perjantai 30. syyskuuta 2011

SKOP koppilaisen metsäteollisuuden kimpussa


















Tiesimme, että SYP:n ja SKOP:n välillä oli ”ystävyys- ja avunantosopimus”, jonka sisältöä emme pankissa tunteneet, mutta sen olemassaolo tuli tavan takaa eri yhteyksissä näkyviin. Tämä sopimus oli syntynyt joko Helsingin Osakepankin osakekaupan yhteydessä tai hieman myöhemmin, kun SKOP ssai Tampella Oy:n osake-enemmistön haltuunsa. Suomen Kuvalehti ”vahvisti” tämän numerossa 39/1986: ”Silloin Yhdyspankki ja SKOP tekivät suuren sopimuksen. Samaan pakettiin yhdistettiin Tampella, Schauman, Labsystems ja Teollisuusrahasto.” Kajaani Oy:n osakerekisteriin ilmestyi marraskuun lopulla 1988 uudet osakkeenomistajat: SKOP, Skofaks, SP-sijoitus, Teollistamisrahasto, Skopbank Cayman Islands, Banque Nordique S.A. Ja useita eri säästöpankkeja. Vajaassa kahdessa vuodessa Kajaani Oy:n pörssikurssi nousi seitsenkertaiseksi.

Syksyllä 1987 käytiin Kansallispankissa keskusteluja, jotka liittyivät SKOP:n, Kuninkaan ja Evlin toimintaan pörssissä ja erityisesti nääiden niin sanottujen koppilaisiin metsäyhtiöihin kohdistuviin osakeostoihin. Huolimatta lokakuun 198 pörssikurssien laskusta SKOP ja Kuningas jatkovat ostojaan yhä aggressiivisemmin. Ostot kohdistuivat Kajaani Oy:n, Rauma-Repola Oy:n ja Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n osakkeisiin. KOP ei voinut mainittujen yhtiöiden osakkeita enää ostaa, koska sen omistus oli kaikkien yhtiöiden osalta lain sallimassa enimmäismäärässä. Omistuksellinen katto oli saavutettu. Tällainen katto ei tullut SKOP:ssa vastaan, joka saattoi mielin määrin sioittaa rajan yli meneviä omistuksia eri säästöpankkeihin.

Kajaani Oy:n 20.11.1988 päättyneen osakeannin kuluessa SKOP ja Kuningas ostivat lähes 60 prosenttia kaikista markkinoille tulleista merkintäoikeuksista. Kuningas oll SYP:n käyttämä meklari aina silloin, kun ei itse halunnut liian selvästi tunnustautua ostajaksi. KOP:ssa laadittiin muistio ”Kajaniin, Rauma-Repolaan ja Yhtyneisiin Paperitehtaisiin osoitetusta kiinnostuksesta eräiden välittäjien toimesta”. Näiden välittäjien yhteinen osuus kyseisten yhtiöiden osakkeiden ostoista 19.10. - 9.12.1987 oli seuraava: Kajaani Oy 75 prosenttia, Rauma-Repola Oy 70 prosenttia ja Yhtyneet Paperitehtaat Oy 45 prosenttia.

Sijoitukset kyseisten yhtiöiden osakkeisiin nousivat samana ajanjaksona lähes 300 miljoonaan markkaan. Erityisen mielenkiintoiseksi teki asian se, että huolimatta mainituan ajan alun pörssikurssien laskusta metsäteollisuudenyhtiöiden kurssit eivät käytännössä laskeneet lainkaan ja välittäjien kiinnostus kohdistui ennen kaikkea äänivaltaisiin osakkeisiin. Äänivaltaisuusero tosin oli vain Yhtyneiden Papreitehtaiden osakkeilla.
Ulkomaiset meklarit havaitsivat metsäteollisuuden osakkeilla käytävän vilkkaan kaupan jja eräät osoittivat kiinnostusta osallistua Suomen metsateollisuutta koskeviin järjestelyihin. Erityisesti havaittiin aktiviteettia Kajaani Oy:n, Rauma-Repola Oy:n ja Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n ympärillä.

Maaliskuun lopulla 1988 laadittiin KOP:ssa jälleen muistioa ”KOP-ryhmän metsäteollisuudesta ja SKOP:n strategiasta”. Muistiossa todettiin yksiselitteisesti ennen kaikkea SKOP:n olevan niin sanotun koppilaisen metsäteollisuuden kimpussa. Lisäksi todettiin tässä vaiheessa vielä se, että SKOP toimi ensisijaisesti Interpolatorin ja Tampellan vällityksin, jotka se molemmat omisti.
Timo Summa (Interpolator) oli 30.3. lounaalla KOP:ssa ekonomi Tapio Niemen ja varatuomari Jukka Saarnion luona. Minulle raportoitiin Summan todenneen, että hänellä oli tarjolla yli 10 prosenttia Wärtsilän äänivallasta ja hän antoi samalla ymmärtää, että näillä osakkeilla voitaisiin tehdä vaihtokauppaa esimerkiksi Rauma-Repola Oy:n osakkeisiin, jotka KOP omisti. KOP ei tuntenut pienintäkään kiinnostusta asiaan.

Loppuvuodesta 1988 alkoi sitten Rauma-Repola Oy:n pilkkomissuunnitelma kehittyä. Mainittakoon, että Niemi ja Saarnio kävivät ”Mylle” Jouhkin, Timo Juhkin ja Risto Takalan (Jouhkien yritysryppään talousjohtaja) kanssa neuvotteluja Thomeston ja Jouhkien omistamien Kajaani Oy:n osakkeiden sijoittamiseksi uudelle omistajalle. KOP oli aikaisemmin Kajaaniin kohdistuneen uhan yhteydessä saanut sitoumuksen Thomestolta tästä asiasta, jotta he eivät myisin osakkeitaan SKOP:lle. Osakkeiden uudeksi ostajaksi tuli Rauma-Repola Oy, joka maksoi osakkeet Yhtyneiden Paperitehtaiden osakkeilla.

Loppuvuoteen 1988 keskittyivät ainakin alustavat kaavailut Rauma-Repola Oy:n pilkkomiseksi. Tämä tehtävä oli annettu Interpolatro Oy:n toimitusjohtaja Timo Summalle. Vaikka Summa muodollisesti oli koko projektin vetäjä, varsinaiset taustahahmot olivat Valmet Oy:n pääjohtaja vuorineuvos Matti Kankaanpää, SKOP:n Juhani Riikonen ja SYP:n Björn Wahlroos sekä Mauri Jaakonaho Valmet Oy:stä. Tämä joukko oli saanut puhuttua mukaan Rauma-Repolan suurimman osakkeenomistajan edustajan, Pohjolan pääjohtajan Pentti Talosen, Eljas Repo on kertonut Pentti Talosen myöntäneen hänelle suoraan olleensa mukana pilkkomissuunnitelmaa valmistelemassa. Revon mukaan asian valmistelujoukossa olivat olleet myös sekä Rauma-Repola Oy:n että Valmet Oy:n tilintarkastajat, tilintarkastusyhteisö Salmi, Virkkune & Heleniuksen Tauno Haataja sekä Antti Helenius, joka oli myös Kansallispankin tilintarkastaja.

Kysymyksessä oli vakava yritys. Juhani Riikosen tiedossa oli SKOP-ryhmän ostamien Rauma-Repolan osakkeiden määrä. Yhdessä Pohjolan ja SYP:n kanssa, kun siihen vielä liitetään Valmet Oy:n hankkimat 5 prosenttia, tämä ryhmä hallitsi yli 50 prosenttia Rauma-Reola Oy:n osakepääomasta. Suunnitelmaan kuului yhdistää Rauma-Repolan ja Tampellan metalliteollisuus Valmet Oy:öön ja Rauma-Repolan metsäteollisuus Tampella Oy:öön.

Ei ollut ihme, että Kankaanpää saattoi eräässä yhteydessä ilmoittaa ”ettei Kansallispankista tämän operaation yhteydessä tarvitse välittää”. Kankaanpää kävi tosin luonani esittämässä talousjohtajansa Jaakonahon nimissä olevan pilkkomissuunnitelman siinä toivossa että kannattaisin suunnitelmaa. Otin yhteyttä Pentti Talosen, joka oli Rauma-Repolan Oy:n hallitusken varapuheenjohtaja, täysin tietämättä siitä, että Pentti Talonen itse asiassa olikin eräs suunnitelman taustahahmoja. Asiasta hän ei kkertonut minulle halaistua sanaa. Informooin asiasta myös Tauno Matomäkeä, joka kertoi Kankaanpään hetki sitten käyneen hänen luonaan.

Tässä kerrottuja tapahtumia paljon myöhemmin erässä toisessa asiayhteydessä Niklas Herlin kirjotti Kauppalehden pörssiliitteessä 20.3.1990. ”Koko Nallen (Björn Wahlroos) suunnitelma KOP:n teurastamiseksi meni vuodentakaisissa osakekaupoissa pieleen. SYP oli saanut houkuteltua mukaan Rauma-Repolan teurastusoperatioon paitsi itsensä ja kumppaninsa Sammon, vanhan taisteluparin SKOP:n. Näiden lisäksi suunitelmaan pääsi mukaan koppilainen Pohjola.”

Katso

Kasinotaloutta ja kulutusjuhlaa
http://pankkikriisi.blogspot.com/2008/11/kasinotaloutta-ja-kulutusjuhlaa.html

SSP:in teurastus
http://pankkikriisi.blogspot.com/2008/11/sspin-teurastus.html

KOP:n tuho
http://pankkikriisi.blogspot.com/2008/11/kopn-tuho.html

SYP, Unitas ja miljoonakonnat
http://pankkikriisi.blogspot.com/2008/11/syp-unitas-ja-miljoonakonnat.html

Pankin toiminta ja pankkipelin pelurit
http://pankkikriisi.blogspot.com/2008/11/pankin-toiminta-ja-pankkipelin-pelurit.html

Laillistettua rosvousta
http://pankkikriisi.blogspot.com/2008/11/laillistettua-rosvousta.html

Lähdeaieisto: Jaakko Lassila Markka ja ääni ISBN 951-26-3879-7

torstai 29. syyskuuta 2011

Säästöpankeista sijaisuhri



















Virallisissa selityksissä säästöpankkileiri on joutunut julkiseen häpeäpaaluun siitä, että pankkikriisin todellisia aiheuttajia ollivat holtittomaan luototukseen syyllistyneet säästöpankit. Tiedottamisessa on vältelty sitä tosiasiaa, että muillakin pankeilla oli ongelmia. Valtioneuvoston selonteosta vuodelta 1999 voidaan havaita, että luottotappioista suurimman osan aiheuttivat muut kuin säästöpankkiryhmän pankit. Valtiontilintarkastajat ovat raportissaan – tosin kierrellen – todenneet, että muillakin pankeilla oli suuria ongelmia; eikä mm. KOP kaikesta tuesta huolimatta olisi pysytnyt jatkamaan itsenäisenä. Myöskään Meritan syntyminen ei olisi saattanut olla mahdollista ilman säästöpankkien pilkkomisesta tullutta lisätukea.

Valtiontalouden tarkastuviraston raportista ilmenee myös, että Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n taseessa oli normaalisti hoidettua, rahaa tuottavia luottoja peräti 55 miljardia markkaa, ja järjestämättömiä luottoja vain 12 miljardia markkaa. Pankin talletuskanta oli 47,4 miljardia markkaa ja sillä oli 2 miljoonaa asiakasta. Eikä kaikki siinä, vaan lisäksi pankin kiinteistöomaisuus oli 6,9 miljardia markkaa, ja sillä oli likvidejä saatavia 15 miljardin markan ja käyttö- sekä muuta omaisuutta 7 miljardin markan arvosta. Pankkiryhmittymä oli taseeltaan maan suurin.

Suomen Säästöpankki-SSP Oy.n todellinen arvo on ollut pitkään kiivaiden kiistojen kohteena. Vuosien saatossa taistelu on kuitenkin laatunut, koska tosiasiatietoja on ollut mahdoton saada jo senkin takia, että valtioneuvosto julisti säästöpankin pilkkomisasiakirjat salaisiksi viideksi vuodeksi. Etenkin muiden, säätöpankin pilkkoneiden pankkiryhmittymien intressissä olisikin, että niiden saaman edun todellinen arvo jäisi salaisuudeksi.

Valtiontalouden tarkastusviraston tarkastusneuvost Hannu Niemisellä ja tarkastuspäällikkö Antti Perttulalla on kuitenkin ollut oman epäilyksensä siitä, että läehskään kaikkai tietoja säästöpankkien pilkkomisesta ja niiden todellisesta arvosta ei ole julkisuuteen annettu. Tarkastuskertomuksessaan heidän on pakko tunnustaa, että he eivät pysty saamiensa tietojen perusteella selvittämään Säästöpankki-SSP Oy.n todellista arvoa ennen pilkkomista. He joutuvat luovuttamaan ja toteamaan voimattomina, että ehkäpä pilkkominen veronmaksajien kannalta oli sittenkin vähiten kivulias ratkaisu!

Syyllisyys ja vastuu pankkikriisistä vieritettiin siis säästöpankkilaitoksen niskaan, koska sillä ei ollut selkeää omistajatahoa. Niinpä Suomen Pankki otti haltuunsa Suomen Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin (SKOP) ja valtio ryhtyi luotsaamaan maan suurimman pankkiryhmän toimintaaa. Valtio jakoi säästöpankkien hyvät osat varta vasten perustetulle Suomen Säästöåankki-SSP Oy:lle, ja huonot osat Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal Oy:lle.
Erikoista on, että säästöpankit olivat jo ennen kriisiin joutumista perustaneet omia roskapankkeja ”Erkkejä”, joihin järjestämättömät luotot oli siirretty. Mitä ”roskia” sitten siirrettiin Arsenaliin lopulta ainakin 10 miljardin arvosta? Siirsivätkö ”ostajapankit” omia ”roskaluottojaan” Arsenalin kautta yhteiskunnan kustannettavaksi? Mikäli näin tapahtui, veronmaksajat ovat kertaalleen maksaneet nykyisten ”velallisten” velat!

Lopulta 22.10.1993 valtio päätti myydä Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n ”hyvät” osan sen kilpailjoille (SYP, KOP, PSP ja Osuuspankit), jotka jakoivat saaliinsa tasaosiin. Kauppahinta oli noin viisi miljardia markkaa, jonka ostajapankit saivat takaisin pelkällä yhtiön likvideihin varoihin kuuluuneella noin 5 miljardin markaan kassavarantotalletuksella!

Kun pankkien, ei siis pelkästään säästöpankkien, vaan koko pankkisektorin toiminnan liiketappiot sekä luottotappiot räjähtivät käsiin, valtion oli pakko ryhtyä suunnittelemaan tukitoimia. Hallitustasolla käytiin osittain julkistakin keskustelua siitä, tulisiko valtion ryhtyä tukemaan pankkeja vai suoraan niiden asiakkaita.
Aihe on ollut ilmeisen kuuma, koska mm. Kauppalehti Option artikkelissa ”Ohi on, Arsenali on työsnä tehnyt, Arsenal saa mennä”, todetaan mm. ”... alettiin kysellä, pitäisikä valtion ryhtyä tukemaan pankkeja vai suoraan niiden asiakkaita. Valtio päätyi oikeudenmukaisuussyistä pankkeihin. Se katsoi, että suoraan asiakkaisiin kohdistettu tuki ei olisi kohdellut tuensaajia tasapuolisesti.”

”Siten SSP Oy:n paloittelun per 31.10.1993 eri osapuolten toteaminen prosessin päättyessä 31.12.1994 edellyttäisi, että em. erät ja pilkkomisprosessin alaiset muut muutokset osuuksissa voidaan palauttaa lähtötilanteen 31.101993 mukaiseksi...”
”Tarkastuksen yhteydessä tavoitetun aineiston mukaan käytettävissä ei ole informaatiota, johon nojautuenn voitaisiin todeta luovutussopimuksen 22.10.1993 toteuttaminen siinä sovitulla tavalla.”
”....SSP Oy:n terve liiketoiminta hinnoitellaan tavoitteen suhteen tarkoituksenmukaisesti.”
”... on mahdollista, että vaikka kysymys SSP Oy:n pilkkomisesta on edelleen jossain määrin arka, se veronmaksajien kannalta oli sittenkin vähiten kivulias ratkaisu.”

Valtioneuvoston kansali asetti 17.1.1992 työryhmän, jonka tehtäväksi ”maan hallitus oli antanut selvittää ja tehdä ehdotukset pankkitoiminnan edellytysten turvaamiseksi ja parantamiseksi Suomessa.” Tässä 40-sivuisessa raportissa ja sitä myötäilleessä 51-sivuisessa valtioneuvoston tiedonannossa eduskunnalle pankkituesta ei lainkaan esitetä saati sitten vertailla sellaista mahdollisuutta, että tuki olisi suunnattu yritysten eli pankkien asiakkaiden tukemiseen. Työryhmän ehdotuksia kuitenkin ”toteutettiin laajalti”.

Työryhmän puheenjohtajaksi kutsuttiin pankinjohtaja Sirkka Hämäläinen Suomen Pankista ja jäseniksi kaikkien suomalaisten pankkien pääjohtajt sekä kaksi virkamiestä. Erittäin suppean ja vieläpä selkeän intressiryhmän edustajat päättivät, miten Suomen 1990-luvun alun koko kansantaloutta kotellut talouskriisi hoidetaan!
Työryhmän mietintö tehtiin kiireesti ja se luovutettiin jo 16.3.1992. Sen nimi oli paljon puhuva: ”Pankkien luotonatokyvyn turvaaminen välttämätöntä”. Valtioneuvosto toteaa työryhmän tuloksista seuraavaa: ”Työryhmä näki tuollooin vakavana ongelmana luottolaman uhkan. Tämän vuoksi työryhmä ehdotti ensisijaisesti toteutettavaksi sellaisia toimenpiteitä, joilla pankkien luotonantokyky voidaan turvata. Työryhmän esittämiä toimenpiteitä ja suosituksia on toteutettu laajalti”.

Lue koko kirja tästä linkistä
http://www.promerit.net/lamanpelurit.html

Lähdeaineisto Oikeuspolitiikan ja lainkäytön tutkimusryhmä Laman ja rahan pelurit ISBN 978-952-99691-1-1

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Suomen Pankki hallituksen alaisuuteen?


















Maaliskuun vaihtuessa huhtikuuksi rahamarkkinoiden odotuksiin vaikutti myös keskustelu Suomen Pankin asemasta ja Rolf Kullbergin henkilöstä. Keskustelu oli alkanut jo 15. marraskuuta 1991 edusskunnasta, jossa tuolloin käsiteltiin hallituksen talouspoliittista selontekoa pakkodevalvaation virittämissä tunnelmissa. ”Suomen Pankin roolista ja valtuuksista talous- ja valuuttapolitiikan päätöksenteossa on käytävä aikanaan perusteellinen ja rakentava keskustelu, joka myös saisa johtaa johtopäätöksiin”, vaati keskustan Seppo Kääriäinen.

”Me sosiaalidemokraatit edellytämme, että Suomen Pankin asema ja vastuusuhteet selvitetään kiireellisesti siten, että pankista tulee kaikkien muiden eurooppalaisten keskuspankkien tavoin selkeästi maan hallitukselle vastuullinen ja alisteinen laitos”, vaati Erkki Tuomioja.

”Hallituksen roolia talouspolitiikassa tulee jatkossakin vahvistaa. Tämä merkitsee sitä, että taloudellisia tutkimusresursseja tulee enemmän keskittää esimerkiksi Suomen Pankin sijasta valtionvarainministeriöön”, esitti kokoomuksen Kimmo Sasi. Myös pienpulueiden edustajat olivat valmiit supistamaan Suomen Pankin valtaa talouspolitiikassa.

Myös pääministeri Esko Aho totesi pakkodevalvaation jälkeen muutamaan otteeseen, että hallitus tiukentaa otettaan keskuspankista. ”Pankista ei tule täysin hallituksen yksin käsissään pitämää elintä, vaan jonkilainen itsenäisyys säilyy”, Aho hahmotteli suomalais-brittiläisen kauppakillan lounaalla Lontoossa 2. joulukuuta 1991. Hän arveli myös, että eduskunnan enemmistö hyväksyy jonkinlaisen muutoksen keskuspankin asemaan.

Hankkeita Suomen Pankin aseman heikenmisestä ei kuitenkaan pantu vireille. Suomen Pankin itsenäisyyteen kajoamiselle oli myös ulkoiset rajotteensa, olihan Suomi juuri hakemassa Euroopan yhteisön jäsenyyttä. EY:ssä kehitys kulki – osa rahaliittohanketta – keskuspankkien itsenäisemmän aseman vahvistamisen suuntaan.

Keskustelu Suomen Pankin asemasta kuitenkin jatkui, kun Sirkka Hämäläisen johdolla toiminut ”ambuanssityöryhmä” maaliskuun puoliväissä esitti keinoja pankkikriisin ja uhkaavan luottolaman torjuntaan. Keskustelu siirtyi entistä enemmän henkilökysymyksiin. Työryhmän esitysten julkistamistilaisuudessa 18. maaliskuuta pääministeri Aho totesi, että pankkien ”virheistä vastuullisten johtajien kohdalla suoritetaan tarpeelliset henkilöjärjestelyt ja johtajien palkkoja ja muita etuisuuksia leikataan”. Myöhemmin 26. maaliskuuta, Aholta tiukattiin televisiossa, koskivatko hänen vaatimuksensa myös Suomen Pankkia. Hän myönsi, mutta kieltäytyi tarkennuksista.

Lanzarotela lomaillut Rolf Kullberg sai kuulla pääministerin kommenteista. Kullbergin mielestä kyseessä oli keskustan ajojahti. Hän loukkaantui henkilökohtaisesti ja päätti lomalta palattuaan tulla julkisuuteen. Kullberg anoit haastattelun Helsingin Sanomille ja settui tv-lamppujen eteen 1. huhtikuuta. ”Vanhaa poliittista temppua käyttäen on soveliasta kääntää katseet muualle. Hallitus, pääministeri etunenässä, pyrkii kanavoimaan tätä tyytymättömyyttä tänne Suomen Pankkiin ja pankkeihin yleensä”, Kullberg puolustautui.

Alkoi julkinen riita. Keskustan työvaliokunnan yllyttämänä Aho päätti panna tilanteen katkolle: joko Kullberg tai hän lähtee. Ahoa ei paljon tarvinnut yllyttää. Jo ecu-päätö oi viilentänyt pääministerin ja pääjohtajan välejä. Lopullisesti luottamus oli mennyt mustana maanantaina ja devalvaatioon liittyneessä kädenväännössä. Aho oli pettynyt pääjohtajan esiintymiseen ja toimintaan. Varmat puheet olivat osoittautuneet katteettomiksi.

Kullberg ehdotti sovintoa, mutta se ei kelvannut Aholle. Myös tasavallan presidentin mielestä pääjohtaja sai mennä. Kullberg ilmoitti 2. huhtikuuta, että hän eroa kesällä. ”Sinä torstaina, jolloin olin päättänyt erota, Aho toisti ajatuksia, että Suomen Pankista pitää saada hallituksen pankki. Sanoin, että olen eri mieltä”, kertoo Rolf Kullberg haastelussa kesäkuussa 1992.

Yhden viikon aikana Suomen Pankin valuuttavaranto – terminoinnit mukaan lukien – putosi runsaasta 31 miljardista markasta 18 miljardiin markkaan. Pelkästään perjantaina 3. huhtikuuta, jolloin julkisuudessa olivat Rolf Kullbergin ero, Iiro Viinasen räväkkä haastattelu sekä uutinen IMF:n raportista, valuuttaa lähti maasta muutamassa tunnissa lähes 10 miljardia markkaa. Markan arvo heikkeni pari prosenttia ja lyhn korko nousi 4 prosenttiyksikköä. Uskottavuus oli mennyt paitsi kotimaisen myös kansainvälisen yleisön silmissä.

Lähdeaineisto Kustaa Hulkko – Jorma Pöysä Vakaa markka ISBN 951-796-144-8

tiistai 27. syyskuuta 2011

Suomen Pankin pääjohtaja erotetaan



















Talven kuluessa Suomen Pankin pääjohtajan erovaatimuksesta oli tullut muotijuttu poliitikkojen keskuudessa. Varsinkin keskustan devalvaatiosiipi vaati, että Kullbergin pitää erota. Julkisuudessa jatkunut suukopu sai jo ajojahdin makua.
Kullbergkaan ei istunut toimettomana, vaan ryhtyi kevättalvella puolustuskannalle. Haastattelussa pääjohtaja syytti pääministeriä ja koko hallitusta päättämättömydestä. Kullberg katsoi, että häntä on painostettu asiattomasti eroamaan.

Aholle ensimmäinen vuosi pääministeriyttä olivat antaneet aimo annoksen itseluottamusta. Hän päätti vaihtaa pääjohtajan. ”Se oli torstai, huhtikuun alkua, kun Esko soitti minulle Lappiin ”, Viinanen kertoo. ”Mä olin just tullu aamupalalta ja aioin lähteä hiihtämään. Esko sanoi, että hän aikoo tänään puhua presidentin kanssa, että Kulperin pitää erota. Mä sanoin, että mä en siihen asiaan puutu. Se on sen asia erottaa, joka on nimittänytkin.”

Viinaselle Aho soittikin lähinnä informaatiomielessä, sillä hän tiesi, ettei Viinanen sotkeutunut hänen ja presidentin välisiin asioihin. Ahon päätöksestä Viinanen oli kuitenkin hämmästynyt. ”Mun mielestäni Ahon olisi pitänyt panna Kuuskoski järjestykseen. Sehän oli ottanut irtiottoja hallituksen linjasta koko talven. Se sanoutui irti hallituksen säästöpäätöksistä.

Kullbergille myönnettiin ero hallituksen istunnossa perjantaina, mutta silloiin valuuttamarkkinoilla tilanne oli jo huolestuttava. Teollisuusjohtajat halusivat jo uuden devalvaation. Perjantai-iltapäivällä pääministeri kutsui hallituksen hätäistuntoon. Päivää aikaisemmin valtiovarainministeri Iiro Viinanen oli iltapäivälehtien lööpeissä julistanut, ettei hallitus tule näkemään yksivuotissynttäreitään, ellei meno muutu. Valtionvarainministeri tarkoitti tietenkin valtion menojen leikkauksia. Kriisiperjantaina Viinanen hiihteli kaikessa rauhassa Ylläksellä. Viinasta lähdettiin hakemaan tunturista.

Räväkkä lehtihaastattelu oli itse asiassa ollut vahinko. ”Me oltiin vakioporukalla hiihtämässä Ylläksellä. Mä olin tuskastunut, helvetin tuskastunut koko hallituksen päätöksentekokykyyn kerta kaikkiaan, niihin säästöjen vastaantappelemisiin, kehyskeskuteluun ja kaikkeen aivan totaalisesti”, muistelee Viinanen. ”Ja Kuuskoski otti mua päähän. Sillä oli melkein joka päivä joku kannanotto, jossa se sanoutui irti hallituksen linjasta. Ei me sen kanssa koskaan riidelty. Se kävi ne riidat julkisuudessa. Neuvottelussa me istuttiin ihan sivistyneesti.

”Siinä ittilän koneessa mun vieressäni istui joku jätkä. Se tuntui oikein järkevältä ja mä rupesn jutteleen sen kanssa”, Viinanen kertoo. ”Se sano nimekseen Antti-Pekka Pietilä. Emmä silloin tiennyt, että se on Ilta-Sanomien toimittaja. Se teki jutun siitä meidän keskustelusta, kun mä sanoin, ettei hallitus näe yksivuotissynttäreitään. En mä teinnyt edes mitään haastattelua antaneeni ennen ku se toimittaja seuraavana päivänä soitti ja kysy, saako sen keskustelun julkasta. Mua otti päättämättömyys niin paljon pannuun, että mä sanoin, että siitä vaan, Se oli sitten julkaistu, kun mä olin hiihtämässä.”

Sillä välin, kun Viinanen hiiihti, muu hallitus mietti syntyjä syviä. Ollako vai eikö olla? Pääministerillä oli selvä kanta: ollaan. Ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen joutui käyttämään kokoomuksen ministeriryhmän puheenvuoron, kun Viinanen oli poissa. ”Ollaan, ollaan”, hän sanoi, vaikka myöhemmin hän sanoi kokoomuksen puoluevaltuustolle: ehkä ollaan.

Eeva Kuuskoski halusi taas hajottaa hallituksen ja ottaa sosiaalidemokraatit mukaan. Omasta erostaan hän ei puhunut mitään, mutta Sirkka-Liisa Anttila kuistutti eduskunnassa, että Kuuskoski lähtee hallituksesta. Hän oli kuullut sen Seijalta. Seija Turtiainen oli Kuuskosken erityisavustaja. Lehdistö ja muut tiedotusvälineet istuivat valtioneuvoston juhlahuoneiston alakerrassa odottaen lopun alkamista tai ainakin kunnon uutisia.

Ilta vaihtui yöksi ja me istuimme. Sitäkin viikonloppua kutsuttiin myöhemmin kriisiviikonlopuksi. Käytännössä hallitus sopi tuon viikon vaihteen aikana seuraavan vuoden tulojen ja menojen kehyksistä, joista oli jo aikaisemmin sovittu.

Suomen Pankille valittiin uusi pääjohtaja, Sirkka Hämäläinen. Presidentti piti esittelyssä lyhyen yksinpuhelun, jossa hän kiitti eroamaan joutunutta Kullbergia. Omaan sarkastiseen tapaansa hän totesi, että valtion tyhjä kassa on aikamoinen diktaattori. Sitten hän sanoi lähtevänsä seuraavana päivänä hiihtämään Lappiin. Yksinpuhelun päätteksi presidentti heilautti tavalliseen tapaansa suurta kättään, sanoi että ”Kyllä se siitä” ja jätti hallituksen miettimään tulevaisuuttaan.

Isännät ja isänten varjot
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=86&t=1006&a=9407

Timo-Erkki Heinon ohjelmia lamasta
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=86&t=800

Viro- tasavalta maailmanpolitiikan myrskyissä
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=2&ag=11&t=1083

Lähdeaineisto Hannele Pokka Porvarihallitus ISBN 951-0-20508-7

maanantai 26. syyskuuta 2011

Devalvaation jälkimainingit



















Sain tuntea devalvaation nahoissani. Ensin oli arvosteltu, kun ei devalvoitu. Kun sitten devalvoitiin, sama juttu. Oikea ratkaisu molemmissa tapauksissa olisi arvostelijoiden mielestä ollut keskuspankin päällikön ero. Kukaan ei näyttänyt ymmärtävän, että Suomen ankin johtokunnan puheenjohtaja ei yksinkertaisesti voi eikä saa yksin vastata näin suurista asioista. Pankissa sitä paitsi kerta kaikkiaan loppui ruuti puolustustaistelusssa, kun ei ajoissa saatu tulopoliittista tukea miltään taholta.

Pääministeri Ahon ja minun välit kiristyivät merkittävästi devalvaation jälkeen, joskaan ei minun aloitteestani. Kosto oli pienessä piirissä luvattu – mistä, en tiedä, mutta ajatus jäi elänään. Ahon vankkana tukimiehenä oli Seppo Kääriäinen, keskustan aina valpas taustavoima tämäntyyppisissä asioissa. Hänhän oli myös pankkivaltuusmies, joka devalvaatiokokouksen jälkeen kuului luvanneen, että ”asiaan ” palattaisiin. Kääriäinen hallitsee mestarillisesti juonittelupolitiikan kiemurat. Arvelisin, että Kääriäinen myös kaikkein eniten puhalsi Ahoa niskaan vaatien toimia minun kukistamisekseni.

Kuvaavaa on, että samainen Kääriäinen viimeisenä päivänään kauppa- ja teollisuusministerinä keväällä 1995 nimitti avustajansa, toisen keskustajuonittelijan, Jussi Yli-Lahden KTM:n ylitarkastajaksi jyrkästi vastoin ministeriön ehdollepanoa. On vaikea kuvitella, että joku muu poliitikko olisi menetellyt yhtä röyhkeästi.
Sanomalehdissä pidettiin Kullbergin eroa tai erottamista nyt välttämättömänä. Itse ymmärsin hyvin arvostelun sen kohdan, jossa sanottiin, että Suomen Pankkia vaivasi uskottavuusongelma devalvaation jälkeen.

Juuri tämä uskottavuusongelma mielessäni menin maanantaiaamuna 18 marraskuuta klo 10 tasavallan presidentin luo pyytämään eroa. Taskussani minulla oli valmiiksi muotoiltu eroanomus ”Pyydän kunnioittavasti eroa Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajan virasta.”
Presidentti oli kuitenkin heti asiasta toista mieltä. Sain myös selityksen sille, mitä hän oli tarkoittanut aikaisemmin syksyllä sanoessaan, että eroaminen devalvaation vuoksi on täysin perustelematonta. Nyt hän sen sanoi: ”Mitähän siinä tulisi, jos kaikki devalvaation vastustajat ja vakaan markan puolustajat jättäisivät paikkansa? Pitäisikö silloin tilalle ottaa pelkästään devalvaation kannattajia?” Näin hän sai minut ylipuhutuksi. Jälkikäteen minulla on kyllä syytä syvästi katua, etten silloin pysynyt itsepäisesti eroanomukseni takana.

Keskustelussamme presidentti otti esille myös kollegojen, Kalevi Sorsan ja Markku Puntilan eronpyynnöt. Hän pyysi minua esittämään terveiset Sorsalle, että hän toivoi tämän peruuttavan eroanomuksensa samoista syistä kuin hän toivoi minunkin jäävän paikalleni. Kalevi Sorsa oli kirjeessään presidentille perustellut eroaan seuraavasti:”Suostumiseni tulopoliittiseen selvittelijän tehtävään ilmaisi sitoutumistani vakaan rahanarvon politiikkaan. Suomi on nyt pakotettu poikkeamaan tältä linjalta.” Totta tietenkin oli, että hänen ehdottamansa tuloratkaisu oli kaatunut. Pari päivää myöhemmin Sorsa sanoi Demarille antamassaan haastattelussa, että hän vielä miettii eroaan keskuspankista: ”Tilanne on kohdallani hyvin ristiriitainen. Jos presidenttin pyytää jotakuta vielä miettimään, niin ei käi tässä maassa ole ketään, joka ei miettisi. Eikä pidä ollakaan.” Hän harkitsti asiaa vielä jonkin aikaa, ja joulukuun 5. päivänä hän lopulta veti pois eroanomuksensa. Ainakin minä olin siitä tyytyväinen.

Markku Puntilan tilanne oli toisenlainen. Hänen lähtöönsä liittyimmyös vaikeuksia pankin sisäisissä henkilösuhteissa, ja minäkin oli osallinen niissä. Puntila oli allekirjoittanut eronpyyntöönsä perjantaiaamuna, marraskuun 15. päivän. Kenenkään kollegan kanssa puhumatta hän antoi julkisuuteen tiedotteen, jossa jo kerrottiin, että tohtori Puntila ei enää osallistu pankin johtokunnan työsknetelyyn. Luultavasti hän oli jo silloin ainakin alustavasti ehtinyt puhua presidentin kanssa, joka sittemmin kertoi minullekin, että minkäänlaiset vetoomukset eivät tehonneet Puntilaan.

Pidin Puntilan eroa valitettavana, sillä hän oli pankissa ja johtokunnassa hyvin tärkeä henkilö. Hän oli työteliäs ja taitava rahapolitiikan asiantuntija. Olin Markku Puntilan kanssa läheisessä yhteistyössä yli 17 vuotta, 1974-1991. Koko ajan hän oli lähin avustajani rahapolitiikan hoidossa. Myös Mauno Koivisto oli pääjohtajana ollessaan turvautunut häneen hyvin paljon asioita valmisteltaessa.

Käyntini presidentin luona eroasiassa päättyi siihen, että hän pyysi minua itse muotoilemaan tiedotteen keskustelustamme, sillä olimme yhtä mieltä, ettei asiasta ollut soveliasta järjestää juhlallista tieodotustilaisuutta kysymyksineen ja vastauksineen. Lähtiessäni presidentin linnasta linnanpiha oli taas kerran täynnä toimittajia ja valokuvaajia, jotka välittömästi hyökkäsivät kimppuuni kysyen eroanko vai enko eroa.

Seuraavana päivänä, 19. marraskuuta, presidentti Koivisto itse tuli julkisuuteen ja varoitti kuvittelemasta, että vakaan markan linja olisi nyt hylätty. Kyse oli vain tilapäisestä tappiosta, josta on jatkettava sitkeästi eteenpäin.

Lähdeaineisto: Rolf Kullberg … ja niin päättyi kulutusjuhla ISBN 951-0-21416-7

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Marraskuun 1991 pakkodevalvaatio




















Vahvan markan linjan viimeinen voimannäyte oli Sorsan paketti. Sen avulla devalvaatio yritettiin välttää ns. sisäisellä sevalvaatiolla eli alentamalla yritysten työvoimakustannuksia ja parantamalla kilpailukykyä. Pian paketin julkistamisen (21.lokakuuta 1991) jälkeen kävi ilmi, että kokonaisratkaisun syntyminen ei sittenkään ollut selvää. Tärkeimpiä vientialoja edustavat SAK:laiset Paperiliitto ja Metalliliitto eivät ollet halukkaita nielemaan palkkojen alennuksia. Myöskään vientiteollisuuden työnantajat eivät olleet varauksettoman ilahtuneita hankkeesta. Molemmat ymmärsivät, että ikävästä nimellispalkkojen alentamisesta pääomavaltaisille vientialoille koituva hyöty olisi devalvaatioon verrattuna pieni.

Vientialojen liitot eivät kuitenkaan halunneet esiintyä kansallisen sovun kaatajina. Käytännössä ne vain pitkittivät omaa lopullista ratkaisuaan. Valuuttamarkkinat eivät kestäneet lisäodotusta. Tosrtaina, marraskuun 14. päivänä Suomen Pankin käytännössä menetti valuuttavarantonsa. Markan tukiostot lopetettiin iltapäivällä kello 15.08.

Ongelmaksi nousi nyt uuden tasapainokurssin löytäminen. Oli selvää, ettei kurssimuutos voisi olla kovin pieni; mutta kuinka paljon olisi tarpeeksi suuri? Keskuspankin edustajat päätyivät lopulta esittämään ainakin muutaman päivän kellunta, jotta markkinoila löytyisi uusi tasapainokurssi. Hallitus halusi kuitenkin lyödä kurssin lukkoon ennen eduskunnan perjantaina 15.11. edessä olevaa luottamuslauseäänestystä. Pääministeri Aho ja valtiovarainministeri Viinanen sopivat Suomen Pankin pääjohtaja Kullbergin kanssa perjantaina puoleltapäivin, että devalvaatioprosentiksi tulisi 12.3.

Markan puolustustaistelua olisi torstaina 14. marraskuuta ehkä voitu jatkaa pitemmäälekin, esimerkiksi yli edessä olevan viikonvaihteen. Valuuttavarannon loputtua keskuspankki olisi voinut turvautua ulkomailta otettaviin tukiluottoihin, kuten Ruotsin Riksbanken teki vuotta myöhemmin. Usko kiinteään kurssiin oli ilmeisesti myös keskeisten päättäjien keskuudessa sen verran hiipunut, ettei tällaiseen yritykseen ryhdytty.

Syksyn 1991 pakkodevalvatioon liittyi myös suurta dramatiikkaa. Suomen Pankin johtajat Kullberg, Sorsa ja Puntila tarjoutuivat eroamaan. Presidentti Koivisto pyysi heitä kuitenkin jatkamaan tehtävässään. Vahvan markan linja oli pitkälti henkilöitynyt Markku Puntilaan ja – toisin kuin muut – hän ei suostunut jatkamaan. Valtionvarainministeri Viinanen oli myös luvannut erota, jos devalvaatio tulee. Hän hävisi myös julkisesti asiasta lyömänsä 1000 markan vedon televisiotoimittajan kanssa. Viinanen taivuteltiin kuitenkin jatkamaan.

Marraskuun 1991 devalvaation seurauksena korot laskivat pari prosenttiyksikköä, mutta vain väliaikaisesti. Jo huhtikuussa 1992 devalvaatio-odotukset vooimistuivat uudelleen ja korot alkoivat nousta. Hallitus vastasi markkinoiden paineisiin päättämällä kireissä tunnelmissa uudesta kriisipaketista huhtikuussa 1992. Presidentti Koivisto astui esiin tukemaan hallituksen ja keskuspankin politiikkaa. Hän piti valittua linjaa ankarana, mutta ainoana mahdollisena.

Kevään 1992 aikana korostui näkemys, että vaihtotaseen tasapainottaminen ja valuuttakurssin puolustus edellyttivät finanssipolitiikan kiristämistä. Suomen Pankin pääjohtaja Kullberg kritisoi tässä yhteydessä julkisesti hallitusta päättämättömyydestä. Pääministeri Aho reagoi tiukkasävyisesti Kullbergin kritiikkiin. Julkinen kiistely pääministerin ja keskuspankin pääjohtajan välillä johti lopulta Kullbergin eroon, kun kävi selväksi, että presidentti Koivisto tuki asiassa pääministeriä. Kullbergin seuraajaksi nimitettiin Sirkka Hämäläinen.

Hallitus teki kevään ja kesän aikana näyttäviä päätöksiä suurista menojen leikkauksista. Ne aiheuttivat runsaasti kritiikkiä opposition ja ay-liikkeen keskuudessa, mutta eivät kuitenkaan riittäneet rauhoittamaan markkinoita. Tuotannon pudotus jatkui, verokertymä supistui ja yhä suurempia summia tarvittiin työttömyyskorvauksiin ja pankkitukeen. Markkinat päättelivät, ettei ilman uutta devalvaatiota voida selvitä.

Samaan aikaan koko eurooppalainen valuuttajärjestelmä oli ajautumassa kriisiin ja tämä heijastui myös Suomeen. Itse asiassa eurooppalainen järjestelmän kriisi eli EMS-maiden valuuttojen kiinteiden vaihtokurssien murtuminen alkoi Suomessa, vaikka Suomi ei muodollisesti ollut EMSin (European Monetary System) eikä siten ERMinkään (Exchange Rate Mechanism) jäsen. ERM antoi mukana oleville jäsenilleen ainakin teoriassa muiden jäsenmaiden keskuspankkien tuen. Suomen markan ecu-kytekntä vuosina 1991-1992 oli kuitenkin yksipuolinen ei muilla mailla ollut velvoitetta tukea markan kurssia.

Eurooppalaisen valuuttakurssijärjestelmän heikoin lenkki oli siis pahan vaihtotaseongelman kanssa taisteleva Suomi, ja koko järjestelmän kriisi alkoi Suomessa loppukesällä 1992. Keväällä tehdyt valtion säästöpäätökset eivät enää auttaneet, vaan markkinat tulivat yhä hermostuneemmiksi. Hyviä talousuutisia ei kuulunut. Päinvastoin, pankkijärjestelmä alkoi horjua ja valtion talouden tila alkoi näyttää lähes epätoivoiselta, kun pahimmat alijäämäarviot alkoivat lähestyä 100 miljardia markkaa. Suuret pörssiyhtiät julkaisivat tappiollisia tuloksia ja pienempiä yrityksiä kaatui koko ajan. Työttömyyskin jatkoi rakettimaista nousuaan.

Elokuussa 1992 Suomen Pankki kävi viimeisen taistelun kiinteän valuuttakurssin puolesta. Aiemmin kesällä Suomen Pankki oli sopinut ulkomaisista tukiluotoista, jotka olisivat käytettävissä tiukan paikan tullen. Markkinoilla alettiin puhua, että ”Otto tulee apuun”. Oton eli Saksan Bundesbankin apu ei kuitenkaan riittänyt, vaan Suomen markka päästettiin kellumaan 8. syyskuuta valuuttavarannon heikettyä. Tosin tukiluottoihin ei turvauduttu kovin suuressa määrin, joten tämä kortti jäi loppuun asti katsomatta. Ruotsin esimerkki osoitti pari kuukautta myöhemmin, että mittavatkaan tukiluotot eivät riitä, silloin kun usko valuuttaan markkinoilla loppuu, vaikka niiden avulla taistelua voidaan kyllä pitkittää.

Suomesta alkanut valuuttamyllerys siirtyi pian muihin maihin. Italia devalvoi 13. syyskuuta ja päästi valuuttansa kellumaan 17. päivänä. Englanti laski punnan kellumaan 16. ja Espanja devalvoi ja rajoitti pääomaliikkeitään 17. syyskuuta. Ruotsi sinnitteli pitkään, mutta antoi lopulta periksi 19. marraskuuta ja Portugli seurasi 22. marraskuuta. Näin Euroopan heikot valuutat kaatuivat, heikoin niistä ensimmäisenä.

Katso
Pankkikriisi ja sen seuraukset
http://pankkikriisi.blogspot.com/

Lähdeaineisto Jaakko Kiandet & pentti Vartia Suuri Lama ISBN 951-628-262-X

lauantai 24. syyskuuta 2011

Ahon hallituksen budjettiesitys ja yhteiskuntasopimus


















Aho tuo hallituksensa ensimmäisen budjettiesityksen eduskuntaan; siinä esitetään lakisääteisiin menoihin 10 miljardin markan leikkauksia. Ne on tarkoitus toteuttaa säätämällä 40 säästölakia, jotka mahdollistavat lakisääteisten menojen karsimisen. Niiden läpimenosta eduskunnassa ei ole varmuutta.

Aho kertoo julkisuudessa, ettei hallituksen esittämälle tooimintamallille ole vaihtoehtoa; millään muilla keinoilla kuin suurilla säästöillä ei valtiontaloutta saada kuntoon tilanteessa, jossa suurtyöttömyys on romahduttanut valtion verotulot. Hän muistuttaa kertoneensa koko ajan ennen eduskuntavaaleja, että valtiontalous on surkeassa kunnossa ja teollisuus kamppailee jo syvää lamaa vastaan; hän on myös kertonut, ettei tilanteesta selvitä ilman kovia leikkauksia. Aho myöntää, ettei ollut itsekään osannut kuvitella, kuinka huonoon tilaan valtiontalous oli ajautunut.

Syyskuun 18. päivänä Finalndia-talolla järjestetään vientialojen ammattiliittojen yhteinen neuvottelutilaisuus, jossa työntantajien ja työntekijöiden johtajat vaativat yhdestä suusta maahan devalvaatiota; muuta keinoa tilanteen korjaamiseksi he eivät enää halua nähdä.

Ahon ajamasta yhteiskuntasopimuksesta kuitenkin neuvotellaan koko ajan. Sen takarajaksi on lopulta määrätty maanantai, lokakuun 21. päivä 1991. Määräaikaa on jouduttu siirtämään useaan kertaan, ja se on aina heikentänyt raha- ja valuuttamarkkinoiden luottamusta siihen, että Ahon hallitus saa asiat kuntoon. Takarajaa edeltävän päivän iltana Aho ja Viinanen ovat Suomen Pankissa hätäkokouksessa pankin pääjohtajan Rolf Kullbergin luona. Tunnelma on kireä. Edellinen viikko on jo päättynyt paniikkiin raha- ja valuuttamarkkinolla, valuuttaa karkaa maasta. Kullberg on jo heittänyt toivonsa ja ilmoittaa, että markka on pakko devalvoida maanantaina, eollei tuloratkaisua saada aikaan.

Aho kertoo, että maanantaina on tarkoitus tehdä viimeinen rynnistys yhteiskuntasopimuksen solmimiseksi; hän esittää, että sen kätilöksi kutsuttaisiin Kalevi Sorsa. Häntä on Aholle ehdottanut Suomen Työnantajien Keskusliiton toimitusjohtaja Tapani Kahri edellisenä perjantaina soittaessaan Aholle Kannukseen ja kertoessaan työehtosopimusneuvottelujen tilanteessta. Aho on jo kertonut suunnitelmistaan Viinaselle, joka on sen hyväksynyt, ja nyt Sorsan nimeen tarttuu myös Kullberg.

Aho soittaa heti Sorsalle, joka juuri on palannut ulkomaanmatkalta eikä tunne tarkasti tilannetta. Hän lupaa harkita asiaa. Samana iltana kello kuudelta Aho tapaa työmarkkinajohtajat Kesärannassa ja kertoo heille, että seuraavana päivänä, maantainan, sopimus on saatava solmituksi; hän kertoo myös, että Sorsa on lupautunut harkitsemaan sovittelijaksi ryhtymistä. Kaikki tunutvat vilpittomästi haluavan, että sopimus saadaan solmituksi.

Aho soittaa heti Sorsalle, joka empii vielä, mutta lupautuu lopulta; Sorsan kieltäytymisen varalta Aholla ei olisi ollut vaihtoehtoja neuvottelijaksi. Sorsa tulee Kesärantaan, sopimusluonnosta hiotaan koko yö. Sorsa kutsuu luokseen enuvottelijoita, joilla on pitkä kokemus ja asiantuntemus palkkaneuvotteluista ja talousasioista: Matti Pekkasen, Eero Rantasen, Teuvo Kallion, Jorma Reinin, Sirkka Hämäläisen, Martti Lehtosen, Pekka Tuomiston, Lasse Laatusen, Markku Hyvärisen. Sorsa kiertää yöllä järjestöt ja neuvottelee niiden kanssa. Aamulla sopimus on valmis.

Sorsa tekee ratkaisunsa työvoimakustannusten leikkaamisesta siten, että neljä prosenttia työeläkemaksuista siirretään työnantajilta työntekijöiden maksettavaksi ja palkkoja leikataan kolme prosenttia; yhteensä palkat siis alenisivat seitsemän prosenttia. Se on kova leikkaus. Matti Pekkanen, Pekkas-päivien isä, ei usko, että siihen päästään. Myös SAK:n Markku Hyvärinen pitää niin isoja palkkojen leikkauksia mahdottamana.

Aho luottaa siihen, että yhdessä on päätetty sopimus pitää. Hänen eritysavustajansa saavat kuitenkin tehdä töitä, ennen kuin toimittajat aamulla uskovat, että yhteiskuntasopimus on tehty ja allekirjoitusta vaille. Aho yllättyy aamulla, että sopimusta tekemässä olleet ammattiyhdistysjohtajat eivät uskallakaan suositella hallituksilleen sen hyväksymistä, vaan vievät sen hallitustensa käsittelyyn ikään kuin puolueettomina, Ihalainen vie ensimmäisenä sopimuksen SAK:n hallitukseen suositelematta sen hyväksymistä, ja muut ammattiyhdistysjohtajat seuraavat hänen esimerkkiään.

Aamupäivällä, kun sopimusta käsitellään liittohallituksissa Aho luottaa vielä Ihalaisen ja muiden ammattiyhdistysjohtajien yöllisiin Kesärannan puheisiin. Puolitapäivin kuitenkin Rolf Kullberg soittaa hädissään Suomen Pankista ja kertoo, että SAK on tekemässä kielteisestä päätöstä Sorsan sopimuksesta, ja valuuttapako maasta kiihtyy.

Aho ja Viinanen lähtevät Suomen Pankkiin. Siellä tiedetään jo, että kaikki muuta ammattijärjestöt ovat tehneet myönteisen päätöksen Sorsan sopimuksesta, mutta SAK:sta on pyydetty lisäaikaa. Ihalainen on presidentti Koiviston luona. Pian tulee tieto, että SAK:n hallitus on tehnyt yksimielisen päätöksen; se on kielteinen. Tilanne valuuttamarkkinoilla on kaaosmainen. Kullberg, Aho ja Viinanen alkavat valmistella markan devalvointia. Silloin soittaa Kalevi Sorsa. Tapani Kahri on pyytänyt häntä soittamaan vielä Ihalaiselle SAK:hon ja selvittämään, millä muutoksilla SAK:n hallitus on valmis muuttamaan kantaansa.

Ihalainen kutsuu koolle SAK:n hallituksen työvaliokunnan ja se saa perumaan hallituksen aikaisemman päätöksen. Ratkaisu on melkooinen, sillä monet hallitusken jäsenet ovat jo lähteneet kotiin ja kuulevat radiosta, että heidän juuri tekemänsä päätös on peruttu. Paperiliiton Antero Mäki ja Metalliliiton Per-Erik Lundh tulevat nyt Ihalaisen kanssa Suomen Pankkiin, jossa ovat jo Ahon, Viinasen ja Kullbergin lisäksi Kalevi Sorsa, valtakunnansovittelija Jorma Reini ja Suomen Tyänantajien Keskusliiton toimitusjohtaja Tapani Kahri. Pankkivaltuusmiehet ovat jo päättäneet devalvaatiosta. Sorsan sopimuksesta myönteisen päätöksen tehneiden ammattiyhdistysten johtajat ovat itse tulleet kertomaan päätöksestään Suomen Pankkiin. Nyt heitä ei päästetä sieltä ulos, koska he tietävät devalvaation olevan pian mahdollinen, ja heidät lasketaan sisäpiiriläisiksi. Mäki ja Lundh haluavat devalvaation, he eivät halua yhteiskuntasopimusta, jossa palkkoja lasketaan.

Tilanne on kaaottinen, välillä kabinetin ovelta käydään ilmoittamassa, kuinka monta miljardia maasta on paennut valuuttaa käydyn keskustelun aikana ja kuinka kauan Suomen Pankissa on rahaa. Mäki ja Lundh tyytyvät siihen, että Sorsan sopimuksen joitakin yksityiskohtia vielä selvitetään. Aho, Viinanen ja Suomen Pankin johtajat tulkitsevat tämän niin, että Lundh ja Mäki ovat hyväksyneet sopimuksen. Suomen Pankista lähdettäessä Ihalainen ei uskalla luvata, että uuttakaan sopimusta hyväksyttäisiin SAK:n hallituksessa.

Tiedotusvälineille on ilmoitettu, että Säätytalossa pidetään kello kolme iltapäivällä tiedotustilaisuus, ja se on pidettävä. SAK:n hallituksen päätöstä ei kuulu, ja Aho soittaa Ihalaiselle. Ihalainen lupaa suositella hallituksen sopimuksen hyväksymistä; Aho vaatii hallituksen myönteistä päätöstä ennen kello kolmea. Sitä Ihalainen ei pysty hankkimaan.
Aho, Sorsa, Kullberg kävelevät Suomen Pankista kadun yli Säätytalolle lehdistötilaisuuteen, jonka alakamista on moneen kertaan jouduttu siirtämään.

Lähdeaineisto: Antti Tuuri Elosta ja maailmasta ISBN 951-1-16599-2

perjantai 23. syyskuuta 2011

Perustuslakia muutetaan suhdannesyistä



















Edellisellä vaalikaudella valtionvarainministeriö oli vaatinut säästölakien säätämisen helpottamista. Ministeriö oli asettanut oman toimikunnan asialle kunnes silloinen oikeusministeri Tarja Halonen ennätti hätiin ja ilmoitti, että valtiosääntömuutokset valmistellaan oikeusministeriössä. Ministeriö asettikin säästöalikitoimikunnan, jossa olin mukana, Hannele Pokka kirjoittaa. Riitainen toimikunta jätti ehdotuksensa joulun alla 1990. Oppositiossa ollut keskusta vastusti jyrkästi säästölakien säätämisen helpottamista.

Miksi Suomessa 1990-luvulla oli ajankohtaista puhua siitä, millaisilla enemmistöillä lait eduskunnassa hyväksytään? Tämä johtui siitä, että Suomessa toisin kuin muissa Länsi-Euroopan maissa lakien hyväksyminen edellytt käytännössä kahden kolmasosan tukea eduskunnassa. Meidän perustuslakiimme oli kirjoitettu säännös, jonka muktaan eduskunnan kolmanneksen vähemmistö voi äänestää minkä tahansa lain lepäämään yli vaalien paitsi vuosittain annettavia budejttilakeja.

Perustuslakimme laatija K.J. Ståhlberg lienee ajatellut, että Suomen kaltaisessa riitaisessa ja eripuraisessa monipuoluemaassa oli hyvä pakottaa puolueet yhteistoimintaan. Muualla länsimaissa lakien hyväksymiseen riitti yksinkertainen enemmistö. Vaikka perustuslakimme antoikin eduskunnan vähemistölle valtaa lakien hyväksymisessä, todellisuudessa eduskunnan kulloisetkin vähemmistöt olivat käyttäneet tätä valtaansa hyvin säästeliäästi.

Holkerin hallitus rupesi pelkäämään, että menoja vähentäviä lakeja oli vaikeampi saada hyväksyttyä eduskunnassa kuin lakeja, joilla rakennettiin uusia menoautomaatteja. Siksi säästölakien säätämistä haluttiin helpottaa. Tämän vuoksi säästölakitoimikunta oli tehnyt työtä vielä edellisten eduskuntavaalien alla ja hallitus oli antanut asiasta esityksen, joka oli käsitelty edellisessä eduskunnassa aivan eduskuntavaalien alla.

Silloinen oikeusministeri Tarja Halonen pani laine etenemisen ehdoksi sen, ettei kansalaisten lakisääteiseen perusturvaan kuten lapsilisiin, opintotukeen, työttömän ja sairaan peruspäivärahaan tai kansaneläkkeeseen saanut koskea edelleenkään muutoin kuin eduskunnan kahden kolmasosan suostumuksella. Eduskunta oli tämän Holkerin hallituksen ehdotuksen käsitellyt ja hyväksynyt. Kun kysymys oli perustuslain muuttamisesta, yhden eduskunnan kannanotto ei riitä. Ehdotus tarvitsisi vielä uudelta eduskunnalta kahden kolmasosan enemmistön tuen. Sisältöpaketti odotti siten Ahon hallituksen ja nyt oppositiossa olevien sosiaalidemokraattien kannanottoa.

Kun valtion talouden tila selvisi, ääni muuttui keskustan kellossa. Edellisellä vaalikaudella tyrmätty ehdotus alkoi tunuta erittäin järkevältä. Kun säästölakeja olisi pitänyt ryhtyä säätämään, havaittiin, ettei oppositiossa istuva SDP ollut yhtään sen yhteistyöhaluisempi kuin edellisella vaalikaudella oppoistiopenkkiä hallussan pitänyt keskusta. Politiikassa mielipiteet vivat muuttua yhdessä yössä. Oppositiossa oleva SDP ei kannattanut säästölakien säätämisen helpottamista, kun taas keskusta käänsi takkinsa.

Perustuslain muuttaminen suhdesyistä ei saanut ymmärtämystä perustuslakivaliokunnan kuulemilta valtiosääntöoppineilta. Eduskunnassa Esko Aho, joka pari päivää aikaisemmin eräässä haastattelussa oli maininnut hallitsevaksi luonteenpiirteekseen selittämisen, puolusti puolueen kannanmuutosta sillä, että keskustan ollessa oppositiossa eduskunnasta olisi aina löytynyt tarvittava kahden kolmasosan enemmistö säästöjen tekemiseen, joten valtiosääntömuutosta ei tarvittu. Tähän opposition kansanedustajat vastasivat hilpeällä naurunremahduksella. Kepuko muka olisi hyväksynyt viime vaalikaudella mitään säästöjä!

Aho selitti, että keskustan kannanmuutoksen syynä oli talouden odotettua huonompi tila. Hän teki myös kansanedustajille selväksi, että mikäli säästölakien lepäämisjättämiskieltoa ei kumota, eikä syksyllä annettavia säästölakeja sen takia hyväksytä, hallitus korottaa veroja. Silloin puhuttiin neljän miljardin aukosta, joka budjetistä pitäisi kattaa säästöillä.

Vaalikausi oli vasta alussa ja tunnelma eduskunnassa oli sähköinen. Porvarihallitus oli pari päivää aikaisemmin saanut odotetun luottamuslauseen talouspolitiikan tiedonannosta. Vielä monta kertaa myöhemmin saatoin todeta, että puolueiden valtiosääntökannat muuuttuivat vaikka yhdessä yössä, jos kannanmuutosta kulloisessakin politiikan suhdanteiden aallokossa pidettiin viisaana.

Lähdeaineisto: Hannele Pokka Porvarihallitus ISBN 951-0-20508-7

torstai 22. syyskuuta 2011

Miksi lama oli niin syvä?


















Koska lama oli poikkeuksellisen syvä, on sen taustalla haluttu nähdä poikkeuksellisia tekijöitä. Monet ovat pitäneet lamaa pääosin talouden rakenteellisena kriisinä, joka on johtunut Suomen talouteen vuosikymmenien aikana syntyneistä heikkouksista.
1990-luvun alussa keskustelua hallitsi käsitys vakvan ulkoisen häiriön eli Neuostoliiton kaupan romahduksesta johtuneen Suomen ja Neuvostoliiton välisen kaupan nopean alasajon aiheuttamsta kriisistä. Jälkikäteen on helppo nähdä, että idänkaupasta aiheutunut vientishokki oli välittömisltä vaikutuksiltaan vähäinen – vain noin kaksi prosenttia bkt:sta – ja lisäksi ohimenevä. Mitään pysyvää tai rakenteellista heikkenemistä Suomen kyvyssä tuottaa tavaroita maailmanmarkkinoille ei tapahtunut. Päinvastoin, vuodesta 1992 lähtien Suomen viennin kehitys oli teollisuusmaiden kärkeä. Tämän vuoksi Neuvstokaupan romahduksen merkitys keskeisenä lamaselityksenä on jäänyt vähäiseksi. Vastaavasti muut mahdolliset rakenteelliset heikkoudet, joihin keskustelussa on viitattu, ovat sellaisia, etteivät ne tuottaa 1990-luvun laman kaltaista äkillistä romahdusta. Talouselämän liiallisen säätelyn, työmarkkinoiden jäykkyyden, ylimitoitetun sosiaaliturvan ja liian suuren julkisen sektorin voi väittää olevan talouskasvua haittaavia tekijöitä. Niissä ei kuitenkaan 1980-luvun lopulla tapahtunut mitään sellaista ratkaisevaa muutosta, joka olisi voinut aiheuttaa yhtäkkisen talouden romahduksen.

Toisaalta lama voidaan varsin perustellusti nähdä suhdannekriisinä, joka useiden eri tekijiden yhteisvaikutuksesta kehittyi poikkeuksellisen syväksi. Lama oli niin syvä kuin se oli sen vuoksi, että kotimainen kysyntä – sekä yksityiset etää julkiset investoinnit ja kulutus – putosi rajusti noin kolmen vuoden ajan. Yksityiset investoinnit supistuivat noin puoleen huiputasostaan ja yksityinen kulutus eli kansalaisten elintaso aleni noin 10 prosenttia. Tilannetta ei juurikaan parantanut se, että vuosina 1992 – 1993 julkinen kysyntä supustui voimakkaasti sekä valtion että kuntien säästötoimien vuoksi. Koitmainen ksyysntä palasi lamaa edeltäneelle tasolle vasta vuonna 1996. Työllisyyden kannalta tämä oli kohtalokasta, koska kotimainen kysyntä ja kotimarkkinatuotano – palvelut ja rkennustoiminta ö- ovat kakkein suurimpia työllistäjiä. Viennin kasvattaminen oli välttämätöntä ulkoisen tasapainon kannalta, mutta viennin välitön työllistävä vaiktus ei ole kovin suuri.

Yksytyisen kysynnän romahduksen taustalla oli korkea reaalikorko. Vuodesta 1989 vuoteen 1992 jatkunut korkeiden reaalikorkojen kausi oli tuhoisa niille yksityisen sektorin taloudepitäjille, jotka olivat 198-luvun lopulla velkaantuneet. Erityisen valkaantuneita olivat yritykset, jotka olivat investoineet voimakkaasti ja ajalle tyypilliseen tapaan pääasiassa velkrahoituksella. Korkea korko rajoitti velkasiten likviditeettiä, johti omaisuusarvojen laskuun, heikensi vakuusarvoja ja kaikkien luottokelpoisuutta sekä vähensi myös velattomienkin talousyksiköiden halukkuutta kuluttaa ja investoida.

Yksityisen kysynnän supistuminen ei laman alkuvaiheessa aiheuttanut huolta, koska sitä pidettiin taoviteltavana. Taloouspolitiikan johto piti 1980-luvun lopun nousukautta ylilyöntinä., jonka tasapainottaminen edellytti jonkilaista talouden taantumista,
Lamasta tuli odotettua vakavampi paitsi ulkoisten tekijöiden myös sen vuoksi, että asianatuntijat ja taloudpoliittiset päättäjät eivät osanneet arvioida oikein korkeiden korkojen ja alenevien varallisuushintojen voimakasta yhteisvaikutusta kulutukseen ja investointeihin. Ilmeisesti ei myöskään osattu arvioida oikein laman finanssipoliittisia implikaatioita. Ymmärryksen puutteen taustalla oli se, että normaaleissa malleista ei tunneta velkadeflaation mahdollisuutta.

Lama johtui siitä, että deflatorinen talouspolitiikka laukaisi alaspäisen ja itseään ruokkivan kierteen, inflaatio lisääntyi ja kysyntä supistui. Vuosina 1989 -1992 pörssiosakkeet menettivät noin 70 prosenttia arvostaan ja asunnot noin puolet arvostaan. Korkeat korot, suuri ylikapasiteetti ja huonot työllisyysnäkyvät vähensivät halukkuutta velanottoon ja kannustivat velanmaksuun ja säästämiseen. Kotitaloudet ja yritykset lisäsivät säästämistään ja supistivat investointejaan selvitäkseen veloistaaan. Tämän seurauksena asunto- ja osakemarkkinoilla tapahtui muutos: aiempi hintojen nousua ruokkinut liikakysyntä muuttui liikatarjonnaksi ja seurasi aiemmin korkealle kohonneiden varallisuushintojen jyrkkä lasku. Asuntomarkkinoilla laman sitä edeltävän boomin dramaattisin kehitys liittyi asuntojen hintoihin. Ne kohosivat reaalisesti yli 60 prosenttia vuodesta 1986 vuoteen 1989 ja putosivat vuosina 1990 – 1993 vielä jyrkemmin. Asuntojen hintojen raju nousu ja sitä seurannut asuntotuotannon voimakas kasvu koettiin Suomen kaikilla alueilla, myös muuttotappioalueilla. Muutokset olivat kuitenkin jyrkimpiä Helsingin seudulla.

Toinen puoli ilmiötä oli yritysten ja kotitalouksien heikentenyt luttokelpoisuus suuren velkaantuneisuuden ja laskien pääoma-arvojen takia. Laaja kansainvälinen tutkimustyö on osoittanut heikojen taseiden vähentävän merkittävästi yritysten ja kotitalouksien mahdollisuuksia saada luottoa ja sitä kautta rahoittaa sinänsä kannattavia tai perusteltuja investointeja.

Se taoa, jolla lama päättyi, osoittaa kuinka keskeinen merkitys lamadynamiikassa oli valuutan yliarvotuksella ja kireällä rahapolitiikalla. Talouden tilanne muuttui nopeasti joka suhteessa, kun korkotaso kääntyi laskuun markan kellutuksen myötä. Pörssikurssit kääntyivät nousuun, asuntojen hintojen lasku loppui, säästämisaste alentui ja kotimainen kysyntä alkoi elpyä. Lama päättyi ennen kuin mitään rakenteellisia muutoksia ehdittiin tekemään.

Lähdeaineisto: Jaakko Kiander Laman opetukset ISBN 951-561-380-9

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Lama Suomessa syveni yhä



















Laman syvyys alkoi selvitä. Viinanen totesi 23.5.1991, että säästöohjelmien kesto olisi arviolta viisi vuotta ja kuluautomaatteja purettava. Suominen totesi hänkin, että kyseessä on rakenteellinen kriisi, joka ei heti korjaannu. Samalla hän vaati että, ”ajatuksia on käännettävä idänkaupasta muualle” ja ennakoi, että vuoden 1992 budjetti voitiin saada nollatasolle realisesti. Nettorahoitustarve kulunutta vuotta varten oli kuitenkin noussut 11,5 miljardiin markkaan. Leikkausten käsittely ja eri intressitahojen reaktiot niitä vastaan alkoivat työlistää yhä enemmän. Lama-Suomesta muodostui lukemattomien katastrofien maa. Velkojen nimellisarvo säilyi tai kallistui tapahtuneen markan kellutuksen jälkeen: omaisuusarvot romahtivat. Viinanen joutui tulilinjalle myös Kokoomuksen puoluekokouksessa paria viikkoa myöhemmin katastrofaalisen talouden tilan vuoksi.

Valtionvarainministeriö valmisti selvityksiä hallitukselle. Se oli myös tunnustanut tosiasiat, havainnut ennakoimisen vaikeuden ja todennut, että ”kansantalous on ajautunut poikkeuksellisen syvään kriisiin”. Tähän ovat olleet syynä ennen kaikkea riittämätön kilpailukyky ja korkeat reaaliskorot, jotka ylläpitivät konkurssikierrettä ja heikensivät tulevien vuosien kasvunäkymiä. Se painotti myös kilpailukyvyn merkitystä ja siinä kustannussopeutumista markkinoiden vaatimuksiin. VVM:n kansantalousosasto piti kansainvälistä kehitysennustetta pääosin kuitenkin suotuisana, mikä ei kuitenkaan vaikuttasi Suomeen ilman kilpailukyvyn parantumista.

Ministeriö arvioi myös valtionvelan kasvavan lähivuosina moninkertaiseksi, vaikka menojen reaalitason ei nousisi lainkaan. Se katsoi, että perusedellytyksiä syöksykierteen katkaisemiseksi olivat: hintakilpialukyvyn tuntuva vahvistaminen, investointien vauhdittaminen, valtion menojen volyymin pitäminen ennallaan, markkinamekanismien tehostaminen, eläke-etuuksien alentaminen, valtion aseman täsmentäminen tulopolitiikassa; valuuttakurssipolitiikan selkiyttäminen, linjaratkaisujen tekeminen Euroopan intergraetion suhteen; ydinvoima.

Laman syyt alkoivat olla jo nähtävissä: ulkoiset tekijät vaikuttivat nyt kielteisesti (itäviennin loppuminen, länsiviennin taantuma, metsätuotteiden liikakapasiteetti maailmalla, vaihtosuhteen heikkeneminen, korkojen nousu), rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen aiheutti rajun luottoekspansion, joka romutti kansantalouden tasapainon, velat ovat jäljellä tuotto-odotusten romahdettua ja odottavat maksajaa; inflaatio on ollut Suomessa kilpailijamaita suurempaa; finanssipolitiikkaa ei kyetty kiristämään riittävästi korkeasuhdanteessa.

Valtionvarainministeriö esitti useita kehitysskenaarioita hallitukselle kehityksestä vuosina 1992-1995. Vaihtoehtomallit perustuivat aktiiviselle sopeuttamiselle tai passiiviselle vaihtoehdolle. Sen suositus oli yksiselitteinen: aktiivinen malli nostaisi Suomen kuiville ja uudelle kasvu-uralle. Siinä tärkeä tekijä oli valtion rahoitusylijäämän kasvun pysäyttäminen ja eliminoiminen.
Valtion velka nousi yhä suuremmaksi ongelmaksi; käytännössä julkisten palvelujen ja tulonsiirtojen rahoittaminen ulkomaisin lainoin yli sen, mitä verovaroin haluttaisiin rahoittaa, merkitsi aksun siirtämistä tuleville sukupolville.

Säästöt muodostuivat yhä tärkeämmäksi. Niistä neuveltiin jälleen lokakuussa 1992. Tarkoitus oli säästää 16 miljardia vuonna 1994, 20 miljardia vuonna 1995 ja vuonna 1996 kolmen miljardia markkaa. Hallitus neuvotteli niistä öitä myöten. Salolainen arvioi 14.10. aamuvarhaisella pidetyssä eduskuntaryhmän kokouksessa, että hallituksen elämän vaikein yö oli takana. Säästöneuvottelut olivat päättyneet vasta aamulla. Taistelu verotuksesta oli vaikein asia. Keskusta ja kristilliset ajoivat verojen kiristystä sekä lainaveroa. RKP tuki Kokoomusta verotuskysymyksessä. Salolainen ilmoitti, että kokoomus lähtee hallituksesta jos veroja nostetaan pysyvästi.

Talouden syöksykierre alkoi. Marraskuussa 1991 tehty devalvaatio ei auttanut. Viinanen maalaili entistä synekmmin värein tulevaisuutta kevättalvlla 1992. Silti hänen synkät värinsä eivät olleet riittävän synkkiä. Hän paransi ja totesi 13.2.1992 eduskuntaryhmässä, että katastrofi oli tulossa. Ammattiministeriöt eivät kyenneet oma-aloitteisesti säästämään ja vuoden 1992 budjetti sisälsi seitsemän prosentin kasvun. Viinanen arvioi, että tätä menoa velan määrä tulisi vuonna 1995 olemaan sietämättömät 225 miljardia markkaa; se nousi yli 400 miljardiin.
Rahan arvo johti kriiseihin. Noudatetun politiikan haaksirikko oli edessä, mikä johti henkilövaihdoksiin. Tilanne merkitsi iskua Suomen Pankin pääjohtajan Rolf Kullbergin uralle Suomen Pankissa. Se katkesi. Presidentti Mauno Koivisto otti kantaa asiaan poikkeuksellisen voimakkaasti. Hän pahoitteli Kullbergin eroa ja saneli 5.4.1992 valtioneuvoston pöytäkirjaan lausuman erosta. Hän totesi tapahtumien vyöryneen Kullbergin ylitse, mutta: Minulla on ollut eri ominaisuuksissa toimiessani hänen kanssaan erittäin hyvä yhteisymmärrys. Häntä kohtaan tuntemaani täydellistä luottamusta minulla on ollut tilaisuus ei yhteyksissä osoittaa.

Lähdeaineisto: Jukka Seppinen Mahdottomasta mahdollinen ISBN 951-566-063-7

tiistai 20. syyskuuta 2011

Hätätilahallitus


















Kun Moskova ja hieman Pietarikin kuohuivat vuodenvaihteessa 1991/92, veteli melkein koko muu laaja Venäjänmaa syvää joskin levotonta talviunta keskellä pulaa ja puutetta. Elämä ei paljon eronnut neuvostoarjesta siellä, minne kuumeisen poliittisen eliitin ote ei yltänyt. Kahden pääkaupungin ulkopuolella kansa eli neuvostoelämän jatkumoa, jota tsaarin vaihtuminen Moskovassa tai Pietarissa ei hetkauttanut.

Tämä vanha maailma lyötiin rikki uudenvuodenpäivänä 1992. Silloin vapautettiin hinnat ja palkat. Valtion omaisuutta alettiin kohdella rahanarvoisena omaisuutena eikä enää ilmaisena tuhlattavana luonnonvarana ja sitä ryhdyttiin jakamaan. Budjetti jouduttiin kirjoittamaan uudelleen, sotatarviektilaukset lopetettiin ja asetehtailta vietiin työt. Siirryttiin tielle kohti markkinataloutta. Vt. pääministeri Gennadi Burbulis ja ensimmäinen varapääministeri Jegor Gaidar johtivat Venäjän ensimmäistä hallitusta. Jeltsin itse ryhtyi pääministeriksi, koska kommunistijohtoinen korkein neuvosto ei muutakaan sallinut. Hallitus joutui alusta alkaen toimimaan valtaosin presidentin asetusten eikä lakien varassa.

Hallitus tyhtyi kiireesti kuin yhdessä yössä muuttamaan toisen maailmansodan bunkkereissa elänyttä ja sotatarvikkeita miljoonilla liukuhihnoilla yötä päivää tuottanutta diktatuuria vapaaksi moniarvoiseksi yhteiskunnaksi, oikeusvaltioksi ja arvostetuksi suurvallaksi. Alku osoittautui syöksyksi tuntemattomaan ilman suojaverkkoa. Talousuudistuksen isä Jegor Gaidar toisti muutaman päivän välein suunnattoman kaaoksen keskellä, että uudistukset oli tehtävä kerralla, koska aikaa valmisteluun ei ollut vanhan vallan yrittäessä palata asemiinsa ja hankkiutuessa estämään ne.

Lännessä Gaidaria ei kuunneltu, vaan häntä vaadittiin rakentamaan Rooma yhdessä päivässä. Lännessä ei havaittu, että kommunistien hallitsema korkein neuvosto oli käynyt taistelemaan vallasta uudistajien ja Jeltsinin kanssa ja pyrki palauttamaan neuvostovallan. Kun Burbulis ja Gaidar olivat lyömässä rikki vanhaa maailmaa, oli korkein neuvosto palauttamissa sitä. Valtataistelu rajoittui korkeimman neuvoston saleihin ja Ostankinon televisioaseman porteille, ei laajemmin yhteiskuntaan.

Venäjän rauhamomainen vallankumous 1992 on historiassa vertaansa vailla. Sitä ennen parin kolmen vuoden aikana oli neuvostovaltion ulommaisen siirtomaarakennelman purkaminen vapauttanut sosialistisen leirin maat itäisessä Keski-Euroopassa ja sen liitännäisjäsenet Afrikassa ja Aasiassa. Se oli merkinnyt mielenjärkytystä kautta neuvostovaltion.
Sen jälkeen itse Neuvostoliiton hajoaminen oli vienyt venäläisiltä tsaarin aikaan hankittujen alusmaisen pääosan ja tuonut rajat varsinaisen Venäjän alueen tuntumiin Euroopassa. Valtakunnalla ei ollut selkeitä rajoja juuri millään ilmansuunnalla. Pakolaisvirtoja menetetysitä siirtomaista alkoi valua Venäjälle oireena miljoonien kolonialistien paluusta emämaahan.Venäjä muistutti Britanniaa, Ranskaa tai Portugalia niiden siirtomaavallan romahdettua.

Elämisen ehdot olivat muuttuneet käsittämättömiksi. Pahin oli vuosi 1991. Silloin loppui ruoka, käskyjä ei noudatettu, kaikenkarvaiset vähemistöt esittivät vaatimuksia ja aiemmin nöyrät naapurimaat peräsivät oikeuksiaan. Nöyryytykset toistensa jälkeen koettelivat venäläisiä, jotka olivat tottuneet sukupoliven ajan olemaan herrakansaa alusmaissaan – herrakansaa sillakin varauksella, että omat johtajat saattoivat heittää vankeuteen tai tappaa suruttomasti milnoonia venäläisiäkin vähemmistöjen ohella.

Venäjän ongelmaksi tuli neuvostovaltion byrokraattinen yhtenäinen taloussuunnittelu koko imperiumia varten. Tavaroiden tuotanto oli siroteltu eri puolille ja jokaiselle alueella oli varattu erityistehtävi siten, ettei mikään maa tai alue voinut olla omavarainen. Moskovan keskusvirastossa Gosplanissa oli suunnitelmat kaikesta eikä mitään saanut tehdä ilman sen käskyä tai lupaa. Se jakoi työt ja sijoitti tehtaat. Työnjako ulotettiin vallattuun itäiseen Keski-Eurooppaan saakka ja sekin sidottiin leniniläiseen pyhäinyhteyteen.

Keskussuunnitteluvirasto Gosplan lakkautettiin. Vuoden 1992 alusta kuka tahansa sai perustaa parturin ja kampaamon, leipomon tai kisoki, vienti- tai tuontiliikkeen, autokaupan, asekaupan, huvikylän, rakennusliikkeen tai lentoyhtiön, kunhan vai hankki luvat ja maksoi leimaverot – sekä kaupungista, tapauksesta ja ihmisestä riippuen venäläisen perinteen mukaiset voitelurahat, lahjukset tai kynnysrahat taikka suojelumaksun.

Taloudellisen toiminnan vapautuminen oli todellista sokkiterapiaa koko yhteiskunnalle. Hallitus ei vain osannut myydä uudistuksia helppolukuisten poliittisten iskulauseiden muodossa vaan puhui makrotaloudesta, hinnanmuodostuksesta ja kysynnän ja tarjonnan laeista. Kuulijat eivät ymmärtäneet puhetta. Oppositio osasi tehdä uudistuksesta politiikkaa paljon tehokkaammin kuin hallitus. Talousuudistus alkoi työntää venäläisiä kohti länsimaista yhteiskuntamallia, jossa ihmisten pitää tehdä työtä, elleivät he ole sattuneet perimään omaisuutta tai tulleet muulla tavoin rikkaaksi.

Neuvostoliiton ajoilta periytynyt korkein neuvosto alkoi vaatia paluuta entiseen ruplaan, vanhoihin hintoihin ja etsiä keinoja Jeltsinin erottamiseksi. Neuvoston puhemies Ruslan Hasbulatov nousi opposition keulamieheksi, vaikka hän oli vielä syksyllä 1991 Jeltsinin liittolainen. Hasbulatovin rinnalle liittyi varapresidentti Aleksandr Rutskoi Afganistanin sodan lentäjäsankari, jonka Jeltsin oli ottanut kesäkuun 1991 vaaleissa varapresidenttiehdokkaakseen varmistamaan asevoimien äänet.

Lähdeaineisto: Martti Valkonen Venäjä – jättiläinen tuuliajolla ISBN 951-37-1863-8

maanantai 19. syyskuuta 2011

Politiikantekoa opettelemassa


















Itsenäistymiprosessi oli loppuvaiheissaan 1990-1991 jokseenkin yksituumaisten virolaisten yhteishanke. Vaikka ristivetoa toimintamuodoista oli muun muassa yhtäältä Viron kongressin ja toisaalta kansanrintaman ja korkeimman neuvoston välillä, varsinainen päämäärä ja yhteinen vihollinen kuitenkin pitivät itsenäistymisliikkeen suurin piirtein koossa. Kun päämäärä oli saavutettu, käsi niin kuin usein käy, eli yhteisen talon rakentamisen tärkeys alkoi jäädä sivuun puolue-etujen ja yksittäisten ihmisten omien etujen ajamiselta. Itsenäistyminen ja ”vapaus” eivät ratkaisseetkaan kaikkea, niin kuin oi haluttu uskoa, vaan huuman mentyä ja arjen alkaessa olivat edessä monet uudet ja vanhat ongelmat.

Vallankäytön apaattisen kohteen oli nyt ryhdistaydyttävä demokratian – kaikkein vaativimman poliittisen järjestelmän – edellyttämäksi aktiiviseksi kansalaiseksi, omien aivojen vastuuntuntoiseksi käyttäjäksi. Siirtyminen ei ole ollut helppoa. Innostuksen vallassa unohtui helposti, että kansanvallassa vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä. Vallalla ooi myös romantisoitu luulo, että itsenäisyyden palautuessa voitaisiin suoraan jatkaa siitä, mihin 1940 oli jääty, siis että maailma olisi puoleksi vuosisadaksi pysähtynyt ja että valtiolaivaa nyt uudelleen käynnistettäessä vanhat matkaliput vielä kelpaisivat. ”Ensimmäisen tasavallan”m- aivan kuten ”vanhan hyvän Ruotsin-ajan” idyllistä kuvaa ihmisten mielissä lisäsi se, että sitä oli seurannut ankara Venäjän-aika. Vanhaa tasavaltaa ei tietenkään voinut palauttaa, mutta muistonakin se antoi uskoa onnistumiseen.

Puoleksi korkeimman neuvoston ja puoleksi Viron kongressin edustajista valittu 60-henkinen perustuslakia säätävä kokous, jonka jäsenistä kaksi kolmannesta lukeutui kansanrintamalaisiin ja kansallisradikaaleihin, aloitti työnsä 13. syyskuuta 1991. Päämääränä oli parlamentarismin pohjalle rakentuva tasavaltainen perustuslaki.

Sillä aikaa kun perustuslakia säädettiin, oli ratkaistava herkkä kansalaisuuskysymys. Korkein neuvosto hyväksyi helmikuussa 1992 vuoden 1938 kansalaisuuslain pääpiirteittäisen palauttamisen siten, että kansalaisuuden saivat automaattisesti kaikki ne, jotka kesäkuussa 1940 olivat olleet Viron kansalaisia, sekä heidän jälkeläisensä. Ulkomaalaisiksi luettavilla oli mahdollisuus saada kansalaisuus asuttuaan tietyn ajan tasavallassa, osoitettuaan viron kielen taitoa sekä vannottuaan uskollisuudenvalan.

Kansalaisuuslaki merkitsi sitä, että kesäkuussa 1992 järjestetystä, perustuslakia koskevasta kansanäänestyksestä oli suljettu pois lähes kaikki epävirolaiset. Perustuslain puolesta antoi äänensä 91,2 prosenttia äänioikeuttaan käyttäneistä, ja äänestysprosentti oli 66,3. Perustuslaki astui voimaan 3. heinäkuuta.

Syyskuun 20. päivänä 1992 toimitettiin yhtä aikaa sekä preisidentin että riigikogun vaali. Parlamenttivaalissa oikeistolainen, perusteellisia uudistuksia vaatinut Isänmaan liitto (Isamaaliit) tunnuksenaan Plats puhtaks, paikat puhtaaksi, sai 22 prosenttia äänist ja 29 paikkaa, ja esimerkiksi kansanrintama ylsi 15 paikkaan. Uudet voimat olivat nyt astuneet politiikkaan, ja profiililtaan riigikogu oli nyt keskusta-oikeistolainen. Presidenttiehdokkaista entinen ääniä keräsivät kansanvaalissa korkeimman neuvoston esimies Arnold Ruutel (42,7 prosenttia) ja Viron Helsingin-suurlähettiläs, entinen ulkomisteri Lennart Meri (28,8 prosenttia), joten perustuslain mukaan valinta siirtyi riigikogulle. Meri tuli valituksi äänin 59-31.

Edgar Savisaaren johtama, keväästä 1990 vallassa ollut siirtymäkauden hallitus oli joutunut eroamaan jo tammikuussa 1992, ja sitä oli seurannut Tiit Vähin ministeriö. Viron ensimmäisen hallituksen muodosti uuden perustuslain nojala lokakuussa Isänmaan liiton Mart Laar, 1960 syntynyt nuori historioitsija-kansanedustaja, joka oli kuulunut Viron komiteaan ja perustuslakia säätävään kokoukseen. Hänen reilut kaksi vuotta istunut hallituksensa joutui eroamaan marraskuussa 1994 parlamentin antaman epäluottamuslauseen takia. Ruoriin astui kuudeksi kuukaudeksi Andres Tarandin ministeriö.

Viron alueella oli vielä kesällä 1992 noin 25 000 Venäjän sotilasta, joiden määrää seuraavana vuonna vähennettiin tuntuvasti. Presidentit Jeltsin ja Meri pääsivät vihdoin heinäkuussa 1994 Moskovassa sopimukseen siitä, että viimeiset venäläsijoukot vedetään Virosta 31. elokuuta mennessä. Presidenttien sopimuksessa Viro sitoutui myöntämään entisille neuvostoarmeijan upseereille ja näiden perheenjäsenille oleskeluluvat ja oikeuden hankkia omistukseensa heidän käyttämänsä asunnot. Tuhansien parhaassa iässä olevien eläkeläisupseerien jääminen tasavaltaan herätti kritiikkiä ja pelkoa.

Seppo Zetterberg Viron historia ISBN 978-951-746-520-5

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Näin autoin virolaisia
















Olin 1990-luvun taitteessa Kalajoen kunnanvaltuuston ääniharava, Kalajoen käsi- ja taideteollisen oppilaitoksen johtokunnan puheenjohtaja, Raahenn Porvari- ja kauppakoulun konsultit Oy:n toimitusjohtaja ja Pohjois-Suomen toimitusjohtajakoulun vetäjä, Särkkien Sanomien päätoimittaja ja Kalajoen Junkkarien jääkiekkojaoston puheenjohtaja. Jääkiekkojoukkueeseen haluttiin uutta verta ja kohteeksi otimme Viron. Ensimmäiset neuvottelut käytiin Viron jääkiekkoliiton puheenjohtajan Rein Millerin kanssa. Hän oli myös Viron valtionvarainministeri. Rein Milleristä tuli henkilökohtainen ystäväni ja kävin useita kertoja hänen kotonaan. Kuvassa Rein Miller ja hänen vaimonsa.


















Rein Millerin kanssa käytyjen neuvottelujen tuloksena Kalajoen Junkkarien jääkiekkojoukkuetta ryhtyi valmentamaan virolainen Uno Veski, jolle järjestin myös liikunnan opettajan ja asuntolanvalvojan toimen. Valmentajan lisäksi Virosta tulivat Kalajoen Junkkareiden joukkueesseen kaksi 16-vuotiasta poikaa Olle Sildre ja Rauno Parras. Järjestin pojille opiskelupaikat Kalajoen käsi- ja taideteolliseen oppilaitokseen. Huolehdin pojista kuten omista lapsistani. Kuvassa Olle Sildre, Rauno Parras ja Uno Veski.













Rein Millerin kautta yhteydet järjestyivät Viron Lentopalloliiton puheenjohtajan Ants Laosiin. Hän oli Viron kauppaministeri. Hän vieraili useita kertoja luonani Kalajoella. Kokkolan lentokentällä tapasin pääministeri Esko Ahon ja kerroin hänelle, että kauppaministeri Ants Laos on tulossa vieraakseni ja pyysin, että voisin järjestää tapaamisen Suomen pääministerin ja Viron kauppaministerin kesken. Esko Aho pyysi minua ottamaan yhteyden ulkoministeriöön asian johdosta. Suomen ulkoministeriö kielsi tapaamisen järjestämisen. Kuvassa kauppaministeri Ants Laos ja hänen tyttärensä Liivi Laos Kalajoella vieraanani.














Pohjois-Suomen toimitusjohtajakouluun perustettiin kansainvälinen linja ja sinne otettiin kaksi virolaista opiskelijaa. Margus Talur sekä Viljar Loor, joka oli Moskovan olympilaisten kultamitalisti lentopallossa. Suomessa ollessaan Viljar Loor pelasi lentopalloa Alavieskan Virin joukkueessa. Pohjois-Suomen toimitusjohtaja koulua käytiin pääasiassa Raahen Porvari- ja kauppakoulussa, mutta koulutukseen sisältyi myös viikon jakso Tallinnassa Virossa ja Minnesotassa USA:ssa. Virossa yhteistyökumppanina oli Estonia Management Institut, jonka johtajana oli talousministeri Jaak Leiman.
Kuvassa Margus Talur, Viljar Loor sekä Uno Veski kotonani.















Toimitusjohtajakouluun kuului viikon jakso Virossa, jolloin tutustuttiin Viron kaupallisiin asioihin ministeri Ants Laosin johdolla sekä virolaisiin yrityksiin. Kuvassa kauppaministeri Ants Laos luennoimmassa ja Viljar Loor toimii tulkkina. Olin taustahenkilönä järjestelemässä Sakun olutehtaan myyntiä Hartwall Oy:lle.














Toimitusjohtajakoulussa Virossa oli luennoitsijoina yliopistomiehiä. Kuvassa professori Tiit Elenurm.
Olin Tallinnassa myös silloin kun pääministeri Edgar Savisaar kutsui joukkoja apuun Toompealle, kun Interliike yritti kaapata vallan. Olin Tallinnassa myös silloin kun Pihkovasta lähtivät hyökkäysvaunut kohti Tallinnaan. Molemmilla kerroilla jätin Tallinnan ennen H-hetkeä.













Järjestin yhteistyökuvion Virolaisen ETKV:n ja Raahen porvari- ja kauppakoulun kesken. ETKV:n kutsekeskkoolin rehtorina toimi Arvo Saat (kuvassa)















Yhteistyökuvion seurauksena vuosittain viisi ETKV:n oppilaista pääsi opiskelemaan Raahen porvari- ja kauppakouluun ylioppilaspohjaiselle myyntilinjalle. Ensimmäiset virolaiset oppilaat olivat Liivi Laos, Ingrrid Pulst, Indrek Linde, Riina Midt ja Pille Poldsam. Inderk Linde opiskeli keskikoulupohjaisella linjalla. Järjestin Indrek Lindelle paikan opistopohjaiselle markkinointilinjalle jotta hänen ei tarvinnut mennä Neuvostoliiton armeijaan. Linden opiskelumenestys ei olisi ilman järjestelyä edellyttänyt opiskelupaikka markkinointilinjalle.

















Seuraavana vuonna opiskelunsa Raahen porvari- ja kauppakoulussa aloittivat Marike Sulg, Stiina Kaasik, Kylli Saks, Ela Lillemaa ja Ruta Pugg. Järjestin oppilaille asunnot, kalusteet ja työpaikat ja huolehdin heistä kuten omista lapsistani.















Ela Lillemaa oli Viron naisten maajoukkueen kapteeni ja pelasi opiskelun ohessa lentopalloa Viron naisten joukkueessa. Järjestin Elalle opiskelu- ja pelipaikan. Tuohon aikaan naislentopallo oli korkeassa kurssissa Alavieskassa. Ela Lillemaa toimi opiskelun jälkeen PR-Teollisuus Oy:n vientisihteerinä. Villeimmät huhut kertoivat, että Ela vaihdettiin ikkunoihin.



















Viron maajoukkueen passari ja nykyinen Viron lentopallomaajoukkueen valmentaja Avo Keel palasi Kalajoen Riennon joukkueessa. Olin järjestämässä systeemin, jonka avulla Suomeen järjestyi pelipaikka 41 virolaiselle lentopalloilijalle.














Myös Viron naisten lentopallomaajoukkue vieraili Alavieskassa.













Järjestin opiskelupaikan myös Indrek Linden tyttöystävlle Piret Klaasille Kalajoen käsi- ja taideteolliseen oppilaitokseen. Kun he saivat opiskelunsa päätökseen he menivät naimisiin ja muuttivat takaisin Viroon. Heille syntyi lapsi. Kun Indrek Linde meni Tallinnassa pankkiin, niin virolainen poliisi tuli ja ampui Piret Klaasin autoon. Piretillä oli lapsi sylissä, joka säilyi hengissä, mutta Piret kuoli poliisin ampumiin luoteihin. Kuvassa Piret Klaas vasemmalla.


















Kun virolaisia maatiloja alettiin yksityistää, niin halusimme auttaa virolaisia maanviljelijöitä. Ensimmäisenä Virossa maatilan sai omistukseensa Aivar Koivistikin perhe (kuvassa).














Järjestimme Pyhäjoen nuorten tuottajien kanssa yhdessä ko. maatilalle traktorin ja koneet, siemenet ja muuta apua niin, että tila pääsi hyvin käyntiin. Kävimme henkilökohtaisesti paikan päällä opettamassa ja seuraamassa tilannetta. Kuvassa Pyhäjoella kunnostetaan traktoria ko. maatilalle.














Yhteiskumppanina Viron puolelta tässä projektissa oli Maalehti ja sen päätoimittaja. Autoin virolaisia hankkimaan Suomesta vanhoja ladoja ja autoin myös virolaisia seurakuntia saamaan esim. kirkonkelloja Suomesta. Erään kirkonkellon lahjoistusoperaation johdosta paikallinen pappi tuli minua kiittämään lahjoituksen organisonnnista ja toi lahjaksi minulle täyden viinapullon. Kaikki avunpyytäjät eivät muistaneet sukunimeäni, mutta he lähestyivät minua silti kirjeellä. Kirjeessä oli nimi Erkki ja osoite Kalajoki. Kalajoen posti osasi laittaa kirjeen minulle, koska Erkki Ahon Viron avustustyö oli Kalajoella sen verran tunnettua.

















Yhteistyökuviota viriteltiin Kalajokilaakson Talousalueen liiton ja Viljandin maakunnan kanssa. Käytännössä vastasin yksin yhteistyökuvioista. Viljandissa oli iso sikala ja silloin päätimme hyödyntää lannan lämmitysaineena. Viljandin varmaaherra Uno Tuuleveski tuli käymään Kalajoella ja solmimme yhteistyökuvion Ylivieskan Teknillisen oppilaitoksen kanssa asiassa. Ensiksi päätettiin tehdä koelaitos ja se rakennettiin Kalajoen Tyngälle Hannulan tilalle.
Järjestin Viljandin poliisilaitokselle pamppuja. Muistan tilanteen jolloin polttoainetta ei ollut kuin hälytysajoneuvohin ja siksi minua ja maaherraa kuljetettiin ambulanssilla eri kohteisiin. Samoihin aikoihin elintarvikeita oli myös niin vähän, että Adaveren Tuulikissa eli Adaveren tuulimyllykahvilassa oli myytävänä vain teetä. Kuvassa Viljandin maaherra Rein Triisa.













Järjestin myös kulttuuriasioita. Tartolainen taiteilija Eve Luik järjesti taidenäyttelyn Kalajoella. Järjestin myös muille taitelijoille mahdollisuuden taidenäyttelyn järjestämiseen Kalajoella. Järjestin heille matkat, ruokailut, majoitukset. Sain valtionvarainminsiteri Rein Milleriltä lahjaksi ison taideteoksen. Valitettavasti tulli ei antanut taideteokselle maastavientilupaa ja taideteos jäi Viroon. Tuolloin tulli totteli Neuvostoliiton määräyksiä.














Järjestin myös viisumiasioita virolaisille, joille viisumin hankinta oli työtä ja tuskaa. Suomalainen byrokratia oli tuohon aikaan todella järkyttävää.