sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Vakoilu Suomessa 1950-luvulla



















Neuvostoliitto hankki sodanjälkeisinä vuosina tietoja Suomesta sekä laillisin että laittomin menetelmin. Siinä yhteydessä jäi kiinni monia vakoilijoita, joista suurin osa oli melko vaarattomia amatöörejä, rajaseudun ”pintavakoilun” harrastajia. Neuvostoliitto ylläpiti vakoiluverkostoa jatkuvasti valmiina myös myöhempää käyttöä varten.

Myös länsivallat olivat hyvin selvillä siitä mitä maassa tapahtui ja mitkä sotilaalliset kohteet olivat kiinnostavia kriisitilanteita silmällä pitäen. Yhdysvalloissa ja Naton tiedusteluelimissä pidettiin ajan tasalla karttoja ja opaskirjoja kertomassa, kuinka Suomen aluetta vastaan olisi voitu parhaiten toimia sodan sattuessa.

Läntiselle tiedustelulle Suomi oli tärkeä ennen kaikkea Neuvostoliiton läheisyyden vuoksi. Suomesta ja Suomen kautta lähetettiin agentteja tiedustelemaan Neuvostoliiton kohteita, ja Suomen aluetta saatettiin käyttää myös elektroniseen tiedusteluun. Naton perustaminen ja kansainvälisen tilanteen kiristyminen 1950-luvun alussa kiihdyttivät sekä idän että lännen tiedustelua Suomessa. Tiedustelu, vakoilu ja vaikuttaminen Suomen politiikkaan kietoutuivat yhteen vyyhdeksi, josta vastasivat samat katto-organisaatiot, lähinnä Neuvostoliiton KGB eri nimillä toimivine edeltäjineen ja haaroineen sekä toisaalta Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA ja sen sisarjärjestöt. Niiden alaisina suoritusportaina toimivat liittokunnan jäsenmaiden organisaatiot ja agentit.

Suomen kannalta poliittisesti arkaluontoisinta oli vuosina 1950-1952 kaukopartiomiesten Suomesta itärajan yli suuntautunut toiminta. Yhdysvaltojen ja Naton tiedustelu oli lähinnä norjalaisia hyväksikäyttäen värvännyt sodanaikaisia kaukopartiomiehiä, jotka tekivät tiedusteluretkiä Norjasta ja Suomesta muun muassa Murmanskiin ja Laatokan pohjoispuoliselle alueelle. Heitä jäi myös kiinni noissa toiminnoissa, ja sattui joskus tulitaistelujakin. Neuvostoliitto vaati ankaraan sävyyn Suomen hallitusta estämään rajanylitykset, ja pääministeri Kekkonen sai presidentiltä ohjeet lopettaa kaukopartiomiesten retket. Kekkonen puolestaan käytti apuna Kustaa Vilkunaa, joka kävi pyytämässä lännen tiedustelupalvelua lopettamaan Suomen asemaa vaarantavan toiminnan. Kekkonen vaikutti asiaan käyttäen omia yhteyksiään läntisiin tiedustelupalveluihin. Syksystä 1952 alkaen kaukopartiomiesten toiminta näytti jo hiljenevän, mutta kokonaan se ei loppunut. Paasikivi nimitti suomalaisia läntisen tiedustelun palvelukseen ryhtyneitä ”tosihulluiksi” ja epäili, että kyseessä saattoi olla myös länsivaltojen tahallinen provokaatio, jolla pyrittiin häiritsemään Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita. Itärajan yli retkiään tehneiden kaukopartiomiesten toiminta oli ilmeisen organisoitua toimintaa ja on syytä epäillä, että myös viranomaisten keskuudessa oli heidän avustajiaan. Suomessa harjoitetulla tai Suomeen kohdistuneella vakoilulla ei ollut 1950-luvulla suurta ulko- tai sotilaspoliittista merkitystä.

Suojelupoliisin sisäänajo

Uuden viraston sisäänajoa varjosti kylmän sodan yltyminen täyteen mittaansa. Operatiivinen painopiste oli kotimaan uhkakuvissa. Tavoitteeksi tuli jokaisen kommunistit rekisteröinti. Saatiin kohtalaisen hyvin selville, ketkä olivat kommunisteja. Suojelupoliisi jakoi ihmistietolähteensä kolmeen ryhmään; tukimiehiin, avustajiin ja tiedottajiin. Tukimies oli luotettava henkilö, jolta voitiin kysyä kuulumisia. Maalaisliiton paikallinen napamies, joskus SDP:n piirisihteeri. Avustaja oli samantyyppinen, mutta vakinaisempi ja strategisesti sijoittunut, esimerkiksi sataman tai voimalatyömaan työhönottaja, ravintolan hovimestari, ulkomaisen lähetystön palvelukseensa pestaama suomalainen. Tukimiehille ja avustajille ei maksettu, vaan lähdettiin siitä, että kysymys oli tavallaan kansalaisvelvollisuuden täyttämisestä. Toki olut tai pullakahvit saatettiin tarjota tai tuliaisia tuoda. Tärkein lähde oli tiedottaja, joka toimi kohdealueen sisällä, esimerkiksi SKP:n jäsenenä.

Alkuvuosien tietty poukkoilevuus näkyi ulkomaalaisten erityisvalvonnassa. Kun ulkomaalaisia oli vähän eikä kokemusta ollut, sattui alussa paljon väärinkäsityksiä. Näin kävi hollantilaisen kauniin Petronellakin suhteen, joka ajautui sulostuttamaan Lemmenjoen kullanhuuhtojien elämää.

Aktiivivaihe

Stalinin kuoleman ja Korean sodan päättymisen jälkeen kansainvälinen ilmapiiri lientyi ja välitön sodanvaara väistyi. Suojelupoliisi uskalsi nyt puuttua neuvostotiedustelun eräisiin ilmenemismuotoihin. Pään avasi Jyväskylässä asuneen räätäli Reino Kettusen vakoilujuttu, jonka paljastuminen syksyllä 1953 alkoi siitä, kun maassa liikkunut inkeriläinen tiedustelija liftasi yllättäen suojelupoliisin tarkastajan kyytiin, Purkautui suuri juttu, jossa oli värvätty ilmavoimien kuvakeskuksen kapteeni ja tietolähteitä asetehtailta.
Ensimmäiset Supon ajan maanpetostuomiot langetettiin 1953, jolloin tuomittiin kaksi henkilöä. Vilkkainta olivat kaksi seuraavaa vuotta jolloin tuomittiin 21 ja 26 henkilöä. Vuonna 1956 tuomittiin 15 henkilöä ja seuraavina vuosina enää 9 ja 4 henkilöä.

Naton jäsenmaiden Norjan ja Tanskan välityksellä suojelupoliisi sai yhteyden kauemmaksikin länteen ja tietoja Neuvostoliitosta loikanneiden tiedustelu-upseerien kertomasta.

Isojen ympyröissä

Vuoden 1957 mittaan suojelupoliisi kietoutui tiukasti kylmän sodan pääosapuolten tiedustelu- ja turvallisuuspalveluiden toimintaan toisiaan vastaan. Kekkosen tultua presidentiksi KGB otti tavoitteekseen vähintäänkin sen, että Suomi alkaisi valvoa myös läntistä tiedustelua aikaisempaa tarkemmin. Vuodenvaihteessa 1956-1957 KGB:n Helsingin päällikkö Mihail Kotov ja konsuli Grigori Golub valittivat poliisikomentaja Erik Gabrielssonille SIS:n Rex Bosleyn ja CIA:n Melvin Pendletonin toiminnasta Neuvostoliittoa vastaan. Golubista tulikin suojelupoliisin idänkontakti seuraaviksi vuosiksi. Kiertääkseen presidentti Kekkosen karttelevuutta, Golub yritti värävätä tietolähteekseen Helsingin herrojen hyvän tutun Tabe Sliorin.

Kekkonen pyrki keskittämään tiedustelutiedon jakelun mahdollisimman tiukasti itselleen; arkaluontoisista neuvostojohtajien puheista tehtiin raportit yhtenä kappaleena, vain presidentin silmien eteen. Kesän 1958 vaalien alla oli tapahtunut kiusallinen vuoto, jollaisen toistuminen piti ehdottomasti estää. Kun 1950-luvun herrapiirien kohukaunotar Tabe Slior alkoi julkaista muistelmasarjaansa ”Miehet ja minä” maaliskuun 1961 Jallu-lehdessä, poliisi sai määräyksen takavarikoida jo myyntiin pääsyt lehti. Se tietysti epäonnistui ja nosti valtavan hälyn. Seuraavan numeron kohdalla meneteltiin viisaammin. Kaksi suojelupoliisin nuorta etsivää käskettiin päällikön huoneeseen, missä heille annettiin tuhti tukku käteistä – harvinainen näky niukkuuteen tottuneessa poliisivirastossa – ja määräys mennä heti Tampereelle Uuteen Kivipainoon ostamaan vaivihkaa Tabe Sliorin muistelmien seuraavan osan oikovedokset. Etsivät tekivät työtä käskettyä. Etsivät palasivat Helsinkiin mukanaan vedokset, jotka toimitettiin Kekkoselle. Sama menettely toistui aina ennen Jallun uutta numeroa.

Lähdeaineisto:
Matti Simola: Ratakatu 12 ISBN 978-951-0-35243-4
Pekka Visuri Suomi kylmässä sodassa ISBN-10 951-1-20925-6
Lähettänyt klo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)