Sapeli-Simonen

Aarre Edvard Simonen (18. marraskuuta 1913, Helsinki – 3. helmikuuta 1977, Helsinki) oli suomalainen poliitikko, joka toimi muun muassa kansanedustajana (1950–1962) ja useiden hallitusten ministerinä. Sosiaalidemokraatti Simonen riitaantui 1950-luvun lopulla SDP:n kanssa ja liittyi 1959 perustettuun Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattiseen liittoon, jonka puheenjohtajana hän toimi vuosina 1964–1970.

Aarre Simosen sukujuuret ulottuvat isän puolelta Rautalammille. Sukutila ei kyennyt elättämään kolmetoistapäistä lapsikatrasta, vaan kuopus, Aarren isä Edvard, seurasi vanhempia veljiään Helsinkiin, jossa vuosisadan alussa riitti rakennustöitä. Edvard tutustui Helsingissä vanginvartijan kuusilapsisen perheen nuorimmaiseen Ida Alina Haapalaan ja heidät vihittiin avioliittoon. Kolme vuotta myöhemmin 18.11.1913 syntyi Aarre Edvard.

Aarre Simosen isä oli mukana vuoden 1918 taisteluissa ja sota päättyi hänen osaltaan ”Huruslahden arpajaisiin” keväällä 1918 valkoisen pikaoikeuden kerätessä punaiset vangit Huruslahden jäälle. Itsenäisen Suomen oikeudenjakajat teloittivat joka kymmenennen rivissä seisoneen vangin. Aarre Simosen isä Edvardin kohdalle kiväärin piippu ei pysähtynyt. Hän sai jatkaa elämäänsä.

Aarre Simonen tuli ylioppilaaksi vuonna 1931. Hän oli tuolloin 17-vuotias. Muurariperheen pojasta tuli ylioppilas. Hän suoritti ylemmän oikeustutkinnon sekä valmistui lakitieteen kandidaatiksi ja lisensiaatiksi vuonna 1936. Aarre oli tuolloin 23-vuotias eli liian nuori istumaan käräjiä. Hän sai varatuomarin arvon vuonna 1943.

Aarre Simonen aloitti sotapalveluksensa lokakuun 11. päivänä 1939. Hänet komennettiin Kannaksen Armeijan esikuntaan toimistoupseeriksi Imatralle Valtionhotelliin. Simonen selviytyi esikuntaupseerin tehtävistään kiitettävästi. Hänet määrättiin 21.3.1940 hoitamaan komendantin tehtäviä. Talvisodan päätyttyä Simonen siirtyi Maavoimien esikuntaan Mikkeliin. Mikkelissä hän kohtasi tulevan vaimonsa Leni Nikkisen. Leni oli suojeluskunnan paikallispäällikön tyttö. Avioliittoon Aarre Simonen ja Leni Nikkinen vihittiin 31.12.1945.
Sotilasarvoltaan Simonen oli kapteeni.

Aarre Simonen valittiin Suomen kaupunkiliiton sihteeriksi 29-vuotiaana. Aarre Simonen ehti olla kaupunkiliiton sihteerinä viisi vuotta, kun liiton pitkäaikainen johtaja, maisteri Yrjö Harvia kuoli huhtikuussa 1947. Simonen valittiin Harvian seuraajaksi.

Simosella oli hyvät yhteydet asevelisosialistien sisärenkaaseen, johon kuuluivat Tampereen kansliasihteeri Erkki Napoleon Lindfors, Unto Varjonen, Penna Tervo, Väinö Leskinen ja Yrjö ”Jahvetti” Kilpeläinen. Maalaisliitossa ja SDP:ssä verenvaihdos oli suurinta, sillä molemmat puolueet olivat menettäneet johtajansa valtakunnan uhrialttarille. Uusien kasvojen oli aika ottaa tehtävät hoitoonsa.

Kun eduskuntavaalien jälkeen heinäkuun 29. päivänä 1948 muodostettiin K-A.Fagerholmin sosiaalidemokraattista vähemmistöhallitusta, elettiin sisäpoliittisessa tilanteessa, joka muistutti sotaa edeltävää aikaa. Ensimmäisissä sodanjälkeisissä eduskuntavaaleissa 1945 suuren vaalivoiton saanut SKDL menetti nyt runsaan viidenneksen eduskuntaryhmästään. Kesävaalien 1948 jälkeisissä hallitusneuvotteluissa eivät kolme suurta SDP, SKDL ja Maalaisliitto löytäneet enää yhteistä säveltä, vaan runsaat kolme vuotta kestänyt kansanrintamayhteistyö päättyi.

K-A.Fagerholmin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus nimitettiin 29.7.1948. Ministerilista sisälsi kaksi yllätysnimeä: oikeusministeri Tauno Suontausta ja sisäministeri Aarre Simonen. Hallitusratkaisu SDP:n omissa päättävissä elimissä syntyi kivuliaasti. Puoluetoimikunnan vähemmistöhallitusta puoltava kanta saatiin äänin 5-4. Muun muassa Penna Tervo ja Unto Varjonen vastustivat hallitukseen menoa. Kansalaiset pelkäsivät Neuvostoliittoa ja Tsekkoslovakian tietä.

Sisäministerin tehtävät merkitsivät Aarre Simoselle kommunistien miehittämän Valtiollisen poliisin, Valpon puhdistamista. Jo huhtikuussa 1948 sisäministeri Yrjö Leinon alaisena olleet Liikkuvan poliisin joukot oli riisuttu aseista. SDP:n piirissä tunnettiin helpotusta, kun Valtiollisen poliisin johto ei enää vastannut SKP:n sisäistä valvontajaostoa.

Simosta väitettiin Paasikiven suosikiksi. Paasikiven frakkipuvun housut olivat hävinneet presidentinlinnasta. Presidentti soitti äreissään pääministeri Fagerholmille, että minkälainen järjestys maassa oikein on, kun presidentin housutkin varastetaan. Fagerholm ohjasi Paasikiven Simosen kimppuun. Simonen ei voinut erehtyä, kun Paasikivi jyrisi puhelimessa, että ”minkälainen järjestys tässä maassa vallitsee..”. Simonen soitti Helsingin poliisikomentaja Erik Gabrielssonille. Seuraavana päivänä Gabrielsson soitti Simoselle, että presidentin housut ovat löytyneet. Presidentinlinnan kunnostustöissä oli ollut maalariryhmä, joka oli kuumana kesäpäivänä tyynnyttänyt janoaan kunnon oluella ja ennen pitkään oli alettu lyödä vetoa siitä, kuka uskaltaisi tehdä hurjimman tempun arvokkaassa ympäristössä. Voittajaksi selvinnyt oli käynyt varastamassa presidentin housut. Simonen saattoi ilmoittaa presidentti Paasikivelle, että housut ovat löytyneet. Paasikivi oli kiittänyt Simosta ja sanonut, että ”maassa on lopultakin järjestys, minä kiitän ministeriä”.

Kommunistit olivat menettäneet asemiaan ammattiyhdistysliikkeessä ja valtakunnan politiikassa 1948 eduskuntavaalien jälkeen. Kommunistit pelkäsivät menettävänsä yhä suuremman osan kannattajajoukostaan sosiaalidemokraateille. Kommunistien lakkotoiminnan johtoon oli valittu punaisen Valpon johdosta erotettu apulaisjohtaja Aimo Aaltonen.
Sisäministerinä ollessaan Simonen muun muassa hajotutti lakon Arabian tehtaalla vuonna 1948 ja hän sai tästä lisänimen "Sapeli-Simonen", koska lehtikuvassa ratsupoliisin piiska näytti sapelilta. Elokuussa 1949 Kemin Oy:n lakon aikana Simonen lähetti poliiseja paikalle turvaamaan rikkureitten työrauhaa sen jälkeen kun Fagerholmin I hallitus oli julistanut lakon alaisen Kemijokisuun erottelutyömaan vapaaksi työmaaksi. Lakkolaisten ja poliisien välisessä kahakassa 8. elokuuta 1949 kuoli kaksi lakkolaista. Sähköasentaja Felix Pietilä kuoli luodista ja työmiehen vaimo Anni Kontiokangas murskautui virallisen selvityksen mukaan kuorma-auton pyörien alle. Lakkolaissilminnäkijöiden mukaan poliisit pamputtivat ja ruhjoivat Anni Kontiokankaan niin pahoin, että hän kuoli saamiinsa vammoihin.
Oikeudenkäynnissä tuomittiin 80 lakkomarssiin osallistunutta työläistä yhteensä 38 vuoden kuritushuonerangaistukseen. Asettamalla lakkolaiset syytteeseen kapinan yrityksestä estettiin poliisien joutuminen vastuuseen Anni Kontiokankaan ja Felix Pietilän kuolemista. Poliisitutkimuksissa oli päädytty siihen, ettei surmaluoti ollutkaan poliisin, vaan jonkun lakkolaisen aseesta.

Eduskuntavaaleissa 1951 Aarre Simonen valittiin kansanedustajaksi runsaalla 7 000 äänellä. Hän hävisi vaalipiirin ääniharavalle SDP:n Kaisa Hiilelälle vain parisataa ääntä. Kekkosen ja Simoseen ystävyyttä tuskin edisti se, että Aarre Simonen ei mahtunut Kekkosen toiseen, tammikuussa 1951 nimettyyn punahallitukseen. SDP tarjosi Simosta, mutta Kekkonen torjui ajatuksen.
Arabian ja Kemin kahinoitten kukistaminen, Valpon lakkauttaminen ja puuttuvat suhteet kotikommunisteihin leimasivat Simosen anti-kommunistiksi. Tämä aiheutti hänen syrjäyttämisensä nimitettäessä Kekkosen toisen hallituksen sosiaalidemokraattisia ministereitä. Yleisellä tasolla tilanne oli toinen; Simonen oli sankari ja Kekkonen oli isänmaan petturi. Simonen ei voinut lähestyä kotikommunisteja eikä hankkia itselleen ”kotiryssää” diplomaattipiireistä.

Kekkosen viidennen hallituksen kohokohdaksi muodostui rauhansopimuksen perusteella Neuvostoliitolle 50 vuodeksi vuokratun Porkkalan palautus. SDP:ssä hankkeilla olevasta palautuksesta kuultiin ensimmäisen kerran puheenjohtaja Emil Skogin informoidessa muuta puoluejohtoa. Hän oli keskustellut presidentin ja Suomen Moskovan suurlähettilään Wuoren kanssa, jolloin oli ilmennyt, että alkusyksystä 1955 oli tehtävä Moskovan matka, Selostaessaan puoluetoimikunnalle asiaa Skog sanoi, että Karjalan kysymyksestä ja Porkkalan vuokra-alueesta olisi neuvotteluissa keskusteltava. Simonen oli yksi aktiivisimmista Karjalan palauttamista kannattaneista.

Moskovan neuvottelujen päätyttyä Aarre Simonen piti Tampereen työväentalossa 21.9.1955 jyrkän puheen. Hän arvosteli pääministeri Urho Kekkosesta. Simonen sanoi näin: ” On tämän johdosta vielä sanottava, että jos maalaisliiton taholta halutaan väittää, että tohtori Kekkosen ansiota oli se, mitä Moskovasta saatiin. Ajatuksen johdonmukainen kehittely johtaa siihen, että sama henkilö kantaa vastuun myös siitä, mitä sieltä ei saatu”. Presidentti Paasikivi suuttui silmittömästi kuultuaan Simosen puheen koko sisällön. Puolustusministeri Emil Skog sai aiheen todeta puoluetoimikunnassa, ettei hän voi selostaa mitään, jos Simosen tapaan jatketaan kaiken tämän Moskovaan matkaan liittyvän aineiston julkistamista.

Tammikuussa presidentin valitsijamiesvaaleissa Urho Kekkosen vaaliliitto sai 88, K-A.Fagerholmin 72, Sakari Tuomiojan 57, Eino Kilven 56, Ralf Törngrenin 20 ja Eero Rydmanin 7 valitsijamiestä. Kekkosen vaaliliiton saamat 88 paikkaa eivät yksin riittäneet valituksi tulemiseen, vaikka mukaan olisi laskettu 56 Eino Kilven kansandemokraattista valitsijamiestä. Mistä Kekkonen sai puuttuvat äänet? Maalaisliiton sisällä oli voimakas ryhmittymä, joka ei hyväksynyt Urho Kekkosta henkilönä eikä myöskään hänen ajamaansa ulkopolitiikkaa. Voi olla mahdollista, että kolme-neljä maalaisliittolaista äänesti Fagerholmia. Näin Kekkosen varmat äänestäjät olisivat olleet 84-85 maalaisliittolaista ja 56 kansandemokraattia. Sosiaalidemokraateista Kekkosen mahdollisia äänestäjiä olivat Penna Tervon ja Anni Flinckin lisäksi Tyyne Leivo Larsson ja Olavi Kajala.

Tammi-helmikuun vaihteessa 1956 Hotelli Seurahuoneella olivat TUL:n kysymyksiä puimassa Penna Tervo, Erkki Lindfors ja Pekka Martin. Kabinetissa oli senkaltainen tunne, jota kukaan ei halunnut pukea sanoiksi. Hetken hiljaisuuden jälkeen Lindfors sanoi, että Tervon olisi hyödynnettävä tilanne ja keskusteltava heti seuraavana päivänä Kekkosen kanssa. Mikä eteen? Miehet keksivät Kalle Kaiharin, joka voisi kehottaa Kekkosta ottamaan yhteyttä Tervoon. Kabinetista tilattiin puhelu Kaiharille, jolle Lindfors sanoi tärkeää olevan tekeillä: - hoida että UKK ottaa aamulla yhteyden Tervoon. Penna Tervon keskeistä osuutta vaalin lopputulokseen kuvaa presidentti Kekkosen arvio, jonka mukaan vaalien jälkeisen hallituksen muodostajaa valittaessa olisi ollut vaikeaa sivuuttaa Penna Tervoa.
Aarre Simonen ei Kekkosta äänestänyt, vaan oli Fagerholmin kannalla. Myöhemmin presidentinvaaleissa Simonen kannatti Urho Kekkosta sekä sisä- että ulkopoliittisista syistä. Simonen letkautti 1970-luvulla, että olisi pitänyt valita Fagerholm, sillä hän olisi ymmärtänyt väistyä ajallaan.

K-A. Fagerholm muodosti toisen hallituksensa nopeasti maaliskuun alussa 1956. Molemmat kansanpuolueet olivat mukana. Aarre Simosesta tuli valtionvarainministeri. Vuoden 1956 yleislakkoa Fagerholmin hallitus alkoi osaltaan sovitella. Pääministeri K-A. Fagerholm, valtionvarainministeri Aarre Simonen ja opetusministeri Johannes Virolainen antoivat selostuksen eduskunnalle lakon kulusta 22.3.1956. Pian yleislakon jälkeen hallitus ja SAK ajautuivat talouspoliittisissa kysymyksissä vastakkain. Puoluetoimikunnassa olivat vastakkain skogilaiset ja leskiläiset, puheenjohtaja Emil Skogin ryhmä ja puoluesihteeri Väinö Leskisen ryhmä. Simonen ei suoraan ottanut kantaa skogilaisten puolesta, hänet luettiin heihin.

Simonen nousi Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi vuonna 1957 ja varapääjohtajaksi 1972.

Kesän 1958 eduskuntavaalien jälkeen Simonen oli mukana SDP:stä irtautuneessa "skogilaisessa" vähemmistöryhmässä, joka halusi puolueen tekevän läheisempää yhteistyötä SKDL:n kanssa. Simosen johtaessa välirikon seurauksena perustettua TPSL:ää puolueen kannattajat tunnetiin "simoslaisina". Simonen putosi eduskunnasta vuoden 1962 vaaleissa eikä onnistunut paluuyrityksessään vuonna 1966 puolueensa hyvästä menestyksestä huolimatta. Simosen ura päivänpolitiikassa päättyi vuoden 1970 vaaleihin, jolloin TPSL ei saanut enää yhtäkään eduskuntapaikkaa.

TPSL:n lakkauttamisen (1973) jälkeen Simonen toimi Sosialistisessa työväenpuolueessa. Hän oli STP:n puoluevaltuuston puheenjohtaja vuosina 1973–1976.

Syksyllä 1961 Simonen tuomittiin niin sanotussa Kätilöopiston jutussa Valtakunnanoikeudessa rangaistukseen ministerinä tehdystä virkarikoksesta. Myöhemmin Simonen nimitettiin oikeusministeriksi, jolloin oikeisto-oppositio teki tämän johdosta välikysymyksen. Välikysymyksen mukaan Simonen täytti perustuslaissa ministereiltä vaadituista ominaisuuksista – syntyperäinen Suomen kansalainen, rehelliseksi ja taitavaksi tunnettu – vain kansalaisuutta koskevan kriteerin.

Aarre Simosen puoliso vuodesta 1945 oli sisustustaiteilija Leni Nikkinen (s. 1919). Heillä oli lapset Iiro (s. 1947), Kati (s. 1949) ja Mari (s. 1951).

Lähdeaineisto:
Pentti Peltoniemi, Hannu Rajala Sapeli-Simonen