Tässä sitä ollaan

Pekka Peitsi on kirjoittanut lokakuussa 1944 kirjan ”Tässä sitä ollaan”. Pekka Peitsi on Urho Kekkosen nimimerkki. Kekkonen kirjoittaa Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista näin:

” Sen jälkeen kun sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä on päättynyt, on edessämme ulkopolitiikkamme sopeuttaminen uusiin olosuhteisiin. Tärkeintä on tällöin suhteittemme järjestäminen Neuvostoliittoon. Kun otamme huomioon asemamme ankaraan rauhaan päättyneen pitkäaikaisen sodan uuvuttamana sekä toiselta puolen Neuvostoliiton aseman voitollisesti päättyneen, vaikkakin raskaan sodan jälkeen, täytyy meidän olla selvillä, että Suomen valtiollinen vapaus on varjeltavissa ainoastaan edellyttäen, että me onnistumme luomaan terveen ja kestävän pohjan Suomen ja Neuvostoliiton välille. Tämä on mahdollista, jos Venäjä kunnioittaa Suomen valtiollista itsenäisyyttä ja riippumattomuutta. Mutta sen lisäksi on edellytyksenä, että me omasta puolestamme ennakkoluulottomasti ja rehellisesti tunnustamme eräät sodan luomat tosiasiat. Vasta sen jälkeen voimme löytää yhteisen pohjan pysyväiseen rauhan ja keskinäiseen luottamukseen perustuvan yhteistyön aikaansaamiseksi. On syytä heti kärkeen korostaa sitä, että se rauha, johon meidän tulee puolestamme pyrkiä, ei saa olla sodan jatkamista toisin keinoin, kuten Cllemenceau on rauhan määritellyt, vaan meidän tulee pyrkiä todella vilpittömästi taka-ajatuksista vapaaseen rauhantilaan Neuvostoliiton kanssa. Se vaatii asiallisia myönnytyksiä, se vaatii poliittista joustavuutta, mutta ennen kaikkea se vaatii uuden henkisen atmosfäärin luomista, kun on kysymys poliittisista, taloudellisista ja sivistyksellisistä suhteistamme Neuvostoliittoon.

Meidän on tunnustettava, että olemme hävinneet sodan. Jos tarkastelemme viime vuosien politiikkaamme yksinomaan sen lopputuloksen perusteella, johon se on johtanut, se on tunnustettava erehdykseksi.

Toiseksi on tunnustettava, että meidän tulevaisuuttamme suunniteltaessa on lähdettävä siitä, että Neuvostoliitossa voimassaoleva valtio- ja yhteiskuntajärjestys on luonteeltaan pysyväistä. Meidän kannanottoomme ei saa vaikuttaa se, että arvattavastikin tulee maailmassa jatkuvasti esiintymään ääniä,. jotka ennustavat neuvostojärjestelmän luhistumista. Sellaisiin uskominen ja sellaisten käsitysten levittäminen täällä häiritsevät vakavasti Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita, sillä epäsuopea proganda toisen maan omaksumaa valtiojärjestelmää vastaan on aina omiaan luomaan epäluulon ilmapiirin. Ja jos meidän tulevalla politiikallamme on yksikin selvä päämäärä, on se oleva sen epäluulon hälventäminen, mitä Venäjällä on tunnettu Suomea kohtaan. Se on politiikkamme viisasten kivi ja maamme edun vuoksi se on löydettävä realistisesti ajattelevan kansan itsekurin ja todellisuustajun avulla.

Kolmanneksi on tunnustettava, että Neuvostoliitto on tämän maailmansodan jälkeen Euroopan sotilaallisesti ja poliittisesti johtava suurvalta. Se asema, minkä Saksa sodan alla ja varsinkin sodan kahden ensimmäisen vuoden aikana saavutti Euroopassa, on sodan loppuvaiheissa siirtynyt suurelta osalta Venäjälle. Nimenomaan näin on käynyt Itä-Euroopassa. Suomi kuuluu historiallisesti Länsi-Eurooppaan. Maantieteellisen asemansa perusteella se on idän ja lännen välillä, lähinnä kuuluen Skandinaviaan. Mutta Venäjän intressi päästä Itämerelle aiheuttaa sen, että Suomi, sen vuoksi että hallitsee Suomenlahden pohjoisrannikkoa, kuuluu myös voimakkaan Venäjän luonnolliseen intressipiiriin. Me voimme kaiken tämän kieltää silloin, kun Venäjä on heikko eikä pysty toteuttamaan etujaan, mutta silloin kun meidän on pakko ottaa politiikassamme huomioon voimakkaan Venäjän olemassaolo, ei meillä ole mahdollisuutta kieltää tätä tosiasiaa. Neuvostoliitto on Suomen naapuri ja jää siksi. Meillä ei ole mahdollisuuksia muuttaa sijaintiamme, meidän täytyy asua, tahdoimme taikka emme, Neuvostoliiton rajanaapurina. Kun pieni kansa ja suuri kansa elävät rajakkain, on tietenkin pienen kansan etujen mukaista, että naapurisuhteet ovat hyvät.
Neljänneksi meidän tulee tunnustaa, tuleva maailmanjärjestys, jonka tarkoituksena on rauhan turvaaminen. Se määrää meidän asemamme ja suhteemme Venäjään. Jos me haluamme ottaa siitä meille määrätyn paikan itsenäisten valtakuntien joukossa, merkitsee se läheistä yhteistyötä ei vain johtavan suurvaltaryhmän vaan nimenomaan juuri Venäjän kanssa.

Tulevan rauhan tehtävänä on vakiinnuttaa rauha ja luoda pysyväinen järjestys valtioiden välisiin suhteisiin, Sen tehtävänä on edelleen taloudellisesti tehokkaan yhteiselämän syntymistä valtioiden kesken. Rauha, jonka joudumme tekemään Neuvostoliiton kanssa, tulee olemaan ankara, kovempi kuin maamme voi kestää, arvelee moni. Me saamme luovuttaa osan isänmaastamme, Karjalan, joka on erottamattomana osana on aina kuulunut Suomeen. Tämän kauniin maakunnan menetys iskee valtioruumiisemme haavan, jota on ajankaan vaikea parantaa. Kuitenkin on meidän suomalaisten, myös keskuuteemme siirtyneiden karjalaisten, tätä onnettomuutta surressamme pidettävä mielessä, että maan itsenäisyys on sittenkin tärkein asia. Kun on kysymys aluemenetyksistämme, meidän on luovuttava revanssiajatuksesta. Kostoon valmistautuminen, menetetyn takaisin voittaminen, on ollut useimpien sotien syynä. Meillä ei ole varaa uuteen sotaan Venäjää vastaan, sillä se tietäisi itsenäisyytemme tuhoa.

Sama, ja vielä suuremmalla syyllä, koskee myös Itä-Karjalaa. Kun suomenheimoisten karjalaisten maamme itärajaan rajoittuvan maa-alueiden liittäminen Suomeen kohosi vuosien 1917 ja 1918 aikana poliittiseksi kysymykseksi, oli sen takana maailmassa jo silloin yleisesti tunnustettu kansallisuuksien itsemääräämisperiaate. Sen jälkeen kun reaaliset mahdollisuudet Itä-Karjalan liittämiseksi Suomeen Tarton rauhansopimuksen jälkeen olivat rauenneet, on Itä-Karjalan kysymyksellä Suomessa ollut ainoastaan kansallisromanttinen merkitys ensi sijassa oppikoulu- ja ylioppilasnuorison keskuudessa.

Lopuksi on tarpeellista muutamalla sanalla kajota skandinaaviseen yhteistyöhön. Kun palautamme mieliimme Suomen ulkopolitiikan kehityksen maailmansotien välillä, niin lienee pidettävä todennäköisenä, että tällä kertaa emme voi pysähtyä sille puolueettomuuden linjalle, jota pyrimme kulkemaan 1930-luvulla suhteissamme Venäjään. Tavalla tai toisella joudumme läheisempään poliittiseen yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa kuin mitä puolueettomuus tietäisi. Mitkä tämän yhteistyön rajat ja muodot ovat, sitä emme tällä hetkellä näe, mutta meidän on turhaa kuvitella, että voimme sitä välttää, eikä meidän oman etumme vuoksi sitä ole pyrittäväkään välttämään.
Meillä on ollut aina voimakasta pyrkimystä saada aikaan mitä läheisin poliittinen, taloudellinen ja sivistyksellinen yhteistyö Ruotsin ja toisten Skandinavian valtioiden kanssa. Sodan aikana ovat suhteemme erityisesti Norjaan kylmentyneet. Kaikesta tästä huolimatta olettaisimme, että Skandinavian maissa tunnetaan jatkuvasti vilpitöntä halua poliittiseenkin yhteistyöhön Suomen kanssa. Olisi mitä toivottavinta, että Suomen pohjoismainen suuntaus voitaisiin sopeuttaa siihen poliittiseen yhteistyöhön, jonka Suomi solmii rauhan tultua Neuvostoliiton kanssa.

Kun suoritamme Suomen ja Neuvostoliiton välisten tulevien suhteiden tarkastelua, emme voi jättää huomioon ottamatta eräitä sisäpolitiikkaan vaikuttavia seikkoja. Luottamuksen syntyminen on kaksipuolinen toimi. Ei riitä, että toinen osapuoli rehellisesti pyrkii aikaansaamaan hyvät suhteet, välttämätöntä on, että sen vilpittömyyteen luotetaan vastapuolen taholla.
Suomen tulevan ulkopolitiikan edesvastuullisena tehtävänä onkin kansan mielipiteen muokkaaminen, jotta suomalaiset voisivat antaa varauksettoman kannatuksensa hyvän naapuruuden politiikalle Neuvostoliittoa kohtaan.