perjantai 29. toukokuuta 2009

Salasanomia Helsingistä Washingtoniin


Amerikansuomalainen J. Raymond Ylitalo toimi 35 vuotta Yhdysvaltain hallituksen palveluksessa ja päätti uransa suurlähettilään virka-asemassa 1960-luvulla työskenneltyään maansa edustustoissa neljässä maanosassa. Hän aloitti diplomaattisen uransa Helsingissä, Yhdysvaltain lähetystön attaseana syksyllä 1946. Hän on todennäköisesti ainoa täysin suomalaista syntyperää oleva amerikkalainen, joka on toiminut maansa presidentin henkilökohtaisena edustajana, suurlähettiläänä, toisessa maassa.
Suurlähettilään isä säilytti pohjalaisen talonpojan perinnöstään ylpeänä nimensä senkin jälkeen kun hän muutti siirtolaiseksi vuonna 1909 Yhdysvaltoihin ja avioitui kuusi vuotta myöhemmin Minnesotassa Oulaisista kotoisin olleen Saima Pihlajan kanssa. Talo jossa hän syntyi ja jossa hänet ristittiin Juhani Jaakonpojaksi oli tavallista pidempi pohjalainen hirsitalo Raution Kärkiskylässä.

CIA:n agentti ?

J. Raymond Ylitalo oli FBI:n agentti. Hän on kirjoittanut kirjan Salasanomia Helsingistä Washingtoniin, muistelmia ja dokumenttejä vuosilta 1946-1948. Sodan jälkeiset vaaran vuodet oli kriittinen ja kiistelty ajanjakso ja sen tapahtuamt ja tunnelmat sekä kulissien takaiset kuiskeet amerikkalaisten diplomaattien kokemina ja raportoimina löytyy kirjasta. Kirja kertoo Suomen sopeutumisesta sodanjälkeiseen tilanteeseen, valvontakomission valtakausi, maassa risteilevät pelot ja toiveet yhteiskuntajärjestelmän muuttumisesta, YYA-sopimuksen synty, taustana toisen maailmansodan päättyminen ja vähitellen kiihtyvä kylmä sota idän ja lännen välillä. Näistä asioista kirja kertoo.

Yhdysvalloissa seurattiin tiiviisti mitä Suomessa tapahtui, paremmin ehkä kuin arvaattiinkaan. Yhdysvaltain ulkoministeriön 30 vuoden takaiset asiakirjat on vapautettu virallisen salaisuuden suojasta vuonna 1978. Asikairjat kertovatt omana tarinansa Suomen vaiekasta ajasta YYA-sopimuksen ja kommunistien vallankaappausta koskevien huhujen vuonna. Kirja paljastaa ajan salaiset raportit Helsingistä Washingtoniin.

Yhdysvallat ei harkinnut sodanjulistusta Suomea vastaan

Yhdysvaltain ulkoministeriön historiallisesta arkistosta löytyvät varsin täydelliset tiedot syistä Suomen suhteiden katkeamiseen 30.6.1944, missään ei ole mainittu ehdotusta, että Suomea vastaan julistettaisiin sota. Syynä siihen oli syvällinen ja kautta maan vallitseva hyvä tahto Suomea kohtaan. Suomen rohkea vastarinta talvisodassa oli vaikuttanut niin voimakkaasti amerikkalaisen yleisön tunteisiin, etteivät sotatilan muuttamat olosuhteet sitä pyyhkineet mielestä. Kieltämättä oli monia ärtymyksen aiheita, esimö Luftwaffen tukikohdat Suomessa. Saksalaiset pommituslennot näistä tukikohdista tuhosivat lukuisia amerkkilaisia rahtialuksia ja niiden miehiestöjä, jotka kuljettivat Lend-Lease-sopimuksen (lainaus- ja vuokrauslaki) perusteella rahtia Neuvostoliitolle Murmanskiin. Ensimmäisestä amerikkalaisesta laivastosaattueesta, joka lähti kohti Murmanskia tammikuussa 1942, upotettiin 28 alusta. Vain seitsemän palasi matkalta.
Sodan päätyttyä ja liittoutuneiden valvontakomission tultua Suomen ylimmäksi käskynhaltijaksi monet suomalaiset pitivät Neuvostoliiton edustajien hallitsevaa asemaa valvontakomissiossa huolestuttavana, He totesivat usein Yhdysvaltian lähetystön edustajille, että olisi olut parempi jos Yhdysvallat olisi ollut sodassa Suomea vastaan - eivätkä aina leikin vuoksi. Näin olisi Yhdysvallat tullut valvontakomission jäseneksi.

Amerikkalaisten apu näkyi jo ensimmäisen Export-Import-pankin päätöksestä myöntää lisää luottoja Suomelle. Pankki myösni 35 miljoonan dollarin luoton. Yhdysvalloista saapui myös yli miljoona lahjapakettia Suomeen vuonna 1946.

Kekkosen kanssa Ylpön saunassa

Ylitalo kirjoittaa, että muistan hyvin illan 16.3.1950 Helsingissä. Kekkonen muodosti seuraavana päivänä ensimmäisen hallituksensa. Naapurini professori Arvo Ylppö oli tapansa mukaan kutsunut minut kylpemään mainioon saunaansa lasstensairaalaan. Saavuttuani Ylpön luo hän toivoi etten tykkäisi matalaa vaikka hän oli kutsunut tosienkin saunavieraan, Professori Arvo Ylppö oli juuri palannut Neuvostoliiton lähetystön vastaanotolta. Kun hän oli maininnut tällä vastaanotolla tapaamalleen ystävälle, että amerikkalainen lähetystöattasea Ylitalo oli tulossa saunomaan, tämä oli suostunut tulemaan seuraamme. Tällä yhdennellätoista hetkellä, menestys jo näköjään varmsitettuna, hänellä oli aikaa tavata minua ja kysyä täysin vakavasti, kuinka Yhdysvallat mahtaisi suhtautua hänen johdollaan toimivaan Suomen hallitukseen, kysyi Kekkonen. Ensimmäinen rekationi oli kiusoitella häntä tavalla, joka oli hänelle itselleen tunnusomaista: " Vaivaako omatuntosi sinua?" Selitin sitten tietenkin, ilman tarvetta puhua edes Suomeen saapuneen lähettiläämme John Cabotin kanssa, että voin vakuuttaa Yhdysvaltojen hyväksyvän täydellisesti hänen hallituskensa, joka olisi riippumattoman maan parlamentaarinen hallitus.

Yhdysvaltain Suomen politiikka

Salainen Suomea koskeva lausunto, jonka on antanut Yhdysvaltain ulkoministeri, kuvaa selkeästi Yhdysvaltain Suomen politiikkaa: "Yhdysvaltain Suomen-politiikan kulmakiven mudostaa halumme taata, että Suomen suvereenin valtion todellinen itsenäisyys säilyy".

Yhdysvaltain ulkoministeriössä 15.7.1947 laadittu tutkimus Suomen tilanteesta

Suomen tilanne ei ole täysin vertailukelpoinen Itä-Euroopan maden ja Neuvostoliiton satelliittien kanssa. Suomea ei ole miehitetty, mutta se on aselepohallinnon pohjalla alistettu liittoutuneiden (neuvotoliittolais-brittiläiselle) valvontakomissiolle, jossa brittiläisellä osastolla oan toisarvoinen asema. Suomi ja Iso-Britannia ovat ratifioineet rauhansopimuksen, joka tulee voimaan Iso-Britannian ja Neuvostoliiton rafioinnin jälkeen, mutta Neuvostoliitto ei ole vielä sitä ratifioinut.

Strategisesti Suomi on Neuvostoliiton vallan piirissä. Porkkalan vuokra-alue sijaitsee tykinkantaman päässä Helsingistä ja hallitsee Suomenlahtea. Neuvostoliitto voi painostaa Suomea sisäpolitiikassa Suomen kommunistissen puolueen kautta. Sotakorvausvelvoitteet ovat Neuvostoliitolle tärkeä apuväline omien näkkantojensa voimaansaattamiseksi. Rauhansopimus antaa voimaan tultuaan Neuvostoliitole takuita, joiden suhteen se on käytännöllisesti katsoen ainoa tuomari.

Vastuussa olevat suomalaiset tajuavat, ettei suomalaisilla ole tässä tilanteessa muuta mahollisuutta kuin noudattaa Neuvostoliittoa tyydyttävää politiikkaa. Toisaalta on Suomen hallituksen sallittu tähän mennessä toimia aikaisempien perustuslaillisten linjojensa puitteissa. Ay-liikkeen vaikutusvalta on kasavanut suuresti, mutta se on toiminut jatkuvasti vakiintuneiden perinteidensä mukaisesti ja sosiaalidemokraatit ovat pitäneet kontrollinsa. Vapaat vaalit pidettiin huhtikuussa 1945. Kommunistinen puolue sai valituksi vain 39 kansanedustajaa 200:sta. Hajaannus ja epäjärejstys sosiaalidemokraattisessa puolueessa sekä se, että kommunistien katsotaan heijastavan neuvostoliittolaisia näkökantoja, ovat kuitenkin antaneet kommunisteille enemmän vaiktusvaltaa kuin tämä suhdeluku edellyttäisi.

Neuvostoliitolla voidaan olettaa olevan seuraavia tavoitteita Suomen suhteen:
1) Neuvostoliitolle myötämielisen hallituksen säilyminen
2) Suomen sotakorvasuten saanti ajallaan
3) Suomen asteittainen poliittinen ja taloudellinen kehittyminen kommunistiseen suuntaa.

Neuvostoliiton menetelmät tavoitteidensa edistämiseksi ovat toistaiseksi olleet suhteellisen maltillisia. Venäläiset tuntevat suomalaisen kansanluonteen je kunnioittavat heidän lujaa ja itsepäistä itsenäisyydenhaluaan. He ovat erittäin kiinnostuneita sotakorvausten jatkuvasta virrasta. He tajuavat, että väkivaltaiset toimenpiteet kuivattaisivat sotakorvausvirran ja vaatisivat lisäksi huomattavat miehitys- ja poliisivoimat. Niihin liittyisi vaikeita uusia ongelia ilman vastaavia etuja, ja niillä voisi olla kielteinen vaikutus suhteessa muuhun Skandinaviaan. Heillä on ollut aihetta uskoa, että nykytilanne takaa riittävän hyvin heidän pääasialliset etunsa ja että pitkän tähtäyksen tavoitteet voidaan jättää tulevaisuuden varaan.

Neuvostoliittolaistaminen ei ole Neuvosotliiton välitön tavoite, ja tämänsuuntaiset saavutukset ovat olleet mitättömiä. Vaikka SNTL on pinnallisesti hyväksynyt nykyisen tilan, on silti selvää, etteivät Suomen olosuhteet tyydytä sitä niin kauan kuin olot eroavat oleellisesti neuvostoliittolaisista.

Voimakkaat enuvostoliittolaiset vaateet tai vallankaappaus Suomessa ovat epätodennäköisiä, ellei jännitysken lisääntyminen muualla saata Neuvostoliitoa paniikkitilaan ja saa sitä olettamaan, että sen asema Suomessa on asetettu kyseenalaisekis, mihin olisi vastattava kontrollia tiukentamalla.

Vaikka neuvostoliittolaisen kaappauksen mahdollisuus Suomessa on jossain määrin etäinen, saattaa Neuvosotliiton nykyinen taktiikka, jos sitä jatketaan hellittämättä vuosikausia, johtaa samaan lopputulokseen jopa suomalaisesta vastustuksesta huolimatta.
Yhdysvaltain tulisi toimenpiteillään jatkuvasti auttaa suomalaisia vastustamaan epäoikeutettua neuvostoliittolaista painostusta
1) siten että kerromme kiinnostuksestamme vakaaseen demokraattiseen poliittiseen kehitykseen ja tuemm sitä, vapaaseen taloudelliseen järjestelmään ja Suomen normaaleihin multilateraalisiin kansainvälisiin suhteisiin
2) antamalla riittävää taloudlelista apua, jotta Suomi pystyisi jälleen elpymään itsenäiseksi tuotantoyksiköksi
3) piättymällä sellaisista toimista Suomessa, joita voidaan Neuvostoliiotssa kohtuuella pitää tämän oleellisten etujen asettamisena kyseenlaisiksi
4) varoittamalla suomalaisia heilahtamasta kovin näkyvästi ystäväsyyspolitiikastaan Neuvostoliiton kanssa, mistä voisi seurata neuvostoliittolaisten vastatoimia
5) suosimalla ja edistämällä selllaisa yleisesti vakakutavia tekijöitä kuin Suomen YK-jäsenyyttä ja normaalia kauppaa, matkailu- ja kulttuurisuhteita Yhdystvaltain ja Länsi-Euroopan kanssa. Jos Suomen asemaa voidaan vähitelleen vahvistaa ja normaalistaa, ilman uhmaa, joka johtaisia paniikinomaisiin vastatoimiin, suomalaisten voidaan olettaa vastustavan jatkuvasti kommunistein etenemistä.

Erkin kommnetti: J. Raymond Ylitalo on pystynyt hämmästyttävän hyvin saamaan tietoja suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen tapahtumista. Kirjassa on esitetty todella yksityiskohtaiset ja oikeat tiedot Suomen tilanteesta ja tapahtumista. Tärkeintä on kuitenkin ollut se, että J.Raymond Ylitalo on nähnyt mikä on suomalaisten etu ja miten Yhdysvaltain viranomaisten tulee toimia, että paras mahdollinen tulos suomalaisten kannalta asiaa ajateltuna saavutetaan. Ylitalo on nähnyt Neuvostoliiton roolin ja toiminnan oikein ja nähnyt mikä on mahdollista Suomessa ja mikä ei ole mahdollista. Mielestäni J. Raymond Ylitalon työpanos Suomen hyväksi on erittäin merkittävä. Mielenkiintoista olisi selvittää millainen yhteistyö, jos sellaista oli, oli J. Raymond Ylitalolla ja Veikko Puskalalla. Katso

Kalajokinen vakooja Veikko Puskala
http://merkkihenkiloita.blogspot.com/2008/11/kalajokinen-vakooja-veikko-puskala.html


Lähdeaineisto J.Raymond Ylitalo Salasanomia Helsingistä Washingtoniin ISBN 951-1-04931-3

maanantai 25. toukokuuta 2009

Valtiomiehen elämäntyö





Paasikiven ottaessa vastaan pääministerin tehtävät marraskuussa 1944 maan johtoon tuli kokenut poliitikko, joka vaikeuksien keskellä tiesi mitä tahtoi. Hallitusneuvottelujen yhteydessä hänet oli yleisesti tunnustettu kenties ainoaksi henkilöksi, joka kykenisi selviytymään ajankohdan asettamista poikkeuksellisista vaatimuksista. Näin siitäkin huolimatta, että tietty epäluuloisuus äärivasemmiston piirissä säilyi ja toisaalta muissa ryhmissä "vanhaksi suomettarelaiseksi myöntyvyyspolitikoksi" tunnetun valtioneuvoksen valmius ministerituolinen luovuttamiseen kuutosille ja kommunisteille herätti olosuhteiden edellyttämän välttämättömyyden tunnustamisen ohella myös epäilyksiä. Ohjauksen kiertyessä tiukasti Paasikiven käsiin presidentti Mannerheim jäi yhä enemmän taustalle. Paasikiven hallituksen astuessa virkaan välirauhansopimuksen sotilaalliset artiklat olivat huomattavalta osaltaan jo täytetty. Suojeluskuntajärjestö oli hajotettu jo Castrenin hallituksen aikana. Lotta Svärd-järjestö lakkautettiin 23.11.1944.

Sotakorvausten raskas taakka

Välirauhan taloudellista velvoitteista tärkein Suomen kannalta oli artikla 11, jonka mukaan Neuvostoliitolle tuli maksaa 300 miljoonan dollarin sotakorvaukset. Lokakuun loppupuoleta lähtien Neuvostoliiton sotakrovausvaltuuskunta alkoi korostaa metalliteollisuustuotteiden osuutta korvaustoimituksissa, minkä vuoksi suomalaiset eivät laskelmissaan enää voineet turvatua vain valmiina olleeseen teollisuuskapasiteettiin, vaan jouduttiin suunnittelemaan uutta teollisuutta. Kun neuvostoliittolaisten esittämät korvausvaatimukset entisestään kasvoivat, suomalaiset pyysivät hinnoittelukysymyksen nopeaa ratkaisua. Marraskuun alkupäivinä tulikin Neuvostoliiton päätös 600 miljoonan dollarin korvausehdoista. Arvioinnin tuli tapahtua normaalihinnoin. Normaalihinnoilla tarkoitettin vuoden 1938 hintoja. Zdanov vaati 250 miljoonan dolalrin edestä laivoja ja koneita sekä 50 miljoonan dollarin eestä muita tavaroita. Paasikiven mielestä oikeudenmuaisuus ei toteutunut sotakorvauskysymyksissä. Ruotsi myönsi Suomelle 150 miljoonan kruunun luoton edullisin ehdoin elintarvikkeiden ja raaka-aineiden ostoon.

Uudestaan agraaripolitiikkona

Paasikivi joutui keskelle koko Suomen yhteiskuntaa ravistellutta agraari- ja yhteiskuntapoliittista kysymystä, joka oli syntynyt siirtoväen uudelleenasuttamisesta. Suomessa odotti sijoitustaan uusille asuinseuduille noin 450 000 Neuvostoliitolle menetetyn Karjalan siirtoväkeen kuulunutta evakkoa, jotka valtaosaltaan olivat maataloudesta toimeentulonsa saanutta väestöä.

Eduskuntavaaleja kohti

Vuonna 1939 valitun eduskunnan toimikautta oli sodan aikana jatkettu kahteen otteeseen. Jälkimmäinen päätös lykkäsi vaalit kesään 1945. Vaalit määrättiin pidettäväksi 17-18.3.1945. Alkavalle vaalitaistelulle antoi yleissävyn syksyllä 1944 julkisuuteen nousseen äärivasemmiston - kommunistien ja kuutosten - aktiivinen hyökkäily muita puolueita ja niiden johtohenkilöitä vastaan. Kysymys oli osaltaan myös työväenliikkeen omasta sisäisestä välienselvittelystä sotapolitiikan syytösten sinkoillessa ennen muuta "pääsyntipukin" Väinö Tannerin ja hänen kannattajiensa suuntaan. Samalla harrastettiin varsin suurpiisteisesti poliittisten vastustajien leimaamista fasisteiksi tai niiden kätyreiksi, jotka oli sotasyyllisinä saatava vastuuseen teoistaan. Ratkaiseva sananvalta sotasyyllisyysasioissa oli Neuvostoliitolla ja sen paikallisella edustajalla, valvontakomission puheenjohtajalla. äärivasemmiston toiminnan käynnistyttyä lokakuussa 1944 virisi myös Zdanovin kaipaama sotasyyllisyyskeskustelu. Zdanovin ja äärivasemmiston yhteisenä tavoitteena oli sotasyyllisyysargumentin avulla työntää syrjään Väinö Tanner lähimpine kannattajineen. Sama koski myös tiettyjä johtavia porvarillisia poliitikkoja.

Oikeusministerin suosituksesta Paasikivi kutsui epävirallisesti puheilleen Wuoren, Kekkosen ja Hillilän. Päätökseksi tuli, että pääministeri kääntyy presidentin puoleen jotta tämä vetoaisi Tanneriin ja muihin keskeisellä tavalla takavuosien politiikkaan vaikuttaneet henkilät siirtuisivät syrjään asettumatta ehdokkaiksi vaaleissa. Mannerheim asettui kuitenkin jyrkkään vastarintaan. Svenska Dagbladetissa julkaistiin Kekkosen luonnostelema lista niistä henkilöistä, joiden ei toivottu asettuvan ehdokkaaksi. Heihin kuuluivat maalaisliitosta Viljami Kalliokoski, Antti Kukkonen, E.M. Tarkkanen ja Tyko Reinikka, kokoomuksesta Toivo Horelli, J.O. Ikola, Edwin Linkomies ja Oskari Lehtonen sekä sosiaalidemokraateista Väinö Hakkila, V.V. Salovaara ja Väinö Tanner. Ulkomaiden kautta suuntautuneiden vaikutuskanavien rinnalla Paasikivi käytti kotimaisia väyliä Uuden Suomen päätoimittajana Lauri Ahon välityksellä. Luettelosta puuttui mm. K.A. Fagerholm ja Mauno Pekkala, jotka olivat olleet allitusvastuussa käytännölliseti katsoen yhtä paljon kuin Tanner ja Salovaara.

Hallitus syntyy

Zdanovin näkökulmasta kevään 1945 vaalitulos merkitsi tietynlaista tasapainoasetelmaa. Keskusteltuaan puhemies Fagerholmin ja eduskuntaryhmien puheenjohtajien kanssa presidentti Mannerheim saattoi kaksi päivää myöhemmin (11.4.1945) ilmoittaa Paasikivelle kaikkien "yhteen ääneen puoltaneen uuden hallitusken muodostamista entisen pääministerin johdolla". Leino raportoi hallitusneuvotteluista Zdanoville. Illalla 17.4.1945 pidetyssä presidentiesittelyssä virkaansa astunut Paasikiven kolmas hallitus oli saanut kokoonpanonsa. Sosialisteja oli 10 ja porvareita 8.

Lopullinen rauha tavoitteena

Vajaan kuukauden kuluttua Paasikiven kolmannen hallitusken muodostamisesta maailmansota päättyi Euroopan osalta saksalaisjoukkojen antautuessa 10.5.1945. SKP:n johtohenkilät vierailivat Zdanovin luona 10.5.1945. Zdanov tiedusteli Leinolta, Pessiltä ja Hertta Kuusiselta kommunistein käsitystä Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden tulevaisuudesta. Sisäministeri Leino vastasi tällöin - toveriensa protestoimatta - yhteisenä pyrkimyksenä olevan Suomen liittämisen Neuvostoliittoon.

Turhautunut talousmies

Toukokuuhun 1945 tultaessa Suomi oli jo pitkälti pystynyt täyttämään välirauhansopimuksen ehdot valvontakomissiota tyydyttävällä tavalla. Poikkeuksen muodostivat sotasyyllisyyskysymys ja ns. asekätkentäjuttu. Inflaatio heijastui myös virkamiespalkkoihin. Vaikeimmaksi tilanne muodostui veturimeisten kohdalla. Hallitus päätti murtaa veturimiesten lakon kutsumalla heidät 30.9.1945 asevelvollisuuslain nojalla ylimääräiseen palvelukseen, Pääministerin ei tarvinnut suoranaisesti puuttua asiaan, josta hallituksessa vastasi toinen valtionvarainminsiteri Onni Hiltunen. Sosiaalidemokraattinen kulkulaitosministeri Wuori puolsi myöntymistä veturimiesten vaatimuksiin. Tämä suututti Paasikiven. Wuori oli jättänyt ministerituolinsa siirtyäkseen lähettilääksi Lontooseen. Pekkalan "pelasti" hänen vaikenemisensa, vaikka Paasikiven positiivinen käsitys Pekkalasta muuttui nyt pysyvästi päinvastaiseksi. Hiltusta ylistäessään Paasikivi ei tiennyt joutuvansa samana iltana lakkoasiasta Zdanovin puhutteluun. Valvontakomissio katsoi hallituksen toimenpiteen merkitsevän Suomen armeijan vahvistumsita 3000 miehellä, mikä oli vastoin välirauhansopimusta. Pääministeri selitti veturimiesten jatkavan samaa työtä, mitä he siihenkin asti olivat tehneet. Kenraalieversti pysyi järkkymättömänä. Välirauhansopimuksessa ei ollut tinkisen varaa. Hallituksen lujuus teki vaikutuksen Zdanoviin.

Hallituksen vuoden 1946 budjetti oli kolminkertainen edelliseen vuoteen. Nojautuen vastasäädettyyn lakiin rahaolojen säännöstelystä hallitus määräsi uuden vuoden aattona 500, 1000 ja 5000 markan setelit menettämään 1.1.1946 puolet laillisen maksuvälineen arvosta. Toinen puoli otettiin valtiolle pakkolainana, joka maksettaisiin takaisin vuoden 1949 loppuun mennessä. Hanke toteutettiin ns. setelinleikkauksella, jolloin setelien vasemmat puoliskot jäivät maksuvälineinä voimaan 16.2.1946 saakka, mihin mennessä ne oli vaihdettava Suomen Pankin uudenmnallisiin seteleihin.

"Puhdistuspolitiikka"

Hallituksen uusimiesn jälkeen keväällä 1945 kommunistit ja kuutoset saattoivat "kolmen uuren" sopimukseen vedoten ryhtyä entistä määrätietoisemmin vaatimaan vastuuseen niitä, jotka "kantoivat menneisyyden taakkaa harteillaan". Enää ei kuitenkaan riittänyt pelkkä syrjäänvetäytyminen, vaan sen rinnalle nousi tavoitteeksi yhteiksunnan merkittävien virkpaikkojen miehittäminen vasemmiston edustajilla. Oikeusminsteri Kekkonen oli valmis hyväksymään puhdistuksen kohteiksii armeijan, koululaitoksen, korkeakoulut sekä merkittävät valtakunnalliset järjestöt. Hänen mukaansa Neuvostoliiton Suomea kohtaan tuntemien epäluulojen hälventäminen ja luottamusuhteiden rakentmainen ei muuten olisi mahdollista. Etualalle nousi aluksi Valtiollinen poliisi. Ministeri Leino sai 20.4.1945 Zdanovin allekirjoittamana paperin, joka sisälsi parinkymmenen "vaarallisen sotarikollisen" nimilistan. Kyseiset henkilöt olivat valtaosaltaan emigranttivenäläisiä. Heidät tuli pidättää. Seuraavana aamuna vangit luovutettiin valvontakomissiolle ja kuljetettiin saman tien Neuvostoliittoon. Paasikivi kuuli jutusta vasta kolme päivää myöhemmin, eikä voinut "hirmuiselle jutulle" mitään. Samalla kannalle asettui Mannerheim.

Valpon ohella äärivasemmisto ilmaisi jo syksyllä 1944 kiinnostuksensa myös Yleisradioon. Yleisradionkin asiassa Paasikivi noudatti vakiintunutta linjaansa kommunisien kytkemiseksi myäntyvyystaktiikan avulla suomalaiseen yhteiskuntaan. Iltakoulun kannanotto riitti taivuttamaan Yleisradion ja hallintoneuvoston enemmistän Wuolijoen taakse.

Sotasyyllisyyskysymyksen ratkaisu

Kesäkuun 29. päivänä 1945 jätetyssä 55 kansanedustajan allekirjoittamassa välikysymyksessä tiedusteltiin, oliko hallitus selvillä siitä, että sotaanryhtymiskysymyksen jatkuva selvittämättömyys sekä sotapolitiikkaan osallistuneiden henkilöiden toimnta edustavilla paikoilla heikensi Suomen ulko- ja sisäpoliittista asemaa ja mitä hallitus tätä ajatelleen oli tehnyt tai aikoi tehdä. Paasikivi ei ollut vakuuttunut välikysymyksen tarkoituksenmukaisuudesta.
Tammikuusta 1945 lähtien Paasikivi oli toistuvasti korostanut sotasyyllisyysasian ratkaisun voivan tapahtua vain maan voimassa oleien lakien pohjalta. Suunnanmuutos tuntui Paasikivestä vaikealta. Tunteiden kuumetessa ärtynyt Paasikivi uhkasi toistuvasti erota virastaan.
Oikeusministerin silloista radikalimisia osoitti myös hänen halunsa ulottaa lain vaikutus yli hallituspiirien aina kansanedustajatasolle saakka. Syyttäjän tehtävän Kekkonen oli valmis uskomaan kommunistien Eino Pekkalalle.

Sotasyyllisyysoikeus kokoontui Säätytalossa 15.11.1945 korkeimman oikeuden presidentin N. HJ. Neoviuksen toimiessa puheenjohtajana ja oikeuskansleri Toivo Tarjanteen syyttäjänä. Eduskunnan täytettävissä olleet 12 paikkaa tuomioistuimessa jaettiin siten, että kolme suurta hallituspuoluetta saivat kolme paikka kukin sekä kokoomus, RKP ja eistyspuolue kukin yhden. Valituksi tulivat SDP:stä luennoitsija Oitto Toivonen, toimittaja Kalle Hakala ja lakit. kand. Kaarlo Af Heurlin, SKDL:stä lakit. kand. Eino Pekkala, kirvesmies Aaro Uusitalo ja toimittaja Hertta Kuusinen sekä maalaisliitosta varatuomari Lauri Riikonen, kunnallisneuvos Juho Pilppola ja kunnallisneuvos Anselm Alestalo. Kokoomuksesta oikeuden jäseneksi tuli varatuomari Arno Tuurna, RKP:stä rehtori Tor Therman ja edistyspuolueesta kunnallispormestari Heikki Kannisto.

LKV katsoi, että Ryti, Tanner, Rangell, Linkomies ja Kivimäki, jotka "oikeastaan olivat ansainneet kuolemantuomion", oli tuomittava 10-5 vuoden rangaituksiin. Sotasyylllisyyskysymyksessä ei voitu pyrkiä pelkkään laillisuuteen ja moraaliseen oikeamielisyyteen. Niiden yläpuolelle asetettiin tarkoituksenmukaisuusharkintaan perustuvat maan ulkopoliittisen aseman turvaaminen.

Mannerheimin ero

Ryhtyessään valtion johtoon kesällä 1944 marsalkka Mannerheim oli nähnyt ensisijaiseksi tehtäväkseen maan johtamisen irti sodata, minkä jälkeen tulisi aika vetäytyä syrjään. Paasikiven hallituksen nimittämisen jälkeen marraskuussa 1944 presidentti Mannerheim joutui käytännön asioiden hoidosta yhä enemmän sivuun. Kekkonen oli palannut kulttuurivaltuuskunnan matkalta Neuvostoliitosta. Hän saapui Paasikiven luokse ja ehdotti Mannerheimin siirtämistä syrjään Paasikiven tieltä. Pääministerin ilmaistua avoimesti kiinnostuksensa jäi jäljelle lähinnäkysymys viestinviejästä. Kekkosen mukaan sotasyyllinen numero 1 oli Ryti ja N:o 1 a Mannerheim. Paasikivelle Kekkonen mainitsi marsalkan jäämisen presidentiksi osoittautuvan vaikeaksi.

Presidentti Mannerheim matkusti ulkomaille ja saapui Helsinkiin Turun kautta 2.1.1946 (vuorokauden kuluttua sotasyyllisyyslain säätämän syyteajan umpetumisesta) Paasikivi ja Enckell ottivat hänet vastaan rautatieasemalla. Presidentin erohanke näytti tammikuussa 1946 pysähtyvän paikoilleen. Marsalkan mieltä kkoohotti Juho Niukkasen, T.N.Vilhulan ja Sulo Salon maalaisliiton eduskuntaryhmän nimissö lähettämä pikaista paranemista toivottava kukkaistervehdys, josta asianoamiset saivat myöehmmin kuulla Kekkosen moitteet.

Sotasyyllisyysprosessin päättymisen jälkeen presidentti seuraavana päivänä soitti pääministerille haluten puhua eroamisensa detaljeista. Puhemies Fagerhomia Mannerheim ei kuitenkaan halunnut tavata, koska Fagerholm vuotaisi kaike lehdistöön. Mannerheim jätti eroilmoituksensa sunnuntaina 3.3.1946.

Maaliskuun 9. päivänä 1946 eduskunnassa toimitetun vaalin tulos muodostui seuraavaksi: Paasikivi 159, Ståhlberg 14, tyhjiä 11 ja poissa 13. Ståhlbergin kiellosta huolimatta häntä äänesti ainakin kuusi edistysmielisen ryhmän jäsentä. Muut hajaäänet lienevät tulleet siirtoväen edustajilta. Tyjät liput ja poissaolevien määrä on tulkittava Paasikiveen kohdistuneeksi vastalauseeksi.

"Kommunisteilta on leikattava siivet"

Jo kevään 1945 "kollmen suuren" julistukseen sisältyi vaatimus virkamieskunnan uhdistamisesta "kykenemättämistä, virkavaltaisista ja fasistisista aineiksista". Sitä varten tuli luopua virakmiesten erottamattomuudesta. Moskovassa huhtikuussa 1946 Hertta Kuusiselle, Ville Pessille ja Aili Mäkiselle pitämässään puhuttelussa Zdanov asetti suomalaisten kommunistien ensisijaiseksi tavoitteeksi maareformin toteuttamisen sekä virkamieskunnan puhdistamisen ohella teollisuuden ja pankkien yhteiskunnallistamisen.
Paasikivelle kommunistein korpilakot olivat tuottaneet jatkuvaa huolta. Presidentin mielestä kansa pitäisi saada niin valveille, että kommunistien poiketessa laillisesta järjesteyksestä esimerkiksi korpilakkoja järjestelmällä ei-kommunnistisen väestönosan tuli aina reagoida. K.A. Fagerholm kertoi Paasikivelle kuulleensa huhuja kommunistien valmstautumisesta aseelliseen toimintaan. Presidentin olisi kaiken varalta pidettävä yhteyttää poliisikomentaja Gabrielssoniin. Unkarin tapahtumista tietoinen Paasikivi otti varoitukset vakavasti.

Paasikivi ja YYA-sopimus

Vuoden 1945 alkupuoellla tapahtuneet tunnustelut Suomen ja Neuvostoliiton välisen "puolutusliiton" aikaansaamiseksi olivat Stalinin tahdosta keskeytyneet loppulliseen rauhansopimuksen solmimiseen saakka. Hertta Kuusinen ja Ville Pessi herättivät 30.6.1947 Zdanovin kanssa käymissään keskusteluissa kysymyksen Neuvostoliiton kanssa solmittavasta ystävyys- ja avunantosopimuksesta. Sen nostaminen päiväjärjestykseen helpottaisi suuresti SKP:n asemaa.
Ottaessaan 15.11.1947 vastaan Moskovasta palanneet Pekkalan ja Enckellin presidentti purki estoitta suuttumustaan. Pääministeri Pekkala oli omin lupinsa ja vastoin valtion päämiehen selviä ohjeita mennyt 5.11.1947 puhumaan Molotoville poliittisesta yhteistyölstä tavalla, joka täytyi tulkita avoimeksi vihjeeksi puolustusliiton solmimiseen. Asian arkaluontoisuudesta huolimatta Moskovassa oli menetelty kuin norsu posliinikaupassa. Paasikiven vastusteluista huolimatta YYA-sopimus syntyi.

Kaappausuhasta eduskuntavaaleihin

Hertta Kuusien, Yrjö Leinon ja Ville Pessin palattua kohtalokkaalta Moskovan-matkalta tammikuussa 1948 alkoi Helsingissä NKP:n ohjeiden toimenpano. Jo 15.1.1948 Leino sai lähteä SKP:n johdosta. Sisäministerin paikalta häntä ei kuitenkaan vielä uskallettu häätää. Leinon tapausta lukuunottamatta Moskovan ohjeet SKP:lle linjan jyrkentömisestä jäivät tuolloin velä vaille näkyviä tuloksia. Rauhansopimus ja LVK:n lähtö maasta olivat rohkaisseet vastustajia ja heikentneet kommunistien asemaa. Ystävyyssopimus nähtiin uutena tukipisteenä ja samalla keinona, jonka avulla voitaisiin päästä SKP:n toivomaan tilanteenmuutokseen. Tammikuussa 1948 Zdanov oli Moskovassa yllyttänyt Leinoa, Kuusista ja Pessiä viittaamalla Unkarin esimerkkiin.

Linnaan YYA-asiassa 28.3.1948 saapunut puhemies Fagerholm ilmaisi muiden vieraiden jo poistuttua käydyssä luottamuksellisessa keskustelussa erityisen huolensa siitä, että kaappaajt saisivat yllätysoperaatiolla eristettyä presidentin, jolloin tämä ei voisi antaa armeijalle käskyjä. Paasikivi puolestaan velvoitti oikeuskansleri Tarjanteen ottamaan selvää, mitä määräyksiä oli olemassa sellaisen tapauksen varalta, että syntyisi laillista järjestystä vastaan suunnattuja kaappausvaaroja. Koska ministeri Yrjö Kaarlo Leino ei nauti eduskunnan luottamusta niin presidentti Paasikivi vapautti Leinon valtioneuvoston jäsenyydestä.

Heinäkuun kahtena ensimmäsineä päivänä pietyt eduskuntavaalit päättyivät SKDL:n raskaaseen tappioon sen menettäessä 51:stä paikastaan 13. Voittajiksi suoriutuivat maalaisliitto 56 (+7), SDP 54 (+4) ja kokoomus 33 (+5). Parlamenttiin tuli näin selvä porvarillinen enemmistä 108-92.

Lähdeaineisto: Tuomo Polvinen, Hannu Heikkilä, Hannu Immonen J.K. Paasikivi Valtiomiehen elämäntyö 4 1944-1948 ISBN951-0-23889-9

perjantai 22. toukokuuta 2009

Paasikiven aikakauteen




Suomen asema toisessa maailmansodassa määräytyi pitkälti jo Hitlerin ja Stalinin etupiirijaossa elokuussa 1939. Saksa antoi Suomen Neuvostoliitolle. Kun Suomi ryhtyi vastarintaan, seurauksena oli sota, joka ei sujunut Stalinin toiveitten mukaisesti. Riskit sodan laajenemisesta kasvoivat merkittävästi kevättalvella 1940. Iso-Britannian ja Ranskan osallistuminen sotaan Suomessa Neuvostoliittoa vastaan oli toteutumassa niiden helmikuun alussa tekemien päätösten mukaisesti.
Ruotsin asema oli tärkeä. Vuoden 1940 alussa usea kehitysura oli mahdollinen. Ruotsin pysyminen sodan ulkopuolella vastasi Neuvostoliiton intressejä. Siksikin Neuvostoliitto katkaisi Suomen ja Ruotsin välisen puolustusliittoajattelun heti maaliskuussa 1940. Tämä on selvä viittaus siihen, että Stalin halusi kaikesta huolimatta etsiä tilaisuuksia edetä Suomessa. Hän yritti eristää Suomen Ruotsista.
Suomi joutui luovuttamaan ydinalueitaan eli pääosan Viipurin kulttuuri- ja talousalueesta, Sallan alueen sekä niemen Petsamosta ja vuokramaan Hankoniemen sotilastukikohdaksi saadakseen aikaan rauhan maaliskuussa 1940. Uudesta rajasta tuli ennen kaikkea sotilaallisin perustein määrätty hyökkäyksellinen raja. Stalin pyrki edelleen saamaan tavalla tai toisella koko Suomen kontrolliinsa. Tätä tarkoitusta varten Stalin perusti jo maaliskuussa 1940 Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan.

Maaliskuun 1940 rauha oli vain pakon sanelema välietappi koko Suomen valloitustrategiassa. Neuvostoliiton tavoite Suomen kysymyksen loppulliseksi ratkaisemiseksi jäi ennalleen. Suomi teki maaliskuussa 1940 rauhan tilanteessa, jossa esillä oli sodan jatkaminen länsivaltain avunlupauksen varassa tai seurata Saksasta tullutta vihjettä tehdä rauha rintamatilanteen heikentyessä jatkuvasti. Presidentti Ryti asettui rauhan tekemisen kannalle. Saksan Göringin viesti Suomen Berliinin lähettiläälle T.M. Kivimäelle oli seuraava: Parempi oli säilyttää armeija taistelukykyisenä ja maa hävitykseltä, niin että edullisten tapahtumien sattuessa olemme siinä kunnossa, että itsekin merkitsemme jotakin. Parempi alkaa maan jälleenvlataus Viipurista kuin Torniosta.

Välirauha oli jatkuvan painostuksen aikaa Suomessa, mikä talvisodan kanssa muodosti perustan uuudelle sodalle, jatkosodalle Neuvostoliiton kanssa. Valtiojohto asetti oljenkortensa Saksan varaan. Suomi salli saksalaisten kauttakulun ja valmistautui hyvin perustein siihen, että uusi sota Neuvostoliiton kanssa oli mahdollinen.
Stalin valmisteli maaperää jatkuvalle etenemiselle Suomen rintamalla, joten valmistautuminen uuteen sotaan oli välttämätöntä ja mitä oikeutetuinta toimintaa, samoin tuen hankinta. Talvisodan jälkeinen uusi raja merkittiin paikkaan, joka salli venäläisille Laatokan ja Saimaan välisen kannaksen hyväksikäytön sotilaallisesti täysimääräisesti. Myös Viipurin- Elisenvaarana- Sortavalan rataosuus antoi Stalinille Laatokan ympärysradat omaan käyttöön ja sopi hyvin sotilaalliseen ajatteluun sekä jatkohyökkäyksen helpottamiseen länteen. Stalin piti Viipurista lujasti kiinni jo siksi, että sen jääminen Suomelle olisi katkaissut edulliset liikenneyhteydet hyökkäysvalmiteluille Suomea vastaan. Lisäksi Suomen armeijan menestys Laatokan rantojen puolustamisessa oli huomionarvoinen tekijä.
Molotov vaati Stalinin ohjeiden mukaisesti marraskuussa 1940 keskusteluissaan Hitlerin kanssa vapaita käsiä hoitaa "Suomen kysymys" loppuun saakka maiden salaisen sopimuksen mukaisesti. Suomen-kysymys oli korkealla Stalinin tavoitteissa tuolloin.

Hitlerin hyökättyä Neuvostoliittoon 22.6.1941, Suomi oli pian mukana sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Neuvostoliiton ilmavoimat aloittivat sotatoimet Suomea vastaan samana päivänä jo klo 6.05 aamulla, kun neuvostokoneet pommittivat suomalaisia panssarilaivoja Sottungan luona. Klo 6.15 tapahtui ilmahyökkäys Alskärin linnaketa vastaan ja klo 6.45 koneet tulittivat suomalaisaluksia Korppoon luona. Samana päivänä tapahtui lukuisia ilmatilan loukkauksia, ja 25.6. venäläiset laivueet pommittivat Helsinkiä, Lappeenrantaa, Rovaniemeä, Kemijärveä sekä useita muita paikkakuntia.
Suomen armeijalla oli vastassaan neuvostojoukkoja yhteensä 20 jalkaväkidivisioonaa ja kaksi panssaridivisioonaa. Panssarivaunuja oli 1 650 ja lentokoneita 1 150.

Suomi kävi alusta alkaen erillissotaansa Neuvostoliittoa vastaan ensisijaisena päämääränä ottaa menetetyt alueet takaisin, vaikka Mannerheimin innokkuus hyökkäyssoankäyntiin Itä-Karjalassa hämärtääkin kuvaa. Itä-Karjala oli tärkeä tekijä Mannerheimin strategiassa. Sitä osoittaa joukkojen sijoitus ja linnoitustöiden määrä. Sotilaallinen painopiste oli asemasodan aikana tiukasti Itä-Karjalassa.
Suomen armeija ei enää edennyt Itä-Karjalassa sitten joulukuun alun. Kun Mannerheim valtasi Karhumäen 5.12.1941 ja Poventsan 7.12.1941, hän oli saavuttanut strategiset puolustuslinjat keskisessä ja eteläisessä Itä-Karjalassa.
Kannaksella Suomen linja oli tiukka ja johdonmukainen. Mannerheim ilmoitti sotamarsalkka Keitelille jo 26.8.1941 päivätyllä kirjeellä, että hän ei tulsi ylittämään vanhaa rajaa Kannaksella, vaikka Keitel oli kirjeessään 21.8. Mannerheimille edellyttänyt Suomen armeijan osallistuvan Leiningradin vastaisiin sotatoimiin. Suomen sodan päämärät Kannaksella oli selkeät alusta alkaen.

Ajatus Suomen ja neuvostoliiton erillisrauhasta, tai ainakin aselvosta, nousi esiin eräissä suomalaisissa piireissä pian jatkosodan aletteua, Myöhemmin ns. rauhanopposition nimen saanut ryhmittymä alkoi toimia. Siihen kuului aluksi SDP:n vasemman laidan kulkijoita, joista kuusi kansanedustajaa laitettiin turvasäilöönkin ja eräitä muita neuvostomielisiä. Tunnetut aktiivit kommunistit olivat joko Neuvostoliitossa tai muutoin säilössä. Siihen tuli kuulumaan myös ruotsinkielisiä porvarillisia poliitikkoja. Suomenkielisellä puolella nimekkäistä poliitikoista vain Paasikiven ja Kekkosen nimet on syytä mainita.

Suomessa oleen vakoiluverkon hyväksikäyttö oli Nkvd:n tavoitteena jatkosodan alussa. Neuvostoliiton luoman verkoston avainhahmo Suomessa oli kirjailija Hella Wuolijoki. Wuolijoki piti yhteyttä Paasikiveen heti jatkosodan alusta alkaen. Venäläiset oppivat tuntemaan Paasikiven perusteellisesti. Paasikivi oli otollinen neuvottelukumppani, koska tämä ei ollut koskaan kyennyt sanomaan ei venäläisille. Paasikivellä oli omia ambitioita valtaan ja niitä Stalin ruokki monella tavalla. Paasikivi alkoi syksyllä 1943 puhua nopean erillisrauhan puolesta. Samoihin aikoihin Stalin julisti omat rajatavoitteensa.
Kekkosenkin kohdalla on otettava huomioon halu laskelmoida neuvostosuhteiden tulevalla merkityksellä. Paasikiven ja Kekkosen toiminnan yhdenmukaisuus on silmiinpistävä.

Rauhanopposition toiminta herätti ankaraa kritiikkiä hallituksessa pääministeristä alkaen. Väinö Tanner totesi 7.11.1943 SDP:n puolueneuvoston kokouksessa, että rauhanopposition ( 33) kirjelmä oli huomattavasti kunnollisen rauhan saantia. Paasikivi oli rauhanopposition kiistaton, johtohahmo, jota Stalin tuki. Paasikivi astui areenalle vuoden 1944 alussa. "Ystävällisen hallituksen" käsite liittyi valtapolitiikkaan ja ideologiseen etenemiseen uralla.
Voittoisa Stalin alkoi määritellä syksyn 1943 aikana tavoitteitaan sodanjälkeisen valtakuntansa länsirajoille. Neuvostoliiton eteneminen länteen jatkui lähes keskeytyksettä vuoden 1944 alkaessa.

Eduskunta ja hallitus torjuivat Paasikiven suosittamat rauhanehdot. Eduskunta tuki äänin 105-80 hallituksen asiaa koskevaa tiedonantoa: ehtoja ei voitu sellaisenaan hyväksyä. Maalaisliiton eduskuntaryhmässä oli paljon näkemystä, että Neuvostoliiton ehtojen suora hyväksyminen johtaisi itsemurhaan verrattavaan tilanteeseen eli maan miehitykseen. Tämä käsitys vastasi tuolloin todellisuutta parhaiten.

Stalin ei ollut valmis jättämään Suomea rauhaan Rooseveltin ja Churchillin edellyttämällä tavalla. Hänen ideologiset ja valtapoliittiset tavoitteensa Suomessa olivat periaatteessa samanlaiset kuin Otto Ville Kuusisen aikana. Stalin tiesi, että Suomen miehitys suoralla hyökkäyksellä oli vaikea operaatio. Neuvostoliitolla ei ollut varaa irrottaa riittävästi divisioonia Suomea vastaan. Maihinnousu Normandiaan 6.6. yllättä Suomen johdon. Stalin päätti hyökätä Suomeen. Vihollisen äkillinen hyökkäys tavallista vahvemmin voimin tuli täydellisenä yllätyksenä. Se sai moni paikoin aikaan suoransita pakokauhua rintamajoukkojen keskuudessa. Stalin vaati Suomelta antautumista. Paasikivi joutui paitsioon ja Ryti sitoutui Saksaan. Suomen menettely herätti maailmalla ihmettelyä: miksi Suomi sitoutuu sodan viime metreillä häviäjään. Siihen oli oman syynsä. Huhun mukaan Saksa oli tekemässä Neuvostoliiton kanssa erillisrauhaa ja siksi Suomi oli sitoutunut Saksaan saadakseen paremmat rauhanehdot.

Kekkosen toiminta aiheutti kitkerää sananvaihtiao Maalaisliiton eduskuntaryhmässä. Hän sai kokea epäluottamuksen eduskuntaryhmässään. Mannerheimistä tuli presientti, kun Ryti jätti eroanomuksensa. Paasikivi ei kelvannut Mannerheimille. Stalinin strategia onnistui ja valvontakomissio saapui maahan. Stalin painostaa Paasikiven Suomen johtoon. Neuvostoliion tavoitteena oli Suomen "demokratisoiminen". Suomettumisilmiön perusta oli luotu. Kun Neuvostoliitto jatkoi pitkäjänteisesti Suomen vyörytystä poliittisin keinoin, ja kun Suomen oma poliittinen johto Paasikiveä ja Kekkosta myöten myötäili vahvasti neuvostoprogandan teesejä, alkoi tämä vuosien mittaa vahvistaa pohjaa jo sodan aikana alkaneelle ns. suomettumisilmiölle. Syntyi ristiriitaa poliittisen eliitin ja kansalaismielipiteen välillä.

Lähdeaineisto Jukka Seppinen Paasikiven aikakauteen ISBN 951-566-064-5

lauantai 16. toukokuuta 2009

Suomen suunta 1945-1948



Vain kolme päivää aikaisemmin kuin Pariisissa oli tarkoitus juhallisesti allekirjoittaa rauhansopimus Suomen ja Neuvostoliiton sekä Yhdistyneen kuningaskunnan ja kahdeksan muun Suomen kanssa nimellisesti sodassa olleen maan välillä, saapui Helsinkiin täysin yllättäen erikoisjunalla valvontakomission puheenjohtaja kenraalieversti Andrei Zdanov. Tästä matkasta hallitus oli saanut tietää vasta edellisenä päivänä, mitään syytä matkaan ei ollut ilmoitettu neuvostoviranomaisten taholta.

Tasavallan presidentin tarjoamilla illallisilla 9. helmikuuta Zdanov oli ollut hyvällä tuuella, Paasikivi oli luvannut hänelle, että hallitus pysyi paikallaan, sanoivat eduskutnaryhmät ja poliitikot sitten mitä tahansa. Zdanov oli antanut hyvän arvosanan Suomen kyvystä ja taidosta täyttää välirauhansopimuksen ehdot. Pari päivää myöhemmin Zdanov oli kutsunut puheilleen hallituspuolueiden ja eduskuntaryhmien puheenjohtajta ja ilmaissut heille toivomuksenaan, että kolmen suuren hallitus jatkaisi ja nimenomman Pekkala sen johdossa pääministerinä.
Helmikuun alussa 1947 oli Neuvostoliiton kanssa päästy sopimukseen myös Suomessa olleesta sakalaisesta omaisuudesta, Neuvostohallitus oli ensin ilmoittanut Suomelle, että tämän saatavan summa, 6 miljardia markkaa, olisi korvata siten, että Neuvostoliitto olisi saanut 50 % tärkeimpien Suomen teollisuduenhaarojen osakekannasta. Tällaista vaatimusta suomalaiset eivät katsoneet voivansa hyväksyä.

Eri lähteistä päätellen sisäpoliittisen tilanteen odotettiin muodostuvan vakavaksi maalis-huhtikuussa 1947. Pelkona oli ollut kommunistien organisoimat rauhattomuudet, joita odotettiin vakvammaksi kui kertaakaan aikaisemmin. Tästä oliva tolleet tietoisia sekä Paasikivi että sosiaalidemokraatit. Kokoomuksen välikysymys liittyi samaan ajalliseen yhteyteen. Hertta Kuusinen oli jo vuoden 1945 keväällä melko avoimesti viitannut siihen, että SKP:n piirissä ilmeni käsityksiä, että "kansamme elintärkeät kysymykset olisi ratkaistava sotilaallisen miehityksen turvin". Vuoden 1946 kesällä eduskuntalon portialla Hertta Kuusinen oli kehottanut monikymmenthantista joukkoa palamaan jällein koteihins. "Vallankumous tulee aikanaan", oli Kuusinen sanonut.

Kaatuuko Pekkalan hallitus?

Huhtikuun 10. päivänä maalaisliitto katsoi parhaimmaksi kutsua ministerinsä pois valtioneuvostosta, koska hinta- ja palkkapolitiikan linjoista ei ollut päästy selvyyteen. Pekkalan hallitus jätti eronpyynnön tasavallan presidentille. Hallitus olisi kaatunut erimielisyyksiin maitolitran ja voikilon hinnoista. Pekkalan hallitusta ei näyttänyt pitävän enää mikään pystyssä.
Pekkalan hallituksen sosiaalidemokraattiset ministerit ei vät nauttineet SDP:n johon ja eduskuntaryhmän luottamusta. Maalaisliitossa sisäiset erimieisyydet olivat tulleet esiin. Valpon toimntaa koskeneen välikysymysken äänestyksessä osa maalaisliitoa oli opposition mukana.
Hallituspulaa kesti puolitoista kuukautta. Presidentti kierrätti muodon vuoksi pakolliset tunnustelukierrokset, joilla puhallettiin turha ilma pois hallituksenvaihtopyrkimyksiltä.
Suomen hallituskriisi laukesi toukokuun 20. päivänä, kun Pekkalan hallitus palasi prsidentin kehotuksesta takaisin paikalleen. Paasikivi oli siis sallinut eräänlaisen sisäpoliittisen tuuletuksen.

Asekätkentäjuttu

Kevään 1947 aikana myös laajat mittasuhteet saanut asekätkentäjuttu huipentui oikeudenkäynteihin, mikä oli suoranaisesti yhteydessä valtiollisen poliisin vaikutusvallan kasvuun. Asekätkennät palajstuivat jo muutaman kuuakuden kuluttua välirauhansopimuksen allekirjoittamisesta. Paasikivi oli tuolloin ohjat käsiinsä. Maan sisäinen tilanne ei ajautunutkaan kohti kaaosta, eikä Neuvotoliito osoittanut millään tavoin haluaan miehittää Suomea. Armeijan piirissä havaittiin, ettei paniikkimielialaan ole syytä. Koko kysymys pyrittiin ensiksi hoitamaan hiljaisesti pois päiväjärjestyskestä asekätkijoiden itsenäs toimesta. Seuraavan vuoden kesällä sisäministeri Leinon uudistama valtiollinen poliisi puuttuikin asioihin. Asekätkentäjutulla nähtiin sisäpoliittisten seurauksiensa lisäksi olevan myös ulkopolittisia vaiktuksia, Länsivaltojen Suomessa toimineet edustajat olivat ollet melko vakuuttuneita siitä, että venäläiset tulisivat puuttumaan tähän kysymkseen painostamalla silloista Paasikiven hallitusta ankariin rangaistuksiin. Asekätkentäjutun yhdteydessä syntyi erikoinen tilaane, kun kokoomuksen kansanedustaja Eero Kivelää vastaan kohdistettiin syytökset asekätkentään osallistumisesta ja sen perusteella vaadittiin hänen vangitsemistaan. Vastaikkain joutuivat jälleen kerran poliittinen tarkoituskenmukaisuus ja lainkirjaimen ehoton noudattaminen. Eduskunta äänesti 78-51 Kivelän vangitsmeista vastaan. Vähemmistöön jäivät SKDL, SDP:stä kolme ja Urho Kekkonen. Kesäkuun 20. päivänä Kivelä kuitenkin vangittiin sotaylioikeuden puheenjohtajan varatuomari E.Nikupaavolan päätöksellä. Hänet vapautettiin vasta elokuussa korkeimman oikeuden kumottua sotaylioikeuden päätöksen.

Kenraali Oeschin rangaistusta venäläsiin sotavankeihin kohdiistetuista kuolemantuottamuksista, kuten syytäs oli kuulunut, oli korkeimman oikeudne päätöksellä 28.5.1947 alennettu kahdestatosita vuodesta kolmeen vuoteen, se herätti amerikkalaisissa levottomuutta.
Valvontakomissio oli ollut ensiksi hiljaa myös stasyyllisyyttä koskeneessa oikeudenkäyntiprosessissa, ja itse prosessin hoito ja aloitteiden teko jätettiin suomalaisille.
Suomi luopuu Marshall-avusta
Keskiviikona 4. heinäkuuta jätettiin Suomen ulkoministeriöön Ritarikaulle kutsu Pariisissa saman kuun 22. järjestettävään taloudelliseen konferenssiin. Kutsun olivat lähettäneet Helsingissä toimineet Britannian ja Ranskan ministerit: kysymys oli Marshall-avun järjestämisetä Euroopan hätääkärsville maille.

Pääministeri Mauno Pekkala oli kutsuttu 7. heinäkuuta kenraaliluutnantti Savonenkovin luokse kuulemaan neuvostohallituksen kannanmäärittelyn Pariisin konferenssiin osallistumista varten. Tämän jälkeen Suomi ilmoitti, ettei se voi osallistua tähän konferenssiin.

Valpon päällikön salainen oikeudenkäynti

Valtiollinen poliisi oli pidättänyt entisen päällikönsä varatuoamri Hanno Kunnaksen oikeudenkäyntiä varten. Helsingin raastuvanoikeudessa käsiteltiin mm. Valpon entisiä ohtjaia lakitieteen tohtoria Otto Brusiinia ja varatuomari Kaarlo Tetriä sekä tutkintaelimen virkalijoita, mm. Risto Hölttää ja kenraali Airon vartijoita vastaan nostettuja oikeusjuttuja.
Julkisuudessa esitetyt tiedot ja muita teitä Kaivopuiston lähetystöihin saapuneet uutiseet viittasivat siiehn, että suomessa tapahtuvaksi väitetty länsivaltojen vakoulutoiminta olsi tarkoituksellisesti haluttu kytkeä Kunnaksen juttuun. Washintonissa ja Lontoossa pidettiin nyt mahdollisena, että Suomen kommunistit, joiden käsissä sisäminsiteriö ja sen mukaisesti poliisitoiminta nähtiin, järjestäisivät vaikuilunäytelmän, jolla osoitettaisiin länsivaltojen "vakoilutoimnta" Suomessa.

Joulukuun 19. päivänä julistettiin tuomiot, mutta itse oikeudenkäyntiä koskeneet pöytäkirjat olivat edelleenkin salaisia. Kunnas sai maanpetoksesta neljän kuukauden vankeustuomion, jonka hän oli kärsinyt tutkintavaiheen aikana etukäteen. Salli sai kahdenja puolen vuoden tuomion. Raportin mukaan Rudolf Salli oli palkattu USA:n Tukholman-lähetystön toimesta vakoilutehtöviin Suomessa.

Keskustelut Moskovassa marraskuussa 1947

Enckell oli kertonut, että hallituksen istunnossa Paasikivi oli haukkunut pääminsiteri Pekkalan, muiden hallituksen jäsenten kuulle, maan tasalle. Oli käynyt selville, että Pekkala oli kaikesta huolimatta Moskovan-keksuteluissaan, ilman presidentin valtuutusta, antanut Molotoville Suomen hallituksen puolesta lupauksia "jonkilaisesta sotilaallisen sopimuksen solmimisesta, joka olisi alkuna vieläkin läheisemmälle yhteistyölle Neuvostoliiton kanssa". Reuterin 13.11.1947 Moskovasta lähetetty tieto piti siten paikkansa. Paasikiven epäilyt eritysiesti Pekkalaa kohtaan olivat olleet suuria: tällaisen äkkikäännykäsiien kansandemokraatin linjavetoihin ei voinut luottaa, koska mitään linjaa ei ollut.

Stalinin kirje

Helmikuun 22. päivän aamuna ssapui lähettiläs Savonenkov presidentti Paasikiven luokse Generallisimus Stalinin kirje mukanaan. Kenraalin ei enää tarvinnut kehottaa eikä vaatia Paasikiveä aloitteellisuuteen sopimuskysymyksessä, koska Stalin itse oli sen tehnyt.
Paasikivi halusi rajoittaa ehdottomasti sopimusta koskemaan vain sellaisen hyökkäyksen torjumista, joka tapahtuisi Saksan ja sen liittolaisten puolelta Suomen alueelle tai Suomen alueen kautta Neuvostoliittoa vastaan. Avunannon käynnistäminen tulisi tapahtua yhteisymmärryksessä Suomen kanssa, aloitteen pitäisi tulla Suomen taholta, tai kuten ohjeissa sanottiin, "Suomen pyynnöstä". Tämä maininta muutettiin siis muotoon yhteisymmärryksessä Suomen kanssa. Paasikiven alkuperäisenä tarkoituksena oli ollut avunannon aloitteen pysyminen ehdottomasti suomella.

Yhdysvaltain hallitus oli määritellyt välittömästi ja suoraviivaisesti kantan Suomen ksymykseen heti kun Helsingistä oli kantaunut tieto Stalinin tekemästä esityksestä Yhdysvallt oli ollut tietyin edellytyksin valmis auttamaan Suomea. Suomen kriisi tuli kuin tilauksesta Washingtoniin, jossa parhaillaan valmisteltiin kiireellisiä vastaiskuja havaitulle Neuvostoliiton etenemiselle Euroopassa.
Launtaina 27. maaliskuuta pidetyssä toisessa suomalais-neuvostoliittolaisessa yhteisistunnossa ulkommiisteri Molotov oli suostunut siihen, että Suomen edellisenä päivänä kokouksessa tekemä ehdotus voitiin ottaa neuvottelujen pohjaksi. Suomalaiset palasivat Moskovaan ja kolmas yhteisneuvottelu pidettiin 5. huhtikuuta. Jos Helsingiss oli ollut jännitystä ilmassa, suomalaisten hermot olivat varsinkin nyt äärimmäisen kireällä. Tämä viimeinen kokous kesti vain tunnin, ja sen kuluessa ulkoministeri Molotov, suomalaisten täydelliseksi äälistykseksi, hyväkstyi Suomen tekemän ehdotuksen.

Moskovan-neuvottelujen aikana Paasikiven johdolla suoritettin joukko järjetelyjä ja varotomia sekä puolustusvoimissa että poliisilaitoksessa. Presidentti määräsi kenraali Sihvon siirtämään Parolasta Hämeenlinnan läheltä panssariprikaatin Hyrylän varuskuntaan, n. 20 kilometrin päähän Helsingistä. Joukkojen oli oltava hälytystilassa ja ne siirrettiinkin eri paikkoihin Helsingin välittömään ympäristöön. Maantieliikennettä ryhdyttiin valvomaan ja yleistä valmiutta lisättiin. Silloien poliisylijohtaja Urho Kiukas oli ollut vakuuttunut siitä, ettei minkänlainen kaappaus olisi voinut onnistua. Presidentti Paasikivi oli suorittanut toimenpiteensä kertomatta niistä hallitukselle. Kun Paasikivi oli ryhtynyt maaliskuun viimeisellä viikolla mainittuihin varotoimiin, oli niistä heti tiedotettu myös Washingtoniin.

Suomen ja Neuvostoliiton välisen ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen ratifinointia koskenut eduskuntakeskustelu käytiin torstaina 29. huhtikuuta. Vuorokautta aikaisemmin Helsinki oli saatettu hälytystilaan, presidentin linnan eteen ilmestynyt tykkivene.
SKP:n johto antoi vielä samana päivänä oman julkilausumansa. siinä kumottiin jyrkästi kaikki vallankaappaustiedot ja hyökättiin samalla voimakkaasti oikestoa ja taantumusta vastaan.
Kun sisäministeri Leinoa vastaan oli nostettu epäluottamuslause eduskunnassa 19. toukokuuta, se ei tullut yllätyksenä. Mutta ääenstystulos oli yllätys. Epäluottamuslauseen oli nostanut kokoomus. Äänestystulos oli epäluottamuksen puolesta 81-61. Leinon syrjäyttämisen todellista taustaa ei länsivaltojen ulkominsiteriöissä teidetty. Leinohan oli joutunut epäsuosioon omassa puolueessaan sekä Moskovassa. Kommunistin erottaminen sisäminsiterin paikalta nostatti otsikoita länsivaltojen lehdistössä.

Eduskuntavaalit

Heinäkuun eduskuntavaalien tulos ei varmastikaan yllättänyt ketään. Kommunistit ja SKDL menettivät 49 paikastaan 11. Maalaisliitto nousi eduskunnan suurimmaksi ryhmäksi 56 edustajallaan. Sosiaalidemokraatit saivat 54 paikkaa, jossa oli neljä lisäystä. Kokoomus voitti viisi paikkaa saaden yhteensä 33 edustajaa. Äänestysprosentti oli noussut 81 prosenttiin. Moskovan ensimmäisessä reaktiossa sosiaalidemokraatit saivat osansa. Pravdan 7.7. artikkeli tiesi kertoa, että taantumuksellisen leirin toivottua häviö ei saavutettu. Puolueen petturimaiset taantumusvoimat Väinö Leskinen, Penna Tervo ja Unto Varjonen ovat hyökänneet raivoisasti Suomen kommunistista puoluetta vastaan.
Ratkaisijan asemaan nousivat sosiaalidemokraatit, vaikka varsinaisen vaalivoiton sai maalaisliitto. Urho Kekkonen ei ollut vielä saavuttanut kiistatonta asemaa, päinvastoin eduskuntaryhmän enemmistö näytti olevan anti-kekkoslaisten käsissä. SDP oli tukevasti "asevelijuntan" käsissä. Sosiaalidemokraatit olivat esittäneet pääministeriksi omaa miestään, K.A. Fagerholmia, mutta myös SDP:ssä näytti olevan henkilöriitoja. Penna Tervo ja Unto Varjonen olivat esittäneet voimakkaat varaukset juuri K.A. Fagerholmin pääministeriehdokkuudesta. Presidentti antoi Fagerholmille tehtäväksi hallituksen muodostamisen ja Kekkonen valittiin puhemieheksi. Kekkosesta ei tullut pääministeriä vuoden 1948 jälkeen, koska Kekkosella ei ollut riittävää kannatusta maalaisliiton eikä SKDL:n piirissä. Maalaisliitto jäi oppositioon. Fagerholmin hallituksen elinikää veikattiin lyhyeksi, mutta hallitus istui 18 kuukautta eli vuoden 1950 alkuun saakka.

Lähdeaineisto
Hannu Ratkallio Suomen suunta 1945-1948 ISBN 951-35-2012-9

perjantai 15. toukokuuta 2009

Kohti YYA-sopimusta

YYA-sopimus, suolaista ja makeaa.













"Savonenkov pyysi päästä luokseni. Otin hänet vastaan klo 3 iltapäivällä. Hän antoi minulle Stalinin kirjeen puolustusliitosta". Näin kertoo Vonkamies-kirja YYA-sopimuksen käynnistymisvaiheesta. Prosessi käynnistyi 23.2.1948 ja se osoittautui merkittävimmäksi kuin yksikään toinen Suomen ja Neuvostoliiton rauhanajan suhteissa. Neuvostoliiton uuden lähettilään tuomassa viestissä esitettiin, että Suomi ja Neuvostoliitto somisivat sopimuksen ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Saksan mahdollisen hyökkäyksen varalta. Ehdotusta perusteltiin sotilaspoliittisilla syillä: Euroopassa on kolme valtiota, jotka olivat taistelleet Saksan puolella ja rajoittuivat Neuvostoliittoon. Näistä kaksi, Romania ja Unkari, olivat allekirjoittaneet Neuvostoliiton kanssa keskinäisen avunantosopimuksen. Kolmannen, Suomen, kanssa ei tällaista sopimussuhdetta ollut vielä olemassa.

Esitystä motivoitiin myös kahdenkeskisillä poliittisilla perusteilla: haluttiin "luoda edellytykset maittemme välisten suhteiden perusteelliselle parantamiselle rauhan ja turvallisuuden lujittamista tarkoittavassa mielessä". Näiden päämäärien saavuttamiseksi Stalin esitti neuvottelujen aloittamista joko Moskovassa tai Helsingissä.
Savonenkovin poistuttua Paasikivi kutsui välittömästi Enckellin luokseen ja antoi tämän lukea kirjeen. Ulkoministerin ohella myös Urho Kekkonen sai lukea kirjeen. Paasikiven mielialat kohtalokkaana päivänä vaihtelivat, Enckell, joka koki ensireaktion, kertoo presidentin luonnehtineen Romanian ja Unkarin mallin mukaista sopimusta mahdottomaksi ja luvanneen voipuneena erota tehtävistään.

Kekkosen poliittinen asema ei olisi sellaista tapaamista edellyttänyt, mutta Paasikivi tunsi kruununprinssinsä kytkennät Moskovaan. Niistä voi olla apua kriisin hetkellä, vaikka Kekkonen ei ollut edes ministeri eikä muutoinkaan huudossa - kommunistitkin olivat hänet hylänneet saadakseen oman miehensä, alkoholisoituneen ja häilyvän Mauno Pekkalan pääministeriksi.
Presidentin mies pelasi kaksilla korteilla. Hän tiesi, miten pitkälle Paasikivi oli valmis tinkimään, joten hän saattoi vuodattaa tavoitteet yhteysmiestensä kautta Kremliin. Jos peli olisi paljastunut, Kekkonen olisi menettänyt kunniansa ja vapautensa. Riskit olivat yhtä suuret kuin jatkosodan aikaisessa kaksoispelissä.

Talvisodan alussa nk. Terijoen hallituksen kanssa solmittu keskinäisen avunannon ja ystävyyden sopimu heijasteli Neuvostoliiton tavoitteita. Se oli käytännössä keskinäinen avunantosopimus, joka kattoi sekä hyökkäykset Suomeen että ennen kaikkea Suomen kautta Neuvostoliittoon.
Uutta vauhtia poliittisella tasolla suoritettava valmistelutyö sai toukokuussa, kun Zdanov otti molemminpuolisen avunantosopimuksen eislle keskustelussaan Paasikiven kanssa. Enckellin kanssa sovittiin, että tämä ryhtyy valmistelemaan luonnosta sopimukseksi. Enckellin aikaansaannos perustui Mannerheimin luonnokseen.

Syksyllä 1944 Kekkonen oli ennakoinut, että Suomi joutuisi uusissa oloissa antautumaan läheiseen yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa. Vaikka se kaventaisi Suomen puolueettomuusasemaa, ei sitä pitäisi torjua, oli Kekkonen varoittanut.
Vuoden 1946 aikana asia oli hautunut. Paasikivi omaksui tinkimättömän asenteen: puolustusliitosta oli pysyttävä erossa, se ei ollut tarpeellinen.
Kun suomalaiset eivät tehneet toivottua alotetta, päätti neuvostohallitus toimia. Savonenkov lähetettin tuomaan Stalinin kirjettä, joka tuli katkerana yllätyksenä Paasikivelle ja hänen panssaroimalleen mielipiteelle. Merkille pantava oli puolustusvoimien komentajan, kenraali Aarne Sihvon lasunto. Siinä korostettiin, että Suomi pystyy omin voimin estämään alueensa sotilaallisen hyväksikäytön, jos sille vain suodaan oiekus ryhtyä sotilaallisiin valmistelutoimenpiteisiin sekä puolustusvoimiensa vahvistamiseen.

Hallitusta ja eduskuntapiirejä informoidessan Paasikivi toisti jo aiemmin aiemmin esittämiään epäilyksi antan näin ymmärtää suhtautuvansa ehdotettuun sopimukseen suurella epäluulolla. Kekkonen ei hyväksynyt Ståhlbergin esittämää ehdottoman torjuvaa asennetta. Kekkosen mielestä Suomi oli edelleen pakkotilanteessa. Kekkonen oli täydellisessä ristiriidassa Maalaisliiton piirissä vallitsevien mielialojen kanssa. Ryhmän ehdoton enemmistö vastusti neuvotteluihin ryhtymistä. Ainoastaan kuusi jäsentä oli Kekkosen tavoin neuvottelujen kannalla. Yhtä kielteiselle kannalle kuin maalaisliittolaiset asettuivat Kokoomuksen ja Edistyspuolueen eduskuntaryhmät. Sosiaalidemokraattinen ja Ruotsalaisen kansanpuolueen ryhmät eivät pitäneet neuvottelukutsun torjumista mahdollisena.
Kekkosen luonnos on hänen ajatteluaan kuvaavana dokumenttina mielenkiintoinen. Se osoittaa, että hän näki Suomen ja Neuvostoliiton-suhteet ja maan puolueettomuusaseman edelleen - kuten jo vuosina 1943 ja 1944 - saman yhtälön osasina, joiden summa oli vakio. Luonnos ei kelvannut Paasikivelle.

Suomen neuvotteluvaltuuskunnan puheenjohtajaksi määrättiin pääministeri Pekkala, varapuheenjohtajaksi ulkoministeri Enckellille ja jäseniksi Leino ja Svento sekä kansanedustajat Kekkonen, Onni Peltonen ja J.O. Soderhjelm. Kekkonen oli tullut jäseneksi vastoin oman ryhmänsä tahtoa.
Valtuuskunnan muokkaamat neuvotteluohjeet hyväksyttiin presidetin esittelyssä 18.3.1948 äärimmäisen niukalla enemmistöllä (9-8) maalaisliittolaisten ja sosiaalidemokraattisten ministereiden äänestäessä ohjeita vastaan.

Suomen neuvotteluvaltuuskunta lähti matkaan iltajunalla 20.3.1948. Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta oli rautatieasemalle kerääntynyt suuri väkijoukko, joka voimallisin laulutervehdyksin tavoitteli syksyn 1939 kohtalokkaita tuntoja. Alkuyön tunnit kuluivat voileipien, kuuman teen ja vodkan rauhoittavassa seurassa.
Sopimuksen juhallinen allekirjoittaminen tapahtui 6.4.1948 klo 21.00 Molotovin työhuoneessa. Lopputulos sähkotettiin Paasikivelle.

Illan kuluessa tunnelma vapautui ja muuttui vähitellen riehakkaaksi. Söderhjelmin episodi todistaa: "Stalin ojensi hetkistä myöhemmin Kekkoselle sen punaviinipullon, josta hän oli useita kertoja täyttänyt madeiralasinsa ja pyysi Kekkosta maistamaan tätä hänen lempiviiniään, joka oli peräisin hänen omalta kotiseudultaan. Kekkonen kaatoi itselleen puoli lasia, tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja jäi istumaan sanaa sanomatta. Syntyi melkein piinallinen tauko. Lopulta Stalin kysyi, mitä Kekkonen piti viinistä. Kekkonen viivytteli vastausta kauhuksemme hyvän aikaa ja sanoi sitten, ettei koskaan pidä antaa hätäistä lausuntoa vakavassa asiassa, otti pullon, kaatoi siitä uudelleen ja tyhjensi lasin yhdellä siemauksella. Ja nyt lopultakin seurasi odotettu ylistys. Stalin arvosti suuresti tätä leikkiä ja sanoi, että Kekkonen voi pitää pullon, jolloin Kekkonen tarkasteli sitä ja huomautti huolustunein ilmein, että siinä oli niin vähän jäljellä. Stalin virkkoi, että Kekkonen sai kyllä lisää, niin runsaasti, että voisi vielä kotiinkin tultuaan juoda hänen, Stalinin, maljan".

Ystävän laulu

Nousuhujmalainen Urho Kekkonen riuhtoo suunnattoman lihavan venäläisen keittiöapulaisen seinän vierustalta keskilattialle. Maatuska ratkeaa hervottomaan nauruun, kun kalju juhlavieras tuuppaa hänet hurjan tanssin päätteeksi toisen suomalaismiehen syliin. Meneillään ovat YYA-neuvottelujen jatkot Suomen suurlähetystössä Moskovassa. Kekkonen ja kansanedustaja J.O. Söderhjelm kilistelevät kristallimaljoja sen kunniaksi, että ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta on vihdoinkin päästy sopimukseen Vjatselav Molotovin kanssa.
Seuraavana aamuna presidentti Paasikivi haukkuu kohmeloisen Kekkosen alimpaan paikkaan. - Sinä sovjetisoit Suomen, äkäinen vanhus rähjää puhelimessa. Neuvottelijan korvia kuumottaa, kun kuulee myyneensä isänmaansa ja imeskelevänsä Josef Stalinin viiksiä.
Mannerheim kauhusti. Hän kykeni vaivoin säilyttämään salaperäisen, arvokkaan ilmeensä, sillä hän tiesi, mihin tsekit olivat suistuneet. Mieleen palasi tuttu ajatus muutosta lämpöiseen Portugaliin.

Asiakirjat vahvistavat, että Moskovan YYA-neuvottelut olivat näytelmä, jolla vahvistettiin Kekkosen asemia. Päärooleissa olivat Stalin, joka leikkisästi nimitti sopimusta "Paaasikiven diktaatiksi" ja Molotov, jonka kerrotaan esiintyneen "äärimmäisen rakastettavasti". Molotov aloitti neuvottelut kysymällä, oliko suomalaisilla oma ehdotuksensa niiden pohjaksi. Pääministeri Pekkala ja ulkoministeri Carl Enckell olivat ihmeissään, mutta Kekkonen seurasi rauhallisena sivusta, sillä hän oli toimittanut sopimusluonnoksen etukäteen Moskovaan. Hän ja Molotov tiesivät, että Unkarin ja Tsekkoslovakian sopimusmallit, Paasikiven painajaiset, olivat poissa pelistä. Kekkosesta oli tulossa Moskovan uskottu mies.
Lyhyiden neuvotteluiden jäkeen sopimusta juhlittiin Kremilin komeassa Yrjön salissa. Kaikki hymyilivät leveästi ja helpottuneina, vaikka sopimus sitoikin Suomen tosiasiallisesti Neuvostoliiton valtapiiriin. Pääministeri Pekkala oli ollut viimeisssä tapaamisessa aivan omissa ajatuksissan. Illan juhlat venyivät, joten pääministei joutui neuvottelujen jälkeen tarkistamaan Kekkoselta: - Mistä te oikein sovitte Molotovin kanssa?

Kaksi sotaa käyneet suomalaiset olivat kiinni voittajassaan, itäisessä naapurissa, jonka kanssa tapailtiin jatkossa Ystävän laulua. Tärkeää oli myös, että Moskovalla oli nyt Suomessa yhteistyömies, Urho Kekkonen, joka voisi vielä nousta jopa Suomen tasavallan presidentiksi.

Lähdeaineisto:
Juhani Suomi Vonkamies Urho Kekkonen 1944-1950 ISBN 951-1-09770-9
Pekka Hyvärinen Suomen mies Urho Kekkosen elämä ISBN 951-0-25076-7

torstai 14. toukokuuta 2009

Kiitollisena muistaen


Kyösti Kallion viimeinen väliaikainen oli minun ensimmäiseni hallituksista puheenollen. Se, että Kallio halusi minut työtoverikseen hallituksessa perustui varmaan hyvään aatteelliseen yhteisymmärrykseen. Ensimmäinen ministerikauteni jäi lyhyeksi. Jo maaliskuussa 1937 tapahtuneen presidentin vaihdoksen jälkeen vaihdettiin hallitusta. Cajander kutsuttiin pääministeriksi, koska hallituskumppanukset eivät voineet päästä yksimielisyyteen siitä, kummasta ryhmästä pääministeri nimitettäisiin. Seuraavan kerran tulin hallitukseen kesäkuussa 1940. Tämä kausi tuli pitkäksi, se kesti yhtäjaksoisesti lähes vuoden 1944 loppuun. Ehdin olla maatalousministerinä viiden pääministerin aikana.

Hermot kiristyvät

Vuoden 1939 syksyllä, ylimääräisten kertausharjoitusten aikana, olivat ihmiset Helsinsingissä ja kaikkialla maassa kovin hermostuneita. Tiedettiin, että tilanne maamme ja itäisen naapurin välillä oli jännitynyt sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli esittänyt tunnetut vaatimukset määrättyjen alueiden luovuttamisesta sille. Kun maamme hallitus ja eduskunta olivat katsoneet, ettei vaatimuksiin voitu suostua, ymmärrettiin hyökkäyksen vaaran olemassaolo. Siltä varalta Karjalan kannasta varustettiin ja miehet olivat ylimääärisissä kertausharjoituksissa.

Kalvavaa epätietoisuutta

Kuten muistetaan, talvisota päättyi 13. päivänä 1940. Tulitauko alkoi sanottuna päivänä klo 11. Toiseksi vanhin lapsistamme, pokamme Matti, oli silloin aseiehenä Kannaksen rintmalla, jossa tulitaukoon asti riehui ankarat taistelut ja jossa joukkomme joutuivat luvuttamaan aseman toisen jälkeen.
Rauhan tultua kirjeiden tulo loppui. Kului kokonainen viikko, toistakin, ja Matista ei kuulunut mitään. Puolentoista viikon kuluttua maaliskuun 22. päivänä sain vihdoin monien tiedustelujen tuloksena kuulla, että Matti makaa haavoittuneena sotasairaalassa Lohjalla. Haavoittuminen oli tapahtunut Viipurissa Ristimäen hautausmaalla, jonne Summasta oli vähitellen jouduttu perääntymään. Reidentyven lävistänyt kivääärin ammus oli osunut maaliinsa vain muutamaa minuttia ennen tulitauon alkamista.

Maa ilman preisenttiä ja pääministeriä

Kesällä 1940 oli Risto Ryti pääministeirnä. Silloinen maatalousminsiteri P.V. Heikkinen nimitettiin Kuopin maaherraksi ja pääministeri tarjosi minulle vapaaksi tullutta maatalousministerin paikkaa. Maassa oli yli 400.000 koditonta karjalaista. Heistä suurin osa oli maatalousväkeä. Tämän joukon työhön ja maahan sijoittaminen oli hallituksen, eduskunnan ja koko kansan jättiläistehtävä niissä olosuhteissa.

Vaikeita aikoja

Heti presidentiksi tultuaan Ryti ryhtyi puuhamaan uutta hallitusta. Oli tultu J.V. Rangellin hallituksen kauteen. Pääministeri Rangell ei ollut poliittinen henkilö. Rangell hallitusta kootessaan pyysi minut kumppanikseen jatkamaan työtäni maatalousministerinä. Ministeriölle tuli sodan aikana suureksi ja vaikeaksi tehtäväksi maatalouden tuotantotaistelun johtaminen. Elettiin alituotannossa. Tilanne huononi jatkuvasti. Oli tehtävä kaikki mahdollinen uhkaavan nälän torjumiseksi. Talkootyö oli monipuolista.

Kesäkuun 26. päivä 1944

Tuo päivä on varmaan ollut tähänastisen elämäni vaikein. Taistelutilanne Karjalan kannaksella oli muodostumassa toivottomaksi. Venäläisten suurten panssarihyökkäysten läpäistessä puolustusrintamamme monin paikoin oli joukoissamme päässyt valtaan ns. panssarikauhu. Tehokkaitten ja miltei kaikenlaisten torjunta-aseitten puuttuessa oli joukkojemme perääntyminen eräillä rintmalohkolla muodostunut sekaisortoiseksi paoksi.
Vaimoni ilmoitti saaneensa juuri tiedon, että Matti-poikamme oli kaatunut saman kuun 18. päivänä. Sanoma sai herpaantumaan minut kokonaan.

Omat surut oli tuona päivänä kuitenkin pakko painaa rintaa jäytäväksi taakoiksi, sillä velvollisuudet eivät suoneet tilaisuutta niiden kanssa kahden jäämiseen. Pian kotoa saapuneen sanoman jälkeen tuli kutsu valtioneuvostossa pidettävään neuvotteluun, joka ilmoitettiin järjestetyn Risto Rytin toimesta. Neuvotteluissa saimme kuulla Rytilta virallisesti ulkoministeri Ribbentropin maassa olosta ja hänen asiastaan. Suomen tasavallan presidentin oli allekirjoitettava sitoumus siitä, ettei maamme luopuisi sodasta ennen sen päättymistä. Tämä uhalla, että ellei sitoumukseen suostuttaisi, palaisivat aluevesiemme rajoilla olevat laivat takaisin vieden mennessään sekä elintarvike- että aseavun. Samalla presidentti Ryti ilmoitti, että hän on valmis yksin allekirjoittamaan sopimuksen, kuitenkin ehdolla, että valtioneuvosto tai ainakin sen jäsenten enemmistä on allekirjoittamisen kannalla. Katsoin olevani velvollinen kannattamaan presidentin suunnitelmaan, vaikka tunsikin olevani uupumaisillani. Hallituksen vasemmistojäsenten kanssa oli maanpuolustusta koskevissa asioissa koko sodan ajan vallinut täydellinen yhteisymmärrys. Nyt he kuitenkin asettuivat enemmistöä vastaan. Ratkaisun tapahduttua en kuvitellut olleeni mukana jossain suuressa valtioteossa, en myöskään osallistuneeni johonkin suureen paikalliseen sankaritekoon. Minulla oli sellainen tunne, että olin menetellyt oikein. Ei tullut mielenkään joutuminen oikeusneuvos Petäyksen kuulusteltavaksi etsittäessä sotasyyllisiä.

Kesän ja syyspuolen tapahtumat tuona sodan päättymisen kesänä osoittavat mielestäni kesäkuun 26. päivän ratkasiun oikeaksi. Panssarinyrkit kiinnittivät rintamatilanteen, pysäyttivät venäläisten etenemisen ja saatiin aikaan selvä puolustuslinja, jolla voitiin pysyä välirauhaan asti. Olin silloin ja olen yhä syvästi kiitollinen siitä, että ystäväni silloinen pääministerin sihteeri V.J.Sukselainen ja kulkulaitosministeri Väinö Kaasalainen lähtivät saattamaan minua auntooni. Siellä minun oli välittömästi astuttava vuoteeseeni enkä edes jaksanut paljon puhua.

Kohti rauhaa

Hackzellin hallituksessa olivat varsinaiset tehtäväni sama kuin edellisessä. Hackzellin hallituskausi muodostui lyhytaikaiseksi pääministerin saatua aivohalvauksen Moskovassa, jonne hän oli matkustanut rauhan mahdollisuuksia tunnustelemaan. Sairaus johti nopeasti kuolemaan. Mieleeni on painunut lähtemättömästi se yö, jolloin rauhanetojen hyväksymsipakko lopullisesti todettiin. Marsalkka Mannerheim, silloinen tasavallan presientti, johti henkilökohtaisesti neuvottelua. Asia käsiteltiin epävirallisesti ennen virallista esittelyä. Ratkaisu uuvutti siihen osallistuneet valtioneuvoston jäsenet ja kutsutut asiantuntijat. Ratkaisu oli ja sen täytyi olla yksimielinen. Vaihtoehtoja ei tuntunut löytyvän.

Pakkoloman jälkeen

Palasin eduskuntaan 1948 vaaleissa. Vaikka eduskuntaan 1948 vaaleissa tuli peräti 55 uuttta edustajaa ja lisäksi kymmenkunta yhden vaalikauden poissa ollutta, oli sävy siellä entisen kaltainen. Kommunistit olivat tuoneet taloon tosin melkoisesti ennestään tuntemattomia menettelytapoja. Oman ryhmäni parissa en joutunut syrjityksi. Sitä todistaa sekin, että minut 1950, kaksi vuotta paluuni jälkeen valittiin eduskunnan ensimmäiseksi varapuheenmieheksi.

Sodanjälkeisen ajan sisäpolitiikan hoito on saanut piirteitä, joita siinä ei aikaisemmin ollut. Eräs tällainen näköjään vakiintuneeksi muodostunut käytäntö on sisäpolitiikan hoito ulkopolitiikkaan vedoten, sen keinojakin käyttäen. Valvonta- ja ilmiantotoiminta on vahingollista ja aiheetonta.
Väinö Tannerin tapaus - en puhu nyt sotasyyllisyydestä - oli kouluesimerkki väärin suunnatusta vainosta. Pidin Väinö Tanneria rehtinä suomalaisena kunnian miehenä, jonka sanaan voi luottaa.

Sukselainen oli valittu maalaisliiton puheenjohtajaksi 1945 puoluekokouksessa minun jälkeeni. Olin katsonut välttämättömäksi jättää paikkani tuossa myrskyisässä kokouksessa sen hyökkäyksen jälkeen, minkä silloinen oikeusminsiteri Urho Kaleva Kekkonen oli tehnyt minua ja kaikkia sodanaikaisia halliusten jäseniä vastaan. Hyökkäysten laatu oli nimittäin sellainen, että ymmärsin vainon alkaneen. Sen kyllä myöhemmät tapaukset sitten selvään osoittivat.

Olen seurannut aika läheltä Vieno Johanneksen - kuten Sukselaisen etunimet kuuluvat - otteita asian siitä alkaen, kun hän politiikan piiriin ilmestyi. En ole hänen sanoissaan enkä teoissaan huomannut mitään virallisen ulkopolitiikkamme vastaista, päinvastoin. Hänet kuitenkin syrjäytettiin ulkopoliittisin perustein. Epädemokraattinen asian hoito, jossa ulkopolitikka saatetaan esittämään ratkaisevaa osaa puhtaasti taloudellisissa asioissa, esiintyy rinnan henkilöasiain hoidon kanssa. Koulueismerkki tällaisista on Saimaan kanavan rakentaminen.
Olin äälistynyt monien muiden ryhmäni jäsenten tavoin. En silloin uskonut tuollaista aisoiden hoitokeinoa enempi mahdolliseksi kuin tulokselliseksikaan, Onko tällainen menettely pitkällä tähtäyksellä viisasta. Myöhemmin on monta suuta vaiennettu tekemällä henkilöstä poliittisesti vaarallinen.
Jos olen katunut tai harmitellut jotain tekemääni poliittista ratkaisua, niin sellainen oli edustajaehdokkaaksi asettuminen vielä 1958 vaaleissa. Siten jouduin olemaan mukana hankalana kautena 1958-62. Jos olisin jo silloin jäänyt kotiin, olisin välttänyt monta mieliharmia.

Lähdeaineisto:
Viljami Kalliokoski Kiitollisena muistaen ISBN 951-621-100-3

keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Sanoi Paasikivi



Kun Hackzell tuli Linkomiehen jälkeen pääministeriksi, ei kukaan ajatellut Paasikiveä. Jos hänestä olisi tuolloin tehty pääministeri olisi se aiheuttanut täydellisen paniikkitunnelman maassa, arveli Linkomies. Muistelmissaan hän kertoo Tannerinkin olleen sitä mieltä, että Paasikiven nimi merktisi silloin samaa kuin täydellinen ehdoitta antautuminen.

Pääministeriksi tultuaan Paasikivi sai johdettavakseen sodassa raskaan tappion kärsineen maan. Suomen menetykset olivat hirvittävät: parhaassa miehuusiässään olleita nuoria oli menetetty kaatuneina ja haavottuneina yli satatuhatta, Karjala oli toisen kerran luovutettu, hävinnyt armeija oli nopeasti kotiutettava, saksalaiset oli karkoitettava maasta, sotakorvaukset maksettava ja maahan oli palautettava normaali elämä. Suomi oli johdettava pois sodan luomasta, noin viisi vuotta kestäneestä epänormaalista kaudesta rauhan oloihin.

Maata kohtasi keskellä tärkeitä rauhanneuvotteluja hallituspula ja Mannerheim antoi hallituksen muodostamisen korkeimman hallinto-oiekuden presidentille U.J. Casternille. Castren ei ollut poliitikko, hän oli korkea juristi. Kaikki porvarilliset puolueet esittivät häntä Mannerehimille eikä sosiaalidemokraateilakaan ollut mitään häntä vastaan. Seurauksena oli, että Suomessa keskellä erittäin vaikeaa ulko- ja sisäpoliittista tilannetta hallituksen johtoon astui mies, joka ei tiennyt politiikasta ja politiikan menettelytavoista juuri mitään. Casterenin hallitus olisi varmaan istunut pitempäänkin elleivät K.A.Fagerholm ja Eero A. Wuori olisi panneet sitä nurin. Nuo kaksi jo silloin hyvin tunnettua sosiaalidemokraatia kuuluivat molemmat ns. rauhan oppositioon.

Paasikivi astuu areenalle

Rauhan opposition merkittävä saavutus olikin se, että Mannerheim vihdoin uskalsi nimittää Paasikiven pääministeriksi. Hän oli silloin jo ikämies, 74-vuotias eläkeläinen, eronnut, tai pantu eläkkeelle Kansallis-Osake-Pankista vuonna 1934 seuraajansa Matti Honkajuuren aloitteesta. Vietettyään pari vapaavuotta ja solmittuaan uuden avioliiton heti eläkkeelle jouduttuaan pankkinsa prokuristin Alli Valveen kanssa Paasikivi nimitettiin Tukholman lähettilääksi vuonna 1936. Hän pääsi tai oikeastaan joutui pääministeriksi, sillä hänet oli pakko nimittää tuohon virkaan - maassa ei ollut muita sopivia tai kykeneviä henkiläitä etähän mahdottomalta näyttävään tehtävään. Hallitus istui maaliskuuhun 1946 asti, siihen saakka kunnes maassa tapahtui presidentinvaihdos: Mannerheim luopui - oikeammin pakotettiin luopumaan - ja Paasikivi valittiin presidentiksi tämän jäljelläolevaksi ajaksi eli 1.3.1950 saakka.
Maassa oli kesäkuussa 1941 todella niin innostunut jopa kiihkeä mieliala, että vaikka hallitus olisi ollut melkein minkälainen tahansa, sen olisi ollut erittäin vaikea hillitä kansaa pysymään irti sodasta. Kesällä 1941 me olimme mahtava kansa, olihnan meillä kaksi kovaa aseveljeä: Saksa ja Japani! Tunnelma oli korkealla kaikkialla, yleiesti odotettiin hyökkäyksen alkamista mahdollsimman pian, koneisto oli trimmattu valmiiksi. Syksyllä 1941 joukkomme marssivat taistellen Itä-Karjalaan, miehittivät sen pääkaupungin Petroskoin, jolle annettiin juhlallinen suomalainen nimi Äänislinna, ja ryhtyivät opettamaan rajantakaksille heimoveljillemme suomalaiskansallista kulttuuria.

Vuoden 1943 maaliskuussa Ryti valittiin eduskunnan päätöksellä presidentiksi, tällä kertaa vain kahdeksi vuodeksi, ja Rangellin hallitus erosi. Uuden hallituksen pääministeirksi tuli professori, kokoomuksen kansanedustaja Edwin Linkomies. Linkomies aloitti jo vuoden 1943 puolella vakvat valmistelut sodasta irrottautumiseksi. Puheenvuorossaan pääministeri korosti, että olemme tulleet saksalaisten aseveljiksi, kosks Saksa käy sotaa samaa valtaa vaastaan, joka hyökkäsi meitä vastaan.

Syyskuun alussa 1943 toimi maassa rauhan oppositio, joka oli antanut elokuussa 1943 asiasta kirjallisen kannanottonsa presidentti Rytille ja saattanut sen julkisuuteen. Linkomies piti sitä harkitsemattomana, jopa vahingollisena tekona. Linkomiehen hallitus antoi eduskunnalle toisen tiedonannon rauhan pyrkimyksistä 29.2.1944, kolmannen asiaa koskevan tiedonannon 14.3.1944 sekä neljännen 12.4.1944. Saatuaan eduskunnalta valtuudet jatkaa neuvotteluja Suomen irrottautumiseksi sodasta Linkomes jatkoi rauhanponnisteluja aktiivisesti, vaikka saikin omalta ryhmältään epäluottamuslauseen. Pääministeri ei eronnut oman ryhmänsä epäluottamuslauseen vuoksi.

Siinä tulimyrskyssä, joka Karjalan kannaksella puheksi vajaan kahden kuukauden kuluttua euskunnassa käytyjen keskustelujen jälkeen, ei enää puhuttu oikeudesta ja totuudesta, ei karjalaisten oikeudesta elää vuosisataisilla kotipaikoillaan eikä Suomen kansallisista oikeuksista. Voima, miesvahvuudet, aseet, tkit, lentokoneet puhuivat silloin kovaa kieltään ja uhrit, joihin eräät puhujat jo kevään keskusteluissa viittasivat, kasvoivat joka päivä niin suuriksi, etteiparhainkaan ennustaja olisi voinut niiden määrää kuvitella huhtikuussa 1944. Silloin Suomen eduskunta puhui siitä, kannattaako rauha tehdä niillä ehdoilla, jotka hallitus sille kertoi.

Kannas murtuu

Kannaksen murtumisen jälkeen syntynyt tilanne aiehutti sodanjohdossamme suurta huolta, Lisää joukkoja siirrettiin Kannakselle muilta rintamnosilta, mutta venäläsiten vyöry jatkui nopeasti kohti Viipuria, joka menetettiin juhannuksen maissa laukaustakaan ampumatta. Kiireinen perääntyminen johtui siitä, että omat panssarivoimamme olivat virheellisesti sijoitetut ja että panssaritorjunta-aseita oli liian vähän.

Presidentti Rytin henkilökohtaisella vastuullaan - pahimpana sekasorron aikana juhannuksen maissa 1944 - allekirjoittama Ribbentrop-sopimus vaikutti merkittävästi tilanteen saamiseksi uudelleen hallintaan, Tilanne oli Kannaksen murtumisen ja Viipurin luovutuksen jälkeen kesäkuun lopussa todella muuttunut niin vaikeaksi ja huolestuttavan vaaralliseksi, että Suomen oli pakko tarttua Hitlerin tarjoamaan auttavaan käteen Ribbentrop-sopimuksen muodossa.

Saksalaisten kannalta tilanne huononi heinäkuussa 1944 hyvin nopeasti. Risto Ryti teki tästä johtopäätökset ja erosi virastaan 31.7.1944. Eduskunta valitsi silloin erikoislailla marsalkka Mannerheimin maan presidentiksi vuosiksi 1944-50. Tämä tapahtui 4.8.1944, jolloin eduskunnan säätämä poikkeuslaki vahvistettiin. Samana päivänä Linkomiehen hallitus erosi ja Antti Hackzell muodosti uuden hallituksen.

Paasikivi oli tässä vaheessa pantu syrjään eikä hänen myötävaikutustaan pyydetty. Hallitus sai luottamuslauseen 113-43 ja rahanneuvotteluja jatkettiin. Paasikivi syrjäytetitin myös rauhanvaltuuskunnasta.

Kovat rauhanehdot

Suomi luovuttaa Petsamon, saa takaisin Hangon, mutta vuokraa sen sijaan Porkkalan alueen Neuvostoliiton meritukikohdaksi 50 vuodeksi.Lisäksi sotakorvauksen suuruus ilmoitettiin 300 miljoonaksi dollariksi, joka suoritettiin viiden vuoden aikana tavaroissa ja määrättiin, että Suomi palauttaa Neuvosotliiton ylimmän sotajohdon määrämän ajan kuluessa täysin kunnossa kaikki Neuvostoliiton alueelta sodan aikana poisviedyt arvo- ja tarveaineet. Artiklassa 13 sanotaan: Suomi sitoutuu olemaan Liittoutuneiden kansakuntien kanssa yhteistoiminnassa sotarikoksista syytettyjen henkilöiden pidättämsitä ja tuomitsemista koskevissa asioissa. Erittäin vaiekaksi muodostui myös 21. artiklassa eistetty vaatimus, jonka mukaan oli heti lakkautettava maassa olleet "Hitler-mieliset" valtiolliset, sotilaalliset, puolisotilaalliset kuin myös muut järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneitä Kansakuntia, erityisesti Neuvostoliittoa vastaan suunnattavaa "kiihotusta" ja olemaan sallimatta em. järjestöjen olemassaoloa.

Tehtiinkö rauha liian myöhään?

Marraskuun 17. päivänä 1944 oli vihdoinkin päästy niin pitkälle, että Suomessa oli pääministeri, jolla oli hyvät edellytykset johtaa maa yhdessä Mannerheimin kanssa sodasta rauhaan. Tietysti paras rauha olisi saatu, jos kesäsllä 1941 ei olisi hyökätty ollenkaan.

Sisäpoliittinen hajaannus

Välirauhan ehtojen täyttäminen oli Paasikiven ulkopolitiikan tärkein tavoite. sisäpolitiikassa hänen oli yritettävä rauhoitta kansaa hävityn sodan jälkeen. Maalaisliiton johto oli syksyllä 1945 yhä entisissä käsissä: puheenjohtajana Kalliokoski ja puoluesihteerinä Kaasalainen., molemmat mukana Linkomiehen hallituksessa. H eolivat utkemassa Rytiä tämän ottaessa kesän 1944 epätovion hetkinä vastuun Ribbentrop-sopimuksesta.

Kekkonen oli syksyllä 1944 puoluessaan yksin, mitä osoittaa se että hänet pantiin pois puolueen johdosta joulukuussa 1944. Tilalle valittiin professori K.T. Jutila. Kekkonen näki puolueen toiminnan painopisteet syksyllä 1944 aivan toisin kuin puolueen keskushallitus.
Paasikiven astuessa politiikan areenalle marraskuussa 1944 hänen asemansa oli ainutlaatuinen: hänellä ei ollut takanaan eikä tukenaan omaa puoluetta. Opettaessaa Suomen kanssalle ulkopoliittisia realiteetteja Paasikivi korosti: Emme me suomalaiset maantieteelle mitään voi!

Maalisvaalit 1945

Maaliskuun 17-18. päivinä 1945 pidetyt eduskuntavaalit mullistivat eduskunnan kokoonpanon. Paasikvi vaati ennen vaaleja eduskunnan voimakasta uudistumista. Yllätävintä oli kommmunistein valtava menestys. Maalailiitto menetti 7 paikkaa, sosiaalidemokraati alenivat 86:sta 50:een, mutta ryhmäpysyi eduskunnan suurimpana. Paasikivi yhdessä Urho Kekkosen ja eräiden SKDL:n johtohenkilöiden, lähinnä Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon kanssa, pani käyntiin neuvottleut kolmen suuren puolueen yhteistyön aikaansaamisesta. Maalaisliiton eduskuntaryhmä joutui nyt erittäin vakavan ja vaikean ongelman eteen. Olisiko ryhmä ensimmäisen kerran historiansa aikana valmis yhteityöhön kommunistien kanssa?
Paasikiven toinen hallitus muodostettiin pian kolmen suuren yhteistyösopimuksen solmmimisen jälkeen ja sen kahdeksastatoista ministeristä kymmenen kuului vasemmistoon ja kahdeksan porvareihin.

Sotasyyllisyyskysymys

Hallitus antoi kysymyksen selivittelyn ns. Hornborgin komitean tehtäväksi. Komitean selivitys osoitti, ettei voimassaolevien lakien mukaan voida rangaista poliittisista ratkaisuuista, vaikka nämä myöhemmin osoittautuisivatkin virheellisiksi.
Hallituksen oli annetta eduskunnalle erityinen poikkeuslakiesitys, esitys soaan syyllisten rankaisemisesta, jonka mukaan ns. sotaan syylliset voidaan saattaa rangaistukseen jälkeen päin säädetyn lain perusteella. Tällainen menettely ei vastannut suomalaista oikeusjärjestystä ja takautuva lainsäädäntö oli ristiriidassa Suomen perustuslain kanssa.

Kommunistit esittivät välikysymyksen 4.7.1945. Kekkonen käytti ensimmäisen puheenvuoron. Kekkonen piti välikysymyksen tekemistä välttämättömänä sen vuoksi, että asia oli ajautunut erittäin vaikeaan vaiheeseen. Hallitus sii toivoi itselleen välikysymystä. Välikysymyksen ensimmäinen allekirjoittaja oli Hertta Kuusinen, mutta toinen, kolmas ja neljäs eivät olletkaan kommunistej, vaan he olivat Yrjö Kallinen, Levi Järn, Väinö Voionmaa ja Albert Brommels, siis huomattavia sosiaalidemokraatteja ja RKP:n edustajia. Allekirjoittajia oli yhteensä 26. Kuusisen mielestä erittäin suuria sotarikollsiia olivat: Ryti, Rangell, Linkomies, Kivimäki, Tanner. Oli selvää, että Kuusisen lista ärsytti kansanedustajia.
Jos Suomi ei tee sitä, valvontakomissio ottaa asian hoitamisen pois Suomelta. silloin juttu saisi laajat mittasuhteet, painotti Kekkonen. Eräät ryhmän jäsnet - muun muassa Kalle Kirra - eivät ollenkaan ymmärtänet oikeusminsiteri Kekkosta ja arvostelivat häntä voimakkain sanoin.
Presidnettikysymys ratkesi 4. maaliskuuta, sillä Mannerheim antoi silloin tiedon erostaan.

Lähdeaineisto:
Johannes Virolainen: Sanoi Paasikivi ISBN 951-1-07641-8

tiistai 12. toukokuuta 2009

Kekkosdiktaruurin vankina

Veikko Vennamon vaalimainos vuoden 1968 presidentinvaaleissa.

Terve kansanvalta vaatii vapautta ja lain turvaa. Pidämme maatamme kansanvaltaisena, mutta vastaako todellisuus joka suhteessa käsistystämme? On olemassa perusarvoja, joita kaikki järjestelmät tarvitsevat. Tasapainoisessa ihmisessä on oikeudenmukaisuuden tunto, kutsuttiin sitä omaksitunnoksi tai miksi tahansa. Järjestäytyneessä kansanvallassa kaikkien tulee olla lain edessä samanarvoisia. Moraalisia arvoja on myös arvostettava. Se kuuluu johtoportaiden kirjoittamattomaan lakivelvollisuuteen.

Monissa keskusteluissa totesin, että Urho Kekkonen pohjaltaan halveksii ihmistä. Hän katsoi, että jokainen ihminen on ostettavissa. Suomi oli suomalaisen diktatuurin maa Kekkos-kautena. Urho Kekonen oli suomalainen Stalin. Ei ollut siis sattuma, että Kekkonen kirjoitti Ylioppilaslahteen: "Minä oli siis diktaattori, Minua kutsuttiin Pohjolan Mussoliniksi. Minä hallitstin rautaisella kädellä." Kekkosen huonoja puolia ihannoitiin, aina alkoholinkäyttöä myöten. Rehellisyyttä pidettiin tyhmyytenä ja pelurit olivat arvossaan. Suosikit ja käyttökelpoiset henkilät sivuuttivat pätevyyden ja ryhdin. Perustuslain häpäisemisestä kärsi suomalainen kansa. Vaikka maassamme on käyty kova taistelu rötösherroja vastaan, olemme eräiltä osin uppoamassa suohon aina vain pahemmin. Kasinokeinottelu on vakava vaara. Konsensuksestakaan ei saa tulla rötösherrademokratiaa.

Kun Urho Kekkonen teki ennen sotia sisäpoliittisen hyökkäyksen Isänmaallista kansaliikettä eli IKL:ää vastaan, niin perusteet olivat täysin sisäpoliittiset. Väitteet, että tällöin hän olisi ottanut ulkopoliittista kantaa Hitler-Saksaa vastaan ovat myöhemmin keksittyjä. Vielä vuonna 1942 Urho Kekkonen ja Kustaa Vilkuna muiden eronneiden Akateemisen Karjala-Seuran eli AKS;n jäsenten kanssa lähettivät suosiota tavoitellakseen järjestön 20-vuotisjuhlaan onnittelut Äänislinnan Teatteritalolle, Mottona oli "Karjalan päivä on noussut". Tämäntapaiset todisteet on tahdottu myöhemmin hävittää.

Sisäpoliittisesti Urho Kekkosella maalaisliiton eduskuntaryhmässä ei ollut sodan aikana, edes sen jälkivaiheessa juuri mitään sanomista. Hän oli täysin eristettynä ja osallistui rajoitetusti ryhmäkokouksiin. Sodan loppuvaiheessa UKK jopa tosiasiallisesti erotettiin ryhmästä. Hän sai täydellisen epäluottamuslauseen. Usein UKK poistui eduskuntaryhmästä ovet paukkuen. Lukuisat maalaisliiton kansanedustajat suorastaan halveksivat häntä ja pitivät pelurina. Jotkut jopa leimasivat maanpetturiksi.

Ei ollut sattuma, että Neuvostoliiton johtajan käsky sotilaalliseen hyökkäykseen oli, että saavumme Suomeen "Suomen kansan kartanoherrojen ja kapitalistien sorron vapauttajana!" Ei ollut kysymys vain Leningradin turvallisuudesta, vaan Suomen valloittamisesta puna-armeijan avulla. Talvisota oli siis väistämätön.

Kuohuntaa välirauhan jälkeen

Alkoi kiihkeä yhteiskunnallisen toiminnan aika. Kommunistiset voimat tulivat julkisuuteen ja kehittivät suojavaatteekseen Suomen Kansan Demokraattisen Liiton kannatuksensa lisäämiseksi kansamme keskuudessa. SAK:n valtaaminen käynnistettiin. Välittömsti sodan jälkeen kommunistit käyttivät junia poliittisessa kiihtotuksessa Vaunuissa puhui kovalla äänellä jatkuvasti progandamestareita. Kansa oli hiljaa ja kuunteli. Yrjö Leino sisäministerinä joutui eräänlaiseen avainasemaan, Vallankumouksen edistyessä hitaasti Moskovan painostus lisääntyi ja Leino menetti luottamuksen. Tämä paljastui hänen ollessaan humalassa.
Vyöry SKDL:ään kiihtyi syksystä 1944 ja sosiaalidemokraatit olivat peloissan, SDP teki vaaliliiton SKDL:n kanssa joulukuun 1945 kunnallisvaaleissa ja kannatus romahti, SKDL sai 51 % vaaliliiton äänistä ja valtuutetuista enemmistön. Yli 200 kuntaa tuli vasemmistoenemmistöiseksi ja SKDL sai ehdottoman enemmistön 33 kunnassa. Kentällä psykologisena aseena oli uhkailu, että kommunistein vastustaminen on neuvostovihamielisyyttä ja tuomittavaa terroria.

Castrenin hallituksen kokeilun jälkeen oli pakko ottaa laajojen näkemysten Paasikivi pääministeriksi. Puolustin silloin maalaisliiton silloista puheenjohtajaa ja esimiestäni, matalousministeri Viljami Kalliokoskea, joka sota-ajan ministerinä joutui leimatuksi sopimattomaksi yhteiskuntamme johtopaikoille.

Urho Kekkonen lähti siitä käsityksestä, että Suomesta tulee sosialistinen maa. UKK oli taustalla, kun sisäminsiteri Kaarlo Hillilä esitti suunnitelman maamme sosialisoimiseksi. Hän ehti jopa kommunistien edelle.

Kun valvontakomissio tuli Suomeen, niin havaitsin heti Urho Kekkosen kiihkeän halun kosketuksiin, Vennamo kirjoittaa. En tarkoita yhteyksiä oikeusministerinä ja presidentti Paasikiven luottamushenkilönä, vaan epävirallisia ja salaisia yhteyksia Neuvostoliiton kanaviin. Urho Kekkonen oli näissä asioissa hyvin salaperäinen. Havaitsin, että Urho Kekkonen alkoi rakentaa yhä enemmän poliittista nousuaan Neuvostoliiton suhteiden ja voiman varaan. Urho Kekkosesta tuli kanava tietojen saamiseksi ja tietojen antamiseksi itään päin. Pääministeri Paasikivi halusi kiihkeästi päästä presidentiksi. Hän arvosteli Mannerheimiä missä vain suinkin oli mahollista. Kekkosen päämäärä oli tukea Paasikiveä Mannerheimin sivuun saamiseksi, jolloin Kekkonen uskoi pääsevänsä hallituksen pääministeriksi. Tärkeintä oli jatkuvasti hermostuttaa Mannerehimiä, jotta tämä uupuneena luopuisi presidentin tuolista. Mannerheim ei luottanut Kekkoseen eikä Paasikiveen.

Suomessa sotasyyllisyys käsitettiin rikoslain mukaiseksi syyllisyydeksi. Suomen laki ei tuntenut poliittista ja ideologista sotasyyllisyyden rikosta. Urho Kekkonen ilmoitti oikeusministerinä radiossa, että me suomalaiset olemma kaikki tavalla tai toisella syylllisiä. Oliko tämä suosion kalastelua?

Kekkonen valmistelee nousuaan

Urho Kekkonen oikeusministerinä ei malttanut olla hoitamatta sotasyyllisyysasiassa omia sisäpoliittisia ympyröitään. Valvontakomissio ei ollut esittänyt sotasyyllisinä tuomittaviksi ketään maalaisliitosta. Kekkonen suunnitteli, että maalaisliiton sodanaikainen puheenjohtaja Viljami Kalliokoski pantaisiin syytteeseen. Kekkonen sanoi minulle suoraan, että minun on katkaistava suhteeni Kalliokoskeen, Vennamo kirjoittaa. Kekkonen halusi nujertaa häntä vastustavan ja vihaavan maalaisliiton silloisen johdon. Hän johdatteli, että Tyko Reinkka ja Antti Kukkonen joutuivat sotasyyllisten joukkoon ja tuomittaviksi. Kekkonen nautti tästä kostoiskusta. Valvontakomission vaatimus ankarimmista rangaistuksista oli osittain teatteria, joka oli tarkoitettu helpottamaan oikeusministeri Kekkosen asemaa maamme sisäpolitiikassa.
Urho Kekkonen menetti maame silloisissa johtavissa polittisissa piireissämme luottamuksen. Hän vainosi ryhdikkyyttä ja suosi nöyristely kommunistien puhdistustavoitteiden mukaisesti.

Lähdeaineisto
Veikko Vennamo Kekkosdiktatuurin vankina ISBN 951-20-3237-6