maanantai 19. syyskuuta 2011

Politiikantekoa opettelemassa


















Itsenäistymiprosessi oli loppuvaiheissaan 1990-1991 jokseenkin yksituumaisten virolaisten yhteishanke. Vaikka ristivetoa toimintamuodoista oli muun muassa yhtäältä Viron kongressin ja toisaalta kansanrintaman ja korkeimman neuvoston välillä, varsinainen päämäärä ja yhteinen vihollinen kuitenkin pitivät itsenäistymisliikkeen suurin piirtein koossa. Kun päämäärä oli saavutettu, käsi niin kuin usein käy, eli yhteisen talon rakentamisen tärkeys alkoi jäädä sivuun puolue-etujen ja yksittäisten ihmisten omien etujen ajamiselta. Itsenäistyminen ja ”vapaus” eivät ratkaisseetkaan kaikkea, niin kuin oi haluttu uskoa, vaan huuman mentyä ja arjen alkaessa olivat edessä monet uudet ja vanhat ongelmat.

Vallankäytön apaattisen kohteen oli nyt ryhdistaydyttävä demokratian – kaikkein vaativimman poliittisen järjestelmän – edellyttämäksi aktiiviseksi kansalaiseksi, omien aivojen vastuuntuntoiseksi käyttäjäksi. Siirtyminen ei ole ollut helppoa. Innostuksen vallassa unohtui helposti, että kansanvallassa vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä. Vallalla ooi myös romantisoitu luulo, että itsenäisyyden palautuessa voitaisiin suoraan jatkaa siitä, mihin 1940 oli jääty, siis että maailma olisi puoleksi vuosisadaksi pysähtynyt ja että valtiolaivaa nyt uudelleen käynnistettäessä vanhat matkaliput vielä kelpaisivat. ”Ensimmäisen tasavallan”m- aivan kuten ”vanhan hyvän Ruotsin-ajan” idyllistä kuvaa ihmisten mielissä lisäsi se, että sitä oli seurannut ankara Venäjän-aika. Vanhaa tasavaltaa ei tietenkään voinut palauttaa, mutta muistonakin se antoi uskoa onnistumiseen.

Puoleksi korkeimman neuvoston ja puoleksi Viron kongressin edustajista valittu 60-henkinen perustuslakia säätävä kokous, jonka jäsenistä kaksi kolmannesta lukeutui kansanrintamalaisiin ja kansallisradikaaleihin, aloitti työnsä 13. syyskuuta 1991. Päämääränä oli parlamentarismin pohjalle rakentuva tasavaltainen perustuslaki.

Sillä aikaa kun perustuslakia säädettiin, oli ratkaistava herkkä kansalaisuuskysymys. Korkein neuvosto hyväksyi helmikuussa 1992 vuoden 1938 kansalaisuuslain pääpiirteittäisen palauttamisen siten, että kansalaisuuden saivat automaattisesti kaikki ne, jotka kesäkuussa 1940 olivat olleet Viron kansalaisia, sekä heidän jälkeläisensä. Ulkomaalaisiksi luettavilla oli mahdollisuus saada kansalaisuus asuttuaan tietyn ajan tasavallassa, osoitettuaan viron kielen taitoa sekä vannottuaan uskollisuudenvalan.

Kansalaisuuslaki merkitsi sitä, että kesäkuussa 1992 järjestetystä, perustuslakia koskevasta kansanäänestyksestä oli suljettu pois lähes kaikki epävirolaiset. Perustuslain puolesta antoi äänensä 91,2 prosenttia äänioikeuttaan käyttäneistä, ja äänestysprosentti oli 66,3. Perustuslaki astui voimaan 3. heinäkuuta.

Syyskuun 20. päivänä 1992 toimitettiin yhtä aikaa sekä preisidentin että riigikogun vaali. Parlamenttivaalissa oikeistolainen, perusteellisia uudistuksia vaatinut Isänmaan liitto (Isamaaliit) tunnuksenaan Plats puhtaks, paikat puhtaaksi, sai 22 prosenttia äänist ja 29 paikkaa, ja esimerkiksi kansanrintama ylsi 15 paikkaan. Uudet voimat olivat nyt astuneet politiikkaan, ja profiililtaan riigikogu oli nyt keskusta-oikeistolainen. Presidenttiehdokkaista entinen ääniä keräsivät kansanvaalissa korkeimman neuvoston esimies Arnold Ruutel (42,7 prosenttia) ja Viron Helsingin-suurlähettiläs, entinen ulkomisteri Lennart Meri (28,8 prosenttia), joten perustuslain mukaan valinta siirtyi riigikogulle. Meri tuli valituksi äänin 59-31.

Edgar Savisaaren johtama, keväästä 1990 vallassa ollut siirtymäkauden hallitus oli joutunut eroamaan jo tammikuussa 1992, ja sitä oli seurannut Tiit Vähin ministeriö. Viron ensimmäisen hallituksen muodosti uuden perustuslain nojala lokakuussa Isänmaan liiton Mart Laar, 1960 syntynyt nuori historioitsija-kansanedustaja, joka oli kuulunut Viron komiteaan ja perustuslakia säätävään kokoukseen. Hänen reilut kaksi vuotta istunut hallituksensa joutui eroamaan marraskuussa 1994 parlamentin antaman epäluottamuslauseen takia. Ruoriin astui kuudeksi kuukaudeksi Andres Tarandin ministeriö.

Viron alueella oli vielä kesällä 1992 noin 25 000 Venäjän sotilasta, joiden määrää seuraavana vuonna vähennettiin tuntuvasti. Presidentit Jeltsin ja Meri pääsivät vihdoin heinäkuussa 1994 Moskovassa sopimukseen siitä, että viimeiset venäläsijoukot vedetään Virosta 31. elokuuta mennessä. Presidenttien sopimuksessa Viro sitoutui myöntämään entisille neuvostoarmeijan upseereille ja näiden perheenjäsenille oleskeluluvat ja oikeuden hankkia omistukseensa heidän käyttämänsä asunnot. Tuhansien parhaassa iässä olevien eläkeläisupseerien jääminen tasavaltaan herätti kritiikkiä ja pelkoa.

Seppo Zetterberg Viron historia ISBN 978-951-746-520-5

Ei kommentteja: