (pääministeri) olinpaikka tuntematon. Svoboda (presidentti) palaa tänä iltana todennäköisesti kotiin. Urban soitellut kolleegoilleen Lontooseen ja Skandinaviaan. Virallinen tieto Prahana UM:sdtä. Hallitus on pitänyt 22-3 koko ajan istuntojaaan varap. strougalin johdolla + 22 ministeriä. Ministerit antoivat raportit alaltaan. Olot epänormaalit. Miehitys jatkuu. Cernik ei voinut osallistua istuntoon, samoin Hajek (ulkoministeri), Sik (talousteoreetikko), Vlasak, jotka ulkomailla. Hallituksella ei normaalia yhteyttä parlamenttiin. Maan tilasta ei tietoa miehityksen vuoksi. Hallitus voi hoitaa vain tärkeimpiä tehtäviä. Hallitus + Svoboda yhdessä sitä mieltä, että Dubcek, Cernik ja Smrkovsky (kansalliskokouksen puhemies) on vapautettava.”

Miehityksen ja siitä alkaneen normalisoinnin aikana Urban kutsuttiin kotiin, ja Helsingissä kiertävien huhujen mukaan hän toimi Prahassa hotellin vahtimestarina. Tsekkoslovakian miehitys oli järkytys kaikille kommunistipuolueille. SKP:n seuraavaksi viikonlopuksi suunniteltu 50-juhlakokous jouduttiin peruuttamaan. Neuvostoliiton voimatoimet saivat koko kansandemokraattisen liikkeen syvän hämmennykseen tilaan ja miehitys nopeutti SKP:n jakautumista kahtia.

Miehitys aiheutti tietysti suurta kansainvälistä hämminkiä ja se rasitti Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Pääministeri Kosygin kävi syksyllä epävirallisesti tapaamassa Kekkosta kalastuksen merkeissä. Häntä Hangon vesille tuonut neuvostoliittolainen sotalaiva ilmestyi yllättäen suomalaisten merivartijoiden silmien eteen. Kekkonen sanoi ilmoittaneensa adjutantille ja käskeneensä ilmoittaa siitä merivoimien komentajalle. Tiedon kulku katkesi jossakin. Merivartiosto oli aloittamaisillaan varoituslaukausten ampumisen, kun se sai tiedon, että tulija oli laillisella asialla.

Ahti Karjalainen kertoo, että hän piti YK:n yleiskokouksessa lokakuussa 1968 Suomen virallisen puheenvuoron, jossa otti kantaa myös Tsekkoslovakian miehitykseen. Ahti Karjalainen totesi puheessaan kansainvälistä ilmapiiriä kiristäneet kriisipesäkkeet, ja mainitsi samanarvoisina rinnakkain mm. Vietnamin sodan, Lähi-Idän kriisin ja Tsekkoslovakian miehityksen. Karjalaisen mukaan ”kaikkien valtioiden on kunnioitettava toistensa alueellista koskemattomuutta ja poliittista riippumattomuutta.. Väkivallan käyttö ja sillä uhkaaminen kansainvälisissä suhteissa on kaikkialla torjuttava”.

Neuvostoliitto ei pitänyt Karjalaisen sanavalinnasta, vaikka sen kärki suuntautui yhtä lailla Washingtoniin kuin Moskovaankin. Suurlähetysneuvos Stepanov esitti 25.10.1968 tyytymättömyytensä moniin Suomen ulkopoliittisiin kannanottoihin. Listan ensimmäisenä oli Karjalaisen YK-puhe. Myös suurlähettiläs Kovalev kommentoi Ahti Karjalaisen YK-puhetta kriittiseen sävyyn, mutta hänellä ei ollut virallista lausuntoa esitettävänään. Kovalev oli muodollisesti Stepanovin esimies, mutta Stepanovilla oli enemmän poliittista valtaa.

Stepanov otti syksyn 1968 aikana esiin monia muitakin tapauksia, jotka hän tulkitsi neuvostovihamielisyyden merkiksi tai uuden ulkopoliittiseen suunnan enteiksi. Karjalainen kertoo selostaneensa Kekkoselle kaikki Stepanovin valitukset. Karjalaisen YK-puheen lisäksi Stepanov oli nyreissään hallituksen päätöksestä liittyä OECD:hen. Virallista kannanottoa ei kuitenkaan kuulunut. OECD-jäsenyyden aiheuttamat vaikeudet pakottivat suureen varovaisuuteen myös pohjoismaista tulliliittoa koskevassa neuvottelusarjassa, joka vähitellen kehittyi NORDEK-suunnitelmaksi. Neuvostoliiton suurlähetystä seurasi kehitystä hyvin tiiviisti. Pohjoismaiden yhteistyöministereiden NORDEK-suunnitelma valmistui tammikuun alussa 1969. Hallituksen iltakoulussa 3.12.1969 sovittiin, että Koivisto ilmoittaa Suomen lykkäystoiveen, jos kukaan muu pääministereistä ei sitä tee. Asiaan jouduttiin palaamaan vielä 5.12.1969, jolloin Koivisto tuskastuneena ehdotti päätettäväksi, että hän ehdottaa muiden pohjoismaiden pääministereille Turun kokouksen lykkäämistä. Hallitus hyväksyi ehdotuksen yksimielisesti. Näin Suomi irrottautui NORDEKista. Neuvostoliittio tulkitsi NORDEKin kiertoteiksi EEC:hen.

Lähdeaineisto:
Ahti Karjalainen – Jukka Tarkka: Presidentin ministeri ISBN 951-1-08892-0