sunnuntai 30. elokuuta 2009

Korsimon kaarti


















Johannes Virolainen kirjoittaa kirjassaan Vallankäyttö Kekkosen ajalla Korsimon kaartista. Virolainen kirjoittaa näin: Me Maalaisliiton nuoren polven edustajat asetuimme varauksettomasti kannattamaan Urho Kekkosta ja hänen ajamaansa ulkopolitiikkaa tultuamme valituksi eduskuntaan 1945 pidetyissä vaaleissa. Olimme idealisteja, uskoimme että Urho Kekkonen oli todella merkittävä poliittinen johtaja, Puolueella ei ollut toista hänen veroistaan kärkimiestä. Hän oli älykäs, aktiivinen poliitikko, nopea ratkaisuissaan, erinomainen puhuja, taitava ja väsymätön väittelijä. Hän oli ollut syrjässä syksystä 1940 syksyyn 1944, hän ei ollut ryvettänyt itseään jatkosodan yllättävissä vaiheissa, ja jo syksyllä 1943 hän oli tarkistanut linjaansa Neuvostoliittoon. Hän oli rauhanopposition huomattavin edustaja.

Maalaisliiton toiset johtajat olivat heikentäneet asemaansa sotapolitiikan edustajina, he joutuivat välirauhan jälkeen syrjään kun piti vetää esiin ”uusia kasvoja”. Meillä oli se käsitys, että J.K. Paasikiven ohella Neuvostoliitto luotti Urho Kekkoseen. Kekkosella oli jo tuolloin pitkä poliittinen ura., 1920-luvulla hän toimi ylioppilaspoliitikkona. Erottuaan Akateemisesta Karjala-Seurasta 1932 ja liityttyään Maalaisliittoon hänet valittiin eduskuntaan vuoden 1936 vaaleissa. Hänen rohkeita otteittaan osoitti hänen 1938 toimeenpanemansa IKL:n lakkauttaminen.

Ensimmäisten sodan jälkeen pidettyjen vaalien jälkeen syntyi Maalaisliiton eduskuntaryhmässä Kekkosta tukeva ryhmittymä, johon pääosiltaan kuului nuoria, juuri valittuja edustajia. Esitimme että Kekkosesta olisi tullut pääministeri maaliskuussa 1946 ja seuraavan kerran kesällä 1948. Molemmilla kerroilla epäonnistuimme, kirjoittaa Virolainen,

Vaalipäälliköstä puoluesihteeriksi

Arvo Korsimo piti itsestään selvänä, että hänet valittaisiin yksimielisesti Miettusen jälkeen maalaisliiton puoluesihteeriksi. Mutta asia ei ollutkaan ilman muuta selvä. Puolueessa oli jos silloin runsaasti Korsimon arvostelijoita. He eivät pitäneet Korsimon rajuista elämäntavoista, joista oli tihkunut tietoja varsinkin hänen Turun ajoiltaan. Oli myös niitä, jotka pitivät Korsimoa liian nöyränä ”Kekkosen juoksupoikana”, joka ei riittävästi keskittyisi puolueen muiden asioiden hoitamiseen. Korsimon arvostelijat pyysivät minua asettumaan ehdokkaaksi, kirjoittaa Johannes Virolainen.

Suostuin tähän pyyntöön, en niinkään päästäkseni puoluesihteeriksi, johon minulla ei saamieni tietojen mukaan ollut mahdollisuuttakaan, vaan palvellakseni puolueen sisäistä demokratiaa. Äänestys on aivan normaali menettelytapa eikä sitä pidä välttää. Pääministeri Kekkonen ei pitänyt siitä, että asetuin ehdokkaaksi enkä kieltäytynyt, vaikka Korsimo tätä minulta pyysi, jatkaa Virolainen. Myös eräät ystävät kehottivat minua luopumaan, varsinkin sen jälkeen kun Kekkonen oli käyttänyt puheenvuoron Korsimon puolesta. Tässä puheessaan Kekkonen kiitteli Korsimon kentän tuntemusta ja aktiivisuutta, muistutti vielä vuoden 1948 vaalivoitosta ja kehotti puoluekokousta valitsemaan Arvon, jonka poliittisen uran huippu puoluesihteerin paikka olisi, sillä ”Korsimo ei havitte korkeammalle, hän ei milloinkaan pyri ministeriksi”, lopetti Kekkonen. Korsimo sai äänistä 2/3 osaa ja Virolainen 1/3 osaa. Asia oli sillä selvä.

Arvo Korsimon nousu Maalaisliiton puoluesihteeriksi vahvisti todella merkittävällä tavalla hänen asemaansa niin puolueessa kuin sen ulkopuolella. Hän oli hyvä puoluesihteeri, aktiivinen ja taitava neuvottelija, joukkojen innostaja. Mutta pian hän alkoi entistä suuremmassa määrin noudattaa Urho Kekkosen ohjeita, hoitaa puoluesihteerin tehtävää pääministerin ja sitten vuodesta 1956 lähtien presidentin edustajana. Puolueen puheenjohtajat joutuivat monta kertaa tapahtuneiden tosiasioiden eteen: Korsimo vain ilmoitti meille: Näin on korkeimmalla taholla sovittu!

Maalaisliiton kärkiryhmä

Puolueessa ja eduskuntaryhmässä oli suuri joukko aktiivisia, eduskunnassa ensimmäisiä vuosia työskenteleviä henkilöitä, joilla oli kentän luottamus. Näistä on mainittava: puheenjohtaja V.J. Sukselainen, puoluesihteeri Martti Miettunen, kansanedustajat Kauno Kleemola, Kusti Eskola, Veikko Vennamo, Johannes Virolainen, Atte Pakkanen, järjestösihteeri Pekka Silvola, kenttäsihteeri Nestori Kaasalainen, maisterit Ahti Karjalainen ja Matti Tuovinen, kansanedustajat Mauno Jussila ja Viljami Sarjala, molemmat agrologeja ja kansanedustajia kuten Miettunenkin. Puolueella on harvoin ollut käytettävissään samanveroista ”kärkiryhmää”. Valtakunnan johtoon oli saatava henkilö, jonka ulkopoliittinen asema oli riittävän luja ja joka tunsi maan suuret sisäiset ongelmat ja politiikassa keskeisesti mukana olleena osasi yhdistää kansakunnan poliittiset voimat yhteistyöhön.

Kekkosen kannattajien ryhmittely alkaa

Pian presidentiksi tulonsa jälkeen Kekkonen alkoi Korsimon kanssa luokitella ja ja otella tukijoitaan omassakin puolueessa. Hänen ympärilleen muodostui ”sisäpiiri”, johon aluksi kuuluivat Korsimo, Karjalainen ja Klemola. Siihen alettiin vetää mukaan lisää voimia, aloitteentekijänä oli yleensä Korsimo, joka paremmin kuin Kekkonen tunsi ihmisiä niin omassa puolueessa kuin sen ulkopuolella.
Korsimon tarkoitus oli varmaankin vilpitön, hän koetti koota Kekkosen lähipiiriin henkilöitä, jotka olisivat valmiit kaikissa vaiheissa varauksetta tukemaan häntä. Mutta samalla kun hän veti tällaisia henkilöitä presidentin lähipiiriin, hän kertoi epäedullisia tietoja niistä puolueen edustajista, joiden kanssa hän itse ei ollut hyvissä väleissä. Ei ole ihme, että Korsimon yksipuolinen ja väritetty informaatio synnytti Kekkosen epäilyjä. Kekkonen alkoikin epäluuloisesti seurata oman puolueensa toimintaa. Meistä on valitettavaa, että hyvä yhteistyö puolueessa alkoi selävsti rakoilla 1956, kun yhteinen tavoite oli saavutettu.

Erkin kommentti: Johannes Virolaisen analyysi poliittisesta toiminta on mainio esimerkki siitä miten poliittinen järjestelmä toimii. Politiikassa ei voi menestyä avoin, rehellinen ja oikeudenmukainen ihminen. Pitää olla nöyrä, notkea ja sopeutuva. Eduksi on myös joustava omatunto.

Lähdeaineisto: Johannes Virolainen: Vallankäyttö Kekkosen kaudella ISBN 951-1-09077-1

lauantai 29. elokuuta 2009

Eräs herra Partanen












Vakooja ja tarinankertoja Väinö A.Partanen

Legendaarisessa joensuulaisessa kulttuuriravintolassa Jokelassa oli juhannuksena 1953 melkoiset pirskeet. Korkeaotsainen, komea ja ilmeisen varakas herrasmies juhli pitkän ja raskaan työrupeaman päättymistä. Mies oli liikkunut eri puolilla Suomea toukokuun alusta lähtien peitenimellä Väinö Partanen vakoillen ja värväten asiamiehiä verraten tehokkaan tiedonhankintaorganisaation eli KGB:n lukuun.

Viina virtasi, kun Partanen tarjoili pöytäkumppaneilleen grogeja. Pian Partanen sai henkisen niskalenkin yhdestä pöytäkumppanistaan. Viinan villitsemä suomalaismies lupautui Partasen matkaan, kun tämä ehdotti salaperäistä retkeä rajan läheisyyteen. Kalastuksesta ainakin oli ollut puhetta, mutta Partasella saattoi olla jotain muutakin mielessään. Matka kohti itää alkoi aivan kesäkuun lopulla 1953, mutta suomalaiset rajamiehet onnistuivat pysäyttämään retken alkuunsa.

Miehet otettiin kiinni Tuupovaaran Öllölässä. Heidän kertomuksensa oli yksinkertainen: herrat olivat menossa kalaan, mutta hyvien kalapaikkojen etsinnässä oli vahingossa ylitetty rajavyöhykkeen takaraja. Luutnantti Lallukka epäili parivaljakon puheita – kaikki ei ollut kunnossa. Miehet siirrettiin Joensuuhun suojelupoliisin kuulusteltavaksi.

Toinen ilmoitti nimekseen Väinö Antero Partanen. Toinen oli mukaan harhautettu suomalaismies, joka ei ymmärtänyt tilanteesta mitään. Hänen taustansa tarkastettiin nopeasti; mies oli viaton ja saman tien vapaa. Suojelupoliisin etsivän kiinnostus kohdistui huomattavan puheliaaseen Partaseen. Aluksi Partanen piti tiukasti kiinni kannastaan, tai oikeastaan legendastaan, joka hänelle oli Neuvostoliitossa luotu juuri tällaisia tilanteita varten. Keksityn elämäkerran mukaan Partanen oli syntynyt Kiuruvedellä vuonna 1921. Kaikki lähiomaiset olivat kuolleet; isä vuonna 1937 ja äiti vuonna 1944. Ainoa veli oli kaatunut jatkosodassa vuonna 1944.

Sodan jälkeen Partanen oli aloittanut kiertelevän elämän, reissumies kun oli luonnoltaan. Äidin kuoleman jälkeen kului hetki Kiuruvedellä. Sieltä matka johti Kärkölään, Suomussalmelle, Sodankylään, Kemijärvelle ja vihdoin vuonna 1953 Kuopion kautta Joensuuhun. Joensuusta hän kertoi käyneensä Helsingissä, mistä palasi takaisin Pohjois-Karjalaan. Kiinnijääminen oli tapahtunut kalamatkalla. Mistään sen kummemmasta ei ollut kyse.

Kuulustelujen jatkuessa Partanen muutti yllättäen kertomustaan. Epävirallisemmassa puhuttelussa kalamies ilmoittikin nimekseen Vasili Vasiljev, Samalla hän pyysi Suomesta turvapaikkaa. Uuden kertomuksensa mukaan hän oli karannut saman vuoden toukokuussa vankileiriltä Petroskoista ja ylittänyt rajan Öllölän kohdalla. Hallussaan olleen Partasen henkilöllisyystodistuksen hän väitti saaneensa joltakin vankitoveriltaan.

Kertomus jatkui taidokkaana sekoituksena totta ja valhetta. Vasiljev sanoi oleskelleensa lähes kuukauden Joensuussa ja tehneensä ainoastaan muutaman matkan muualle maahan: Kuopioon, Savonlinnaan ja Helsinkiin. Aiemmin hän ei kertomansa mukaan ollut Suomessa käynyt. Alku oli suunnilleen totta, loppu ei. Tällä ”vankikarkurilla” ja turvapaikanhakijalla oli kiinniottohetkellä hallussaan Joensuu, Kiihtelysvaaran, Kerimäen, Kiteen ja Tohmajärven karttalehdet, Helsingin opas- ja liikennekartta, Helsingin matkailijakartan liite sekä muita karttoja. Lisäksi hänen lompakostaan löytyi kuitteja, jotka osoittivat miehen yöpyneen elokuussa 1952 ainakin Sodankylässä, Kittilässä ja Rovaniemellä.

Vasili Vasiljevia päätettiin kuulustella tarkemmin, Nyt oli täysin selvää, että poliisilla oli hallussaan neuvostoliittolainen vakooja. Komisario Mauno Kyttä onnistui kesällä 1954 luomaan kohtuullisen keskustelusuhteen Vasiljevin kanssa. Vasiljev myönsi vakoilun korostaen, ettei se kohdistunut Suomeen vaan muihin länsimaihin. Tehtävistään ja vakoilukohteistaaan hän kuitenkin vaikeni. Vartijoilleen Vasiljev kertoi olleensa vakoilutehtävissä muun muassa Japanissa ja Yhdysvalloissa. Rahaakin oli kätkössä useampi miljoona, Totta vai tarua, sitä kukaan ei voinut tietää. Kuulustelijoita ja häntä vastaan todistaneita kohtaan Vasiljev oli aggressiivinen uhaten oikeusjutuilla. Todistajia hän syytti väärästä valasta ja poliisia kovista otteista. Neljän vuoden tuomio ei ollut ammattimiehelle kova, varsinkin kun siitä joutui kärsimään vain puolet. Vasiljevin ei kuittenkaan tarvinnut istua kahta vuotta – vuosi riitti.

Ihmiskaupan merkitystä Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa ei ole juuri tutkittu. Neuvostoliitossa olleet suomalaiset olivat kuitenkin merkittävä pelinappula Suomeen tulleita Neuvostoliiton kansalaisia koskeneissa palautusasioissa. Ulkoasiainministeriö ja Suomen Moskovan suurlähetystö olivat asiasta jatkuvasti yhteydessä neuvostoviranomaisiin, jotka kielsivät ehdottomasti sotavankien olemassaolon.
Vasili Vasiljev oli käyttökelpoinen apu asian selvittelyssä. Vasiljevin kiinnijäämisen yhteydessä ja vakoilujutun oikeuskäsittelyn aikana vuosina 1953-1954 neuvostoliittolaiset eivät osoittaneet ainakaan virallisella tasolla kiinnostusta tapaukseen. Vuoden 1954 lopulla tilanne muuttui.

Joulukuussa 1954 Vasiljev kirjoitti suurlähetystöön Helsinkiin. Kirjeessään hän kertoi ylittäneensä Suomen ja Neuvostoliiton välisen rajan seikkailumielessä vuoden 1953 toukokuussa. Siitä tuli neljän vuoden kuritushuonetuomio vakoilusta, vaikka sitä ei todistettu, kuten Vasiljev kertoi. Hän pyysi lähetystöltä aineellista apua: lisäravintoa, lääkärinhoitoa ja opiskelua varten tukea 5000 markkaa kuukaudessa. Oikeusministeriön vankeinhoito-osasto lähetti kirjeen ulkoministeriöön, mistä se kahden viikon pohdinnan jälkeen välitettiin Tehtaankadulle. Neuvostoliiton lähetystö ei reagoinut viestiin.

Seuraavan vuoden helmikuussa Vasiljev kirjoitti uudelleen lähetystöön. Kirje näyttää kiertäneen oikeusministeriön jälkeen ulkoministeriön ja suojelupoliisin. Nyt suurlähetystökin havahtui. Suurlähetysneuvos S.T. Loginov vieraili ulkoministeriössä valtiosihteeri R.R. Seppälän luona 7. huhtikuuta 1955. Loginovin viesti oli suorasukainen, Neuvostoviranomaisten mielestä Vasiljev oli Neuvostoliiton kansalainen, joka on rikkonut Neuvostoliiton lakea ylittäessään rajan, Vasiljev piti saada kotimaahansa vastaamaan rikoksestaan.

Palautus ennen vankeusrangaistuksen päättymistä ei ollut lain mukaan mahdollinen, mutta yksi takaportti oli olemassa: presidentti voisi armahtaa vakoilijan. Armoa ei anonut Vasiljev itse, vaan Suomen hallituksen ulkoministeri Johannes Virolainen. Asialla oli kiire, sillä Virolaisella oli tapaaminen Neuvostoliiton suurlähettilään V.Z. Lebedevin kanssa muutaman päivän sisällä, jolloin asialistalla oli myös Vasiljevin tapaus.
Virolaisen ja Lebedevin neuvotteluissa keskusteluissa Virolainen ilmoitti, että Vasiljevin vapautus järjestyy piakkoin. Samalla Virolainen kysyi suomalaisista sotavangeista, mutta Lebedev ei kommentoinut kysymystä millään tavalla.

Presidentti J.K. Paasikivi armahti Vasiljevin ulkoministeriön esityksestä 20.5.1955. Vasiljevin oleskelulupa-anomus hylättiin ja mies päätettiin karkoittaa 28. toukokuuta 1955. Päätöksestä ilmoitettiin heti Tehtaankadulle. Vasiljevin palautus on mielenkiintoinen tapahtuma. Suojelupoliisin etsivä saattoi miehen 27. toukokuutta 1955 Riihimäen keskusvankilasta Vainikkalaan. Suomalaisittain Vasiljev oli osa peliä, jonka panoksena oli mahdollinen sotavankien palauttaminen.

Uhkapeli kannatti, sillä jo 8. elokuuta 1955 Neuvostoliitto palautti Vainikkalaan 26 Suomen kansalaista. Sotavankeja joukossa oli vain yksi, Lotinanpellossa kesäkuussa 1944 vangiksi jäänyt Eero Pelkonen. Kaikki muut olivat päätyneet Neuvostoliittoon pakolla, vahingossa tai tahallaan sodan jälkeen. Mukana oli myös yksi sisäministeri Yrjö Leinon Neuvostoliittoon keväällä 1945 luovuttama ns. Leinon vanki , Dimitri Kuzmin-Karajev. Loikkareiden joukossa oli muun muassa Parikkalassa vuonna 1946 kadonnut ja myöhemmin vakoilusta Neuvostoliitossa ja Suomessa tuomittu Veera Tervaoja.

Vasili Vasiljevia ei enää Suomessa nähty. Myöhemmin miehen oikeaksi nimeksi paljastui Vasili Kasjanov, joka saavutti korkean iän ja eli viimeiset vuotensa Petroskoissa.

Lähdeaineisto: Minä vakooja ISBN 978-951-584-771-3

torstai 27. elokuuta 2009

Jälleenrakennuksen ihme


















Suomi oli ollut sodassa viisi vuotta. Pieni hengähdysaika talvisodan ja jatkosodan välillä oli käytetty etupäässä sotilaalliseen varustautumiseen. Pelastuimme itsenäisenä vapaan yhteiskuntajärjestelmän valtakuntana, vaikka hävisimme sodan. Nyt oli huolehdittava, että verrattomien rintamasotilaittemme sankarityö ei valuisi hukkaan. Suomi oli suunnattomasti köyhtynyt raskaina sotavuosina. Yhteiskunnallinen kehitys oli ollut täysin pysähdyksissä. Kaatuneina olimme menettäneet 85 500 henkeä ja haavoittuneita oli yhteensä noin 210 000, joista monet jäivät invalideiksi. Karjalan alueluovutus oli 9,4 prosenttia Suomen pinta-alasta ja se oli kova taloudellinen isku. Siirtoväkeä oli kaikki alueet yhteen laskien lähes 400 000.

Siirtoväen määrä lääneittäin 31.10.1945
Uudenmaan lääni 60410
Turun ja Porin lääni 71228
Hämeen lääni 65704
Kymen lääni 28302
Mikkelin lääni 29110
Kuopion lääni 45421
Vaasan lääni 70314
Oulun lääni 13104
Lapin lääni 3436
Yhteensä 386830

Yhteiskunnalle oli suuri haaste sodan jälkeen puolen miljoonan sotilaan sijoittaminen siviilielämään, siirtoväen ja rintamiesten asuttaminen, Pohjois-Suomen hävitysten ja kaupunkien pommitusten vaurioiden jälleenrakennus, sotakorvausten maksaminen, tuotannon voimistaminen ja säännöstelyn purkaminen sekä valtiontalouden tasapainottaminen.

Maanhankintalaki

Maan saantiin oikeutettujen asuttaminen edellytti, että heidän sijoittamismahdollisuutensa kullekin paikkakunnalle ennakkoon selvitettiin siinä laajuudessa kuin se oli mahdollista. Ensisijaisesti tämä koski siirtoväkeen kuuluvia henkilöitä.
Jo vuoden 1944 loppupuolella oli ASO hankkinut kunnista luettelot kaikista niiden alueilla sijaitsevista yli 10:n peltohehtaarin tiloista. Näiden pohjalta laadittiin laskemat asutukseen saatavissa olevasta maasta. Ne tehtiin kunnittain ja omistajaryhmittäin siten, että ensisijaisten maanluovuttajien maat käytiin läpi tiloittain ja arvioitiin suurin piirtein, kuinka paljon niistä oli saatavissa peltoa asutukseen. Toissijaisten luovuttajien maat käytiin samalla tavoin läpi.

Juurettoman toisten nurkissa elellyt siirtoväki eläimineen tarvitsi kipeästi viljelysmaiden väliaikaista vuokraamista. Uusia tiloja ei voitu saada aikaan kädenkäänteessä. Toimeton väestö oli saatava edes rajoitetusti tuottavaan työhön. Se oli myös tärkeä mielialakysymys.
Eduskunnan hyväksymien lakien perusteella hankittiin vuokramaata ja vuoden 1944 syyskylvöjä ja vuonna 1945 kylvettävän kevätvehnän, perunan ja juurikasvien viljelyä varten.

Maanhankintalain mukaisia maanluovuttajia on arvioitu olleen noin 16 000 kappaletta. Heidän taloudellisten uhrauksiensa ansioista oli asutustoimintalain täytäntöönpano mahdollinen. Useinkaan heidän uhrauksia ei muistettu. Maanhankintalain mukainen luovutusvelvollisuus oli suhteellisen ankara ja ulottui yksityisenkin maanomistuksen piirissä aina keskikokoiseksi katsottaviin tiloihin asti. Koko maanluovutuksen todellinen paine kohdistui kuitenkin suhteellisen suppeaan viljelijämäärään.
Pääministeri Paasikiven vaatimuksesta maanhankintalakiin tuli kielipykälä, jonka mukaan asutuksella ei saanut muuttaa kuntien sisäisiä kielisuhteita. Käytännössä tämä merkitsi ruotsinkielisten omistaman maan säästymistä asutukselta. Maanhankintalain toteuttamisessa maalaisliittolaisten sydäntä lähinnä oli siirtoväki. Sosiaalidemokraatit ajoivat ensisijaisesti rintamamiesten ja kansandemokraatit maattomien etuja.

Maanhankintalain mukaisia maan saajia olivat siirtoväki sekä sotainvalidit, sotalesket ja heidän perheensä, sotaorvot, perheelliset rintamasotilaat ja tietyin edellytyksin vuokramiehet, tilalta poisjoutuneet työmiehet ja lisäalueen saajat.

Maanhankintalain toteuttaminen lopetti suurmaanomistuksen Suomesta ja sai aikaan laajan maareformin. Uusiin tiloihin maa otettiin ensisijaisesti valtiolta, seurakunnilta, rappiotiloilta, keinottelijoilta ja yhtiöiltä. Maanviljelijät, jotka lain mukaan olivat toissijaisia luovuttajia, olivat kuitenkin suurin luovuttajaryhmä.

Maanhankintalain perusteella maata jaettiin lähes 3 miljoonaa hehtaaria. Runsaat 60 % maasta sai siirtoväki. Rintamamiehet sekä sotalesket ja –invalidit saivat runsaat 60 % muodostuneista yli 94 000 tilasta.

Kotimaan kauppa oli enemmän tavaran jakelua kuin aktiivista myyntitoimintaa. Vuonna 1946 käytössä oli 53 eri ostokorttilajia. Tämän jälkeen niiden määrä alkoi nopeasti vähentyä. Vuoden 1947 inflaatio oli 47 prosenttia elinkustannusindeksillä mitattuna. Liha vapautettiin säännöstelystä vuoden 1947 alussa. Tuotannon lisääntyessä 1948 voitiin purkaa suuri osa elintarvikesäännöstelystä. Kansanhuoltoministeriö lopetettiin vuoden 1949 lopussa. Vasta vuoden 1948-49 inflaatio saatiin hillityksi.

Asutustoiminta

Maata sai siirtoväestä 46 000 perhettä, 12 000 sotaleskeä ja -invalidia tai –orpoa ja 62 000 rintamamiesperhettä.
Asutustoiminnassa pyrittiin siihen, että maataloustilat muodostettiin useamman tilan käsittäviin asutusryhmiin, asutusalueiksi. Alueiden tie- ja kuivatustyöt sekä rakentaminen voitiin toteuttaa keskitetysti ja kustannuksia säästäen. Etelä-Suomessa asutusryhmät saivat useimmiten nimensä suurtilasta, jonka maista ne oli muodostettu. Sen sijaan kylmätila-alueilla asutusalue sai nimen jonkin joen, suon tai muun maastokohdan mukaan.

Sodanjälkeisessä rakentamisessa olosuhteet ja tehtävät olivat monella tavalla vaikeita. Materiaalipula oli valtava ja koko aja oli tarvikkeista kilpailtava sotakorvausteollisuuden kanssa. Rakennuslainoja maanhankintalain tarkoituksiin myönnettiin kaikkiaan noin 170 000 kappaletta, yhteiseltä rahamäärältään noin 400 miljoonaa markkaa. Maanhankintalain mukaisia asuinrakennuksia rakennettiin yli 71 000, kotieläinrakennuksia noin 39 500 ja muita rakennuksia 53 000 kappaletta. Rakennuksista valmistettiin vuosina 1945-1950 noin 91 700 ja vuosina 1950-1955 noin 51 400. Huomattava osa rakennuksista jouduttiin rakentamaan niin sanotuille kylmille tiloille, jotka olivat raivaamattomia ja rakentamattomia. Tällaisia tiloja oli noin 15 000.

Muodostetulle tilalle nimitettiin asukas mahdollisimman pian, ja vapaaehtoisella kaupalla ostettu tila kuului heti ostajalleen. Siirtoväki oli 31.6.1946 mennessä solminut 5635 maataloustilaa
koskevaa hallintosopimusta ja ostanut vapaaehtoisella kaupalla 2057 tilaa. Kahtena seuraavanakin toimintavuotena siirtoväki sai haltuunsa vuodessa n. 7000 maataloustilaa, joista n. 3000 vapaaehtoisella kaupalla.
Vuoden 1948 puolivälissä oli kiirein tarve tullut tyydytetyksi. Tämän jälkeen alkoi hallintasopimusten ja vapaaehtoisten kauppojen määrä nopeasti supistua.
Vuoden 1950 alkupuoliskolla solmittiin enää 140 maataloustilojen hallintosopimusta ja tehtiin 213 näitä koskevaa vapaaehtoista kauppaa. 31.12.1951 mennessä siirtoväki oli saanut haltuunsa
maataloustiloja kaikkiaan 27939, mikä vastaa 84% näitten tilojen hakijoitten lukumäärästä.

Vuonna 1950 järjestettiin ensimmäinen ns. metsämarssi, jolla pyrittiin herättämään sekä maanomistajien että suuren yleisön kiinnostusta metsänparannustöitä kohtaan, joita ”marssin” aikana suoritettiin talkoovoimin.

Saksalaisten tuhojen korjaaminen

Samanaikaisesti maanhankintalain mukaisen rakentamisen kanssa suoritettiin saksalaisten tuhoaman Pohjois-Suomen jälleenrakentaminen. Sekin oli mittava urakka. Kaikkiaan tuhottiin Pohjois-Suomesta 5 460 asuinrakennusta, 4 271 karjarakennusta ja 7 070 muuta talousrakennusta. Lisäksi tuhottiin 720 yksityistä liike yms. rakennusta ja 655 kuntien ja seurakuntien rakennusta, kirkot ja koulut poisluettuna. Lisäksi oli vaurioitunut noin 5 500 asuinrakennusta, 4 200 karjarakennusta , 1 600 muuta talousrakennusta sekä 130 kuntien ja seurakuntien rakennusta. Lapin jälleenrakentaminen oli elämää hallitseva ponnistus vuosien ajan.

Sodanjälkeisen omien kotien jälleenrakentamisen piirissä lasketaan olleen välittömästi yli miljoona henkilöä eli noin 27 prosenttia koko maan silloisesta väestöstä. Suomi oli sodan päättyessä vielä voimakkaasti maatalousvaltainen yhteiskunta, Sen väestöstä yli puolet sai silloin vielä toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta.

Veikko Vennamo johti ASOa

Veikko Vennamo johti sodanjälkeistä omien kotien hankintaa Suomessa. Hän toimi maatalousministeriön asutusasiainosaston (ASO) päällikkönä vuosina 1944-1959. Tehtävään hänet nimitti ministeri Viljami Kalliokoski. Jatkosodan päätyttyä Vennamo järjesti Maatalousministeriön asutusasiainosaston päällikkönä kaikkiaan yli 400 000 evakolle, rintamamiehelle ja kaatuneiden omaisille uudet maatilat tai rakennustontit muualle Suomeen maanhankintalain perusteella. Vennamo näki välttämättömäksi myös pakkolunastaa yksityisiä maita uusille tiloille, mitä MTK ja eduskunnan oikeisto vastustivat. Vennamon merkittävin saavutus lienee tämä maaomistuksen uusjako, joka oli ja on yhä Suomen historian suurin maareformi. Siirtoväen ja rintamamiesten asuttamisen lisäksi kyseessä oli suuri maatalouden rakennemuutos: ennen sotia maaseudulla oli ollut noin 200 000–250 000 mäkitupalaista, maatalouden kausityöläistä. Tämä väestönosa sai nyt maata muuttuen pienviljelijöiksi. Samalla tavalla integroitiin sodasta veteraanina tai pakolaisena palaava työväestö muuhun yhteiskuntaan. Vennamon työ ASOssa kesti vuoteen 1959 asti. Poliittista merkitystä asutustilallisuudella oli muun muassa Suomen Pientalonpoikien Puolueen ja sen seuraajan Suomen Maaseudun Puolueen synnyssä ja kehityksessä.

Perustettujen tilojen kohtalo

Kaupungistuminen ja maa- ja metsätalouden rakennemuutos teki lopulta 1960-luvulla useat tilat elinkelvottomiksi. Suurten ikäluokkien kasvaessa aikuisikään moottorisahan ja traktorin laajamittainen käyttöönotto vähensivät maa- ja metsätalouden työvoimantarvetta samalla, kun maaseudun väestö kasvoi nopeasti. Samalla koulujärjestelmän voimakas laajeneminen toi opisto- ja korkeakouluasteen sivistyksen nuorten ulottuville entistä laajemmassa mitassa. Vaikka tilojen alkuperäiset omistajat jäivät yleensä kotiin, seuraava sukupolvi muutti työn perässä kaupunkeihin ja Ruotsiin. Suomesta tuli 1970-luvun puoleenväliin mennessä länsimainen teollisuusyhteiskunta.
Asutustila (myös Maanhankintatila) on asutustarkoituksiin perustettu maatila, jollaisia toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945 säädetyn Maanhankintalain perusteella perustettiin Suomeen yli 100 000. Osa asutustiloista muodostettiin vanhoille viljelysmaille, jolloin asutustila sai jo perustamisvaiheessa pienen alan viljeltävää peltoa. Työläämmän vaihtoehdon edessä taas olivat ne asutustilalliset, jotka saivat niin kutsutun kylmän tilan. Näillä noin 16 000 tilalla työ aloitettiin metsän raivaamisella niin rakennusten kuin peltojenkin tieltä.
Muodostettuja tiloja oli kuutta eri tyyppiä: viljelystiloja (peltoa 6–15 hehtaaria) muodostettiin noin 30 000 kappaletta, asuntoviljelystiloja (peltoa 2–6 hehtaaria) muodostettiin noin 15 000 kappaletta, asuntotiloja ja tontteja (niin sanotut rintamamiestalot) noin 56 000 kappaletta, kalastustiloja noin 700 kappaletta, lisämaita noin 33 000 kappaletta ja yhteismetsiä ja -laitumia noin 1000 kappaletta.

Lähdeaineisto:
Veikko Vennamo – P.O. Väisänen: Jälleenrakennuksen ihme ISBN 951-20-3099-3
Suomen historian pikkujättiläinen ISBN 951-0-14253-0
Heikki Eskelinen: Itsenäisyytemme vuosikymmenet 1917-1966
Itsenäisen Suomen historia 3ISBN 951-35-5157-1
Jouko Vahtola Suomen historia ISBN 951-1-17397-9
Kari Hokkanen Maalaisliitto-Keskustan historia 4 ISBN 951-1-18339-7
Tasavallan vuodet 1917-1987 ISBN 951-6657-6
Pentti Virrankoski Suomen historia 2ISBN 951-746-342-1

maanantai 24. elokuuta 2009

Oslon talviolympialaiset 1952




Yläkuvassa väsynyt Veikko Hakulinen saapumassa 50 km:n hiihdossa maaliin. Alakuvassa 10 km:n hiihdon voittaja Lydia Wideman.










Kuudennet talviolympialaiset erosivat edellisistä sikäli, että ne olivat ensimmäiset kisat, jotka järjestettiin suurkaupungissa ja isäntämaan pääkaupungissa. Oslo oli vanhastaan huomattava talviurheilukeskus, jonka urheilupaikat esim. Holmenkollen hyppyrimäkineen ja Bislettin stadion olivat urheilijoille tuttuja aiemmilta vuosilta. Jääkiekkoa varten rakennettiin Josdal Amfin tekojäärata ja kelkkailua varten rata Frognerseterenille ja pujottelua varten Rodjleivaan Holmenkollenin lähelle sekä syöksylaskua ja suurpujottelua varten radat Norefjellille 120 km Oslosta luoteeseen. Oslon kisojen huomattavin uutuus oli naisten 10 km:n ensiesiintyminen olympiatasolla. Osallistuneita kansakuntia oli 30, kilpailijoita 732 ja lajeja 22.

Suomella menestystä

Suomi nousi Oslon kisoissa vihdoin hiihtomaailman huipulle. Suomalaishiihtäjät saavuttivat Holmenkollenin laduilla kahdeksan mitalia kymmenestä mahdollisesta. Veikko Hakulinen voitti 50 km kilvan kuuluisalla ajalla 3.33.33, viestissä Suomi otti ylivoimaisen mestaruuden ja ensimmäistä kertaa olympiaohjelmassa olleessa naisten 10 kilometrin hiihdossa Lydia Wideman, Mirja Hietamies ja Siiri Rantanen puhdistivat palkintopöydän. Heikki Hasu sai tosin tyytyä yhdistetyn hopeaan. Pentti Alosen 14:s sija pujottelussa pysyi Suomen parhaana alppihiihtosijoituksena vuoden 1998 kisoihin saakka. Jäälajeissa ei Suomelle sitä vastoin tullut menestystä. Pikaluistelijat jäivät ilman mitaleita. Toivo Salonen oli 500 metrin luistelussa kahdeksas ja Lassi Parkkinen 1500 metrin luistelussa kuudes. Toivo Lammio oli 5000 metrin luistelussa seitsemäs ja 10 000 metrillä neljäs. Jääkiekkoleijonien kauan odotettu olympiadebyytti tuotti 7. sijan 9 joukkueen turnauksessa. Näytöslajina pelatussa jääpalloturnauksessakin Suomi jäi kolmanneksi.

18 km ja yhdistetty Norjalle

Kisojen ensimmäinen laji oli 18 km:n hiihto. Hallgeir Brenden voitti ajalla 1.01,34. Hopeaa voitti Suomen Tapio Mäkelä ajalla 1.02,09 ja pronssia Suomen Paavo Lonkila ajalla 1.02,20. Neljänneksi sijoittui Heikki Hasu ajalla 1.02,24. Tauno Sipilä oli kahdeksas, Toivo Oikarinen 10.s, Paavo Korhonen 14. ,Aulis Sipponen 16. ja Eeti Nieminen 21.
Yhdistetyssä Heikki Hasulla oli puolustettavanaan Sant Moritzin olympiavoitto ja Lake Placidin (1950) maailmanmestaruus. Tällä kertaa hän ei onnistunut mäessä aivan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta hiihdossa Hasu oli omaa luokkaansa. Norjan Simon Slåttvik voitti yhdistetyn kisan, Heikki Hasu oli toinen ja Norjan Sverre Stenersen kolmas. Paavo Korhonen oli neljäs, Aulis Sipponen 7. ja Eeti Nieminen 8.

Unohtumattomat 3.33,33

Kun tiistai vaihtui keskiviikoksi helmikuun 20. päiväksi 1952, oli alhaalla laaksoissakin jo kylmää. Mora-Nisse Karlsson oli Oslon olympiakilvan suosikki. Hän tiesi sen ja tunsi paineet, mutta oli kyllin rutinoitunut antaakseen niiden häiritä uniaan. Hyvin nukkuivat myös muut ruotsalaiset viiden peninkulman hiihtäjät – Arthur Herrdin, Anders Törnkvist ja Gunnar Eriksson. He luottivat itseensä ja tosiasioihin. Valkoasuiset ruotsalaishiihtäjät olivat ottaneet edellisissä olympiakisoissa kolmoisvoiton pikamatkalla ja kaksoisvoiton viidellä kympillä ja pistäneet vallan hyrskyn myrskyn edellisissä MM-kisoissa vain pari vuotta aikaisemmin: kaksoisvoitto pikamatkalla ja neljä kärkisijaa viidellä kympillä! Mora-Nisse oli jo 35-vuotias, Herrdin ja Törnkvist 34 vuotta ja Erikssonkin jo 31 kesää nähnyt.

Eero Kolehmainen, suomalainen isäntämies Hämytsaaresta Saimaan sokkeloisilta vesiltä, oli puolestaan täyttänyt 33 vuotta, mutta oli silti pelkkää rautaa. Kello 10.01 lähti ensimmäinen mies viidenpeninkulman taipaleelle. Hän oli Kalevi Mononen. Hänen osaa ei kadehtinut, sillä turistit olivat sotkeneet ladun jauhoksi ja ajoittain vain latumerkistä näki missä reitti oikeastaan kulki. Ensimmäisellä tarkastusasemalla Mora-Nisse oli jäänyt Eero Kolehmaisesta minuutin ja 20 sekuntia. Puolimatkassa ero oli jo neljä minuuttia 35 sekuntia. Loppuvaiheet muodostuivat unohtumattomiksi: 30 kilometrin kohdalla Mora-Nisse oli supistanut eron 2,20:een. Kahdeksan kilometriä ennen maalia se oli 50 sekuntia.

Veikko Hakulinen oli se uusi mies, josta norjalaiset ja ruotsalaiset eivät tienneet paljoakaan. Eero Kolehmaisen he tunsivat, samoin Kalevi Monosen ja Pekka Kuvajan. Ensimmäinen sävähdyttävä tieto tuli 25 kilometrin epäviralliselta latuasemalta: Hakulinen johtaa! Eero Kolehmainen huiski kolmantena, Kalevi Mononen neljäntenä. Mora-Nisse oli hyökkäysasemissa kuudentena.

Veikko Hakulinen, tuo kalpea ja horjahteleva hahmo, lähestyi maalia lepattava popliinipusakka ja väljät housut hiestä tummana. Hän työnteli pehmennein käsivarsin hevosenkenkään vievän kävelysillan sivuitse, erotti ison valkoisen maalivaatteen, mutta tuskin muuta. Maalissa hän vaipui silmät puoliummessa vastaanottajien käsivarsille; Åke Wahlroos tuki häntä ja Åke Svensk irrotti sukset hänen jalastaan, hän ei saanut sanaakaan suustaan.

Tarkalleen 24 minuuttia ja 39 sekuntia myöhemmin hiihti perille Eero Kolehmainen: hopeaa. Mora-Nisse Karlsson oli lykkinyt maaliin kuutisentoista minuuttia Veikko Hakulisen jälkeen. Hän oli hävinnyt yllättäjälle hieman vaille kuusi minuuttia. Ruotsalaisten katastrofi oli täydellinen: Mora-Nisse kuudes, Anders Törnkvist kymmenes. Hakulisen legendaariseksi muodostunut voittoaika oli 3.33,33. Hämytsaaren isäntä Eero Kolehmainen oli toinen ajalla 3.38,11. Kolmanneksi sijoittui Norjan Magnar Estenstad ajalla 3.38,28.

Kultaa, hopeaa ja pronssia

Helmikuun 23. päivänä 1952 oli vuorossa naisten 10 km:n hiihto. Naisten pääsy olympialadulle oli sinänsä aikamoinen rysäys, suurta kestävyyttä vaativia lajeja pidettiin heille sopimattomina. Ja nyt kymmenen kilometriä … ja kilpaa! Eikö lyhyempikin matka olisi riittänyt? Eihän naisten pisin juoksumatka olympialaisissakaan ollut kuin 200 metriä.
Kello 11.00,30 sauvoi ensimmäisenä naisena olympialadulle ammustehtaan työläinen Vihtavuorelta, Sirkka Polkunen. Viimeisenä lähti matkaan talontytär Lemiltä, Mirja Hietamies. Väliaika-asemalla puolimatkan jälkeen Lydia Wideman johti minuutilla, Mirja Hietamies hiihti toisena ja 10 sekunnin päässä Sirkka Polkunen ja Ruotsin Märta Nordberg. Siiri Rantanen hurjilla käsivoimillaan työnteli vain viisi sekuntia parivaljakosta jääneenä. Vajaan kymmenen minuutin kuluessa selkeni koko riemastuttava totuus: Lydia Wideman voitti ajalla 41,40, Mirja Hietamies hopeaa 42,39 ja Siiri Rantanen pronssia 42,50. Vain Sirkka Polkunen oli joutunut hellittämään ja jäi viidenneksi ajalla 43,07. Märta Nordberg pääsi rikkomaan suomalaisrintaman.

Viestivoitto

Miesten 4x10 kilometrin viesti ratkesi jo ensimmäisellä osuudella, jolla Heikki Hasu jätti muut kauaksi taakseen. Paavo Lonkila lisäsi toisella osuudella Suomen etumatkaa yli minuutilla. Urpo Korhosella ja Tapio Mäkelällä oli helppo tehtävä varmistaa Suomen kultamitali ajalla 2.20,16. Norja hävisi lähes kolme minuuttia.
Oslon talviolympialaiset merkitsivät Suomen hiihdon uutta tulemista. Suomalaiset mitalistit
Kultaa
• Veikko Hakulinen (hiihto, 50 km)
• Heikki Hasu, Paavo Lonkila, Urpo Korhonen ja Tapio Mäkelä (hiihto, 4 x 10 km viesti)
• Lydia Wideman (hiihto, 10 km)
Hopeaa
• Tapio Mäkelä (hiihto, 18 km)
• Eero Kolehmainen (hiihto, 50 km)
• Heikki Hasu (yhdistetty)
• Mirja Hietamies (hiihto, 10 km)
Pronssia
• Paavo Lonkila (hiihto, 18 km)
• Siiri Rantanen (hiihto, 10 km)

Kuuntele Elävä Arkisto Oslon talviolympialaisista
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=3&ag=16&t=171


Lähdeaineisto:
Antero Raevuori: Huippu-urheilun maailma 4 ISBN 951-0-08692-4
Helge Nygren – Markku Siukonen: Suuri Olympiateos 1-2 ISBN 951-9466-05-3

sunnuntai 23. elokuuta 2009

Helsingin olympialaiset 1952


















Vuoden 1952 kesäolympialaiset (19. heinäkuuta 19523. elokuuta 1952) olivat järjestyksessä 13. järjestetyt kesäolympialaiset. Ne olivat ensimmäiset ja toistaiseksi ainoat Suomen isännöimät olympialaiset ja yksi eniten huomiota saaneista Suomessa koskaan järjestetyistä tapahtumista.
Helsinki oli alkujaan saanut hoidettavakseen vuoden 1940 kesäolympialaiset, jotka kuitenkin peruutettiin talvisodan takia. Lopulta Helsingille myönnettiin sodan jälkeen vuoden 1952 kesäolympialaisten järjestäminen. Kisojen avajaiset olivat 19. heinäkuuta, ja Paavo Nurmi sytytti olympiatulen.
Kisajulisteen suunnitteli jo vuoden 1940 olympialaisia varten mainospiirtäjä Ilmari Sysimetsä. Julisteen suunnittelusta järjestettiin 1938 kilpailu, jonka Sysimetsä voitti. Julisteen päivämääriin ja karttaan tehtiin tarpeelliset muutokset, kun uusista kisoista tehtiin päätös.

Kisoihin osallistui 4 925 urheilijaa, joista naisia oli 518. Kisoihin osallistui 69 maata, joista yhteensä 43 pääsi mitaleille 149 lajissa. Yhdysvallat oli menestynein osanottajamaa. Toiseksi suurimman mitalisaaliin sai ensimmäistä kertaa kisoihin osallistunut Neuvostoliitto. Isäntämaa Suomi oli mitalitilaston kahdeksas 22:lla mitalilla, joista kuusi oli kultaa.
Suomalaisista kultamitalin voittivat Kelpo Gröndahl painissa, Pentti Hämäläinen nyrkkeilyssä, Thorvald Strömberg melonnassa, Kurt Wires ja Yrjö Hietanen melonnassa sekä Sylvi Saimo melonnassa.


Kelpo Gröndahl

Kelpo Gröndahl oli ympäristönsä tuote monessa suhteessa – poliittisesti ja urheilullisesti, niin myös ihmisenä. Isä oli kalastaja, ja pienestä pitäen poika seurasi isäänsä merelle. Porvarillinen elämänkuva ei niihin olosuhteisiin istunut. Sukurasite painoi sekin: koti oli vasemmistolainen ja äidin veli oli häipynyt itärajan yli joskus 1920-luvulla. Paini oli satamakylän ainoa urheilu ja mikäpä laji miehille olisi paremmin sopinutkaan. He olivat ruumiillisen työntekijöitä, vahvoja pakanoita ja poikkeavan suurikokoisia. Kilpailumatkoilla Gröndahl kärytti tupakkaa ja antoi kuvan, että harjoitteli vähän.
Suomen Painiliitossa Kelpo Gröndahlia ei katsottu suopeasti. Hän oli kommunisti. Kelpo Gröndahl oli suorapuheinen mies ja kiusallinen ilmestys painiliiton herroille. Reposaarelainen sai karsia karsimistaan päästyään ennen kuin tie edustustehtäviin aukesi. Ennen Helsingin olympialaisten alkua viimeisten olympiakarsintojen jälkeen Suomen Urheilulehden pakinoitsija Mikko Mäkelä otsikoi juttunsa: Onko Gröndahl enää painija? Kirjoitus läikytti maljan yli reunojensa. Se kirvoitti Kelpo Gröndahlista esiin niitä uskomattomia ihmisvoimia, joiden olemassaolo tiedetään, mutta joiden irrottamiseksi tiedemiehet tekevät ankaraa työtä. Hän oli suorastaan hysteerinen, kun olympiakisat alkoivat: -Jumalauta, näytän niille porvareille.

Kelpo Gröndahl heitteli ja siirteli isoja miehiä raivon vallassa, teki ottelusta otteluun parempaa jälkeä kuin fyysinen kunto edellytti, ja kirautti jokaisen voiton jälkeen hampaittensa välistä: _mä haluan nähdä sen Himperin naaman kun mä voitan kultamitalin! Kun olympiavoitto oli selvä, konsuli Arvo Himberg riensi onnittelemaan, mutta Kelpo Gröndahl ei tarttunut ojennettuun käteen. Hän nousi Messuhallin palkintokorokkeelle, kuunteli jäykkänä ja punoittavin niskoin kansallislaulun ja matkusti Reposaareen.

Kaikki kisojen kultamitalivoittajat kutsuttiin kisojen päätökseksi presidentti Juho Kusti Paasikiven luo. Meloja Sylvi Saimo oli jo ehtinyt kotiinsa Lievestuoreelle, mutta hänet lennätettiin Luonnetjärveltä Helsinkiin. Kotiinsa oli jo ehtinyt Kelpo Gröndahl ja kotona pysyi, ei soinut puhelin vaikka mies sisimmässään soittoa odottelikin.

Painijauran seurasi mittava poliitikon ura. Gröndahl toimi SKDL:n edustajana Porin valtuustossa 1951-1964 jas jälleen vuodesta 1973 lähtien. Presidentin valitsijamiehenä hän oli 1956 ja SKDL:n kansanedustajana vuodesta 1962 vuoteen 1970. Porin kaupunginvaltuustossa Kelpo Gröndahl ei pitänyt puheen puhetta, eikä liioin kahdeksana eduskuntavuotenaan. Kerran hän sentään pyysi puheenvuoroa: - Eiköhän avata ikkuna…

Pentti Hämäläinen

Kotkalainen Pentti Hämäläinen oli kivunnut olympiakehään jo kolmasti ja myös sieltä voittajana poistunut. Brittivasuri Tommy Nicholls oli horjunut kotkalaisen koukkujen edessä. Liikkuva ja hanakasti lyövä puolalainen Henryk Niedswiedzki oli pistänyt täyden höryn päälle, mutta kotkalaisen pitkät ja tarkoin harkitut heilahduslyönnit kypsyttivät hänet. Etelä-Afrikan pitkä, vasta 17-vuotias Helmut van Gravenitz poistui hänkin pää painuksissa kehästä.

Pentti Hämäläisen tili näytti tosi komealta: kolme ottelua ja kolme voittoa kaikin tuomariäänin. Mutta sitten odotti pahin, Gennadij Garbuzov. Ensi sekunneista alkaen vaalea suomalainen pisti päälle täyden iskumyllyn. Iskut olivat lujia, puhtaita ja tarkkoja. Pelätty vastustaja ei saanut juuri mitään aikaan. Arvostelutuomareiden kynät piirsivät papereihin kullanhohtoisia numeroita… 20-16, 20-17, 20-16. Messuhallissa syntyi, nousi ja kasvoi huuto, joka huipentui odotettuun kuulutukseen: Voittaja kaikin tuomariäänin Pentti Hämäläinen Suomi.

Äiti oli elättänyt Pentti Hämäläistä ja hänen viittä veljeään kovalla ruumiillisella työllä siitä asti kun isä kuoli talvisodan aattona 1939. Äiti oli kannustanut heitä nyrkkeilemään ja oli seurannut poikiensa harjoittelua salilla kuin valmentaja ikään. Ja kun Pentti Hämäläinen kuulutettiin olympiavoittajaksi, kymmenet vahvat kädet kantoivat pojan katsomoon äitinsä luo, jolle tämä antoi tuoreet voittoruusunsa. Hetki oli liikuttava ja unohtumaton, mutta sitä oli edeltänyt piinaava epätietoisuus: Pentti Hämäläinen vai John McNally, Irlanti? Itävaltalainen pistetuomari antoi äänensä suomalaiselle 60-57, brittien pistetuomari irlantilaiselle 59-58 ja amerikkalainen Peter Schwinger Pentti Hämäläiselle numeroin 60-56. Pentti Hämäläinen oli olympiavoittaja tuomariäänin 2-1.

Sylvi Saimo

Vapunaattona 1946 ylimääräinen vanginvartija Sylvi Saimo luki Hämeen Sanomista: Pallo-Kerho kutsuu kaikkia pesäpalloilusta kiinnostuneita harjoituksiin. Sylvi Saimo meni harjoituksiin. Kouraan tyrkättiin metrinen kalikka, jonka tulokas nosti olalleen kuin tulitikun ja latasi pallon laakana 70 metrin päässä olevan tanssilavan seinään. Hennommat eevat töllistelivät suoritusta epäuskoisena, mutta vakuudeksi neiti Saimo veteli puolenkymmentä ruislaakaa seinään, kääri hihansa ja poistui muina miehinä.

Evakkotyttö oli syntyisin maanviljelijäperheestä Jaakkiman Reuskalan kylästä, mistä Sylvi sylivauvana siirtyi perheensä mukana Sortavalan maalaiskunnan Kuokkaniemeen isoisänsä Johannes Sikiön omistamalle Ylätepon tilalle. Talvisota vei Saimot evakkoon ja kotikunnaat oli jätettävä lopullisesti 1944. Sylvi Saimo puolusti maataan lottana ja ilmavalvontatehtävissä Suomenlinnassa, Kannaksella, Karhumäessä ja Äänislinnassa. Urheilu oli asemasotavaiheen aikana muodissa, ja talvella 1943 Sylvi Saimo voitti hiihdossa Lydia Widemanin, josta oli tuleva olympiavoittaja. Parhaat vuodet kuluivat molemmilta huomattavasti totisemmissa merkeissä: kyse oli kansakunnan olemassaolosta. Urheiltiin itsenäisyydellä.

Saimot joutuivat evakkomatkalla Laukaan Lievestuoreelle, jossa osoitettiin asuttavaksi kivinen, metsittynyt ja syrjäinen Ala-Raivion tila keskellä korpea. Kukaan muu ei ollut sitä huolinut. Sylvi Saimo melonnasta innostuttuaan haki ja pääsi Vierumäen urheiluopiston pitkälle kurssille sen v. 1947-48 ja voimisteli Suurkisoissa 1947 Hämeenlinnan Tarmon naisjoukkueessa. Huima kehitys tuli kesällä 1948 ja Sylvi Saimo lähti Lontoon olympialaisiin. Kisoista muodostui hänelle pettymys. Oppia Sylvi Saimo kuitenkin ammensi. Heti seuraavana keväänä vesien auetessa melonta alkoi vuorotellen ojankaivuun kanssa. Omat olympialaiset oli se taikasana, joka sulatti maatöissä turtuneen melojattaren ajatukset ja lihakset haaveilemaan viittä hyvää ja kahdeksaa kaunista. Luottamus Sylvi Saimoon ei ollut järin suuri sillä vielä Helsingin olympiakilpaa edeltävänä perjantaina hänet pistettiin karsimaan paikasta Greta Grönholmin kanssa.

Kun Helsingin olympialaisissa Sylvi Saimo loppujen lopuksi pääsi kanoottiinsa hän tiesi syöneensä ruisleipää roimasti enemmän kuin muut, eikä hän ajatellut olevansa jo 37-vuotias. Vaarallisimmalla kilpailijalla Itävallan Gertrude Liebhartilla oli hänelläkin jo kolme vuosikymmentä takanaan. Jo ensimmäisistä vedoista alkaen Sylvi Saimo tunsi onnistuvansa. Hypnoottisen varmasti Saimo kauhaisi viimeisen vetonsa 500 metrin päätteeksi ja tiesi voittaneensa. Eroa Itävallan Gertrude Liebhartiin oli vain neljä kymmenystä, mutta se riitti.
Yhtä reippain ottein Sylvi Saimo ryhtyi ajamaan Keski-Suomen syrjäseutujen asiaa eduskunnassa.

Thorvald Strömberg

Heinäkuun 27. päivän iltana 1952 valtava huutomyrsky Helsingin olympiastadion suppilosta ja levittäytyi yli kaupungin kuin suuri sieni. Emil Zatopek oli ilmestynyt stadionille olympiamaratonin voittajana juhlittuna kolminkertaisena kultamitalimiehenä. Voimakas kohina kantautui myös Taivallahden soutustadionille, muutaman kilometrin päähän, missä maailman parhaat melojat keskittyivät kajakkien raskaaseen 10 000 metrin olympiakilpaan. Ruotsin melojakuningas Gert Fredriksson ja hänen kruununprinssinsä Thorvald Stromberg muodistivat kilvan kiihottavimman taisteluparin.

Kisan alkumatkalla ruotsalainen oli jäänyt kyttäämään puolen kanootinmitan päähän Thorvald Stgrömbergin ”svallista”. Strömberg harvensi tahtiaan ja silloin Gert Fredriksson hermostui. – Vedä Thorvald, vedä hemmetissä, muut ovat kohta perässä! – Vedä itse kun siellä lahjaksi takana kyttää! Sähisevä vuoropuhelu käytiin ruotsiksi – suomea Torvald Strömberg ei edes osannut. Rannalla henkeään pidättelevät katsojat eivät tienneet keskustelusta mitään. He näkivät vain Strömbergin kanootin, hänen harkitut vetonsa ja hänen niskaansa huokuvan ruotsalaisen melanpyörityksen. Jokainen tajusi, että muut olisivat tässä taistelussa huutolaispoikia.

Yhdeksän kilometriä takana ja tilanne aivan sama: kärjessä Thorvald Strömberg hikinen otsa päättäväisesti kurtussa, perässä Gert Fredriksson luihuna kuin haaskalle aikova sakaali. Viimeisellä kilometrillä jokaisen oli otettava oma rata. Häviävä hetki ja mittelö räjähti vauhtiin. Pyörteet syvenivät ja käsivarret saivat ampiaispiston, selkälihakset pullistuivat ja olivat repiä riekaleiksi trikoopaidan. Rannalla repesi huuto, yleisö huusi kuin henkensä edestä, niin hirmuinen oli kahden viikingin kohtaaminen. Mutta nuo kaksi olivat kuuroja, sokeita, mykkiä, he puhuivat vain lihaksillaan ja kireillä ilmeillään. Enää 500 metriä eikä mitään eroa. Kaksi keulaa samalla tasolla, kaksi kanoottia kuin yhteenliimattuina. Sentti sentiltä putosi ruotsalaiskanootin keula alemmas. Loppuun asti suomalainen repi hurjasti ja tuhkanharmaaksi valahtanut ruotsalainen nytkähteli maaliin kaukana takana. Suomi oli saanut kultaa melonnan kuninkuusmatkalla.

Wires ja Hietanen

Kurt Wires (alk. Virtanen) voitti kultamitalin melonnan K-luokassa sähköasentaja Yrjö Hietasen kanssa 1000 metrillä ja 10 000 metrillä Helsingin olympialaisissa 1952. Kurt Wires oli voittanut hopeamitalin Lontoon olympialaisissa 10 000 metrillä.

Katso Kajakkikaksikko Wires-Hietanen

Helsingin olympialaiset 1952 Wikipedia

Helsingin olympialaiset 1952
http://www.urheiluarkisto.fi/kisat1952/index52.htm

Helsingin Olympialaiset 1952
http://www.mrl.edu.hel.fi/eu/megaevents/Helsinki52.htm

Helsingin olympialaiset 1952 Elävä arkisto
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=3&ag=15&t=164

Lähdeaineisto:
Antero Raevuori: Huippu-urheilun maailma 3 ISBN 951-0-08691-6Helge Nygren – Markku Siukonen: Suuri olympiateos ISBN 951-9466-05-3

lauantai 22. elokuuta 2009

Armi Kuusela – myytti, julkkis ja supertähti




















Armi Kuuselan nostama hurma on jälkipolville arvoitus. Miten missistä voi tulla kansakunnan itsetunnon kohentaja ja palvottu ikoni? On varsin todennäköistä, että Suomen vaaran vuodet vaikuttivat Miss Universum 1952-lopputulokseen. Poliittinen epävarmuus yhdistettynä aineelliseen ja henkiseen ahdinkoon oli puolestaan omiaan nostamaan Miss Universum-tittelin voittaneen koulutytön mystiseen asemaan. Armista tuli kertaheitolla sadun hyvä haltijatar. Hänen voittonsa oli samalla koko Suomen kansa voitto. Se oli lupaus paremmasta tulevaisuudesta.

Vahvasti politisoituneella 1950-luvulla jokainen tiesi, kuuluiko oikeistolaiseen vai vasemmistolaiseen leiriin. Kuuselan perheessä molemmat vanhemmat olivat yrittäjiä ja oikeistolaisia. Isä Aarne oli ollut suojeluskuntalainen. Vapaaehtoisen hän osallistui Viron vapaussotaan jo 17-vuotiaana vuosina 1918-1919. Armin äiti Martta oli sodan aikana lotta, perheen vanhimmat tyttäret Sirkka ja Irma pikkulottia. Valtion määräyksestä sekä suojeluskunnat että Lotta-järjestö kiellettiin vuonna 1944.

Armi Kuuselan vanhemmat Aarne Kuusela ja Martta Kyrö tapasivat Ontariossa Kanadassa, jossa he menivät naimisiin. Kuuselat muuttivat myöhemmin Muhokselle, jossa Armi syntyi. Armi kävi keskikoulun Muhoksella ja aloitti sen jälkeen vuonna 1951 Porvoon naisopistossa.
Nuori urheilullinen Johannes Reitamo oli loukannut talvisodassa polvensa ja jatkosodassa menettänyt toisen jalkansa. Sotavuosien jälkeen hän ryhtyi ahkerasti työskentelemään sotainvalidien hyväksi ja sai 1940 perustetun Sotainvalidien Veljesliiton yhdistysjaoston päällikön paikan. Veljesliitto oli perustettu, koska valtio ei pystynyt auttamaan isänmaan puolesta haavoittuneita miehiä. Varoja hankittiin mm. järjestämällä maksullisia viihdetilaisuuksia, joista suurimmat olivat Kalajoen ja Vääksyn juhannusjuhlat. Alkuvuonna 1952 Reitamo totesi, että Veljesliiton juhlatilaisuuksiin oli keksittävä uusi vetonaula. Suomen Neito oli häntä aina kiehtonut.

Johannes Reitamo istui Sotainvalidien Veljesliiton liittokokouksen veljesiltaa Oulussa hotelli Arinan ravintolassa. Sopivaa ehdokasta Suomen Neidoksi ei vielä ollut. Kun vieressä istuva Pohjois-Pohjanmaan naisjaoston puheenjohtaja kuuli tilanteen, hän sanoi, että Muhoksella on eräs kaunis Porvoon Naisopistossa opiskeleva kauppiaan tytär. Johannes Reitamo kirjoitti ohjelmavihon reunaan nimen Armi Kuusela ja hän lähti Helsingin naistoimikunnan puheenjohtajan Julia Laineen kanssa seuraavana päivänä Porvooseen tapaamaan Armi Kuuselaa.

Kello oli jo kymmenen illalla vieraiden saapuessa. Koulu valvoi tarkkaan oppilaiden menemisiä. Kello 21.00 mennessä piti jokaisen olla huoneessaan. Eräs opettajista saapui Armin huoneeseen ja kertoi, että täällä on ryhmä Sotainvalidien veljesliitosta. Armi Kuusela ei tiennyt asiasta yhtään mitään etukäteen. Koska delegaatio vaikutti arvovaltaiselta, opettaja päästi tytön tapaamaan delegaatiota. Ryhmän puheenjohtaja Johannes Reitamo pyysi Armia osallistumaan Suomen Neito-kilpailuun. Armin ensimmäinen reaktio oli täysin kielteinen. Hän halusi käydä koulun loppuun ja sen jälkeen opiskella kieliä. Reitamo uskoi Armin menestykseen Suomi Neito-kisassa ja antoi neuvoja, miten mahdolliseen voittoon tulisi suhtautua. Kun Armi voitti Suomen Neito -kilpailun 24. toukokuuta 1952, hän sai palkinnoksi rasian suklaata, kultaisen rannerenkaan ja kaksi Pan American Airwaysin lahjoittamaa lentolippua Yhdysvaltoihin. 17. kesäkuuta Armi matkusti Yhdysvaltoihin ja osallistui Miss Universe -kilpailuun.

Suomen Neito-tittelin myötä alkoivat valmistelut Miss Universum-kilpailuun. Armille oli järjestettävä matkapuvusto sekä lahjat amerikkalaiselle isäntäväelle. New Yorkissa missit tapasivat kaupungin pormestarin, Reitamo halusi Armin vievän tuliaislahjana Jean Sibeliuksen omakätisin tervehdyksin varustetut Finlandia-sävellyksen nuotit. Idea oli oivallinen. Maailmankuulu säveltäjämme Jean Sibelius oli erityisen arvostettu juuri Yhdysvalloissa. Talvisodan puhjettua supervalta oli tarjonnut iäkkäälle säveltäjämestarille turvapaikkaa. Reitamo sai järjestetyksi audienssin Ainolaan. Sibelius suostui mielihyvin Reitamon pyyntöön.

Kaunottaremme lähtöpäivänä kesäkuun 17, kerääntyi Malmin lentokentälle iso joukko saattajia. Ylioppilaskunnan Laulajien vahvistettu kvartetti esitti 1800-luvulla eläneen saksalaisromantikon Gustav Adolf Härtelin säveltämän ja Toivo Muroman suomentaman koskettavan ylitysseranadin Sua tervehdin.

Armi Kuusela-Hilario (s. 20. elokuuta 1934 Muhos) voitti maailman kauneimman naisen tittelin Miss Universum -kilpailussa 29. kesäkuuta 1952. Hän aiheutti Suomessa olympiavuonna kohun astuttuaan koulutytöstä kansainväliseen julkisuuteen. Suomen Neito -kilpailun hän oli voittanut 24. toukokuuta 1952.

Kilpailussa Long Beachissä Kaliforniassa oli 29 osallistujaa. Armi voitti koko kilpailun 29. kesäkuuta 1952. Armin voitettua kilpailun, Suomessa kuvattiin elokuva Maailman kaunein tyttö, jossa esiintyivät Armi ja Tauno Palo. Elokuvan käsikirjoitti Mika Waltari ja ohjasi Veikko Itkonen.

Armi oli kilpailut voittaessaan vasta 17-vuotias eikä alaikäisenä olisi saanut osallistua. Kesäkuun 30. päivänä 1952 Suomessa oli yksi uutinen yli muiden: Armi Kuusela on voittanut Miss Universum-kilpailut!

Elokuun 1. päivänä Armi Kuusela saapui Suomeen. Hän kertoo, että oletin vastassa olevan vain sukulaiset ja perhe sekä pieni vastaanottoryhmä, ja sillä selvä. Pelästyin nähdessäni lentokoneen ikkunasta väkimäärän. Kun ovi avattiin ja katsoin kansanjoukkoa, pelästyin vielä enemmän. Selviydyttyään tullista Armi pujahti poliisiautoon, joka kyyditsi hänet pois lentokenttäalueelta. Ihmiset tungeksivat epätoivoisesti nähdäkseen hänet edes vilaukselta. Kekseliäs poliisi ehdotti, että Armi voisi nousta seisomaan poliisiauton katolle, jotta mahdollisimman moni näkisi hänet. Auton katolta tyttö vilkutti niin herttaisesti hymyilleen, että yleisö puhkesi yhä uudestaan raikuviin suosionosoituksiin.

Armi Kuuselan herättämä hurmio sai lehdet kirjoittamaan suomalaisiin tarttuneesta massapsykoosista. Pientä koulutyttöä palvottiin kritiikittömästi kansan suosikkina. Sotainvalidien Veljesliiton hyväksi järjestetty Armi Kuuselan kukkaiskiertue oli jättimenestys.
Jouluun mennessä Maailman kaunein tyttö-elokuvan filmaukset saatiin loppuun. Kuukautta myöhemmin tammikuun 23. päivänä 1953 elokuva nähtiin teattereissa. Vuoden odotetuin ensi-ilta oli samanaikaisesti kymmenessä eri kaupungissa eri puolilla Suomea.

22. helmikuuta 1953 Armi lähti maailmanympärimatkalle, jolla hän tapasi filippiiniläisen liikemiehen Virgilio Hilarion. Samana vuonna pari meni naimisiin. Vihkiminen toimitettiin Tokiossa, vaikka Armi ja Virgilio asuivat Filippiineillä. He saivat viisi lasta:
• Arne Hilario, aviossa, 3 lasta, asuu Chilessä
• Anna-Lisa De Gari, aviossa, 2 lasta, asuu Espanjassa
• Jussi Hilario, aviossa, asuu Kanadassa
• Eva-Maria Hess, aviossa, 2 lasta, asuu Kaliforniassa, Yhdysvalloissa
• Mikko Hilario, asuu Filippiineillä.

Pariskunta asui Manilan varakkaalla asuinalueella Forbes Parkissa. Armi esiintyi Filippiineillä kahdessa elokuvassa. Armi oppi puhumaan tagaloginkieltä vaikka perheen kotikieli oli englanti.
Virgilio Hilario kuoli 7. syyskuuta 1975 sydänkohtaukseen. Sen jälkeen Armi tapasi amerikkalaisen diplomaatin Albert Williamsin, jonka kanssa hän avioitui 8. kesäkuuta vuonna 1978. He muuttivat aluksi Barcelonaan, sen jälkeen Izmiriin, Turkkiin. Turkista he muuttivat La Jollaan San Diegoon Kaliforniaan, jossa he asuvat edelleen.

Lähdeaineisto:
Nina af Enelhjelm: Armi Kuusela ISBN 951-0-28033-x
Markku Koski, Leo Lindstedt: Armi – Armin vuodet

perjantai 21. elokuuta 2009

Ilon ja ylpeyden vuosi – 1952



















Ylempi kuva: viimeinen sotakorvausjuna
Alempi kuva: eduskunnan puhemies K-A.Fagerholm ja pääministeri Urho Kekkonen


Olympialaiset ja Armi Kuuselan voitto Miss Universum-kisoissa värjäsivät vuoden 1952 kirkkaaksi. Ne tekivät siitä ilon ja ylpeyden vuoden, ajanjakson jolloin Suomi nousi jälleen kansakuntien joukkoon muillakin kuin sota-ansioillaan. Oli tietenkin sattuma, että kumpikin tapahtuma osui samaan vuoteen. Asetelmaan sopi kauniisti sekin, että 1952 oli viimeinen sotakorvausvuosi. Raskaat sotakokemukset alkoivat siirtyä syrjempään uusien, iloisten ja vauraampien elämysten tieltä. Kansakunta oppi nyt katsomaan eteenpäin ja luottamaan itseensä. Niin olympialaisissa kuin Armin voitossakin oli kansallisen hurmoksen piirteitä. Sodan ja rauha surutyössä yhdistynyt Suomi löysi uuden innostuksen kipinän.

Vaikka olympialaiset ja Miss Universum-kisat olivatkin eräänlaista rauhantyötä, niissä oli silti piirteitä, jotka liittivät ne vielä sotaan. Ilman sotaa niillä ei olisi voinut olla niin mahtavaa tenhovoimaa. Olympialaiset eivät koskaan ole pelkkää harmitonta urheilua, vaan myös taistelua, kansakuntien välistä kovaa kamppailua – sodan jatkamista toisin keinoin. Ne ovat jonkinlaista fyysistä diplomatiaa. Marssit, liput, rituaalit ja eleet ovat yhtä tärkeitä kuin itse suorituksetkin. Suomi ei menestynyt kisoissa kovinkaan hyvin, mutta heikon menestyksen korvasi täysin tilaisuus toimia järjestäjänä. Juuri järjestäjä on olympialaisten suurin voittaja. Se jää historiaan, eivät suinkaan aina lajien voittajat.

Olympialaisia varten juuri valmistuneella Seutulan lentokentällä Miss Universum-kisoissa lähtöä tekevä Armi Kuusela koki varmaan samanlaisia tuntoja kuin koko kansa ennen Helsingin kisoja. Lentokentällä oli samanlainen harras tunnelma kuin ennen Paasikiven Moskovan matkoja.
Armin, olympialaisten ja koko vuoden 1952 tärkein sanoma oli kuitenkin aineellinen. Kauneuskilpailut ja nykyaikaiset olympialaiset liittyivät kiinteästi kulutuksen maailmaan. Korean sodan aiheuttama taloudellinen korkeasuhdanne taittui selvästi vuonna 1952. Kisojen järjestäminen oli valtava taloudellinen ponnistus, joka samalla viesti yleisestä elintason noususta. Helsinkiin rakennetut kisakylät kertoivat siitä, että muuallakin tuotettiin entistä nopeampaan tahtiin asuntoja. Kisarakentaminen oli eräänlainen näyteikkuna.

Uusi Seutulan kenttä, juuri avattu suora lentoyhteys Helsingin ja New Yorkin välillä sekä Aeron tilaamat kolme hienoa Convair-matkustajakonetta julistivat edelleen, että Suomi oli nyt lopullisesti avautunut maailmalle ja hyvälle elämälle. Eikä myöskään voi vähätellä samana vuonna maahamme ensi kertaa maisteltavaksi saapuneen Coca-Cola-erän merkitystä. Ensimmäisen ”symbolisen pullon” avasi olympialaisten järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Erik von Frenckell. Armin ympärillä liehui vahva aineellinen sädekehä.

Maalaisliiton 50-luvun kehityksen kannalta tärkeä Sotkamon puoluekokous pidettiin kesäkuussa 1952. Etelä-Pohjanmaan Kustaa Tiitu ehdotti professori Sukselaisen valitsemista edelleen puolueen puheenjohtajaksi. Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Tosin kävi puoluesihteerivaalissa, Linjat iskivät vastakkain joskin hillitymmin kuin eräissä aikaisemmissa puoluekokouksissa. Puoluesihteerin tointa muutaman vuoden hoitanut Martti Miettunen oli pyytänyt vapautusta eduskuntatyön vuoksi. Myös valtioneuvoston jäsenyys alkoi olla Miettusen vakituisia tehtäviä. Korsimo oli ollut jo toista vuotta puoluesihteerinä. Kekkonen esitti Korsimoa. Ennakkoon pidettiin Virolaista varmana voittajana. Toisin kuitenkin kävi. Lippuäänestyksessä Korsimo sai 200 ja Virolainen 119 ääntä. Presidentinvaalitaistelun aikana 49-50 puolueensa haltuunsa saanut k-linja kruunasi menestyksensä puoluesihteerivaalissa.

Pyjamataskupuhe

Korean sota toi suurvaltojen mustavalkoiseen ajatteluun uusia vaihtoehtoja ja vivahteita. Sitä mukaan kun jako kahteen jyrkkeni, puolueettomuudella alkoi olla käyttöarvoa kansainvälisen politiikan nollasummapelissä. Se oli tapa estää pieni valtio joutumasta vastustajan leiriin. Kekkonen alkoi heti pohtia, mitä etuja tämä asetelma tarjoaisi Suomen ulkopolitiikalle.
Pääministeri luonnosteli suurta ulkopoliittista puhettaan pitkin syksyä 1951 ja sai joulun tienoilla Paasikiven hyväksymisen sille. Kekkonen joutui kuitenkin sappileikkaukseen ja puhe jäi pitämättä. Sen keskeiset kohdat julkaistiin maalaisliiton pää-äänenkannattajassa Kekkosen toipilasaikana tammikuun lopulla. Siksi sitä alettiin sanoa pyjamataskupuheeksi.

Kekkonen totesi, että YYA-sopimuksen tarkoittama hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan voi tulla vain Skandinavian kautta. Siksi skandinaavinen puolustusliitto olisi YYA-sopimuksen johdonmukainen jatke. Se pystyisi poistamaan teoreettisenkin hyökkäysuhan Neuvostoliittoa vastaan tältä suunnalta. Kekkonen tiesi, että sellaisen liiton mahdollisuudet oli jo menetetty, koska Norja ja Tanska olivat liittyneet NATO:oon Siksi hän ehdotti jotakin uutta. Hän sanoi, että Suomen olisi lujitettava yhteistyötään ”puolueettomien pohjoisten valtioiden” kanssa, ja sellaisia oli vain Ruotsi.
Hän ei väittänyt, että Norjan ja Tanskan ero Natosta olisi jollakin tavalla ehto Suomen pohjoismaiselle suuntaukselle. Mutta hän osoitti selvästi pitävänsä Ruotsin puolueettomuuspolitiikkaa sellaisena ehtona. Hän korosti, että Suomella olisi annettavaa skandinaavisille naapureilleen. Suomen puolueettomuus olisi Ruotsille edullinen vaihtoehto ja etu myös NATOn jäsenille.
Pyjamataskupuheen suuri oivallus oli, ettei Kekkonen esittänyt yhteistyötä lännen suuntaan vaihtoehdoksi YYA-sopimukselle, vaan sen johdonmukaiseksi seuraukseksi. YYA-sopimus, avaus länteen ja puolueettomuuspolitiikka saatiin sopimaan samaan yhtälöön. Siinä oli Kekkosen linjan ydin.

Poliittinen myrsky

Kekkosen puhe aiheutti lyhytaikaisen, mutta vakavalta tuntuvan hallituskriisin. SDP:n puoluetoimikunta paheksui Kekkosen omavaltaisuutta, sillä puhetta ei käsitelty etukäteen hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa. Sosiaalidemokraattien mielestä näin merkittävä linjanveto oli koko hallituksen asia. Puoluetoimikunnan johtopäätökset oli tarkoitus pitää salassa, mutta tietysti ne vuotivat julkisuuteen. Kekkonen ilmoitti SDP:n puheenjohtajalle Emil Skogille eroavansa, mutta Skog yritti rauhoitella pääministeriä ja korosti puolueensa arvostelleen Kekkosen menettelytapaa.
Valtiopäivien avajaisissa puhemies K.-A. Fagerholm otti kantaa pyjamataskupuheeseen. Fagerholm käytti taitavasti pyöreää sanontaa, joka muodollisesti ottaen tuki Paasikiven ulkopoliittista linjaa, mutta asiallisesti se oli piikki Kekkoselle. Hän sanoi, että kansa ja eduskunta tukivat voimakkaasti Paasikiven ajamaa ”varovaisen syrjästä katsojan politiikkaa”.
Kekkosen vastustajat syyttivät Kekkosta Neuvostoliiton etujen ajamisesta.

SNTL:n lähetystösihteeri J.J. Tarabrin tunnusteli Tukholmassa Kekkosen esittämän liiton mahdollisuuksia. Moskovan sponsoroima Pohjoismaiden Rauhankonferenssi hyväksyi vuoden lopulla ponnen, jossa korostettiin, että Pohjolan turvallisuuteen ”oli pyrittävä sotilasblokkien ulkopuolella” Hieman myöhemmin Izvestija painotti laajassa artikkelissaan, että ”ajatus Pohjolan maidenregionaalisesta yhteistoiminnasta rauhan puolesta sodanlietsojia vastaan saa nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa yhä suuremman merkityksen”.
Helsingissä lähetystösihteeri V.V. Genihov esitti, että Suomi ja Ruotsi solmisivat ”puolustus- tai puolueettomuusliiton”, johon Norja ja Tanska myöhemmin yhtyisivät. Samaan aikaan kun uusia ehdotuksia tarjoiltiin Tukholmassa ja Helsingissä, Neuvostoliitto painosti toinen toistaan jyrkkäsävyisemmin nootein Norjaa luopumaan Nato-jäsenyydestään.


Tammikuun tapahtumat
5.1. Neuvostoliiton osanotto olympiakisoihin vahvistettiin.
6.1. 140 kommunistijohtajaa vangittiin Tsekkoslovakiassa
7.1. Kenraali Dwight Eisenhower suostui republikaanien presidenttiehdokkaaksi
12.1. Kovia taisteluja Suezin kanava-alueella englantilaisten joukkojen ja egyptiläisten terroristien välillä.
23.1. Periaatepäätös viisumipakon poistamisesta olympiakisojen ajaksi.
23.1. Maakansa julkaisee Kekkosen puhekäsikirjoituksen, jota aletaan sanoa pyjamataskupuheeksi.
Vuoden 1952 alussa poistettiin eräitä maatalouden tukipalkkioita, mikä viittasi talouselämän tervehtymisen suuntaan. Sisäpoliittinen köydenveto jatkui hellittämättä.

Helmikuun tapahtumat
6.2. Englannin kuningas Yrjö VI kuoli, hänen tyttärensä Elisabeth julistettiin kuningattareksi.
18.2. Kreikan ja Turkin parlamentit hyväksyivät maiden liittymisen Atlantin liittoon.
25.2. Oslon talviolympialaisten lopettajaiset.

Maaliskuun tapahtumat
16.3. Pohjoismaiden neuvoston perustamiskokous.
21.3. Pääministeri Kekkonen pyysi eroa. Kekkonen perui eronpyyntönsä kahden viikon kuluttua voitettuaan maalaisliiton sisäisen opposition. Hallitus sai luottamuslauseen asutus- ja maatalouskysymyksiä koskeneessa eduskuntakeskustelussa.
27.3. Kymmenen Kaakkois-Suomen kuntaa julistettiin raivotaudin saastuttamiksi.

Huhtikuun tapahtumat
3.4. Miina Sillanpää kuoli.
28.4. Kekkonen piti puheen Tukholmassa.

Toukokuun tapahtumat
19.5. Pääministeri Kekkonen palasi lomamatkaltaan Etelä-Euroopasta.
24.5. Ruotsin kuningas ja kuningatar saapuivat viralliselle vierailulle Suomeen.

Kesäkuun tapahtumat
4.6. Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä ensimmäinen sotilasparaati Helsingissä sodan jälkeen. 5.6. Alkoholiliike ilmoitti sallivansa baaritarjoilun.
8.6. AKS:n puheenjohtaja Vilho Helanen kuoli.
16.6. Neuvostoliitto ampuu alas ruotsalaisen Catalina-koneen Itämerellä.
27.6. Presidentti Paasikivi esitti vetonsa Ahvenanmaan lippukysymyksessä.
30.6. Entinen pääministeri Mauno Pekkala kuoli.

Heinäkuun tapahtumat
19.7. Olympiakisojen avajaiset Helsingin Stadionilla.
22.7. Puolan eduskunta julistaa maan kansandemokratiaksi.

Elokuun tapahtumat
3.8. Olympiakisojen päättäjäiset

Syyskuun tapahtumat
8.9. Euroopan hiili- ja teräsyhtymän ministerineuvosto perustettiin.
18.9. Viimeinen sotakorvaustoimitus. Sotakorvausten kansantaloudellinen rasitus oli suurimmillaan 1945, jolloin ne sitoivat 6-7 prosenttia kansantuotteesta. Vuoden 1948 jälkeen niiden rasitus painui alle 4 prosentin tason ja 1950-luvun alussa se oli enää parin prosentin luokkaa. Ne ajoivat koko kansantalouden jatkuvaan pakkotahtiseen työskentelyyn. Samaan aikaan jouduttiin rahoittamaan siirtoväen asutus. Vapautuminen sotakorvauksista oli tärkeä taloudellinen tekijä., mutta urakan päättyminen oli vähintäänkin yhtä merkityksellinen henkinen kynnys. Osa maan itsenäisyydestä oli voitettu takaisin.
Hallituksen kutsusta Messuhalliin järjestettyyn juhlatilaisuuteen osallistui myös Neuvostoliiton ulkomaankauppaministeri P.N. Kumykin. Kysymyksessä oli ensimmäinen kerta, kun neuvostoliittolainen ministeri oli jonkin kapitalistisen hallituksen vieraana. Tilaisuudessa sattui myös välikohtaus, joka sinällään oli vähäinen, mutta jolla tuli olemaan kauaskantoiset seuraukset. Juhlapuhujaksi ilmoitettu ministeri Tervo myöhästyi tilaisuudesta ja piti puheensa sitten joltisestikin humaltuneena. Väinö Leskinen käytti tilaisuutta hyväkseen kammetakseen Tervon hallituksesta.
20.9. Moskovassa allekirjoitettiin Suomen, Neuvostoliiton ja Kiinan kansantasavallan välinen kolmikantasopimus.
27.9. K.J. Ståhlbergin hautajaiset Helsingissä. Kaarlo Juho Ståhlberg syntyi 28.1.1865 Suomussalmen kappalaisen Johan Gabriel S:n ja hänen vaimonsa Amanda Gustavan (os. Castrenin) vanhimpana poikana ja kuoli 22.9.1952 Helsingissä. K.J. Ståhlberg kirjoitti lähes yksin Suomen hallitusmuodon. Hän oli ensimmäinen tasavallan presidentti ja muokkasi käytännössä niitä hallitusmuodon piirteitä, joita ei voi kirjoittaa pykäliksi. Ståhlberg vastusti heimoromantikkojen seikkailupolitiikkaa ja sai pitkäksi aikaa laajan kansanosan vihat niskaansa. Hän oli tasavallan isä.

Lokakuun tapahtumat
2.10. Englanti räjäyttää ydinpommin.
21.10. Tasavallan presidentti kehotti pääministeri Kekkosta ryhtymään sellaisiin toimiin, että entinen hallitus voisi jatkaa toimintaansa entisen ohjelman pohjalla.
24.10. Kekkosen hallitus perui eronpyyntönsä.
25.10. Seutulan lentokenttä avattiin vakinaiselle liikenteelle.
31.10. USA räjäyttää ensimmäisen vetypommin.

Marraskuu tapahtumat
1.11. Annettiin laki puolustuslaitoksen uudelleenjärjestelystä.
11.11. Presidentti Paasikivi matkusti Tukholmaan kuningas Kustaa VI Aadolfin 70-vuotispäiville. 29.11. Ministerit Lepistö ja Peltonen vapautettiin valtioneuvoston jäsenyydestä Salaputki-jutun johdosta. Eduskunnan oikeusasiamiehen Paavo Kastarin kirjelmässä puututtiin Fagerholmin hallituksen Salaputki Oy-nimiselle yhtiölle myöntämään valtionapuun, missä yhteydessä neljän ministerin sanottiin syyllistyneen laittomuuksiin. Hallitustasolla asia selvitettiin vaihtamalla kahden syytetyn sijaan uudet sosiaalidemokraatit.

Joulukuun tapahtumat
5.12. Kemijoki-laki hyväksyttiin; valtion kaikki oikeudet vesivoimaan joessa luovutetaan Kemijoki-yhtiölle, jossa valtiolla pysyy osake-enemmistö.
16.12. Aulis Rytkönen allekirjoitti ensimmäisenä suomalaisena jalkapalloilijana ammattialaissopimuksen.

Lähdeaineisto:
Tasavallan vuodet 1917-1987 ISBN 951-30-6657-6
Itsenäinen Suomi ISBN 951-9079-77-7
Yhtyneet Kuvalehdet Oy: Itsenäisyytemme Vuosikymmenet
Suomi 75 vuotta Itsenäisen Suomen historia osa 3 ISBN 951-35-5157-1
Juhani Suomi: Kuningastie ISBN 951-1-10403-9
Kähkölä, Lehtilä, Pihlajaniemi, Pyyluoma: Suomi K-linjalla ISBN 951-1-01307-6
Mitä, missä, milloin 1953
Mitä, missä, milloin 1954