Suomalaiset teloittivat 468

Viime päivien puheenaiheeksi on noussut sotien aikaiset omien teloitukset. Keskustelun käynnisti professori Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama? –nimisen kirjan julkistaminen 2.10.2007.

Romahtaako rintama?

Noin 250 suomalaista sotilasta teloitettiin jatkosodan aikana vuosina 1941-44 pelkuruuden vuoksi tai yllytyksestä rintamakarkuruuteen. Valtaosa näistä tapahtui kesä-heinäkuussa 1944, professori Heikki Ylikangas arvioi uudessa tutkimuksessaan Romahtaako rintama. Siinä julkaistaan 92 teloitetun nimet. Suomen armeija on virallisesti myöntänyt vain 57 teloitusta.

Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen johtaja everstiluutnantti Jarmo Nieminen ei ole tyytyväinen Ylikankaan luonnehdintaan, jonka mukaan Puolustusvoimien henkilöt ylläpitävät virheellistä totuutta asenteellisesti ja varautuneesti.

Lappeenrannan teknillisen yliopiston informaatio-oikeuden professorin Jukka Kemppisen mielestä sen sijaan Ylikankaan teos on toivottu selvitys jatkosodan rintamakarkurien teloituksista. Kemppinen pitää Ylikankaan arviota 250 teloitetusta karkurista uskottavana. Ylikangas saa Kemppiseltä kiitosta teloitettujen kysymyksen nostamisesta esille. Sota-arkistojen epätäydellisyyden vuoksi aihe on tutkijoiden näkökulmasta hankala.

Täystyrmäyksen teos saa sotilasasiantuntija eversti evp Ilmo Kekkoselta, jonka mukaan Ylikankaan tutkimuksen lähtökohtana on asenne, että laittomia teloituksia on suoritettu tiedettyä enemmän. Teoksessa viitataan karkurien teloituksia tapahtuneen Lappeenrantaan 23. kesäkuuta 1944 perustetussa karkurien vastaanottoyksikössä, joka toimi Armilan koululla majailleessa henkilötäydennyskeskus 1:ssä.

Kirjan mukaan teloituksia olisi toimeenpantu kenraali Erik Heinrichsin 20. kesäkuuta antaman käskyn perusteella. Käskyssä vaaditaan karkurien palauttamista järjestykseen tarpeen tullen ankarintakin aseellista pakkokeinoa käyttäen. Kun puna-armeijan suurhyökkäys alkoi 10. kesäkuuta Karjalan kannaksella, Suomen armeija vetäytyi lähes taukoamatta 100 kilometrin matkan kymmenen päivän aikana. Pakoon lähti noin 30 000 sotilasta. Kenraali Einar Vihman 6. divisioonassa ammuttiin yhden aamupäivän aikana 20 pakenijaa. Rintaman taakse vedettiin sotapoliisien ketju, joka vangitsi karkureita, palautti heidät rintamalle ja ampui ne, jotka kieltäytyivät.

Jo etulinjassa upseerit ampuivat empimättä niitä, jotka jättivät asemansa. Taaempana selustassa oli vielä muita tarkistuspisteitä. Suurin pakenijoiden määrä kulki "Lappeenrannan motin" kautta. Sen yhteydessä jakeli kuolemantuomioita kenttäoikeutta muistuttava "lisäelin". Hurjimpia toimenpiteitä oli se, kun Adolf Ehrnrooth tilasi tykistökeskityksen nähdessään suomalaisten sotilaiden nostavan valkoisen lipun antautumisen merkiksi Vuoksen vastarannalla. Teloituksista ei ole löytynyt dokumentteja.

Sotahistorian professori Ohto Manninen ja Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen johtajan Jarmo Nieminen yhdessä ovat esittäneet vuosien 1939–1945 sodissa kadonneiden kohtalon selvittämistä. Nykytiedon mukaan 5 311 suomalaisen sotilaan kohtalo on edelleen epäselvä.

Missä on veljesi?

Erik Andren on kirjoittanut vuonna 1983 kirjan Var är din broder? Kirja myytiin loppuun muutamassa viikossa. Kirjan on kustantanut Sahlgrenin kustannusliike Oy ja kirjan ISBN on 951-99584-9-5. Kirjan on suomentanut Heikki Koskimies.
Kirjan mukaan Suomessa teloitettiin 468 henkilöä. Useimmat ammuttiin rintamalla, koska he kieltäytyivät taistelemasta. Osa heistä, kommunistiseen puolueeseen kuuluneet, teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä niinkin myöhään kuin viikko aselevon solmimisen jälkeen syyskuussa vuonna 1944. Kukaan ei voi saada elämäänsä takaisin, täytäntöönpantuja kuolemantuomioita ei voi peruuttaa, vanhempien epätoivo ja voimattomuus viranomaisten edessä kuuluu historiaan.

Minkään merkittävän oikeusvaltion ei pitäisi vedota oikeussuojaan ja –turvaan käyttäessään väkivaltaa oman maansa kansalaisia vastaan. Inhimillisiä perusoikeuksia ei pitäisi muuttaa olosuhteiden mukaan. Mitä voidaan sanoa teloittelujen vanhemmista ja läheisistä? Taistelu on ohitse, kuolinilmoitus: ”Poikanne on saanut surmansa rangaistuksena. Ruumista ei voi lähettää kotiin.” tavoitti heidät. Toimeenpano oli tapahtunut. Vanhempien kamppailu viranomaisia vastaan ei koskenut eläviä ihmisiä. Se oli taistelua kuolleista ihmisistä. Suomen viranomaiset takavarikoivat ruumiita vielä niin myöhään kuin vuonna 1944.

Kirja kertoo myös kenttäoikeudesta, jona toimi 16-miehinen osasto. Sotaoikeus oli tarkoin valittu tähän tarkoitukseen ja sen vuoksi sitä kaikkein vähiten vaivasivat jotkut lähimmäisiin kohdistuvat tunteet. Jutussa oli vain yksi osapuoli, jonka oikeus ottaa huomioon: syyttäjä. Ja näin ollen lopputulos oli luonnollisista syistä varma. Lyhyt selonteko ilmoittaa sotaoikeuden kokoontumisjana ja – paikan:

”Vuonna 1944 heinäkuun 22 päivänä kello 14.00 kokoontui 7600:n kenttäoikeus Nuijamaan pitäjän Huotarin kylässä, Kenttäoikeuden puheenjohtajana toimi allekirjoittanut sotatuomari Lars Erik Godenhjelm ja kenttäoikeuden jäseninä olivat allekirjoittanut sotatuomari Lars Eric Godenhjelm sekä jäseninä olivat divisioonan komentajan määräyksestä kapteeni Alex Richard Rounemaa ja vääpeli Eino Tarusalo.”

Kirja sisältää myös otteita pöytäkirjoista ja muista asiakirjoista sekä kuvia. Kirja on järkyttävä kertomus siitä miten suomalaiset teloittivat omia.

Erkki Saari on yksi teloitetuista

Kotini naapurin mies, Erkki Saari teloitettiin sodan melskeissä omien toimesta. Serkkuni Veikko Murtoniemi muistaa tapahtuman. Minun äitini muistaa myös, miten pappi suhtautui Erkki Saaren hautaamiseen. Se oli järkytys kaikille.

Kuva
Kansikuva kirjasta Missä on veljesi?