Vakooja ja tarinankertoja Väinö A.Partanen
Legendaarisessa joensuulaisessa kulttuuriravintolassa Jokelassa oli juhannuksena 1953 melkoiset pirskeet. Korkeaotsainen, komea ja ilmeisen varakas herrasmies juhli pitkän ja raskaan työrupeaman päättymistä. Mies oli liikkunut eri puolilla Suomea toukokuun alusta lähtien peitenimellä Väinö Partanen vakoillen ja värväten asiamiehiä verraten tehokkaan tiedonhankintaorganisaation eli KGB:n lukuun.
Viina virtasi, kun Partanen tarjoili pöytäkumppaneilleen grogeja. Pian Partanen sai henkisen niskalenkin yhdestä pöytäkumppanistaan. Viinan villitsemä suomalaismies lupautui Partasen matkaan, kun tämä ehdotti salaperäistä retkeä rajan läheisyyteen. Kalastuksesta ainakin oli ollut puhetta, mutta Partasella saattoi olla jotain muutakin mielessään. Matka kohti itää alkoi aivan kesäkuun lopulla 1953, mutta suomalaiset rajamiehet onnistuivat pysäyttämään retken alkuunsa.
Miehet otettiin kiinni Tuupovaaran Öllölässä. Heidän kertomuksensa oli yksinkertainen: herrat olivat menossa kalaan, mutta hyvien kalapaikkojen etsinnässä oli vahingossa ylitetty rajavyöhykkeen takaraja. Luutnantti Lallukka epäili parivaljakon puheita – kaikki ei ollut kunnossa. Miehet siirrettiin Joensuuhun suojelupoliisin kuulusteltavaksi.
Toinen ilmoitti nimekseen Väinö Antero Partanen. Toinen oli mukaan harhautettu suomalaismies, joka ei ymmärtänyt tilanteesta mitään. Hänen taustansa tarkastettiin nopeasti; mies oli viaton ja saman tien vapaa. Suojelupoliisin etsivän kiinnostus kohdistui huomattavan puheliaaseen Partaseen. Aluksi Partanen piti tiukasti kiinni kannastaan, tai oikeastaan legendastaan, joka hänelle oli Neuvostoliitossa luotu juuri tällaisia tilanteita varten. Keksityn elämäkerran mukaan Partanen oli syntynyt Kiuruvedellä vuonna 1921. Kaikki lähiomaiset olivat kuolleet; isä vuonna 1937 ja äiti vuonna 1944. Ainoa veli oli kaatunut jatkosodassa vuonna 1944.
Sodan jälkeen Partanen oli aloittanut kiertelevän elämän, reissumies kun oli luonnoltaan. Äidin kuoleman jälkeen kului hetki Kiuruvedellä. Sieltä matka johti Kärkölään, Suomussalmelle, Sodankylään, Kemijärvelle ja vihdoin vuonna 1953 Kuopion kautta Joensuuhun. Joensuusta hän kertoi käyneensä Helsingissä, mistä palasi takaisin Pohjois-Karjalaan. Kiinnijääminen oli tapahtunut kalamatkalla. Mistään sen kummemmasta ei ollut kyse.
Kuulustelujen jatkuessa Partanen muutti yllättäen kertomustaan. Epävirallisemmassa puhuttelussa kalamies ilmoittikin nimekseen Vasili Vasiljev, Samalla hän pyysi Suomesta turvapaikkaa. Uuden kertomuksensa mukaan hän oli karannut saman vuoden toukokuussa vankileiriltä Petroskoista ja ylittänyt rajan Öllölän kohdalla. Hallussaan olleen Partasen henkilöllisyystodistuksen hän väitti saaneensa joltakin vankitoveriltaan.
Kertomus jatkui taidokkaana sekoituksena totta ja valhetta. Vasiljev sanoi oleskelleensa lähes kuukauden Joensuussa ja tehneensä ainoastaan muutaman matkan muualle maahan: Kuopioon, Savonlinnaan ja Helsinkiin. Aiemmin hän ei kertomansa mukaan ollut Suomessa käynyt. Alku oli suunnilleen totta, loppu ei. Tällä ”vankikarkurilla” ja turvapaikanhakijalla oli kiinniottohetkellä hallussaan Joensuu, Kiihtelysvaaran, Kerimäen, Kiteen ja Tohmajärven karttalehdet, Helsingin opas- ja liikennekartta, Helsingin matkailijakartan liite sekä muita karttoja. Lisäksi hänen lompakostaan löytyi kuitteja, jotka osoittivat miehen yöpyneen elokuussa 1952 ainakin Sodankylässä, Kittilässä ja Rovaniemellä.
Vasili Vasiljevia päätettiin kuulustella tarkemmin, Nyt oli täysin selvää, että poliisilla oli hallussaan neuvostoliittolainen vakooja. Komisario Mauno Kyttä onnistui kesällä 1954 luomaan kohtuullisen keskustelusuhteen Vasiljevin kanssa. Vasiljev myönsi vakoilun korostaen, ettei se kohdistunut Suomeen vaan muihin länsimaihin. Tehtävistään ja vakoilukohteistaaan hän kuitenkin vaikeni. Vartijoilleen Vasiljev kertoi olleensa vakoilutehtävissä muun muassa Japanissa ja Yhdysvalloissa. Rahaakin oli kätkössä useampi miljoona, Totta vai tarua, sitä kukaan ei voinut tietää. Kuulustelijoita ja häntä vastaan todistaneita kohtaan Vasiljev oli aggressiivinen uhaten oikeusjutuilla. Todistajia hän syytti väärästä valasta ja poliisia kovista otteista. Neljän vuoden tuomio ei ollut ammattimiehelle kova, varsinkin kun siitä joutui kärsimään vain puolet. Vasiljevin ei kuittenkaan tarvinnut istua kahta vuotta – vuosi riitti.
Ihmiskaupan merkitystä Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa ei ole juuri tutkittu. Neuvostoliitossa olleet suomalaiset olivat kuitenkin merkittävä pelinappula Suomeen tulleita Neuvostoliiton kansalaisia koskeneissa palautusasioissa. Ulkoasiainministeriö ja Suomen Moskovan suurlähetystö olivat asiasta jatkuvasti yhteydessä neuvostoviranomaisiin, jotka kielsivät ehdottomasti sotavankien olemassaolon.
Vasili Vasiljev oli käyttökelpoinen apu asian selvittelyssä. Vasiljevin kiinnijäämisen yhteydessä ja vakoilujutun oikeuskäsittelyn aikana vuosina 1953-1954 neuvostoliittolaiset eivät osoittaneet ainakaan virallisella tasolla kiinnostusta tapaukseen. Vuoden 1954 lopulla tilanne muuttui.
Joulukuussa 1954 Vasiljev kirjoitti suurlähetystöön Helsinkiin. Kirjeessään hän kertoi ylittäneensä Suomen ja Neuvostoliiton välisen rajan seikkailumielessä vuoden 1953 toukokuussa. Siitä tuli neljän vuoden kuritushuonetuomio vakoilusta, vaikka sitä ei todistettu, kuten Vasiljev kertoi. Hän pyysi lähetystöltä aineellista apua: lisäravintoa, lääkärinhoitoa ja opiskelua varten tukea 5000 markkaa kuukaudessa. Oikeusministeriön vankeinhoito-osasto lähetti kirjeen ulkoministeriöön, mistä se kahden viikon pohdinnan jälkeen välitettiin Tehtaankadulle. Neuvostoliiton lähetystö ei reagoinut viestiin.
Seuraavan vuoden helmikuussa Vasiljev kirjoitti uudelleen lähetystöön. Kirje näyttää kiertäneen oikeusministeriön jälkeen ulkoministeriön ja suojelupoliisin. Nyt suurlähetystökin havahtui. Suurlähetysneuvos S.T. Loginov vieraili ulkoministeriössä valtiosihteeri R.R. Seppälän luona 7. huhtikuuta 1955. Loginovin viesti oli suorasukainen, Neuvostoviranomaisten mielestä Vasiljev oli Neuvostoliiton kansalainen, joka on rikkonut Neuvostoliiton lakea ylittäessään rajan, Vasiljev piti saada kotimaahansa vastaamaan rikoksestaan.
Palautus ennen vankeusrangaistuksen päättymistä ei ollut lain mukaan mahdollinen, mutta yksi takaportti oli olemassa: presidentti voisi armahtaa vakoilijan. Armoa ei anonut Vasiljev itse, vaan Suomen hallituksen ulkoministeri Johannes Virolainen. Asialla oli kiire, sillä Virolaisella oli tapaaminen Neuvostoliiton suurlähettilään V.Z. Lebedevin kanssa muutaman päivän sisällä, jolloin asialistalla oli myös Vasiljevin tapaus.
Virolaisen ja Lebedevin neuvotteluissa keskusteluissa Virolainen ilmoitti, että Vasiljevin vapautus järjestyy piakkoin. Samalla Virolainen kysyi suomalaisista sotavangeista, mutta Lebedev ei kommentoinut kysymystä millään tavalla.
Presidentti J.K. Paasikivi armahti Vasiljevin ulkoministeriön esityksestä 20.5.1955. Vasiljevin oleskelulupa-anomus hylättiin ja mies päätettiin karkoittaa 28. toukokuuta 1955. Päätöksestä ilmoitettiin heti Tehtaankadulle. Vasiljevin palautus on mielenkiintoinen tapahtuma. Suojelupoliisin etsivä saattoi miehen 27. toukokuutta 1955 Riihimäen keskusvankilasta Vainikkalaan. Suomalaisittain Vasiljev oli osa peliä, jonka panoksena oli mahdollinen sotavankien palauttaminen.
Uhkapeli kannatti, sillä jo 8. elokuuta 1955 Neuvostoliitto palautti Vainikkalaan 26 Suomen kansalaista. Sotavankeja joukossa oli vain yksi, Lotinanpellossa kesäkuussa 1944 vangiksi jäänyt Eero Pelkonen. Kaikki muut olivat päätyneet Neuvostoliittoon pakolla, vahingossa tai tahallaan sodan jälkeen. Mukana oli myös yksi sisäministeri Yrjö Leinon Neuvostoliittoon keväällä 1945 luovuttama ns. Leinon vanki , Dimitri Kuzmin-Karajev. Loikkareiden joukossa oli muun muassa Parikkalassa vuonna 1946 kadonnut ja myöhemmin vakoilusta Neuvostoliitossa ja Suomessa tuomittu Veera Tervaoja.
Vasili Vasiljevia ei enää Suomessa nähty. Myöhemmin miehen oikeaksi nimeksi paljastui Vasili Kasjanov, joka saavutti korkean iän ja eli viimeiset vuotensa Petroskoissa.
Lähdeaineisto: Minä vakooja ISBN 978-951-584-771-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti