Totuus vallankumoushankkeesta

Syksystä 1944 lähtien oli sosiaalidemokraattien piirissä pidetty esillä mahdollisuutta, että kommunistit pyrkisivät enemmin tai myöhemmin kaappaamaan vallan maassa. Uutta pontta tätä koskevat huhut saivat SKDL:n organisoimista joukkoliikkeistä. Nimenomaan sotasyyllisyyskysymyksen ympärillä järjestetyt joukkokokoukset sekä kevään 1946 ja syksyn 1947 lakot siivittivät puheita vallankumoussuunnitelmista.
Tsekkoslovakina tapahtumat helmikuussa 1947 herättivät laajaa levottomuutta. Kommunistien valtaannousun Prahassa uskottiin ennakoivan vastaavia tapahtumia Suomessa. Lisäviriä kaikenlaiset spekulaatiot saivat lähes samaan aikaan julkisuuteen tulleesta Stalinin yya-sopimusta koskevasta kirjeestä.

Yleisesti hyväksytyksi todisteeksi kommunistien kaappausaikeista nousi sittemmin Hertta Kuusisen 24.3. Messuhallissa pitämä puhe. Hänen väitettiin huuhdahtaneen, että "Tsekkoslovakian tie on meidän tiemme". Väite oli varsin vapaa tulkinta Kuusisen puheesta, joka todellisuudessa lähinnä puolusteli Prahan tapahtumia. Todisteena käytetty Vapaan Sanan referaatistapoimittu irrallinen lause ei esiinny puheen konseptissa sen paremmin kuin Työkansan Sanomien julkaisemassa auktorisoidussa tekstissäkään. Porvarillisessa ja sosiaalidemokraattisessa lehdistössä se pantiin kuitenkin todistamaan kommunistien kumouksellista pyrkimystä.

YYA-neuvottleuihin liittyvät länsilehdistön pessimistiset kirjoitukset lisäsivät spekulointia Suomen tulevasta kohtalosta. Kun kansandemokraatit sitten ryhtyivät järjestämään eri puolilla maata yya-sopimusken tueksi työpaikkakokouksia, ja kun Helsinkiin alkoi virrata SKDL:n organisoimia, toinen toistaan suurempia lähetystöjä, jotka vaativat sopimuksen käsittelyn vauhdittamista, oli nk. yleinen mielipide valmis nielemään kritiikittä sen, mitä sille haluttiin uskotella. Epävarmuutta ja pelkoa siivittivät julkisuuteen tihkuneet tiedot valtiovallan varautumisesta poikkeustoimiin: puolustusvoimissa toimeenpantiin 31.3. hälyytysvalmius, asevarikkojen vartiointia tehostettiin, panssaripataljoona siirrettiin lähemmäs Helsinkiä ja varusmiesten lomia peruttiin.

YYA-sopimuksen tultua allekirjoitetuksi alkoi vallankaappaushuhujen ja niihin liittyvien toimenpiteiden toinen vaihe. Ajanjaksoa tutkineen Kristian Lindbohmin mukaan sille oli ominaista sosiaalidemokraattien aktivoitunut prgandatoiminta, Sen aikana sosiaalidemokraattien ja valtiovallan toimenpiteet tukivat toisiaan, osin jopa yhtyivät. Puolueen nimekkäät hahmot ryhtyivät organisoimaan "vastavallankumuksellista" toimintaa ja puolueen lehdistö aktivoitui kirjoittamaan vallankaappaussuunnitelmista. Samanaikaisesti sosiaalidemokraatit näyttävät informoineen Ison-Britannian ja Yhdysvaltain lähetystöjä tarkoituskenmuakisesti väritetyillä tiedoilla.

Kampanjan huipentumaksi muodostui sosiaalidemokraattisen lehdistön 25.4. julkaisema artikkeli "Vallankumous, josta ei tullut mitään". Sen tarkoituksena oli osoittaa, että kaikki se, mistä oli huhuttu, oli ollut totta, ja ettei se ollut kariutunut ainakaan yrityksen puutteeseen. Seuraavana yönä Helsingin poliisilaitos ja puolustusvoimat asetettiin hälyytystilaan, Tykkivene ankkuroi Eteläsatamaan presidentin linnan suojaksi ja monia keskeisiä varoitettiin menemästä yöksi kotiin.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Odotettua vallankaappausta ei tullut. Mutta tältäkin osin päti vanha poliittinen viisaus: tärkeää ei ollut se, miten asiat olivat, vaan se, miltä ne näyttivät. Äärivasemmistoon oli operaatiolla lyöty leima, joka tulisi näkymään pitkään. Kaiken taustalla oli sosiaalidemokraattien johdon kommunisminvastainen toimintasuunnitelma. Unto Varjonen palajsti Yhdysvaltaina lähetystösihteerille, ettö koko kaappaushuhu oli sosiaalidemokraattinen manööveri. Tarkoituksena oli luoda julkisuuteen kuva, että kommunistit olivat valmistelmassa vallankääappasuta, jonka kanssa SKDL:n johdolla ei todellisuudessa ollut mitään tekemistä. Erityisen tyytyväinen Varjonen oli sosiaalidemokraattien tarkoitukseenmukaisilla teidoilla inrormoiminen puolustuvoimien komentajan ja Helsingin poliisikomentajana ylihälyyttyneistä reaktioista, jotka olivat antaneet operaatiolle lisää uskottavuutta.

Tarkoin varjeltu suunnittelma oli ollut valmiina jo pitkään. Sen toteuttamisessa oli kuitenkin odoteltu yya-neuvottelujen ratkeamista. Sopimuksen tultua solmituksi voitiin luottaa siihen, ettei Neuvostoliitto tulisi puuttumaan asioihin kommunistien hyväksi. Vallankaappaushuhujen ja niihin liittyvien armeijan ja poliisin varotoimen taustalla vaikuttivat SDP:n johdon ja Paasikiven yhteiset päämäärät: kommunistien vaikutusvallan kaventaminen ja sisäisen järjestyksen lujittaminen. Ilmeistä on, että presidentti oli tietoinen sosiaalidemokraattinen operaatiosta.

Lähdeaineisto: Juhani Suomi Vonkamies Urho Kekkonen 1944-50 ISBN 951-1-09770-9

Suomalaisen kommunistin kokemuksia

Aarne Saarinen (s.5.12. 1913 - 13.4.2004) toimi Rakennustyöläisten liiton puheenjohtajana 1954-1966. Hän toimi Suomen kommunistisen puolueen puheenjohtajana 1966-1982, kuusitoista myrskyisää vuotta, jolloin SKP oli lähes koko ajan keskeinen hallituspuolue ja vaikutusvallaltaan tärkeämpi kuin koskaan ennen tai jälkeen. Saarinen uudisti puolueen. SKP:n uudistuslinjaa vastustanut oppositio oli valmis menemään kuikan pitkälle tahansa tukeutusessaan NKP:hen. Saarinen ei koskaan suostunut ministeriksi, vaikka kommunistit olivat hänen puheenjohtajakaudellaan mukana useissa hallituksissa.
Koko Saarisen puheenjohtajakautta leimasivat SKP:n enemmistön ja vähemmistön väliset riidat. Saarinen pyrki pitämään puolueensa irrallaan NKP:n käskyvallasta ja ajamaan riippumatonta, kansallista ja rauhanomaista kommunismia. Varsovan liiton suorittama Tsekkoslvakian miehitys (1968) sai Saarisen SKP:lta julkisen tuomion ja puolueen maltillinen enemmistö asettui puheenjohtajansa taakse. Taisto Sinisalon johtama puolueen oppositio sen sijaan tuki miehitystä varauksetta. SKP:n enemmistöläisten lisäksi SKDL:kään ei Ele Aleniuksen johdolla tukenut Varsovan liiton maiden (Romaniaan lukuunottamatta) tekemään normalisointia.

Aarne Saarisen toiminta

Vaikka liityin virallisesti kommunistisen puolueen jäseneksi syksyllä 1944, olin omaksunut kommunistisen ideologian perusteet ja 1930-luvulla itseopiskelun, mietiskelyn ja siihenastisen elämänkokemukseni perusteella. Siihen tietenkin liittyi myönteinen suhde Neuvostoliittoon. Sen vuoksi sodan puhkeaminen Suomen ja Neuvostoliiton välillä marraskuussa 1939 järkytti mieltäni. Minua ei heti sodan alussa kutsutta asepalvelukseen, vaan vasta siinä vaiheessa, jolloin Suomen armeija oli perääntymässä kohti Viipuria. Oli kovat pakkaset. Miehet olivat väsyneitä ja toivottomia. Ilmapiiri oli kauttaaltaan hermostunut. Osallistumisen sotaan rajoittui karkuun juoksemiseen muiden mukana. Viipurinlahti ylitettiin neuvostopoikien kovassa tulituksessa, mutta henki säilyi, Saarinen kirjoittaa.

Puoluettani on usein painostettu kysymyksellä taövisodanaikaisesta ns. Terijoen hallituksesta, jonka johdossa oli O.W. Kuusinen. Minulla on se käsitys, että tuon toimenpiteen tarkoitus oli lopettaa mahdollisimman lyhyeen molemmille maille ooneton sota ja luoda Suomen ja Neuvostoliiton kesken luottamukselliset yhteistyösuhteet. Mutta se perustui NKP:n ja neuvostohallituksen täysin virheelliseen käsitykseen Suomen kansan todellisista mielipiteistä ja tunteista, toisin sanoen väärään informaatioon, ei siinä mielessä, etteikö Suomessa vallinnut erittäin voimakas Neuvostoliiton vastainen mieliala, vaan tuon todellisen mielialan väheksymiseen ja aliarviomiseen. Eihän koko sotaa olisi ilman epäluuloa voinut syttyäkään. Se oli seuraus siitä vihankylvöstä, jota Suomen vallanpitäjät olivat harjoittaneet lokakuun vallankumouksesta lähtien. Epävarmuus synnyttää epäluottamusta ja viha synnyttää vihaa. Väärät tiedot ja vahvat ennakkoluulot johtavat helposti katasrofeihin.

Talvisoan päätyttyä voimistui myös poliittinen ja ammatillinen toiminta kommunistien ja muiden vasemmistovoimien tullessa siihen mukaan. Toukokuussa perustettiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura. Ymmärrettävästi hankkeen taustalta läytyi SKP, mutta toimeenpanijoina ja seuran johtajina oli myös henkilöitä, jotka eivät olleet SKP:n jäseniä. Seura sai nopeasti hyvin laajan kannatusken, sillä sen jäsenmäärä nousi vuoden loppupuolella jo 40 000:een. Se osoittaa, että jo tuolloin hyvin voimaka julkinenkin mielipide tuki Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden parantamista ja ystävyyden rakentamista. Se ei kuitenkaan sopinut silloisille vallanpitäjille, sillä seura lakkautettiin saman vuoden lopussa.

Välirauhan aikana kerrottiin, että SAK:n silloinen johto oli yhteistyössä Etsivän keskuspoliisin kanssa, Siihen viittaa sekin, että jouduin EK:n silmälläpidon alaiseksi. Minua ei kaiketi pidetty kovin vaarallisena, koska minua ei pidätetty. Erkki Salomaa ja monet muut pidätettiin hyvissä ajoin ennen uuden sodan puhkeamista.

Vapauduttuani syksyllä 1944 armeijasta elämässäni alkoi uusi vaihe. Liityin virallisesti kommunistiseen puolueeseen, joka sai lailliset toimintaoikeudet 26 vuotta perustamisensa jälkeen. Joulukuussa 1944 oli kommunistien ja sosiaalidemokraattinen kesken sovittu yhteistyöstä SAK:n piirissä. Pidettiin tärkeänä, että maailman ammatillinen liike yhdistetään ja että mukana olisivat myös Neuvostoliiton ammatilliset järjestöt. SAK:n Neuvostoliiton ammatillisen liikkeen kesken oli pyrittävä rakentamaan mahdollisimman läheiset suhteet. Sisäpolitiikassa asetettiin tavoitteeksi fasisimin- ja sodanvastainen linja sekä demokratian laajentaminen yhteiskuntaelämän kaikilla aloilla. Sääntömääräisen edustajakokouksen aika oli 1947, ja siihen ryhdyttiin valmistautumaan kaikella tarmolla. Kovan taistelun jälkeen sosiaalidemokraatit saivat sääntömääräiseen edustajakokoukseen enemmistön.
Sosialisointikysymystä käsiteltiin alkuvuosina varin usein puoluetoimikunnassa, Kysymys oli esillä syksyllä 1945.Oltiin sitä mieltä, ettei asiasta ole syytä vielä ryhtyä "puhumaan kovaäänisesti". Sotakorvaustuotannon häiriintymätöntä jatkumista pidettiin niin tärkänä, että lakkoihinkin suhtauduttiin puolueen johdossa hyvin pidättyvästi.

Merkittävä vuosi 1945

Vuosi 1945 muodostui merkittäväksi. Silloin pidettiin eduskuntavaalit, joihin kommunistit saattoivat osallistua ensimmäisen kerran avoimesti, tosin SKDL:n puitteissa. Liitto toimi siihen kuuluvien voimien yhteisenä vaaliorganisaationa. SKDL sai 49 kansanedustajaa, joista kommunisteja oli 39 ja sosiaalidemokraatteja 10. SDP sai 50 paikkaa. Suurempi merkitys kuin eduskunnan paikkaluvulla oli sillä, että kommunistit hyväksyttiin maan hallitukseen välittömästi sodan päätyttyä. Ministeriksi tulivat Yrjö Leino sisäminsiteriksi, Matti Janhunen sosiaaliministeriksi ja Yrjö Murto kansahuoltoministeriksi.

Seuraavana vuonna solmittiin ns. kolmen suuren yhteistyösopimus SDP:n, SKDL:n ja Maalaisliiton kesken. Kommunistien joukossa oli niitäkin, joiden mielestä neuvostoarmeijan olisi pitänyt miehittää maa. Puoluejohto torjui tällaiset ajatukset päättävästi. Pääsihteeri Ville Pessi kuitenkin totesi, että neuvstojärjestelmä oli hyvä, mutta se tulisi toteuttaa suomalaisten kommunistien ja heidän liittolaistensa voimin. Puolueen pääsihteerin lausunto vaikutti harkitsemattomalta ja epäviisaalta. Kokemukset Unkarista, Puolasta ja Puolasta, osin myös Tsekkoslovakiasta osoittivat lausunnon harkitsemattomuuden.

Vallankaappaushuhu vastavoimien keksimä

Vuoden 1947 kunnallisvaaleissa SKDL kärsi vaalitappion. Kommunistisen ja kansandemokraattisen liikkeen jyrkimmät vastustajat, kuten SDP:n ns. asevelisiipi, ryhtyivät organisoimaan tehokasta kampanjaa SKP:tä vastaan ja hallitusyhteistyön murtamiseksi. Käyttöön otettiin tarrat, joissa oli tunnus "Jo riittä pakkovalta". Järjestettiin voimakas huhukampanja kommunistien "vallankaappaushankkeesta". On täysin selvää ettei esimerkiksi 1948 ollut sen paremmin objektiivisia kuin subjektiivisiakaan edelletyksiä vallankaappaukselle SKP:n tekemänä. Kommunisteilla ei ollut aseita, armeijan johto oli varsin yhtenäinen ja sillä oli aseet, minkä ohella kommunismin vastustajilla oli omat laittomat suurehkot asekätkönsä. Poliittinen valta oli vahvasti porvariston ja oikeistososiaalidemokraattinen käsissä.

Aarne Saarisen mukaan aatteellinen ja poliittinen taistelu on aina raskasta ja vaikeata, erittäin raskasta ja vaikeata kun on kohdattava laaja ja voimakas vastustajien rintama, jollainen kommunisminvastainen rintama on ollut Suomessa ja pitkiä aikoja, viimeksi vuonna 1948-1966. Kahden selvästi vastakkaisen rintaman taistelussa on helpompi olla toisessa rintamassa, koska kysymyksessä on suhteellisen selväpiirteinen joko-tai-asetelma. Mutta vuoden 1966 jälkeen tilanne muoostui paljon monimutkaisemmaksi, vaikeammaksi ja raskaammaksi; aikaisemmin verrattaina selvä ja yhtenäinen kommunisminvastainen rintama alkoi rakoilla, ulkoiset paineet kommunistista puoluetta ja SKDL:ää kohtaan heikentyivät. Samalla sisäiset paineet voimistuivat, alkoi SKP:n sisäinen jakautuminen kahteen "osapuoleen", alkoi ns. veljessota.

Kun todellisten aatteellisten ja poliittisten vstustajien hyökkäykset laimenivat, alkoivat sisäisten voimien hyökkäykset ja vastahyökkäykset. SKP:n puheenjohtaja ja hänen tukijansa joutuivat käymään kahden rintaman sotaa, yhtääältä perinteisiä vastustajia kohtaan, toisaalta puolueen sisällä toimivia äärivasemmistolaisia ja lahkolaistuneita voimia vastaan. Tästä tilanteesta ovat itse asiassa kaikki suomalaiset kommunistit kärsineet siitä riippumatta, kenen joukoissa ovat seisseet ja edelleen seisovat. Tämä on ollut traagista, mutta ilmeisesti väistämätöntä.

Lähdeaineisto: Aane Saarinen Suomalaisen kommunistin kokemuksia ISBN-30-5931-6
Pentti Peltoniemi: Aarne Saarinen - Kivimies ISBN-1-13926-6

Vaiettu totuus

Neuvostoliiton ulkomaantiedustelun kenraali Jelisei Tihonivits Sinitsyn, kuului niihin, jotka toimivat Euroopan politiikan näyttämön kulissien takana myrskyisinä vuosina 1939-49 sekä 1950-, -60- ja 70-luvulla. Kollegoiden arvion mukaan Sinitsyn lukeutuu viiden tärkeimmän neuvostotiedustelijan joukkoon. Muistelmateoksessaan Vaiettu totuus hän kertoo muun muassa suomalaisista kontaktihenkilöistään, joista melkoinen joukko on koostunut politiikoista, virkamiehistä ja intellektuelleista. Jotkut mainitaan oikeilla nimillä, joistakin käytetään peitenimeä. Nämä peitenimien taakse kätkeytyvät henkilöt on nyt pystytty tunnistamaan, vaikka Jelisei Sinitsyn ei heitä nimeltä mainitsekaan.

Uransa loppuvaiheessa kenraalimajukriksi kohonnut Jelisei T. Sinitsyn (1909-95) valmistui Neuvostoliiton Sisäasiain kansankomisariaatin NKVD:n Keskuskoulusta tiedustelupalvelun upseeriksi, jolle annettiin valehenkilöllisyydeksi "Jelisei Jelisejev". Suomeen J.J. saapui kuukautta ennen talvisodan syttymistä NL:n tilapäiseksi asiainhoitajaksi naamioituna johtamaan maansa tiedustelupalvelun toimintaan. Hän raportoi Moskovassa suoraan Stalinille ja NKP:n politbyroolle.

Välirauhan ajan Sinitsyn vietti jälleen Suomessa sekä jatkosodan ajan Tukoholmassa, jossa hänen tehtävävänään oli yrittää vaikuttaa Ruotsin pysymiseen puolueettomana. Vuonna 1939 Sinitsyn peitenimenään diplomaatipassissa Jelisei Jelisejev määrättiin tiedustelutehtävään tuolloin Puolaan kuuluneeseen Lvovin kaupunkiin, Puolan tultua jaetuksi Molotov ja Ribbentropin sopimuksen mukaisesti Jelisejev lähetettiin tiedustelupäälliköksi Helsinkiin. Tuossa tehtävässä hänet kutsuttiin Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen Keskuskomitean politbyroon istuntoon, jossa Stalin päätti sodan aloittamisesta Suomea vastaan, piittaamatta siitä, että Sinitsyn arvioi Suomen armeijan taistelukyvyn ja hengen sekä Mannerheim-linjan voiman erinomaisiksi. Talvisodan jälkeen kesäkuuhun 1941 Jelisejev toimi jälleen neuvostotiedustelun päällikkönä Suomessa. Juuri Helsingissä hän 11 päivää ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon sai tiedon hankkeesta ja ilmoitti asiasta Moskovaan. Tätäkään ilmoitusta - niin kuin muitakaan samanlaisia varoituksia - Stalin ei ottanut todesta.

Vuodesta 1944 Jelisejev työskenteli Neuvostoliiton Tukholman konsulaatissa ja yhdessä lähettiläs Aleksandra Kollontain kanssa etsi ja loi keinoja Suomen saamiseksi irrottatumaan sodasta. Hän oli organisoimassa J.K. Paasikiven ja Kollantain salaista Saltsjöbadenin tapaamista, joka merkitsi alkua pyrkimyksille aselepoon Neuvostoliiton ja Suomen kesken.

Vaiettu totuus

Neuvostoliiton ulkomaantiedustelun kenraali Jelisei Tihonivits Sinitsyn, kuului niihin, jotka toimivat Euroopan politiikan näyttämön kulissien takana myrskyisinä vuosina 1939-49 sekä 1950-, -60- ja 70-luvulla. Kollegoiden arvion mukaan Sinitsyn lukeutuu viiden tärkeimmän neuvostotiedustelijan joukkoon. Muistelmateoksessaan Vaiettu totuus hän kertoo muun muassa suomalaisista kontaktihenkilöistään, joista melkoinen joukko on koostunut politiikoista, virkamiehistä ja intellektuelleista. Jotkut mainitaan oikeilla nimillä, joistakin käytetään peitenimeä. Nämä peitenimien taakse kätkeytyvät henkilöt on nyt pystytty tunnistamaan, vaikka Jelisei Sinitsyn ei heitä nimeltä mainitsekaan. Välirauhan sopimuksen tultua solmituksi Jelisejev palasi neuvostotiedustelun päälliköksi Suomeen ja pyrki toimimaan maan demokratisoimisen edistämiseksi sekä Neuvostoliiton ja Suomen kansojen välisen ystävyyden lujittamiseksi. Keväällä 1945 Sinitsyn kutsuttiin kotiin Suomesta ilmiannon perusteella.

Neuvostoliiton ehdotukset Suomelle

Euroopan tilanteen kärjistyessä Neuvostoliito teki vuoden 1939 keväällä jälleen Suomen hallitukselle ehdotuksen, että Suomenlahden puolustamistarkoituksessa Suomen oli vuokrattava Suursaari sitä ympäröivine neljine pikkusarineen 30 vuodeksi Neuvostoliiton Leningradia suojaavan linnoitusvyöhykkeen luomiseksi. Suomen hallitus torjui tämän ehdotuksen.
Saksalaisen hyökättyä Puolaan Neuvostoliiton ja Suomen suhteett vaikeutuivat. Neuvostoliitto kutsui suomalaisen hallitusvaltuuskunnan Moskovaan käsittelemään "konkreettisia poliittisia ksymyksiä". Moskovaan saapuivat J.K. Paasikivi ja Väinö Tanner. Neuvottelut alkoivat lokakuun 11. päivänä 1939. Neuvostoliiton puolelta neuvotteluihin osallistuivat I.V. Stalin ja Vajatselav Molotov. Neuvostoliittolaisen osapuolen ehdotuksen puolustussopimuksen solmisesta Neuvsotoliiton ja Suomen kesken Paasikivi vastasi ilmoittamalla, ettei hänellä ollut valtuuksia siihen. Neuvostoliitto esitti rajan siirtämistä Karjalana kannaksella lännemäksi. Karjalan kannaksen alueluovutuksen korvaukseksi Neuvostoliitto tarjosi suomalaisille kaksi kertaa suurempaa aluetta Neuvostoliiton Karjalasta. Suomen hallitus ei suostunut yhteenkään neuvotoliittolaisen osapuolen ehdotukseen. Neuvottelut päättyivät lokakuun lopussa.

Jelisejev Suomeen

Heti saavuttuani Helsinkiin lähdin ulkoministeriöön akkreditoitumaan Neuvostoliiton väliaikasieksi asianhoitajaksi Suomessa. Kreivi ( Cay Sundström) tuli luokseni ja kätteli minua lujasti. Vastasin hänelle yhtä lujalla käden purituksella, Jelisejev kirjoittaa. Sitten sanoin, että edeltäjäni lähetti hänelle terveisiä ja toivotti kaikkea hyvää, selvästinkin Kreivi ilahtui. Hän kertoi maan vaikeasta tilanteesta. En silloin aavistanutkaan, kuinka tärkeäksi tapaaminen kannaltani osoittautuisi.
Kreivin oli onnistunut saada selville, että salainen liikekannallepano oli ollut käynnissä koko maassa jo lokakuun 10:nnestä. Joukkojen sijoittuminen Karjalan kannaksen kyliin oli käynnissä täyttä päätä, väestö oli kokonaisuudessaan evakuoitu sieltä sisämaahan.
Edustustoon saapui opettajatar Hertta "Otontytär" Kuusinen antamaan pojalleni ensimmäisen saksan kielen tunnin, kirjoitta Jelisejev. Ennen oppituntia Hertta pistäytyi luokseni ja kertoi, että maassa valmistautuduttiin täyttä päätä sotaan.

Miljoonia Suomen kommunisteille

Jelisejev kertoo: Tasan kello 22 astuin Berijan huoneeseen, jossa jo olivat Otto Kuusinen ja Neuvostoliiton Valtionpankin puheenjohtaja Nikolai Bulganin. Kun Bulganin alkoi ojennella miljoonan markan nippuja, jotka olivat melko isoja, sain mahtumaan taskuihini vain kuusi nippua eli kuusi miljoonaa. Berija astui luokseni ja sujautti päällystakkini povitaskuun vielä miljoona Suomen markkaa. Kuusinen sai kokonaisen säkillisen rahaa. Kun Berija kysyi minulta, ketä aion käyttää välikätena saamieni rahojen toimittamsieen eteenpäin. Vastasin, että sopivin henkilö tuohon tehtävään oli Hertta Kuusinen.

Tietolähteet

Jelisejev kertoo: Vierailuni sotaa edeltäneiden lähteiden luo aloitin Annasta (Hella Wuolijoki). Hän osoittautui erittäin kommunikoivaksi ja tarmokkaaksi naisekksi, joka oli aina selvillä maan poliittisesta ilmapiiristä. Hänellä oli suora yhteys lehdistöön, ja siksi hän oli kiinnostava lähde ajankohtaisen informaation saamiselle "kuumista" kohteista. Tapasin Annan hänen kotonaan. Kohtaaminen oli sydämellinen. Anna alkoi oitis haukkumaan pääministeri Risto Rytiä, ulkoministeri Rudolf Holstia ja sosiaalidemokraattisen puolueen johtajaa Väinö Tanneria.

Kiinnostukseni Ahtia ( Kustaa Vilkuna) kohtaan oli herännyt siksi, että puhuessaan minulle epäpoliittisuudestaan hän kuitenkin osoitti olevansa perillä maan polittisesta tilanteesta peremmin kuin monet silloiset poliitikot. Ahti sanoi, että "talvisota" oli seurausta maan taantumusvoimien pitkällisestä Venäjän ja sittemin Neuvostoliiton vastaisesta toiminnasta. Eritysiesti siinä on sijansa suojeluskunnilla ja muilla puolifasistilla järjestöillä.

Sitten koitti päivä, jona tapasin Munkin (Mauno Pekkala). Munkki tunsi hyvin poliittisen puolueiden ja niiden johtajien kannan. Vaikka Paasikivi haiskahti konservatiivilta, tämä oli järkevä poliitikko, joka ymmärsi hyvin, mikä on Suomen asem isoihin suurvatloihin nähden. Näin alkoi tiivis yhteistyömme Munkin kanssa.

Tapasimme Ahdin (Kustaa Vilkuna) kanssa kolmannen kerran. Ahti sanoi: Mitä tulee kysymykseenne joulukuussa 1939 muodustetusta Rytin hallituksesta, niin kun tunnette tarvetta saada selville maidemme välisen sovun vastustajat, lukekaa tuon hallituksen ministerilista.

Sitten koitti Mooseksen ( Eero A. Wuori) kanssa sovitun tapaamisen hetki. Mooses kertoi, että vuonna 1939 sotiliaden oli onnistunut taantumusvoimien avulla petollisesti vetää kansa "talvisotaan". Suoraan sanoen en ollut odottanut kuulevani Mooseksen suusta tuollaista arvioita Suomen valtiollisesta järjestelmästä, Jelisejev kirjoittaa.

Asianajaja (Reihold Svento) reagoi kysymykseeni nopeasti. Maalaisliiton johtajista Juho Niukkanen, Tyko Reinikka, Antti Kukkonen ja Mikko Tarkkanen, sosiaalidemokraattisesta puolueesta Väinö Tanner, Aleksi Aaltonen ja Väinö Hakkila, kokoomuspuolueesta Edwin Linkomies, Toivo Horelli ja Oskari Lehtonen. Minun kannaltani oli erittäin tärkeää, että Asianajaja ( Reinhold Svento) mainitsi tunnetuimmat Neuvostoliiton vihamiehet, Jelisejev kirjoittaa.

Kreivi (Cay Sundström) sanoi, että hänen mielestään "talvisotaan" syyllisiä olivat valtaa pitävät taantumukselliset, jota olivat ottaneet neuvostovastaisuuden ja vihan neuvotovaltiota kohtaan elämäntehtäväkseen.
Kreivi kertoi, että Väinö Tannerin painostuksesta sosiaalidemokraattisesta puolueesta oli erotettu syyskuun puolivälissä sen vasemmansiiven edustajat Karl Wiik, Yrjä Räsänen, Mikki Ampuja, Cay Sundström, Väinö Meltti ja Kaisu Mirjami Rydberg, jotka olivat aktiiviseti kannattaneet hyvien naapurisuhteiden luomista Neuvsotoliittoon.

Munkki (Mauno Pekkala) oli saanut tietää, että Rytin hallitus kävi Berliinin-lähettiläänsä Toivo Kivimäen kautta erittäin tärkeitä salaisia Neuvostoliittoa koskevia neuvotteluja.

Ahti (Kustaa Vilkuna) vastasi: Ilman vahvaa läntistä liittolaista emme rupea sotimaan teitä vastaan. Näköpiirissämme väikkyy Saksa, mutta sillä on hyökkäämättömyyssopimus teidän kanssanne. Ahti kertoi, että Rangellin hallituksen konservatiiviset voimat ovat aktivoituneet selvästi. Presidentti Ryti kuuntelee auliisti Berliinin-lähettiläänsä Kivimäen vakuutteluja, että jos suomalaiset pyytävät, Saksa kyllä antaa apua revanssiin.

Tapasin myös Asianajajan, Mooseksen ja Kreivin, he kaikki väittivät, että presidentti Ryti, pääministeri Rangell ja ulkoministeri Witting puuhasivat saksalaisten kanssa jotakin vihamielistaä toimenpidettä Neuvostoliittoa vastaan.

Lähdin autonkuljettajani kanssa diplomaatti-Buckilla kohti Rovaniemeä. Minua saattoivat valtion autolla ulkoministeriön virkamies ja everstiluutnantin arvoinen Suomen armeijan upseeri. Mitä lähemmäksi ravintolaa tulimme sitä kovempaa saksalaisupseerit karjuivat jotakin rehvakasta lauluaan humalassa huojuen.

Viesti Stalinille 11 päivää ennen Hitlerin hyökkäystä

Kesäkuun 11. päivä 1941 Munkki (Mauno Pekkala) kertoi minulle kaupungin laidalla lahden rannalla sijaitsevan kahvilassa, että Saksa aloittaa sodan teitä vastaan, Jelisejev kirjoittaa. Munkki kertoi, että tänä aamuna on Saksan ja Suomen kesken kirjoitettu sopimus Suomen liittymiseestä Hitlerin Saksan ja Neuvostoliiton väliseen sotaan, joka alkaa kesäkuun 22. päivänä eli 11.n päivän kuluttua. Muodollsesti suomalaiset liittyvät sotaan neljä päivää myöhemmin. Lähetin Moskovaan salamasähkeen, jossa sanatarkasti kerroin Munkilta saadun tiedon.

Yhteyksien palauttaminen

Sodan jälkeen yhteyksien palauttamisen aloitin Munkista. Hän kykeni muita parmmin ja tarkemmin informoimaan maan tilanteesta ja kertomaan maan politiikan voimasuhteista. Munkin osoitettua vakuuttavasti, että Suomi oli käynyt äskeistä sotaa lohkaistakseen Neuvostoliitosta valtavan maa-alueen, pyysin häntä kertomaan, ketkä poliitikot ja puoluejohtajat olivat eniten ponnistelleet Neuvostoliiton helmikuussa 1944 aloitettujen rauhanneuvottelujen tärvelemiseksi, Jelisejev kysyi.
Munkin mielestä näitä henkilöitä olivat Risto Ryti, J.W. Rangell, Roplf Wiiting, Henrik Ramsay, Toivo Kivimäki, Rudolf Walden, Väinö Hakkila, Edwin Linkomies, Väinö Tanner, Eljas Erkko ja Juho Niukkanen.

Kolmen päivän kuluttua tapasin Asianajajan. Syleilimme ystävysten tapaan, ja hänen ensimmäinen lauseensa kuului: "Olen toivonut hartaasti, että juuri te saapuisitte maahamme tällä historiamme vaikella ja monimutkaisella hetkellä".

Päätin tavata Ahdin (Kustaa Vilkuna), joka pystyi informoimaan minua taantumusvoimien johtajien ja heidän eduskunnassaa olevien kannattajiensa salaisista suunnitelmista. Kohtasimme kuin vanhat ystävät. Hän puristi käsiäni pihtimäisellä ottellaan ja sanoi: "Hyvä että olette Helsingissä, autatte minua neuvoillanne. Taantumukselliset yrittävät pysytellä vallassa johtaakseen Suomea vanhoja Neuvostoliiton vastaisen vihan ja kaunan teitä", Ahti (Kustaa Vilkuna) sanoi.

Ahti kertoi haluavansa esitellä minulle tuttavansa Urho Kekkosen laatiman toimintaohjelman sodan jälkeiselle ajalle. Ahti saattoi ilokseen kertoa, että maan näyttämölle oli astumassa uusi poliittinen johtaja, joka julistaessaan avoimesti kansalle ohjelmansa myös aikoi toteuttaa sen.
Myönnän ohjelman tehneen minuun voimakkaan vaikutuksen, Jelisejev kirjoittaa. Kekkosen Ruotsin parlamentissa joulukuussa 1943 pitämä puhe Suomen suhteista Neuvostoliittoon oli minun kannalta erityisen mielenkiintoinen. Urho Kekkosen puheenvuorot olivat Suomen Suomen poliittiseen yleistaustaan nähden tyystin ainutlaatuinen ilmiö. Tietolähteistä tuli vaikuttajalähteitä.

Lähdeaineisto: Jelisei T. Sinitsyn Vaiettu Totuus ISBN 951-1-13768-9

Niin kylmää, että polttaa

Kylmässä sodassa Suomi jäi rintamien väliin. Se oli länsimaa, mutta Neuvostoliiton naapuri ja sen vaikutuspiirissä, ja maan sisällä vaikutti vahva kotimainen kommunismi. Suomen suunnasta kamppailtiin kovaäänisesti turuilla ja toreilla, mutta myös varjoissa otettiin hiljaa yhteen.
Noiden vuosien tarkin peli oli kommunistien, Kekkosen ja Kremlin kolmiodraama. Hymyiltiin näyttämöllä ja lyötiin kulisseissa, ellei toisin päin. Haviteltiin pääsyä valtiosaleihin ja pelättiin luotia niskaan kaukana täältä. Koskaan ei näytetty kaikkia kortteja, mutta joskus puhuttiin kuin leikinpäiten silkkaa raakaa totta.

Suomi palasi virallisesti rauhanaikaan ja täysivaltaisten kansakuntien kirjoihin syksyllä 1947, kun Pariisin rauhansopimus astui voimaan ja sodan päättyessä saapunut liittoutuneiden valvontakomissio poistui. Maailmansodan voittajien yhteistyö veti viimeisiään ja Eurooppa jakaantui kahteen vihamieliseen leiriin, itään ja länteen. Taloudeltaan ja kulttuuriltaan Suomi oli länsimaa, mutta polittisesti ja sotilaallisesti Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Viimeksi mainittua seikkaa korosti Porkkalan sotilastukikohta pääkaupungin kupeessa. Sotakorvaukset Neuvostoliittoon jatkusivat vielä vuosia.

Sodan jälkeen valtaan tullut, liittoutuneiden yhteistyötä heijatellut kolmen suuren koalitio - maalaisliitto, sosiaalidemokraatit ja SKDL - oli tiensä päässä, kommunistit menettivät aloitteen ja henkisen yliotteen ja heitä uhkasi eristys. Presidentti J.K. Paasikivelle oli kuitenkin selvää, että Neuvostoliitto ei päästäisi Suomea liukumaan länsileiriin. Luoteinen naapuri sijaitsi liian arassa paikassa. Geopoliittista ongelmaa kärjisti se, että kommunismi nautti Suomessa historilallisten ja sosiaalisten tekijöiden synnyttämää huomattavaa kannatusta. Monissa maissa kommunismi nousi sodan jälkeen suhdanneluontoisesti ja romahti kylmän sodan alkaessa yhtä nopeasti, mutta täkäläiseen maperään se oli juurtunut lujasti.

Kommunistien, Kekkosen ja Kremlin kolmiodraama vaikutti vuosikymmenien ajan maamme kohtaloioihin. Peruskysymykset olivat tuttuja. Miksei Suomesta tullut kansandemokratiaa? Mitä Kekkonen halusi Moskovasta ja mitä sai? Mitä Moskova halusi Suomesta?

Unkarin tie

Itsenäisyyspäivän jälkeinen aamu 1947 ei ollut Yrjö Leinon parhaita. Tilanne oli karkaamassa hallinasta, sekä oma että polittiinen. Koettaessaan jatkosodan aikana henkensä kaupalla johtaa Suomen kommunistista puoluetta tämä absolutisti kasasi sellaiset paineet, että sodan jälkeisinä kosteina vuosina Urho Kekkosen ja muiden oli helppo opettaa Suomen ensimmäinen kommunistiministerei juomaan. Taipumusta vahvisti yhteydenpito liittotuneiden valvontakomissioon ja sen puheenjohtajaan Andrei Zdanoviin, jonka luottomies kolmen suuren hallituksessa oli juuri Leino.

Krapulaakin pahemmin jysähti uutinen, että kansandemokraatit olivat hävinneet kunnallisvaalit ja pahimmin etelän teollisuuskeskuksissa, joissa metallin ammattiliiton vaalitkin oli juuri hävitty.

Kaksi leiriä

Hallitusyhteistyö sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton kanssa oli katkolla jo keväällä 1947, mutta vaihtoehdon puutteessa ja ulkopoliittisten seurauksien pelossa Mauno Pekkalan hallitus sai lopulta jatkaa. Sisäisesti se oli rikki. Kesäkuussa 1947 Ville Pessi ja Hertta Kuusinen pyrkivät Stalinin puheille. He suunnittelivat uutta laveaa vasemmistopuoluetta, joka poistaisi SKDL:n ja SkP:n kankean sisäkkäisyyden. Alkuvauhdin uudelle puolueelle antaisi Suomen ja Neuvostoliiton välinen ystävyyen ja avunannon sopimus, joka sodan jälkeen oli ollut eri yhteyksissä esillä, mutta aina lykkääntynyt.

Zdanov ennusti, etei Suomessakaan selvittäisi verta vuodattamatta, ja yllytti SKP:n johtajia jyrkentämään linjaa ja tuhoamaan vastustajat, etenkin asevelisosialistien Varjosen ja Leskisen suuntauksen Sdpssä.
Suomi jäi odottavalle kannalle, kun Eurooppa jaettiin kahteen leiriin. Idässä kommunistit vakiinnuttivat kovin ottein valtansa Unkarissa, lännessä heidät heitettiin ulso ranskan ja Italian hallituksista. Yhdysvaltain ulkoministeri George C. Marshall ilmoitti laajasta Euroopan avustusohjelmasta.

Vastapainoksi Marshall-avulle ja Saksan nousulle Stalin päätti koota Euroopan kommunistit entistä paljon tiivimmäksi neuvostojohtoiseksi leiriksi. Kominformin tarkoituksena oli tiivistää "demokraattinen leiri" Neuvstoliiton kontrolliin. Suomi jäi prosessista sivuun. Suomi jäi kylmän sodan rintamien väliin, erikoistapaukseksi.

Tuuli kääntyy

Joulun alla 1947 Suomen tilanne otettiin Moskovassa äkkiä huipputason tarkasteluun, Puolitoista kuukautta pöydällä lojuneet SKP:n ehdostusket tilattiin nyt kiireesti Stalinille ja muille politbyroon jäsenille. Leino ja Hertta Kuusinen kutsuttiin paikalle. Päällimmäisen huolenaiheena olivat seuraavat vaalit. Pariskunta lupasi suoralta kädeltä paremman tuloksen kuin kunnallisvaaleissa. Vaikka Mauno Pekkalan hallituksen voimat olivat lopussa ja henki haihtunut, kommunistit halusivat pitää sen pystyssä vaaleihin saakka.

Heti kun uudenvuosen vietosta oli selvitty Zdanov otti pariskunnan vastaan 2. tammikuuta 1948. Zdanov näki Suomessa amerikkalaisvaaran. Hän epäili, että Yhdysvallat ahmaisi Suomen luottojen avulla. Zdanov arvosteli Suomen kommunistien toimintaa hallituksessa. Zdanov tarjosi esimerkiksi Unkaria. Kenraaliluutnantti Grigori Savonenkov nimitettiin Neuvostoliiton Suomen suurlähettilääksi.

Neuvostotiedustelun , Valpon ja SKP:n jokin suppea piiri valmisteli oikeiston salahankkeen tukahduttamisen nimissä pidätyksiä, joiden uskottiin johtavan kommunisteille edulliseen käänteeseen. Ajatuksena ei ollut klassinen vallankaapapaus, jossa ulkopuolinen vallantavoittelija kukistaa hallituksen, vaan valtion huipulla jo vahvoissa asemissa olleen osapuolen yritys saada aikaan vielä yksi ratkaiseva voimasuhteiden siirtymä. Se aiottiin panna toimeen ikään kuin valtiojohtosiesti, oikeaoppisen stalinislaisen "vallankumouksena ylhäältä".

Leinon sijasta avainhahmoksi nousi valtuuskunnan maalaisliitolainen jäsen Urho Kaleva Kekkonen, joka tapasi yhteysmiehensä Jelisei Sinitsyn (Jelisejev) ja Mihail Kotovin. Kekkosen suhde ulkomaantiedusteluun oli peräsin syksyltä 1944, jolloin Sinitsyn saapui Helsinkiin ja tutustui Kekkoseen välirauhan aikaisen kontaktinsa Kustaa Vilkunan (Ahti) välityksellä. Kekkosen ja neuvostotiedustelun suhteet kohenivat, kun yhteyttä ryhtyi heinäkussa 1947 hoitamaan Mihail Kotov. KGB:n ja Sinistsynin muut agentit olivat Anna eli Hella Wuolijoki, joka muissa tiedoissa esiintyy nimellä runoilija. Wuolijoki aloitti yhteistyön jo vuonna 1939. Asianajaja on KGB:n agentti Reinhold Svento. Hän tunsi eduskunnan valiokuntien tilanteen 1941 ja tapaili Paasikiveä ja oli vuoden 1945 hallitusneuvotteluissa. Kreivi oli KGB:n agentti Cay Sundström. Hän kävi lähetystän vastaanotoila 1939. Hän on ollut luottamuksellinen lähde jo vuodesta 1939. Mooses oli KGB:n agentti Eero A.Wuori. Hän toimi vuodesta 1940 lähtien ja oli moottorina Mannerheimin syrjäyttämishankkeessa. Munkki oli KGB:n agentti Mauno Pekkala. Tapasi Paasikiveä ja liikkui Tannerin lähipiirissä.
Sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keksinäisestä avunannosta allekirjoitettiin Moskovassa 6. huhtikuuta 1948.

Vaalit ratkaisevat

Heinäkuun alkupävinä 1948 toimitettiin normaalissa järjestyksessä valtiolliset vaalit, joissa SKDL kärsi murskaavan tappion. Presidentti J.K. Paasikivi antoi 24. heinökuuta 1948 hallituksen muodostamistehtävä sosiaalidemokraattien K.A.Fagerhomille, joka kariutti neuvottelut kansandemokraattien kanssa melkein samana tien vedoten näiden suuriin vaatimuksiin. Paasikivi nimitti sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallituksen 29. heinäkuuta 1948.

Nopeus vaati myös maalaisliiton jättämistä ulkopuolelle, mihin myötävaikutti eduskuntaryhmän puheenjohtajan Juho Koiviston siipi, motiivinaan kommunistien pudottaminen. SKDL ja maalaisliitto jäivät oppositioon, kun taas oikeisto tuki SDP:n hallitusta. Valpon lakkautusta ryhdyttiin pohtimaan.

SKP:n poliittinen jaosto kokoontui 11. elokuuta 1948 laatimaan toivomuslistaa Moskovaan. Hallituksen kaato-operaatiossa oli kolme ainesosaa: neuvostolähetystän yritys hankkia maalaisliiton ja muidenkin tukea, neuvostohallituksen nootit Suomelle ja lopulta SKDL:nbvälikysymys ulkopolitiikasta. Lähettiläs Grigori Savonenkov kutsui 4. syyskuuta 1948 lounaalle eduskunnan puhemiehen Urho Kekkosen, joka kertoi presidentti Paasikiven ja SDP:n nopeuden yllättäneen maalaisliiton.
Neuvostodiplomaatit saiva havaita, että kriisitilanteessa maalaisliittolaiset eivät halunneet hyökätä hallituksen kimppuun. Fjodorov, Sysojev tapasivat 21. lokakuutta 1948 Kekkosen ja Niukkasen. Sukselaista ei enää huolittu mukaan.

Kemin vuosi

Elokuussa 1949 jännitys purkautui ja komministit iskivat voimalla yhteen valtiovallan ja sosiaalidemokraattien kanssa, Keimin mieleinosoitus 18. elokuutta 1949 johti Lautiosaaressa lakkolaisten ja poliisin nujakkaan ja konetuliaseiden käyttöön. Kaksi työläistä sai surmansa.
Kun Hella Wuolijoki joutui kesäkuussa eroamaan Yleisradin pääjohtajan paikalta, lähettiläs Savonenkov halusi esittää vastalauseen. Neuvostoliiton ulkoministeriö ei kuitenkaan suostunut puuttumaan Suomen sisäiseen asiaan.
Maaliskuussa 1949 SKP:ssä voimistui keskustelu suurlakosta. Lakkohankkeita mutkisti Neuvostoliiton toisenlainen intressi, häiriöttömät sotakorvausasiat. Kremlin Suomen-politiikka jyrkkeni Keimin tapahtumien jälkeen.

Lähdeaineisto: Kimmo Rentola Niin kylmää, että polttaa ISBN 951-1-14497-9

Maalaisliitosta tulee Kekkosen puolue

Fagerholmin ensimmäisen hallituksen aika heinäkuusta 1948 helmikuuhun 1950 oli tärkeä siirtymävaihe sodan jälkeisestä kolmen suuren yhteistyöstä 1950-luvun vaihtelevaan punamultayhteistyöhön. Se merkitsi kolmen suuren loppua; kommunistit palasivat Suomen hallitukseen vasta 18 vuoden kuluttua.
Hallituksen synty oli yllätyksellinen, ei vähiten maalaisliitolle, joka syrjäytyi hallituksesta, vaikka oli eduskuntavaalien suurin voittaja. Hallituksen pysyminen koossa niinkin kauan, presidentinvaaleihin asti, osoitti jo aikaisemminkin oireilleen uudenlaisen poliittisen enemmistön, SDP:n ja maalaisliitosta oikealle olevien porvarien yhteistyön toimivaksi.

Fagerhomin I hallitus oli kuluttajien "syöjien hallitus", kuten Sukselainen sitä kutsui. Maalaisliittolaisten ilo siitä, että joka tapauksessa kommunistit oli saatu syrjäytetyksi hallituksesta, haihtui sitä mukaan kuin selvisi, kuinka kalliiksi se heidän äänestäjilleen kävi. Maalaisliitto oli oppositiossa ensi kerran sitten vuoden 1936. Kokemus oli osaksi traumaattinen. Oppositiossa se havaitsi olevansa usein yksin kaikkia muita vastaan tai sitten kahdestaan itselleen vastenmielisimmän kumppanin kanssa. Oppositiokausi yhdisti maalaisliittoa. Vaalivoitto oli todistanut tehostetun järjestötyön voiman. Nyt nähtiin, ettei sekään riittänyt, vaan ponnistuksia oli lisättävä.

Fagerholmin hallituksen aika teki Urho Kekkosesta lopullisesti maalaisliiton tärkeimmän johtajan. Hänen saamisensa maan johtavaksi poliittiseksi päättäjäksi, myös hallituspohjaan vaikuttamaan, alettiin nähdä maalaisliiton suurimmaksi tavoitteeksi. Vuoden 1948 tapahtumat ja oppositiokausi ovat tärkeänä selittäjänä Kekkosen presidenttiehdokkuuteen jo vuoden 1950 vaaleissa.

Kekkosen nuoriin kannattajiin lukeutunut Johannes Virolainen kertoo itsensä ja kaltaistensa juuri vuoden 1948 hallituksen muodostamisen jälkeen lakanneensa uskomasta siihen, että "kansa kyllä asettaa miehet oikeille paikoille". Kekkosen kannattajat näkivät, että henkilökohtainen työ tämän puolesta oli välttämätöntä ja että sitä oli tehtävä jatkuvasti.
Kekkosen aseman vahvistuminen heikensi vastaavasti hänen maalaisliittolaisia kilpailijoitaan. Juho Koiviston arveltiin - aivan oikein - vaikuttaneen ratkaisevasti siihen, että puolue vaalivoiton jälkeen joutui oppositioon. Vuoden 1948 vaalien jälkeisillä tapahtumilla oli epäilyksittä keskeinen vaikutus siihen, että Koiviston vuonna 1927 alkanut kansanedustajan ura päättyi putoamiseen 1951. Paluuyritys 1954 ei onnistunut.

Vuoden 1948 eduskuntavaalit

Maalaisliitto oli valmistaunut vuoden 1948 eduskuntavaaleihin huolellisemmin kuin yksiinkään aikaisempiin. Sen järjestökenttä oli aivan toisenlaisessa kunnossa kuin kolme vuotta aikaisemmin. Kolmen suuren yhteistyö oli hajonnut, ja maalaiittokin saattoi keskittyä vaalitaistelussa estoitta hyökkäämään pääkilpailijaansa SKDL:ää vastaan. Vaikka vaalien perusasetelma oli SKDL vastaan kaikki muut, käytiin samalla "kaikkien sotaa kaikkia vastaan", kuten SDP:n puoluesihteeri Leskinen ilmaisi. Maalaisliiton osalta se tarkoitti, että puoluetta syytettäsiin tuottajien edun valvonnasta, mutta myös SKDL-yhteistyöstä "Kekkosen konsteista". Kokoomuksen tiedettiin tarttuvan innokkaasti jälkimmäiseen. Sen keskeinen vaaliteema oli koko yhteiskuntajärjestelmän säilyminen tai muuttaminen sosialistiseksi.
Vaalitaistelusta tuli paljon normaalia pitempi siksi, että ennenaikaisia vaaleja odotettiin yleisesti. Keväällä 1947 maalaisliitto hälytti järjestökoneistonsa varautumaan jopa jo elokuussa , mutta hyvin luultavasti syys-lokakuussa pidettäviin vaaleihin. Piireissä keskusteltiin vaaleista varmana asiana, pohdittiin vaaliliittoja ja ehdokasasetteluja. Tuleviin vaaleihin päätettiin panostaa toisella tavalla kuin aikaisemmin. Järjestöä oli pantu kuntoon koko kulunut vaalikausi.

Korsimo tulee Helsinkiin

Korsimolla oli suojeluskutna- ja asevelitausta. Korsimo oli oikeistolainen. Hänen puheenvuoronsa puoluevaltuuskunnassa ketoivat pikemminkin "kalliokoskelaisista" asenteista. Hän muutti kuitenkin notkeastia asentoa joulukuun 1944 puolukokouksessa "Kekkosen mieheksi", joskaan se ei vielä puheissa näkynyt. Kekkosen mies Korsimosta sitten tuli, monessa mielessä heistä tärkeinkin.
Turun junalla tuli elokuun lopulla 1947 "lihavahko, punakka mieshenkilö" joka "sipaistuaan harmahtavia hiuksiaan levitti kasvoilleen ystävällisen hymyn ja esittäytyi Arvo Korsimoksi", kuvasi Kustaa Vilkuna ensi tapaamista. Korsimo oli energinen ja innostunut 46-vuotias työntekijä. Korsimo oli kiistattoman lahjakas ja äärimmäsien ahkera, boheemeista piirteistään huolimatta systemaattinen järjestötyön johtaja. Elokuussa perustettiin progandatoimikunta, joka tuli lähinnä Ahti Karjalaisen vastuulle.

Kunnallisvaalit koevaaleina

Kun eduskuntavaalit pidettiin vasta normaaliin aikaan, ehdittiin ennen niitä suorittaa syksyn 1947 kunnallisvaalit. Puoluetoimistoon vasta palkattu työntekijä Ahti Karjalainen laati ohjekirjasen Mikä on sinun tehtäväsi kunnallisvaalien valmisteluissa ja antoi ohjeita lehdille ja kentän työntekijöille. SKDL koki selvän tappion. Porvarilliset vaaliliitot menestyivät. Maalaisliiton kannalta näkymät olivat myönteiset.

Entiset ja Korsimon tukimiehet

Vuoden 1948 vaalitaistelua varten lutiin se vaalitoiminnan perusrunko, jolla maalaisliitto sitten meni vaaleihin 1960-luvulle saakka. Työ sai uutta systematiikkaa. Tehtiin perusteelliset vaalisuunnitelmat. Kenttätyön päävastuun kantoi uusi uudistettu vaaliorganisaatio, tukimiehet. Oppeja saattoi tarkistaa Tukimiehen kirjasta, jonka ensimmäisen laitoksen Korsimo kirjoitti vuoden 1948 vaalien alla. Tukimiehet saivat kuukausiohjeet Korsimolta ja vaalien lähestyessä kirjeitä lähti vieläkin tiheämmin. Korsimon kortistossa oli 10 014 henkeä.
Maalaisliittoa vastaan suuntautui vaalitaistelussa "oikeiston ja sosiaalidemokraattien yhdenmukaistettu proganda, jonka pääteemana oli kokoomuksen mielikuvituksen synnyttämä ja nykyaikaisen mainonnan tehokeinoja hyväksi käyttäen paisuteltu myytti maalaisliiton ja kommunistien aseveljeydestä", valitti puolueen toimintakertomus.

Äänestäjiä lähestetyttiin julistein, joiden sanoma oli väkevän suorasukainen. "Näihin nojaa Maalaisliitto" eli raamattu ja lakikirja - juliste - lienee lajissaan historian tunnetuin. Niilo Ryhtä oli ehdokkaana Kuusamsota ja mainosti yksinkertaisesti: "Jos äänestätte Ryhtää, äänestätte Kuusamon puolesta! Jos ette äänestä Ryhtää, teette Kuusamolle karhunpalveluksen!"
Radion mekitys kasvoi sitä mukaan kuin radioluvat yleistyivät; 1948 niitä oli 600 000.

Selkävoitto vallankumouksesta

Äänestysprosentti nousi 78,2:een prosenttiin. SKDL kärsi ankaran tappion. Sen eduskuntaryhmä pieneni 51:stä 38:aan. Maalaisliitto menestyi hyvin kautta maan. Kokeneista palaajista Kalliokoski sai yli 7000 ääntä.Myös Kleemola palasi eduskuntaan. Maalaisliitto voitti 7 paikkaa.

Maalaisliitto oppositiossa

Maalaisliiton asenne Fagerholmin vähemmistöhallitukseen oli aluksi hämmentynyt. Sen synty yllätti puolueen. Puolue huomasi, että halituksella oli presidentin äärimmäisen vankka tuki. Myös maalaisliitto näki Neuvostoliiton vaikutusvallan uhkana. Paasikivi kutsui 23.9.1948 luokseen Sukselaisen. Hänen pääasiansa oli saada maalaisliitto puhumaan alkavassa budjetin lähetekeskustelussa hallituksen puolesta. Presidentti kehotti Sukselaista tulemaan luokseen "milloin tahansa, kun hänellä on jotain keskusteltavaa". Presidentinvaalien lähestyessä Paasikiven suhtautuminen Kekkoseen muuttui kylmemmäksi.

Fagerholmin hallitusken aikana Suomen kommunistit pantiin voimalla siihen asemaan, jonka heidän parlamentaarinen kannatuksensa ja luontainen poliittinen yhteistyökykynsä edellyttivät. Maalaisliitolla, Kekkosella varsinkin, oli suuri houkutus yhtyä kommunistien hyökkäyksiin, varsinkin kun venäläiset siihen kehottelivat. Fagerholm kutsui Sukselaisen ja Miettusen puheilleen valtioneuvoston juhlahuoneistoon ja valitti näille maalaisliittolaisten juonittelevan venäläisten kanssa hallituksen kaatamiseksi. Paasikiven silmissä Kekkonen leimautui opposition kärkihahmoksi. Venäläisten hyökkäykset hallitusta kohtaan jatkuivat ja kiihtyivät.

Ennennäkemätön vaalitaistelu

Kustaa Vilkuna laati Kekkosesta vaalikirjan, jolla hän kiillotti parhaansa mukaan ehdokkaan kolhiintunutta kilpeä. Johtoajatuksena oli esitellä Kekkonen maaseudun ja vähäväkisen kansanosan ymmärtäjänä ja puolustajana. Puolue otti kirjasesta 60 000 kappaleen painoksen. Taitava proganidisti loi sympaattisen kuvan korvenraivaajasta ja kansan syvien rivien jälkeläisestä, joka poikkeuksellisen lahjakkuutensa kautta oli edennyt huipulle. Paasikivi oli maalaisliiton ratkaisuun pettynyt ja ärtynyt. Kekkosta ahdisti ankarimmin sos.dem-lehdistö, kärjessään nimekäs pakinoitsija Jahvetti, Yrjö Kilpeläinen, joka ahkerasti todisteli Kekkosta selkärangattomaksi poliittiseksi tuuliviiriksi, Pekka Peitsen veristen tekstien tekijästä Neuvostoliiton meilistelijäksi ja mielipiteiltään kommunistiksi muuttuneena. Älä nuku tai heräät Kekkoslovakiassa, varoiteltiin. Oikeistolehdistä täydensi teemaa vihjailemalla juopotteluihin. Naisjutut kulkivat suupuheina.

Erityisen harmillista maalaisliitolle ja Kekkoselle oli, että omat rivit eivät pysyneet ehjinä. Reinikka, Kukkonen, Kalliokoski, Koivisto, Tarkkanen ja Tukia toimivat sekä Korsimon että Reinikan arvion mukaan Kekkosta vastaan.

Lähdeaineisto: Kari Hokkanen Maalaisliitto-Keskustan historia 3 ISBN 951-1-14523-1

Puhemiehen ääni

Karl-August Fagerholm (31. joulukuuta 1901 Siuntio – 22. toukokuuta 1984 Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja valtioneuvos. Hän oli eduskunnan puhemies 1945–1948, 1950–1956, 1957–1958, 1958–1961 ja 1965–1966, kolmesti Suomen pääministeri (1948–1950, 1956–1957 ja 1958–1959).
Nuoruudessaan Fagerholm toimi vuodesta 1930 alkaen kansanedustajana, sosiaaliministerinä useissa hallituksissa 1937–1943 ja 1944. Jatkosodan aikana 68 000 pakolaisten internointi työleireille ja Anthoni-skandaali, kahdeksan juutalaisen maasta poistaminen Gestapon käsiin, saivat Fagerholmin esittämään, että hän eroaisi hallituksesta. Fagerholmia ei sitten otettukaan vuonna 1943 nimitettyyn Linkomiehen hallitukseen.

Sodan aikana rauhanoppositioon kuulunut Fagerholm oli sodan päätyttyä SDP:n johtava hahmo, joskaan viralliseen puoluejohtoon hän ei noussut, sillä hän hävisi 1946 puoluekokouksen äänestyksen Emil Skogille. Sovittelevan asenteensa ansiosta hän oli johtava hahmo Väinö Tannerin sijasta, jolla ei ollut Neuvostoliiton luottamusta. Fagerholmin tehtäväksi muodostui rehabilitoida sosiaalidemokraatit.

Kansandemokraatti Mauno Pekkalan hallitukseen puheenjohtaja Fagerholmia ei nimitetty.
Vuoden 1948 eduskuntavaaleissa SKDL kärsi huomattavan tappion. Vaalien jälkeen nimitetty Fagerholmin vähemmistöhallitus rakentui pelkästään SDP:n tukeen, eikä kommunisteja enää päästetty hallitukseen ennen vuotta 1966.
Vuoteen 1950 mennessä SDP:n vähemmistöhallituksen ongelmat olivat muodostuneet ylipääsemättömiksi, ja se korvattiin Kekkosen Maalaisliittolaisella vähemmistöhallituksella.
Vuoden 1956 presidentinvaaleissa eduskunnan puhemiehenä tuolloin toiminut Fagerholm sai ratkaisevassa äänestyksessä kaksi ääntä vähemmän kuin pääministeri Kekkonen. Fagerholm seurasi Kekkosta pääministerin paikalle ja muodosti neljän puolueen enemmistöhallituksen.

Kolmannen kerran Fagerholm muodosti hallituksen vuoden 1958 eduskuntavaalien jälkeen. Kyseinen hallitus ajautui niin kutsuttuun yöpakkaskriisiin. Alkuvuodesta 1959 Maalaisliiton V.J. Sukselainen muodosti tilalle uuden hallituksen.

Fagerholmin ensimmäinen hallitus

Kun uusi eduskunta kokoontui, tuli Urho Kekkosesta puhemies. Oli jo sovittu, että Fagerholm seuraisi Mauno Pekkalaa pääministeirnä ja maalaisliitto saisi puhemiehen paikan. Fagerholmin ehdokkuus oli yleisesti hyväksytty lukuun ottamatta kommunisteja., jotka kuitenkin lopulta antoivat periksi. Hallitusta yritettiin aluksi muodostaa samalle pohjalle kuin Pekkalan hallitus oli ollut. Ohjelmakysymyksistä maalaisliiton ja kommunistien kanssa käydyt neuvottelut sujuivat jokseenkin hyvin, Fagerholm kirjoittaa.

Sen sijaan oli mahdotonta tyydyttää kansandemokraattien muita vaatimuksia. Tarjosin heille neljää paikka hallituksessa, mikä olisi pitänyt hyvin vastata heidän voimasuhdettaan eduskunnassa. Päästäkseni tulokseen menin jopa niin pitkälle, että tarjosin heille viisi paikkaa, mutta tätäkään ei hyväksytty, Fagerholm kirjoittaa. Oli mahdotonta suostua kommunistien ehdotukseen siitä, että sosiaalidemokraatit ja kommunistit julkisen hallitusohjelman ohella sopisivat salaisesta toimintaohjelmasta - se olisi ollut epärehellistä. Edelleen ilmeni, että kansandemokraattien tarkoituksena oli pitkittää neuvotteluja määrättömiin.

Kun neuvottelut eivät johtaneet mihinkään tulokseen, asetettiin sosiaalidemokraattinen eduskuntaryhmä vaikean valinnan eteen. Oli olemassa vain kolme mahdollisuutta. Ensinnäkin, että sosiaalidemokraatit ja maalaisliittolaiset olisivat muodostaneet yhteishallituksen. Puhtaasti periaatteelliselta kannalta katsoen tämä vaihtoehto ei olisi ollut millän tavoin mahdoton. Mutta taktiselta kannalta se olisi ollut onneton ratkaisu. Sitä paitsi sellaisessa yhteishallituksessa ei olisi ollut mahdollisuutta saada enemmistöasemaa työväenedustajien haltuun. Toisena mahdollisuutena oli antaa porvarillisten puolueiden muodostaa hallitus. Sosiaalidemokraatit eivät teitenkään voineet pitää tätä työväenluokan etujen mukaisena. Kolmantena mahdollisuutena oli muodostaa puhtaasti sosiaalidemokraattinen hallitus, mikäli siihen annettaisiin tilaisuus. Sosiaalidemokraattinen eduskuntaryhmä valitsi viimeksi mainitun vaihtoehdon.

Ennenkuin presidentti antoi Fagerholmille sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen muodostamistehtävän, hän kutsui luokseen maalaisliiton ryhmän puheenjohtajat, herrat Koiviston ja Sukselaisen, ja kysyi heiltä, katsoivatko he tarkoituksenmukaiseksi, että jonkun maalaisliittolaisen annettaisiin yrittää muodostaa vanhalle perustalle nojautuva hallitus. Keskusteluissa ilmeni, eteivät he katsoneet sellaisella yrityksellä olevan onnistumisen mahdollisuuksia. Hallitus nimitettiin 29. heinäkuuta 1948. sosiaalidemokraattisen hallituksen luja aikomus oli noudattaa ja toteuttaa sitä ulkopolitiikkaa, jonka J.K. Paasikivi aluksi pääministerinä ja myöhemmin tasavallan presidenttinä oli aloittanut.

Kommunistit aloittivat suuren hyökkäyksen hallitusta vastaan ulkopoliittisella alalla. Tunnuksena oli pyrkimys saada sosiaalidemokraattinen hallitus epäilyksen alaiseksi Neuvostoliiton silmissä. Kamppailu ooli suorastaan maanpetoksellinen, sen tarkoituksena oli kansakunnan etujen vahingoittaminen. Tämän kamppailun kautta kommunistit asettivat itsensä suomalaisen kansakunnan ulkopuolelle, Fagerholm kirjoittaa.
Päivästä päivää, viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen aina uusia valheita, toinen toistaaan mielikuvituksellisempia, julkaistu kommunistisessa lehdistössä. Se on ollut tympäisevää politiikkaa ja paljastanut kommunistien pohjattoman moraalisen rappion. Neuvostoliiton lehdistö oli julkaissut melkoisen määrän kotikommunistiemme valheista. Oikeuskansleri Toivo Tarjanne oli jättänyt tasavallan presidentille 130 sivua konekirjoitettua tekstiä kommunistien syytöksistä. Parempaa arvosanaa ei myöskään ansaitse eduskunnan puhemies, maalaisliiton .presidenttiehdokas, tohtori Urho Kekkonen.

Valtiollinen poliisi lakkautettiin ja sen tilalle saatiin uudelleen miehitetty suojelupoliisi. Poliisivoimat puhdistettiin poliittisesta painolastista. Me onnistuimme aikaansaamaan muutoksen. Ihmiset saivat luottamuksensa takaisin, järjestys ja kuri palasivat. Syksyllä 1948 kommunistit yrittivät provosoida levottomuuksia Arabian tehtaalla. He halusivat nähdä uskaltaako hallitus panna kovan kovaa vastaan, Fagerholm kirjoittaa.
Ensimmäinen hallitukseni sai kestää monta yhteenottoa opposition kanssa. Maalaisliitto ja kommunistit lyöttäytyivät usein yhteen kaataaksen hallituksen. Kommunistien kyky keksiä aiheita pääministerin kimppuun käymiseksi oli ihailtava. He kertoivat, että pääministeri Fagerholm oli käynyt Yhdysvaltain suurlähetystössä useita kertoja viikon aikana. Fagerholm oli hämmästynyt, koska ei ollut kertaa käynyt viikon aikan Yhdysvaltain suurlähetystössä. Fagerholmin hallituksen aikana vapautetttiin kaikkai sotasyyllisyyslain mukaan tuomitut.

Kekkonen ohjaksiin

Kun Fagerholm jätti hallituksensa eronpyynnän presidentti Paasikivelle, tarkoitus oli, että sosiaalidemokraati ja maalaisliitto muodostaisivat hallituksen. Valitettavasti näin ei käynyt. Maalaisliiton käyttäytyminen Fagerhomin hallituksen aikana oli herättänyt suurta suuttumusta sosiaalidemokraattien keskuuessa. Varsinkin Unto Varjonen ja Väinö Leskinen olivat tehneet kaikensa lisätäkseen vihamielisiä tunteita Maalaisliittoa kohtaan. Tilanne ei parantunut, kun Paasikivi antoi hallituksen mudoostamisen Urho Kekkoselle. Kekkonen halusi saada kommunistit mukaan. Sosiaalidemokraatit eivät taas voineet olla hallituksessa, jossa oli kansandemokraatit mukana. Tilanne päättyi siihen, että Kekkonen muoosti 17. marraskuuta 1950 maalaisliitosta, Ruotsalaisesta kansanpuolueesta ja edistyspuolueesta koostuneen vähemistöhallituksen.

Hallituksen vaihdot tapahtuivat tiheään, Kekkosen ensimmäinen hallitus istui 17.3.1950-17.1.1951, toinen 17.1.1951-20.9.1951, kolmas 20.9.1951-9.7.1953 ja neljäs 9.7.1953-17.11.1953. Sitten tuli Tuomiojan virkamieshallitus 17.11.1953-5.5.1954, sen jälkeen Ralf Törngrenin hallitus 5.5.1954-20.10.1954, jota seurasi Kekkosen viides hallitus 20.10.1954 -3.3.1956. Luultavasti Kekkosen viimeinen hallitus. Vaikka vannomatta paras! Jos Kekkonen joskus jättää presidentin viran, hän haluaa ehkä muuta puuhailtavaa! Näin kirjoitti Fagerholm.

Lähdeaineisto: K.A.Fagerholm Puhemiehen ääni ISBN 951-30-3980-3