tiistai 31. maaliskuuta 2009

Jäähyväiset suojeluskunnille










Alavieskan suojeluskuntalaisia valmiina harjoituksiin 1930-luvulla

Suojeluskuntajärjestö oli toiminut sodan aikana puolustusvoimien kiinteänä osana. Sen lojaalisuudesta hallitukselle ei ollut epäilyksiä myöskään saksalaissodan alkaessa. Suojeluskunnilla oli myös poliittinen menneisyytensä ja luonteensa, joka nousi esille pian Zdanovin Suomeen saapumisen jälkeen. Tämä tiedusteli 11.10.1944 pääministeri Castrenilta, eivätkö suojeluskunnat ja Suomen Aseveljien Liitto kuuluneetkaan lakkautettaviin järjestöihin. Samaa asiaa koskevan huomautuksen sai myös sosiaaliministeri Eero A. Wuori kaksi päivää myöhemmin. Venäläiset antoivat ymmärtää, ettei ollut syytä säästää järjestöä, joka ilmensi menneisyyden poliittista antagonismia.

Valvontakomission puheenjohtaja kiinnitti presidentti Mannerheimille 30.10.1944 antamassaan vastauksessa huomiota armeijan kotiuttamissuunnitelmaan. Zdanovin kirjelmässä sanottiin suunnitelman olevan ristiriidassa välirauahnsopimuksen kanssa. Pääosa kotiutettavista siirrettäsiin vahvuudeltaan määrittelemättömän suojeluskuntajärjestön käyttöön. Tämä salli mahdollisuuden jätää suojeluskuntaan aseistettuja sotilaita kuinka paljon tahansa yli sen, mitä armeijan vuosiluokat käsittivät. Näin suurin osa asevoimista luovutettaisiin demobilisaation yhteydessä armeijalta suojeluskunnalle, mihin se jäisi "salattuina", mutta sotilaallisessa suhteessa täysin järjestettyinä alamuodostelmina, jotka millä hetkellä tahansa olisivat valmitti tarttumaan aseisiin.
"Liittoutuneiden valvontakomission mielestä lisäarmeijan säilyttämisessä suojeluskunnan muodossa ilmenee pyrkimys poiketa täyttämästä Välirauhansopimuksen 4. artiklaa ja säilyttää muodossa tai toisessa sota-armeija".Kyseinen artikla sisälsi sitoumuksen armeijan rauhanaikaiselle kannalle asettamisesta. "Tämän lisäkis suojeluskunta, ollen hitleriläis-tyyppinen sotilaallinen ja poliittinen järejstö, on Välirauhansopimuksen 21. artiklan mukaisesti hajotettava" Hajotus on toimitettava 7.11.1944 mennessä ja uusi korjattu kotiuttamissuunnitelma jätettävä valvontakomissiolle viimeistään 3.11.1944.

Hallitus saattoi valmiin läkiesityksensä ansiosta jo samana iltana hyväksyä suojeluskuntien lakkauttamista koskevan laksiesityksen antamisen eduskunnalle. Suojeluskuntajärjestön kokous päätti lojaalisti hyväksyä lakkauttamisensa. Eduskunta käsitteli lakiesitystä 31.10.. Kolmannessa käsittelyssä edistyspuolueen Sulo Heiniö piti tunteenomaisen kiitospuheen suojeluskunnille. Puhe provosoi sosiaalidemokraattinen Kalle Jokisen julistamaan, että Suomen työväki iloitsee tuon aseellisen järjestön lakkauttamisesta. Lakkauttamispäviän 7.11. iltana suojeluskuntien ylipäällikkö, kotijoukkojen komentaja kenraaliluutnantti Lauri Malmberg piti radiossa jäähyväispuheen suojeluskunnille.

Valvontakomission brittijäsenet saivat tiedon suojeluskuntien lakkauttamisvaatimuksista vasta sen jättämisen jälkeisenä päivänä. Englannin hallituksen poliittinen edustaja Shepherd esitti epäilyksensä lakkauttamisen tarkoituksenmukaisuudesta. Hän piti suojeluskuntien laukkauttamista kovana iskuna suomalaisille, vaikka he olivat ottaneet tuon kovan iskun vastaan järkevästi ja rauhallisesti. Englannin ulkoministeriö, joka ei aikaisemmin ollut kuulutkaan suojeuskuntajärjestöstä, sai arkistoitavakseen poliittisen edustajansa suojeluskuntaa ymmärtävän raportin. Sen mukaan lakkauttamisesta saattoi olla seurauksena väärinymmärrettyyn patriosmiin ja venäläisvastaiseen mielialaan perustuvan maanalaisen organsiaation syntyminen, Hallitus olisi voinut käyttää suojeluskuntajärjestöä hyväkseen rakentaessaa n ystävällisiä suhteita Neuvostoliittoon. Lisäksi lakkautetun järjestön yhteiskunnallisen ja muun avustustoiminnan loppuminen voisi johtaa eteenkin maaseudulla vaikeuksiin.

Katso
Suojeluskunta Wikipedia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suojeluskunta

Lähdeaisneisto:
Suomen historian pikkujättiläinen ISBN 951-0-14253-0
Sotien sukupolvet Alavieska ISBN 952-90-2407-X

perjantai 27. maaliskuuta 2009

Aseveljien aika



Talvisodan ankarat koettelemukset Suomen kansa saattoi kestää vain äärimmäisin ponnistuksin ja suurin uhrein. Kaikki aineelliset ja henkiset voimavarat oli koottava puolustamaan nuoren valtakunnan itsenäisyyttä ja vapautta. Sisäiset riidat pantiin syrjään ja eri kansalaispiirit laidasta laitaan liittyivät yhteen rintamaan.

Kansan kohtalonhetkellä syntynyt isänmaallinen herääminen muodostui siten yhteiskunnalliseksi murrokseksi, joka vaikutti käänteentekvästi ajattelutapoihin ja yhteiskunnallisiin ratkaisuihin maassamme. Erityisen voimakkaasti tämä kansallinen ja yhteiskunnallinen herätys koettiin rintamamiesten keskuudessa. Rintamiesvastuussa ei kysytty, oliko vierustoveri maalainen vai kaupunkilainen, työmies vai herra, sosialisti, kommunisti vai porvari, suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuva. Kysyttiin vain: Kestämmekö me, kestääkö rintama? Annetut uhrit ja yhteisen vastuun kokeminen synnyttivät aseveljeyden, joka yhdisti lujin sitein sodan kovan paineen alla taistelleet miehet.

Talvisodan päätyttyä halusivat palveluksesta vapautuvat miehet ylläpitää sodassa syntynyttä veljeyttä perustamalla aseveliyhdistyksiä. Ne syntyivät aluksi joukko-osastojen ja rintamalohkojen pohjalle. Aseveliyhdistysten valtakunnalliseksi yhdyssiteeksi 4.8.1940 Suomen Aseveljien Liitto ryhtyi voimallisesti organisoimaan paikallisten aseveliyhdistysten perustamista, koska asevelitoiminnan tarkoituksena ei ollut vain kokoontuminen yhteisten sotomuistojen merkeissä, vaan tehokas työ sodasta kärsimään joutuneiden aseveljien ja heidän omaistensa auttamiseksi.

Aseveljien Liitosta muodostui nopeassa tahdissa laaja valtakunnallinen järjestö, joka ryhtyi toteuttamaan aseveljeyden hengessä vapaaehtoista huolto- ja talkootoimintaa apua tarvitsevien hyväksi. Yhteiskunnallisella julistuksellaan aseveljet pyrkivät yhä jatkuvan maailmansodan luomissa epävarmoissa ja puutteellisissa oloissa ylläpitämään kansalaisten keskuudessa yhteisvastuun tuntoa, keskinäistä auttamisen halua ja tulevaisuudenuskoa.

Suomen jouduttua uudelleen sotaan kesällä 1941 vapaaehtoisen asevelityön merkitys entisestäänkin korostui. Toisaalta toiminta vaikeutui, kun miehet kutsuttin jälleen asepalvelukseen. Vapaaehtoinen talkoo- ja huoltotyö oi kuitenkin jo levinnyt laajaksi valtakunnalliseksi liikkeeksi. Siihen osallistuivat sadat järjestöt ja sadattuhanneet kansalaiset, nuoret ja vanhat, naiset, miehet ja lapset. Tällä vapaaehtoisella työllä oli suorastaan ratkaiseva merkitys kotirintamaamme ja koko kansantaloutemme selviytymiselle sotavuosina.

Suomen Aseveljien Liitto vaikutti elokuusta 1940 tammikuuhun 1945, mikä on valtakunnallisen järjestön eliniäksi varsin lyhyt. Sen toiminta sattui varsin poikkeukselliseen ajankohtaan. Jäsenmäärän nopea kasvu ja tehtäviern vyörynomainen lisääntyminen pakoittivat aseveliliiton kaiken aikaan tarkistamaan toimintasuunnitelmiaan ja organisaatiotakin.

Talkootoiminta on yksi sodanaikaisen yksimielisyyden kauneimpia lukuja. Erittäin monet kansalaiset todistivat juuri sen välityksellä, että yhteishenki ei ollut pelkästään vaikean ajan synnyttämä ylisana, vaan sillä oli myös käytännön vastaavuutta. Monipuolinen talkootoiminta muodosti asevelityössä laajimman perushuollon kokonaisuuden. Aseveljet olivat sitä mieltä, että kansan asia oli nähtävä kokonaisuutena ja toimittava sen mukaisesti. Maan etu oli toisin sanoen asetettava yksityisedun yläpuolelle ja toimittava kokonaisuuden kannalta tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Kipeimmin apua kaipaavaa oli autettava ensin riippumatta siitä, oliko hän invalidi, katuneen aseveljen perhe, siirtoväkeen kuuluva tai muu suuressa pulassa oleva henkilö. Vuonna 1945 lakkautetun asevelijärjestön vaikutus oli merkitykseltään kausakantoinen. Se on jatkunut näihin päiviin saakka.

Suomen Aseveljien Liiton liittotoimikunnan puheenjohtajana toimi kenraaliluutnantti Paavo Talvela ja varapuheenjohtajina kauppalanjohtaja Jorma Tuominen, filosofian tohtori L. Arvi P. Poijärvi ja professori N.A. Osara. Työvaliokunnan puheenjohtajana toimi kenraaliluutnantti Paavo Talvela, toimistovaliokunnan puheenjohtajana L. Arvi P. Poijärvi, talousvaliokunnan puheenjohtajana eversti V.A.M. Karikoski ja huoltovaliokunnan puheenjohtajana kapteeni Väinö Leskinen.

Lähdeaineisto: Keijo K. Kulhan Aseveljien aika ISBN 951-0-09639-3

tiistai 24. maaliskuuta 2009

Suomalaisten kärsimykset
















Jatkosodan jälkeen kotinsa joutui jättämään yli 400 000 suomalaista. Sodan alta lähdettiin kiireessä ja vähin tavaroin. Uusi elämä aloitettiin melkein tyhjästä. Sodanjälkeistä asutustoimintaa koskeva laki vahvistettiin 1945, ja lain myötä alkoi jälleenrakennus. Siirtoväen kannalta keskeinen pykälä oli, että maansaajat tuli sijoittaa uskontonsa, kielensä ja entisen kotipaikkojensa mukaisesti yhtenäisille alueille.

Kesällä 1946 siirtoväen asuttaminen pääsi toden teolla käyntiin. Tosin sitä ennen monet karjalaiset olivat ostaneet itselleen tilan vapaaehtoisilla kaupoilla. Siirtoväelle muodostettiin kaikkiaan 35 350 tilaa. Rakennus- ja raivaustoiminta jatkui vilkkaana koko 1950-luvun ajan. Siirtolaisväestö sijoittui Suomessa hyvin erilaisille alueille: Lounais-Suomen viljelysalueille, Pohjois-Savon ja Keski-Suomen metsäisiin pitäjiin raivaamaan uutta viljelmää, Hämeen tiheisiin ryhmäkyliin, Pohjois-Karjalan vaaroille kauaksi naapureista ja Pohjanmaan vakaan körttikansan keskuuteen. Alkuaikoina karjalaisuus oli hallitseva tunne, joten Karjalan rinnalla moni asia näytti huonommlata: "Tääl`ei ole käkikään, kotona ees käet kukku".

Karjalan siirtoväki joutui rakentamaan talonsa kolmeen, jopa neljäään kertaan: ensin oli koti Karjalassa, sitten pika-asutustila Kanta-Suomessa, uusi koti Karjalassa jatkosodan aikana ja viimeksi asutustila. Rankimman työn joutui tekemään 1900-luvun alussa syntynyt sukupolvi, jonka elämää leimasivat sekä puutteelliset olosuhteet että uupumaton työ. Myös 1920- ja 1930-luvuilla syntynyt sukupolvi koki jälleenrakennuksen aherruksen.

Luovutetun Karjalan kaupunkien siirtoväki asettui erityisesti Helsinkiin, Lahteen ja muihin taajamiin. Etelä_suomen kaupunkeihin sijoittui noin 150 000 karjalasita 1940-luvun aikana. Monelle kaupunkisiirtolaiselle entisen työpaikan sijainti saneli uuden asuinpaikan. Esimerkiksi Enso-Gutzeit pyrki sijoittamaan kaikki vanhat työläisensä.
Katso
Itsenäisyyden kova hinta ja karjalaisten kohtalo
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/itsenisyyden-hinta-ja-karjalaisten.html

Lapin tuhot

Neuvostoliiton asettaman ja 2.9.1944 hyväksytyn ennakkoehdon sekä välirauhansopimuksen nojalla Suomen oli riisuttava aseista ja luovutettava Neuvostoliiton sotilasjohdolle 15.9.1944 Suomeen jääneet saksalaiset sotavoimat. Talvisodan alueluovutusten lisäksi menetettiin Petsamo ja Hankoniemen sijasta vuokrattiin Porkkala. Suomi joutui maksamaan sotakorvauksia 300 miljoonaa dolalria pääasiassa teollisuustuotteina, rajoittamaan asevoimiaan, lakkauttamaan faisistiset järjestöt, luovuttamaan Saksan omaisuuden sekä karkottamaan maassa olevat saksalaiset joukot. Pohjois-Suomessa rintamavastuussa ollut Saksan 20. vuoristoarmeija käsitti 210 000 sotilasta. Saksalaiset olivat tulleet Suomeen elokuussa 1941. Saksalaisilla oli Lapissa useita lentotukikohtia, joissa oli yhteensä yli 300 lentokonetta. Kun näytti ilmeiseltä, että saksalaisten poistuminen ei sujuisi ilman vihollisuuksien puhkeamista, päätti marsalkka Mannerheim Lapin evakuoinneista.
Evakkotielle mukaan otettu karja joutui koville, sillä parhaimmat naudat joutuivat marssimaan useita satoja kilometrejä. Lapin läänin noin 47 000 eläintä käsittävästä karjasta evakuoiktiin Ruotsiin runsaat 21 000 eläintä. Kaiken kaikkiaan Lapista evakuoitiin 103 885 henkeä, joista Ruotsi otti vastaan 56 417 henkeä.

Saksalaiset ryhtyivät hävittämään Lappia, He eivät tyytyneet hävittämään pelkästään maantie- ja rautatiesiltoja, vaan he räjäyttivät monin paikoin rikki pienimmätkin siltarummut. Mitä pohjoisemmaksi mentiin, sitä totaalisempaa rakennusten tuhoaminen oli. Yli 90 prosenttia rakennusta poltettiin tai muuten tuhoutui taisteluissa Enontekiöllä, Sodankylässä, Muoniosa, Kolarissa ja Pellossa. Kaiken kaikkiaan tuhottiin 16 500 rakennusta, Lapin läänissä tuhoutui maanteitä noin 3000 kilometriä. Suomalaiset raivasivat noin 300 000 miinaa ja sodan jälkeen noin 130 000 miinaa sekä tuhansia lentopommeja, Saksalaisten miinoistusten purkamisessa kuoli kaikkiaan 72 ihmistä, viimeinen vuonna 1967. Suomalaiset menettivät kaatuneina 774, haavoittuneina 2904 ja kadonneina 262 miestä.

70 000 suomalaista sotalasta

Toisen maailmansodan aikana lähetettiin 70 000 pinetä suomalaista lasta matkaan sotaakäyvästä Suomesta. Tätä tapahtumaa on kutsuttu "maailman suurimmaksi lastensiirroksi". Useimmat näistä lapsista päätyivät Ruotsiin, noin 4000 Tanskaan ja alle 200 Norjaan. Monet tekivät pitkän matkan monta kertaa. Heitä riepoltetiin maasta, kielestä, ympäristöstä ja perheestä toiseen, kerta toisensa jälkeen. Heitä riepoteltiin heidän suomalaisten vanhempiensa ja ruotsalaisten kasvatusvanhempiensä välillä. He joutuivat koko ajan pelkäämään, että heidän näennäisesti rauhallinen elämänsä hajoaisi pirstaleiksi. Mitä näistä uskomattomista joukkokuljetuksista oikeastaan oli tuloksena? Pelastettiinko nämä lapset elämälle, j ajos niin kävi, millaiseksi heidän elämänsä muodostui? Mitä tapahtui kaikille niille lapsille, joita kuljetettiin edestakaisin tukalissa oloissa venäläishyökkäysten alituisen uhan aikana? Aluksi luultiin, että oleskelu Ruotsissa kestäisi vain lyhyen ajan. Mutta sodan hävittämään Suomeen ei tullutkaan rauhaa.
Talvisotaan seuranneen lyhyen hengähdystauon jälkeen taistelut alkoivat uudestaan, nyt entistä kiivaampina. Ne lapset, jotka oli ehditty palauttaa kotiin, lähetettiin jälleen matkaan. Uuteen epävarmuuteen. Vasta vuonna 1946 kotiinkuljetukset alkoivat lopullisesti. Lapset tempaistiin irti uudesta elinympäristöstään, jonne he olivat ehtineet juurtua ja jossa he olivat ruotsalaistuneet. Laivat ja junat täyttyivät kotiin palaavista lapsista. Ruotsista oli ehtinyt tulla jo heidän kotinsa, heidän kielensä oli ruotsi, heidän kotiväkensä ruotsalaisia. Kuinka he ovat kokeneet tilanteen? Vastaus on julma ja pelottava. Se on hirvittävä kertomus kymmenistä tuhansista pillevistä sodan uhreista, joiden olemassaoloa ei tahdo tunnustaa.
Tottakai molempien maiden viranomaiset uskoivat tulloin tekevänsä niin kuin lapsille oli parasta. Ele oli hyvää tarkoittava, mutta ei ehkä eritysien harkittu. Yhdessä oman perheen kanssa koetut vaarat ja vaikeudet saattavat olla lapselle paljon vähemmän pelottavia kuin se, että joutuu yksinään uuteen ympäristöön. Kuljetukset tuntuivat monista lapsista rangaistuksilta ja petokselta. He kokivat tilanteen niin, että heidät lähetettiin pois,koska vanhemmat eivät halunneet pitää heitä luonaan. Kukaan ei kysynyt mitä lapset itse olisivat tahtoneet. Heidät vain tempaistiin irti elinympäristöstään, omasta perheestään, kielestään,koko tausta sijoitettavaksi uuteen maahan, uuteen perheeseen, uuden kielen pariin.
Nykyisin tiedetään lapsen perusturvallisuuden merkitys. Sen rikkoutuminen aiheuttaa väistämättömästi psyykkkisiä häiriöitä ja vammoja, jotka tulevat usein ilmi vasta myöhemmin. Heistä tuli turvattomia aikuisia, jotka ovat epävarmoja itsestään. Heidän taakkanaan ovat ongelmat, joista he eivät pääse eroon. Pienen lapsen kohdalla suuren sodan vaara on joutua perheestään eroon, Se saattaa tuntua uhkaavammalta kuin pommitukset ja elintarvikepula ja aiheuttaa useampia pitkäaikaisia vaurioita.
Katso
Sotalapsia lähes 80 000
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/sotalapsia-lhes-80-000-suomessa.html

Partisaanien uhrit

Sodan tuomat kauhun hetket eivät jääneet toisen maailmansodan vuosina 1939-1944 ainoastaan rintamalinjojen juoksuhautoihin. Sodan raakuus tuli myös kotirintamalle ja koteihin. Se kohtasi yksinäiset, aseettomat ja turvattomat naiset, lapset ja vanhukset.
Partisaanimurhaajat hyökkäsivtä koteihin kaukana rintamalinjojen takana kylväen pelkoa, kauhua ja kuolemaa. Ne olivat tekoja, joita on mahdoton ymmärtää. Partisaanitoiminnan tarkoitus on sodankäynnissä hiritä vastustajaan toimia myös rintamalinjojen takana ja kotirintamalla. Sillä pyritään sitomaan vihollisen taistelujoukkoja pois etulinjasta niiden taakse vartio- ja takaa-ajotehtäviin. Toiminnan tulee olla mahdollisimman salaista. Hyökkäykset on suoritettava hyvin valmisteltuina ja aina yllätteän. Ne on toeutettava nopeasti. Näin saadaan vihollisen taistelukelpoisia joukkoja mahdollisimman paljon pois etulinjasta ja aiheutetaan edelleen vahinkoja, joilla heikennetään vihollisen taistelumoraalia. Sodan julmuus saattoi sotiemme vuosina astua koteihin missä vain ja milloin tahansa tuhoten kaiken elämän kodin pienimpään ihmistaimeen saakka.
Katso
Vaiettu sota - partisaanien uhrit
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/vaiettu-sota-partisaanien-uhrit.html

lauantai 21. maaliskuuta 2009

Pimeä aika



Zdanov ja Paasikivi














Pääministeri Hackzellin kuolemaan johtanut sairastuminen Moskovassa ja ankara välirauhansopimus loivat poliittisesti ja henkisesti uuden tilanteen. Hallitus uudistui kuitenkin vain vähän. Pääministeriksi tuli korkeimman hallinto-oikeuden presidentti U. J. Castren. Hallitukseen tuli K.A. Fagerholm. Toiseksi kulkulaitosministeriksi valittiin SAK:n puheenjohtaja Eero A. Vuori. Toiseksi ulkoministeriksi Carl Enckelin rinnalle nimitettiin kenraalimajuri A. E. Martola. Oikeusministeriksi tuli Urho Kekkonen, jota oli pidetty syrjässä lähes viiden vuoden ajan. Näin 44-vuotias Kekkonen onnistui siinä, mikä hänen kohtalotovereilleen yleensä on jäänyt vain haaveeksi. Useaan otteeseen poliittisesti kuoleena pidetty ja ilman oman puollueeen tukea hän ponnisti takaisin politiikan huipulle.

Valvontakomissio

Suomalaisten poliittista todellisuutta hallitsi syksyllä 1944 enemmän liittotuneiden valvontakomissio kuin Castrenin hallitus. Komission tulo Helsinkiin perustui välirauhansopimuksen 22. artiklaan. Sen tehtävänä oli pitää yhteyttä liittoutuneiden ylimmän sodanjohdon ja Suomen viranomaisten välillä. Se valvoi välirauhansopimuksen keskeisten artikloiden toteuttamista. Sillä oli oikeus vaatia ja saada Suomen viranomaisilta kaikki tarpeellisina pitämänsä tiedot, ja sen jäsenillä oli esteetön pääsy kaikkien viranomaisten luo. Jos se havaitsi välirauhansopimuksen rikkomuksia, sillä oli oikeus vaatia Suomen viranomaisilta toimenpiteitä, mutta sillä ei ollut välitöntä käskyvaltaa.

Valvontakomission puheenjohtajaksi tuli kenraalieversti Andrei Zdanov, joka oli allekirjoittanut välirauhansopimuksen paitsi Neuvostoliiton myös Englannin puolesta. Kesällä 1940 hän oli johtanut rautaisin ottein Viron muuttamista neuvostotasavallaksi. Leningardin piirityksen aikana hän oli toiminut kaupungin puolustuksen korkeimpana siviiliviranomaisena. Näin keskeisen henkilön nimittäminen valvontakomission puheenjohtajaksi tulkittiin Suomessa pahaenteiseksi merkiksi. Zdanovia pidettiin Kremilin sisäisessä arvojärjestyksessä Stalinin mahdollisena seuraajana. Zdanovin sijainen oli valvontakomission varapuheenjohtaja kenraaliluutnantti Grigori Savonenkov. Valvontakomissioon kuului myös kolme englantilaista nuorta esiupseeria. Valvontakomission englantilaiset jäsenet joutuivat kiusalliseen asemaan, sillä monista tärkeistä asioista he kuulivat suomalaisilta tai lukivat lehdistä jälkikäteen. Komission poliittinen ja taloudellinen asema oli erikoinen. Se oli kuin miehitysjoukkojen esikunta ilman armeijaa.

Kommunistien esiinmarssi

Välirauhan kahden ensimmäisen viikon aikana lakkautettiin maassa satoja järjestöjä julkaisuineen, mm. AKS haarautumineen, IKL ja pienet kansallissosialistiset yhteenliittymät. Myöhemmin lakkautettiin suojeluskuntajärjestö, Lotta Svärd-järjstö ja Aseveliliitto. Vankiloista, tasavallan suojelulain mukaisista turvasäilöistä ja maan alta esiin nousseet kommunistit järjestäytyivät julkiseen toimintaansa. Haluttiin tyytyä epämääräiseen kansandemokratiaan, jota ilmensi SKDL:n perustaminen. Neuvostoliitossa koulutetut puolueen johtavat voimat varmistivvat myös SKP:n laillisen järjestökoneiston perustamisen. Neuvostoliitosta saapui satoja pakolaiskommunisteja, mm. Terijoen hallituksen ministereitä. Marraskuun alussa alkoi SKDL:n äänenkannattaja Vapaa Sana ilmenstyä. Hieman aikaisemmin oli perustettu Suomi-Neuvostoliitto-Seura. Äärivasemmistoon siirtyi henkilöitä jotka halusivat olla voittajien puolella.

Marraskuussa 1945 vaaleissa äänestäjät noudattivat Paasikiven toivomusta "uusista kasvoista". Peräti 107 kansanedustajaa oli uusia. Näissä vaaleissa ei olleet mukana tietyt vanhoilliset ja isänmaalliset henkilät, joille annettiin ymmärtää olla ryhtymättä ehdokkaaksi. Äänestysvilkkaus oli ennennäkemätön 74,9%. Kommunistit palasivat eduskuntaan saadessaan 23,5 % kannatuksen. Vallankumouksen piti tapahtua valtiokoneistoa hyväksikäyttäen. Eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi kohosi Hertta Kuusinen-Leino. Yrjö Leino sai haltuunsa sisäministeriön, josta tuli kommunistien valtiollinen voimakeskus. Puolueen puheenjohtaja Aimo Aaltonen oli Valtiollisen poliisin voimamies apulaispäällikkönä.
SKDL:n kannatotot sotasyyllisyyskysymyksessä olivat pääasiassa sisäpolitiikkaa. Niiden avulla tehtiin lisää poliittista tilaa uudelle vasemmistoryhmölle. SKDL esitti sotasyyllisyyttö koskevan välikysymyksen 29.6.1945. Hertta Kuusinen luetteli eduskuntapuheessaan sotasyyllisinä pitämänsä henkilöt: presidentti Risto Ryti, pääministeri J.W. Rangell ja Edwin Linkomies, lähettiläs T.M. Kivimäki ja valtionvarainministeri Väinö Tanner. Sisäministeri Leino paljasti asekätkennän välikysymyskeskustelussa.

Asekätkentä

Syksyn 1944 sekasortoisissa oloissa, Lapin sodan jatkuessa ja reserviläisten kotiutuessa 5.12. mennessä, tapahtui monenlaisia asioita. Päämajan everstit Nihtilä ja Haahti järjestivät aselevon voimaantultua laajan joakiseen sotilaspiiriin ja useisiin kuntiin asti ulottuvan organisaation aseiden kätkemiseksi eri puolille maata kotiuttamisen yhteydessä miehityksen uhkan ja kommunistien kumouksen varalta. Suojeluskuntapiireihin nimettiin kätkentää johtavat upseerit. He keräsivät ympärilleen luotettavan henkilöstön, jossa oli lopulta kaikkiaan noin 5000 miestä. Tämä organisaatio käkti joulukuun 1944 mennessä aseet ja varusteet noin 35 000 miestä varten. Operaatio oli erittäin vaarallinen. Se oli selvästi ristiriidassa välirauhansopimuksen määräysten kanssa ja sen toteuttaminen pakotti antamaan vääriä tietoja valvontakomissiolle. Asekätkentäjutussa oli kaikki suuren poliittisen onnettomuuden tunnusmerkit. Päämajan tiedusteluosasto, jota olivat johtaneet everstit Pesonen ja Hallamaa siirtyivät eräiden muidenkin sotilaallisten avainhenkilöiden tavoin pois maasta, järjesti Stella Polaris juttuna tunnetuksi tulleen salaisen arkistomateriaalin sekä tiedusteluasiantuntijan kuljetuksen Ruotsiin.

Oulussa tehty ilmianto laukaisi suman liikkeelle. Nihtilä ja Haahti pidätettiin ja kaikkiaan kuulusteltiin lähes 6000 henkilöä ja 1700 pidätettiin tai vangittiin. Kommunistien hallitsema Valpo käytti asekätkentäjuttua myös yleisten poliittisten tavoitteidensa ajamiseen. Tutkintaa oli suorittamassa kaikkiaan 180 henkilöä ja kuulustelupöytäkirjoja tuli yli 45 000 sivua. Vankeustuomioita langetettiin 1500 henkilölle ja Haahti sai kuusi vuotta kuritushuonetta.

Sotasyyllisyys

Suomen laki ei tunne sotasyyllisyyttä ja sotaan ryhtyminen voi olla rikoss vain jos siinä on noudatettu lainvastaisia muotoja. Poliittisen tarkoituskenmukaisuuden perusteella sotasyyllisyyttö ei voi määritellä. Pitkin kesää valvontakomissio tiedusteli moneen kertaan sotasyyllisyyskysymyksen kehityksestä Neuvostoliittolaiset toistivat usein, että jos Suomi ei itse rankaise sotasyyllisiä, Neuvostoliitto sen kyllä tekisi. Valvontakomissio esitti erikoislain säätämistä ja asian nopeaa ratkaisemista. Suomen perustuslaki ja sodan voittaneiden suurvaltojen arvovalta oli joutunut ristiriitaan. Runsaat kymmenen päivää kestäneen neuvottelukierteen jälkeen eduskuntaryhmien puheenjohtajien ja presidentti Mannerheimin vastus murtui. Presidentti antoi 21.8.1945 eduskunnalle lakiesityksen sotaan syyllisten rankaisemiseksi. Esityksessä sotasyylliseksi määriteltiin se, joka "hallituksessa ratkaisevalla tavalla on vaikuttanut Suomen liittymiseen sotaan vuonna 1941 tai estänyt sodan aikana rauhan aikaansaamisen". Laki rajasi talvisotaan johtaneen kehityksen sotasyyllisyyskysymyksen ulkopuolelle. Sotasyyllisyyden oikeudellista arviointia varten perustettiin erityistuomioistuin. Oikeuskansleri velvoitettiin ajamaan syytettä. Oppositio hyökkäsi kiivaasti hallitusta vastaan sekä oikeudellisen että poliittisin perustein. Kritiikin pääosa kohdistui siihen, että laki oli taannehtiva. Perustuslakivaliokunta osoitti lakiesityksen epäkelvoksi ja hallitusmuodon vastaiseksi. Perustuslakivaliokunnan lausunto oli murskaava. J.K. Paasikivi ja oikeusministeri Kekkonen pitivät eduskunnassa laajat puheenvuorot ja kertoivat, että muuta vaihtoehtoa ei ollut. Perustuslakivaliokunta joutui taipumaan puheenjohtajansa sanoin "kirvelevin sydämin, mutta kylmästi harkiten".

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti alkoi 15.11.1945. Keskiviikko 20.2.1946 oli ratkaisun päivä. Aamulla Kekkonen kertoi Paasikivelle, että maalaisliittolaiset tuomarit olivat suostuneet muuttamaan kantansa. Näin oikeus oli saanut postia istuntoonsa hallitukselta. Lopulliseksi päätökseksi tuli Rytille 10 vuotta vankeutta, Rangellille 6 vuotta, Linkomihelle 5,5 vuotta vuotta vankeutta, Ramsaylle 2,5 vuotta vankeutta, Tannerille 5,5 vuotta vankeutta, Kukkoselle 2 vuotta vankeutta, Reinikalle 2 vuotta vankeutta ja Kivimäelle 5 vuotta vankeutta.

Kriisivaiheessa valtion etu oli tärkeämpi tavoite kuin oikeudenmukaisuuden toteutuminen. Näin turvauduttiin laittomuuteen isänmaan pelastamiseksi. Presidentti Mannerheim erosi tehtävästään vuonna 1946 ja eduskunta poikkeuslailla valitsi Paasikiven hänen seuraajakseen kuusivuotiskauden loppuajaksi. Vuonna 1950 Paasikivi valittiin uudelleen presidentiksi.

Katso
Akateeminen Karjala Seura
http://fi.wikipedia.org/wiki/Akateeminen_Karjala-Seura

Lotta Svärd- järjestö
http://fi.wikipedia.org/wiki/Lotta_Sv%C3%A4rd

Lottamuseo
http://www.lottamuseo.com/fi/jarjsynty.htm

Suojeluskunta
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suojeluskunta

Asekätkentä
http://fi.wikipedia.org/wiki/Asek%C3%A4tkent%C3%A4

Sotasyyllisyys
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sotasyyllisyysoikeudenk%C3%A4ynti

professori Jyrki Virolaisen kirjoitus
http://www.prokarelia.net/fi/?x=artikkeli&article_id=1759&author=104

Yle arkisto

http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=4

http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=3

http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=6

perjantai 20. maaliskuuta 2009

Lapin sodassa



Lapin Sodassa on Wolf H. Halstin talvella 1945 kirjoittama kirja jalkaväkirykmentti 11 kohtaloista niin sanotussa Lapin sodassa, saksalaisia vastaan käydyissä taisteluissa. Wolf H.Halsti kirjoittaa, että sota ansaitsee tulla kuvatuksi jotta tiedetään mitä se on niidenkin keskuudessa, jotka eivät ole joutuneet sen jalkoihin.

Rykmentissä olivat aluksi Keski-Pohjanmaan nuoret asevelvolliset enemmistönä. Tappiot, koitiuttamiset ja täydennys muuttivat kuitenkin sodan kuluessa huomattavasti sen kasvoja. Loppuun asti olivat pohjalaiset talonpojat ja työmiehet leimaa antavina. Heidän kanssaan oli helppo tulla toimeen kunhan vain oli rehellinen heitä kohtaan.

Halsti kirjoittaa Tornion valtauksesta näin: Tornio oli siis meidän ja voimme lähettää Ouluun sikäli myönteisen tiedon. Olimme vallanneet saksalaisten tärkeän tukikohdan varastoineen, useita moottoriajoneuvoja, joukon rautatiekalustoa, katkaisseet saksalaisten vetäytymistien ja ottaneet puoli toista sataa vankia joista puolet haavottuneina. Omat menetyksemme olivat raskaat, noin kaksisataa kaatunutta ja haavoittunutta. Tulos ei ollut hyvä, ei edes tyydyttävä. Etenemisen välitöntä jatkamista ei voinut ajatellakaan. Joukot olivat pimeässä sekaantuneet, nälissään, väsyneet ja kastuneet.

Olin antanut käskyn viinavarastojen etsimisestä ja vartiomisesta ja sitä myös yritettiin noudattaa. Torniolaiset, jotka tiesivät enemmän kuin me, olivat viinavarastoilla perillä viimeistään yhtäaikaa kuin me. Väsyneet ja nälkäiset soturit imivät kuten intiaanit, itseensä tulilientä kuin sienet ja hetkessä oli helvetti irti. Hoilattiin, kiljuttiin, ammuttiin ja lyötiin rikki mitä eteen sattui. Ainakin yhdessä tapauksessa vartiomiehet näyttivät esimerkkiä.

Rautatieaseman odotushuoneessa kaatoivat umpihumalaiset varuskuntahuorat saksalaisten sinne hylkäämät vaikeasti haavoittuneet täyteen viinaa. Joukossa oli vatsaan ammuttuja. Sota on ristiriitoja ja intohimoja täynnä. Suurin jalous ja eläimellisin meno viihtyvät sen poluilla vierekkäin. Vielä aamun valjetessa löydettiin kaduilta ja pihoista miehiä nukkumassa sateessa omassa liassaan, ilman aseita, jopa ilman vaatteita. Jumalan kiitos, etteivät saksalaiset keksineet sinä yönä ryhtyä vastahyökkäykseen. Se olisi ollut rykmentin loppu.

Olin monasti ihaillut stukien hyökkäyksiä ja niiden vaikutusta. Nyt sain kerran kokea myös niiden maalitauluna olemisen. Ne syksyivät kauniissa ketjussa peräkkäin Ala-Raumon siltaa ja sen ympäristöä kohti irrottaen pomminsa ja kääntyen taas jyrkästi pystyyn. Seurakuntamme hajosi kuin akanat tuuleen. Itse painelin henkeni edestä erään ladon nurkalle josta voin nähdä maantien ja sillan. III/JR 53:n pääosa oli jo silloin tullut sillan yli mutta ojat olivat täynnä väkeä. Muutamat miehet juoksivat aivan hysteerisinä ympyrässä tai tietä pitkin osaamatta suojautua. Hevosia kiiti täyttä neliä pakoon tästä pikku helvetistä. Joka puolella räjähteli pommeja ja satoi kiviä, soraa ja mutaa.

JR 53:n kohdalta kuului taukoamaton myräkkä. Tykit jymisivät, heittimet tömisivät, it-tykit nakuttivat ja konekiväärit pörräsivät yhtenään. Ja tämä suorastaan infernaalinen kuoro, jota säesti valoammusten monikirjava tanssi, lähestyi lähetymistään kertoen ehdottoman täsmällisesti, että meikäläiset perääntyivät. Kysymyksessä ei voinut olla mikään muu kuin moraalinen luhistuminen. Näytelmä oli surkea, sillä luhistuminen oli täydellinen. Oli kyse apaattisesta tilasta, täydellisestä tahdon murtumisesta ja piittaamattomuudesta. Vaellettiin talosta taloon särkien mitä eteen sattui. Juotiin ja syötiin kellareissa ja komeroissa. Missä oli viinaa siellä juotiin. Samaan aikaan komppaniamme parhaimmisto epätoivoisesti taistellen ja verta vuottaen yritti sulkea hiippareiden jättämät aukot ja pysäyttää niihin tunkeutuneen vihollisen.

Helvetti oli päässyt irti joka suunnalla. Tykistö jylisi niin, että maa tärisi ja ikkunat helähtelivät. Pohjoisessa ja idässä kohosi aamuhämärästäkin erottuva musta seinä rintamien ylle. Harhautuneet tykkien ja konekiväärien valojuovasuihkut lensivät kaikista ilmansuunnista maastomme yli viuhuen ja suristen. Selustassamme räjähtelivät raskaat kranaatit joka puolella aina Röytän eteläkärkeä myöten ja rintaman yllä sähisivät lukemattomat valoraketit pitkänä kaarena Ala-Raumon suusta Tornionjolla saakka. Tämä oli ratkaisutaistelun enne koko lohkollamme. Ennen iltaa olisi kohtalomme ratkaistu.

Kohtalo teki tässä taistelussa pataljoonalle irvokkaan kepposen. Se joutui tuhoamaan saman Vuoristojääkärirykmentti 218:n pataljoonan joka oli vaihtanut sen Uhtuan lohkolta vuoden 1944 maaliskuussa divisioonamme lähtiessä Kannakselle. Jopa keskenään vaihtaneet komppaniat ja niiden päälliköt joutuivat keskenään taisteluun. Minun kulkiessani illalla taistelukentällä olivat haavoittuneet saksalaiset osaksi vielä korjaamtta ja heistä eräät kutsuivat minua nimeltä pyytäen lievennystä tuskiinsa.

Vuoristojääkärirykemntti 218 ja Vuoristojääkärirykmentti 206 muodostivat 7. Vuoristodivisioonan, joka vain muutamia kuukausia sitten oli vapauttanut meidät Uhtuan lohkolta. Sen komentaja kenraaliluutantti Krakau, tosi hieno ihminen ja sotilas, oli läheinen ystävämme, sen upseerit ja komentajat kaikki tuttujamme. Juuri tämän joukon kohtaaminen oli meille kova isku. Nyt se makasi asemissamme maahan lyötynä ja sen veriset rippeet kokoontuivat jossakin Lapin metsissä.

Tervolasta Rovaniemen edustalle

Lokakuun 11. päivän aamu näki rivistomme matkalla kohti Rovaniemen kauppalaa. Yöllä oli jättiläistulipalojen kajot kehttonaat meitä uusiin ponnistuksiin. Miinat olivat heti alusta suorastaan pirullisen taitavasti sijoitetut. Polkumiinat olivat niin herkkiä että niiden poistaminen oli erittäin vaikeata, jopa mahdotontakin. Myös hyökkäysvaunumiinat oli herkistetty siten, että alempi laukesi ylempää poistettaessa. Erittäin ilkeitä olivat niin sanotut hyppymiinat. Ansoitetut talot muodistivat aivan oman lukunsa. Alituinen epävarmuus tuntui ilkeältä.

Tarvitsimme ainakin tuhat paria saappaita, satoja talvi- ja päällystakkeja ja täydelliset alusvaatteet tullaksemme toimeen. Aseet kaipasivat perustellista hoitoa, miehet ja hevoset lepoa. Johto oli uupunut kolmen viikon uskomattomasta vastuusta, taistelusta vihollista olosuhteita ja omien miesten väsäshtämistä vastaan. Menimme joukolla katsomaan Rovaniemen hävitystä kuultuamme lähettiemme kauhukuvaukset. Olen nähnyt paljon vihaa, sadismia ja idioottimaisuutta mutta saksalaisten joukkojen riehunta Rovaniemen vaiheessa ja sen jälkeen voitti kyllä kaiken.

Lähdeainesto: Wolf H. Halsti Lapin sodassa ISBN 951-1-19921-8

perjantai 13. maaliskuuta 2009

Suomi juostiin, hiihdettiin ja painittiin maailmankartalle






"Hymyilevä Hannes" Kolehmainen juoksi vuonna 1912 Tukholmassa Suomen maailmankartalle.






"Juoksijoiden kuningas" Paavo Nurmi voitti vuosien 1920-28 olympialaisissa yhdeksän kulta- ja kolme hopeamitalia. Vuonna 1932 Nurmi ei saanut osallistua olympialaisiin Ruotsista tulleen ammattilaissyytteen takia. "Peräseinäjoen susi" Ville Ritola juoksi vuosien 1924 ja 1928 olympiakisoissa viisi kultaa ja kolme hopeaa. Suomalaisen kestävyysjuoksun riemujuhla koettiin 1936, kun kolme suomalaista kukisti 10 000 metrillä muut, viimeiseksi pienen japanilaisen.

Painija Kustaa Pihlajamäki osallistui neljiin olympialaisiin ja sai kaksi kultaa ja yhden hopean. Hiihtäjien taajasta joukosta nousi muun muassa Kalle Jalkanen, joka viestissä kuroi umpeen toivottoman pitkältä näyttävän etumatkan ja nosti Suomen voittoon.

Itsenäisen Suomen urheilijat menestyivät paremmin kuin pienen maan urheilijoiden oikeastaan olisi kuulunut menestyä. Itsenäinen valtio nosti itseään esiin urheilun avulla. Urheileva kansalainen osoitti, että me olemme jotakin. Uskoa urheiluun kansakunnan rakentajana kuvaa myös se, että suojeluskuntajärjestelmä edisti innokkaasti urheiluharrastusta. Oman annoksena urheiluhuumetta suomalainen sai sanomalehdistä, 1920-luvun lopulta alkaen myös radiosta. Urheilusta tuli yksi lehtien kilpailukeinoista. Urheilusivut kohotti itsetuntoa. Urheilu yhdisti Suomen kansaa. Urheilumenestys oli laaalla pohjalla.

Hannes Kolehmainen kiedottiin Tukholman kisoissa ja niiden jälkeen toinen toistaan häikäisevämpiin superlatiiveihin. Hän oli ihme, palvottu sankari, joka kohosi huippu-urheilun symboliksi. Hannes Kolehmaisen suvereeni ylivoima tuli selvästi näkyviin 5000 ja 10 000 metrin loppukilpailusissa ja 8000 metrin murtomaajouksussa, Tukholman 5000 metrin juoksussa käytiin valtava kaksintaistelu. Kun matkaa on jäljellä enää 50 metriä Hannes Kolehmainen siirtyy Bouinin rinnalle. Ranskalainen ei hellitä. Kolehmainen tunkee väkisin rintansa ranskalaisen edelle ja suomalainen leikkaa maalinauhan metrin edellä kilpailijaansa. Ajanottajat hämmästyvät. Kellot pysähtyvät osoittamaan lukemia, jotka tuntuvat mahdottomilta. 14 36,6 on puolisen minuuttia virallista maailmanennätystä parempi. Millaista riemua tämä kaksinkamppailu aiheutti Suomessa?

Elokuun 20.s 1920 oli Paavo Nurmen ensimmäinen suuri urheilupäivä. Tuleva juoksijain kuningas teki ensimmäisen suuren juoksunsa, jossa toiset olviat vain välttämätöntä matkaseuraa, jotta kilpailu olisi juoksijoiden välinen eikä vain yhden ihmisen taistelu aikaa vastaan. 10 000 metrin juoksussa nuori suomalainen, jonka nimi oli vielä monelle katsomossa istuvalle hämärä, erkani kuin aave kilpaveikoistaaan. Ranskalainen Guillemot jäi viimeisen sadan metrin matkalla 15 tai 30 metriä. Paavo Nurmi oli voittanut. Keihäänheitossa Suomi otti nelosvoiton. Painijat saavuttivat Antwerpenissa viisi kultamitalia.

Ville Ritola ja Paavo Nurmi suorittivat ankarimmat kaksinkamppailnsa olympia-areenoilla Pariisissa ja Antwerpenissa. Ville Ritolan uroteko oli Pariisissa 3000 metrin estejuoksun kultamitalin voittaminen. Albin Stenroos kirjoitti nimensä olympiamaratonin voittajien luetteloon Pariisin helteessä 1924. Hän saavutti erään kaikkien aikojen ylivoimaisimmista olympiamaratonvoitoista.

Ani haarvat urheiljat ovat olleet aikanaan niin suvereenja lajissaan kuin Matti Järvinen keihäänheitossa 1930-luvun alusta aina vuoteen 1938. Ilmari Salminen juoksi yhdessä Arvo Askolan ja Volmari Iso-Hollon kanssa Berliinissä kolmoisvoiton 10 000 metrillä.
Amsterdamin kisoissa painijoukkueemme oli voimakas ja iskukykyinen, Suomen menestyksekkäin oli hurjapää Väinö Kokkinen, joka voitti lujan keskisarjan puhtaalla pelillä selättäen kaikki vastustajansa.
Näin suomalaiset ovat menestyneet olympiakisoissa ennen toista maailmansotaa

Tukohlma 1912
5000 m:
1. Hannes Kolehmainen 14.36,6 ME
10 000 m:
1. Hannes Kolehmainen 31.20,8
Maastojuoksu n. 12 000 m:
1. Hannes Kolehmainen 45.11,6
4. Jalmari Eskola 46.54,8
6. Albin Stenroos 47.23,4
Kuulantyöntö:
4. Elmer Niklander 13.65
Kuulantyöntö molemmin käsin:
3. Elmer Niklander (14,71+12,43)
6. Paavo Aho (12,72+10,58)
Kiekonheitto:
1. Armas Taipale 45,21
4. Elmer Niklander 42,09
Kiekonheitto molemmin käsin:
1. Armas Taipale 82,86 (44,68+ 38,18)
2. Elmer Niklander 77,96 (40,28+37,68)
Keihäänheitto:
2. Julius Saaristo 58,66
4. Juho Halme 54,65
5. Väinö Siikaniemi 52,43
Keihäänheitto molemmin käsin
1. Julius Saaristo 109,42 (61,00ME+48,42)
2. Väinö Siikaniemi 101,13 (54,09 + 47,04)
3. Urho Pelkonen 100,24 (53,58+46,66)
10-0ttelu
6. Waldemar Wickholm 7058,795
Paini
Höyhensarja (60kg)

1. Kaarlo Koskelo
3. Otto Laasanen
4. Kaarlo Leivonen
Kevytsarja (67,5 kg)
1. Emil Väre
Välisarja A (75kg)
3. Alfred Asikainen
Välisarja B (82,5 kg)
2. Ivar Böling
Raskas sarja (yli 82,5 kg)
1. Yrjö Saarela
2. Johan F. Olin
Pyöräily 320 km
6. Antti Raita 11.28.38,5
Joukkueajo
5. Suomi ( Antti Raita, V.O.Tilkanen, J.W.Kankkonen, Hjalmar Väre)
Ammunta
Vapaakivaari joukkue
5. Suomi ( Voitto V.Kolho, Heikki Huttunen, Gustaf Richard Nyman, Emil Holm, Huvi Tuiskunen, Vilho Vaukonen).
Hirviammunta, kertalaukaukset
3. Nestori Toivonen
Joukkue
3. Suomi ( Axel Fredrik Londen, Nestori Toivonen, Iivo Väänänen, Ernst Rosnqvist)
Haulikkoammunta
4. Gustaf A. Schnitt 88
Joukkue
5. Suomi ( Edvard Bacher, Karl Fazer, Robert Huber, Gustaf A. Schnitt, Emil J. Collan, Axel Fredrik Londen)
Jalkapallo
4. Suomi ( August Syrjäläinen, Jalmari Holopainen, Göstä Lofgren, Knut lUnd, Eino Soinio,Viljo Lietola, Lauri Tanner, Bror Wikberg, Jarl Öhman, Artturi Nyyssönen, Algot Niska, Ragnar Wikström, Kaarlo Soinio)

Antwerpen 1920
5000 m
2. Paavo Nurmi 15.00,0
4. Teodor Koskenniemi 15.17,0
10 000 m
1. Paavo Nurmi 31.45,8
Maraton
1. Hannes Kolehmainen 2.32.35,8
5. Juho Tuomikoski 2.40.10,8
Maastojuoksu n. 8000 metriä
1. Paavo Nurmi 27.15,0
3. Heikki Liimatainen 27.37,4
6. Teodor Koskenniemi 27.57.2
Joukkue
1. Suomi ( Paavo Nurmi, Heikki Liimatainen, Teodor Koskenniemi)
Kolmiloikka
1. Vilho Tuulos 14.50
Kuulantyöntö
1. Ville Pörhölä 14.81
2. Elmer Niklander 14.15
Kiekonheitto
1. Elmer Niklander 44.68
2. Armas Taipale 44.19
Keihäänheitto
1. Jonni Myyrä 65,78
2. Urho Peltonen 63,50
3. Paavo Johansson 63.09
4. Julius Saaristo 62,39
Painonheitto (25,4 kg)
6. Johan Pettersson 9,45
5-ottelu
1. Eero Lehtonen
3. Hugo Lahtinen
10-0ttelu
6. Waldemar Wickholm
Paini
Höyhensarja (60 kg)
1. Oskar Friman
2. Heikki Kähkönen
Kevytsarja (67,5 kg)
1. Emil Väre
2. Taavi Tamminen
Keskisarja (75 kg)
2. Arthur Lindfors
3. Matti Penttilä
Raskas keskisarja (82,5 kg)
2. Emil Rosenqvist
Raskassarja (yli 82,5 kg)
1. Adolf Lindfors
3 Martti Nieminen
Vapaa paini
Kevytsaraja (67,5 kg)
1. Kalle Anttila
Keskisarja (75 kg)
1. Eino Leino
2. Väinö Penttala
Ampuminen vapaakivääri 3x 40 lauk.
joukkue
4. Suomi ( Voitto V. Kolho, Kalle K. Lappalainen, Veli Nieminen, Magnus Wegelius, Vilho Vauhkonen)
Sotilaskivääri (300m)
3. Vilho Vauhkonen 59
joukkue
3. Suomi ( Voitto V. Kolho, Kalle K. Lappalainen, Veli Nieminen, Magnus Wegelius, Vilho Vauhkonen)
Hirviammunta, kertalaukaukset
joukkue
2. Suomi (Robert Tikkanen, Nestori Toivonen, Magnus Wegelius, Kalle K. Lappalainen, Yrjö Kolho)
Parilaukaukset
joukkue
3. Suomi (Robert Tikkanen, Nestori Toivonen, Magnus Wegelius, Vilho Vauhkonen, Yrjö Koho).

Parsiisi 1924
1500 m
1. Paavo Nurmi 3.53,6
5000 m
1. Paavo Nurmi 14.31,2
2. Ville Ritola 14.31,4
5. Eino Seppälä 15.18,4
10 000 m
1. Ville Ritola 30.23,2 ME
3. Eero Berg 31.43,0
Maraton
1. Albin Stenroos 2.41.22,6
4. Lauri Halonen 2.49.47,4
Maastojuoksu (10650 m)
1. Paavo Nurmi 32.54,8
2. Ville Ritola 34.19,4
Joukkue
1. Suomi (Paavo Nurmi, Ville Ritola, Heikki Liimatainen)
3000 m estejuoksu
1. Ville Ritola 9.33,6
2. Elias Katz 9.44,0
5. Karl A. Ebb 9.56,4
Pituushyppy
4. Vilho Tuulos 707
Kolmiloikka
3. Vilho Tuulos 15.37
4. Väinö Rainio 15,01
Kuulantyöntö
4. Hannes Torpo 14,45
6. Elmer Niklander 14.26,5
Kiekonheitto
2. Vilho Niittymaa 44,95
Moukarinheitto
4. Erik Eriksson 48,74
Keihäänheitto
1. Jonni Myyrä 62,96
4. Yrjö Enqvist 57,56
5-ottelu
1. Eero Lehtonen
4. Leo Leino
6. Hugo Lahtinen
10-ottelu
4. AntonHuusari
Paini
Kääpösarja (58 kg)

2. Anselm Ahlfors
3. Väinö Ikonen
Höyhensarja (62 kg)
1. Kalle Anttila
2. Aleksadr Toivola
Kevytsarja (67,5 kg)
1. Oskari Friman
3. Kalle Westerlund
Keskisarja (75 kg)
1. Edward Westerlund
2. Arthur Lindfors
Raskas keskisarja (82,5 kg)
3. Onni Pellinen
5. Emil Wecksten
Raskas sarja (yli 82,5 kg)
2. Edil Rosenqvist
Vapaa paini
Kääpiösarja (56 kg)

1. Kustaa Pihlajamäki
2. Kaarlo Mäkinen
Höyhensarja (61 kg)
5. Edvard Huupponen
Kevytsarja (66 kg)
2. Volmar Vikström
3. Arvo Haavisto
Välisarja (72 kg)
2. Eino Leino
Keskisarja (79 kg)
3. Vilho Pekkala
Ampuminen
vapaakivääri (600m)

joukkue
5. Suomi ( Aarne J. Valkama, Veli Nieminen, Voitto V. Kolho, Heikki Huttunen, Johannes Theslöf)
Pienosikivääri (50 m)
4. Johannes Theslöf
Kuvioammunta (25 m)
3. Lennart Hannelius
Hirviammunta kertalaukaukset
5. Martti Liuttula
Joukkue
5. Suomi (Magnus Wegelius, Martti Liuttula, Jalo U. Autonen, Robert Tikkanen)
Parilaukaukset
6. Robert Tikkanen
joukkue
4. Suomi (Magnus Wegelius, Jlao U. Autonen, Martti Liuttula, Robert Tikkanen)
Haulikkoammunta
2. Kondrad Huber
joukkue
3. Suomi (Kondrad Huber, Robert Huber, Werner Ekman, Robert Tikkanen)
5-ottelu
5. Henrik Avellan

Amsterdam 1928

1500 m
1. Harry Larva 3.53,8
3. Eino Purje 3.56,4
5000 m
1. Ville Ritola 14.38,0
2. Paavo Nurmi 14.40,0
6. Armas Kinnunen 15.02,0
10 000 m
1. Paavo Nurmi 30 18,8
2. Ville Ritola 30.19,8
Maraton
3. Martti Marttelin 2.35,02,0
3000 m estejuoksu
1. Toivo Loukola 9.21, 8
2. Paavo Nurmi 9.31,2
3. Ovw Andersen 9.35,6
Kolmiloikka
3. Vilho Tuulos 15.11
5. Toimi Tulikoura 14.70
6. Erkki Järvinen 14.65
Kuulantyöntö
5. Armas Valste 14,69
Kiekonheitto
2. Antero Kivi 47,23
6. Eino Kenttä 44,17
Keihäänheitto
4. Paavo Liettu 63.86
6. Eino Penttilä 63,20
10-ottelu
1. Paavo Yrjölä 8053 ME
2. Akilles Järvinen 7931
Paini
Kevytsarja (67,5 kg)

3. Edvard Westerlund
Välisaraja (75 kg)
1. Väinö Kokkinen
Keskisarja (82,5 kg)
3. Onni Pellinen
Raskas sarja (yli 82,5 kg)
2. Hjalmar Nyström
Vapaa paini
Kääpiösarja (56 kg)
1. Kaarlo Mäkinen
Höyhensarja (61 kg)
2. Kustaa Pihlajamäki
Kevytsarja (65 kg)
3. Eino Leino
Välisaraja (72 kg)
1. Arvo Haavisto
Raskas sarja ( yli 87 kg)
2. Aukusti Sihvola
Voimistelu
Moniottelu
6. Mauri Nyberg ja Heikki Savolain
Joukkue 5. Suomi ( Heikki savolainen, Mauri Nyberg, Martti Uosikkinen, Jaakko Kunnas, Urho K. Korhonen, Rafael Ylönen, Kaiku Kinos, Birger Stenman)
Hevonen
3. Heikki Savolainen
Renkaat
5. Mauri Nyberg
Purjehdus
12 jalan jolla

3. Bertel Broman

Los Angeles 1932

5000 m
1. Lauri Lehtinen 14.30,0
3. Lauri Virtanen 14.44,0
10 000 m
2. Volmari Iso-Hollo 30.12,6
3. Lauri Virtanen 30.35,0
Maraton
3. Armas Toivonen 2.32.12,0
3000 m estejuoksu
1. Volmari Iso-Hollo 10.33,4
4. Martti Matialinen 10.53,2
Korkeushyppy
5. Ilmari Reinikka 194
Moukarinheitto
2. Ville Pörhölä 52,27
Keihäänheitto
1. Matti Järvinen 72,71
2. Matti Sippala 69.80
3. Eino Penttilä 68,70
10-ottelu
2. Akilles Järvinen 8292,48
6. Paavo Yrjölä 7688
Paini
Höyhensarja (61 kg)

3. Lauri Koskela
Kevytsarja (66 kg)
4. Aarne Reini
Välisarja ( 72 kg)
2. Väinö Kajander
Keskisarja (79 kg)
1. Väinö Kokkinen
Raskas keskisarja (87 kg)
2. Onni Pellinen
Vapaa paini
Kääpiösarja (56 kg)

3. Aatos Jaskari
Höyhensarja (61 kg)
1. Hermanni Pihlajamäki
Kevytsarja (66 kg)
5. Kustaa Pihajamäki
Välisarja (72 kg)
3. Eino Leino
Keskisarja (79 kg)
2. Kyösti Luukko
Voimistelu
Moniottelu
3. Heikki Savolainen
joukkue
3. Suomi (Heikki Savolainen, Mauri Noroma, Ilmari pakarinen, Einari Teräsvirta)
Permanto
6. Heikki Savolainen
Nojapuut
3. Heikki Savolainen
4. Mauri Noroma
Hyppy
4. Einari Teräsvirta
Rekki
2. Heikki Savolainen
3. Einari Teräsvirta
4. Ilmari Pakarinen

Berliini 1936

5000 m
1. Gunnar Höckert 14.22,2
2. Lauri Lehtinen 14.25,8
6. Ilmari Salminen 14.39,8
10 000 m
1. Ilmari Salminen 30.15,4
2. Arvo Sakola 30.15,6
3. Volmari Iso-Hollo 30.20,2
Maraton
4. Erkki Tamila 2.32,45,0
5. Väinö Muinonen 2.33.46,0
3000 m esterjuoksu
1. Volmari Iso-Hollo 9.03,8
2. Kaarlo Tuominen 9.06,8
4. Martti Matialainen 9.09,0
Korkeushyppy
4. Kalevi Kotkas 200
6. Lauri Kalima 194
Kuulantyöntö
2. Sulo Bärlund 16.12
Moukarinheitto
4. Gustaf Alfons Koutonen 51,90
Keihäänheitto
2. Yrjö Nikkanen 70,77
3. Kalervo Toivonen 70,72
5. Matti Järvinen 69,18
Paini
Kääpiösarja (56 kg)

4. Väinö Perttunen
Höyhensarja (61 kg)
2. Aarne Reini
Kevytsarja (66 kg)
1. Lauri Koskela
Välisarja (72 kg)
3. Eino Virtanen
Keskisarja (79 kg)
4. Väinö Kokkinen
Raskassarja (yli 87 kg)
5. Hjalmar Nyström
Vapaapaini
Kääpiosarja ( 56 kg)

5.Aatos Jaskari
Höyhensarja (61 kg)
1. Kustaa Pihlajamäki
Kevytsarja
3. Hermanni Pihlajamäki
Keskisarja (79 kg)
6. Kyösti Luukko
Raskasarja (87 kg)
3. Hjlamar Nyström
Voimistelu'12-ottelu
5. Martti Uosikinen
Joukkue
3. Suomi (Martti Uosikkinen, Heikki Savolainen, Mauri Noroma, Aleksanteri Saarvala, Esa Seeste, Ilmari Pakarinen, Einari teräsvirta, Eino Tukiainen)
Hevonen
4. Martti Uosikkinen
Hyppy
6. martti Uosikkinen
Rekki
5. Heikki Savolainen
6. Ilmari Pakarinen
Melonta 10 000 m
5. Evert Johansson
Ammunta
Vapaapistooli ( 50 m)
5. Tapio Vartiovaara

Talvikisat
Chamonix 1924

hiihto 18 km
3. Tapani Niku
Pikaluistelu
500m
3. Clas Thunberg 44,8
5. Asser Wallenius 45,0
1500m
1. Clas Thunberg 2.20,8
4. Julius Skutnabb 2.26,6
5000 m
1. ClasThunberg 8.39,0
2. Julius Skutnabb 8.48,4
10 000 m
1. Julisu Skutnabb 18.04,8
2. Clas Thunberg 18.07,8
Yhteispisteet
1. Clas Thunberg
3. Julius Skutnabb
Sotilaspartiohiihto ( 30 km)
2. Suomi (Väinö Bremer,August Eskelinen, Vilhelm Mattila, Heikki Hirvonen)

Sank Moritz 1928

18 km
4. Veli Saarinen 1.40.57
50 km
6. Tauno Lappalainen 5.18.33
Yhdistetty
4. Paavo Nuotio 14,927
5. Esko Järvinen 14,810
Pikaluistelu
500 m
1. Clas Thunberg 43,4
3. Jaakko Friman 43,6
1500m
1. Clas Thunberg 2.21,1
5000 m
2. Julius Skutnabb 8.59,1
Taitoluistelu
6. Marcus Nikkanen
Pariluistelu
5. Ludowika ja Walter Jakobsson
Sotilaspartiohiihto (28 km)
2. Suomi (Eino KUvaja, Kalle Tuppurainen, Esko Järvinen, Veikko Ruotsalainen)

Lake Placid 1932
18 km
3. Veli Saarinen
4. Martti Lappalainen
50 km
1. Veli Saarinen
2. Väinö Likkanen
Taitoluistelu
4. Marcus Nikkanen

Garmisch-Partenkirchen 1936

18 km
3. Pekka Niemi
50 km
5. Klaus Karppinen
4x10 km viesti
1. Suomi ( Sulo Nurmela, Klaus Karppinen, Matti Lähde, Kalle Jalkanen)
Yhdistetty
4.Lauri Valonen
Mäenlasku
6. Lauri Valonen
Luistelu
5000 m
2. Birger Wasenius
3. Antero Ojala
6. Ossi Blomqvist
10 000 m
2. Birger Wasenius
5. Ossi Blomqvist
Sotilaspartiohiihto (25 km)
2. Suomi (Eino Kuvaja, Olavi Remes, Kalle Arantola, Olli Huttunen)

Katso Yle Arkisto
Kesäolympialaiset
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=3&ag=15&t=643

Lähdeaineisto: Reino Rinne- Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetket
Helge Nygren - Markku Siukonen OlympiateosISBN 951-9466-10X

torstai 12. maaliskuuta 2009

Frans Emil Sillanpäälle Nobelin palkinto














F.E.Sillanpää oli arvostettu kirjailija Ruotsissa jo esikoisteoksestaan lähtien. Hänestä alettiin puhua jo 1930-luvulla Nobel-ehdokkaana. Vuosi vuoden jälkeen palkinto oli mennyt toisaalle, mutta syksyllä 1939 Sillanpää oli jälleen ehdokkaana, pahimpina kilpailijoinaan Herman Hesse ja Johan Huizinga.
Palkinnon myöntämisperusteet ovat kirjalliset, mutta Ruotsin Akatemia seuraa herkästi kansainvälistä tilannetta ja on myös sen johdateltavissa. Moskovassa alkaneet neuvottelut paransivatkin Sillanpään mahdollisuuksia. Ruotsalainen sivistyneistö osoitti näkyvästi Suomelle tukea, ja pääministeri Per Albin Hansson oli torjuessaan sotilaallisen avun luvannut diplomaattista ja muuta apua.
Ruotsin Akatemia ei poikennut yhteisestä rintamasta ja myönsi Sillanpäälle palkinnon. Perusteluissaan ei tietenkään puhuttu mitään Suomen tilanteesta, mutta lehdistö ymmärsi kyllä, mistä oli kysymys: tunnustuksen sai pieni Suomi, mutta kyllä Sillanpääkin oli palkintonsa ansainnut.

Frans Emil Sillanpäästä on erittäin hyvä kirjoitus Wikipediassa. Katso

Ylen Elävästä arkisto löytyy filmejä Frans Emil Sillanpäästä. Katso

Lähdeaineisto:
Valitut Palat Itsenäinen Suomi ISBN 951-9079-77-7
Suomen Kuvalehti: Itsenäisyytemme vuosikymmenet 1917-1966

keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

Kyösti Kallion traaginen kuolema


Kyösti Kallion viimeiset askeleet


Kyöstio Kallio oli Suomen tasavallan neljäs presidentti 1937-1940. Hän syntyi Ylivieskassa 10.4.1873. Hän aloitti poliittisen uransa talonpoikaissäädyn edustajana vuosien 1904-05 valtiopäivillä, ja vuonna 1907 hänet valittiin maalaisliiton ehdokkaana ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan. Näin alkanut parlamentaarikon ura jatkui vuoteen 1937. Kallio toimi 1920- ja 1930-luvulla myös useaan otteeseen eduskunnan puhemiehenä. Maalaisliiton piirissä hän kohosi puolueen johtohahmoksi, puolueen keskushallituksen puheenjohtajana hän oli 1908-1917. Senaattoriksi ja maanviljelystoimikunnan päälliköksi Kallio nimitettiin 1917, ja seuraavien vuosien aikana hän toimi useissa hallituksissa maatalousminnisterinä. Pääministerinä Kallio oli 1922-24, 1925-26, 1929-30 ja 1936-37. Hänen ensimmäisellä pääministerikaudellaan 1922 säädetty Lex Kallio antoi valtiovallalle oikeuden pakkolunastaa maata jaettavaksi asutustarkoituksiin.

Vuoden 1937 presidentinvaalien toisessa äänestyksessä Kallio tuli valituksi maalaisliiton, sosiaalidemokraattien ja edistyspuolueen enemmistän 177 äänellä. Maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien yhteistyö toteutui myös hallituksessa. Kallion nimittämä A.K Cajanderin punamultahallitus oli parlamentaariselta pohjaltaan vahvempi kuin mitkään aiemmat hallitukset. Kallion presidenttikautta leimasi lähestyvä maailmanpalo, joka tavoitti Suomen, kun talvisota alkoi marraskuussa 1939. Raskas vastuu mursi Kallion terveyden ja hän luopui presidentin virasta marraskuussa 1940. Lähtiessään kotiin Nivalaan Kallio menehtyi Helsingin rautatieasemalla sydänkohtaukseen 19.12.1940.

Talvisodan korkea-arvoisin sankari

"Kuivettukoon käteni, joka on tällaisen paperin allekirjoittanut". Profeetalliset sanat lausui tasavallan presidentti Kyösti Kallio 12.3.1940 valtioneuvostossa antaessaan valtuudet Moskovan rauhansopimuksen allekirjoittamiseen. Sanat viittaavat Sakarjan kirna 11. lukuun mahtavien puiden kaatumiseen, hyvään paimeneen. "Voi hullua paimenta, jonka lampaat hylkää! Käykään miekkä hänen kasivarteensa ja oikeaan silmäänsä, ja häen oikea silmänsä soetkoon!"

Kallion oikea käsi halvaantui seuraavana kesänä. Hän joutui vaihtamaan kirjoituskätensä. Suomen ulkopolitiikka hakeutui Saksan vanaveteen. Sotilaspolitiikka oli virallisestikin pois presidentin käsistä. Kallio oli talvisodan alkaessa luovuttanut ylipäällikön tehtävät sotamarsalkka Mannerheimille, joka ei ollut Moskovan rauhan sopimisen jälkeen yhä jatkuvan sotatilan vuoksi palauttanut niitä valtionpäämiehelle.

Kallion kuolema 19.12.1940 Helsingin rautatieasemalla oli vertauskuvallinen, Silloin kaatui Raamatun vertauksilla kuvatun taistelun Daavid. Hänen sädekehänsä olivat valmiita jakamaan asioiden hoidossa jatkavat toiset johtajat Risto Ryti ja Mannerheim. Vuosiluvun vaihtuminen ennen hautajaisia oli myös symbolinen. 1941 merkitsi Suomelle uutta asemaa ja asennoitumista alkaneessa maailmansodassa.

Kallion hautajaiset olivat hyvästijättö myös vanhan valtiomiehen edustamalla parlamentaariselle, pohjoismaiselle suuntaukselle. Enteenä tulevasta Kallion haudalle Nivalaan toimitti seppeleen myös Saksan johtaja Adolf Hitler.

Lähdeaineisto:
Jari Leskinen- Antti Juutilainen Talvisodan pikkujättiläinen ISBN 951-0-23536-9
Suomen historian pikkujättiläinen ISBN 951-0-14253-0
Heikki Eskelinen: Itsenäisyytemme vuosikymmenet 1917-1966

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Mannerheimistä tasavallan presidentti



Mannerheim valittiin Tasavallan presidentiksi (4.8.1944-8.3.1946), koska vain hänen katsottiin pystyvän vievän maan rauhaan.
Kun rintamatilanne oli heinäkuun lopulla 1944 saatu vakiinnutetuksi, aloitettiin kiireelliset toimenpiteet sodasta irtautumiseksi. Heinäkuun alussa vihjaistiin Pravdassa, ettei Suomelta vaadittaisi ehdotonta antautumista. Rauhasta oli mahdollista neuvotella suurin piirtein samoilla ehdoilla kuin talvella. Ryti ja Tanner oli syrjäytettävä. Mannerheimistä oli tehtävä valtion päämies. Ryti suostui eroon. Presidentinvaihdoksella haluttiin korostaa idänpolitiikan muutosta ja vapautumista Saksalle annetusta sitoumuksesta. Pääministeriksi löytyi 5.8. kansanedustaja Antti Hackzell. Ulkomministeri tuli Mannerheimin yhteistyökumppani Carl Enckell.

Mannerheimin nauttima luottamus takasi sen, että neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa ei katsottu petokseksi ja että koko armeija noudattaa rauhansopimusta. Mannerheim sanoutui irti presidentti Rytin allekirjoittamasta erillisrauhan estävästä sopimuksesta ja suostui aselepoon.
Välirauhansopimuksen (19.9.1944) jälkeen Mannerheim pyrki aktiivisesti löytämään uuden, Suomelle niissä oloissa mahdollisimman edullisen ulkopoliittisen ratkaisun. Hän katsoi, että puolustusliitolla Neuvostoliiton kanssa voitaisiin vakaannuttaa Suomen suvereeninen asema. Stalin ei halunnut vielä vakiinnuttaa Suomen poliittista asemaa, mutta Mannerheimin tammikuussa 1945 laatimaa luonnosta on luonnehdittu vuonna 1948 solmitun YYA-sopimuksen pohjaksi.

Liittoutuneiden valvontakomission valvoessa Suomea Mannerheimin oli pakko hyväksyä useita vastenmielisiä ratkaisuja. Hän joutui mukautumaan suojeluskuntien, Lotta Svärd -järjestön ja Suomen aseveljien liiton lakkauttamiseen, vaikka ne olivat olleet Suomen puolustuksen vankkoja tukijoita. Vastaavasti hänen aikanaan maanpetoksesta tuomittuja vapautettiin ja näitä otettiin jopa Suomen hallitukseen.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin päätyttyä ajankohtaistui presidentti Mannerheimin ero. Marsalkka-presidentin eron yhteydessä puhuttiin julkisesti terveydellisistä syistä, mutta eroon johtaneen kehityksen eri vaiheissa poliittinen jännitys näytteli huomattavaa osaa.
Mannerheim oli terveydellisistä syistä virkavapaana 3-10.3., 12.9.-5.10., 18.10.45-4.3.1946.
Vaikka Mannerheim Neuvostoliiton kannalta oli ainoa, joka pystyi pitämään Suomen yhtenäisenä ja estämään vastarintaliikkeen voimistumisen, oli hän sisäpolitiikassakin Neuvostoliittoon katseensa suunnanneen ns. demokraattisen politiikan mielestä kehityksen jarru.
Poliittisissa piireissä Mannerheimin syrjäyttäminen nousi ensimmäisenä esille itselleen poliittista tilaa raivanneiden nousevien kykyjen suunnitelmissa. Palattuaan kulttuurivaltuuskunnan mukana Moskovaan tekemältään matkalata syyskuun lopulla 1945 ministeri Kekkonen puhui avoimesti asiasta Paasikiven kanssa. Kekkosen mielestä ensimmäiseksi oli välttämätöntä, että presidentti Mannerheim eroaisi virastaan. Kekkonen oli sitä mieltä, että Paasikivestä piti tulla presidentti Mannerheimin jälkeen. Pääminnisteri ja oikeusministeri alkoivat edistää Mannerheimin eropäätöksen kypsymistä.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikana (1945-1946) esiintyi vaatimuksia myös hänen syyttämisestään, ja hän joutui käytännössä puolustuskannalle. Kekkonen esittikin, että Mannerheimin olisi parasta lähteä pian ulkomaille. Hänen mahdollisuutensa johtaa Suomen ulkopolitiikkaa tehokkaasti olivat vähäiset, ja sairauden uuvuttamana hän erosi presidentinvirasta maaliskuussa 1946.

Lähdeaineisto:
Suomen historian pikkujättiläinen ISBN 951-0-14253-0
Jari Leskinen - Antti Juutilainen: Talvisodan pikkujättiläinen ISBN 951-0-23536-9
Jari Leskinen - Antti Juutilainen: Jatkosodan pikkujättiläinen ISBN 951-0-28690-7
Anni Voipio Suomen Marsalkka

maanantai 9. maaliskuuta 2009

Kekkosen kelkankääntö


Vuonna 1936 vastavalmistunut tohtori Urho Kekkonen nousi näyttävästi valtakunnan politiikkaan, kansanedustajaksi ja valtioneuvoston jäseneksi. Hän joutui sitten syrjään, jopa vainotuksi, ja luokiteltiin poliittisesti kuolleeksi. Syksyllä 1944, kun katkeran sodan jälkeen oli otettava vastuu, Kekkonen kohosi takaisin hallitukseen ja J.K: Paasikiven työtoveruuteeen itsenäisen Suomen historian ehkä raskaimpana aikana.
Juhani Suomen kirja Urho Kekkonen 1936-1944 Myrrysmies kertoo miksi Ryti ja Mannerheim vieroksuivat Kekkosta. Miksi Kekkonen määrättiin Valpon valvontaan ja matkustuskieltoon? Miksi äärivasemmiston arvostelijana tunnettu Kekkonen ryhtyi yhteistyöhän kommunistien kanssa? Kirja on todellinen tausta-aineisto ajan tapahtumille.

Sotaisa Kekkonen

Urho Kekkonen pystyi seuraamaan hallituksesta käsin syksyn 1939 neuvotteluvaihetta. Hänellä oli selkeä kuva Moskovan keskusteluiden sisällöstä ja käsillä olleista vaihtoehdoista. Hän oli kuitenkin jyrkkä ja taipumaton. Ulkopoliittista uraansa vasta aloitteleva Kekkonen ei ollut vielä omaksunut myöhemmin toimintansa keskeistä periaatetta, että sisäpolitiikka ei saa sotkea ulkopolitiikkaa.
Kekkonen oli hankkinut maatilan Karjalasta ja valittu sieltä kansanedustajaksi. Hän katsoi velvollisuudekseen puolustaa vaalipiirinsä koskemattomuutta kaikella uhallakin. Vielä silloinkin kun rintamalinjat jo horjuivat luhistumaisillaan ja sotilaatkin puhuivat rauhan puolesta, Kekkonen oli toista mieltä. Hän halusi jatkaa sotaa katkeraan loppuun asti ja luotti länsivaltojen apuun.
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa oli neljä edustajaa, jotka vielä ratkaisevassa äänestyksessä vastustivat Moskovassa saneltujen rauhanehtojen hyväksymistä. Kekkonen oli heistä yksi. Hän ei ollut läsnä enää siinä täysistunossa, jossa rauhanedot hyväksyttiin lopullisesti, mutta sitä ennen hän oli jo äänestänyt valiokunnassa rauhaa vastaan. Vaikka Kekkonen oli jäänyt hallitusken ulkopuolelle sodan alkaessa, hän tunsi tilanteen hyvin. Aaro Pakaslahti oli Kekkosen lähimpiä ystäviä ja he keskustleivat tilanteesta päivittäin.
Jälkeenpäin Kekkonen ei ole salaillut tai vähätellyt toimintaansa maaliskuussa 1940. Hän myönsi julkisesti tehneensä virheen ja maksoi siitä kovan poliittisen hinnan. Kekkonen joutui koko jatkosodan ajaksi sivuraiteelle.

Kekkonen puhuu

Urho Kekkonen vastusti Moskovan rauhaa viimeiseen asti. Mutta hänen ulkopoliittinen ajattelunsa kehittyi voimakkaasti jatkosodan alkuvaiheessa. Henkisen murroksen hetki koitti 1942-43. Kekkonen ei ollut ensimmäinen sodan realiteettien herättämä valtiollinen johtaja. Esimerkiksi marsalkka Mannerheim oli nähnyt häntä aikaisemmin sodan todennäköisen lopputuloksen ja sen seuraukset. Kekkosen kääntymys tapahtui suurinpiirtein samaan aikaan kunhallituskin asetti tavoitteet uudelleen ja päätti pyrkiä rauhaan. Kekkonen eli suuren osan jatkosotaa merkillistä kaksoisrooilia. Hän kirjoitti Suomen Kuvalehteen kolumneja, jotka julkaistiin nimimerkillä Pekka Peitsi. Niiden linjana oli tukea virallista turvallisuuspolitiikkaa, mikä jatkosodan alkuvaiheessa tarkoitti sotapolitiikkaa. Silloin Pekka Peitsi ei kaihtanut ryssän sanomista ryssäksi eikä muutakaan avoimesti progandistista kikkailua.
Peitsi-Kekkosen rooli muuttui Stalingradin jälkeen. Hänpiti yllä virallisen politiikan julkisivua, mutta ujutti tekstiinsä tilanneanalyysia, joka pitkällä aikavälillä pohjusti rauhanpyrkimyksiä. Kekkonen pommitti Rytiä muistioillaan panostaakseen hallitusta hakemaan aktiivisesti neuvottelukosketusta Kremliin.

Joulukuun alussa Kekkonen piti Ruotsin talonpoikaisliiton eduskuntaryhmän kokouksessa Tukholmassa esitelmän, jonka keskeinen sisältö oli paina kaikkien Ruotsin lehtien palstoilla. Kekkosen lähtökohta oli sama kuin Tannerin: Neuvostoliitto on aina Suomen naapuri ja niin on opittava elämään. Mutta Kekkonen jatkoi siitä, mihin Tanner oli lopettanut,
Hän hahmotteli myös sitä, miten elämä sitten olisi järjestettävä. Hän sanoi, että tavoitteeksi olisi otettava puolueettomuus, pohjoismainen yhteistyö ja lisäksi "voisi tulla kysymykseen yhtyminen samaan turvallisuusjärejestelmään mm. Neuvostoliiton kanssa". Sotaa käyvän maan kansanedustaja ehdotti siis turvallisuuspoliittista yhteistyötä vihollisen kanssa.

Rauhanoppositio

Kolmenkymmenenkolmen kirjelmä oli 33 niin sanottuun rauhaopposiotoon kuuluneen, pääasiassa ruotsinkielisen tai SDP:n vasemmistosiipeen kuuluneen poliitikon allekirjoittama kirjelmä joka luovutettiin jatkosodan aikana 5.elokuuta 1943 presidentti Risto Rytille. Kirjelmässä esitettiin allekirjoittajien huoli Suomen tulevaisuudesta sekä huonontuneista suhteista Yhdysavaltoihin ja esitettiin toivomus että hallitus ryhtyisi mahdollisimman nopeasti toimenpiteisiin rauhan saavuttamiseksi ja Suomen irrottamiseksi sodasta.
Rauhanopposition toiminta sai alkunsa tammikuussa 1943 ruotsalaisen Nyliberala studentförbundetin jäsenten keskuudessa. Oppositio halusi että Suomen hallitus aloittaisi rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa ja irtautuisi sodasta jo ennen syksyä 1943. Opposition edustajat harkitsivat jopa varjohallituksen perustamista Lontooseen ja Tukoholman käyttämistä tällöin väliasemana. Rauhanoppositio laajeni pian muihinkin poliittisiin ryhmiin ja siihen kuului lopulta muun muassa SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuori, K.A.Fagerholm, Sakari Kilpi,Sakari Tuomioja, Urho Kekkonen, Åke Gartz, J.O.Söderhjelm, Ralf Törngern, Nils Meinander ja C.O. Frietsch.

Kolmenkymmenenkolmen kirjelmä oli rauhanopposition huomattavin hanke vuoden 1943 aikana. Kirjelmän laatijat olivat Huvfudstasbladetin entinen toimittaja ja Valtion tiedotuslaitoksen apulaispäällikkö Nils Meinander, kansanedustaja Atso Wirtanen, lakitieteen tohtori C. O. Frietsch ja rehtori Laurin Zilliacus. Kirjelmän allekirjoittivat seuraavat henkilöt:
Gunnar Henriksson, kansanedustaja
Ernst von Born, kansanedustaja
Ernst Estlander, kansanedustaja
C. O. Frietsch, kansanedustaja
Ragnar Furuhjelm, kansanedustaja
Uuno Hannula, kansanedustaja
L. A. Heljas, kansanedustaja
J. L. Jern, kansanedustaja
Sylvi-Kyllikki Kilpi, kansanedustaja
Gottfried Lindström, kansanedustaja
Mauno Pekkala, kansanedustaja
M. Peltonen, kansanedustaja
Yrjö Schildt, kansanedustaja
Ralf Törngren, kansanedustaja
Yrjö Welling, kansanedustaja
K. J .Wenman, kansanedustaja
Atos Wirtanen, kansanedustaja
Väinö Voionmaa, kansanedustaja
John Österholm, kansanedustaja
Henrik Antell, toimittaja
Gunnar Henriksson, toimittaja
Eirik Hornborg, toimittaja
Frans Keränen, toimittaja
E. Sundquist, toimittaja
Fredrik Valros, toimittaja
Kurt Antell, fil.maist.
Arvo Inkilä, fil.maist.
Yrjö Kallinen, osastopäällikkö
J. W. Keto, kaupunginjohtaja
Hugo E. Pipping, professori
Yrjö Ruutu, fil.tri, rehtori
Laurin Zilliacus, fil.tri
Arvi Turkka, kansanedustaja

Kirjelmän teksti julkaistiin kuitenkin 6.elokuuta ruotsalaisessa Dagens Nyheter-lehdessä ja se aiheutti suuren kohun. Zilliacusta tai Meinanderia epäiltiin tästä uutisvuodosta ja pääministeri Edvin Linkomies erotti Meinanderin Valtion tiedotuslaitoksen apulaispäällikön virasta. Kirjelmän julkistamisen seurauksena pääministeri Linkomies piti 3. syyskuuta 1943 ulkopolitiikkaa käsitelleen puheen eduskunnan salaisessa istunnossa. Tässä puheessa jonka sisältö vuoti pian julkisuuteen Linkomies sanoi että Suomella on oikeus lopettaa sota oman harkintansa mukaan.

Kirjelmä ja sitä seurannut Linkomiehen puhe herättivät epäluuloja Saksan johdossa. Saksalaiset asettivat rajoituksia sotilasavulleen ja järjestivät katkoksia syksyn aikana Suomen viljantoimituksissa. Nämä tyytymättömyyden osoitukset jatkuivat aina joulukuun puoliväliin 1943. Toimitukset palautuivat sopimusten mukaisiksi sen jälkeen kun rauhanoppositioon kuulunut SDP:n ministeri K. A. Fagerholm oli eronnut omasta pyynnöstään Linkomiehen hallituksesta 17. joulukuuta. Fagerholm oli ärsyttänyt Saksaa pidettyään 3. marraskuuta Helsingin Työväenyhdistyksen Norja-illanvieton yhteydessä puheen jossa hän tuki norjalaisten vapaustaistelua Saksan miehityshallintoa vastaan.

Sodanjohto näki punaista rauhanopposition toiminnassa

Sodanjohto ja sotilaat eivät ymmärtäneet rauhanopposition toimintaa ja pitivät sitä vahingollisena Suomelle. Heidän mielestään rauhanopposition toiminta oli isänmaan petosta. He katsoivat, että näin menetetään neuvotteluasemia lopullisissa rauhanneuvotteluissa. Oli selkeä näkemysero Suomen poliittisen johdon ja sotilaallisen johdon toiminnassa.

Lähdeaineisto: Valitut Palat Itsenäinen SuomiISBN 951-9079-77-7
Juhani Suomi Urho Kekkonen 1936-44 Myrrysmies ISBN 951-1-09189-1

sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

Moskovan välirauhansopimus - hirmuinen!













Paasikiven päiväkirjat paljastavat monta asiaa toisin kuin yleisesti on luultu. Siksi päiväkirjan ilmestyminen herätti paljon keskustelua. Ote Paasikiven päiväkirjasta 21.9.1944: Tänään lehdissä välirauahsopimuksen teksti. Hirmuinen! Hirmuinen! Moskovan rauha oli monta kertaa parempi kuin tämä. Kysymys on, voiko Suomen kansa tämän jälkeen kansana elää. Ja tähän on jouduttu oman tyhmän seikkailupolitiikkamme kautta ja sotapolitiikkamme kautta, johon sotilaat ovat pääasiassa syypäät.

Tietoja Juho Kusti Paasikivestä. Katso

Moskovan välirauhan sopimus

Teheranin huippukokouksessa sovitun periaatteen mukaisesti Neuvostoliitto esitti Suomelle kaavailemansa aselepoehdot liittolaisilleen. USA ei ottanut niihin kantaa, mutta Lontoon ja Moskovan välillä niistä puhuttiin pitkään.
Neuvostoliitto olisi halunnut tehdä varsinaisen rauhansopimuksen, Englanti vain aseleposopimuksen. Kompromissiksi tuli se, että laadittiin välirauhansopimus ja sovittiin, että sen ehdot tarkennettaisiin lopullisessa rauhansopimuksessa. Välirauhan allekirjoituksesta syntynyt protokollaongelma ratkaistiin siten, että Englanti vakuutti neuvostoliittolaisen kenraalieversti N.A.Zdanovin allekirjoittamaan sen koko brittiläisen kansanyhteisän puolesta.
Englannin ja Neuvostoliiton ratkoessa keskinäisiä ongelmiaan Suomen rauhanvaltuuskunta joutui odottamaan toimettomana Moskovassa. Paine ylitti pääministeri Hackzellin kestokyvyn. Hän sai aivohalvauksen, josta ei enää toipunut.

Kremlin pääneuvottelija oli ulkoministeri Molotov, ja hän otti äärimmäisen tiukan linjan. Suomalaiset olivat kuin pahanteosta kiinni saatuja koulupoikia kuikkuisen rehtorin edessä. Ennen varsinaisten ehtojen sanelua käytiin hermoja raastava kina saksalaisten joukkojen asemasta Suomessa.
Molotov ahdisteli suomalaisia säälimättä yksityiskohtaisilla tiedoilla, jotka hänen mielestään osoittivat, että välirikkoa Saksan kanssa koskeva lupaus oli täyttämättä. Huonojen tietoyhteyksien takia suomalaiset eivät pystyneet kunnolla vastaamaan Molotovin hyvin johdonmukaisiin syytöksiin.

Asetelma oli suomalaisille sietämätön, mutta saksalaiset pelastivat tahattomasti tilanteen. He yrittivät vallata keskellä Suomenlahtea olevan Suursaaren. Suomalaiset torjuivat maihinnousun kiivaassa taistelussa. Tämä oli suomalaisten ainoa valtti Moskovan rauhanneuvottelussa.
Suursaaren taistelu osoitti, että suomalaiset todella aikoivat muuttaa suuntaa ja vastustaa Saksaa myös sotilaallisesti. Suursaaren puolutuksesta vastannut everstiluutnantti Martti Miettinen pelasti todellisuudessa paljon muutakin kuin vain Suursaaren ryhtyessään taisteluun entistä aseveljeä vastaan.
Varsinaiset neuvottelut olivat hyvin yksioikoiset. Suomalaisten vastaväitteet ja täsmennysyritykset eivät yleensä johtaneet tulokseen. Suomalaiset pysytivät vain pidentämään sotakorvausten maksuaikaa viidestä kuuteen vuoteen ja hankkimaan armeijan kotiuttamiselle kaksi viikkoa lisäaikaa.

Neuvottelut päättyivät tuttuun uhkavvatimukseen. Pöytään lyödyn sopimuksen allekirjoittamiseen oli niin vähän aikaa, että neuvottelijoiden nimet olivat paperissa ennenkuin eduskunnan myöntämät allekirjoitusvaltuudet ehtivät perille.
Sopimus oli ankarampi kuin keväällä hylätty ehdotus. Se palautti itärajan talvisodan jälkeiselle linjalle, mutta lisäksi Suomi menetti Petsamon, ja Neuvostoliiton laivastotukikohta siirtyi Hangosta Porkkalaan, entistäkin lähemmäksi Helsinkiä. Keväällä suomalaisia kauhistuttanut sotakorvaussumma oli pudonnut puoleen, tai ainakin paperissa niin luki.

Vihollisuuksien lopettamista, uusia rajoja ja sotarkovausta koskevien määräysten lisäksi välirauhassa säädettiin monia sellaisia asioita, jotka tavallisesti kuuluvat lopulliseen rauhansopimukseen, eikä aina edes sellaisenkaan. Sen mukaan Suomi suostui mm.
- luovuttamaan lentokenttiä ja satamia Neuvostoliitolle
- kotiuttamaan kenttäarmeijan kahdessa ja puolessa kuukaudessa
- rankaisemaan sotarikolliset
- vapauttamaan poliittiset vangit
- lakkauttamaan "fasistiluonteiset" järjestöt
- kuomoamaan poliittiista toimintaa rajoittavat määräykset
- korvaamaan luovutetulta alueelta olevan saksalaisen omaisuuden ja
- maksamaan valvontakomission kulut.

Jos paperi oli kovenpi kuin kevään neuvottelukosketuksessa syntyt, se oli määrättömästi lievempi kuin kesäkuussa esitetty antautumisvaatimus, Siinä oli välirauhansopimuksen keskeisin sisältö. Se ei ollut antautumisasiakirja vaan sopimus.

Lähdeaineisto:
Itsenäinen Suomi ISBN 951-9097-77-7
Paasivien päiväkirjat 1944-1956 ISBN 951-0-13350-7

Tässä sopimuksen tarkka teksti:

http://heninen.net/sopimus/1944_f.htm

Tässä kuvaukset ajan hengestä ja olosuhteista:

http://yle.fi/elavaarkisto/?s=h&n=v%E4lirauha

Muita asiaa valottavia linkkejä

http://www.euvkr.com/3-04ville.html