Kekkosen viidennen hallituksen aikana Suomen ulkopolitiikassa tapahtui enemmän kuin kertaakaan Pariisin rauhan ja YYA-sopimuksen solmimisen jälkeen. Suomi liittyi Pohjoismaiden Neuvoston ja YK:n jäseneksi. Porkkalan sotilastukikohta palautettiin. Elettiin Stalinin kuolemaa seurannutta suojasäävaihetta.
Sekä maalaisliitolle että sen presidenttiehdokkaalle oli merkitystä sillä, että tässä vaiheessa maalaisliittolaisella oli niin näkyvä rooli. Vaikka Paasikivi piti loppuun saakka ohjat käsissään, Kekkosen merkitys hänen lähimpänä avustajanaan kasvoi. Ulkoministerinä oli Johannes Virolainen, ensimmäinen muu maalaisliittolainen kuin Kekkonen. Maalaisliiton puolue-elimet saivat runsaasti informaatiota. Ulkopolitiikka liitettiin keskeiseksi osaksi järjestökoulutusta, eikä se unohtunut julkilausumista. 1950-luvun puolivälissä alkoi ulkopoliittisesta koulutuksesta olla kannatuksenkin kannalta enemmän hyötyä kuin haittaa.
Kekkosen hallituksen ulkopolitiikka oli presidentin linjoilla pysyttelevää pääministerin ulkopolitiikkaa. Kekkonen johti käytännössä myös ulkoministeriötä ja pääsi näin asemaan, jota sosiaalidemokraatit eivät olleet hänelle hallitusneuvottelussa antaneet. Virolainen myöntää muistelmissaan kokemattomuutensa, ja hän jäikin nololla tavalla syrjään eräissä vaiheissa.
Neuvostoliitto jätti Suomelle 13.11.1954 nootin, jossa se kutsui Suomea yleiseurooppalaiseen turvallisuuskonferenssiin. Nootissa viitattiin Saksan varustautumiseen, mikä sai YYA-sopimuksen sanamuodot muistavat varuilleen. Paasikivi ja häntä myötäillen Kekkonenkin varautuivat vastaamaan myöntävästi, mutta Virolainen yhdessä Skogin ja Simosen kanssa harasi vastaan ja sai kantansa läpi. Paasikivi valmisteli kohteliaasti torjuvan vastauksen yhdessä Kekkosen ja Virolaisen kanssa. Vastaus osoittautui onnistuneeksi. Neuvostoliitto suhtautui siihen myönteisesti, ja kun osallistuminen oli sidottu kaikkien Euroopan maiden osallistumiseen. Suomi jäi pois ja Neuvostoliitto piti konferenssin satelliittiensa kanssa.
Paljon puhutti myös Neuvostoliiton kauppaministerin Anastas Mikojanin vierailu Suomeen marras-joulukuun vaihteessa 1954. Virallisena aiheena oli Neuvostoliiton tilaaman jäänsärkijän vesillelasku. Vierailu tulkittiin ulkomailla yritykseksi painostaa suomalaiset Moskovan konferenssiin. Arkoihin poliittisiin kysymyksiin ei kuitenkaan puututtu. Kekkosen kannalta merkityksellistä oli Mikojanin antama tunnustus. Kekkonen oli Paasikiven ystävyyspolitiikan uskollinen ja johdonmukainen jatkaja, minkä pani merkille niin Paasikivi kuin vastustajatkin.
Suomen jäsenyys Pohjoismaiden Neuvostossakin ratkesi lopulta helposti, vaikka virallinen Suomi osoitti aluksi suurta pidättyvyyttä. PN:n istunnon lähestyessä tammikuussa 1955 virisi keskustelu Suomen jäsenyydestä, jonka puolesta puhui näyttävästi Fagerholm. Epäluuloinen neuvostolehdistö kytki asian Länis-Saksan varustautumiseen, minkä vuoksi Kekkosen hallitus kieltäytyi osallistumasta.
Elokuun alussa 1955 Kekkonen kirjoitti Paasikivelle Vilkunan keskustelleen jonkun neuvostokontaktin kanssa, joka oli toivonut positiivista ehdotusta jäsenyyskysymyksen ratkaisemiseksi siten, että olisi jonkinlainen takuu siltä varalta, ettei jäsenyyttä käytettäisi Neuvostoliiton etuja vastaan. Kekkonen ehdotti Paasikivelle, että hallitus ryhtyisi tutkimaan, millaisia ehtoja Suomi voisi vaatia Pohjoismaiden Neuvostolta. Paasikivi torjui ajatuksen, sillä hän oli huolissaan YYA-sopimuksen jatkamisesta ja halusi sisällyttää sen Karjalan rajojen muuttamiseen, Porkkalan alueen palauttamiseen ja Suomen puolustusvoimia koskevien rajoitusten poistamiseen tai lieventämiseen. Niin tärkeä Pohjoismaiden Neuvosto ei ollut, että se olisi otettu samassa yhteydessä esille.
Kekkonen kuitenkin otti sen esille Moskovassa, ja sopu löytyi vaivatta. Eduskunta hyväksyi 28.10.1955 yksimielisesti hallituksen esityksen. Yhdistyneisiin Kansakuntiin Suomi hyväksyttiin nippuratkaisun osana 14.12.1955.
Presidenttiehdokas Moskovassa
Kekkonen soitti Paasikivelle 16.8.1954 ja kertoi Lebedevin käyneen luonaan mukanaan Neuvostoliiton valtiopäämiehen, marsalkka Voroshilovin kutsu Paasikivelle vierailla Moskovassa 15.9.1955. Kekkonen tiesi myös suuren uutisen, jonka Lebedev seuraavan päivänä kertoi Paasikivelle: ”Neuvostoliitto voisi luopua oikeuksistaan Porkkalassa.”
Asia pidettiin kuukauden päivät vain Paasikiven ja Kekkosen tiedossa. Hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa siitä kerrottiin 6.9.1955. Tuolloin Paasikivi ilmoitti suunnittelemansa seurueen: Kekkonen, Skog, Svento, ulkoministeriön kansliapäällikkö Seppälä sekä lääkäri. Leskisen pyyntö seurueen suurentamiseksi torjuttiin; Lebedev olikin Paasikivelle arvellut, ettei Moskovaan tarvittaisi muita kuin presidentti ja Kekkonen.
Mitä asioita käsiteltäisiin, jäi aivan hämäräksi. Ulkoministeri Virolaisellekaan ei annettu minkäänlaista valaistusta, eikä hän siten voinut informoida tyytymätöntä eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa. Vasta 15.9. lentokentällä Moskovan lentoa odoteltaessa, Kekkonen kertoi Virolaiselle yksityiskohtaisesti Porkkalan palautuksesta ja muusta. mitä Moskovassa tapahtuisi. Ulkoministeri joutui laajan irvailun kohteeksi. Epäilemättä happamat amerikkalaiset saivat perusteita luonnehdinnalleen Virolaisesta ”kunnon miehenä, mutta yksinkertaisena” ja täydellisesti Kekkosen ohjattavana olevana, kuten koko puolueensa.
Oli ilmeistä, että venäläiset halusivat varata pääministeri-presidenttiehdokas Kekkoselle keskeisen roolin valtiovierailun ja Porkkalan palauttamisen yhteydessä. Häntä informoitiin ensiksi ja hänen matkustamistaan presidentin mukana pidettiin välttämättömänä. Kekkonen sai Paasikiveltä luvan puhua Moskovassa myös Karjalasta. Paasikiven ja Kekkosen vastaanotto oli tasokas ja ystävällinen. Porkkalan luovutus julistettiin; YYA-sopimusta jatkettiin 20 vuodella sellaisenaan. Kekkonen otti Karjalan kysymyksen esille epävirallisessa keskustelussa pääministeri Bulganinin kanssa ja saikin tältä lupauksen, että kommunikeassa mainittiin suomalaisten ottaneen esille Karjalan kysymyksen. Maininta oli lyhyt ja pyöreä. Pohjoismaiden Neuvoston jäsenyyden Kekkonen otti esille Hrutsehivin kanssa oma-aloitteisesti ja menestyksekkäästi. Vierailu kaikkineen oli Kekkoselle menestys. PN:n osalta hän oli onnistunut saavuttamaan sellaista, mitä ei ollut osattu ennakoida. Hän oli myös solminut kontakteja, jotka myöhemmin osoittautuivat arvokkaiksi. Julkisuutta oli runsaasti.
Venäjän valinta
Presidentinvaaleista vastasi Lebedev, mutta myös KGB:n residentiksi saapuneella Viktor Vladimirovilla oli sanansa sanottavana. Viimeisen sanan sanoi Kreml. Helmikuussa 1955 neuvostolähetystön arvio oli, että Paasikivi ei jatkaisi. YYA-sopimuksen vuosipäivänä 6.4. Paasikivi sai Leninin kunniamerkin.
Kesällä 1955 Kekkosen asiat eivät olleet hyvin. Paasikivi oli Kremlin ykkösehdokas ja hän itse oli vasta toinen. Neuvostoliitto vieroksui häntä paitsi valinnan epävarmuuden johdosta myös siksi, että hän oli puhunut liian innokkaasti puolueettomuudesta. Moskovan matkalla presidenttiehdokkaita Paasikiveä ja Kekkosta juhlittiin yhdessä ja Porkkalan palautus toi kunniaa kummallekin.
Syksyllä 1955 Kekkonen etsi vielä läpimurtoa Karjalan asiassa, sekä KGB:n että virallisen diplomaattilinjan kautta. Vastakaikua ei ollut.
Pääministeri Kekkosen viimeinen syksy
Kiristyvä presidenttikilpailu kärjisti väistämättä hallituksen ennestään jännittyneitä suhteita. Kekkonen joutui huomaamaan, ettei Skogin kanssa tehdyt sopimukset pitäneet SDP:n eduskuntaryhmässä, jota hallitsivat Leskisen kannattajat. Maalaisliitonkin eduskuntaryhmä tiukensi otettaan. Se asetti 22.9.1955 toimikunnan (Kleemola, Palovesi, Simonen, Rönkkö, Tiitu, Jaakkola ja Erkkilä), jotka yhteistyössä hallitusryhmän ja maataloustuottajien kanssa suunnittelisi toimia maatalouden hyväksi. Lisäksi ryhmä esitti valtioneuvostolle tiukkasävyisen kirjelmän, jossa toivottiin toimia kadon korvaamiseksi sekä maataloudessa ja muilla aloilla työskentelevän väestön ansiotason epäsuhteen korvaamiseksi. Keinoina esitettiin maidon hinnan korottamista, verorasituksen alentamista sekä halpakorkoisia luottoja. Maalaisliittolaiset ministerit velvoitettiin saattamaan asiat nopeasti tyydyttävään ratkaisuun.
SDP ryhtyi kaatamaan maataloustukipäätöstä eduskunnassa. Perustuslakivaliokunta ehdotti 13.10.1955 äänin 10-7 päätöksen kumoamista. Maalaisliiton eduskuntaryhmä pohti hallituskriisiä: Kalliokoski totesi, että ”olisi narrin peliä olla hallituksessa”, ellei maataloustulopäätös pitäisi. Hallituksen pyynnöstä maataloustukipäätös poistettiin eduskunnan päiväjärjestyksestä 25.10.1955. Hallitus teki uuden päätöksen asiassa. Tämä toinenkin päätös kaadettiin perustuslakivaliokunnassa, vaikka se oli tehty yhteisymmärryksessä Skogin kanssa. Pääministeri tulkitsi tapahtuman presidenttikilvan kiristymisenä ja Leskisen aseman vahvistumisena SDP:n sisällä.
Törmäyskurssille
Poliittista tahtoa hillitä etujärjestöjen yhteentörmäystä ei presidentinvaalin paineessa ollut. Valtalaki kaatui, ja hallitusvalta menetti lakiin perustuvan mahdollisuutensa säädellä järjestöjen voimankäyttöä.
Maalaisliitto oli vakuuttunut, että viljelijäväestön ansiotaso oli jäänyt kohtuuttomasti jälkeen muista. Eduskunnassa maatalouskysymys tuli esille 2.12.1955, jolloin Kleemola ehdotti päätöstä pöydälle, kunnes vuotuinen valtalaki tuli ratkaistavaksi. Kekkonen sai Skogin suostumaan lykkäykseen. Valitsijamiesvaalit alkoivat olla kiireimmillään. Puolueet keskittyivät niihin. Etujärjestöt jätettiin törmäyskurssille.
Lähdeaineisto: Kari Hokkanen: Maalaisliitto-Keskustan historia 4 ISBN 951-1-18339-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti