perjantai 24. kesäkuuta 2011

Johannes Virolainen ja Karjalan kysymys



















Johannes Virolaisen suhde poliittiseen Karjala-kysymykseen on varmasti henkisellä tasolla ollut kaiken aikaa selvä. Hän on kokenut Neuvostoliiton suorittaman Karjalan valloituksen vaikeana kysymyksenä vääryytenä. Karjalaiskokoukset kuuluivat Virolaisen ohjelmaan kaiken aikaa. Pitäjäseurat eri puolilta maata kutsuivat hänet esiintyjäksi ja kalenteri täyttyi. Virolainen matkusti maassa erittäin paljon. Kolme suuntaa oli selvästi esillä: omat äänestäjät, maatalousasiat ja karjalaiset. Tässä mielessä Virolainen joutui taiteilemaan nuorallatanssijan tavoin. Miten olla uskollinen Karjalalle, saada evakot äänestämään itseään mahdollisimman paljon sekä olla joutumatta neuvostovastaisten kirjoihin, ravanshistiksi. Hänen toimintansa asutustoiminnassa oli merkittävää. Hän seurasi hyvin tarkkaan yleistä ilmapiiriä Karjala-asiassa ja jätti sen hotamisen mielellään presidentti Kekkoselle.

Hän käsitti varsin hyvin Karjalan kysymyksen ja Kremlin poliittisen aseman välisen yhteyden. Se teki myös Karjalainen, joka viestitti eri tavoin, ettei hän presidenttinä olisi hankala asiassa. Hänellä oli tässä mielessä yksi suuri etu. Karjalainen ei ollut karjalainen eikä hänen tarvinnut pitkään aikaan välittää omista kannattajista samalla lailla kuin Virolainen, jonka asema oli katkolla joka vaaleissa. Virolaisen täytyi asemansa vuoksi ja hankkiakseen siirtovärn kannatusta vaaleissa miellyttää myös niitä, joille rajakysymys oli tärkeä.

Virolainen puolsi Saimaan kanava-asian käyttämistä kenona päästä eteen kesällä 1956 ja tuki suoraan Kekkosen Karjala-politiikkaa. Silti hän varoi sanojaan Karjalasta tarkemmin kuin puheitaan ulkopolitiikasta yleensä. Oma ma-lehti kirjoitti joulukuussa 1956, että Neuvostoliitto ei halua keskustella Karjalasta, koska inisteri Virolainen oli puhunut sopimattomia Neuvostoliitosta puoluekokouksessa.

Breznevin aikana Virolainen kiersi asian. Hän yksipuolisti asian pelkistykseen, että ”rajoja ei voi muutaa ilman sotaa”. Koska Virolainen ei halunnut sotaa, hän ei puhunut rajojen siirtämisestä. Häneen vaikuttivat sosialististen maiden antamat viestit. Puolan presidentin Edward Ochabin vierailun aikana 1965 hän sai kuulla suoraa puhetta. Ochab kertoi suorasukaisesti niiden, jotka puhuvat rajojen siirrosta puhuvan sodasta ja rakoitti lähinn Saksan yhdistymistä.

Virolainen kirjoitti 23.101968 aiheesta erillisen muistion, jossa hän totesi, ettei ”mielellään puhu asiasta, vaikka kaksikymmentä vuotta jo oli kulunut”. Hän kyseli, oliko nuoriso halukas keskustelemaan asiasta ja sai varman vastauksen 1990-luvulla, jolloin itsekin osallistui siihen näyttävästi ja vaati Karjalaa takaisin.

Saksan Liittotasavallassa asiat nähtiin toisin. Saksan yhdistyminen eli rajojen siirtäminen oli keskeisesti esillä kaiken aikaa, kunnes se tapahtui. Saksan liittotasavalta otti asian esille Etykin valmisteuissa ja loppuasiakirjaan tuli maininta rajojen siirtämisen mahdollisuudesta rauhanomaisesti. Samoin Japani otti neljän Neuvostoliiton sodan loppuvaiheessa valtaaman saaren palauttamisen ehdoksi rauhansopimuksen tekemiselle, ja on pitänyt siitä johdonmukaisesti kiinni.

Syvän suomettumisen 1970-luvulla usko Karjalan palauttamiseen eli hiljaisuudessa monen sydämessä, niin kuin Onni Seppälä kirjoitti Virolaiselle tämän 60-päivän yhteydessä. Virolainen sai vastaanottaa pitkän uransa aikana useita Karjalan palautukseen viittaavia kirjeitä, osa asiallisia, osa kiihkeitä. Karjalan asia tai karjalaisten asia ei kuitenkaan päässyt unohtumaan suomettumisen aikoinakaan.:Yleisradio lähetti 18.12.1980 evakkojen vaiheita kuvaavan ohjelman, jokavuotinen pitäjäjuhlaruletti piti omalta osaltaan huolen siitä, että asia pysyi esillä. Virolainen kävi professori Matti Klingen kanssa Karjala-keskustelun 14.2.1988 eduskunnan kahvilassa.

Muutokset Euroopassa nkyivät Karjalassakin. Karjalan liitto lähetti keväällä 1989 Neuvostoliiton suurlähetystöön kirjeen, jossa ehdotettiin kotiseuturetkien järjestmistä Viipurista. Intouristin Helsingin tomisto ilmoitti pian myönteisestä suhtautumisesta. Intourist suostui retkiin, joiden kohde oli Antrea, Terijoki, Uuskirkko, Muolaa, Säkkijärvi ja Kanneljärvi. Käytännössä kuitenkaan mikään ei toiminut. Rajaviranomaiset eivät tunteneet asiaa.

Paine kannnanottoihin Karjala-kysmyksessä lisääntyi kaiken aikaa muutosten vyöryessä Euroopassa. Karjala-lehden päätoimittaja Kaisa Lahikainen lähestyi Virolaista 12.1.1990 joukolla Karjalan palauttamiseen liittyneillä kysymyksillä. Virolainen ei halunnut vastata suorasukaisiin Karjalan liiton roolia koskeviin kysymyksiin.

Virallinen Suomi ei kyennyt hyödyntämään sit, mikä pohjimmiltaan liittyi siihen, että kaikki idänpolitiikan avainpaikat olivat samankaltaisen taustan eli neuvostomielisten hallussa. Karjalan Liiton uusi puheenjohtaja Rauno Meriö totesi 8.7.1992, että ”tähän saakka olemme olleet hiljaa, nyt on aika puhua”.Alkoi todellakin Karjala-keskustelun aika.

Johannes Virolainen kirjoitti 26.3.1995: Tulevaisuus: yhtyes Kajalan kysymyksen yllä pitämiseen. Me olemme olleet arkoja, kyyristelleet – nyt puhutaan avoimesti. Juuremme ovat olleet ja ovat. Yhteistyö yli rajan. Karjala on niin arvokas maakunta Suomen, Venäjän, Euroopan ja koko maailman kannalta, että sen kohtalo tulevaisuudessa ei voi olla sen täydellisen rappiotilan jatkumine, joka siellä nyt vallitsee.



Lähdeaineisto: Jukka Seppinen Isänmaan asiat Johannes Virolaisen elämäkerta.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Keskusta oppositiossa



















Keskustan syrjäyttäminen sille voitollisten vaalien jälkeen keväällä 1987 oli monille puolueemm kansanedustajalle suuri pettymys, Johannes Virolainen kirjoittaa. Tullessani takaisin eduskuntaan vuoden 1987 vaaleissa havaitsin tämän selvästi. Maalaisliitto, keskustapuolue ja Suomen Keskusta oli tottunut johtamaan maan asioita hallituksesta käsin. Viimeksi olimme olleet oppositiossa Paasion väehmmistöhallituksen aikana vuoden 1972 vaalien jälkeen. Silloinkin oppositio kesti vain syksyyn saakka. Kun suunniteltiin Sorsan ensimmäisen hallituksen muodostamista elokuussa 1972, presidentti Kekkonen saapui yllättäen keskustapuolueen puoluevaltuuskunnan kokoukseen. Se pidettiin Helsingissä Ratakadulla, insinööritalon kokoussalissa. Sali oli aika hämrä ja Kekkonen pääsi tulemaan lähes salin eteeen, ennen kuin kokousyleisö hänet huomasi ja tunnisti.

Annoin presidentille heti hänen saliin tultuaan puheenvuoron. Hän piti lyhyen puheen ja korosti, että maan poliittinen tilanne on ajautumassa umpikujaan, ellei keskustapuolue osallistu hallitusvastuuseen. Sen vuoksi presidentti hartaasti toivoi, että puoluevaltuuskunta tekisi kokouksessaan päätöksen hallituksen menosta. Kekkosen puhe ei läheskään kaikkia valtuuskunnan jäseniä miellyttänyt. Eteisessä Kekkonen kääntyi takaisin ja ojenis lähellään olevalle tumman, pitkän kamman sanoen ”tämä ei kuulu ainakaan minulle!” - ja pooistui insinööritalosta. Keskustelu ei kauan tämän jälkeen jatkunut, ja valtuuskunta päätti osallistua hallitukseen.

Mutta kuten edellä olen todennut, puolueemme oli joutunut kantamaan hallitusvastuuta liian pitkään. Se oli väsynyt hallitusvastuuseen sekä myös sen vuoksi, että se oli saanut ottaa vastaan sekä oikeudenmukaista, että varsinkin epäoikeudenmukaista kritiikkiä. Puolueen puheenjohtajana yritin useassa yhteydessä 1970-luvulla saada puolueemme oppositioon, mutta presidentti onnistui joka kerran vakuuttamaan puolueen enemmistön siitä, että hallitukseen oli välttämättä mentävä.

Vuoden 1987 vaalien jälkeen Koivisto tarjosi vihdoinkin keskustapuolueelle tilaisuuden jäädä oppositioon. Puolueemme johto oli tästä hyvin tyytymätön. Ryhmässä oli useita, mm. ryhmän puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja, jotka syyttivät Väyrystä siitä, että puolue joutui oppositioon. He katsoivat, että Väyrynen oli vaalikaudella 1983-87 esiintynyt liian jyrkästi ja ärsyttävästi sosiaalidemokraatteja kohtaan ja näin suututtanut varsinkin Sorsan ja ilmeisesti myös Koiviston.

Itse oli alusta lähtien tyytyvinen siitä, että keskustapuolueelle tarjoutui vihdoinkin tilaisuus selkeyttää politiikkaansa ja esittää yllättäen syntyneelle sinipunahallitukselle oma keskustalainen vaihtoehto. Olin aika vakuuttunut jo hallituksen liikkeellelähtiessä, että kokoomus joutuisi vaikeuksiin kokeneiden sosiaalidemokraattien kanssa. Tunsin Väyrysen ja Sorsan väliset huonot suhteet ja katsoin, että syytä oli molemmissa, ei yksin Väyrysessä. Siksi oman ryhmäni johtajien puolueen puheenjohtajaa vastaan kohdistamat syytökset olivat käsitykseni mukaan perusteettomia.

Sosiaalidemokraatit olivat vuoden 1982 vaaleissa varsin helposti saaneet oman puolueensa presidentin, ja he yrittivät nyt vuoden 1987 vaalien jälkeen kaikin voimin turvata Koivistolle myös toisen presidenttikauden vuosiksi 1988-94. Kun he samalla tiesivät, ettei keskustapuolue missään tapauksessa asetu tukemaan Koiviston valintaan, he tahtoivat lopettaa punamultayhteistyön ja ottaa hallitukseen kokoomukseen. Ei siinä Väyrynen enemp kuin kukaan mukaan keskustalainen olisi pystynyt heidän suunnitelmiaan muuttamaan, ellei puolue olisi jo vaalikaudella 1983-87 ilmoittanut antavansa tukensa Koivistolle 1988. Siksi oli turhaa ja väärin syyttää Väyrystä hallitusratkaisusta keväällä 1987.

Pian hallituksen muodostamisen jälkeen havaittiin, että sinipunahallituksen tarkoituksena oli pitää keskusta pitkään, ehkäpä jatkuvastikin, hallituksen ulkopuolella. Hallitus otti mieluummin yhteyttä kansanemokraatteihin ja vihreisiin, joa kristilliseen liittoon kuin keskustaan. Tämä nähtiin selvästi hallituksen ensimmäisen budjettikäsittelyn yhteydessä syksylä 1987. Varsinkin pääministeri Holkeri suhtautui keskustaan ärtyneesti. Hän oli mm. välikysymyksiimme vastatessaan yliolkainen, kireä ja jopa ilkeä. Erityisen ikävää oli jo sinipunahallituksen alkutaipaleella todeta että eduskunnan kaksi suurta porvarillista ryhmää kokoomus ja keskusta kävivät toisiaan vastaan kampanjaa ja vähemmistönä olevat sosiaalidemokraatit saattoivat naureskellen seuranta tätä kamppailua. Vaaleissa 1987 eduskuntaan mudostui suurempi porvarillinen enemmistö kuin milloinkaan toisen maailmansodan jälkeen. Mutta tämän enemmistön vaikutus ei ole näkynyt, demarit ovat suvereenisti määrännet hallituksessa. Hallituksen talouspolitiikkka on täysin epäonnistunut.

Lähdeaineisto Johannes Virolainen Viimeinen vaalikausi ISBN 951-1-11995-8

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Presidentti Koiviston valtiovierailu DDR:ään lokakuussa 1987


















Aseriisunta eteni vuoden 1987 kuluessa dramaattisin askelin. Varsovan liiton maat sopivat 30.5. uudesta puolustuksellisesta sotilasdoktriinista Itä-Berliinissä paljastaen samalla sen seikan, että liitto oli aiemmin nojautunut offensiiviseen strategiaan. Helmut Kohl ehdotti 4.6. kaksinkertaista nollaratkaisua keskimatkan ohjusten poistamiseksi Euroopasta. Hän korostaa muistelmissaan, että Liittotasavalta teki hartiavoimin työtä kesällä 1987 saadakseen Geneven neuvottelut keskimatkan ohjuksista tulokselliseen päätökseen. Samalla liittokansleri painosti pieniä itäblokin maita luopumaan niihin sijoitetuista Scud-raketeista, jotka kohdistuivat Liittotasavaltaan. Kesäkuun 12. päivä Reagan vetosi Berliinissä Gorbatshoviin, että tämä repisi muurin. ”Jos haluatte vapautta ja Itä-Euroopan liberalisointia tulkaa tänne ja purkakaa tämä muuri”, sanoi Reagan hurraavan yleisön edessä. Hieman aikaisemmin kansanpoliisi otti yhteen Itä-Berliinissä nuorisojoukon kanssa, joka huusi Gorbatshovin nimeä ja ”alas muuri”-iskulauseita. Moskovassa oli politbyrossa menossa yhä kovempi valtataistelu, kun Moskovan puoluejohtaja ja politbyron jäsen Boris Jeltsin haastoi Gorbatshovin ”oikealta” syyttämällä tätä epäonnistumisesta, ja KGB sekä armeijan ”vasemmalta” syyttämällä pääsihteeriä liian nopeasta yhteiskunnan liberalisoinnista ja Afgansita vetäytymisen haikailusta, GRU raportoi heinäkuussa Pohjoismaiden puolustuskyvystä sekä rannikkopuolustuksen tilasta. Tsekkoslovakian tiedustelu suomalaislähteeseen nojaten Suomen hallituksen hätätoimenpiteistä ja Wienin Etyk-neuvotteluista.

Nämäkin tietueet osoittavat, että aseriisunnan keskellä sotilastiedustelu ei lopettanut arvioimasta muuttuvia vahvuuksia ”vihollisen” puolella. Puolustusministeri Elisabeth Rehnin ministeriöstä oli saatettu vuotaa tärkeitä tietoja asevoimiemme vahvistamissuunnitelmista DRU:lle heti Holkerin hallituksen alkumetreillä.

SED ja SPD hyväksyivät 27.8.1987 julistuksen ”ideologinen taistelu ja yhteinen turvallisuus”, jonka tarkoituksena oli rakentaa sosiaalidemokraattien ja kommunistien yhteistyötä pitkällä aikavälilla. SDP oli saanut vihdoin kumppanin molemmista Saksoista. SDP:n puoluesihteeriksi kesän puoluekokouksessa noussut Ulpu Iivari kiitti sos.dem. puolueiden ja kommunistien yhteistyötä ”rauhan kysymyksissä” keskustelussa DDR:n edustajien kanssa Helsingissä 10.9.1987. SED:n arkistossa on 3.9.1987 päivätty muistio ”uusi ajattelu SDP:n ja SED:n suhteissa”. Iivari korosti uuden hallituksen korottavan Neuvostoliiton suhteet ”uudelle tasolle”. Sihteeri Kangas korosti Magertille hieman myöhemmin, että SDP:n ja SED:n puoluesuhteiden kehittämiselle oli tullut uusi tilaus. Tätä SDP:n ja SED:n uutta suhdeakelia täydensi SDP:n ja SPD:n akseli – jotka tavallaan hylkäävät itäblokin semokratisointivaatimuksen lyhyellä aikavälillä; hetkellä, jolloin Neuvostoliitto oli luopunut asevoiman käytöstä itäblokin kansalaisliikehdinnän hillitsemiseksi.

Kun presidentti Koivisto matkusti Itä-Berliiniin lokakuussa 1987, elettiin DDR:n ja SLT:n mutta etenkin DDR:n ja SPD:n suhteiden korkeasuhdannekautta. Hieman sitä ennen Honecker oli tehnt historiallisen vierailun Länsi-Saksaan, mikä sai Stasin hermostumaan, koska se herätti levottomuutta Itä.Saksassa. Hieman ennen vierailua Honecker tapasi NKP:n politbyron jäsenen Aleksander Jakoblevin, jolle Itä-Saksan puoluejohtaja selosti 7.8. yksityiskohtaisesti SED:n tukitoimia Länsi-Saksan sosiaalidemokraateille. ”Vierailullani voin vahvistaa Länsi-Saksan edistyksellisiä voimia.” Honecker kaiketi edelleen pelkäsi, että Neuvostoliitto painaisi jarrua viime hetkellä, kuten elokuussa 1984.

Koivisto teki vierailun Itä-Saksaan 29.9. - 1.10.1987. Seppinen on havainnut, että Stasi oli vierailun järjestelyissä aktiivinen. Honeckerin vierailulla Läsi-Saksaan 7.-11.9. oli hänen valtuuskunnassa peräti 62 epävirallista Stasi-avustajaa. Stasin raportointi Suomesta päättyi vasta 1989. Stasin HVA johtoon nousi marraskuussa 1986 Werner Grossmann, joka alkoi pitää tiivistä yhteyttä KGB:n gorbatshovilaiseen johtajaan V.M. Sebrikoviin. Tämä menetti kuitenkin asemansa ja KGB:n johtajaksi nousu keväällä 1987 Vladimir Kryutskov, joka alkoi juonitella NKP:n vanhoillisen siiven kanssa ja oli aikanaan elokuun 1991 Gorbatshovin vastaisen vallankaappauksen pääsuunnittelija. Näin Stasi jäi aina Berliinin murtumiseen saakka stalinistern kommunistien käsiin, minkä johdosta nimenomaan KGB ja Stasi pysyivät Itä-Saksan hajoamiseen saakka andropovilaisina teidusteluorganisaatioina. Suomen poliittisen johdon pääkanavia itäblokin seurannassa vuosina 1987-89 ovat KGB:n ja Stasin Helsingin tiedustelijat, Gorbatshovin aktiivisimmat vastustajat.

Keskusteuissaan Honeckerin kanssa 29.9. Itä-Berliinissä Koivisto selosti laajemmin näkemystään Suomen muuttuneesta ulkopoliittisesta asemasta. Tapaamisen lopuksi Koivisto kiitti DDR:n kansallislaulua, ”jonka me kaikki tunnemme määrätystä syystä”. Koivisto korostaa muistelmissaan, ettei hän havainnut DDR:ssä erityistä ihmisoikeuksien loukkaamista. Kansainvälisessä lehdistössä oli koko Koiviston poliittisen uran ajan käsitelty DDR:n ihmisoikeusloukkauksia laajalti. Tiedossa oli myös, että DDR:n urheilijat olivat käyttänneet viljalti dopingia.

Lähdeaineisto: Alpo Rusi Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Lokakuun vallankumouksen 70-vuotisjuhla



















Moskovassa juhlittiin marraskuun 3. ja 4. pivinä 1987 Lokakuun vallankumouksen 70-vuotisjuhlia, johin osallistuin, Mauno Koivisto kirjoitta. Juhlakokouksessa 3. marraskuuta Mihail Gorbatshov esitti perusteellisen katsauksen, jossa tulkittiin mennyttä ja olevaa. APN:n jakamana suomennoksena sillä oli mittaa 39 tiheästi ladottua sivua. Gorbatshovin teksti oli tietysti NKP:n sihteeristön valmistama ja politbyroon hyväksmä. Mielenkiintoista oli, että siin esitettiin myönteinen arvio Nikoli Buharinista ja Nikita Hrutshevista. Leo Trotskikin puheessa mainittiin, joskin kielteisessä hengessä, mutta mainittiin kuitenkin. Tätä ei ollut tapahtunut vuosikymmeniin. Gorbatshov kertoo muistelmissaan valmistautumisestaan puheeseen: ” Luin taas kertaalleen Leninini kirjoituksen neuvostoajan alust.” Kirjassaan Gorbatshov luonnehtii puhetta: ”Ensi kerran esitin ajatuksen, että voi olla useampia versioita historiasta.”

Gorbatshov kävi puheessaan läpi NKP:n tekemiä virheitä mm. maatalouden kollektivisointia: ”Sanottakoon suoraan, puuttui leniniläistä taitoa ottaa huomioon työtätekevän talonpoikaiston edut. Keskivarakkaasta talonpojasta oli tullut hallitseva hahmo. Hän oli vakiinnuttanut asemansa isäntänä, tämä työtätekevä talonpoika, joka oli saanut maata vallankumouksen ansioista ja kymmenen vuoden aikana oli vakuuttunut siitä, että neuvostovalta oli myös hänen valtansa.”

Stalinista Gorbatshov sanoi: ”Joskus on sanottu, että Stalin ei tuntenut monia laittomuustapauksia. Käytettävissämme olevat asiakirjat kertovat, ettei näin ollut. Stalinin ja hänen lähiympäristönsä syyllisyys puolueen ja kansan edessä sallittuihin joukkomittaisiin vainoihin ja lainrikkomuksiin on valtava ja anteeksiantamaton. Se on opetukseksi kaikille sukupolville.

Nykyään vielä jotkut yrittävät kääntää selkänsä vaiheidemme kiperille kysymyksille, vaieta niistä ja olla olevinaan kuin mitään sen kummenpaa ei olisi tapahtunutkaan. Emme voi yhtyä tällaiseen näkemykseen. Se olisi välinpitämättömyyttä historian totuutta kohtaan ja epäkunnioitusta niiden muistoa kohtaan jotka joutuivat syyttömästi laittomuuden ja mielivallan uhreiksi. Se ei käy päinsä siitäkään syystä, että totuudenmukaisen erittelyn täytyy auttaa meitä ratkomaan tämän päivän ongelmamme.”

Gorbatshov kosketteli lyhyesti myös Molotov-Ribbentrop-sopimusta asettumatta sitä arvostelemaan, mutta sanoi kuitenkin: ” Niinkin saattaa olla, että sopimus ei ollut paras mahdollinen.” Myöhemmin Neuvostoliiton piti kuitenkin tunnustaa sopimukseen liitetyt salaiset pöytkirjat tosiasioiksi, ja loppujen lopuksi venäläinen kenraali Dmitri Volkogonov ne löysi arkistosta, vaikka pitkään vakuutettiin niiden joutuneen kadoksiin. Uusi avoimuus, glasnost, johti sitten vielä siihen, että Neuvostoliiton ulkoministeriö aikakausijulkaisussaan alkoi julkaista asiakirjoja, joista dramaattisimpia ovat olleet yksityiskohtaiset selostukset Baltian maiden liittämisestä Neuvostoliittoon kesällä 1940 sekä Molotovin Berliinissä marraskuussa 1940 käymien neuvottelujen pöytäkirja. Myöhemmin Neuvostoliitto tunnusti, että sen haltuun joutuneet puolalaiset upseerit oli vuonna 1940 NKP:n keskuskomitean politbyröön määräyksestä surmattu. Gorbatshvoin selostus marraskuussa 1987 oli nähdäkseni ensimmäinen avaus tähän paljastusten sarjaan, Mauno Koivisto kirjoittaa.

Arvostellessaan ns. pysähtyneisyyden aikaa – niin kuin sit myöhemmin tultiin kutsumaan – Gorbatshov perusteli uudelle linjalle lähtemistä seuraavasti: ”Voimistumaan päin olivat kielteiset muutokset taloudessa, ja ne synnyttivät oiekastaan kriisiä edeltäneen tilanteen. Sosiaalisella, henkisellä ja moraalisella alueella syntyi monia poikkeavia ilmiöitä, ja ne vääristivät ja runtelivat sosialistisen oikeudenmukaisuuden periaatteita, heikensivät kansan uskoa oikeudenmukaisuuteen ja synnyttivät sosiaalista vieraantumista ja moraalittomuutta eri muodoissa. Kasvanut ero ylevien sosialismin periaatteiden ja elämän jokapäiväisen todellisuuden välillä kävi kestämättömäksi.”

Selostuksesta kävi selkeästi ilmi, että Gorbatshov piti neuvostojärjestelmää elinkelpoisena ja NKP:tä uudistumiskykyisenä. Tässä uskossansa hän pysyi traagisesti vielä elokuun 1991 kaappausyrityksen jälkeenkin.

Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Vuosi 1988 – Mauno Koivisto toiselle kaudelle



















Mauno Koivisto sai suorassa vaalissa 47,9 prosenttia äänistä. Paavo Väyrynen sai 20,1 prosenttia ja Harri Holkeri 18.0 prosenttia. Kalevi Kivistö sai 10,5 % ja Jouko Kajanoja 1,4 %. Ensimmäisellä kierroksella Mauno Koivisto sai 144 ääntä, Paavo Väyrynen 68 ääntä, Harri Holkeri 63 ääntä, Kalevi Kivistö 26 ääntä. Toisella kierroksella Mauno Koivisto sai 189 ääntä, Paavo Väyrynen 68 ääntä, Kalevi Kivistö 26 ääntä ja Harri Holkeri 18 ääntä.

Vuoden 1988 talviolympialaisten mitaliykkönen oli Suomen Matti Nykänen. Marjo Matikainen rikkoi venäläisten rintaman voittamalla naisten 5 kilometrin kilpailun. 22. kesäolympialaiset pidettiin Soulissa, Etelä-Koreassa 17.9.-2.10.1988. Suomen mitalistit olivat Tapio Korjus, Seppo Räty, Harri Koskela ja Tapio Sipilä. Maailman nopein ihminen jäi dopingverkkoon Soulin olympialaisissa 1988. Kanadalaisen sprintterin Ben Johnsonin käry oli kisojen suurin uutinen
Suomi nousi jääkiekon suurvaltojen joukkoon Calgaryssa vuonna 1988. Mitaleita on keräilty jo parikymmentä vuotta, vaikka matkalla on koettu pahoja pettymyksiäkin. Suomen ensimmäinen arvokisamitali oli Calgaryn talviolympialaisissa vuonna 1988 saavutettu hopea.
Luciano Pavarotti nousi oopperamaailman tietoisuuteen Covent Garden sijaisesiintyjänä vuonna 1963. Seuraavalla vuosikymmenellä hän oli jo vakiinnuttanut asemansa eräänä aikakauden johtavista tenoreista. Suomessa Pavarotti kävi vuosina 1988, 1997 ja 1999. Hänen oli määrä esiintyä Suomessa vuonna 2006, mutta konsertti peruuntui hänen sairastuttuaan haimasyöpään.
Irwinin menestynein levy Rentun ruusu ilmestyi vuonna 1988, ja se tunnetaan etenkin nimikkokappaleestaan Rentun ruusu. Kata Kärkkäinen tuli kuuluisaksi poseerattuaan miestenlehti Playboyn keskiaukeaman alastonkuvassa joulukuussa 1988.
Suomen ensimmäiset naispapit vihittiin virkaansa 6. maaliskuuta 1988, jolloin pappisvihkimyksen sai kaikkiaan 94 naista. Historiallinen tapahtuma täytti kuuden hiippakunnan kirkot ääriään myöten.
Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan teki toukokuussa 1988 kolmen päivän vierailun Suomeen. Vierailun varsinainen kohde oli Moskovan huippukokous.

Pellon laidalta parrasvaloihin
http://www.pasisahlberg.com/downloads/Pellon%20laidalta%20parrasvaloihin.pdf

Tammikuu
1. tammikuuta – Tasavallan presidentti Mauno Koivisto kehotti uudenvuodenpuheessaan kansalaisia arvioimaan talouden tilaa realistisesti ja varoitti uhkaavasta lamasta. "Suomelle edullisten taloudellisten suhdanteiden aika alkaa olla ohi", Koivisto sanoi.
2. tammikuuta – Margaret Thatcher tuli olleeksi Ison-Britannian pääministerinä kauemmin kuin kukaan toinen 1900-luvulla, 3167 vuorokautta.
11. tammikuuta − Neuvostoliitto vahvisti osallistumisensa Soulin kesäolympialaisiin ja sanoutui siten irti Pohjois-Korean uhkaamasta kisaboikotista. Kuuba oli jo ehtinyt asettua Pohjois-Korean tueksi.
14. tammikuuta − Valtionrautatiet ilmoitti lakkauttavansa lähes 60 paikallisjunavuoroa ja romuttavansa viimeiset kolmisenkymmentä Dm7-lättähattujunaa.
15. tammikuuta – Suomalainen säveltäjä Magnus Lindberg sai Pohjoismaiden neuvoston sävellyspalkinnon teoksestaan Kraft.
18. tammikuuta − Suomen Pankki ilmoitti ryhtyvänsä rajoittamaan luotonantoaan pankeille. Pääjohtaja Rolf Kullberg varoitti Suomen rahamarkkinoiden ylikuumenemisesta.
21. tammikuuta – Yhdysvallat liitti Pohjois-Korean "roistovaltioiden" eli terrorismia tukevien valtioiden joukkoon.
25. tammikuuta − Ruotsin syyttäjäviranomaiset päättivät lopettaa Bofors-yhtymää koskevan esitutkinnan Intian kanssa tehtyyn suureen tykkikauppaan liittyneistä lahjuksista, koska todisteita syytteiden nostamiseksi ei katsottu olevan riittävästi.
26. tammikuuta – Presidentti Mauno Koivisto otti ensimmäisen kerran kantaa Suomen jäsenyyteen Euroopan neuvostossa. Koiviston mielestä Suomen liittymiselle neuvoston jäseneksi ei ollut esteitä.

Helmikuu
7. helmikuuta – Vihreä liitto päätti rekisteröityä puolueeksi.
8. helmikuuta – Kansainvälinen tiedemiesryhmä esitti raportin Itävallan presidentin Kurt Waldheimin toiminnasta toisen maailmansodan aikana. Sen mukaan Waldheim tiesi palveluspaikallaan Balkanin niemimaalla tehdyistä julmuuksista enemmän kuin hän oli julkisesti kertonut. Talven ja kevään aikana järjestettiin Wienissä useita mielenosoituksia, joissa vaadittiin Waldheimin eroa.
10. helmikuuta – Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous päätti, että Oulun hiippakunnan naisteologit vihitään papeiksi hiippakunnan ulkopuolella. Ratkaisuun päädyttiin, koska Oulun piispa Olavi Rimpiläinen vastusti naispappeutta.
12. helmikuuta − Oikeuskansleri Jorma S. Aalto totesi, ettei Mikkelin panttivankidraamassa mukana olleita poliiseja eikä poliisiylijohtaja Olli Urposta vastaan ollut aihetta nostaa syytteitä kuolemantuottamuksesta, mitä surmansa saaneen panttivangin Jukka Häkkisen perhe oli vaatinut.
13. helmikuuta − XV talviolympiakisat alkoivat Kanadan Calgaryssa.
14. helmikuuta – 75-vuotias kenraali Alfredo Stroessner valittiin kahdeksannelle kaudelle Paraguayn presidentiksi.
14. helmikuuta − Itävallan liittokansleri Franz Vranitzky uhkasi erota virastaan, koska hän katsoi presidentti Kurt Waldheimin ympärille nousseen kohun haittaavan hallituksen toimintaa.
14. helmikuuta – Kokoomus kehotti valitsijamiehiään asettumaan Mauno Koiviston tueksi presidentinvaalien ratkaisevalla kierroksella, mikä herätti hämmennystä puolueen kannattajien keskuudessa.
15. helmikuuta − Itävallan presidentti Kurt Waldheim torjui vaatimukset erostaan.
25. helmikuuta – Jääkäriliitto lopetti toimintansa jääkärien Suomeen paluun 70-vuotispäivänä. Kymmenestä elossaolleesta jääkäristä oli viimeisessä kokouksessa läsnä viisi: kenraali Väinö Valve, eversti Bertil Heinrichs, eversti Iivari Kauranen, komentaja Kauko Ikonen ja vänrikki Albin Johansson.
28. helmikuuta – Pohjois-Irakissa alkoi Anfal-kampanja Irakin kurdeja vastaan "Kemikaali-Ali"-lisänimen saaneen Ali Hassan al-Majidin johdolla. Osa Pohjois-Irakista julistettiin kielletyksi alueeksi ja sinne jääneet poistettiin systemaattisesti. Kampanja jatkui syyskuuhun, jonka jälkeen henkiin jääneet kurdit armahdettiin.
29. helmikuuta – Keski-Afrikan entiselle diktaattorille Bokassalle langetettu kuolemantuomio muutettiin elinkautiseksi pakkotyörangaistukseksi.

Maaliskuu
1. maaliskuuta – Presidentti Mauno Koivisto aloitti toisen virkakautensa antamalla eduskunnassa juhlallisen vakuutuksen.
1. maaliskuuta − Dagens Nyheter kirjoitti, että Ruotsin valtion asetehdas FFV oli yli 20 vuoden ajan myynyt Ruotsin lakien vastaisesti panssarintorjunta-aseita sotaa käyviin maihin. Lehti jatkoi paljastuksia 5. maaliskuuta kertoen, että aseita oli toimitettu mm. Vietnamissa taistelleille australialaisjoukoille 1960-luvulla sekä Israelille ennen vuoden 1973 sotaa.
6. maaliskuuta – Suomen ensimmäiset naispapit vihittiin virkaansa. Papeiksi vihittiin 94 naisteologia.
7. maaliskuuta – Brittien SAS-erikoisjoukot ampuivat kolme IRA:n terroristia Gibraltarilla.
10. maaliskuuta − Indonesian parlamentti valitsi presidentti Suharton viidennelle virkakaudelle. Vaalissa ei ollut muita ehdokkaita.
11. maaliskuuta − Itävallassa vietettiin Anschlussin eli Itävallan Natsi-Saksaan liittämisen 50-vuotismuistopäivää.
13. maaliskuuta – Japanissa otettiin käyttöön maailman pisin rautatietunneli, joka yhdistää Honshūn ja Hokkaidōn saaret.
16. maaliskuuta – Kaasuhyökkäys Halabjassa Irakissa kurdeja vastaan tappoi noin 5 000 ihmistä.
16. maaliskuuta – Yhdysvaltain korkein oikeus päätti äänin 6–2, että poliisit eivät tarvitse kotietsintälupaa tutkiakseen poisheitettyjä jätteitä.
22. maaliskuuta – Tampereella avattiin Suomen suurin katettu kauppakeskus, Koskikeskus. Sen tiloissa aloitti 90 yritystä.
27. maaliskuuta – Israelilainen erikoistuomioistuin tuomitsi ydinteknikko Mordechai Vanunun 18 vuoden vankeuteen maanpetoksesta ja vakoilusta. Vanunu oli paljastanut lokakuussa 1986, että Israelilla on hallussaan ydinaseita.
29. maaliskuuta − Yhdysvaltain Delawaressa vietettiin suomalais-ruotsalaisen siirtolaisasutuksen 350-vuotisjuhlaa.

Huhtikuu
5. huhtikuuta − Ruotsin pääministeri Ingvar Carlsson torjui valtiopäivillä tehdyssä kyselyssä esitetyt syytökset ruotsalaisten poliitikkojen osuudesta laittomiin asekauppoihin.
6. huhtikuuta – Suomen ja Neuvostoliiton välinen YYA-sopimus täytti 40 vuotta. Pääjuhla pidettiin Helsingin Finlandia-talossa.
7. huhtikuuta − Kokoomuksen puheenjohtaja, kauppa- ja teollisuusministeri Ilkka Suominen valittiin Alkon hallintoneuvoston jäseneksi vuoden 1989 alusta alkaen.
9. huhtikuuta − Perustuslaillisen Oikeistopuolueen puheenjohtaja Georg C. Ehrnrooth valittiin uudelleen tehtäväänsä. Puolue oli pudonnut eduskunnasta vuoden 1987 vaaleissa.
11. huhtikuuta – Iron Maiden julkaisi levyn Seventh Son of a Seventh Son.
14. huhtikuuta – USS Samuel B. Roberts ajoi miinaan Persianlahdella.
18. huhtikuuta – Operaatio Praying Mantis: Yhdysvaltain laivasto hyökkäsi Iranin öljynporauslauttoja ja laivoja vastaan kostoksi miinaräjähdyksestä.
24. huhtikuuta – Ranskassa järjestettiin presidentinvaalien ensimmäinen kierros. Istuva presidentti Francois Mitterrand ja pääministeri Jacques Chirac selvisivät jatkoon. Äärioikeistolaisen ehdokkaan Jean-Marie Le Penin menestys oli vaalien suurin yllätys.
25. huhtikuuta – John Demjanjuk tuomittiin kuolemaan Israelissa toisen maailmansodan aikaisista sotarikoksista Treblinkan keskitysleirillä. Israelin korkein oikeus kumosi myöhemmin tuomion.
25. huhtikuuta – Kahdeksan ihmistä kuoli ja yli 70 loukkaantui pikajunan suistuttua kiskoilta Tanskassa lähellä Kööpenhaminaa. Onnettomuuden syynä oli junan liian kova vauhti.
26. huhtikuuta – Nowa Hutan terästehtaalla Puolan Krakovassa alkoi maan laajin työselkkaus vuoden 1981 jälkeen. 16 000 lakkoillutta työntekijää vaati tuntuvia palkankorotuksia ja erotettujen ammattiyhdistysaktivistien ottamista takaisin töihin.
28. huhtikuuta – Vihreä Liitto merkittiin puoluerekisteriin, jossa oli nyt kaikkiaan 15 puoluetta.
30. huhtikuuta – Euroviisut järjestettiin Dublinissa.

Toukokuu
5. toukokuuta – Puolan poliisi lopetti yllätyshyökkäyksellä noin 16 000 työntekijän lakon Nowa Hutan terästehtaalla Krakovassa. Kymmeniä lakkolaisia pidätettiin.
6. toukokuuta − Norjalainen kotimaanlennolla ollut matkustajakone törmäsi vuorenseinämään lähellä Brønnøysundia. 36 ihmistä sai surmansa.
8. toukokuuta – Ranskan presidentti François Mitterrand valittiin toiselle seitsenvuotiselle virkakaudelle.
15. toukokuuta – Afganistanin sisällissota: Neuvostoliitto aloitti joukkojensa vetämisen Afganistanista.
16. toukokuuta – USA:n lääkintöhallituksen raportissa rinnastettiin nikotiinin riippuvuusvaikutukset heroiiniin ja kokaiiniin.
23. toukokuuta – Pohjois-Korea kehotti boikotoimaan Soulin olympiakisoja. Vain viisi valtiota – Albania, Kuuba, Etiopia, Seychellit ja Komorit – yhtyi boikottiin. Nicaragua perui ilmoittautumisensa kertoen syyksi sisäiset levottomuutensa.
23. toukokuuta – SKP:n puheenjohtaja Arvo Aalto erosi tehtävästään. Aalto perusteli eroaan puolueen talouskriisillä ja puoluejohdossa esiintyvällä "arvottomalla pelillä". Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin kansanedustaja Jarmo Wahlström.
26. toukokuuta – Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ja hänen puolisonsa Nancy Reagan pysähtyivät kolmeksi päiväksi Helsinkiin matkallaan Moskovaan.
27. toukokuuta − Presidentti Mauno Koivisto valtuutti ulkoministeri Kalevi Sorsan ilmoittamaan virallisesti Suomen halukkuuden liittyä Euroopan neuvoston jäseneksi.
29. toukokuuta − Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ja Neuvostoliiton puoluejohtaja Mihail Gorbatšov aloittivat viisipäiväisen huippukokouksensa Moskovassa.

Kesäkuu
4. kesäkuuta − Suomen puolustusvoimat järjestivät 70-vuotisjuhlaparaatinsa Hämeenlinnassa.
4. kesäkuuta − Tammisaaressa alkoi kaksipäiväinen punavankileirin muistotapahtuma. Aikanaan "Tammisaaren yliopistoksi" kutsutulla leirillä oli ollut enimmillään lähes 8700 vankia. Pelkästään kesä- ja joulukuun 1918 välisenä aikana siellä oli kuollut lähes 3000 ihmistä.
5. kesäkuuta − Venäjän ortodoksinen kirkko aloitti 1000-vuotisjuhliensa vieton.
9. kesäkuuta – Neuvostoliiton uutistoimisto TASS ilmoitti, että Krimin tataarien oli sallittu palata kotiseudulleen Krimin niemimaalle. Josif Stalin oli karkottanut tataarit Keski-Aasiaan ja Siperiaan vuonna 1944 syyttäen heitä yhteistyöstä saksalaisten miehittäjien kanssa.
11. kesäkuuta – SKP:n (yhtenäisyys) puheenjohtaja, vähemmistökommunistien kärkihahmo Taisto Sinisalo siirtyi eläkkeelle terveyssyistä. Puolueen uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Jouko Kajanoja.
13. kesäkuuta – Neuvostoliiton korkein oikeus palautti huomattavimpiin kommunistipoliitikkoihin kuuluneiden Lev Kamenevin ja Grigori Zinovjevin maineen. Kamenev ja Zinovjev oli vuonna 1936 tuomittu näytösoikeudenkäynnissä kuolemaan "kansan vihollisina" ja ammuttu Josef Stalinin määräyksestä.
16. kesäkuuta − Viron puoluejohtaja Karl Vaino sai pyytämänsä eron virastaan ja hänen tilalleen valittiin Vaino Väljas.
16. kesäkuuta − Hangon raastuvanoikeus hylkäsi Forcit-räjähdysainetehtaan johtoa vastaan tammikuussa 1987 nostetut syytteet räjähteiden salakuljetuksesta ja laittomasta myynnistä sotaa käyviin maihin, koska näyttöä asiasta ei katsottu olevan riittävästi.
17. kesäkuuta – Näyttelijä Maija-Liisa Marton nimitettiin Teatterikorkeakoulun uudeksi rehtoriksi.
19. kesäkuuta – Keskustapuolueen puoluekokous päätti muuttaa puolueen nimen Suomen Keskustaksi.
20. kesäkuuta – Ympäristöjärjestö Greenpeace paljasti, että Helsingin Länsisatamaan oli tuotu Islannista lähes 200 tonnia valaanlihaa. Järjestön jäsenet kahlitsivat itsensä valaanlihakontteihin vaatien lihaerän tuhoamista. Valaanlihaerä palautettiin Islantiin 6. heinäkuuta.
25. kesäkuuta – Hollanti voitti jalkapallon EM-kultaa 2–0 Münchenissä Neuvostoliittoa vastaan (Gullit 32 min, Van Basten 54 min).
27. kesäkuuta − Tamperelainen Aaltosen kenkätehdas lopetti toimintansa. Viimeisessä tehtaan yksikössä työskennelleet 25 henkilöä menettivät työpaikkansa.

Heinäkuu
1. heinäkuuta − SKP aloitti 70-vuotisjuhliensa vieton Tampereella.
3. heinäkuuta – Yhdysvaltain USS Vincennes ampui alas Iran Airin lennon 655 Airbus A300 -koneen Persianlahdella, 290 ihmistä sai surmansa.
3. heinäkuuta – Toukokuussa Turun vankilasta vapautunut Juha Valjakkala surmasi kolmihenkisen ruotsalaisen perheen.
6. heinäkuuta – Piper Alpha -öljynporauslautta tuhoutui räjähdyksissä Pohjanmerellä, surmansa sai 167 ihmistä.
9. heinäkuuta − Suomen merivoimat järjestivät 70-vuotisjuhliensa kunniaksi laivastoparaatin Helsingin edustalla.
10. heinäkuuta – Neuvostoliitto ilmoitti, että huomattavien kommunistipoliitikkojen Nikolai Buharinin ja Aleksei Rykovin kunnia oli palautettu. Buharin ja Rykov oli tuomittu kuolemaan ja teloitettu Josif Stalinin käskystä vuonna 1938.
11. heinäkuuta − Nicaragua karkotti Yhdysvaltain Managuan-suurlähettilään syyttäen Yhdysvaltoja sekaantumisesta maan sisäisiin asioihin. Vastavetona Yhdysvallat karkotti Nicaraguan-suurlähettilään Washingtonista seuraavana päivänä.
17. heinäkuuta – Florence Griffith-Joyner juoksi uuden naisten 100 metrin maailmanennätyksen 10,49.
18. heinäkuuta − Maailman tunnetuimpiin mielipidevankeihin kuulunut eteläafrikkalainen ihmisoikeustaistelija Nelson Mandela täytti 70 vuotta. Etelä-Afrikan hallitus kielsi kaiken juhlinnan. Mandela oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen vuonna 1962.
20. heinäkuuta − Angola, Etelä-Afrikka ja Kuuba pääsivät alustavaan sopimukseen Angolan sisällissodan lopettamisesta.
23. heinäkuuta − Burman johtaja Ne Win ilmoitti eroavansa virastaan terveyssyistä.

Elokuu
3. elokuuta – Neuvostoliitto armahti länsisaksalaisen opiskelijan Mathias Rustin, joka oli toukokuussa 1987 lentänyt pienkoneella Moskovan Punaiselle torille. Rust oli ehtinyt kärsiä työleirituomiostaan vajaan vuoden.
8. elokuuta – 8-8-88-kansannousu Burmassa.
9. elokuuta – Wayne Gretzky siirtyi Edmonton Oilersista Los Angeles Kingsiin.
10. elokuuta – Viron kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Rahva Hääl julkaisi vuonna 1939 solmitun Molotov-Ribbentrop-sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan ensimmäisenä lehtenä Neuvostoliitossa.
11. elokuuta – Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäinen naiskirkkoherra vihittiin virkaansa. Sirkka-Liisa Enqvist valittiin Lemlandin ja Lumparlandin yhteisen seurakunnan kirkkoherraksi.
13. elokuuta – Ulkoministeri P.W. Botha sanoi Etelä-Afrikan pystyvän valmistamaan ydinaseita, mutta ei kertonut, oliko niitä jo rakennettu.
17. elokuuta – Pakistanin presidentti Mohammad Zia ul-Haq ja USA:n lähettiläs Arnold Raphel kuolivat lento-onnettomuudessa, jossa sai surmansa kaikkiaan 29 ihmistä. Väliaikaiseksi presidentiksi valittu Ghulam Ishaq Khan julisti onnettomuuden vuoksi Pakistaniin hätätilan.
20. elokuuta – Iranin-Irakin sota: Iranin ja Irakin välinen aselepo.
27. elokuuta – SKP:n puheenjohtaja Jarmo Wahlström sanoi puolueen kärsineen 35 miljoonan markan tappiot kevään ja kesän taloussotkuissa. Puolueen edellinen johto oli sijoittanut puolueen varoja huonoiksi sijoituskohteiksi osoittautuneisiin yhtiöihin.
28. elokuuta – Italialainen lentokone syöksyi lentonäytöstä seuranneen yleisön joukkoon Ramsteinissa Länsi-Saksassa, jolloin 46 ihmistä kuoli ja yli 300 loukkaantui. Kone törmäsi kahteen muuhun lentokoneeseen ennen putoamistaan maahan.
28. elokuuta – Suomalainen koelentäjä sai surmansa hänen lentokoneensa pudottua maahan belgialaisella sotilaslentokentällä kesken lentonäytöksen.

Syyskuu
6. syyskuuta – Suomen postilaitos täytti 350 vuotta.
6. syyskuuta – Metallica julkaisi ...And Justice for All - albumin.
14. syyskuuta – Yhdistyneet Kansakunnat pelastui loppusyksyllä uhanneelta vararikolta, kun Yhdysvallat ilmoitti suorittavansa järjestölle maksamatta olleet jäsenmaksunsa.
14. syyskuuta − Oppositio syytti hallitusta väärien tietojen antamisesta Verotus kevenee -tiedotteessa. Laskelmat olivat osoittaneet monen veronmaksajan kohdalla päinvastaista.
15. syyskuuta − Kansainvälinen olympiakomitea myönsi vuoden 1994 talvikisat Norjan Lillehammerille.
17. syyskuuta – Kesäolympialaisten avajaiset Soulissa Etelä-Koreassa. Kisoihin osallistui ennätykselliset 160 maata ja yli 13 600 urheilijaa ja valmentajaa.
19. syyskuuta − Neuvostoliiton ulkoministeriö ilmoitti ruotsalaisen diplomaatin Raoul Wallenbergin kuolleen sydänkohtaukseen Lubjankan vankilassa Moskovassa vuonna 1947. Wallenberg oli kadonnut jäätyään neuvostosotilaiden vangiksi Budapestissa tammikuussa 1945 ja huhuja hänen elossa olostaan oli liikkunut vuosikymmenien ajan.
26. syyskuuta – The Legend of Zelda II: Adventure of Link -peli julkaistiin.
26. syyskuuta − SDP:n kansanedustaja Pirjo Ala-Kapee nimitettiin Vantaan kaupunginjohtajaksi. Hänen tilalleen eduskuntaan tuli Tarja Kautto.
28. syyskuuta – Tiibetin hengellinen johtaja Dalai Lama saapui kolmipäiväiselle yksityisluonteiselle vierailulle Suomeen. Kiina esitti vastalauseensa vierailun johdosta.
29. syyskuuta – NASA:n ensimmäinen avaruussukkulalento Challengerin onnettomuuden jälkeen.
30. syyskuuta – Neuvostoliiton presidentti Andrei Gromyko siirtyi eläkkeelle. Puoluejohtaja Mihail Gorbatšov otti nyt hoitaakseen myös presidentin viran.

Lokakuu
7. lokakuuta − Vihreä Liitto hyväksyttiin Euroopan vihreiden jäsenjärjestöksi.
11. lokakuuta – Presidentti Mauno Koivisto ja rouva Tellervo Koivisto aloittivat kuusipäiväisen valtiovierailun Kiinassa. Kyseessä oli ensimmäinen Suomen valtionpäämiehen Kiinaan tekemä vierailu.
15.–16. lokakuuta – Suomessa pidettiin kunnallisvaalit. Kolmen suurimman puolueen kannatus säilyi jokseenkin ennallaan, suurimmat häviäjät olivat SKDL ja SMP. Eniten huomiota herätti, että lähes kolmasosa äänioikeutetuista jätti äänestämättä.
21. lokakuuta – Filippiinien entinen presidentti Ferdinand Marcos ja hänen puolisonsa Imelda Marcos asetettiin Yhdysvalloissa syytteeseen kiristyksestä, satojen miljoonien dollarien kavalluksista ja salaliitosta Corazon Aquinoa vastaan.
26. lokakuuta – Suomi valittiin YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi kaksivuotiskaudeksi 1989–1990.
26. lokakuuta − Sambian presidentti Kenneth Kaunda valittiin kuudennelle virkakaudelle vaalien ainoana ehdokkaana.
28. lokakuuta – Poliisi ja mielenosoittajat ottivat rajusti yhteen Prahassa Tšekkoslovakian itsenäisyyden 70-vuotispäivänä.
29. lokakuuta – Sega Mega Drive -pelikonsoli julkaistiin Japanissa.
30. lokakuuta – Puolan hallitus päätti sulkea Solidaarisuus-ammattiliiton tukikohdan, Gdanskin Lenin-telakan, "taloudellisten vaikeuksien vuoksi". Telakalla työskenteli yli 10 000 henkilöä ja sillä oli 11 laivatilausta.

Marraskuu
2. marraskuuta – "Morrisin mato" levisi Internetissä sendmail-ohjelman tietoturva-aukon avulla.
8. marraskuuta – George H. W. Bush voitti Michael Dukakisin Yhdysvaltain presidentinvaaleissa.
9. marraskuuta – Sekä Länsi- että Itä-Saksassa muistettiin monin tapahtumin ns. kristalliyötä, josta tuli kuluneeksi 50 vuotta. Kristalliyö merkitsi aikanaan natsien juutalaisvainojen alkamista.
14. marraskuuta − Kolme matkustajaa ja kaksi miehistön jäsentä sai surmansa lentoyhtiö Wasawingsin 15-paikkaisen matkustajakoneen pudottua maahan sen ollessa laskeutumassa Rengonharjun kentälle Ilmajoella. Yksi loukkaantuneista matkustajista menehtyi myöhemmin sairaalassa. Onnettomuus oli Suomen siviili-ilmailun kolmanneksi tuhoisin Koivulahden (1961) ja Maarianhaminan (1963) lentoturmien jälkeen.
15. marraskuuta – Neuvostoliiton avaruussukkula Buran laukaistiin miehittämättömälle lennolle Energija-kantoraketilla.
15. marraskuuta – Palestiinan parlamentti julisti Palestiinan valtion perustetuksi Algerissa.
16. marraskuuta – Viron sosialistisen neuvostotasavallan korkein neuvosto julisti Viron suvereeniksi (Viro itsenäistyi uudelleen 20. elokuuta 1991).
16. marraskuuta – Pakistanin kansanpuolueen PPP:n johtaja, 1970-luvulla pääministerinä toimineen Zulfikar Ali Bhutton tytär Benazir Bhutto valittiin vapaissa vaaleissa Pakistanin pääministeriksi. PPP:stä tuli Pakistanin suurin puolue sen saadessa 92 paikkaa parlamentin 215:sta täytetystä paikasta.
17. marraskuuta – Alankomaat liittyi toisena maana Internetiin.
17. marraskuuta – Yhtyneet Kuvalehdet osti tamperelaisen Urpo Lahtisen perustaman ja johtaman Lehtimiehet-yhtymän 100 miljoonalla markalla. Kauppaan kuului noin 20 lehden (mm. Alibi, Hymy, Nykyposti, Tekniikan Maailma ja Suosikki) julkaisuoikeudet ja sen myötä Yhtyneistä Kuvalehdistä tuli Suomen suurin aikakauslehtien julkaisija.
18. marraskuuta – Walt Disneyn luoma satuhahmo Mikki Hiiri täytti 60 vuotta.
18. marraskuuta – Aikanaan maailman suosituin animaatioelokuva Maa aikojen alussa sai ensi-iltansa.
22. marraskuuta – Palmdalessa Kaliforniassa esiteltiin B-2-häivepommittajan prototyyppi.
22. marraskuuta – Pääministeri Harri Holkeri matkusti viralliselle vierailulle Länsi-Saksaan.
28. marraskuuta – Suomalaiset urheilutoimittajat valitsivat mäkihyppääjä Matti Nykäsen vuoden parhaaksi urheilijaksi. Nykänen oli voittanut äänestyksen myös vuonna 1985.
30. marraskuuta – Yleisradion toimittajat aloittivat lakon, jonka syynä olivat palkkaerimielisyydet. Lakko hiljensi Yleisradion radio- ja TV-ohjelmat kolmeksi viikoksi.

Joulukuu
1. joulukuuta − Neuvostoliiton korkein neuvosto hyväksyi maalle uuden perustuslain, joka korvasi vuodelta 1977 olleen vanhan lain.
7. joulukuuta – Armeniassa 6,9 richterin maanjäristys surmasi 25 000 ihmistä, 15 000 loukkaantui ja 400 000 jäi kodittomiksi.
7. joulukuuta – Mihail Gorbatšov ilmoitti 500 000 miehen vähennyksestä neuvostoarmeijassa.
9. joulukuuta − Kansallinen Kokoomus täytti 70 vuotta.
10. joulukuuta – YK:n pääsihteeri Javier Pérez de Cuéllar otti Oslossa vastaan YK:n rauhanturvajoukoille myönnetyn Nobelin rauhanpalkinnon.
11. joulukuuta – Nokian johtaja Kari Kairamo ampui itsensä.
13. joulukuuta − Nokian uudeksi pääjohtajaksi nimitettiin yhtiön toimitusjohtaja, vuorineuvos Simo Vuorilehto, joka jatkoi toistaiseksi myös entisessä tehtävässään.
13. joulukuuta − Panimoyritys Hartwall osti lahtelaisen Mallasjuoma Oy:n. Kaupan tuloksena Hartwallista tuli Pohjoismaiden kolmanneksi suurin panimoalan yritys tanskalaisen Carlsbergin ja ruotsalaisen Prippsin jälkeen.
14. joulukuuta – Ruotsin poliisi pidätti Christer Petterssonin epäiltynä pääministeri Olof Palmen murhasta. Pettersson vangittiin kaksi päivää myöhemmin.
21. joulukuuta – Lockerbien pommi-isku: Pan Amin lento 103 räjähti Lockerbien yllä Skotlannissa, 259 ihmistä sai koneessa surmansa ja 11 maassa. Libyaa pidetään yleisesti iskuun syyllisenä.
23. joulukuuta – Etelä-Afrikan, Angolan ja Kuuban edustajat allekirjoittivat New Yorkissa sopimuksen Namibian itsenäistymisestä. Sopimuksen toimeenpanon oli tarkoitus alkaa huhtikuun alussa 1989. Angolassa toiminutta MPLA-vapautusliikettä tukenut Kuuba lupasi samalla kotiuttaa Angolassa olleet noin 50 000 sotilastaan.
28. joulukuuta − Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen voitti kilpailun Kajaaniin sijoitettavasta presidentti Urho Kekkosen muistomerkistä ehdotuksellaan Suuri aika.

Elävä arkisto 1988
http://yle.fi/haku/default_fi.jsp?cx=007097612530377999607%3Aglpulxqhhs4&cof=FORID%3A9&q=1981&sa=L%C3%B6yd%C3%A4&g1_1.qry=El%C3%A4v%C3%A4+arkisto+1988
upl=4458l7456l0l2l2l0l0l0l0l303l498l0.1.0.1#hl=fi&ds=yt&pq=1987&xhr=t&q=1988&cp=4&pf=p&sclient=psy&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbm=vid&source=hp&aq=0&aqi=&aql=&oq=1988&pbx=1&bav=on.2,or.r_gc.r_pw.&fp=c1a71cb32aefc884&biw=1600&bih=760

Mitä, missä, milloin 1989
Mitä. Missä, milloin 1990

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Suomi ja muuttuva Neuvostoliitto


















Neuvostoliitossa oli meihin nähden kaksi tendenssiä: bilateriaalinen, ahdas tendenssi ja multilateriaalinen, väljempi tendenssi. Itse en ollut pitänyt välttämättömänä, että meidän tarvitsisi tinkiä muilta mailta meitä tyydyttäviä lausuntoja asemastamme. Omasta puolestani olin korostanut naapurisuhteitten ensisijaisuutta, mutta kuitenkin aina virallisissa yhteyksissä olin puhunut Suomesta puoeettomana maana. Niin tein jälleen Berliinissä ja Moskovassa tehdessäni syys-lokakuussa 1987 vierailut Itä-Saksaan ja Neuvostoliittoon.

Itä-Saksan vierailumme aikana sanoin Erich Honeckerille: ”Tulen tänä iltana päivällispuheessani puhumaan Suomesta puolueettomana maana. Oli aika, jolloin Suomessa tarkoin seurattiin sitä, mitä muissa maissa meistä sanottiin. Me edelleen seuraamme, mutta emme enää ole kovin hermostuneita siitä, käytetäänkö meistä puolueettoman maan nimeä vai ei” Olin ennen keskustelua saanut nähdäkseni Honeckerin samana iltana pitämän päivällispuheen tekstin ja todennut, että siellä ei puhuttu Suomesta puolueettomana maana.

Neuvostoliiton-vierailuamme edelsi keskustelu vierailun kommunikeasta. Minun korviini kantautui jo ennen Itä-Saksan-matkaani, kun 23. syyskuuta vastasin Yleisradion A-studiossa Risto Makkosen ja Leif Salmenin kysymyksiin. Haastattelu tehtiin minun aloitteestani. Pravda ja Izvestija olivat edellisellä viikolla julkaisseet Mihail Gorbatshovin artikkelin, jossa hän hahmotteli laajaa, YK:n puitteissa toimivaa turvallisuusjärjestelmää. Perustelin toimittajille tarvettani kiinnittää huomiota Gorbatshovin artikkeliin: ”Voi olla itään kallellaan kun ei loukkaa länttä.”

Haastattelussa käytiin läpi Gorbatshovin aloitetta ja meidän kannaltamme keskeisiä turvallisuuskysymyksiä. Toimittajat tekivät kysymyksiänsä suhteellisen hajamielisesti ja odottivat hetkeä, jolloin he voisivat esittää minulle kysymyksiä muista teemoista. Kun se aika tuli, he tiedustelivat, oliko käynnissä olevissa kommunikeaneuvotteluissa ”kummallakaan osapuolella tarvetta tarkistaa” muotoilua Suomen puolueettomuudesta. Minulla alkoi heti varoituskello soida. Oli ilmeistä, että toimittajat olivat saaneet jotakin vihiä Klaus Törnuddin käymistä veuvotteluista. Myöhemmin kerrottiin, että erimielisyyksistä oli kaupungilla runsaastikin keskusteltu. Minusta pääasia tapahtumassa oli, että toimittajat eivät kiirehtineet kertoaan saamiansa tietoja julkisuuteen.

Asian tausta oli se, että valmisteltaessa pääministeri Nikolai Ryzhkovin tammikuisen Suomen-vierailun kommunikeaa neuvostoliittolaiset toivat esiin ajatuksen, että Suomen ulkopolitiikkaa käsittelevä monimutkainen kappale jätettäisiin komunikeasta kokonaan pois. Suomen puolelta neuvotteluja käynyt alivaltiosihteeri Klaus Törnudd totesi tähän, ettei tätä ollut tutkittu eikä asian sopimiseen ollut valtuuksia ja muotoilu säilytettiin ennallaan. Kesällä annoin ulkoministeriölle ohjeet, että Neuvostoliiton-vieraluni kommunikeanevuottelussa tulisimme pitäytymään perinteiseen formulaan.

Kun syyskuussa valmistauduimme kommunikeaneuvotteluihin, Törnudd tiedusteli, saiko hän valtuudet selvittää, mitä neuvostoliittolainen osapuoli oli edellisen vuoden joulukuussa tarkoittanut ehdottaessaan kyseiseen kappaleen poistamista kommunikeasta. Hän sai tähän luvan. Törnudd tulkitsi saamansa keskusteluvaltuutusta siten, että hän jätti kappaleen pois meidän jättämästämme kommunikealuonnoksesta. Minä olin käsittänyt asian niin, että Törnudd voi keskustella asiasta, mutta kyseisen kappaleen poisjättäminen oli minulle suuri yllätys. Kun tämä selvisi, käskin välittömästi lähettää suomalaiselle neuvotteluvaltuuskunnalle Moskovaan ohjeen esittää kyseisen kohdan sisällyttämistä kommunikeaan muuttumattomana. Näin myös tapahtui, muotoilu säilyi muuttumattomana.

Kommunikeaneuvottelujen jälkeen keskustelin Felix Karasevin kanssa kommunikeoista. Sanoin, että sanonnat, joita meillä viime aikoina kommunikeoissa oli ollut, olivat tyydyttäviä, mutta erikoista oli se, että kumpikaan osapuoli ei muussa yhteydessä näitä kommunikeatekstejä käyttänyt Sanoin, että puolueettomuus on suhteellinen käsite, mutta liittoutumattomuus on objektiivinen. Viittasin Ruotsin ilmaisuun, jossa oli eräitä hyviä näkökohtia: se sanoi olevansa liittoutumaton liittoutumiin kuulumaton maa, joka tähtäsi puolueettomuuteen sosan aikana. Sanoin, ett Suomen asema ei muuttunut vuonna 1971, vaikka kommunikeateksti muuttui. Kysyin sitten, olisiko syytä pyrki kokonaan pois tästä kommunikeakäytännöstä, jota meillä ei enää muitten maiden kanssa ollut.

Moskovan vierailumme isäntä Mihail Gorbatshov oli virkeä ja hyvässä kunnossa. Pari viikkoa ennen Moskovan matkaa antamani televisiohaastattelu vanheni viikossa. Itä-Saksan matkani aikana Gorbatshov piti Murmanskissa puheen, jossa hän mm. asettui tukemaan aloitteitamme luottamusta lisäävistä toimista merellisillä alueilla. Kun olimmee majapaikastamme lähdössä Kazakstaniin ja Kirgisiaan suuntautuvalle matkalle ja Andrei Gromyko tuli meitä hakemaan, tarjottiin lähtiessä lasi shamppanjaa. Gromyko katseli laseja ja sanoi: ”Vahvaa shamppanjaa”. Hänen ilmeistään ei voinut päätellä oliko se ironiaa vai huokailua hyvien tapojen löystymisestä.

Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1

torstai 16. kesäkuuta 2011

Perestroikan huippukausi (1986 – 1988)



















Helmi-maaliskuun vaihteessa 1986 järjestetyssä NKP:n 27. puolukokouksessa prosessi Gorbatshovin vallan lujittamiseksi puoluehallinnon eri tasoilla oli vielä kesken. Siksi kokouksessa nousivat esiin tuolloin vain runsaat kymmenen kuukautta hänen valtaantulonsa jälkeen teemat, joissa painotettiin edelleen poliittista jatkuvuutta. Mutta kulissien takan oli ehtinyt tapahtua jo paljon. Sekä puolueen ylimmässä johdossa että alueellisella tasolla monet Breszhnevin kauden johtajat oli siirretty syrjään ja tilalle oli noussut uusi marxismi-leninismille edelleen uskollinen puoluevirkailijoiden sukupolvi. Päähuomio oli edelleen kansantalouden uudistamisessa organisatorisin keinoin. Muilta osin kokouksessa julistettiin neuvostojärjestelmän kulmakivien – kommunistisen puolueen johtavan aseman, suunnitelmatalouden, rauhaan ja tasa-arvoon perustuvan ulkopolitiikan sekä neuvostotyyppisen kansallisuuspolitiikan – erinomaisuutta ja toimivuutta.

Valtaantuloa seuranneen ensimmäisen vuoden aikana kansantalouden uudistamisesta saadut kokemukset opettivat Gorbatshoville, että taloutta ei ole mahdollista erottaa muista yhteiskunnasen toiminnan sektoreista. Samoin hän sai huomata, että ylimmässä valtakunnallisen tason ja aluetason puolue-elimissä toteutetut henkilövaihdokset eivät riittäneet politiikan muuttamiseksi. Kommunistinen puolue, jossa oli lähes 30 miljoonaa jäsentä, oli aivan liian jäykkä ja vanhentunut organisaatio, jotta se olisi aidolla tavalla voinut toimia uudistusliikkeen johdossa. Puolue oli elänyt jonkinlaisessa kulissimaailmassa, jossa todellisuus yhtäältä ja puolueen antama kuva neuvostoyhteiskunnan tilasta toisallat eivät enää kohdanneet toisiaan. Kasvava kuilu erotti puolueen ja sen toiminnan yhteiskunnallisesta todellisuudesta, seikkä jonka yhä useampi neuvostokansalainen oli pannut merkille. Neuvostojärjestelmän pelastamiseksi tarvittiin siksi huomattavasti radikaalimpia toimenpiteitä kuin taloudessa iskusanaksi nostettu ”vauhdittaminen”.

Gorbatshovin taktiikka oli edetä asteittain ja antaa periksi niin vähän kuin mahdollista niille, jotka eivät olleet valmiit muutoksiin. Toisaalta Gorbatshov oli myös realisti, joka tajusi, että muutosten lykkääminen vain vaikeutti tilannetta ja sysäsi Neuvostoliiton yhä syvemmälle kriisiin. Erityisenä vaarana hän piti sitä, että koko kehitys luisuisi asteittain pois puolueen ja valtiojohdon hallinnasta. Siksi hän näkikin tärkeäksi kaikkien räikempien virheiden ja vääristymien poistamisen mahdollisimman nopeasti. Kansantalouden hallintajärjestelmän lisäksi vaadittavia toimenpiteitä olivat puolueen ja kansanedustuselinten välisten suhteiden tarkistaminen sekä Neuvostoliiton historiaa ja sen kuluessa tehtyjä virheit koskevan avoimen keskustelun käynnistäminen.

Vuonna 1986 neuvostoliittolaiseen poliittiseen dialogiin tuli uusi käsite glasnost eli avoimuus. Se tarkoitti periaatteessa keskustelun avaamista vaikeista yhteiskunnallista kysymyksistä sekä ns. historian valkoisten aukkojen – joita Neuvostoliitossa olikin runsaasti – täyttämistä. Glasnost käynnistettiin puoluejohdon valvonnassa, mutta siitä huolimatta se koettiin joksikin aivan uudeksi ja ennen kokemattomaksi ilmiöksi, Keskustelun käynnistämiselle oli antanut lisävauhtia Ukrainassa sijaitsevan Tsernpbylin ydinvoimalassa 26.41986 tapahtunut onnettomuus. Kyseessa oli historian toistaiseksi pahin ydinvoimalakatastrofi, jonka jälkisatoa niitetään vielä tänäkin päivänä. Onnettomuus paljasti useita neuvostojrjestelmän puutteita.

Gorbatshovin uudistuksiin omaksuttiin usein passiivisen vastarinnan linja: perestroikaa ja glasnostia tuettiin juhlapuheissa, mutta arkipäivän politiikassa pidettiin tiukasti kiinni saavutetuista asemista ja entisistä toimintatavoista. Kommunistisessa puolueessa tapahtui vertikaalinen eriytyminen: puolueen johto eli omaa elämäänsä ja pyrki ajamaan läpi uudistuksia, kun puolueen perustasolla vanhat virkailijat ja toimitatavat säilyivät.
Tammikuussa 1987 pidetyssä NKP:n keskuskomitean täysistunnossa puolueen sisäinen muutosvastarinta oli käynyt Gorbatshoville ilmeiseksi. Hän antoi siellä pitämässään puheessa ymmärtää, että puolueen noudattaman politiikan lähtökohtana ollut kehittyneen sosialismin käsite vaati uudelleentarkasteluta. Hänen mukaansa uudistuspolitiikkaa oli laajennettava taloudesta politiikkaan, vauhdittamiseen ja glasnostin rinnalle oli nostettava yhteiskuntaelämän demokratisointi. Mutta mitä demokratisointi tarkoitti yhteiskunnassa, joka oli julistanut kehittäneensä sen jo kaikkia muita maita pitemmälle? Lyhyesti sanottu Gorbatshov vaati, että tavallisten kansalaisten mahdollisuutta osallistua poliittiseen päätöksentekoon tuli parantaa puolueen sisällä ja koko yhteiskunnassa. Puoluevirkailijat tuli jatkossa valita eikä vain nimittää ylempää tulleella käskyllä kuten aikaisemmin oli ollut tapana, neuvostojen vaaleissa tuli tehdä mahdolliseksi usemapien ehdokkaiden asettaminen ja keskeisiin valtiollisiin tehtäviin tuli nimittää myös kommunistiseen puolueeseen kuulumattomia henkilöitä.

Gorbatshov oli koko ajan kahden tulen välissä. Hänelle eivät aiheuttaneet ongelmia vain puolueen vanhoilliset piirit vaan myäs ne, jotka vaativat uudistusten läpivientiä nopeutetussa aikataulussa. Nämä ns. radikaalit uskoivat, että vanhoilliset pyrkivät sabotimaan uudistuksia, ja vaativat siksi niiden vauhdittamista entisestään. Gorbatshovin varovaisuus tulkittiin heikkoudeksi, alistumiseksi pysähtyneisyyden kauden edustajien tahtoon. Kun puolueen eri ryhmittymien välit alkoivat entisestään kärjistyä syksyn 1987 aikana, ajautui Gorbatshov avoimeen välirikkoon Moskovan silloisen puoluejohtajan Boris Jeltsinin kanssa. Erimielisyydet kärjistyiväät keskuskomitean ideologisista asioista vastaavan sihteerin Jegor Ligatsovin ja Jetsinin väliseksi kiistaksi. Ensiksi Jeltsin erotettiin Gorbatshovin suostumuksella politbyroon varajäsenen tehtävästä ja muutamaa päivää myöhemmin Moskovan puoluejohdosta. Seuraavien vuosien aikana Gorbatshov pyrki systemaattisesti estämään Jeltsin paluun keskeisiin valtiollisiin tehtäviin; seikka joka aiheutti pysyvän särön miesten välisiiin suhteisiin ja vaikutti puolestaan siihen tapaan, jolla Gorbatshovia kohdeltiin sen jälkeen kun hän oli itse joutunut valtakoneiston ulkopuolelle.

Lähdeaineisto: Heikki Kirkinen Venäjän historia ISBN 951-1-15799-X

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Ranskan presidentin Mitterandin valtiovierailu 1.-2.7.1987



















Mitterandin valtiovierailu oli sekä kirjoittajalle että valtiovierailujen historiallekin merkittävä. Ensisikin se oli vain runsaan vuorokauden pituinen ja tapahtui Suomen kauneimman lomakesän aikana. Mitterandin vierailun ajankohdastakin saimme lopullisen tiedon vastan kesän alkupuolella. Toiseksi minkään muun valtivierailun yhteydessä, ehkä Romaniaa lukuunottamatta, emme kohdanneet niin paljon yliolkaisuutta ja joutuneet tekemään niin monia muutoksia sekö valmistelujen että itse vierailun aikana kuin Mitterandin Suomen-käynnillä. Kolmanneksi tämö valtiovierailu oli viimeinen adjutanttiaikanani ja minun johdossani toteutunut.

Mitterand sai kunnian testata uudet vastaanottoseremoniat linnan edessä. Mitterand sekä hänen turvaväkensä ja hänen omat tiedottajansa mukaan lukien reippaasti yli sadan kohoava matkaseurue saapui Helsinki-Vantaan lentoasemalle toisella sen ajan kuuluisuudella, Ranskan ilmateollisuuden ylpeydellä Concorde-matkustajakoneella. Kansan Uutiset sanoi koneesta: ”Kone on tyylikäs, nopea, rikkoo äänivallin elegantisti, mutta sillä ei ole menekkiä. Liian kallis, saastuttava, meluisa ja kuluttaa liikaa energiaa, sanovat ostajat.”

Lentoasemalla oli vain pieni vastaanottajajoukko ulkomministeri Sorsan johdolla. Siihen joukkoon kuuluivat seurueeseen erikseen nimetyt edellinen Pariisin suurlähettiläämme, alivaltiosihteeri Ossi Sunell, rouva Irene Sorsa ja kenraalimajuri Pertti Jokinen. Huolimatta vähäisistä seremonioista autot pääsivät liikkeelle kymmenisen minuuttia myöhässä. Tämä harvinainen asia ikään kuin kuvasteli vieraan ja ranskalaistenkin asennoitumista kylässäkäyntiin. Se, joka tulee ensin, odottaa.

Ransakalainen tiedotusväki liikkui omalla erikoiskoneellaan, mikä antaa kuvan toisaalta Ranskan presidentin uutisarvosta kotimaassaan ja toisaalta ehkä siitä, että hänen päätöksensä asettua ehdolle myös toiselle seitsenvuotiskaudelle odotti vain julkilausumistaan. Mitterandin autosaattueen tehdessä matkaa Helsinkiin Koivistot tulivat linnan pihalle ja tervehtivät suomalaisen vastaanottajajoukon, joka seisoi linnan pihalle Espalta katsottuna v-kirjaimen muotoon asetettujen punaisten mattojen oikealla siivellä. Tellervo siirtyi Tarvaisen opastuksella keskimmäiselle portille Koiviston tarkastaessa kunniakomppanian kirjoittaja vanavedessään. Tarvainen piteli hellästi Ranskan väreihin sidottua kukkakimppua, ja komppania veti henkeään vastatakseen pian Koiviston tervehdykseen.

Tarkastuksen jälkeen siirryttiin odottelemaan vieraan saapumista. Hyvä sää ja uusien seremonioiden saama ennakoiva julkisuus oli houkutellut paikalle poliisin arvion mukaan jopa 4000 katsojaa, joiden näköaloja kunniakomppanian taakse rakennettu kuvaajien koroke hiukan rajoitti. Mitterandin auto ajettiin keskimmäisen portin eteen, jossa Koivistot toivottivat heidät tervetulleiksi Suomeen. Sen jälkeen he ”kävelivät rauhallisesti jutellen”, lainaus on kirjoittajan näitä tilaisuuksia varten laatimasta käsikirjoituksesta, linnaan pääoven eteen ja ”asettuivat rinnakkain kasvot merelle päin”. Sillä aikaa ranskalainen seurue oli purkautunut autoistaan ja kiiiruhtivat punaisen maton vasemmanpuoleiseen reunaan. Kun rivit olivat valmiit, Tarvainen antoi soittokunnalle merkin aloittaa kansallislaulut. Niiden jälkeen Mitterandit tervehtivät suomalaisen vastaanottajarivistön ja perinteisen tavan mukaan paikalle kutsutun diplomaattikunnan vanhimman, joka oli tällä kertaa ranskaa sujuvasti puhuva Neuvostoliiton suurläheittläs Vladimir Sobolev.

Koivisto toteaa muistelmissaan: ”Jouduin hänen kanssaan niin paljon tekemisiin, että henkilökohtaiset välimme olisivat voineet olla läheisemmät ja mutkattommat kuin ne olivat. Suhteemme pysyivät kuitenkin hyvin muodollisimman.” Tuntui kuin Suomi olisi ollut Mitternadille yhtä kaukaisen eksoottinen ja vain hetkellistä mielenkiintoa herättävä maa kuin Giuseppe Acerbillekin.

Vierailun pääosa käytettiin vierailuun Raumalla ja Turussa. Turussa oli tarkoitus tutustua Turun linnaan ja nauttia lounas kaupungin isännyydessä, pitää lehdistötilaisuus ja siirtyä sitten jäänmurtajalla Kultarantaan ykistyiselle iltapäiväteelle. Tähn ohjelmakokonaisuuteen jouduttiin kuitenkin tekemään muutoksia aivan loppumetreillä. Jäänmurtaja pudotettiin ensimmäisenä pois, sillä ei ollut ranskalaisten mielestä riittävää uutisarvoa.
Metsäkoneesittelyn poistaminen saatiin tietää niin myöhäään, että oli soitettava Eurajoen maastossa oleville Rauma-Repolan miehille ja pyydettävä heitä pysyttelemään hienotunteisesti metsän siimeksessä kun hurautamme paikan ohi.

Lähdeaineisto Veikko Vesterinen Presidentti Koiviston adjutanttina ISBN 951-20-4963-5

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Koivisto informoi etuäteen kaavailemastaan sinipunasta Moskovaa



















Tammikuun 28. päivän iltana 1987 kokoontui porvarillisia poliitikkoja ja työväenjohtajia helsnkiläiseen loistoravintolaan. Illan isännän Keskuskauppakamarin toimitusjohtajan Matti Auran posket punottivat innostuksesta. Keskuskauppakamari oli järjestänyt todellisen huippupuhujan, Ranskan entisen presidentin Valery Ciscard d`Estaing esiintyi. Tilaisuude henki oli innostava. Näin suoraa puhetta Suomessa harvoin kuultiin. Valery Ciscard d`Estaing puhui jopa Euroopan yhteisestä valuutasta. Se kuulosti suomalaisista täysin uskomattomalta. Paikalla olleet porvaripoliitikot tenttasivat Valery Ciscard d`Estaingin sisäpoliittisista kokemuksista. Kiinnostukseen oli luonnollinen syynsä. Muutama viikko aikaisemmin Paavo Väyrynen, Ilkka Suominen ja Christoffer Taxell olivat solmineet salaisen kassakaappisopimuksen. Porvaripuolueet päättivät yhdistää voimansa hallitusneuvotteluissa, jos niillä olisi seuraavissa eduskuntavaaleissa enemmistö. Tahtia ei ollut haitannut, että sopimusta solmittaessa Väyrynen ja Taxell olivat SDP:n johtaman hallituksen ministereitä.

Idänkauppariita oli merkittävin yksittäinen tapahtuma, joka rikkoi vuosikymmeniä jatkuneen keskustan ja SDP:n yhteistyön. Molemmat ryhtyivät katsomaan uutta kumppania, 20 vuotta oppositiossa ollutta kokoomusta.
Sopimus oli välttämätön, sillä porvarijohtajat eivät luottaneet toisiinsa, ja hankkeen kummisedät Nokian pääjohtaja, vuorineuvos Kari Kairamo ja Kymi-Strömbergin pääjohtaja, vuorineuvos Casimir Ehrnrooth tarvitsivat mustaa valkoiselle. He sijoittivat ja keräsivät muilta yritysjohtajilta useita miljoonia markkoja ylimääräistä vaalitukea porvaripuolueille.

Ulkopolitiikan suunnanmuutokseen hankkeella ei pyritty. Vaalitaistelun aikana Väyrynen vaikuutti, ettei Suomella ole aihetta hakeutua EY:n jäseneksi. Asia oli noussut ensimmäistä kertaa esille Ruotsin kautta. Sikäläinen maltillinen kokoomus oli väläytellyt tukea Ruotsin jäsenyydelle. Porvarihankkeen puuhamiesten oli pakko rauhoittaa Moskovaa. Siten porvarihallituksen sopimuksen teksi oli NKP:n tiedossa jo hyvissä ajoin ennen vaaleja. NKP ei reagoinut tietoon mitenkään, neuvostolehdistö seurasi harvinaisen vaisusti Suomen vaaleja. Vanhoja varoituksia oikeistovoimien noususta ei nyt esitetty.

Vaikka porvaripuolueet saivat eduskuntavaaleissa eduskuntaenemmistön, presidentti Mauno Koivisto ei päästänytkään niitä rakentamaan yhteistä hallitusta. Heti vaalien jälkeen Koivisto kutsui Karasevin luokseen, ja pyysi välittämään puoluelinjaa pitkin tiedon kaavailemastaan sinipunahallituksesta Moskovaan. Karasevin vaikutusvallasta antaa hyvän kuvan Ilkka Suomisen kertomus tapaamisesta viikko vaalien jälkeen. ”Tehtaankatu oli 1987 edelleen hyvin informoitu. Almanakassani vuodelta 1987 on 24.3.1987 klo 9.00 merkintä Felix. Ministerineuvos Karasev joi tuolloin aamukahvia kotonani ja kuunteli sujuvasti miten kerroin hänelle porvarihallituksen syntyvän. Sen jälkeen hän sanoi: Mutta Ilkka, Moskovasta kerrotaan ihan toista. Suomeen on tulossa sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen hallitus.” Näin kokoomuksen puheenjohtaja sai ensimmäisen tiedon hallituksesta, johon hänen puolueensa kuukauden kuluttua menikin. Karasevin Suomiselle antama ennakkotieto osoittautui täsmälleen oikeaksi. Koivisto veti pääministeriksi Harri Holkerin, josta oli muutamaa kuukautta aikaisemmin tehty kokoomuksen presidenttiehdokas. Suomisen pyristely porvarihallituksen puolesta ei enää auttanut.

NKP:n johdossa oli keskusteltu suhtautumisesta uuteen hallitukseen. Osa olisi halunnut protestoida, toisille sinipunakin kelpasi, olihan ohjelma sama. Albert Akulov kertoi, että Moskova hyväksyi sinipuna, sllä ennen kuin tämä (Holkerin) hallitus tuli valtaan, meillä oli täysi varmuus, että sekin hallitus jatkaa samaa ulkopoliittista kurssia ja tekee hyviä aloitteita, ja meilla tulee olemaan yhteisymmärrys.”

Harri Holkeri ja valtionvarainministeri Erkki Liikanen menivät Suomi-Neuvostoliitto-seuran johtotehtäviin. Suomi yritti saada 5.10.1987 Koiviston Neuvostoliiton-vieraiilun kommunikeaan mainintaa Suomen puolueettomuudesta. Neuvostoliitto ei hyväksynyt. Kaikkien eduskutnaryhmien puheenjohtajat osallistuivat 29.12.1987 pääministeri Harri Holkerin johdolla Leningradissa bolsevikkihallituksen suorittaman Suomen itsenäisyyden tunnustamisen 70-vuotisjuhlaan. Vuoden 1988 presidentinvaalit olivat ensimmäiset sodanjälkeiset presidentinvaalit, joihin Moskova ei julkisesti eikä tiettävästi kulisseissakaan puuttunut.

Lähdeaineisto: Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23024-3

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Vahvan markan-politiikan tukipylväs pystytetään



















Kun keskustelut kokoomuksen ja SDP:n välillä alkoivat, niihin oli sidottu niin paljon arvovaltaa, että niiden oli suorastaan pakko johtaa myönteiseen lopputulokseen. Preidentillä ei ollut varaa menettää kasvojaan eikä liioin SDP:tä hallituksesta. Holkeri, joka oli tietoisesti ajanut itsensä poikkiteloin oman puolueensa johdon kssa, ei saanut liioin epäonnista, koska vaihtoehtona olisi ollut jo ulottuvilla olleen pääministeriyden menettäminen ja mitä todennäköisimmin ajatuminen takaisin Suomen Pankin rauhallisiin suojiin. Sorsan itsevaltainen puheenjohtajuuskausi oli synnyttänyt SDP:n sisälle tyytymättömyyttä, joka odotti purkautumistaan. Paineita oli lisännyt sinipunaratkaisun runnominen väkisin läpi epäröivien puolue-elinten. Vaihtoehtoina hänelle olivat joko kunniallinen tehtävien jättäminen ”voittajana” tai väistyminen kesän puoluekokouksessa niiden erovaatimusten siivittämänä, joita erityisesti Erkki Tuomioja oli välittänyt aktiivisesti julkisuuteen. Kokoomuksen arkadialaisille epäonnistuminen oli merkinnyt aktiivisen taustapelin eri vaiheiden paljastumista sekä mahdollisesti myös syntipukin roolia, jos Väyrynen olisi kostoksi lähtenyt ajamaan punamultaa uusin kasvoin. Tällöoin arkadialaiset olisivat ajautuneet puolueessaan paitsioon. Kokoomuksen puoluejohdossa taas uskottiin – osin ehkä Koiviston uhkailujen siivittämänä – että epäonnistuminen veisi puolueen oppositioon ilman mahdollisuutta uuteen yritykseen. SDP:n johtoportaassa puoluestaan vallassa pysymisen halu oli kasvanut sitä mukaa kuin edellytyksiä siihen oli alkanut tarjoutua. - Ja kaiken taustalla vaikuttivat vuoden 1988 presidentinvaalit, joihin SDP:n piirissä oli vedottu jo monta monituista kertaa ja jotka Koivistokin oli pitänyt aktiivisesti mukana.

Kokoomuksen ja SDP:n neuvottelijat tapasivat 15.4. Holkerin pyynnöstä. Tarkoituksena oli selvittää, oliko puolueiden keskeisinä pitämistä kysymyksistä löydettävissä sen asteinen yksimielisyys, ”jonka tunnustelija voi informoida tasavallan presidentile ja jonka jälkeen voitaisiin sitten siirtyä, mikäli yhteisymmärrystä on, hallitusohjelmaneuvotteluihin”. Holkerin tulkinnan mukaan tärkeiksi koteuista aihepiireistä, ”otsikoista”, jotka Suomen Pankin pikakirjoittajat merkitsivät uskollisesti muistiin, ei vallinnut erimielisyyttä puolueiden välillä. Pitkälle samansuuntainen käsitys jäi SDP:n neuvottelijoille, joiden mielestä esiteyty pohjapaperit tarjosivat haluttaessa mahdollisuuden päästä neuvottelutulokseen. Sen esteenä näytti olevan vain kokoomuksen sisäinen tilanne, jonka osalta SDP:n puoluetoimistossa arveltiin, ettei taistelu kokoomuksen eri linjojen välillä ollut vielä ohi. Suomisen ja Väyrysen välisestä sopimuksesta puhuttiin uin yleisesti tiedosta olevasta asiasta. ”Holkeri ja hyvä joukko heidän omaa väkeään on kyllä varmaan vakaumuksellisesti sen kannalla, että hallitus pitäii muodostaa sosiaalidemokraattien kanssa. Mutta sitten on Suomisen linja … sillä on huomattava määrä teollisuuden keskeistä väkeä mukanaan Kari Kairamon johdolla, joka on sitä mieltä, että pitää muodostaa porvarihallitus...”, Sorsa tiivisti epävarmuuden. Toisaalta neuvotteluissa mukana olleet korostivat, miten kategosiesti Holkeri oli esiintynyt ”presidentin miehenä” ja pitänyt etäisyyttä kokoomuksen neuvottelijoihin.

Hallitusneuvottelujen loppusuora alkoi 22.4. peräti 33 neuvottelijan toimin, jotka edustivat sinipuna-akselin ohella myös RKP:tä ja SMP:tä. Tärkein ohjelmatyö oli uskottu pienelle johtoryhmälle. Neuvottelujan käytiin yhtä aikaa kahdessa paikassa: Suomen Pankissa sekä Kesärannassa, missä pääministerin tehtäviä edelleen hoitava Sorsa piti isännyyttä. Nimenomaan siellä neuvoteltiin tärkeimmistä asioista eli talous- ja ulkopolitiikasta. Kun Holkeri omien sanojensa mukaan lähinnä sukkuloi osoitteiden välillä, ei ollut ihme, jos neuvotteluihin osallistuneille jäi se vaikutelma, että neuvotteluja johti käytännössä Sorsa. Holkeria avustivat ministeri Rekola ja presidentinkin media-asioista vastaava Tom Westergård, joten ainakin tiedonkulku Linnaan toimi erinomaisesti. Kokoomuslaisista sinipunaa olivat Holkerin rinnalla pusertamassa kokoon Pekka Alanen, Ulla Puolanne, Jarmo Heiniö ja taustalta käsin Pentti Sillantaus, toisin sanoen arkadialaisten ydinryhmä.

SMP:tä ei tarvinnut houkutella hallitukseen. Holkerin mukaan Pekka Vennamo lupasi sen ”suoralta kädeltä” heti hänen tiedusteltuaan asiaa. Sen sijaan RKP:n Taxell oli nihkeämpi. Holkeri totesi kokoomuksen eduskuntaryhmässä, että RKP:ssä oli kahdenlaista ilmaa. Liikaselle hän mainitsi samasta asiasta, mutta oli tietävinää, että enemmistö RKP:n päättävissä elimissä oli kuitenkin hallitukseen lähtemisen kannalla.

Oppositioon ajautuvassa Kepussa Väyrynen tunnusti katkeroituneena menettäneensä pelin jo 22.4.: ”Keskustapuolueelle häämöttää nyt oppositio. Täm on, se tunnustettakoon, selvä tappio meille. Vaalitulos on täysin mitätöity ja parlamentarismi on tallottu maahan.”. SDP:n ja kokoomuksen puolue-elinten ratkaisevien kokousten jälkeen hän arvioi, että hallituksen tuleva kokoonpano takasi SDP:lle kiistattoman ylivallan. Hän ei kuitenkaan uskonut sinipunakoalition pysyvän koossa kuin enintään presidentinvaaleihin asti. Puolueen kohtalo ja hallitusratkaisu laukaisivat Kepussa rajunpuoleisen sisäisen arvostelun.

Lähdeaineisto: Juhani Suomi Kohti sinipunaa 978-951-1-21969-9

perjantai 10. kesäkuuta 2011

Kokoomuksen ”sankariministerit”


















Sinpunhallitus lähti liikkeelle suurin toivein. Korkeimmalla olivat odotukset luonnollisesti kokoomuksessa. Kun pitkä vuosikymmeniä kestänyt oppositiokausi päättyi ja omat naiset ja miehet pääsivät maan asioista päättämään, puolueen kannattajat odottivat, että nimenomaan keskustan tekemiä virheitä korjataan ja toteutetaan sellaisia uudistuksia, jotka erityisesti kannustavat työntekoa ja rohkaisevat yksityistä yritteliäisyyttä. Samalla toivottiin, että uusi hallitus, jonka pääministeri julisti toteuttavan ”uutta poliittista kulttuuria” lopettaisi kerta kaikkiaan poliittiset virkanimitykset, joihin kansalaiset keskustan pitkällä hallituskaudella oliva kyllästyneet ja joita julkinen sana ei väsynyt kritisoimasta.

Kun hallitus oli toiminut vuoden, Hesingin Sanomat julkaisi 1.5.1988 koko sivun selostuksen siitä, mitä kokoomuksen seitsemän ministeriä ”vuoden verran sankareina” olleet, olivat saaneet aikaan. Selostuksen oli laatinut Pekka Ervasti:

Riemukkaat hurraa-huudot tärisyttivät eduskunnan auditorion 29.4.1987. Kokoomuksen eduskuntaryhmä ja puoluevaltuusto lopettelivat yhteiskokoustaan isänmaallisen innostuksen vallassa. Kokous oli juuri hyväksynyt puolueen menon hallitukseen 21 oppositiovuoden jälkeen. Korkeimpana kuorossa kaikuivat puolueen uusien sankarien, omien ministereiden riemunkiljahdukset. Olemisen sietämätön keveys jatkui kokoomuksessa vielä viikkoja. Tuore ulkomaankauppaministeri kulku kesäkuussa Oulun puoluekokouksessa pitkin käytäviä henkisiä henkseleitään läpytellen rinnassaan lappu, jossa luki yksinkertaisesti: Pertti Salolainen/hallitus. ”Minulla ei ollut mitään roolivaihto-ongelmia”, toteaa puolestaan veroministeri Ulla Puolanne ”Oppositiossa alkoikin jo kyllästyttää turha räksytys.”
Noviisien toimintaa on vuoden aikana seurattu suurennuslasilla. Oppositioon sysätyt kepulaiset ovat tuominneet ministerikatraan sekä kokemattomiksi että saamattomiksi. ”Kokemattomia?” Paskapuhetta. Esimerkiksi Ilkka Suominen hakkaa milloin tahansa kepulaiset roskaministerit”, puuskahtaa eräs uusi yhteistyökumppani, demariministeri.
Demarivirkamies on sitä mieltä, että pitkä oppositioaika on näkynyt parhaiten kokoomusministereiden tottumattomuutena julkisuuteen. Oppositiossa ei hedän lausuntoihinsa paljon huomiota kiinnitetty, mutta kun saman typeryydet putoilevat ministerin huulilta niistä tehdäänkin yllättäen otsikoita.
Kokoomuslaiset ovat kuitenkin olleet nopeita oppimaan: jo marraskuussa (1987) he osasivat sujuvasti syyttää lehdistöä vääristelystä. Kokoomuslaiset ovat hallitsemisen makuun päästyään paukutelleet päätöksiä ja allekirjoittaneet asiapapereita niin, että kokeneemmat ministeritoverit ovat jo ehtineet säikähdellä
”Yllättäen olen silloin tällöin huomannut, ettei kokoomus huomaa joidenkin asioiden ideologista puolta ollenkaan”, päivittelee valtioneuvoston kokeneempaan kaartiin kuuluva ministeri.

Tämä Ervastin huomatus pitää paikkansa, sillä nimenomaan yrittäjiä, verotusta, asuntopolitiikkaa ja omaisuudensuojaa oskevissa kysymyksissä kokoomus oli liian pehmeä, se yleensä taipui ja antoi periksi demareille, joiden ideologiset tavoitteet juuri mainituissa asioissa ovat aina olleet ja ovat kokonaan toiset kuin vapaata yritteliäisyyttä ja yksityistä omistusoikeutta puolustavan kokoomuksen ideologiset tavoitteet. Sen jälkeen Ervasti käsittelee erikseen jokaista Holkerin hallituksen kokoomuslaista ministeriä antaen lyhyen kuvauksen kunkin persoonallisuudesta.

Harri Holkeri on ollut pettymys, tuhahtaa kokoomuksen kansanedustaja. Hän on tyytymätön siihen, että Holkeri pääministeriksi tultuaa nosti itsensä entisten puoluetovereiden yläpuolelle ja omaksui hallituksen teknisen puheenjohtajan roolin. Ja tämä kansanedustaja jatkaa: Puolue tuki Holkeria viime presidentinvaalissa (1982). Hän saisi nyt puolestaan muistaa meitä.
Toinen kokoomuslainen vertaa Holkerin johtamistyyli Juuso Waldenin johtamistyyliin 1950-luvulla: johtaja katselee päältä, mutta ei itse ole mukana tekemässä.
Eräät kokoomuslaiset epäilivät jo keväällä 1987, etteivät Holkerin ja Ilkka Suomisen välit olleet hyvät, kun taas Holkeri oli solminut läheiset ystävyyssuhteet Kalevi Sorsaan. Suomisen ja Holkerin mielipiteet menivät talvella 1988 pahasti ristiin verouudistuksen aikataulun kohdalla. Kun puolueen puheenjohtaja Suominen ja puoluesihteeri Kaila vaativat verouudistuksen kiirehtimistä, Holkeri sanoutui julkisesti irti tästä aikataulusta.
Puheenjohtaja Suominen saa Ervastin haastattelemilta kokoomuslaisilta varsin myönteisen arvionnin. Tähän yhtyy myös Suomisen johtaman ministeriön kansliapäällikkö Wahlroos. Suominen onnistui myös ensimmäisen ministerivuotensa aikana huolehtimaan omasta eläketurvastaan, kun hänet nimitettiin huhtikuussa 1988 Alkon johtajaksi.
Salolainen saa Ervastilta tittelin ”coctail-hai”. Salolaisen aikan on ensimmäisen ministerivuoden aikana kulunut matkustelemiseen ja hän on edistänyt integraatiota osallistumalla eri puolilla maailmaa coctail-tilaisuuksiin. Hän erehtyi ilmaisemaan kantansa kesällä 1987, ettei Suomi liity Euroopan neuvostoon, mutta hallitus päätti keväällä 1988 toisin.
Kanerva oli aluksi ilman omaa salkkua, kansliaministerinä. Hän sotekutui vähän jokaisen ministerin asioihin. Hän joutui aktiivisesti mukaan töelämän uudistukseen ja aiheutti suorastaan ”hirmumyrskyn”. ”Alussa Ike oli asioissa pihalla kuin lumiukko”. STK päätti silloin kouluttaa ministeriä tutustumalla häntä, kuten Matti Puhakkaakin, työelämän ongelmiin.
Taisto T. Pohjala saa tunnustuksen siitä, että hän on tullut hyvin toimeen maatalousväestön ja MTK:n kanssa. Jopa oppositiossa oleva keskusta on hänet jollakin tavoin hyväksynyt.
Puolanne saa tittelin ”prokuristi”. Hän on sitoutunut hiusjuuriaan myöten verouuditukseen ja on liikaa Liikasen ja valtiovarainministeriön ja verohallituksen demarivirkamiesten vietävissä. Sinipuna verouudistus päättyi yleisiin sotkuihin, kun verotus viisästyi kohtuuttomasti tietokoneiden kieltäydyttyä antamasta ajoissa tuloksia.
Viimeisenä esitellään Helena Pesola, jonka toimintaa kuvataan: onko sieltä muuta tullut kuin, että korotetaan viinan ja tupakan hintaa?

Lähdeaineisto: Johannes Virolainen Viimeinen vaalikausi ISBN 951-1-11995-8

torstai 9. kesäkuuta 2011

Muutoksen vuosi 1987


















NKP:n johtaja Mihail Gorbatshov piti hurmahenkistä puhetta 27. puoluekokouksessa 1986. Tuolloin perestroikka oli jo epäonnistunut. Samalla puolueen vanhoillinen siipi ja KGB alkoivat arvostella yhä äänekkäämmin Gorbatshovia. Hän teki virheen nimittämällä vnhoillisen, andropovilaisen Vladimir Kryutskovin KGB:n johtoon keväällä 1987. Myös ”vaikutuspiirin maa” Suomi oli ajautumassa sisäpoliittiseen murrokseen. Kyse oli ennen muuta valtapelistä, kun SDP alkoi vuoden 1985 kuluessa hermostua sen apupuolueen SMP:n kaavailessa yhteistyötä keskustan kanssa. Toisaalta SDP kävi kulisseissa yhteistyötunnusteluja Kokoomuksen kanssa, tässä mukana olleet tunnetaan Arkadia-klubina. Samalla puolue työskenteli idänsuhteittena kehittämiseksi kaikilla rintamilla. Kyse oli SDP:n kohdalla yhä enemmän siitä, miten säilyttää Moskovan luottamus vaihdettaessa hallituskumppani Keskusta Kokoomukseen. Kokoomus teki omia Canossan-matkojaan vuonna 1986 itäblokkiin. Puheenjohtaja Ilkka Suomisen johtama delegaatio vieraili DDR:ssä 4.-7.8.1986, josta Stasi sai kuusisivuisen koosteraportin. Joulukuussa kansanedustaja Ilkka Kanerva avasi puolueen suhteita uudelle tasolle Moskovassa. Tätä matkaa Kanerva pohjusti jo keväällä. Eduskunnan valiokunnan Moskovan vierailulla toukokuussa Kanerva luonnehti NKP:n puoluekokouksen asiakirjoja ”asetuksena rauhasta”. Tällöin valiokunnan puheenjohtaja Erkki Liikanen joutui vastaamaan neuvostopuolen kysymykseen, miksi jotkut suomalaiset valtiolliset toimijat lausuvat, että puolueettomuus muka tarkoittaa puolueettomuutt myös rahankysymyksissä.

Neuvostosuhteiden syventämisen korostamiseen ja Neuvostoliiton kommunistipuolueen 27. puoluekokouksen asiakirjojen ”siunaamiseen” osallistuivat Moskovassa SDP:n ydinjoukko ja ”tervejärkiset keskustalaiset ja kokoomuslaiset”. Samaan aikaan oli hallituspoliittinen pudotuspeli täydessä käynnissä. Liikanen pyysi Moskovassa erillistapaamista NKP:n keskuskomitean varajohtajan Vadim Zagladinin kanssa. Liikanen toivoi 29.5.1986 tapahtuneen keskustelun aluksi ”mahdollisimman korkeatasoisen” NKP:n valtuuskunnan vierailua ja etenkin politbyron jäsenen Jegor Ligatshovin vierailua. Tämä vierailu toteutuikin myöhemmin syksyllä, mikä hermostutti puolestaan Kepun johtoa. Samoin toivottiin Mihail Gorbatshovin vierailun toteutumista ”mahdollisimman pian”.

Liikasen menettelyä voidaan ihmetellä. Hän antaa ymmärtää, että Väyrynen ei enää ollut maan ulkopoliittisen linjan takana. Toisekseen hän kertoo avoimielisesti strategiasta, jolla Väyrynen on tarkoitus syrjäyttää. Voidaan kysyä, suunnitteliko Liikanen NKP:n kanssa hallituskoalition vaihtamista? Sorsa esitti syyskuussa Suomen Kuvalehdessä varovaista optimismia, että Neuvostoliiton talousuudistusten avulla idänkauppa elpyisi. ”Varovaisen optimistinen Sorsa sanoi olevansa haluton leikkaamaan idänvientiä”. Väyrynen vastasi pitämällä idänkaupan vajetta tärkeimpinä syinä korkeaan korkotasoon ja markan arvon epävakauteen. Ulkoministeri väläytteli hallituskriisiä ja vaati idänkaupan pikaista leikkaamista ja länsiviennin kasvattamista. Vastakkain olivat Väyrysen Kairamo-klubi ja Sorsan Arkadia-klubi.

SDP teki asiasta näyttävän konfliktin Väyrysen kanssa Helsingin Sanomat julkaisi 6.11.198 Anneli Sundbergin artikkelin, jossa vuodatetaan tietoja Koiviston ja Väyrysen konfliktista ja kerrotaan Koiviston kurinpalautustoimista, niistä menetelmistä, joista Liikanen vihjaili Zagladinille toukokuussa Moskovassa. Väyrysen vaatimukset kauppapoliittisen kurssin muuttamiseksi lisäsivät Moskovan epäluuloja häntä kohtaan. Mutta Väyrysen arvio oli oikea ja SDP:n väärä, mistä Suomi tuli jarkossa maksamaan kovan hinnan. Lisäksi Neuvostoliiton muutostila oli sellainen, että senkin edun mukaista olisi ollut Väyrysen esittämä kauppapoliittinen remontti. Ympäristöministeri Matti Ahde selittikin doernbergille 25.11.19866. että ”maassa Sorsa johtaa ulkopolitiikkaa”. Hän arvosteli samalla kovin sanoin Väyrystä ja antoi ymmärtää, että tämä ei enää ole varsinaisesti ulkopolittiinen toimija hallituksessa. Ahde kiitti sen sijaan SED:n ”rauhanpolitiikkaa” ja vihjaisi, että tasavallan presidentti joutuu miettimään hallitusratkaisua tarkkaan, kun vasemmisto menettää vaaleissa kannatustaan.
Koiviston määräyksestä SDP:n talousasiantuntija Eero Tuomainen ja Kokoomuksen tutkimuspäällikkö Ilkka Viippola olivat saaneet samoihin aikoihin tehtäväksi sellaisen hallitusohjelman muokkaamisen, joka pudottaisi kepun armotta pois hallituksesta ”ohjelmallisin syin”. Viippola kuului Arkadia-klubin ydinryhmään, Keväällä 1987 valtaan noussut eräänlainen SDP:n ottopoikahallitus ja sen syntyprosessi polki parlamentarismia.

Lähdeaineisto Alpo Rusi Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7486-6