tiistai 31. toukokuuta 2011

Sinipunahallituksen synty


















Sinapunhallituksen syntyminen keväällä 1987 oli kansalaisille suuri yllätys. Kokoomus ja sosiaalidemokraatit olivat aina itsenäisyyden ajan alusta olleet toistensa suurimpia vihollisia. Sosiaalidemokraattinen puolue aloitti kapinan laillista Svinhufvudin johtamaa hallitusta vastaaan tammikuussa 1918. Verisen vapaussodan jälkeen Suomen oikeisto kantoi kaunaa vasemmistoa kohtaan. Se ei hyväksynyt sitä sovintopolitiikkaa, jota keskusta Ståhlbergin johdolla, maalaisliiton ja sen johtajien Alkion ja Kallion häntä tukiessa, alkoi 1920-luvulla noudattaa. Varsinkin kun Ståhlberg määräsi suomalaiset joukot vedettäviksi pois Itä-Karjalasta ja sieltä paenneet karjalaiset joukot riisuttiin aseista, maassa syntyi voimakas protestimieliala presidenttiä ja häntä varauksetta tukenutta sisäministeri Ritavuorta vastaan. Tämän kiihotuksen tuloksena sisäministeri Ritavuori ammuttiin kadulle 14. helmikuuta 1922. Koskaan ei saatu selville, oliko teko vain yhden häirikön työtä vai oliko sen takana laajempi oikeiston salaliitto.

Oikeiston edustajat vaativat kapinassa mukana olleille kovia rangaistuksia. Menivätpä eräät niin pitkälle, että sodan aikana rikoksiin osallistuneita punaisia oli vietävä Saksan kalikaivoksiin. Vankileireillä kuoli nälkään ja tauteihin tuhansia syyttömättömikäkin. Sovintopolitiikkaa ajava Ståhlberg ei saanut koskaan armoa Suomen oikeiston silmissä. Vaikka Tanner ei osallistunutkaan kapinaan eikä puoueen enemmistö ryhtynyt vapaussodan jälkeen mihinkään maanpetokselliseen toimintaan, sosiaalidemokraatteja pidettiin ”epäisänmaallisina” aina 1930-luvun lopulla saakka.

Lapuan liikkeen ja sitä seuranneen IKL:n aikana merkittävä joukko kokoomuslaisia asettui tätä äärioikeistolaista liikettä avoimesti tukemaan. Mäntsälän kapina oli tämän oikeistolaisen revanssihengen viimeinen yritys. Kokoomuslaisesta Svinhufvudista oli 1931 tullut presidentti, ja vankkumattomana laillisuuden puolustajana hän lopetti yhdellä puheellaan tämän kapinan. Mutta Svinhufvud ei päästänyt sosiaalidemokraatteja maan hallitukseen, vaikka Relander oli antanut Väinö Tannerin jo 1927 muodostaa ensimmäisen sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen. Svinhyfvud noudatti sitä suomalaista oikeiston periaatetta, ettei sosiaalidemokraattien isänmaallisuuteen voinut luottaa.

Me keskustapuolueen edustajat esitimme vuoden 1966 jälkeen jatkuvasti, että on väärin pitää kokoomusta oppositiossa. Varsinkin vuoden 1970 vaalit olivat keskustapuolueelle raskas menetys, menetimme vaaleissa 13 kansanedustajan paikkaa. Puolueen puheenjohtajana pyysin silloin niin nöyrästi kuin osasin presidenttiä ottamaan kokoomuksen skeä myös vaaleissa menestyneen SMP:n hallitukseen. Presidentti sanoi ymmärtävänsä kantani, mutta kun uutta hallitusta ei vaalien jälkeen kesäkuun lopulle tultaessa saatu muodostetuksi, presidentti pakotti keskustapuolueen edelleen kantamaan hallitusvastuuta.

Vielä vuonna 1979 vallien jälkeen Kekkonen muodosti Koiviston johdolla valtakautensa viimeisen hallituksen, jossa kokoomus ei ollut mukana. Kun sen jälkeen kesäkuussa 1979 annoin Suomen Kuvalehdelle haastattelun, mikä erityisesti ärsytti Kekkosta, en tämän jälkeenkään lakannut vaatimasta kokoomusta hallitukseen.

Vaalikaudella 1983-87 punamullan eväät oli todella syöty loppuun sosiaalidemokraattien johdon mielestä. He olivat kyllästyneet Väyrysen liian tiukkaan linjaan hänen taistellessaan sosiaalidemokraattien hegemonipyrkimyksiä vastaan. Erityisesti Sorsan ja Väyrysen välit olivat tulehtuneet. Kokoomuksen vetäminen mukaan hallitukseen oli näin ollen selvää vaalituloksen selvittyä. Siinä ei maassa valinnut erimielisyyttä, yleinen mielipide oli jo pitkään vaatinut kokoomuksen syrjinnän lopettamista ja vaalien jälkeen keväällä 1987 katsottiin, että aika hallitusovien avaamiselle kokoomuspuolueelle oli tullut. Nimenomaan Mauno Koivisto käytti useita puheenuvuoroja siitä, miten haitallista on muodostaa parlamentaarinen hallitus liian laajalle pohjalle. Minä olen sen kokemuksen perusteella, jonka olen saanut eduskunta- ja hallitustyöstä, suuresti kummastellut tällaisia puheita.

Kun keväällä 1987 Koivisto ja häneen yhtyen eräät sosiaalidemokraatit ja kokoomuslaiset vastustivat liian laajapohjaista hallituksen mudostamista, se tarkoitti lähinnä keskustan jättämistä oppositioon, vaikka sitä ei suoraan sanottu. Keväällä 1987 ennen hallituksen muodostamista oli käsikrijoitus valmis. Sillä oli kaksi keskeistaä tavoitetta: kokoomuksen tulo hallitukseen ja keskustapuolueen ulosheitto hallituksesta.

Kokoomuspuolueessa tunnettiin aitoa tyytyväisyyttä ja iloa, kun puolue vihdoin vapun maissa 1987 saattoi astua pää pystyssä takaisin valtioneuvoston linnaan. Sieltä kokoomuslaiset ministerit olivat viimeksi lähteneet toukokuussa 1966, kun Virolaisen hallitus erosi ja tilalle tuli Paasion johtama kansanrintamahallitukseksi nimetty hallitus.

Lähdeaineisto: Johannes Virolainen Viimeinen vaalikausi ISBN 951-1-11995-8

maanantai 30. toukokuuta 2011

Eduskuntavaalit 1987



















Puolueiden kannatuskäyrät olivat gllupeissakin varsin johdonmukaisia vielä keväällä 1986. SDP:n kannatus pysyi varsin korkeana, joskin osoitti ieviä taantumisen merkkejä. Se oli 25 %. SKDL:n kannatus väheni vauhdilla pitemmän kehitystrendin mukaisesti ja oli huhtikuussa 1986 enää 11,8 %. Keskustapuolueen kannatus muodosti käytännössä ainoan poikkeaman monista ennusteista: se ei noudattanut Ilkka Suomisen ennustetta pudota kymmenen prosentin keskikastiin SKDL:n seuraksi, vaan oli noussut varsin jyrkästi 20,4 %:iin. Kokoomuksen kannatus polki melko lailla paikallaan ja osoitti vain vähäisiä nousuoireita. Suuren vaalivoiton odotus Kokoomuksessa joutui koetukselle.

Kekkosen kaudesta oli kulunut jo hyvä tovi, mutta asetelmat oli Kokoomuksen kannalta ennallaan. Hallitusovi oli kiinni. Vuoden 1987 jälkeistä tilannetta ajatellen kuitenkin vain SKDL oli etukääteen sulkenut oven Kokoomukselta, joka ei edelleenkään kelpaisi hallituskumppaniksi, minkä Arvo Aalto totesi syksyllä 1986. SDP hyväksyi puolueneuvostossaan 19.11.1986 eduskuntajulistuksensa. Se perustui perinteisille sosiaalidemokraattisille arvoille. Puolue tarjosi muun muassa vaihtoehdon välinpitämättömyydelle, yhteisvastuuta, päivähoitoa jokaiselle alle kouluikäiselle, työn merkityksen korostamista, tasa-arvoa, ruuan hinnan alentamista, asuntoja kaikille, oikeudenmukaista verotusta.

Eduskuntavaalien 1987 keskeinen piirre oli vasemmiston kokema romahdus. Sekä SDP että SKDL kokivat merkittävät vaalitappiot. Suomi porvarillistui vauhdilla. Olisi ollut parlamentarismin mukaista, että olisi syntynyt porvarihallitus, niin kuin porvarilliset puolueet suunnittelivat. Kansan tahdon ja vallanjaon välissä oli kuitenkin presidentti Mauno Koivisto. Pian nähtäisiin, oliko mikään muuttunut sitten vuoden 1983 hallituksenmuodostamisen. Silloin kaikki oli ennallaan, vain SDP oli tullut Keskustapuolueen sijaan ulkopolitiikan vallankahvan haltijana.

Sosiaalidemokraatit selvisivät vielä säikähdyksellä siinä mielessä että hieman yli sadan tuhannen äänen katoaminen johti vain yhden paikan menetykseen. SDP sai 56 edustajaa. Sitä suurempi kato kävi SKDL:n riveissä, joita kommunistien lopullinen kahtiajakautuminen edusti. SKDL menetti lähes 150 000 ääntä edellisiin vaaleihin verrattuna ja yksitoista edustajaa. Se sai vain 16 mandaattia uusille valtiopäiville. Vähemmistökommunistinen puolue demokraattinen vasemmisto (DEVA) sai neljä kansanedustajaa.

Kokoomus ja keskutapuolue menestyivät hyvin ja nostivat äänimääriään. Kokoomus sai 23,1 % äänistä, yhdeksän lisäpaikkaa ja yhteensä 53 mandaattia, Se nousi selväksi kakkoseksi eduskunnassa. Keskustapuoluekin saavutti pienen voiton ja nosti edustajapaikkojaan yhdellä. Sen pitkään jatkunut taantuminen kuitenkin selvästi katkesi, ja puheenjohtaja Paavo Väyrynen saattoi sanoa, että ”saimme ensimmäisen selvän voiton 25 vuoteen”.

Vennamon puolue SMP ei kestänyt hallitustyötä, se olikin protestipuolue, joka oli elänyt herravihalla. Nyt sillä oli omia herroja, ja se merkitsi äänikatoa. Eduskuntaryhmä supistui lähes puoleen ja jäljelle jäi kahdeksan edustajaa. Tämä oli suuri helpotus erityisesti keskustapuolueelle. Liberaalinen kansanpuolue koki mahalaskun erehdyttyään yhteistyöhön asenteiltaan kovin erilaisen keskustapuolueen kanssa. Ohjelmalliset yhtmäkohdat eivät riittäneet. Kosketus Kepuun riitti tappamaan liberalien kannatuksen kapungeissa: nolla edustajaa uudemman kerran, mikä merkitsi samalla poistamista puoluerekisteristä. Vihreät jatkoivat nousuaan: he saivat kaksi edustajaa lisää ja yhteensä neljä edustajaa Arkadianmäelle.

Vaalit olivat selkeä voitto porvarillisille kansanosalle, Vaikka vihreitä ei laskettaisi kumpaankaan ryhmittymään, eduskunnan oikeistoenemmistö oli murskaava 120-76. Ja kokoomuksen neuvostosuhteet toimivat. Mikään ei voisi estää kokoomuksen nousua hallitukseen. Viimeksi kokoomusministereitä oli istunut Johannes Virolaisen hallituksessa vuosina 1964-1966.

Johannes Virolainen teki komean paluun eduskuntaan. Hän sai 7312 ääntä. Vaalibudjetti oli 100 000 mk. Neuvostovallan romahduksen myötä tapahtui suuri muutos. Yhtäkkiä vapautunut Karjalan kysymys antoi uutta pontta valtioneuvoksen tittelin Koivistolta saaneelle Johannes Virolaiselle, mutta kantona kaskessa oli samainen Mauno Koivisto, joka oli juuttunut ajatukseen Mihail Gorbatsovin tukemisesta. Koivisto laittoi hyvissä ajoin jo vuonna 1989 pääministerinsä Harri holkerin kertomaan eduskunnassa Karjalan-vastaisen kantansa. Koivisto ja Virolainen joutuivat vastakkain, Virolainen presidenttinä oli melkoisella varmuudella johtanut neuvotteluihin Karjalan palauttamisesta Neuvostoliiton romatamisen yhteydessä. Koivisto uhrasi Suomen edut ja historialliset Viipurin alueet Neuvostoliiton säilymisen turhalle alttarille.

Eduskuntavaalit 1987
http://fi.wikipedia.org/wiki/Eduskuntavaalit_1987

Vaalit 1987: oikeisto ja vasemmisto liittoon
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=4&t=295&a=2311


Lähdeaineisto: Jukka Seppinen Isänmaan asiat Johannes Virolaisen elämäkerta ISBN 951-20-6233-X

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Vierailut jatkuvat



















Gorbatsovin valtiovierailua Suomeen ei vielä vuonna 1987 voitu toteuttaa hänen kiireidensä takia. Kosketuksia uuteen neuvostojohtoon luotiin kuitenkin korkean tason valtiovierailulla Suomeen. Syksyllä 1986 Neuvostoliiton silloiseksi kakkosmieheksi katsottu Jegor Ligatsov kävi Suomessa sosiaalidemokraattisen puolueen vieraana. Vierailua valmisteltiin puoluetasolla siihen aikakauteen ja uuteen mieheen liittyvällä huolellisuudella, jossa saattoi havaita suomettumisen painolastia.

Runsaan vuoden pääministerinä olleen Nikolai Ryzkovin kanssa käydyt keskustelut eivät ole saaneet Koiviston muistelmissa keskustelujen sisällöstä kertovaa riviä. ”Ryzkov oli olemukseltaan levollinen”, toteaa Koivisto. Tämä piti kyllä paikkansa. Hän oli rauhallinen ja vähän hiljainen, mutta joustavasti ja ilman korostettua arvovaltaa vierailuunsa suhtautuva mies.
Mukana oli myös Neuvostoliiton ulkoministeriön apulaisosastopäällikkö Juri Derjabin sekä ensimmäinen sihteeri Aleksandr Rannih. Vierailun aikana oli tavattoman kova lähes 30 asteen pakkanen, joka vielä korostui lentokentän viimassa. Kaskealan molemmat korvat paleltuivat pahasti.

Valtiovierailu Intiaan 2.-5.2.1987

Intia oli mahtava valtio, jossa uskonto, kielikysymykset, rikkaus ja köyhyys, demokratia ja kastijako, historia ja kansanperinteet sekä toisaalta länsimainen elämäntapa käyvät jatkuvaa taistelua elintilasta ja kasvumahdollisuuksista yli 800-miljoonaisen kansan keskuudessa.Valtiovierailuakin ajatellen Intia oli järjestäynyt kaaos. Pakistanin ja Intian kiistat muun muassa Kashmirissa varjostivat osaltaan valtiovierailuamme. Koivisto halusi tällä kertaa korostaa parlamentarismia seurueen kokoonpanossa ja kutsui mukaan neljä ministeriä. Väyrysen ja Jermu Laineen lisäksi mukana oli Christoffer Taxel ruotsalaisesta kansanpuolueesta ja Pekka Vennamo Suomen maaseudun puolueesta.

Vierailu oli ensimmäinen jolle lähdettiin supistetuin seremonioin. Kunniakomppanioista ei enää puhuttukaan, lentokentällä oli vain pieni saattojoukko, johon kuuluivat eduskunnan puhemies, pääministeri, viitisen ministeriä, oikeuskansleri, varuskunnan päällikkö sekä edustajat ulkoministeriöstä, Intian suurlähetystöstä ja linnasta. Koivistot kättelivät saattajat ja kävelivät koneelle. Muu osa seurueesta, teollisuusvaltuuskunta ja lehdistö oli jo valmiiksi koneessa Kaskealan paimentamana.

Aamulla käytiin tutustumassa Taj Mahaliin autereisessa, mutta miellyttävässä säässä. Isännät eivät olleet esittelemässä ensi kertaa maailman seitsemän ihmeen joukkoon listattua nähtävyyttään. Mausoleumille noustessa oli vedettävä ruskeat suojukset kenkien päälle. Agrasta pääsimme lähtemään noin tunnin myöhässä Delhiin, jossa valtiovierailun virallinen osuus alkoi aamupäivän lopulla.
Delhin Palamin lentoasemalla olleiden vastaanottajien johdossa oli Intian presidentti Gian Zail Singh ja todellista poliittista valtaa pitävä pääministeri Rajiv Ganhdi hallituksensa ja monilukuisen sotilasjoukon kärjessä. Illalla syötiin juhlapäivällinen.

Koivistolle esiteltiiin edesmenneen Jawaharlar Nehrun museoksi muutettu koti, jossa Intian itsenäistymisen historia ja Nehrun henkilökuva olivat hallitsevasti esillä. Iltapäivän turistiosuuteen kuului käynti 1200-1300-luvulta peräsin olevalla Gutab Minarin museoalueella, jota hallitsee sille nimenkin antanut, yli 70 metriä korkea kauniisti koristeltu minareetti ja vanha, osittain raunoitunut Kuwat al Islamin moskeija.

Illalla nautittiin yksityinen illallinen palatsissa Koivistojen sviitin parvekkeella.Väyrysen johdolla siirryttiin keskustelussa tuleviin presidentinvaaleihin. Väyrynen oli puolueensa virallinen presidenttiehdokas, Hän kertoi vakaasti uskovansa menestykseen tiellään Suomen seuraavaksi presidentiksi. Väyrynen ei ollut tottunut piilottamaan itseluottamustaan.

Lähdeaineisto: Veikko Vesterinen Presidentti Koiviston adjutanttina ISBN 951-20-4963-5

perjantai 27. toukokuuta 2011

Vuosi 1987 – Sinipunan läpimurto



















Sorsan neljäs hallitus pysyi koossa täyden nelivuotisen vaalikauden. Suomalainen demokratia oli kypsynyt vakaaseen täysi-ikään. Valtiosäännön mukaiseen rooliin palautunut presidentti-instituutio antoi arkipäivän parlamentarismin toimia. Sorsan hallitusta suosi kriisitön aika. Sen taipaleen pahimmat jännitteet syntyivät ministeristön sisäisistä jännitteistä, joita nostatti tavallisesti SMP:n viehtymys suuriin sanoihin ja vaalikauden vanhetessa myös Paavo Väyrysen näkyvä aktivoituminen. Maaliskuun 1987 vaaleissa SDP sai 100 000 ääntä vähemmän kuin neljä vuotta aikaisemmin, mutta menetti vain yhden paikan. Sosiaalidemokraattien poliittinen asema muuttui kuitenkin enemmän kuin vaalitappion verran. Kokoomus sai ääniä vain muutaman tuhannen enemmän kuin edellisellä kerralla, mutta peräti 9 uutta paikkaa, se keräsi nyt ne vaalipiirien viimeiset edustajapaikat, jotka edellisellä kerralla menivät sivu suun.
Perinteinen keskusta menestyi hyvin. Keskustapuolue sai 13000 lisä-äänellä 2 uutta paikkaa, ja myös ruotsalaisten ryhmä kasvoi kahdella. SMP:n kannattajakunta reagoi kuten puolueriidan ristipaineessa yleensä reagoidaan. SMP menetti yli 100 000 ääntä ja 8 edustajapaikkaa. SMP:n sosiaalinen tilaus oli ohi.
Kahtia jakautuneen kommunistipuolueen vaaliliitot saivat yhteensä vain 9000 ääntä vähemmän kuin SKDL edellisissä vaaleissa, mutta niiden yhteinen paikkaluku väheni seitsemällä. Tappio jäi pääasiassa vähemmistöläisten leiriin. SKDL:n ja DEVA:n voimasuhteet olivat vanhassa eduskunnassa 17-10, ja uudessa 16-4.
Koivisto avasi hallitusneuvottelut sensaatiomaisella eleell. Jo neuvottelujen alkuvaihessa hän antoi kokoomuksen ja SDP:n syrjäyttää keskustapuolueen. Perinteisen kaavan mukaan lähes vastapooleina pidetyt puolueet löysivät nopeasti yhteisen hallituspoliittisen linjan. Kokoomuksen entinen puheenjohtaja Harri Holkeri muodosti kokoomuksen, SDP:n, ruotsalaisten ja SMP:n varaan rakennetun sinipunaisen enemmistöhallituksen.


Tammikuu
1. tammikuuta – Tasavallan presidentti Mauno Koivisto esitti uudenvuodenpuheessaan huolestumisensa piittaamattomuuden lisääntymisestä tieliikenteessä ja vaati kovempia otteita rattijuoppoutta vastaan.
1. tammikuuta − Metsäliiton Teollisuus Oy ja G. A. Serlachius Oy yhdistyivät Metsä-Serla Oy:ksi, josta tuli Suomen toiseksi suurin metsäteollisuusyhtiö.
2. tammikuuta − Ruotsin keskustapuolueen puheenjohtaja, Ruotsin ensimmäinen naispuoluejohtaja Karin Söder erosi tehtävästään terveyssyistä.
3. tammikuuta – Suomen Hiihtoliitto kutsui mäkihyppääjä Matti Nykäsen kotiin Keski-Euroopan mäkiviikolta "joukkueeseen sopeutumattomuuden" vuoksi ja määräsi hänet väliaikaiseen kilpailukieltoon.
5. tammikuuta – Pekingin yliopiston opiskelijat vaativat mielenosoituksessa vapaata vaalioikeutta.
6. tammikuuta – Neuvostoliiton varapääministeri Nikolai Ryzkovin virallinen vierailu Suomessa alkaa.
7. tammikuuta − Nuorisojoukko valtasi Helsingin keskustassa Fredrikinkatu 42:ssa sijaitsevan kerrostalon. Poliisi tyhjensi talon vielä saman päivän aikana.
8. tammikuuta − Runoilija Sirkka Turkka sai kolmannen kerran jaetun Finlandia-palkinnon runokokoelmastaan Tule takaisin, pikku Sheba.
10. tammikuuta – Suomessa oli poikkeuksellisen kova pakkanen. Helsingin Kaisaniemessä mitattiin uusi pakkasennätys, −34,3°C.lähde?
14. tammikuuta – Suomen eri kirkkokuntien edustajat luovuttivat Vatikaanissa paavi Johannes Paavali II:lle latinankielisen Kalevalan.
17. tammikuuta – Jumalan teatteri esitti performanssinsa Teatteripäivillä Oulussa. Esityksensä jälkeen näyttelijät pakenivat kaupungille, josta poliisi pidätti heidät.
19. tammikuuta – Kymmenkunta Pohjoisille teatteripäiville osallistunutta henkilöä teki rikosilmoituksen Jumalan teatterin esityksestä.
20. tammikuuta − Hankolaisen räjähdysainetehtaan Forcitin johto sai syytteen lähes 2000 tonnin räjähde-erän luvattomasta myynnistä Ruotsin kautta Singaporeen sekä sotaa käyviin Persianlahden maihin. Aseiden ja ampumatarvikkeiden vienti Suomesta ja Ruotsista sotaa käyviin maihin oli kielletty.
21. tammikuuta – Irakin presidentti Saddam Hussein vetosi Iraniin maiden välisen sodan lopettamiseksi. Iranin presidentti Ali Khamenei torjui vetoomuksen kaksi päivää myöhemmin.
21. tammikuuta – Opetusministeri Gustav Björkstrand esitti Jouko Turkan ja Jussi Parviaisen erottamista Teatterikorkeakoulusta. Seuraavana päivänä Helsingin rikospoliisi kutsui Turkan ja Parviaisen kuultaviksi heidän mahdollisesta osuudestaan Jumalan teatteri -jupakkaan.
27. tammikuuta – Pidätettyinä olleet neljä Jumalan teatterin jäsentä vapautettiin.
27. tammikuuta – Entistä presidenttiä Ferdinand Marcosia kannattaneet sotilaat yrittivät vallankaappausta Filippiineillä.
29. tammikuuta − Laulaja Arja Saijonmaa nimitettiin YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n pohjoismaisen pakolaistyön hyvän tahdon lähettilääksi.
30. tammikuuta – Teatterikorkeakoulun rehtori Outi Nyytäjä erosi virastaan. Hallitus asetti ympäristöministeriön kansliapäällikön Lauri Tarastin johtaman työryhmän selvittämään Teatterikorkeakoulun sisäistä tilannetta.
31. tammikuuta – Suomen ensimmäisestä junamatkasta Helsingistä Hämeenlinnaan ja takaisin tuli kuluneeksi 125 vuotta.

Helmikuu
2. helmikuuta – "Avoimeksi oppilaskunnaksi" järjestäytyneet, Jumalan teatteria tukeneet kymmenkunta Teatterikorkeakoulun oppilasta kannattivat uudeksi rehtoriksi Jussi Parviaista ja vaativat Erkki Saarelan ja Ritva Valkaman erottamista opettajanviroistaan.
4. helmikuuta – Kahdeksan Jumalan teatteria kannattanutta opiskelijaa ("Pirun teatteri") riehui Teatterikorkeakoulussa rikkoen ikkunoita ja heitellen tavaroita ulos lumihankeen. Jumalan teatterin jäsenet kahlitsivat itsensä kettingeillä koulun ulko-oviin.
5. Palmen murhan päätutkija Hans Holmer siirretään toisiin tehtäviin.
6. helmikuuta – Neuvostoliittolainen säiliöalus Antonio Gramsci ajoi karille Suomenlahdella Porvoon edustalla. Aluksesta vuoti mereen 700 tonnia raakaöljyä. Kova pakkanen vaikeutti öljyn keräämistä.
12. helmikuuta – Teatterikorkeakoulun hallitus erotti koulusta määräajaksi siellä viikkoa aiemmin riehuneet opiskelijat. Kolme koulun opettajaa erosi viroistaan.
14. helmikuuta – Suomeen syntyi uusi ammattiliitto, Liikealan Ammattiliitto, jonka puheenjohtajaksi valittiin Maj-Len Remahl.
15. helmikuuta – Israelissa alkoi oikeudenkäynti Yhdysvalloista luovutettua, natsirikoksista syytettyä John Demjanjukia vastaan. Hänen väitettiin olleen Treblinkan keskitysleirin "Iivana Julmaksi" kutsuttu vartija.
23. helmikuuta – Astronomia: havaittiin Supernova 1987a, joka oli ensimmäinen paljain silmin havaittu supernova sitten vuoden 1604.
28. helmikuuta − Kymmenettuhannet ruotsalaiset osallistuivat pääministeri Olof Palmen muistotilaisuuteen Tukholmassa Palmen murhan vuosipäivänä. Muistotilaisuuksia järjestettiin kaikkiaan 150 paikkakunnalla Ruotsissa.
28. helmikuuta Vihreät perustavat valtakunnallisen kattojärjestön, mutta eivät rekisteröi sitä puolueeksi.

Maaliskuu
3. maaliskuuta − Ruotsin pääministeri Ingvar Carlsson kiisti edeltäjänsä Olof Palmen tienneen Bofors-tehtaan asekaupoista Intian ja Iranin kanssa.
6. maaliskuuta – Autolautta The Herald of Free Enterprise kaatui Zeebruggenissa Belgiassa ja 189 ihmistä menehtyi.
6. maaliskuuta – Viking Linen autolautat Diana II ja Rosella kolhivat toisiaan Ahvenanmaan vesillä Sottungan edustalla.
6. maaliskuuta – Tiedekeskus Heurekan rakennustyöt alkoivat Vantaan Tikkurilassa.
8. maaliskuuta – Suomen Kristillisen Liiton puheenjohtaja Esko Almgren ehdotti arkkipiispa John Vikströmiä SKL:n, RKP:n ja LKP:n yhteiseksi presidenttiehdokkaaksi vuoden 1988 vaaleihin. Vikström kuitenkin kieltäytyi.
11. maaliskuuta – Länsi-Saksan liittopäivät valitsivat Helmut Kohlin uudelleen liittokansleriksi.
12. maaliskuuta – Ruotsin hallitus antoi valtiopäiville lakiesityksen, joka olisi kieltänyt ruotsalaisilta yrityksiltä kaupankäynnin Etelä-Afrikan kanssa.
16. maaliskuuta – Suomessa käytiin eduskuntavaalit, joiden suurimpia voittajia olivat kokoomus ja vihreät.
25. maaliskuuta – Euroopan talousyhteisö EEC täytti 30 vuotta.
26. maaliskuuta – Portugali ja Kiina sopivat alustavasti Portugalin hallinnassa vuodesta 1557 lähtien olleen Macaon siirtymisestä takaisin Kiinalle vuonna 1999.
28. maaliskuuta − Suomi solmi diplomaattisuhteet Seychellien ja Vanuatun kanssa.
30. maaliskuuta – Vincent van Goghin maalaus Aurinkonkukkia myytiin 39,85 miljoonalla dollarilla.
30. maaliskuuta − Ruotsalainen Nobel Industrier -yhtymä myönsi, että sen tytäryhtiöt Bofors ja Nobel Kemi olivat syyllistyneet aseiden ja ammusten lainvastaiseen vientiin.
30. maaliskuuta – Pääministeri Kalevi Sorsa syytti Keskustapuoluetta punamultayhteistyön romuttamisesta.

Huhtikuu
2. huhtikuuta – Uusi eduskunta aloitti työnsä. Avajaisistunnossa herätti huomiota joukko naisasialiikkeeseen kuuluneita "itkijänaisia", jotka heittelivät lehteriltä istuntosaliin nenäliinoja, joihin oli kirjoitettu vihreitä arvoja ja rauhanaatetta kannattavia iskulauseita. Istuntoa johtanut ikäpuhemies Johannes Virolainen määräsi hämmästyksestä toivuttuaan naiset poistettavaksi salista. Puhemieheksi valittiin Kokoomuksen Ilkka Suominen, ensimmäiseksi varapuhemieheksi SDP:n Matti Louekoski ja toiseksi varapuhemieheksi Keskustapuolueen Mikko Pesälä.
4. huhtikuuta – Eduskunnasta pudonnut Kalle Könkkölä valittiin Vihreän Liiton valtuuskunnan puheenjohtajaksi.
7. huhtikuuta – Presidentti Mauno Koivisto antoi ministeri Esko Rekolalle tehtäväksi tunnustella mahdollisuuksia kolmen suurimman puolueen yhteisen hallituksen aikaansaamiseksi. SDP torjui ajatuksen tällaisesta hallituksesta.
8. huhtikuuta – Helsinki tuli olleeksi Suomen pääkaupunkina 175 vuotta.
9. huhtikuuta – SDP torjuu hallitusyhteistyön keskustan kanssa
13. huhtikuuta − Kiinan pääministeri Zhao Ziyang ja Portugalin pääministeri Anibal Cavaco Silva allekirjoittivat sopimuksen Macaon siirtymisestä Kiinalle vuonna 1999.
14. huhtikuuta − Turkki anoi Euroopan talousyhteisön (EEC) jäsenyyttä.
20. huhtikuuta – Intian pääministeri Rajiv Gandhi kiisti Intian parlamentissa opposition syytökset siitä, että intialaiset poliitikot olisivat ottaneet vastaan lahjuksia ruotsalaiselta Boforsilta.
20. huhtikuuta − Keskustapuolueen puheenjohtaja, ulkoministeri Paavo Väyrynen sanoi, että Kokoomuksen ja SDP:n muodostama hallitus oli "jyrkästi Urho Kekkosen periaatteiden vastainen".
21. huhtikuuta – Neuvostoliitosta toisen maailmansodan loppuvaiheissa Yhdysvaltoihin paennut natsirikollinen Karl Linnas tuotiin lentokoneella Tallinnaan sen jälkeen, kun Yhdysvaltain korkein oikeus oli hylännyt hänen anomuksensa saada jäädä Yhdysvaltoihin. Linnas oli vuonna 1962 tuomittu Neuvostoliitossa poissaolevana kuolemaan.
25. huhtikuuta – Tuhannet ydinvoiman vastustajat järjestivät mielenosoituksia eri puolilla Eurooppaa Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden vuosipäivänä.
25. huhtikuuta – Koivisto nimittää Harri Holkerin hallituksenmuodostajaksi
26. huhtikuuta – Saab esitteli JAS 39 Gripenin ensimmäisen prototyypin.
27. huhtikuuta – Kansallista sotaveteraanipäivää vietettiin ensimmäisen kerran. Pääjuhla pidettiin Lahdessa.
27. huhtikuuta – Yhdysvallat asetti Itävallan presidentin Kurt Waldheimin "tarkkailulistalle", mikä merkitsi sitä, ettei Waldheim päässyt Yhdysvaltoihin yksityishenkilönä. Itävalta kutsui toimenpiteen vuoksi suurlähettiläänsä kotiin Washingtonista.
28. huhtikuuta – Pääministeri Kalevi Sorsa ilmoitti eroavansa SDP:n puheenjohtajan paikalta kesän puoluekokouksessa.
29. huhtikuuta − Ruotsin hallitus määräsi valtiontalouden tarkastusviraston selvittämään, oliko Bofors lahjonut intialaisia poliitikkoja asetilauksen saamiseksi.
30. huhtikuuta – Presidentti Mauno Koivisto myönsi eron Kalevi Sorsan hallitukselle ja nimitti Harri Holkerin hallituksen. Uuden hallituksen hallitusohjelmassa sovittiin muun muassa verojen alentamisesta sekä talouspoliittisista uudistuksista, joista käytettiin nimitystä hallittu rakennemuutos. Sorsan neljäs hallitus oli maaliskuussa noussut Suomen kaikkien aikojen pitkäikäisimmäksi ohitettuaan vuosina 1932−1936 istuneen Kivimäen hallituksen, ja Sorsasta itsestään oli tullut Suomen historian ylivoimaisesti pitkäaikaisin pääministeri (3 652 vuorokautta).
30. huhtikuuta − Länsi-Berliinissä alkoivat Berliinin kaupungin 750-vuotisjuhlallisuudet.

Toukokuu
1. toukokuuta – Puolan poliisi hajotti Solidaarisuuden vappumielenosoitukset ja pahoinpiteli niihin osallistuneita sekä pidätti yli 150 ihmistä.
3. toukokuuta − Kolme pikajunan vaunua suistui ratapenkereen sortumisen vuoksi kiskoilta Kuopion ja Joensuun välisellä rataosalla Nilsiässä. Onnettomuus ei aiheuttanut henkilövahinkoja.
3. toukokuuta – Kaupan ja elintarvikealan kuljetuslakko alkaa.
5. toukokuuta − Presidentti Mauno Koivisto korosti Åbo Akademin 70-vuotisjuhlassa pitämässään puheessa ruotsin kielen merkitystä Suomelle.
8. toukokuuta – SDP:n kansanedustaja Matti Ahde valittiin eduskunnan puhemieheksi ja Kokoomuksen kansanedustaja Elsi Hetemäki-Olander ensimmäiseksi varapuhemieheksi Ilkka Suomisen ja Matti Louekosken siirryttyä Holkerin hallituksen ministereiksi.
11. toukokuuta – Lääketiede: ensimmäinen sydän-keuhkosiirto tehtiin Baltimoressa.
9. toukokuuta – Euroviisut järjestettiin Brysselissä Belgiassa.
13. toukokuuta − Natsirikollisena kuolemaan tuomittu Karl Linnas anoi armahdusta Neuvostoliiton oikeusviranomaisilta.
14. toukokuuta − Armeija kaappasi vallan Fidžissä. Maassa puhkesi kaappauksen jälkeen vakavia levottomuuksia.
ATK uhkaa laajentaa kujetuslakkoa. STK peruu osallistumisensa Korpilammen seminaariin.
17. toukokuuta – Iranin-Irakin sota: USS Starkiin osui kaksi Exocet-ohjusta Persianlahdella Irakin F-1 Miragen ampumana. 37 yhdysvaltalaista merimiestä kuoli ja 21 haavoittui.
21.toukokuuta – Kuljetuslakko loppuu.
26. toukokuuta − Tanskan kansankäräjät teki päätöksen sillan rakentamisesta Ison-Beltin yli. Kymmenkunta vuotta vireillä ollutta hanketta oli vastustettu taloudellisista ja ympäristösyistä.
26. toukokuuta − Ruotsalaista liikemiestä ja Nobel Kemi -yhtiön entistä markkinointijohtajaa vastaan nostettiin syytteet räjähteiden salakuljetuksesta Iraniin.
28. toukokuuta – 19-vuotias Mathias Rust lensi pienkoneellaan Neuvostoliiton ilmapuolustuksen huomaamatta rajan yli ja laskeutui Punaiselle torille Moskovassa. Hänet vapautettiin 3. elokuuta 1988.
29. toukokuuta − Ruotsalainen kansanpuolue julkisti teettämänsä mielipidetiedustelun, jonka mukaan valtaosa RKP:n jäsenistä kannatti presidentti Mauno Koiviston valintaa toiselle virkakaudelle vuoden 1988 vaaleissa.

Kesäkuu
5.kesäkuuta – SDP valitsee Pertti Paasion puheenjohtajakseen.
6. kesäkuuta – Tallinnassa alkoi Vanhankaupungin päivien yhteydessä Laululavalla tapahtunut Laulava vallankumous. Alkunsa se sai Raatitorilta.
4. kesäkuuta − Ruotsin valtiontalouden tarkastusviraston selvityksestä ilmeni, että Bofors-yhtymä oli maksanut kolmen intialaisen yhtiön tileille sveitsiläisiin pankkeihin lähes 320 miljoonaa kruunua saadakseen Intian valtiolta yli kahdeksan miljardin kruunun arvoisen tykkitilauksen.
4. kesäkuuta – Presidentti Mauno Koivisto suostui SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuoden 1988 vaaleissa.
5. kesäkuuta – Kansanedustaja Pertti Paasio valittiin SDP:n uudeksi puheenjohtajaksi. Varapuheenjohtajiksi valittiin Matti Ahde ja Pirjo Ala-Kapee sekä uudeksi puoluesihteeriksi Ulpu Iivari, josta tuli Suomen ensimmäinen naispuoluesihteeri.
9. kesäkuuta – Keski-Suomen läänin maaherra Kalevi Kivistö suostui Liike 88 -kansalaisliikkeen ehdokkaaksi vuoden 1988 presidentinvaaleihin.
9. kesäkuuta − Eduskunta hyväksyi vuoden 1989 alussa voimaan tulevan, Euroopan tiukimmaksi luonnehditun videotarkastuslain. Laki kielsi alle 18-vuotiailta kiellettyjen elokuvien videolevityksen ja -myynnin.
9. kesäkuuta – Kahdeksan Teatterikorkeakoulussa helmikuun alussa riehunutta opiskelijaa tuomittiin Helsingin raastuvanoikeudessa kahden kuukauden ehdollisiin vankeusrangaistuksiin ja noin 20 000 markan korvauksiin.
11. kesäkuuta – Margaret Thatcherista tuli kolmannen kerran Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri.
11. kesäkuuta − Paavi Johannes Paavali II saapui Puolaan vierailulle, jonka aikana hän kävi mm. Solidaarisuus-liikkeen syntysijoilla Gdańskin Lenin-telakalla.
12. kesäkuuta – Keski-Afrikan tasavallan itse nimetty keisari Jean-Bédel Bokassa tuomittiin kuolemaan hänen 13-vuotisen valtansa aikana tekemistään rikoksista.
12. kesäkuuta – Liennytys: Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan haastoi puheessaan Mihail Gorbatšovin repimään alas Berliinin muurin.]
13. kesäkuuta – Demokraattinen Vaihtoehto (Deva) valitsi pääsihteerinsä Jouko Kajanojan presidenttiehdokkaakseen vuoden 1988 vaaleihin.
13. kesäkuuta – Ruotsalainen Kansanpuolue päätti Tammisaaressa pitämässään puoluekokouksessa olla asettamatta omaa ehdokasta vuoden 1988 presidentinvaaleihin.
13. kesäkuuta − Suomen Kommunistisen Puolueen edustajakokouksessa päätettiin uudelleen erottaa vähemmistön eli taistolaisten hallussa olleet piirijärjestöt puolueesta. Helsingin raastuvanoikeus oli joulukuussa 1986 mitätöinyt SKP:n aiemmin tekemän vastaavan päätöksen.
14. kesäkuuta − Länsi-Saksan sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Willy Brandt erosi tehtävästään. Brandt oli johtanut puoluetta vuodesta 1964 ja toiminut liittokanslerina vuosina 1969−1974.
15. kesäkuuta – Opiskelijavaihto Erasmus-ohjelman perustamispäivä.
18. kesäkuuta – Tampereen raastuvanoikeudessa päättyi yli kuusi vuotta kestänyt ns. Noppa-jutun käsittely. Suurin osa syytteistä hylättiin vanhentuneina tai toteennäyttämättöminä. Nopan entinen toimitusjohtaja Pauli Kemmo tuomittiin kahdeksi vuodeksi ja neljäksi kuukaudeksi vankeuteen veropetoksesta ja lahjusrikoksista.
20. kesäkuuta − Kolme ihmistä kuoli kahden purjelentokoneen törmäyksessä Hyvinkäällä.
24. kesäkuuta – Elokuva Emmanuelle esitettiin Suomen televisiossa ja sai suuren suosion myös Virossa, jossa Suomen television katsominen oli siihen aikaan kiellettyä.

Heinäkuu
1. heinäkuuta – Ranskan presidentti Francois Mitterrand ja rouva Danielle Mitterrand saapuivat kaksipäiväiselle valtiovierailulle Suomeen.
2. heinäkuuta − Natsirikolliseksi syytetty virolainen Karl Linnas kuoli sotilassairaalassa Leningradissa ennen kuin uutta oikeudenkäyntiä häntä vastaan ehdittiin aloittaa.
4. heinäkuuta – Entinen Gestapon päällikkö Klaus Barbie, "Lyonin teurastaja", tuomittiin elinkautiseen vankeuteen Lyonissa Ranskassa toisen maailmansodan aikaisista rikoksista ihmiskuntaa vastaan.
6. heinäkuuta − Oopperalaulaja Walton Grönroos valittiin Savonlinnan oopperajuhlien taiteelliseksi johtajaksi eroa pyytäneen pianisti Ralf Gothónin tilalle.
9. heinäkuuta – Etelä-Korean hallitus armahti yli 2300 poliittista vankia, mm. oppositiojohtaja Kim Dae Jungin.
11. heinäkuuta – Maailman väkiluku ylitti YK:n mukaan viiden miljardin rajan.
14. heinäkuuta – Rajun ukkosmyrskyn aiheuttama mutavyöry hautasi alleen leirintäalueen Ranskan Alpeilla. 39 ihmistä sai surmansa.
15. heinäkuuta – Taiwan lakkautti vuodesta 1949 voimassa olleen sotatilan.
17. heinäkuuta – Walt Disneyn luoma satuhahmo Lumikki täytti 50 vuotta. Saksalaisten Grimmin veljesten satuun pohjautuva Lumikki ja seitsemän kääpiötä oli ollut maailman ensimmäinen kokoillan piirroselokuva.
21. heinäkuuta – "Guns N' Roses" julkaisi maailman myydyimmän debyyttialbumin Appetite For Destructionin.
28. heinäkuuta – Lämpöaalto tappoi 600 ihmistä Ateenassa.
29. heinäkuuta – Kolme Tšernobylin ydinvoimalan johtohenkilöä tuomittiin voimalan turvallisuusmääräysten törkeästä rikkomisesta kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön. Kolme muuta syytettyinä ollutta tuomittiin viiden vuoden pakkotyörangaistuksiin. Syytettyjen oli todettu olleen päävastuussa huhtikuun 1986 onnettomuuden aiheutumisesta voimalassa tehdyn luvattoman kokeen seurauksena. Voimalan turvajärjestelmä oli kytketty kokeen ajaksi pois päältä.
31. heinäkuuta – Yli 400 islamilaista pyhiinvaeltajaa kuoli ja lähes 650 loukkaantui väkivaltaisuuksissa Mekassa Saudi-Arabiassa. Valtaosa surmansa saaneista oli iranilaisia. Saudi-Arabia syytti väkivaltaisuuksista Irania, Iran puolestaan Yhdysvaltoja.

Elokuu
2. elokuuta − Yli miljoona ihmistä osallistui Iranin pääkaupungissa Teheranissa Mekassa Saudi-Arabiassa sattuneiden levottomuuksien uhrien hautajaisiin, joista muodostui suuri Saudi-Arabian ja Yhdysvaltain vastainen mielenosoitus. Iran uhkasi kostaa verenvuodatuksen näille maille.
8. elokuuta – Pekka Vennamo valittiin äänestyksen jälkeen uudelleen SMP:n puheenjohtajaksi. J. Juhani Kortesalmi oli yllättäen ilmoittautunut Vennamon haastajaksi. Samalla puolue valitsi presidentti Mauno Koiviston ehdokkaakseen vuoden 1988 vaaleihin.
10. elokuuta − Nobel-palkittu eteläafrikkalainen arkkipiispa Desmond Tutu saapui vierailulle Suomeen ja tapasi presidentti Mauno Koiviston Naantalin Kultarannassa.
16. elokuuta – Northwest Airlinesin McDonnell Douglas MD-82 putosi nousussa miehistön unohdettua asettaa laskusiivekkeet, 155 ihmistä kuoli - ainoa eloon jäänyt oli nelivuotias Cecelia Cichan.
17. elokuuta – Spandaun vankilan viimeinen vanki Rudolf Hess kuoli, minkä jälkeen vankila purettiin.
19. elokuuta – Hungerfordissa Berkshiressa Yhdistyneessa kuningaskunnassa työtön 27-vuotias Michael Ryan tappoi 16 ihmistä rynnäkkökiväärillä ja teki lopuksi itsemurhan. Aselakeja tiukennettiin tuntuvasti.
23. elokuuta – Virossa, Latviassa ja Liettuassa järjestettiin suuria mielenosoituksia Molotov-Ribbentrop-sopimuksen vuosipäivänä. Neuvostoliiton viralliset sanomalehdet tuomitsivat mielenilmaisut, mutta viranomaiset eivät hajottaneet niitä.
28. elokuuta – Eversti Gregorio Honasanin johtama vallankaappausyritys presidentti Corazon Aquinoa vastaan kukistettiin Filippiineillä. Verisessä kaappausyrityksessä kuoli 30 ja loukkaantui lähes 300 ihmistä. Yli 800 sotilasta pidätettiin. Kyseessä oli jo viides ja tähän mennessä vaarallisin yritys syöstä Aquino vallasta.
28. elokuuta – Kreikka lakkautti Albanian kanssa vuodesta 1945 voimassa olleen sotatilan.
30. elokuuta – Suomessa vieraillut yhdysvaltalainen evankelista Billy Graham puhui noin 42 000 kuulijalle Helsingin olympiastadionilla. Grahamin tilaisuuksiin osallistui hänen kuusipäiväisen vierailunsa aikana yhteensä noin 183 000 ihmistä.
31. elokuuta – Kuvanveistäjä Harry Kivijärven muotoilema presidentti Urho Kekkosen hautamuistomerkki paljastettiin Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.

Syyskuu
3. syyskuuta – sotilasvallankaappaus Burundissa.
3. syyskuuta – Kenian presidentti Daniel arap Moi saapui kolmipäiväiselle vierailulle Suomeen. Moin vierailu synnytti kohun muissa Pohjoismaissa, jotka olivat arvostelleet Kenian ihmisoikeustilannetta.
4. syyskuuta – Neuvostoliiton korkein oikeus tuomitsi Mathias Rustin neljäksi vuodeksi työleirille syytettynä huliganismista.
4. syyskuuta – Pääministeri Harri Holkeri matkusti viralliselle vierailulle Ruotsiin ja tapasi sen aikana virkaveljensä Ingvar Carlssonin.
7. syyskuuta – Itä-Saksan puoluejohtaja Erich Honecker teki ns. työvierailun Länsi-Saksaan. Kyseessä oli ensimmäinen Itä-Saksan valtionpäämiehen vierailu Länsi-Saksassa.
11. syyskuuta – Presidentti Mauno Koivisto armahti veropetoksesta vankeuteen tuomitun entisen kansanedustajan Eero Lattulan muuttamalla tälle langetetun ehdottoman tuomion ehdolliseksi. Koivisto teki ratkaisunsa vastoin Korkeimman oikeuden kantaa.
15. syyskuuta − YK:n pääsihteeri Javier Perez de Cuellar epäonnistui yrityksessään tulitauon aikaansaamiseksi Iranin ja Irakin välille, koska Iran oli vaatinut YK:ta julistamaan Irakin sodan aloittajaksi.
18. syyskuuta − Presidentti Mauno Koivisto nimitti ulkoministeri Kalevi Sorsan Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi.
26. syyskuuta – YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO varoitti yli miljoonan etiopialaisen olevan vaarassa kuolla nälkään ilman nopeita avustustoimia.
26. syyskuuta – Suomen Kristillinen Liitto päätti olla asettamatta omaa ehdokasta vuoden 1988 presidentinvaaleihin.
28. syyskuuta – Star Trek: The Next Generation -tv-sarja alkoi jaksolla Encounter at Farpoint.
29. syyskuuta – Presidentti Mauno Koivisto matkusti viralliselle vierailulle Itä-Saksaan. Vierailun aikana allekirjoitettiin sopimus viisumivapaudesta maiden välillä.

Lokakuu
5. lokakuuta – Egyptin presidentti Hosni Mubarak valittiin ilman vastaehdokkaita uudelle kuusivuotiselle virkakaudelle.
5. lokakuuta − Presidentti Mauno Koivisto aloitti virkakautensa toisen valtiovierailun Neuvostoliitossa.
6. lokakuuta – Ruotsalainen vakooja Stig Bergling pakeni vaimoineen Suomen kautta Neuvostoliittoon. Heidän pakomatkallaan käyttämänsä henkilöauto löytyi eräältä pysäköintialueelta Espoon Tapiolasta 10. lokakuuta. Bergling oli vuonna 1979 tuomittu Ruotsissa elinkautiseen vankeuteen vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi. Berglingin loikkaus johti Ruotsin oikeusministerin Sten Wickbomin eroon 19. lokakuuta sekä kahden Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön neuvostoliittolaisen työntekijän karkottamiseen Suomesta.
9. lokakuuta – Neuvostoliittolaisten historiantutkijoiden ilmoitettiin aloittavan Josif Stalinin terrorin uhrien todellisen lukumäärän selvittämisen.
13. lokakuuta – Iranin-Irakin sota: 30 ihmistä kuoli Bagdadissa Iranin ohjushyökkäyksessä.
13. lokakuuta − Jordanian kuningas Hussein saapui valtiovierailulle Suomeen.
15. lokakuuta − Burkina Fasossa tehtiin sotilasvallankaappaus. Maan johtaja Thomas Sankara murhattiin.
19. lokakuuta – Musta maanantai: osakekurssit romahtivat ympäri maailmaa. Dow Jonesin teollisuusindeksi putosi päivässä 22,6 % ja kuun loppuun mennessä kurssit Australiassa 41,8 %; Kanadassa 22,5 %; Hongkongissa 45,8 % ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa 26,4 %.
23. lokakuuta − Niin sanotun Helsingin metrojupakan oikeuskäsittely päättyi, kun Korkein oikeus vahvisti Helsingin entisen metrojohtajan Unto Valtasen hovioikeudessa saaman yhden vuoden ja yhdeksän kuukauden ehdottoman vankeustuomion lahjoman vastaanottamisesta.
25. lokakuuta − Maatalous- ja metsätieteen kandidaatti Heidi Hautala valittiin Vihreän Liiton uudeksi puheenjohtajaksi.
27. lokakuuta – Arkkiatri Arvo Ylppö täytti 100 vuotta. Valtiovalta järjesti Ylpölle syntymäpäiväjuhlan ja merkkipäivän kunniaksi julkaistiin myös postimerkki.
30. lokakuuta – NEC julkaisi PC Engine -pelikonsolin.

Marraskuu
1. marraskuuta – Turvavyön käyttö tuli Suomessa pakolliseksi henkilöauton takaistuimella matkustaville.
4. marraskuuta − Eduskunnan puhemies Matti Ahde valittiin Oy Veikkaus Ab:n toimitusjohtajaksi. Ahde ilmoitti siirtyvänsä uuteen työhönsä vuoden 1990 aikana.
7. marraskuuta – Tunisiassa presidentti Habib Bourguiba syöstiin vallasta, häntä seurasi pääministeri Zine el-Abidine Ben Ali.
8. marraskuuta – Enniskillenissa Pohjois-Irlannissa IRA:n pommi surmasi yksitoista ihmistä.
9. marraskuuta – Suomen Pankki laski liikkeelle uudistetut 10 ja 500 markan setelit.
12. marraskuuta − Aaltosen kenkätehdas irtisanoi menekkivaikeuksien vuoksi yli sata työntekijää Tampereella, Juupajoella ja Viialassa. Irtisanotuista suurin osa oli naisia.
16. marraskuuta – Kaksi pikajunaa törmäsi täydessä vauhdissa toisiinsa Ruotsissa Lerumin kunnassa lähellä Göteborgia. Yhdeksän ihmistä kuoli ja yli 100 loukkaantui. Onnettomuuden syynä oli rautatien kulunvalvontajärjestelmässä ollut vika.
16. marraskuuta − Neuvostoliitto ilmoitti tehneensä "poliittisen päätöksen" joukkojensa vetämisestä Afganistanista 7–12 kuukauden kuluessa.
18. marraskuuta – King's Crossin metroaseman tulipalossa Lontoossa menehtyi 31 ihmistä.
18. marraskuuta – Iran-Contra-skandaali: Yhdysvaltain kongressi julkaisi loppuraportin, jossa se tuomitsi presidentti Ronald Reaganin viime kädessä syylliseksi hänen hallintonsa väärinkäytöksiin.
22. marraskuuta – Nastolassa paljastettiin neuvostoliittolaisten sotavankien muistomerkki paikalla, jossa oli jatkosodan aikana sijainnut suuri sotavankileiri (Sotavankien järjestelyleiri 1). Leirillä oli kuollut yli tuhat neuvostosotilasta.
25. marraskuuta − Ruotsin radion ja television uutisissa paljastettiin Ruotsin ja Intian hallitusten välinen salainen sopimus, jonka nojalla Ruotsin valtio oli ottanut pitkälle menevän vastuun ja sitoumukset Bofors-yhtymän ja Intian välisen suuren tykkikaupan toteutumisesta.
25. marraskuuta − Suomen Punaisen Ristin pääsihteeri, entinen kansanedustaja ja ministeri Pär Stenbäck valittiin Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun yhdistysten kansainvälisen liiton pääsihteeriksi Geneveen.
28. marraskuuta – South African Airwaysin Boeing 747 putosi Intian valtamereen mukanaan 159 ihmistä.
29. marraskuuta – Korean Airin lennon 858 Boeing 707 räjähti ilmassa Thaimaan Burman rajan lähellä tappaen 155. Kaksi Pohjois-Korean agenttia oli noussut koneeseen Bagdadissa ja jäänyt pois Abu Dhabissa jättäen koneeseen pommin; molemmat nielaisivat syanidikapselin kun heidät pidätettiin Bahrainin rajalla heidän yritettyään poistua maasta Japanin passeilla. Tapaus sai Yhdysvallat tuomitsemaan Pohjois-Korean terrorismista ja asettamaan sen kauppasaartoon.
29. marraskuuta − Suomen evankelisluterilaisen kirkon uusi virsikirja otettiin käyttöön.
30. marraskuuta – Oulun raastuvanoikeus tuomitsi Jumalan teatterin jäsenet seitsemän kuukauden ehdolliseen vankeuteen ja 40 000 markan korvauksiin. Kullekin neljälle jäsenelle langetettiin myös 17 000 markan sakot, jotka he sanoivat sovittavansa työsiirtolassa.

Joulukuu
1. joulukuuta – NASA nimesi Kansainvälisen avaruusaseman rakennustyöt saavat yritykset.
1. joulukuuta – Kanaalin tunnelin rakennus alkoi.
4. joulukuuta – Presidentti Urho Kekkosen museo avattiin Tamminiemessä Helsingin Meilahdessa. Kekkonen asui Tamminiemessä vuodesta 1956 kuolemaansa saakka.
5. joulukuuta – Suomalaiset urheilutoimittajat valitsivat hiihtäjä Marjo Matikaisen vuoden parhaaksi urheilijaksi. Matikainen voitti äänestyksen toisena vuonna peräkkäin.
6. joulukuuta – Suomi täytti 70 vuotta
7. joulukuuta – Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatšov ja USA:n presidentti Ronald Reagan tapasivat ensimmäistä kertaa Washingtonissa Yhdysvalloissa.
8. joulukuuta – INF-sopimus allekirjoitettiin. Se eliminoi Euroopasta keskimatkan ns. euro-ohjukset. 1. kesäkuuta 1991 mennessä Yhdysvallat vähensi 846 ohjusta ja Neuvostoliitto 1 846.
9. joulukuuta – Palestiinalaisten ensimmäinen kansannousu alkoi Jabalyan pakolaisleirillä.
11. joulukuuta – ETAn pommi tappoi 11 Guardia Civilin poliisia Zaragozassa.
20. joulukuuta – Matkustaja-alus Dona Paz törmäsi öljytankkeriin Filippiinien vesillä, jolloin molemmat laivat upposivat. Dona Paz oli rekisteröity 1500 matkustajalle, mutta aluksen mukana arveltiin hukkuneen jopa 5000 ihmistä. Vain 27 ihmistä onnistuttiin pelastamaan.
23. joulukuuta – Presidentti Mauno Koivisto myönsi ministerin arvonimen Postipankin pääjohtajalle Heikki Tuomiselle.
30. joulukuuta – Zimbabwen parlamentti valitsi presidentti Robert Mugaben uudelle virkakaudelle.

Elävä arkisto 1987
http://yle.fi/haku/default_fi.jsp?cx=007097612530377999607%3Aglpulxqhhs4&cof=FORID%3A9&q=1981&sa=L%C3%B6yd%C3%A4&g1_1.qry=El%C3%A4v%C3%A4+arkisto+1987

Videohaku 1987
http://www.google.fi/search?hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbm=vid&q=1987&oq=1987&aq=f&aqi=g2&aql=&gs_sm=s&gs_upl=4458l7456l0l2l2l0l0l0l0l303l498l0.1.0.1

Kuvahaku 1987
http://www.google.fi/images?um=1&hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&biw=1600&bih=805&site=images&tbm=isch&sa=1&q=1987&oq=1987&aq=f&aqi=g1&aql=&gs_sm=s&gs_upl=1907l1907l0l1l1l0l0l0l0l181l181l0.1


Mitä, missä, milloin 1988
Mitä. Missä, milloin 1989
Valitut Palat Itsenäisyytemme vuodet

torstai 26. toukokuuta 2011

Valtiovierailu Japaniin 29.9.-5.10.1986




















Koivistoja kuljettava Finnairin erikoiskone laskeutui Tokion uudelle Naritan lentoasemalle puolenpäivän aikaan. Suuren lentoaseman taustameluun 21 kunnialaukauksen pukahtelukin katsoi lähes kokonaan. Sää oli kauniin kesäinen ja lupasi hyvää alkavalle vierailulle. Naritassa Koivistot ja osa seurueesta vaihtoivat ilman seremonioita pienempään koneeseen lentääkseen sillä lähempänä Tokion keskustaa olevalle Hanedan kentälle. Muu osa suomalaisista kuljetettiin kuudenkymmenen kilometrin päähän Tokioon busseilla.

Kruununprinssi Akihito ja prinsessa Mishiko, edellisvuoden Suomen-kävijät, odottivat Koivistoja Hanedassa. Iloisen keskustelutuokion päätteeksi he saattoivat Koivistot Akasaki-palatsiin, keisarilliseen vierastaloon. Lukuunottamatta keisarillisessa palatsissa pidettäviä tilaisuuksia kaikki valtiovierailuun liittyvät seremoniat ja neuvottelut voitiin pitää sen tilavissa suojissa.

Turvajärjestelyt olivat jo molemmilta lentokentiltä alkaen mittavat ensisijaisesti vasemmistoradikaalien ryhmien keisarillista perhettä vastaan aiheuttaman uhan takia, mutta myös yleisen terroripelon vuoksi. Koko vierailun ajan tähän uhkaan törmättiin perusteellisten turvajärjestelyjen muodossa. Onneksi niiden massiivisin osa pidettiin kohtuullisella etäisydellä kunniavieraista, jotka kuitenkin eristettiin käyntikohteiden tavanomaisesta japanilaisesta elämästä.

Seuraavana aamuna oli tarkoitus pitää tuloseremoniat palatsin pihalla. Rankka sade pakotti siirtämään ne palatsin suureen juhlasaliin. Japanissa sääolot saattavat vaihdella nopeasti, joten muutos ei ollut ennenkuulumaton ja järjestelyt sujuivat tyylikkäästi. Seremonia alkoi keisari Hirohiton saapuessa palatsin ala-aulaan, jossa Koivistot tervehtivät häntä. Tästä hetkestä alkoi virallinen valtivierailu, kaikki sitä edeltävä oli ollut käynnin epävirallista osaa. Seremonia oli sisätiloissa heiman typistetty ja kunniakomppania oli jätetty pois. Lyhyen, noin viiden minuutin seremonian päätteeksi keisari ja Koivisto nousivat keisarilliseen, ilmeisistikin 40-luvlta olevaan tyylikkääseen mustaan Cadillaciin, jonka ovia koristivat keisarin vaakunat. Olimme matkalla suorittamaan Koivistojen kohteliaisuuskäyntiä keisarin palatsiin. Keisari opasti Koivistot vastaanottohuoneeseen, jossa he aluksi tervehtivät toisiaan lyhyillä puheilla ja keskustelivat sitten noin 15 minuutin ajan. Tämän jälkeen seurueen jäsenet ohjattiin yksi kerrallaan vastaanottohuoneeseen esiteltäviksi keisarille. Seurueessa oli kymmenen henkeä alkaen ministeri Väyrysestä ja Lindblmista ja päättyen Aueroon, Kalelaan ja kirjoittajaan. Kaisari Hirohito oli 84-vuotias ja sairasteleva.

Seremoniat vietiin läpi rauhallisesti ja kiirehtimättä, arvokkuutta korostaen. Äärimmäisen muodollisuuden vastakohtana oli ystävällinen ja lämmin tunnelma, joka oli hyvin ominaista japanilaiselle seurusteluperinteelle.

Seuraavan päivän kohokohta li epäilemättä keisarin juhlapäivällinen Koivistojen kunniaksi keisarillisessa palatsissa. Autosaattuen saapui palatsille täsmälleen 19.30, ja kaikki muutkin tapahtui erittäin tarkkojen seremoniakuvioiden mukaan. Keisari otti Koivistot vastaan ala-aulassa ja opasti heidät juhlakerrokseen tapaamaan keisarillista perhettä ja nauttimaan tervetuliaismalja. Suomalainen seurue opastettiin aluksi muiden vieraiden joukkoon, josta heidät pian siirrettiin käytävälle ja sieltä edelleen tervehtimään keisaria ja taas takaisin käytävälle, jossa keisarillinen perhe puolestaan tervehti heitä. Heleällä mutta kuuluvalla kellojen soitolla ilmoitettiin tilaisuuden päättymisestä tasan kello 22. Keisari saattoi Koivistot eteisaulaan ja kättelyjen jälkeen tilaisuus oli päättynyt.

Vierailun seuraavakin päivä oli kauniin kesäinen ja kuin luotu päivän ohjelmassa olevalle turismille, Koivistoille esiteltiin Kiomitsun toista tuhatta vuotta vamha temppeli korkealla vuoren rinteellä, josta aukeaa laajat näkymät Kioton yli. Väyrynen ei ehtinyt kunnolla katsella maisemia, hänen kun piti antaa taustalla lausuntoja Ilkka Suomiselle osoittamastaaan Suomen talouspolitiikkaa arvioimassta avoimesta kirjeestä, joka julkaistiin keskustapuoleen lehdissä Japanin-vierailun aikana. Mahtoi olla japanilaisillekin erikoinen näky tämä presidentin selän takana improvisoitu tiedotustilaisuus.

Olen useasti miettinyt Koiviston ja Väyrysen ongelmallista suhdetta ja päätynyt arvioimaan Väyrysen yrittäneen harkitusti provosoida Koivistoa monella eri tavalla. Valtion päämiehenä Koiviston kädet olivat sidotut, eikä hän aina voinut reagoida Väyrysen toimintaan. Useimmiten Koivisto näytti sivuuttavan ongelmat äärettömän rauhallisesti, mutta josku malja täyttyi lähes ääriään.

Eräällä seurueen jäsenellä oli vierailun alkaessa ongelmia. Näiden johdosta jouduin kieltämään hänen matkansa Kiotoon. Lähetystö sai velvoitteen yrittää valvoa häntä Tokiossa. Viimeisenä iltana hotelli Imperialissa tilanne paheni edelleen, ja turvamiehemme joutuivat taluttamaan hänet ensin autoon ja sitten koneeseen. Kiitos Kivimäelle ja Koivulle hänet saatiin kotimatkalle. Jouduin edelleen antamaan koneen lentoemännille kiellon tarjoilla hänelle ilman lupaani. Vain tämän ainoan kerran joudunn toteamaan selvän virheen seurueen valinnoissa.

Lähdeaineisto Veikko Vesterinen Presidentti Koiviston adjutanttina ISBN 951-20-4963-5

tiistai 24. toukokuuta 2011

Epävarmuusekijöitä Pohjolossakin



Neuvostoliiton virallisen uutistoimiston TASS:n varapääjohtaja Gennadi Shiskin käytti tammikuussa 1986 Helsingin Sanomissa huolestuneen puheenvuoron Pohjolan tilanteesta. Hän totesi NATO:n ja varsinkin Yhdysvaltojen lisänneen ”poliittista, sotilaallista, taloudellista ja ideologista” aktiviteettiaan alueella. Samalla hän kiinnitti huomiota siihen, että NATO.n piirissä oli otettu käyttöön uusi käsite ”kriisitilanne”. Shiskinin mukaan sen tulkittiin suovan puolustusliitolle mahdollisuuden ryhtyä jo ennen aseellisen selkkauksen puhkeamista Norjassa ja Tanskassa senkaltaisiin toimiin, jorka muuttaisivat näiden maiden perinteistä tukikohta- ja ydinasepolitiikkaa.

Shkiskin kannanotto ei jäänyt sannunaiseksi huitaisuksi ilmaan. Toukokuussa Neuvostoliiton yleisesikunnan kenraalitasoinen edustaja totesi Moskovassa vieraileville eduskunnan ulkoasiainvalikokunnan edustajille Yhdysvaltain pyrkivän hyödyntämään Pohjolan aluetta yhä tehokkaammin. Se painostaa Norjaa ja Tanskaa ja vahvistaa niihin sijoitettua NATO:n insfraktuuria. Ydinaseiden käyttö alueella ei ole poissuljettu, kenraali totesi.

Komissarov kiinnitti Shkiskinin tavoin huomiota NATO:n omaksumaan kriisitilanne-käsitteeseen ja oli valmis yhtymään Ruotsin Helsingin-suurlähettilään Knut Thybergin aiemmin julkisuudessa esittämään arvioon, jonka mukaan Pohjola oli muuttunut keskeiseksi strategiseksi alueeksi, missä kummallakin sotilasliitolla oli etuja valvottavanaan. Moskovassa nähtiin Pohjolan ydinaseeton vyöhyke (PYV) edelleen järjestelynä, jonka toteutuminen vähentäisi Neuvostoliiton huolenaiheita alueella ja vakauttaisi tilanteen.

UM:n virkamiestyöryhmän mietinnössä todettiin Suomen pyrkivän siihen, että Pohjoismaiden hallitukset asettavat yhteisen virkamiehistä tai muista asiantuntijoista koostetun työryhmän laatimaan yhteispohjoismaista selvitystä PYV:stä. Ulkoministeri Väyrynen totesi mientintöä vastaanottaessaan tulevansa uudistamaan asiasta jo aiemmin tekemänsä ehdotuksen Pohjoismaiden ulkoministerikokouksessa elokuussa.

Lintukoto, jollaisena Pohjolaa ja etenkin Ruotsia ja Suomea oli totuttu pitämään, särkyi 28.2.1986 myöhäisillan laukauksiin Tukholmassa. Joitakin tunteja myöhemmin pääministeri Sorsa soitti järkyttyneenä presidentti Koivistolle ja kertoi pääministeri Olof Palmen tulleen murhatuksi. Oli tapahtunut jotain käsittämätöntä. Palmen hautajaisiin 15.3. osallistui kymmeniä valtionpäämiehiä ja delegaatioita yli sadasta maasta. Murhan jälkeen pääministeriksi valittiin varapääministeri Ingvar Carlson, jonka Ruotsin sosiaalidemokraattien puoluehallitus 3.3. nimesi puolueen puheenjohtajaksi.

Ulkopuolisten tarkkailijoiden huomiota kiinnitti se, että Suomi järjesti tammikuussa 1986 suurimmat sotaharjoituksen 40 vuoteen. Kylmissä olosuhteissa läpivietyyn Tammi-86-harjoitukseen otti osaa lähes 12 000 miestä, joita koulutettiin pakkasessa ja lumessa taistelemiseen. Ulkoministeri Väyrynen muistutti Kepun puoluevaltuuskunnassa 26.4.1986, että vaikka Suomen turvallisuus lepäsi johdonmukaisesti toteutun Paasikiven-Kekkosen linjan varassa, se edellytti myös huolehtimista siitä, ”ettäkykenemme puolustamaan maatamme ja täyttämään sopimusvelvoitteemme”. Velvoitteista puhuessaan Väyrynen tarkoitti YYA-sopimusta.

31.8.1986 Tamminiemestä lähtenyt suruviesti pysähdytti suomalaiset. Se ei tosin yllätyksenä, sillä hallitusneuvos Matti Kekkonen oli jo 25.8. saattanut julkisuuteen tiedotteen, että presidentin terveydentila oli viimeksi kuluneiden kolmen vuorokauden aikana ”olennaisesti huonontunut”.

Lähdeaineisto: Juhani Suomi Kohti sinipunaa ISBN 978-951-1-21969-9

maanantai 23. toukokuuta 2011

Fosforiittisota ja Ime-ohjelma



Leonid Breznevin jälkeen Neuvostoliitolla oli kaksi yhytaikaista ja huonokuntoista puoluejohtajaa – Juri Andropov ja Konstantin Tsernenko – joita maaliskuussa 1985 seurasi Mihail Gorbatsov, huomattavasti nuoremman polven uudentyyppinen johtaja. Paikalleen jähmettyneen neuvostovaltion uudistamiseksi hän toteutti reippaan tuuletuksen puolueen tärkeimmissä elimissä. Niinpä vuoden 1987 alkuun mennessä 80 prosenttia politbyron ja 40 prosenttia puolueen keskuskomitean jäsenistä oli vaihdettu. Yhteiskunnan ja etenkin talouselämän uudistamispolitiikka, perestroikaa, tukemaan Gorbatsov omaksui vuoden 1986 puolella uudenlaisen avoimmuuden eli glasnostin. Se tähtäsi ylenmääräisestä salailusta luopumiseen ja avoimmuuden ja yleensäkin sananvapauden laajentamiseen. Tämä lisäsi tiedotusvälineiden liikkumavaraa ja käynnisti yhteiskuntakeskustelun muun muassa neuvostovaltion historian kipupisteistä Virossa. Vaikka keskustelua pyrittiin alkuun ohjailemaan ylhäältä päin, se vähitellen laajeni koko yhteiskunnan semokratisoimista koskeviksi vaatimuksiksi Virossa.

Ulkopolitiikkaa alkoi luonnehtia Neuvostoliiton ja lännen suhteiden normaalistuminen, johon reaaliteettina vaikkutti se, että Neuvostoliitto rappeutuvine talouksineen oli jäänyt alakynteen suurvaltojen kilpavarustelussa. Gorbatsov lopetti sodan Afganistanissa ja veti neuvostojoukot sieltä 1989. Afganistanissa lienee vuosien varrella palvellut tuhatkunta virolaista.

Yhteiskunnan liberalisoituminen ja keskustelu- ja samalla arvostelumahdollisuuksien lisääntyminen alkoi jäytää kommunistisen puolueen yksinvaltaa perustuvaa järjestelmää Virossa, Imperiumin keskusjohdon kannalta hälyttäväksi oli myös nousemassa kansallisuuskysymys, vaikka Gorbatsov ylistikin kommunistisen puolueen 27. edustajakokouksessa alkuvuodesta 1986 valtakunnassa noudatettua leniniläistä kansallisuuspolitiikkaa, jonka ansiosta kansallinen sorto ja eriarvoisuus oli pysyvästi hävitetty Neuvostoliitosta-

Toisin oli käytännössä. Vapaamielinen uudistuspolitiikka nosti neuvostovaltion kymmenien vähemmistökansojen keskuudessa nopeasti pintaan jo kuolleeksi luullun – tai pikemminkin sellaiseksi väitetyn – kansallistunteen. Neuvosto-Virossa ja muuallakin Baltiassa pitkään kärjistynyt kansallisuuskysymys – etniset virolaiset olivat hyvää vauhtia jäämässä vähemmistöksi omassa tasavallassaan – sekä demokratian lisäämisen, rappeutuvan talouden kohentamisen ja ympäristön raiskaamisen lopettamisen vaatimukset murtautuivat uudessa tilanteessa nopeasti pinnalle. Lähes puoli vuosisataa kestänyt apaattisuus muuttui 1987 vireäksi poliittiseksi toiminnaksi, uudeksi ”kansalliseksi heräämiseksi” Virossa.

Lähtölaukauksena oli fosforiittisota. Vuoden 1986 lopulla Moskovassa julkistettiin salassa kehitellyt suunnitelmat Koillis-Virossa perustettavasta suuresta fosforikaivoksesta. Kaivoksen pelättiin aiheuttavan vakavia ympäristövaurioita neuvostotasavallan parhaalla maanviljelyseudulla ja tuovan yhä enemmän epävirolaista työvoimaa. Keväällä 1987 syntynyt ensimmäinen yhteinen joukkoprotesti, kansanliike, byrokraatteja vastaan onnistui, ja kaivos saatiin torjutuksi. Kamppailu itse asiassa pani alulle Viron vihreän liikkeen.

Seuraava kansallisaktiivisuuden ilmentymä oli Tallinnan Hirvepark-puistossa 23. elokuuta 1987 järjestetty ehkä parintuhannen hengen rauhallinen mielenosoitus Saksan ja Neuvostoliiton elokuussa 1939 solmiman Molotovin-Rippentropin sopimuksen salaista lisäpöytäkirjaa vastaan. Sellaisen olemassaoloahan Neuvostoliitto ei ollut tunnustanut. Viranomaiset käyttivät mielenosoituksen tuomitsemisessa vanhaa leimaa. Viron kommunistisen puolueen keskuskomitean byroon mukaan kyseessä oli ulkomaisen myyräntyön avulla järjestetty neuvostovastainen tilaisuus ja yritys sekaantua Neuvosto-Viron sisäisiin asioihin.

Sekä fosforiittisota että Hirvepark-puiston mielenilmaus olivat aktivoimassa a organisoimassa virolaisten spontaania kansalaistoimintaa, ja menestys avasi uusia näköaloja. Neljä virolaista yhteiskuntatietelijää Siim Kallas, Tiit Made, Edgar Savisaar ja Mikk Titma, julkaisia tarttolaisessa Edasi-sanomalehdessä 26. syyskuuta 1987 ohjelman Viron taloudelliseksi itsenäistymiseksi eli IME-ohjelman (Itsemajandav Eesti), joka käynnisti vilkkaan keskustelun ja myös konkreettisen suunnittelun. Ohjelma sai nopeasti suuren yleisön tuen, ja vähitelleen myös poliitikot kallistuivat sen kannalle.

Joulukuussa 1987 järjestäytyi virolaisen kulttuuriperinnön ja menneisyyden vaalimiseen keskittyvä ja Viron historian kunnianpalautusta ajava, nopeasti politisoitunut Eesti Muinsukaitse Selt-seura. Se oli ensimmäinen yleisvirolainen demokraattinen joukkojärjestö. Trivimi Velliste puheenjohtajanaan seura ryhty virkistämään Viron kollektiivista muistia täyttämällä maan historian valkoisia läiskiä, palauttamalla itsenäisyydenaikaisten valtiomiesten mainetta ja tuomalla keskeisen kansallisen symbolin, itsenäisen Viron sinimustavalkoisen lipun, uudelleen julkisuuteen. Lähes puoli vuosisataa kiellettyn ollut lippu sai kesäkuussa 1988 korkeimman neuvoston presidiumin päätöksellä kansallislipun aseman.

Lähdeaineisto: Seppo Zetterberg Viron historia ISBN 978-951-746-520-5

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Jäiden lähtö Euroopassa



Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa (Etyk) oli Helsingin päätösasiakirjassaan vuonna 1975 määrittänyt maanosan turvallisuuden ylläpidon periaatteet, joihin kuului ennen kaikkea valtioiden suvereniteetin ja rajojen loukkaamattomuuden kunnioittaminen. Tässä suhteessa asiakirja melko pitkälle korvasi myös Saksan kanssa tekemättä jäänyttä rauhansopimusta. Moskovassa ja muidenkin itäblokin maiden kommunistihallitusten keskuudessa Etyk haluttiin ensi sijassa ymmärtää ”Jaltan järjestyksen” turvaajaksi.

Helsingin päätösasiakirjaan sisältyi kuitenkin rauhanomaisten muutosten mahdollisuus valtiollisissa suhteissa ja ajatus kansalaisten välisen kanssakaymisen edistämisestä. Ihmisoikedet ja talouden vapautus alkoivat tulla yhä tärkeämmiksi vaatimuksiksi myös itäblokissa 1980-luvun puolivälistä alkaen. Mihail Gorbatshovin uudistusohjelma lupasikin parannuksia.

Puolassa hallitus joutui perääntymään sotatilan aikaisista rajoituksista, ja myäs Unkarissa eteni sekä talouden että yhteiskunnan vapautuminen. Jyrkintä linjaa edustivat yhä DDR ja Tsekkoslovakia sekä toisaalta Romania ja Bulgaria, jotka olivat kuitenkin sivussa Keski-Euroopan keityksestä. Kylmän sodan jään sulaminen näytti jo väistämättömältä, mutta kukaan ei vielä tiennyt, kuinka jäykistynyt blokkijako käytännössä purettaisiin.

DDR:n hallinto yritti pitää kiinni tiukasta kurista ja kommunistipuolueen vallasta tietäen, että pienikin lipsahdus saattaisi aiheuttaa vyöryn kohti Saksan yhdistymistä Länsi-Saksan ehdoilla. Lännen taloudellinen ja kulttuurinen vetovoima oli suuri, ja tietoa kulki erityisesti televisiolähetysten avulla rajojen yli itään. Saksan talouden ja väkiluvun suuruus sekä asema keskellä Eurooppaa tekivät siitä avainalueen koko maanosan kehtykselle. Siksi siellä oli myös voimakkaat Neuvostoliiton asevoimat.

Puola ja Unkari vapauttivat poliittista järjestelmäänsä tuntuvasti jo vuoden 1989 alkupuolella. Kesällä kommunistipuolue menetti ehdottoman valta-asemansa Puolassa, ja Unkarissa aloitettiin uudistusohjelma, johon sisältyi myös esteiden purkaminen Itävallan vastaiselta rajalta. Sieltä alkoi virrata länteen tuhansia itäsaksalaisia, joita jäi myös Saksan liittotasavallan lähetystön alueelle Prahaan odottelemaan junakuljetusta. Sen järjestyminen kohtalaisen helposti oli merkki itäblokin hallitusten pyrkimyksestä välttää väkivallan käyttöä.

DDR:n hallinnon romahdus syksyllä 1989 tapahtui nopeasti, eikä Neuvostoliitto reagoinut edes Berliinin muurin avaamiseen 9. marraskuuta. Gorbatshovin johtama hallitus oli päättänyt olla puuttumatta tilanteen kehitykseen, vaikka oli odotettavissa koko järjestelmän kaatuminen itäisen Keski-Euroopan maissa. Näin tapahtuikin muutaman kuukauden aikana.

Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtajilla oli keskeieinen asema kylmän sodan päätösvaiheen hallinnassa, mutta myääs kansainväliset instituutiot, ennen kaikkea YK ja Etyk tarjosivat hyvät puitteet tilanteiden käsittelylle. Kaikista hallintayrityksistä huolimatta kylmän sodan päätös Euroopassa oli jäiden lähdön kaltainen tapahtumaketju, joka eteni omalla painollaan luonnonilmiön lailla. Tarvittiin lisäksi hyvää onnea, ettei pahempia räjhdyksiä sattunut.

Myös Neuvostoliiton hajoamisprosessi oli edennyt pitkälle, kun se sai uutta vauhtia Keski-Euroopan tapahtumista vuodenvaihteessa 1989/1990. Koko vuoden 1990 Moskovan sisäisessa valtataistelussa kamppailivat uudstajat ja vanhoilliset. Seuraavan vuoden alkupuolella vanhan järjestelmän kannattajat koettivat saada hajoamista pysähtymään, ja yrittivät elokuussa jopa vallankaappausta. Lopputuloksena oli kuitenkin Neuvostoliiton hajoaminen vuoden päättyessä.

Kylmän sodan loppuvaihe ei ollut pelkästään Eurooppaa koskeva asia. Neuvostoliittoa vetäytyi monista ”kolmannen maailman” kriisipesäkkeistä 1980-luvun loppuvuosina ja suostui yhteistyähön lännen kanssa muun muassa Irakin ajamiseksi pois miehitetystä Kuwaitista syksystä 1990 alkaen. Yhteistyötä tarvittiin monella muulla alueella tilanteen rauhoittamiseksi. Yleensä siinä onnistuttiin, mutta Jugoslavian väkivaltainen hajoaminen kesästä 1991 alkaen muistutti suurista riskeistä.

Lähdeaineisto: Pekka Visuri Suomi kylmässä sodassa ISBN-13 978-951-1-20925-6

lauantai 21. toukokuuta 2011

Kamppailu vaalien jälkeisestä hallituksesta


Vuoden 1986 alussa presidentti Koivisto totesi Suomen Kuvalehden haastattelussa, että eduskuntavaalien lähestyminen oli synnyttänyt puolueiden piirissä ”ymmärrettävää” levottomuutta. Hän ei kuitenkaan saattanut käsittää miksi keskustelu oli muuttunut niin kiihkeäksi, että oli nostettu esiin jopa ennenaikaisten vaalien mahdollisuus.
Vain puoli vuotta myöhemmin Sorsa myönsi puolueensa pää-äänenkannattajalle, että hallitus oli kieltämättä ”onnahdellut”, minkä hän katsoi johtuneen hallituspuolueiden ”vaalinalusoireista”. Koiviston mukaan välien kiristyminen näkyi erityisesti Sorsan ja Väyrysen suhteissa, varsinkin kesän jälkeen.

Kepu oli pyrkinyt aina Sorsan neljännen hallituksen alkuajoista lähtien haastamaan SDP:n ja nousemaan sen tunnetuksi vastapooliksi. Asemaansa vahvistaakseen se oli tehnyt parhaansa sitoakseen uusia pienpuolueita keskiryhmien yhteistyöhön. Saatuaan vihiä vaivihkaisista yhteudenotoista SDP:n ja kokoomuksen akselilla Kepun johto oli pyrkinyt omasta puolestaan tiivistämään yhteydenpitoa kokoomuksen puoluejohtoon saadakseen aikaan vähintäänkin samanlaisen kontaktin kuin SDP:llä oli.

Tyypillisiä kiistojen aiheita olivat nimitykset. Kevään ja kesän aikana tiedostuvälineet kiinnittivät huomiota muun muassa poliisihallinnon nimitysratkaisuihin, joista oli syntynyt kuva, että sosiaalidemokraatit olivat ahnehtimassa niitäkin. Puoluevaltuuskunnassa 26.4. pitämässään alustuksessa Väyrynen käsitteli laajasti sitä vahvaa asemaa, jonka SDP oli onnistunut hankkimaan yhteiskuntapolitiikassa punamultakaudella. Hallituskumppanin syntilista oli pitkä.

Ministeristön yhteistyötä rasittivat myös pienempien hallituspuolueiden politikointi ja sisäiset ristiriidat. Ongelmia tuotti nimenomaan SMP, jota Kepu oli vaihtelevalla menestyksellä koettanut sitoa keskustan yhteistyöhön. SMP:n sisäiset riidat johtivat välienselvittelyyn Vennamon perheen sisällä. Puolueen puheenjohtaja ja toinen valtionvarainministeri ilmoitti jättävänsä puheenjohtajan paikkansa vedoten siihen, että hän oli lopen kyllästynyt isänsä politikointiin. Pekka Vennamo antoi puoluekokouksen valita itsensä uudelleen puheenjohtajaksi. Kunniapuheenjohtaja Veikko Vennamo vakuutti lehtimiehille ”aikovansa pelastaa SMP:n niiden pahojen henkien vallasta, jotka olivat ”ympäröineet” Pekka Vennamon.

SDP:n johdon kontaktit ”arkadialaisten” kokoomuslaisten kanssa jatkuivat. Niiden rinnalle luotiin myös virallisempi yhteydenpitokanava puoluetoimistojen tasolla. Se tapahtui Sorsan ja Suomisen tieten. Puuhamiehinä toimivat Sorsan sihteeri Reijo Ollikainen – sekä hänen seuraajansa Antti Kalliomäki – ja kokoomuksen puoluetoimiston osastopäällikkö Aarno Kaila. Kevään mittaan he järjestivät pääministerin virka-asunnossa Kesärannassa suljettuja keskustelutilaisuuksia, joissa pyrittiin suuremmalla joukolla puntaroimaan, oliko SDP:n ja kokoomuksen yhteistyölle olemassa edellytyksiä ja millä ehdoilla ja edellytyksillä yhteistyö olisi aikaansaatavissa. Helsingin Sanomat arveli jo 18.6, että ilmassa oli aistittavissa yleistä halua ja tarvetta kokeilla uutta hallituskoalitiota.

Neuvostoliittolaiset osoittivat kiinnostusta tulevan hallituksen kokoonpanoon. Helsingissä neuvottelumatkalla käynyt Derjabin kertoili avoimesti Moskovassa pelättävän, että sosiaalidemokraatit ja kokoomus vielä löytävät toisensa. ”Se ei missään tapauksessa ole Neuvostoliiton intresseissä, koska se tapahtuisi keskustan ja kommunistien kustannuksella.

NKP:n ja SKP:n lähentymistä ei ainakaan auttanut SKP:n hajoamisen jatkuminen. Kymmenen nk. vähemmistökommunistista kansanedustajaa potkaistiin ulos SKDL:n eduskuntaryhmästä. Heidän pelastusrenkaakseen koitui taistolaisten huhtikuun alussa vaalipuolueeksi perustama Demokraattinen vaihtoehto (Deva). Erotetut järjestäytyivät kesäkuun alussa Demokraattisen vaihtoehdon eduskuntaryhmäksi, jonka puheenjohtajaksi valittiin Ensio Laine. Puolueen kahtiajaon symboliksi kohosi SKDL:n ryhmähuoneeseen pikavauhtia pystytetty ylimäääräinen väliseinä, joka siitä pitäen erotti toisistaan 17 SKDL:n ja 10 Devan kansanedustajaa.

Lähdeaineisto: Juhani Suomi Kohti sinipunaa ISBN 978-951-1-21969-9

torstai 19. toukokuuta 2011

”Kassakaappisopimus”



Toukokuun 16. päivänä 1986 vuorineuvos Kari Kairamo tuli omasta pyynnöstään minua tapaamaan, Paavo Väyrynen kirjoittaa. Hänen asiansa ei ollut vähäpätöinen. Kairamo kertoi, että talouselämän ja etenkin teollisuuden piirissä oli keskusteltu lähestyvistä eduskuntavaaleista ja niiden jälkeisestä hallitusratkaisusta. Hekin olivat tietoisia siitä, että eduskunnan kokoonpano tulisi oleellisesti muuttumaan. Näköpiirissä oli, että ensimmäistä kertaa yli kahteen vuosikymmeneen eduskuntaan oli muodostumassa käyttökelpoine porvarillinen enemmistö. Teollisuuden piirissä oli tyytymättömyyttä siihen, että Suomen talouspolitiikka ei ollut luonut riittäviä edellytyksiä teollisuuden kehitykselle. Teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta oli pienentynyt, mikä tulisi aiheuttamaan maallemme kasvavia taloudellisia vaikeuksia. Vaalien jälkeen Suomeen tulisi saada hallitus, joka kääntäisi talouspolitiikkamme teollisuusystävälliseksi.

Kairamo sanoi, että pitäisi varmistautua siitä, että eduskuntaan syntyvä ei-sosialistinen enemmistö pääsisi vaikuttamaan talous- ja teollisuuspolitiikkaan. Hän kannatti kolmen suuren hallitusta ja katsoi, että toinen vaihtoehto olisi porvarillinen hallitus. Kairamon mielestä minun tulisi olla vaalien jälkeisen hallituksen pääministeri. Edelleen hän kertoi, että teollisuus on valmis toimimaan tällaisen hallitusratkaisun aikaansaamiseksi. Totesimme molemmat, että tällaisen hallitusratkaisun aikaansaaminen oli vaikeaa sen vuoksi, että presidenttinä oli sosiaalidemokraatti, joka oli osoittautunut enemmän puoluepoliitikoksi kuin olimme ennakkoon uskoneet. Tästä osoituksena oli mm. edellisen kevään tulopoliittinen asetelma, jossa presidentti ryhtyi julkisesti torjumaan SDP:lle ja SAK:lle epäedullisia ”uusia konstellaatioita”.

Suhtauduin Kairamon ehdotukseen suurin varauksin. Ennen muuta epäilin sitä, suostuisivatko kokoomus ja RKP ennakolta valmistelemaan tällaista vaihtoehtoa. Korostin sitä, että keskustapuolueen kannalta katson tällaisen hallituksen tulisi olla keskustajohtoinen ja keskustaenemmistöinen. Tältä pohjalta lupauduin olemaan mukana asiaa koskevissa keskusteluissa, jos niitä syntyy. Näin sanoessani toimin keskustapuolueen omien suunnitelmien mukaisesti; olimme jo muutoinkin asettamassa tavoitteeksi kolmen suuren hallituksen ja varautumassa – ellei se toteudu – keskiryhmien ja kokoomuksen hallitukseen. Kairamo kertoi ottavansa yhteyden Ilkka Suomiseen ja Chrisstoffer Taxelliin ja ehdottavansa keskustelujen käynnistämistä.

Vuorineuvos Kairamon yhteydenotot johtivat siihen, että tapasin Suomisen ja Taxellin kesäkuun 24. päivänä. Ensin meillä oli kahdenkeskinen keskustelu Taxellin kanssa, minkä jälkeen jatkoimme kolmisin. Päätimme suostua yhteiseen tapaamiseen teollisuuden johdon kanssa korostaen kuitenkin, että puolueet ovat itsenäisiä talouselämään nähden. Tässä neuvottelussa syntyi kolmen puoluejohtajan periaatteellinen yhteisymmärrys tulevan hallitusratkaisun perusteista.

Ensimmäinen tapaaminen teollisuuden edustajien kanssa järjestettiin jo 3.7. Rauma-Repolan isännyydessä. Mukana oli yksityisen teollisuuden korkeinta johtoa. Kari Kairamon ja Antti Potilan lisäksi mukana olivat mm. Krister Ahström ja Heikki Bachman. Sittemmin kokoonnuimme useamman kerran. Aluksi keskustelu oli varautunutta, mutta vähitelleen luottamus kasvoi ja asioista puhuttiin avoimemmin. Tapaamisissa hahmoteltiin vaalien jälkeistä talous- ja teollisuuspolitiikkaa. Yhteisenä tavoitteenamme oli, että Suomen teollista pohjaa voitaisiin vahvistaa ja tällä tavoin lujittaa koko kansantalouden perustaa. Yksi tärkeistä keskustelunaiheista oli se, kuinka porvarihallitus tulisi toimeen ammattiyhdistysliikkeen kanssa, jos SDP jäisi vaalien jälkeisen hallituksen ulkopuolelle.

Teollisuus tuki meitä mm. ylläpitämällä sellaista julkista keskustelua, joka edesauttaisi kokoomuksen ja keskiryhmien vaalimenestystä ja joka petaisi pohjaa haluamallemme hallitusratkaisulle. Teollisuuden johtomiehet eivät täysin luottaneet siihen, että keskustapuolueen, kokoomuksen ja RKP:n sopimus toteutuisi. Ennenkuin he ryhtyivät hankkimaan yrityksiltä vaalirahoitusta, he halusivat saada aikaan Suomisen, Taxellin ja minun välisen kirjallisen sopimuksen vaalien jälkeisestä hallitusyhteistystä, Väyrynen kirjoittaa. Ymmärsin tilanteen niin, että epäluottamus kohdistui erityisesti kokoomukseen.

”Kassakaappisopimus” oli ruudulliselle paperille käsin kirjoitettu sopimus. Asiakirja oli sanasta sanaan tälläinen:

Muistio.
Me allekirjoittaneet kukin puolueensa puheenjohtajan ominaisuudessa toteamme seuraavaa: Mikäli puolueidemme yhteenlaskettu paikkamäärä maaliskuun 1987 valittavassa eduskunnassa ylittää sadan, pyrimme ensisijaisesti yhdessä myötävaikuttamaan laajapohjaisen keskustajohtoisen enemmistöhallituksen muodostamiseen.
Ellei mainitulta pohjalta pystytä löytämään ratkaisua sos.dem.puolueen vastustuksesta johtuen, pyrimme yhdessä löytämään toisen eduskunnan enemmistöön nojautuvan keskustajohtoisen ratkaisun.
Sen sijaan kukaan meistä ei myötävaikuta sellaisen hallituksen muodostamiseen, johon jokin edustamistamme puolueista osallistuu ilman kahta muuta.

Helsingissä joulukuuassa 1986

Ilkka Suominen
Paavo Väyrynen
Christoffer Taxell

Sopimus suljettiin erään teollisuusjohtajan – ei kuitenkaan Kari Kairamon – kassakaappiin. Sen lisäksi, että allekirjoitimme tämän sopimuksen, sovimme, että Ilkka Suominen kertoo suunnitelmistamme Harri Holkerille, joka tulee näin siihen sidotuksi. Holkeri ei kuitenkaan sitoutunut, vaan riensi kertomaan asiasta presidentti Mauno Koivistolle.

Lähdeaineisto: Paavo Väyrynen On totuuden aika ISBN 951-0-188409

Paavo Väyrynen
http://fi.wikipedia.org/wiki/Paavo_V%C3%A4yrynen

Elävä arkisto Vaalit 1987
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=4&t=295&a=2311

Suomen keskusta
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_Keskusta

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Tsernobylin onnettomuus



Tsernobylin ydinvoimalassa tapahtui 25.-26. huhtikuuta 1986 onnettomuus. Asia alkoi tulla julkiseen tietoisuuteen aamupäivällä maanantaina 28. huhtikuuta, kun ruotsalaiset evakuoivat Forsmarkin ydinvoimalaitoksen olettaen, että havaittu kohonnut säteily oli sieltä peräisin. Saman päivän iltapäivällä Forsmark palautettiin normaalitilaan ja alkoi esiintyä epäilyjä, että Neuvostoliitossa olisi tapahtunut ydinvoimalaonnettomuus. Tälllöin julkaistiin myös Kajaanissa edellispäivänä mitatut säteilyarvot. Mittareita ei ollut seurattu kaiken aikaa, Menossa oli virkamieslakko, jolla oli oma vaikutuksensa tiedon kulkuun. Jo maanantaina Ruotsin ympäristöministeri Birgitta Dahl arvosteli Suomen viranomaisia. TASS kiisti, että Neuvostoliitossa olisi tapahtunut mitään poikkeuksellista.Seuraavana päivänä, tiistaina 29. huhtikuuta, Neuvostoliitto ilmoitti katastrofista. Samalla kerrottiin, että kaksi ihmistä oli saanut surmansa.

Tällöin ulkomaalaiset lehdet alkoivat kirjoittaa, että Suomi oli vaiennut asiasta ulkopoliittisista syistä ja että se ei ollut protestoinut eikä varoittanut Ruotsia, vaikka asia oli ensiksi Suomessa havaittu, eikä ollut vaatinut selityksiä Neuvostoliitolta. Suomalaislehdet alkoivat puhua tiedotusskandaalista Inarin ohjusvälikohtauksen tapaan ja myös keskustelu Kiovassa olevien suomalaisten turvallisuudesta alkoi. Oli torstai, vapunpäivä, kun keskustelu suomalaisten noutamiseesta Kiovasta pois alkoi saada täsmällisiä muotoja. Olin Linnassa, kun kerrottiin, että päällämme oli menossa myrkkypilvi. Suomessa ei silloin sanottavasti satanut, mutta Ruotsissa satoi ja Ruotsiin tuli enemmän radioaktiivista laskeumaa kuin Suomeen.

Suomen Moskovan-suurlähettiläs Aarno Karhilo oli yöllä soittanut Moskovasta ja sen mukaisesti ulkoasiainministeriön poliittisen osaston päällikkö Seppo Pietinen oli puhunut puhelimessa ministeri Paavo Väyrysen kanssa. He olivat todenneet, ettei ollut syytä ryhtyä toimenpiteisiin, Samana aamuna tuli tieto siitä, että Neuvostoliitosta oli pyydetty lentolupaa Kiovaan suuntautuvaa evakuointilentoa varten, mutta sitä ei ollut saatu.

Puolilta päivin tuli kuitenkin tieto että lentolupa oli annettu, mutta että Neuvostoliiton hallitus edelleen pyysi, että koneita ei lähetettäisi. Kello 12.45 sovittiin, että kone saisia lähteä, kun siinä oli väkeä, joka pystyisi paikan päällä arvioimaan tilannetta ja tekemään mahdollisia terveystarkastuksia. Yksi Neuvostoliiton toivomus oli ollut, että terveystarkastus pitäisi suorittaa paikan päällä ennen koneen lähtöä.

Myöhemmin kävi selville, että tieto tapahtuneesta onnettomuudeta oli maailmalle laajalti levinnyt ennen kuin siitä Neuvostoliiton sisällä tiedotettiin ja ennen kuin neuvostohallitus oli asiasta tietoinen. Tässäkin oli ilmeisesti toiminut sama mekanismi kuin korealaiskoneen alasampumisen yhteydessä: tapahtunutta koetettiin pitää salassa ja peittää, kunnes se ei enää ollut mahdollista. Tapahtuma ei jättänyt säröjä Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin ja saatoimme todeta, että emme olleet omalta osaltamme levittämässä sitä hysteriaa, joka maailmalle levisi.
Kokoomuspuolue teki asiasta välikysymyksen, johon pääministeri Sorsa vastasi 28. toukokuuta.

Viranomaisten sanoman perillemenoa vaikeutti myös Yleisradion omaksuma asenne. Hallitus vetosi Yleisradioon, että Yleisradio esittäisi viranomaisten antamat tiedot sellaisinansa ja antaisi tosiasioiden itsensä puhua. Tähän pääjohtaja Sakari Kiuru vastasi, että jos hallitus viittaisi säännöksiin poikkeusoloista, Yleisradio tulisi tämän tekemään. Ampereen yliopisto julkaisi myöhemmin tutkimuksen Tsernobylin katastrofin tiedotamisesta, joka oli kotimaisille teidostusvälineille varsin raskauttavaa luettavaa.

Lähdeaineisto Mauno Koivisto Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1

Tsernobyli ydinvoimalaonnettomuus
http://fi.wikipedia.org/wiki/T%C5%A1ernobylin_ydinvoimalaonnettomuus

Elävä arkisto Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=2&ag=9&t=52

Silminnäkijät kertovat Tsernobylistä
http://www.kolumbus.fi/bjorn.corander/tshernobyl.htm

tiistai 17. toukokuuta 2011

Valtiovierailu Sveitsiin 24.-26.3.1986



Valtiovierailut Sveitsiin ovat harvinaisia, he ottavat vastaan vuosittain vain yhden tämän tasoisen vierailun. Sveitsin perustuslakien mukaan heidän presidenttinsä ei saa vuoden pitusen toimikautensa aikana matkustaa maan rajojen ulkopuolelle, joten heille ei myöskään synny vastakutsuilla korvattavaa vierailuvelkaa. Näin molemmilla osapuolilla on mahdollisuus ja hyvä syy paneutua erityisell huolella tällaiseen ainutkertaiseen tapahtumaan. Edellisenä vuonna sveitsiläiset olivat pitäneet vierainaan Ruotsin kuningasparia, johon valmistelumatkamme isäntä mielellään usein viittasi. Jo valmistelumatkalla huomasimme sveitsiläisille tyypillisen perusteellisuuden ja pyrkimyksen toteuttaa vieraili mahdollisimman hyvin.

Räntäsateisesta Suomesta lensimme kolme tuntia ja laskeuduimme Zurich-Klotenin lentoasemalle, jolta oli matkaa Berniin noin 100 kilometriä. Sää oli kolea ja pilvinen, vettäkin tiputteli aika ajoin, mutta komeat ja printeisen tarkat seremoniat toteutettiin suunnitelmien mukaan heti lentoasemalla, jossa liittopresidentti Alfons Egli puolisonsa Heidin kanssa otti vieraat vastaan. Lentoasemalta siirryttiin suoraan erikoisjunaan, joka neline vaunuineen odotti viereisellä asemalla. Juna saapui suoraan Bernin läheisyydessä olevalle Kehrsatzin asemalle, jossa paikallisen koulun oppilaat lauloivat suomeksi niin puhtaasti ääntäen, että aluksi epäiltiin mukana olevan myös suomalaisia lapsia. Asemalta käveltiin Sveitsin valtion Lohnin vierastalolle, yli 200 vuotta vanhaan kartanoon.

Lahjojen vaihdon ja majoittumisen jälkeen olikin lähto parlamenttitalolle Berniin. Koivisto sai lahjaksi lavakronometrin ja Tellervo käsin valmistettuja pöytä- ja lautasliinoja. Koivistot antoivat isännille Pekka Pietikäisen hopevadin ja Heidi Eglille Wirkkalan kultaisen rintakorun. Parlamenttitalon edessä pidettiin uudestaan jo Zurichistä tutut seremoniat soittokuntineen ja kunniakomppanioineen.
Illan juhlapäivälliset pidettiin Bernin raatihuoneella soihtujen ja historiallisiin pukuihin sonnustautuneiden kaartilaisten komistaessa sisäänmenoa oivallisella tavalla.

Aamulla Koivistot suorittivat pikavisiitin suurlähettiläs Töttermanin isännöimään suurlähetystöön, jonka henkilokunta kokonaisuudessaan oli tapaamassa valtion päämiestä ja hänen puolisoaan. Lähetystä jatkettiin autoilla Lausannen teknilliseen korkeakouluun, jossa Koivistot seurasivat yleisesittelyn lisäksi lasertekniinkan sovellusesitystä koulun laboratoriossa.

Liittopresidentti ja rouva Eglin Lausannen kaupungin edustustiloissa Villa Mon Repossa tarjoaman lounaan jälkeen jatkettiin matkaa Genevenjärven pohjoisrantaa noudattelevaa tietä runsaan 25 kilometrin päässä olevaan Montreaux`hon, jossa Koivisto ja Egli laskivat seppeleet Mannerheimin muistomerkille lyhyessä mutta erittäin kauniissa tilaisuudessa. Mannerheim oli muuttanut Montreauchon vuonna 1949, ja hän kuoli Lausannen sairaalassa 1951. Soittokunta soitti aluksi Finlandian ja ”Ich hatte einen Kameraden”-marssin alkutahdit. Koiviston sinivalkoinen ja Eglin punavalkoinen seppele laskettiin muistomerkille samanaikaisesti, ja sen jälkeen kuunneltiin molempien maiden kansallislaulut.

Illaksi palattiin Berniin, jossa Koivistot tarjosivat päivällisen hotelli Bellevue-Palacen juhlatiloissa. Aterialla tarjoittiin kiskasta muikkulientä ja muikunmätitartalettia, tammukka-rapukääryeitä valkoviinihyytelöss vihreällä kastikkeella, riekonrintaa kasarissa katajamarjakastikkeella ja lämpimiä vihanneksia sekä lämmintä leipäjuustoa ja lakkoja. Illan musiikista vastasivat Lausannen konservatoriossa opettava pianisti Helena Maffli-Nissinen, Baselin sinfoniaorkesterissa soittava sellisti Jarmo Vainio ja Saksassa opiskeleva violisti Maarit Kirvessalo. He soittivat Palmgrenia, Merikantoa ja Sibeliusta taidokkaasti ja tilaisuuteen sopivasti.

Viimeinen vierailupäivä aloitettiin Wilagin konetehtaalta Bernistä. Painokoneen esittelyn jälkeen siirryttiin autoilla noin 50 kilometrin päähän Luzernin kanttonin vieraiksi nauttimaan Luzernin laulajien konsertista hotelli Schweizerhofissa. Suomen ystävät ja Suomi-Sveitsi-kauppakamari vastasivat herttaisen tilaisuuden järjestelyistä. Hotellista Koivistot ohjattiin laivalaiturille, josta kunnon vanha höyrylaiva Unterwalden kuljetti vieraat Meggeniin tyynen mutta viileän järven yli. Meggenissä kantonin edustajat isännöivät leppoisan lounaan.

Tällä vierailulla oli juhlallisuutta, tehokkuutta, valkoviiniä, välittömyyttä ja ystävällisyyttä sekoitettu mielyttäväksi koostomukseksi.

Lähdeaineisto Veikko Vesterinen Presidentti Koiviston adjutanttina ISBN-20-4963-5

maanantai 16. toukokuuta 2011

Järkyttävä uutinen – Olof Palmen murha



Olof Palme murhattiin helmikuun viimeisen päivän iltana 1986. Sain tiedon murhasta, kun Kalevi Sorsa soitti minulle yöllä vain muutama tunti tapahtuman jälkeen ja kertoi siitä hyvin järkyttyneenä. Oli tapahtunut jotain hyvin traagista ja täysin käsittämätöntä. Palme suhtautui torjuvasti turvallisuutensa varjelemiseen. Niinpä sinä iltana, jolloin hänet ammuttiin kadulla, hän ei ollut ilmoittanut viranomaisille poistuvansa kotoansa.

Toisen hallituksen aikana horbjörn Fälldin oli ainoa pohjoismainen pääministeri, jolla oli aina turvamiehet mukanaan, mikä aiheutti joskus vähän hankaluuksiakin. Fälldinin turvamiehen piti olla aina samassa autossa kuin hänkin, aina sama hississä. Kun kävin Paavo Lipposen kanssa Pohjois-Ruotsissa häntä tapaamassa, yhden tai kahden turvamiehen piti olla kaiken aikaa myös samassa helikopterissa. Kun kysyin asiasta Fälldiniltä tarkemmin, hän kertoi, että turvamiehet saattoivat hänet kotiin ja edellyttivät, että jos hän lähti liikkeelle kotoa, niin turvamiehille siitä etukäteen ilmoitettiin. Tiedossa ei ole, että Fälldiniä olisi erityisesti uhattu, vaan että lähökohtana oli pikemminkin se, että oikeusministeri Anna-Greta Leijon oli uhattu kidnapata, koska hän oli tehnyt päätöksen saksalaisten terroristien luovuttamisesta Saksaan tuomittaviksi.

Ilmeisesti Palme ei ollut mukautunut tähän turvajärjestelyyn lainkaan, minkä takia hän oli murhaajalla helppo kohde. Lausuin radiossa ja televisiossa Olof Palmen muistosanat murhaa seuraavana päivänä. Sanoin mm:

”Edelleenkin on vaikea uskoa, että Olof Palmea ei enää ole keskuudessamme. Kahden vuosikymmenen aikana totuin tuntemaan Palmen oikeudenmukaisuutta hellittmättömästi tavoittelevana poliitikkona ja valtiomiehenä. Vaihtelevissa olosuhteissa hänellä oli aina päämääränään turvallisuuden ja hyvinvoinnin lisääminen niin kansallisissa kuin kansainvälisissäkin puitteissa.
Me Suomessa tunsimme Olof Palmen läheiseksi ystäväksemme, jolla oli aina silmää näkemään meidän toimiemme ja kannanottojemme perusteet. Hän oli rakentavalla tavalla huolestunut Pohjolan turvallisuuden kehittymisestä ja pyrki löytämään teitä kansainvälisen yhteisymmärryksen parantamiseen. Olemme menettäneet suuren ja tärkeän ystävän. Olkoon hänen muistonsa mielissämme valoisa.”

Olof Palmen jälkeen pääministeriksi tuli Ingvar Carlsson. Johtavat ruotsalaiset poliitikot ovat kaikki olleet hyvin informoituja ja kiinnostuneita Suomesta, mutta Carlssonilla ja hänen jälkeensä pääministeriksi nousseella Carl Bldtillä oli erityistä kinnostusta Suomea kohtaan. Palmen hautajaisissa 15. maaliskuuta oli paljon ulkomaisia vieraita. Hautajaisten jälkeen iltapäivällä minullaoli sovittu tapaaminen Neuvostoliiton uuden pääministerin Nikolai Ryzhkovin kanssa suomen suurlähetystössä. Keskustelun alussa Ryzhkov ilmaisi ilonsa siitä, että hänellä oli mahdollisuus keskustella siitä tavasta, jossa Yhdysvaltain ulkoministeri George Schultz oli hänen kanssaan keskustelua käynyt. Kun myöhemmin kerroin Ryzhovin tunnelmmista Shultzille ja Rosanne Ridgwaylle, molemmat olivat hyvin yllättyneitä ja kertoivat kuinka hyvän käsityksen he olivat Ryzhkovista saaneet. Kävi myös ilmi, että amerikkalaiset eivät olleet lainkaan varustautuneet käymään asiakeskusteluja Ryzhkovin kanssa. Venäläiset olivat asettaneet paljon toivoa tähän tapaamiseen, että he saisivat joitakin reaktioita tekemiinsä aloitteisiin, erityisesti Gorbatshovin vuoden alussa esittämään aseriisuntaohjelmaan.

Keskustellessani Ryzhkovin kanssa totesin heillä olevan pyrkimyksen suunnitella asioita perusteellisesti ja pitkällä tähtäyksellä, mutta he olivat kärsimättömiä, jos tuloksia ei tulluta nopeasti. Katsoin, että niin nyt kuin jatkossakin tarvittaisiin paljon kärsivällisyyttä.

Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Historian tekijät 951-26-4082-1

Olof Palme

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Suomi lähti lännen tielle



Tammikuun 1. päivänä Suomesta tuli Eftan, Eurekan ja Cernin jäsen. Suurimmat muutokset tapahtuivat talouspolitiikassa. Vielä 1980-luvun alussa Suomi oli ollut korko- ja valuuttasåånnöstelyn alla. Suomen Pankki valvoi pankkien, yritysten ja yksityisten ihmisten rahaliikennettä ulkomaille. Läntiset yhteistyöjärjestöt ryhtyivät kuitenkin painostamaan Suomea, oli avauduttava.

Sen jälkeen kun Koivisto oli antanut Ahti Karjalaiselle potkut, keskuspankin johtoon oli noussut Rolf Kullberg. Hänen johdollaan Suomen Pankki ehdotti pääomaliikkeiden vapauttamista, mikä lähti liikkeelle Sorsan hallituksen aikana. Vapauttaminen avasi Suomen rajoja länteen, ja heikensi poliittisen valvonnan mahdollisuuksia.

Keväällä 1986 valmisteltiin teollisuuden ja hallituksen piirissä ydinvoimalapäätöstä. Piti rakentaa viiden ydinvoimala, kansan mielialatkin oliva kypsyneet suopeimmiksi. Ydinvoimala olisi tilattu Neuvostoliitosta. Kaikki muuttui huhtikuun lopulla. Parin päivän viiveellä julkisuuteen tuli tieto Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Se oli suuronnettomuus, jota neuvostoviranomaiset eivät pystyneet salaamaan.

Ydinvoimalaonnettomuudella oli kauaskantoiset vaikutukset myös Suomessa. Se kaatoi ydinvoimahankkeen, mikä aiheutti myöhemmin suuria pulmia idänkaupassa. Kokoomus jätti välikysymyksen Sorsan hallitukselle huonosta tiedottamisesta onnettomuuden aikana. Eduskunnassa käyty keskustelu on hyvä osoitus tuolloisesta keskustelukulttuurista: kun ei vielä rohjettu suoraan arvostella Neuvostoliittoa, arvosteltiin Suomen hallitusta.

Kansalaismielipiteeseen Tshernobyl vaikutti ratkaisevasti. Ydinvoiman lisäksi luottamus Neuvostoliittoon romahti. Suurille käänteille oli vaikeaa sanoa alkamispäivää. Elo-syyskuun taite 1986 vei manan majoille ensin Urho Kekkosen ja pian myös hänen tärkeimmän perintönsä, yhteisymmärryksen idänsuhteiden hoidossa.

Suomessa oli vuosikymmenet totuttu siihen, että jos länsikaupassa ilmenee hankaluuksia, idänkauppa on vakaalla pohjalla. Idänkaupan hyvyydestä oltiin laajasti yhtä mieltä. Sitä ei saanut asettaa kyseenalaiseksi. Kaikki muuttui 10. syyskuuta 1986, jolloin Paavo Väyrynen antoi keskustalehdille haastattelun idänkaupasta. Haastattelussa Väyrynen selvin sanoin antoi ymmärtää idänkaupan tilanteen olevan huono. Tuonti Neuvostoliitosta oli paljon suurempi kuin vienti sinne, naapuri velkaantui koko ajan, eikä vuosikymmeneniä menestyksellisesti vetnyt clearing-kauppa enää toiminut. Öljyn hinnan putoaminen oli romahduttanut kaupan tasapainon. Jotain pitäisi tehdä.

Idänkauppariidan selvittämisessä sosiaalidemokraatit olivat heti alusta alkaen vahvemmilla. NKP:n kakkosmies Jegor Ligatshov oli tulossa vierailulle SDP:n vieraaksi Helsinkiin. Ligatshov sai valtiovieraan kohtelun. Sorsa ja puoluesihteeri Erkki Liikanen paistattelivat arvovieraan kyljessä.

Toimettomiksi ei jäänyt Väyrynenkään. Yhdessä puoluesihteeri Seppo Kääriäisen kanssa keskustajohtaja toimitti Moskovaan monta kirjettä. Kääriäinen ja Väyrynen lhettivät 19. marraskuuta 1986 NKP:lle muistion, jossa ruodittiin keskustan ja sosiaalidemokraattien suhteita. Avuhuutoon vastattiin. Väyrynen ja keskustajohto kutsuttiin puoluevierailulle Moskovaan. NKP oli tasapuolinen. Väyrynen sai tavata Ligatshovin.

Lähdeaineisto: Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23024-3