Työläiset olivat alkaneet liikehtiä jo 1916 ensimmäisen maailmansodan ollessa vielä käynnissä. Sosiaalidemokraattien voitto 1917 eduskuntavaaleissa, joissa he saivat 103 paikka, enteili tulevaa käännettä. Suomessa oli maailmansodan aikana vuosina 1914-1918 venäläistä sotaväkeä keskimäärin noin 50 000 henkeä, mutta elokuussa 1917 luku nousi arviolta 125 000:een. Aluksi työväestö ja porvarit juhlivat yhdessä Venäjän maaliskuun vallankumousta, mutta myöhemmin venäläisen sotaväen läsnäolo Suomessa koettiin uhkaksi.
Marraskuun lakon taustalla oli sosiaalidemokraattien 8.11.1917 valtiopäivillä esittämä Me vaadimme-ohjelma, jossa esitettiin kaikki ne uudistukset, jotka puolue katsoi välttämättömäksi. Lakkoviikon 14-20.11.1917 aikana maassamme murhattiin yhteensä 19 henkilöä. Pääasiassa niiden takana olivat punaiset. Sisällissotaa edelsivät monet pienemmät ja suuremmat kahakat eri puolilla maata. Suomessa oli sisällissodan alkaessa vielä noin 40 000 venäläistä sotilasta.
Varsinaiset taistelut puhkesivat Säiniön asemalla Viipurin- Pietarin radan varrella 26.1.1918. Punaisten riveissä taistelleiden venäläisten osuus oli 1500 – 3000. Tampereen taisteluiden aikana Pietarista saapui noin 2000 vapaehtoista venäläistä. Saksalaisten määrä Suomessa oli noin 12 000 miestä.
Vangitsemiset alkoivat tammikuussa
Vaasaan siirtynyt senaatti julisti 25.1.1918 suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Oulussa vangittiin noin 700 punaista, jotka sijoitettiin tilapäisiin vankilapaikkoihin kuten elokuvateattereihin, lääninhallituksen talon kellariin ja lääninvankilaan. Maaliskuun kymmenen päivän tienoilla punaisia vankeja oli noin 4 000. Tampereen valtauksen jälkeen 6. huhtikuuta valkoiset ottivat 11 000 punavankia. Pian vankimäärät nousivat kymmeniin tuhansiin ja vangit keskitettiin 64:ltä vankileiriltä lopulta 13 leiriin, jotka sijaitsivat seuraavilla paikkakunnilla: Helsinki (Katajanokka, Suomenlinna, Iso Mjölö), Hämeenlinna, Lahti (Hennala), Kuopio, Lappeenranta, Mikkeli, Oulu, Riihimäki, Tammisaari, Tampere, Turku, Vaasa, Viipuri (Markovilla, Paraatikenttä, Keskuskasarmi, Keisarikatu).
Suojeluskunnat luokittelivat omien paikkakuntiensa vangit
Nimien perään laitettiin numeroinnit ja ne vielä erivärein: I (punaisella) tarkoitti sotalian ankarinta rangaistusta paikalla täytäntöön pantavaksi, II (sinisellä) tarkoitti työvankia valtion työmaille, III (sinisellä) tarkoitti kotipaikalle lähetettäviä, ”joita rankaisemme täällä”.
Senaatti loi valtiorikosoikeudet, armeija huolehti vankien vartioinnista ja tutkimisesta. Valtiorikosoikeuksia perustettiin kaikkiaan 145. Niihin mobilisoitiin lähes koko Suomen juristikunta. Kesäkuun 7. päivänä 1918 vankeja oli leireillä yhteensä 74 048, ja kaikki odottivat tuomioistuinkäsittelyä. Vankien saamat syytteet olivat toisinaan keksittyjä, saattoivat perustua saman paikkakunnan asukkaan tekemään väärään ilmiantoon. Vanki saattoi joutua syytteeseen teosta, jossa hän todistettavasti oli samaan aikaan kokonaan toisella paikkakunnalla.
Ei ollut harvinaista, että murhasyyte annettiin viattomille. Puolueellisuutta esiintyi kaikissa portaissa. Syyllisiksi todettiin 67 788 vankia. Kuolemantuomioita langetettiin 555:lle. Useimmat teloitukset tapahtuivat Suomenlinnassa. Valtiorikosoikeudessa syytetyistä 5553 oli naisia. Heistä 3937 tuomittiin. Housupukuiset naiset vietiin saman tien ammuttavaksi. Valtiorikosoikeuksissa tuomittiin 1100 henkilöä, jotka vangittaessa olivat vain 15 vuotta vanhoja.
Kirjailija Kyösti Wilkuna, joka kutsui itseään ”körttikaartin” päälliköksi, teloitti 12.5. yhdessä tovereidensa kanssa 16 henkilöä venäläisinä, tosin useimmat heistä olivat virolaisia. Oululainen Kaleva kirjoitti 8. helmikuutta 1918: ” Yhdellekään sellaiselle naiselle ei Suomi voi enää suojaa antaa. Heistä näet voisi polveutua meille ikuisiksi ajoiksi rotua huonontava ja kuntoa alentava sekasuku. Puhdistustehtävä vaatii, että se viheliäinen ja kurja naisjoukko, joka on ollut porttona ja apureina, kootaan ja varustetaan ikuiseen häpeään poltinmerkillä…."
Vankileirien vartiointi ja kohtelu
Vankileireillä surmattiin vankeja kurinpidollisista syistä. Heti sodan jälkeen parin kolmen viikon aikana ns. valkoinen terrori riehui vankileireillä jokseenkin esteettömästi. Kenttäoikeudet jakelivat päivittäin kuolemantuomioita. Mannerheimin määräyksestä vankien vahdinpito oli huolehdittava suurimmalla ankaruudella. Hennalassa metsään ammuttiin toukokuun alussa 152 naista, jotka oli riisuttu alasti. Raiskauksien ja kidutuksen jälkeen heidät surmattiin ja kuopattiin läheiseen suohon.
Toukokuun 11. päivänä vankeja arvioitiin olevan 81 000. Hennalan erästä siviilivartijaa, Sysmästä kotoisin ollutta Lasse Rantasta, vangit kutsuivat ”Hennalan kauhuksi”. Tämä johtui Rantasen tunnuslauseesta: ”Ammutaan niitä perkeleitä talvella, etteivät ne haise”.
Kuolinsyitä ei merkitty. Nälkään kidutettuja oli paljon. Saappaiden ja muiden vaatteiden sekä esineiden ryöstäminen ammutuilta oli niin sanottua pyövelinpalkkaa. Kaikkein kauheinta oli vangeilla, jotka komennettiin kaivamaan omat hautansa.
Santahaminassa naisvangeille oli suoritettu myös ”lääkärintarkastus”. Odotushuoneessa oli ensin määrätty kaikki riisumaan housunsa, ja sitten tarkastukseen jokainen vuorollaan. Tarkastushuoneessa oli pöytäteline johon jokaisen oli käytävä. Telineellä, joka oli siten sijoitettu, että kaikki huoneessa olijat siihen hyvin näkivät, joutui tutkittava sellaiseen asentoon, että hänen naisellisuutensa tuli kaikkien näkyviin. Yksi tutkijoista sitten hansikoidulla kädellään esitteli paikkoja kaikkien nähtäväksi. Katselijat nauraa hohottivat ja lausuivat arvostelujaan muodoista ja kelvollisuudesta. Raiskaukset jätettiin tutkimatta.
Yhteenveto
Sisällissodan päätyttyä keväällä 1918 valkoisten voittoon noin 80 000 punaista kuljetettiin vankileireille. Nälän lisäksi sairaudet, kulkutaudit ja raaka kohtelu tappoivat eri arvioiden mukaan 12 000 – 14 000 vankia. Mannerheim kielsi leirien arvostelun. Nälkiintyneet vangit saivat urheilla Lauri ”Tahko” Pihkalan hengessä, opetella käytännön käden taitoja ja kuunnella yleissivistäviä luentoja. Pihkala tunnisti rodun jalostamisen yhdeksi urheilun tärkeimmistä tarkoitusperistä. Vankileirikurjuuden paineessa perustettiin kasvatusasian osasto, jonka johtoon määrättiin pappi. Hän laati ohjeet vankien kasvatustoimintaa varten. Tarkoitus oli ohjata nämä harhautuneet takaisin oikealle tielle. Pappien aktiivista osallistumista vuoden 1918 sotatapahtumiin on vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Kirja Punavankileirit 1918 kertoo Suomen sisällissodasta, mikä oli poliittinen. Siitä kertoneet tutkimukset ja kirjallisuus ovat usein värittynyttä. Mielestäni tämä kirja paljastaa sisällissodan todellisen raakuuden. Aikaa noista tapahtumista on kulunut nyt 90 vuotta ja vasta nyt todellisuus kerrotaan kaikessa karmeudessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti