Kekkonen oli 1950-luvulla Suomen historian vihatuin poliitikko. Hänen presidentiksi valitsemisen estämiseksi katsottiin voitavan käyttää melkein mitä keinoja tahansa. Epätavallisen voimallisesti käytettiin huhuja ja juoruja, joihin Kekkonen antoi joissakin tapauksissa aihetta, mutta juttuja tehtailtiin myös tyhjästä ja liioiteltiin moninkertaisesti. Jäljet johtivat usein kokoomukseen. Syntyi myös erilaisia salaseuroja työskentelemään Kekkosta vastaan. Kekkosen menestyksellinen Moskovan matka nostatti ankarimman arvostelun sos.dem.-leirissä, jolle selvisi, että Kekkonen oli saanut etumatkaa presidenttikilvassa. Ennen kaikkea myytti Paasikiven-Kekkosen linjasta oli hajotettava alkuunsa. SDP:n puhujat leimasivat Kekkosen epäisänmaalliseksi.
Torjuntapropaganda ja sen tekijät
Likaisimpaan propagandataisteluun ryhtyi kokoomus. Sillä oli perinteitä maalaisliittolaisten politiikkojen henkilöön käyvän propagandan alueella, minkä jo Kallio ja Niukkanen olivat aikanaan saaneet tuta. Se, mikä kohtasi Kekkosta vuoden 1956 presidentinvaalien alla, oli kuitenkin ennen näkemätöntä.
Kokoomuksen puoluehallitus käsitteli vaalipropagandaa koskevaa yleissuunnitelmaa toukokuussa 1955. Lähtökohtana oli käsitys, että suurin osa äänestäjistä suhtautuisi Kekkoseen kielteisesti. Sille pohjalle rakennettiin ”torjuntapropaganda” hyödyntämään Kekkosen heikkouksia ja rasitteita: ”Kekkosen häilyvyydestä ja opportunismista on saatava kansantajuinen, iskevä yhteenveto”. Torjuntapropagandan tuli esittää Kekkonen ”juopottelevana hotellitappelijana”, ”kielitaidottomana nurkkakuntapoliitikkona” ja ”hysteerisenä pyrkyrinä”. Sylvi Kekkonen tultaisiin esittelemään ”kansainvälisesti tunnettuna kommunistien myötäjuoksijana”.
Tämä tyyli tuli hallitsemaan oikeiston agitaatiota, Kokoomuksen johtomiehet ja puoluetoimisto hankkivat Kekkosesta skandaaliaineistoa; Uusi Suomi pyysi ilmoituksessaan lähettämään Kekkosta koskevia juttuja lehdelle.
Samaa päämäärää palvelivat vuoden 1955 kuluessa tehtaillut Kekkosta halventavat vitsit ja uudelleen lämmitellyt vanhat jutut. Niistä suosituimpiin kuului väite, että Kekkosen kolmen vuoden takainen nk. suolisolmu olikin todellisuudessa ollut puukonpisto, joka oli syntynyt Kekkosen ja Kalle Kaiharin kiistellessä naisesta.
Naiset, viina ja venäläiset
Päällimmäiseksi nousivat alkoholiin ja naisseikkailuihin liittyvät jutut. ”Lyhyessä ajassa Kekkoselle luotiin ikuinen sukupuoliatleetin maine”. Propaganda sai huvittavia muotoja. Kun Kustaa Vilkuna todisteli Kekkosen nimen tuleva kekko-jättiläisestä, niin toinen kansantieteilijä Matti Kuusi kehotti hakemaan selitystä sanoista ”viinakekko” ja ”kekkuli”. Kekkosen suolisolmukohtaus lämmitettin ja selitettiin mustasukkaisen Kalle Kaiharin puukotukseksi. ”Kämpin tappelusta” Tauno Jalannin kanssa tehtiin monin verroin suurempi versio.
Osanottajien kuvausten perusteella tapahtumien kulku oli suurin piirtein seuraava. Eräänä helmikuun aamuyönä 1955 päihtynyt Kekkonen oli mennyt tapaamaan Helsinkiin saapunutta ja hotelli Kämpiin majoittunutta Jalantia tivatakseen, miksi entinen ystävä oli liittynyt Tannerin presidenttiehdokkuuden puuhamiehiin. Jonkin aikaa keskusteltuaan kumppanukset olivat siirtyneet toisiaan tukien samaan kerrokseen majoittuneen kenraali Airon huoneeseen. Matkalla sinne oli poikettu toaletissa, missä Jalanti oli ”pääministerin kai vahingossa tönäisemänä” horjahtanut ja kolhaissut päänsä vesihanaan. Päähän oli tullut pieni haava, joka sitten oli puhdistettu kostetulla pyyheliinalla, Sen jälkeen oli jatkettu matkaa Airon huoneeseen.
Pyyheliinasta löytyneistä verijäljistä keitti Sensaatio Uutiset kokoon tarinan kiivaasta tappelusta, jonka verisiä jälkiä oli saatu siivota hotellin lattioilta. Kekkonen kiisti tappelun. Samoin teki myös Jalanti.
Syntyi myös Kekkoseen keskittyviä skandaalilehtiä, joista merkittävin oli Sensaatio, sittemmin Sensaatio Uutiset. Kokoomuksen Lahti-lehti julisti huhtikuussa kokoomusta taas tarvittavan, kun ”maa on jälleen joutumassa juoppohullun mielipuolen ja isänmaan vapauden diktaattorin valtikasta myyvän henkilön valtaan”. SDP oli vähemmän räikeä henkilökohtaisuuksissa – toki vastikään rattijuoppous- ja yliajotuomionsa kärsinyt Leskinen muisti Messuhallin suuressa vaalijuhlassa Kekkosen elämäntapoja ja vaati nuhteettomuutta.
Merkittävin kekkosvastainen propagandalehti oli Sensaatio, sittemmin Sensaatio Uutiset nimellä julkaistu lehdykäinen, jonka osoitteeksi ensi alkuun riitti Poste Retante. Se erikoistui Kekkosen mustamaalaamiseen, kuten seuraavat otsikkoesimerkit osoittavat:
”Kekkonen työskentelee vieraitten päämäärien hyväksi”
”Kekkonen tappeli ministerin kanssa”
”Kekkonen sammui lattialle pääministeri Hedtoftin hautajaisten jälkeen”
”Kekkonen tanssi ”kuolevaa joutsenta” Mikojanin kutsujen jälkeen”
”Kekkonen nukahti hotellin hissiin”
”Ministerillä oli oma bordelli Meilahdessa. Kekkonen innokas asiakas”
”Rakastunut Kekkonen häiritsee naapureita”
”Kekkonen vietiin poliisiasemalle. Täysjuovuksissa suurhotellissa”
”Kekkosen luovuttava presidenttiehdokkuudestaan. Hotellitappelut jatkuvat: raahasi naista korvarenkaista.”
”Oikeiston solvaustaktiikka saa kyllä yhden aikaan; en lepää taistellessani tuota tekopyhää Suuren rahan porukkaa vastaan vähäväkisen maaseutuväestön puolesta”, Kekkonen vannoi syksyllä 1955. Vaikka hän kesti ryöpytyksen, jälkiä jäi. Hänen purkauksensa valitsijamiesvaalien jälkeen Tuomiojalle, jota hän piti vastuullisena pahimpiin loukkauksiin, kertoi syvistä sielunhaavoista; entisten läheisten ystävien välit rikkoutuivat nyt sovittamattomasti.
Myös ruotsalaisen kansanpuolueen vaalipropaganda oli hyökkäävää. Erityisen aktiivisia olivat puolueen oikean laidan vaikuttajat, sellaiset kuin esimerkiksi Georg C. Ehrnroth, Torsten G. Aminoff, Victor Procope, Tessi Fazer ja C.A. Öhman. Kekkosta luonnehdittiin muun muassa epiteetillä ”saatanan kännikala”.
Omat miehet ampuivat selkään
Kalliokosken nimen ympärillä tapahtunut organisoituminen ei voinut loputtomiin pysyä salassa, varsinkaan, kun julkinen arvostelu puolueen sisällä lisääntyi. Eino Isohanni perusteli Kekkosen vastaista toimintaansa sillä, ettei maalaisliiton virallista ehdokasta voitu pitää moraaliltaan täysin luotettavana ja isänmaallisena. Maalaisliiton puoluevaltuuskunnassa 27.4.1955 asia oli paljon esillä. Eräät puolueen huomattavat henkilöt eivät voineet jättää omia henkilökohtaisia esimielisyyksiään, vaan ne oli tarkoituksellisesti tuotu puolueen rintamaa hajottamaan. Korsimo kertoi saaneensa ”varmat ja yksityiskohtaiset” tiedot toimikunnasta, johon kuuluivat ainakin Kukkonen, Reinikka, Tarkkanen ja Vilhula ja todennäköisesti myös Viding sekä varmasti yhdysmiehenä Hetemäki. Keskipohjanmaa-lehden palstoilla käsiteltiin runsaasti sensaatiolehdistön esille nostamia teemoja. Pohjoispohjalainen Kustaa Hirvilammi katsoi maalaisliiton joutuneen häpeään, kun ”pieni ryhmä on alkanut vetää kokoomuksen vankkureita”.
Kiusallisia kirjeitä kentältä
Sensaatiolehdistön ”paljastuksille” ei maalaisliiton kenttä ollut välinpitämätön. Niihin tarttui oma oppositio. Maakunnista koottu edustajakokous totesi, että ”koska tämänlaatuisten parjausten vaikutus yleiseen mielipiteeseen voi lakata vain siten, että ne tuomioistuimen arvovallalla osoitetaan vääriksi”, kokous ”laajojen maalaisliittolaisten piirien puolesta” pyysi keskushallitusta viipymättä kehottamaan pääministeriä nostamaan syytteen niitä vastaan, jotka ovat levittäneet häntä ”pääministerinä ja presidenttiehdokkaana syvästi loukkaavia väitteitä”.
Uusi Suomi kertoi ”vanhemman polven maalaisliittolaisten” vaatineen selvitystä ja totesi koko maalaisliiton maineen olevan vaakalaudalla. Asia oli kiusallinen, Puoluetoimistossa oli päädytty siihen, ettei Kekkosen kannattanut ryhtyä oikeustoimiin, koska se olisi taannut asian pysymisen otsikoissa. Kekkonen vastasi 15.5.1955 Maakansan etusivulla. Huhut kuitenkin saivat lisävauhtia. Muuan rovaniemeläinen johtaja tunsi tiettävästi Kämpin portieerin, joka lupasi ”sormi kirjan päällä” vannoa Kekkosen rähinän ja tappelun todeksi. Toinen ”tiesi” Kekkosen joutuneen tappelun jälkeen viikoksi sairaalaan.
Kesäkuun alussa julkaistiin uusi kirje, nyt 20 allekirjoittajan, jossa vaadittiin Kekkosta ryhtymään toimiin nimensä puhdistamiseksi. Allekirjoittajien lista oli arvovaltainen. Mukana oli 13 entistä kansanedustajaa eli Juho Koivisto, Jalo Lahdensuo. E.M.Tarkkanen, L.O. Hirvensalo, Juhani ja Bertta Leppälä, Eino Laitinen, Kalle Kirra, J.E. Pilppula, Salomon Hongisto, Lauri Leppihalme ja Anton Suurkonka. Joukko yhdisti vanha vastakkaisuus Kekkosen kanssa.
Tilanne oli vaarallinen. Kekkosen uskottavuus kärsi suuresti. Kesällä 1955 puolue yritti saada rivinsä järjestykseen massiivisella vastaoperaatiolla. Puoluetoimisto lähetti 22.6. kaikille piiritoimistoille pöytäkirjanotteet sekä keskushallituksen että puoluevaltuuskunnan presidenttikysymystä koskevista päätöksistä. Pitäjäpäälliköille lähetettiin Korsimon kirje, jossa luvattiin kertoa tukimiehille ”luotettavat ja totuudenmukaiset tiedot”. Kolmantena samassa paketissa lähtenyt kirje oli Pekka Silvolan ”vastapropagandapäällikön” kirje. Kirjeen liitteenä oli Kalle Kaiharin Aamulehdessä ollut kirjoitus, jossa tämä vakuutti, ettei ollut lyönyt Kekkosta puukolla.
Lestadiolainen herätysliike ja maalaisliitto tekivät yhteistoimintasopimuksen, jonka seurauksena lestadiolaiset johtajat asettuivat ”sovituin ehdoin” tukemaan Kekkosta ja propagoimaan hänen puolestaan.
Heinäkuussa pidettiin Jyväskylässä toistasataa henkeä koonnut maalaisliittolaisten ”kapinakokous”, jonka tarkoituksena oli asettaa Kalliokoski riippumattomaksi presidenttiehdokkaaksi ja hänelle maalaisliittolaisia valitsijamiesehdokkaita. Ratkaisevaa päätöstä ei kuitenkaan tehty. Kokouksen julkilausumassa todettiin, ettei kaikki Kekkosesta kerrotut sensaatiouutiset olleet perättömiä ja vaadittiin siihen vedoten ”niille maalaisliittolaisille, jotka eivät katso voimansa kannattaa Kekkosta” oikeutta asettaa riippumattomia valitsijamiesehdokkaita. Kokouksen julkilausuman allekirjoittivat Koivisto, Tarkkanen, Lahdensuo, Luostarinen ja Isohanni. Kalliokoski oli ilmoittanut, ettei tulisi kieltämään ehdokkuutensa hyväksi käytyä kampanjointia.
Uusi Suomi riemuitsi maalaisliiton hajaannuksesta, jota se vilpittömästi ja aivan kritiikittömästi liioitteli. Lehden mukaan maalaisliitto hajaantuisi kahtia valitsijamiesvaaleissa, sillä oppositiolla oli hallussaan ainakin Keski-Pohjanmaa ja Varsinais-Suomi sekä tärkeitä alueita Itä-Suomesta. Oppositio ei kyennyt toimeenpanemaan Jyväskylässä tekemiään päätöksiä. Kannattaja ihmettelivät toimettomuutta.
Piirit asettivat Urho Kekkosen vaaliliiton valitsijamiesehdokkaat 3-5.9. ylimääräisissä piirikokouksissa, joihin osallistui lähes 3000 virallista edustajaa. Eniten omilla teillään liikkunut Keski-Pohjanmaan piirikin asettui riviin. Maalaisliitto sai omat rivinsä ainakin ulospäin yhtenäisiksi syksyyn mennessä. Jalasjärveläinen valitsijamiesehdokas Tauno Tantarimäki puolusti Kekkosta juoppoussyytteitä vastaan viittaamalla Paasikiven punaiseen konjakkinenään.
Kekkonen itse otti omien selkään ampumisen raskaasti. Keväällä ja kesällä 1955 lyötiin maalaisliitossa monia parantumattomia haavoja. Tukimiehille lähetettiin kysymyksiä, joita tuli esittää toisten ehdokkaiden kannattajille: ”Onko Teidän mielestänne kirkosta eronnut Fagerholm sopiva mies syvästi uskonnollisen Suomen kansan presidentiksi? Miksi Tuomioja ei ole suorittanut asevelvollisuuttaan? Kuinka on mahdollista, että Kilpi on vaihtanut puoluetta jo kolme kertaa? Lisävalttina oli myös pelottelu ”mustalla hevosella” Tannerilla. Urheiluväen vetoomuksessa olivat mukana Hannes Kolehmainen, Claes Thurnberg, Heikki Hasu, Paavo Yrjölä, Rolf Haikkola, Sylvi Saimo ja Lydia Videman.
Maalaisliiton piirissä oivallettiin, että kun hankki naurajat puolelleen, heikkoudetkin kääntyvät voitoksi. Presidentinvaalien edellä liikkui Lapissa Kekkosen vaaliliiton puhujana Aatu Alajärvi Rovaniemen maalaiskunnasta. Kemijärvellä eräässä tupaillassa syntyi puheen jälkeen keskustelua. Eräs kuulijoista kertoi joskus 1934 nähneensä Kekkosen jossakin tilaisuudessa humalaisena ja kysyi puhujalta, on tällainen mies sopiva presidentin paikalle. No jaa, eikhän tuo liene jo selevinny, kuului Alajärven vastaus.
Karjalakysymys
Mitä lähemmäs vaalipäiviä tultiin, sitä alttiimmin annettiin ymmärtää, että valitsemalla Kekkosen ja turvaamalla siten linjan jatkumisen suomalaiset saattaisivat saada muutakin. Pisimmälle meni Maakansa julkaistessaan 5.1.1956 ”Suomen soitto” nimisen kuvitetun runon. Siinä Kekkosen näköinen Väinämöinen soitteli Suomelle takaisin ”poloisen Porkkalan, ehkä kauniin Karjalankin”. Vielä varmemmaksi vakuudeksi lehti totesi vielä muutamia päiviä myöhemmin:
”Karjalaisen väestön käsitys on, että Kekkosen valitseminen tasavallan presidentiksi antaa parhaat takeet siitä, että Neuvostoliiton taholla joskus katsottaisiin ulkopoliittisten suhteiden Suomen suunnalla vakiintuneen niin vankalle pohjalle, että itärajan tarkistusta pidettäisiin mahdollisena.”
Kekkonen puhui itse peräti 280 tilaisuudessa huhtikuun ja tammikuun välillä.
Lähdeaineisto:
Juhani Suomi: Kuningastie ISBN 951-1-10403-9
Kari Hokkanen Kekkosen maalaisliitto 1950-1962 ISBN 951-18339-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti