Salaiset aseveljet

Suomen valtiollinen poliisi solmi suhteet kansallissosialistisen Saksan turvallisuuspoliisin kanssa pian natsien noustua valtaan vuonna 1933. Välirauhan kesänä 1940 yhteistyö kuitenkin syveni salaiseksi aseveljeydeksi, jonka myötä valtiollinen poliisi ryhtyi käytännössä Saksan turvallisuuspoliisin avustajaksi. Yhteistyön kohtalokkain vaihe käynnistyi jatkosodan syttymisen jälkeen kesällä 1941. Yhtenä seurauksena tästä olivat valtiollisen poliisin toimeenpanemat ihmisluovutukset Saksan viranomaisille. Valtiollinen poliisi ryhtyi Lapin alueella avustamaan Saksan turvallisuuspoliisin salaisen erikoisyksikön toimintaa tavalla, jotka ovat pysyneet salassa näihin päiviin saakka Oula Silvennoisen kirja Salaiset aseveljet kertoo järkyttävän totuuden asioista.

Tapahtumien taustaa

Talvisodan myötä Suomi joutui vedetyksi mukaan 1900-luvun suurimpaan aseelliseen yhteenottoon, jonka aikana lait pysyttelivät poikkeuksellisen hiljaa. Ylivoimaisen Neuvostoliiton hyökkäys pienen naapurimaan kimppuun katkeroitti suomalaiset syvästi. Kun uusi sota Neuvostoliittoa vastaan alkoi kesällä 1941, suomalaiset tunsivat yleisesti käyvänsä sitä oikeus puolellaan. Suomen rinnalla ei seissyt ainoastaan oikeus, vaan myös kansallissosialistinen Saksa. Pian jatkosodan alettua puna-armeijan komisaareja, neuvostovirkailijoita, politrukkeja ja juutalaisia alkoi joutua suomalaistenkin käsiin. Pohjois-Suomen saksalaisilla vankileireillä heitä odottivat Saksan turvallisuuspoliisin ja sen kanssa yhteistyössä toimivan Suomen valtiollisen poliisin sekä päämajan valvontaosaston edustajat. Jatkosodan ajan ilmapiirin vaikutti erityisesti viholliskuvan muutos aiempaa synkemmäksi. Päävastustajien, kotimaisten kommunistien, uskottiin olevan tiiviissä yhteydessä viholliseen, aseistettuja ja valmiita käyttämään aseitaan.

Yhteistyön kriittisin vaihe alkoi Suomen liityttyä Saksan rinnalla sotaan Neuvostoliittoa vastaan vuonna 1941. RSHA asetti Pohjois-Norjan ja –Suomen alueelle aiemmin tuntemattoman turvallisuuspoliisin erikoisyksikön, Einsatzkommando Finnlandin, jonka oli määrä muualla Saksan itärintamalla toimivien samanlaisten komennuskuntien lailla suorittaa ideologisiksi ja rodullisiksi vihollisiksi katsottujen henkilöiden tuhoaminen. Valtiollinen poliisi osallistui Pohjois-Suomessa saksalaisten virkaveljiensä rinnalla aktiivisiksi kommunisteiksi tai juutalaisiksi määriteltyjen henkilöiden surmaamiseen. Sodan jälkeiset yritykset tapahtumien selvittämiseksi eivät johtaneet koskaan tuloksiin.

Einsatzkommando Finnland

Sicherheitspolizei, jonka osa pahamaineinen Gestapo oli, toimi natsien valtaannousun jälkeen lähes rajattomin valtuuksin ensin poliisivaltioksi muutetussa Saksassa ja sen jälkeen vallatuilla alueilla. Se oli poliittinen poliisi, joka tutki, terrorisoi ja tuomitsi vallanpitäjien vastustajia.
Einsatzkommandot olivat erikoisyksiköitä, joiden erikoisalaa olivat likaiset työt. Nämä sotilaspoliisit organisoivat ja panivat toimeen joukkomurhia, joiden uhrit valittiin ennen kaikkea poliittisin ja etnisin perustein. Einsatzkommandojen käsissä kuolemanvaarassa olivat kommunistit, partisaanit ja juutalaiset.
Tällaista Einsatzkommandoa ei Suomessa pitänyt olla, vaikka tiedetäänkin, että Suomen hyökätessä Saksan rinnalla Neuvostoliittoon kesällä 1941 koko pohjoinen rintamanosa Kainuusta Jäämerelle oli saksalaisjoukkojen vastuulla.
Kesäkuussa 1941 perustettiin kaksi sotavankileiriä: Stammlager (Stalag) 309 Sallaan nykyisen Venäjän alueelle ja Stalag 322 Elvenesiin miehitettyyn Norjaan.
Leireillä olivat voimassa samat ohjeet kuin muillakin itärintaman osilla. Turvallisuuspoliisin komennuskuntien eli Kommandojen tehtävänä oli kuulustelujen ja ilmiantoverkostojen avulla seuloa sotavangeista poliittisesti aktiiviset: neuvostovaltion virkamiehet, älymystö, puolueen jäsenet ja niin edelleen. Juutalaiset oli mainittu omana eroteltavana alaryhmänään - natsien rotuoppien mukaisesti.
Hienojakoisella seulonnalla ei vankien kohtalon kannalta juuri ollut merkitystä. Kirjallisten ohjeiden mukaan kaikki paitsi tiedustelulle hyödylliset piti teloittaa.

Yksi kuulustelijoista oli Veikko Heinonen. Hänen tilannekatsauksensa syyskuussa 1941 oli Silvennoiselle kenties tärkein yksittäinen asiakirja, kun hän selvitti, millaista yhteistyö oikeasti oli ollut.
Heinosen katsaus käsittelee Sallan vankileirin, Stalag 309:n, sotavankien lukumäärää.
"Vaarallisten vankien 'karsinassa' (politrukki- ja juutalaisleirissä) puhutaan yleensä hyvin vähän, mutta viimeisten päivien aikana on ollut aivan hiljaista. (Sieltä kun muuan lähti tuntemattomalle matkalle, nim. Wolkoff). Samoin on nyt laita aliupseerileirin, jonka vahvuus nykyisin 89, sillä sieltähän erotettiin kolme vankia. Isossa leirissä on taas yleensä oltu tyytyväisiä, koska siellä saa silloin tällöin ruokaa 'santsatakin'", Heinonen kirjoitti.
Heinonen lienee ollut laveasanainen mies, sillä hän lisäsi raporttiinsa enemmänkin kuin oli tapana: "Ehdokkaita likvidointia varten on tällä hetkellä aliupseerileirissä kaksi ja politrukkileirissä yksi. Heidän kohtalonsa on jo selvä ja tapahtunee asian lopullinen ratkaisu näinä päivinä."
Helsingissä katsauksen luki Valpon tutkintatoimiston päällikkö Aarne Rinne, joka ei malttanut olla kirjoittamatta katsauksen syrjään: "Turhaa panna paperille tällaista!"

Silvennoisen mukaan on perusteltua olettaa, ettei Valpo olisi ryhtynyt toimintaan ilman jonkinlaista sisäministeriöstä tullutta hyväksyntää. Kriittisenä aikana sisäministereinä toimivat Rkp:n Ernst von Born ja kokoomuksen Toivo Horelli. Einsatzkommando Finnlandin teloittamien vankien lukumäärästä ei ole kunnon käsitystä.
"Ei edes tiedetä, kuinka paljon saksalaiset saivat sotavankeja pohjoisessa. Karkea arvio liikkuu 8000-9000:ssa, mutta eri asia on, kuinka suuri osa näistä luokiteltiin kommunisteiksi tai juutalaisiksi", Silvennoinen sanoo.
Tiedetään, että kourallinen Einsatzkommando Finnlandin palveluksessa olleita Valpon miehiä osallistui yksittäistapauksissa vankien teloituksiin, ainakin vankien pakoyritysten yhteydessä. Yhtä selvää on, että isossa mittakaavassa likaisen työn tekivät Einsatzkommandon vihreäpukuiset saksalaiset sotilaspoliisit.
Silti suomalaisten omalletunnolle jäävät vähintään satojen ihmisten murhat.

Julmat otteet ja vankien luovutus

Hyviä esimerkkejä löytyy etsivä Vilho Tolppasen vaiheista. Tolppanen osallistui loppuvuodesta 1941 yhteen sota-ajan rajuimmista kommunistien vastarintatoimintaan liittyneistä operaatioista. Kolarin metsäkaartialisten etsintöihin ja kiinniottoihin. Kalle Joutsijärven kuulusteluissa mies hakattiin tunnustusken saamiseksi niin, että tämä myöhemmin kuoli. Tolppanen osallistui myös kolarilaisen Otto Kyrön ampumiseen.
Kuullustelumenetelmiin kuului hakkaaminen, parafiinilampulla polttaminen ja jalkapohjien pieksäminen.

Koska Silvennoisen tutkimus keskittyy turvallisuuspoliisien yhteistyöhön, se vain sipaisee sitä tosiasiaa, että päämajan valvontaosasto, käytännössä Suomen sotilasjohto, salli jatkosodan aikana 520 kommunistiksi epäillyn neuvostovangin luovutuksen suomalaisilta sotavankileireiltä Einsatzkommando Finnlandin käsiin Pohjois-Suomeen. Heistä tuskin kukaan jäi henkiin, sillä tuhoamisen perusteeksi riittävä kommunistin leima oli heissä suomalaisten seulonnan jäljiltä. Silvennoinen huomauttaa, että päämajan valvontaosastosta johti suorempi yhteys Suomen poliittisiin päättäjiin kuin Valtiollisesta poliisista. Päämajan sotilasjohto oli edustettuna maan hallituksessa.

Lähdeaineisto: Oula Silvennoinen Salaiset aseveljet ISBN 978-951-1-21502-1