Äiti lypsyllä
Maatalous oli monien muutosten ja ongelmien paineessa 1950-luvun vaihteessa. Sotien aiheuttamat menetykset tuntuivat vielä monin tavoin Suomen maataloudessa, samoin kuin koko maan taloudessa. Maataloussiirtoväen asuttamisen vaikein osa, maan hankinta, oli tosin saastu asiallisesti toteutetuksi ja samoin suurin osa sotakorvauksista maksetuiksi. Paljon ylimääräistä tehtävää oli kuitenkin vielä jäljellä, nimenomaan maataloudessa. Maanhankintalain nojalla muodostettujen uusien tilojen saaminen tuotantokuntoon vaati laajaa rakennus- ja raivaustyötä.
Poliittinen tilanne ja sen myötä talouspoliittinen tilanne oli epävakainen ja aikaisemmasta suuresti muuttunut. Vasemmisto oli sodan jälkeisissä vaaleissa saanut entistä enemmän paikkoja eduskunnassa. Oleellinen muutos oli sen jakaantuminen kahteen lähes yhtä suureen osaan, joiden välinen kilpailu oli niissä oloissa omiaan johtamaan radikaalisuuteen ja jyrkkyyteen. Osoituksena tästä voidaan mainita, että keväällä 1945 nostettiin palkat SAK:n painostuksesta peräti kaksinkertaiseksi. Ja sama suunta seuraavanakin vuosina, niin että 1950-luvun alussa teollisuustyöntekijöiden palkkataso oli viisinkertainen viisi vuotta aikaisempaan verrattuna ja maataloustyöntekijöiden jopa kuusinkertainen. Tukkuhinnat nousivat samana ajanjaksona lähes nelinkertaisiksi ja sodan aikana tiukimmin säännöstellyt maataloustuotteiden hinnat viisinkertaisiksi.
Inflatoriset F- ja A-sopimukset
Talouselämän tervehdyttämiseksi oli vuoden 1948 eduskuntavaalien jälkeen muodostettu K.A. Fagerholmin vähemmistöhallitus ryhtynyt määrätietoisesti hillitsemään inflatorisia palkankorotuksia. Aluksi se näytti siinä onnistuvankin, sillä SAK:n sosiaalidemokraattinen johto halusi tukea oman puolueen hallitusta. Vakauttamissuunnitelmat joutuivat kuitenkin kovalle koetukselle jo vuoden 1949 kesällä kommunistisissa ammattiliitoissa eri puolilla maata puhjenneiden korpilakkojen johdosta. Tapahtumat kärjistivät SAK:n sisäisiä ristiriitoja eikä järjestön johto halunnut enää tukea hallituksen vakauttamispolitiikkaa. Hallituksen omaakin mielenkiintoa asiaan ilmeisesti vähensi tulevat presidentinvaalit ja hallituksen vaihtuminen niiden jälkeen.
Hallitus suhtautui myönteisesti SAK:n vaatimuksiin ja kehotti hinta- ja palkkaneuvostoa toteuttamaan 7,5 %:n kuoppakorotuksen. Samalla määrättiin palkkasäännöstelypäätös kumottavaksi helmikuun puolivälistä lähtien. Hinta- ja palkkaneuvosto toteutti korotuksen 21.1.1950 tekemällä päätöksellä takautuvasti tammikuun 15. päivästä alkaen. Hintoja ei kuitenkaan tarkistettu ja hallitus vaihtui 17.3.1950 Urho Kekkosen porvarilliseen vasemmistohallitukseen.
Palkkojen kuoppakorotus ei kuitenkaan rauhoittanut työmarkkinoita. Hallituksen vaihtumisen jälkeen SAK:lla oli vielä vapaammat kädet lähteä palkankorotusvaatimusten tielle, johon ei enää palkkasäännöstelykään asettanut esteitä. Se käytti tilaisuutta hyväkseen. Nyt SAK vaati 15-20 %:n korotusta palkkoihin ja korotetun tason täysimääräistä sitomista elinkustannusten kehitykseen. Kun neuvottelut työnantajien kanssa eivät johtaneet tulokseen, syntyi eräillä aloilla työtaisteluita ja lopuksi SAK uhkasi aloittaa yleislakon toukokuun 8. päivänä. Hallitus, joka muutenkin oli vaikeuksissa mm. valtiontalouden tasapainottomuuden vuoksi, joutui yleislakkouhan edessä puuttumaan myös palkkakiistan selvittelyyn. Välitysmieheksi ryhtynyt eduskunnan puhemies K.A. Fagerholm teki F-sopimukseksi ristityn välitysehdotuksen. Se sisälsi 15 %:n suuruisen – miehillä kuitenkin vähintään 12 markan ja naisilla 10 markan – palkankorotuksen toukokuun alusta sekä korotettujen palkkojen uudelleen sitomisen elinkustannusindeksiin. Matalapalkka-aloilla sopimus merkitsi huomattavasti suurempia korotuksia, esim. maatalouspalkoissa nousu oli 24 %. Maataloustuottajat suhtautuivat F-sopimukseen jyrkän kielteisesti. Maataloustuotteiden hinnat oli F-sopimuksen mukaan tarkistettava 15.6.1950 mennessä.
Uusi yleislakkouhka ja A-sopimus
F-sopimus tehtiin siinä mielessä, että sillä voitaisiin taata työrauha pitkäksi ajaksi eteenpäin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Hallitus joutui jälleen lokakuussa asettamaan uuden sovitteluelimen, jonka puheenjohtajaksi tuli ministeri Teuvo Aura. Metalli- ja puunjalostusteollisuuden palkoissa saatiinkin aikaan 18.10.1950 sovitteluratkaisu, jonka myös SAK ja ATK hyväksyivät. Kekkosen vähemmistöhallituksen vaihduttua 17.1.1951 sosiaalidemokraateilla täydennetyksi enemmistöhallitukseksi uusi hallitus kumosi ensi töikseen 20.1. palkkasulun, ja kaksi sinä aikana erääntynyttä 5 %:n korotusta tarkistettiin takautuvasti. Hallitus teki myös päätöksen, että maatalouspalkkoja oli A-sopimuksen perusteella korotettava maaliskuun alusta 8 %:lla. Vasta tämä antoi sysäyksen MTK:n uusille hinnankorotusvaatimuksille, jotka koskivat myös komea rästissä ollutta palkkojen indeksikorotusta. Maaliskuun alussa korotettiin vain maidon hintaa. Leipäviljan hintaa päätettiin korottaa heinäkuun alusta. Maataloustuottajille hallituksen tekemä ratkaisu oli pettymys. MTK piti hintapäätöstä siksi kohtuuttomana, että se kutsui valtuuskuntansa ja piiriliittojen johtokunnat 19.-20.3.1951 yhteiseen kokoukseen päättämään niistä toimenpiteistä, joihin sen vuosi olisi ryhdyttävä. Tarvittaessa oli turvauduttava järjestöllisiin toimenpiteisiin. Tuossa vaiheessa maan talouselämä oli ajautunut jo sellaiseen inflaatiokierteeseen, että hallituksen keinot tilanteen hallitsemiseksi olivat lopussa. Teollisuustyöntekijöiden palkat olivat nousseet vuoden 1949 viimeiseltä neljännekseltä vuoden 1951 toiselle neljännekselle 58 %.
Vuoden 1951 vakauttamistoimenpiteet
Hallitus pyysi huhtikuun alussa 1951 eri etupiireiltä lausuntoa laatimistaan suunnitelmista. Pari viikkoa kestäneet sitkeät neuvottelut johtivat toukokuun 2. päivänä taloudelliseen linnarauhasopimukseen, joka oli voimassa syyskuun loppuun asti.
Linnarauhasopimuksen mukaisesti Talouspoliittinen suunnitteluneuvosto asetti 18.5.1951 maatalouden asiantuntijatoimikunnan, jonka puheenjohtajaksi kutsuttiin prof. K.U. Pihkala ja jäseniksi professorit Antti Mäki ja Nils Westermarck sekä agronomit Veikko Ihamuotila ja Hannes Tiainen.
Vakauttamissopimus
Toukokuun alussa 1951 syyskuun loppuun asti tehtyyn linnarauhasopimukseen kohdistuneista epäilyksistä huolimatta linnarauha-aika sujui odotettua paremmin. Niinpä elinkustannusindeksin nousu koko kyseisenä ajanjaksona jäi noin 6 %:iin. Vaalitaistelukaan ei ollut kovin repivää ja uusi hallitus – Kekkosen III – syntyi ainakin näennäisesti melko vaivattomasti.
Vakauttamissopimuksen toteuttaminen aiheutti kiistoja, joista jotkut koettelivat myös hallitusyhteistyötä. Ensimmäinen syntyi jo syksyllä 1951 pyöreän puun vientisäännöstelystä. Toinen erimielisyys sai alkunsa kuluttajasubventioiden poistamisesta. Muun muassa voin hinta nousi tämän johdosta 300 markasta 446 markkaan. SAK vaati voin hinnan alentamista. Hallituksessa sovittiin voin hinnan alentamisesta 8 markalla kilolta. Paha ristiriita syntyi maalaisliiton eduskuntaryhmässä, jossa osa ryhmän jäsenistä piti päätöstä hallitussopimuksen vastaisena. Pääministeri teki asiasta omat johtopäätöksensä jättämällä 21.3. tasavallan presidentille eronpyyntönsä. Eduskuntaryhmä antoi tukensa pääministerin toimille. Samoin teki puoluevaltuuskunta, jonka kannanottoa Kekkonen oli myös vaatinut. Pääministeri peruutti eronpyyntönsä. Loppujen lopuksi voin hintaa alennettiin vain 6 markalla kilolta.
MTK vastustaa maataloustulolakiesitystä
Maatalouspoliittisesti merkittävämpi ja MTK:ta enemmän koskettanut tapahtumasarja sai alkunsa vakauttamisohjelman liitteenä olleesta luonnoksesta laiksi maataloustuotteiden hintojen määräämisperusteista. Lakiluonnos oli esillä MTK:n johtokunnassa 29.8.1951, jolloin ilmoitettiin suunnitteluneuvostolle, ettei maataloustuottajat ole kiinnostunut lain aikaansaamisesta. Lain valmistelua jatkettiin. Myös piiriliitoilta pyydetyt lausunnot olivat kielteisiä. Maalaisliiton eduskuntaryhmä joutui vaikeaan tilanteeseen ja kysyi 15.10.1952 lähettämässään kirjeessä MTK:n kantaa. Maalaisliiton eduskuntaryhmän enemmistö asettui lakiesityksen antamiseen nähden kielteiselle kannalle. Seuraavana sunnuntaina Kouvolassa pitämässään kuuluisaksi tulleessa puheessaan pääministeri Kekkonen arvosteli ankarasti MTK:n valtuuskunnan päätöstä. Kekkonen sanoi näin: ”Maataloustuottajain Keskusliitto on nyt saattanut SAK:n tähänastiset saavutukset varjoon”. Myös maalaisliitossa lakiesitystä vastustaneet saivat kuulla kunniansa. Kekkonen sanoi heidän käyttäytymisensä häntä suorastaan kuvottavan.
Kriisin ratkaisemiseksi pääministeri Kekkonen kutsui MTK:n edustajat luokseen 23.10.1952. Pääministeri mainitsi, että hän oli tunnustellut mahdollisuutta hoitaa asia toistaiseksi sopimuksen perusteella, mutta sosiaalidemokraatit olivat tästä jyrkästi kieltäytyneet. Paasikivi kutsui vielä samana päivänä MTK:n edustajat luokseen.
Ensimmäinen hintajärjestelmä
Maataloustulokiistan saaman ratkaisun mukaisesti annettiin 13.11.1952 valtioneuvoston päätös maataloustuotteiden hintojen määräämisestä. Päätöksen perustuessa valtalakiin se edellytti myös eduskunnan hyväksymisen, joka annettiin 27.4.1953. Voimassaoloaika oli kytketty työpalkkojen säännöstelystä annettuun valtioneuvoston päätökseen ja se jatkui vuoden 1954 syksyyn. Hintajärjestelmän pahimmaksi erimielisyyden aiheeksi muodostui alusta alkaen maataloustulon sitominen palkansaajien tulokehitykseen. Tämä erimielisyys siirtyi hallituksen ratkaistavaksi. Valtioneuvosto totesi SDP:n ministereiden kannan mukaisesti, ettei maataloustuotteiden hintojen korotuksiin ollut aihetta. MTK:n asenne oli jyrkän kielteinen. Hallituksen menettelyn katsottiin olevan ristiriidassa maataloustulopäätöksen kanssa. Erityisen jyrkkänä oli maalaisliiton eduskuntaryhmä. Kun sitten ilmeni, ettei kulutusmaidon hinta noussut riittävästi, päätti Tuomiojan hallitus 11.1.1953. että 14.12.1953 lukien meijereille maksetaan voista ja juustosta hinnanalennuskorvauksia, voista maksetaan 20 markkaa ja juustosta 8 markkaa kilolta. Maitosodan johdosta tammikuun 20. päiväksi koolle kutsuttu MTK:n valtuuskunta totesi, että asia oli saatu maataloustuottajia tyydyttävään ratkaisuun.
Kekkosen V hallitus SAK:n ehdoilla
Kun sosiaalidemokraatit eivät hyväksyneet pääministerin ohjelmaa eikä yhteisymmärrykseen päästy muultakaan pohjalta, jätti pääministeri hallituksen eronpyynnön kesäkuun lopulla. Se merkitsi Maalaisliiton ja SDP:n hallitusyhteistyön katkeamista. Uudessa Törngrenin muodostamassa hallituksessa vasemmisto ei ollut mukana. Yleis- ja talouspoliittisen tilanteen yhä kärjistyessä syntyi syksyllä 1954 vakava kriisitilanne. SAK vaati pääministeri Törngreniltä 24.8.1954 jättämässään kirjelmässä palkansaajien aseman parantamista joko alentamalla elinkustannuksia tai korottamalla palkkoja 5 %. Tilanteen laukaisemiseksi maalaisliitto – aluksi Kekkonen yksinään – ja sosiaalidemokraatit ryhtyivät neuvottelemaan pääministerin selän takana yhteisestä hallituspohjasta. Vauhdittaakseen näitä neuvotteluja SAK uhkasi aloittaa yleislakon marraskuun alusta, ellei elinkustannuksia alennettaisi lokakuun 1951 tasoon. Hallitus vaihtui 20.10.1954. Kekkosen V:n hallituksen hallitusohjelma oli SAK:n mielen mukainen.
MTK murtaa hallitussopimuksen
Maataloustuottajat olivat tapahtuman johdosta tyrmistyneitä. SAK oli saanut lävitse kaikki omat vaatimuksensa. Lokakuun 25. päivänä kokoontunut MTK:n valtuuskunta tuomitsi julkilausumassaan hallitussopimuksen jyrkin sanoin. MTK:n painostus hallitussopimuksen murtamiseksi jatkui vuoden 1955 puolella johtokunnan uuden puheenjohtajan Veikko Ihamuotilan johdolla. Kun pääministerin tekemä kompromissiehdotus ei tyydyttänyt MTK:ta, hyväksyi hallitus maaliskuun viimeisen päivän iltana pitämässään istunnossa MTK:n esittämän järjestelmän miltei sellaisenaan. Uuden järjestelmän soveltamisessa syksyllä 1955 ei syntynyt erimielisyyttä.
Lähdeaineisto:
Liisa Sauli: MTK ja Suomen maatalouspolitiikka ISBN 951-26-3085-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti