Moskovan tiellä

Syksyllä 1944 oli yksi tie suomalaisessa politiikassa kuljettu loppuun. Talvisodan jatkoksi käyty hyvityssota päättyi 19. syyskuuta allekirjoitettuun välirauhansopimukseen. Suomi oli suurin uhrauksin säilyttänyt itsenäisyytensä. Suhteessaan Neuvostoliittoon Suomi joutui ottamaan uudenasennon. Marraskuun 17. päivänä 1944 presidentti C.G.Mannerheim nimitti vanhasuomalaisen reaalipolitikon J.K. Paasikiven johtaman hallituksen. Hallituksen oikeusministeriksi, pääministerin aisapariksi tuli maalaisliittolainen Urho Kekkonen, jota oli pidetty talvisodan syttymispäivästä saakka sivuraiteella suomalaisessa politiikassa. Ennen talvisotaa ja vielä jatkosodan alkuvuosina Kekkonen ajoi kovaa linjaa suhteessa Neuvostoliittoon. Syksyllä 1942 Kekkonen alkoi aavistella maailmansodan lopputuloksen. Hän pyrki muutamien samanmielisten kanssa kulissien takana toimimaan niin, että Suomi irrottautuisi sodasta mahdollisimman nopeasti. Suomen politiikan valtalinjaan Kekkosella ei ollut juuri mitään vaikutusta ennen syksyä 1942. Valta oli muilla miehillä.

Eduskuntavaalit 1945

Maaliskuussa 1945 pidettyjen eduskuntavaalien jälkeen muodostettiin kolmen suuren – maalaisliiton, SDP ja SKDL – hallitus. Pääministerinä jatkoi J.K. Paasikivi ja oikeusministerinä Urho Kekkonen. Valvontakomissio oli maassa. Sotasyyllisyyskysymys oli ratkaisematta. Vaikka epäluulot oli syvät, yhteydet äskeisten vihollisten kesken laajenivat koko ajan.
Tammikuussa 1945 SNS:n vieraaksi saapui neuvostoliittolainen kulttuurivaltuuskunta, jota johti pääjohtaja Kemenov. Valtuuskuntaan kuului kulttuurihenkilöitä ja taiteilijoita. Pian tämän jälkeen saapui taiteilijaryhmä, mihin kuului puna-armeijan kuoro ja tanssiryhmä.

Suomalainen kulttuurivaltuuskunta kokoontui Malmin lentokentälle 17.9.1945 klo 11.00. Huono sää esti Douglas-koneen lennon Moskovasta Suomeen. Uusi yritys onnistui seuraavana päivänä. Lentokentällä valtuuskuntaa oli vastassa varapuheenjohtaja A.Karaganovin johdolla, juuri Moskovaan saapunut Suomen lähettiläs, ministeri Cay Sundström sekä lähetystösihteeri Jorma Vanamo.
Lähetystön vastaanotolla olivat mukana muun muassa ministeri Urho Kekkonen, pääjohtaja Hella Wuolijoki ja kansanedustaja Hertta Kuusinen. Kekkonen keskeytti yhtäkkiä Ryömän kanssa käymäni keskustelun: ”Mitäs te vanhat kommunistit teitittelette toisianne. Heittäkää tittelit pois!. Näin kertoo Jorma Vanamo.
Eräässä lounaskeskustelussa arvioitiin Saksan tulevaisuutta. Vaikka Hitlerin oli sanottu tehneen itsemurhan, arvuuteltiin, että jos hän olisi yhä elossa. ”Ehkä sekin piileskelee jossakin suomalaisessa pappilassa”, rouva Wuolijoki heläytti. Hän viittasi entisen Valpon päällikön Arno Antonin pakoiluun pappilassa.
Vastaanoton päätteeksi oli tanssia. Lähetystösihteeri Jorma Vanamo haki Hertta Kuusista tanssimaan. Tanssin päätyttyä Kuusinen sanoi: ”Nyt on sitten tullut velvollisuus täytettyä”.
Koska Kekkonen oli Suomen urheiluliiton puheenjohtaja, niin osa retkikunnasta sai tilaisuuden seurata Moskovan stadionilla jalkapallo-ottelua, jossa panoksena oli Neuvostoliiton mestaruus. Puna-armeijan joukkue löi Dynamon.
Kekkonen teki matkasta oman raporttinsa, jonka mukaan ihmiset olivat ”suhteellisen hyvin” pukeutuneita, eikä ”yhtään aliravittua lasta” matkalla näkynyt.
Viralliset neuvottelut sotakorvausten maksuajan pidentämisestä käynnistyivät marraskuun puolivälissä. Lopullinen sopimus kahden vuoden pidennyksestä allekirjoitettiin vuoden lopulla.

”Kyllä tässä vielä verta syljetään”

Väliotsikon teksti on eduskunnan varapuhemies Urho Kekkosen lausahdus automatkalla Moskovan keskustasta Vnukovon lentokentälle 2. huhtikuuta 1948. Nuori lähetystösihteeri Vanamo oli saattamassa Kekkosta lakitieteen tohtori J.O. Söderhjelmiä. Tunnelma neuvottelijoiden keskuudessa oli ollut kovin jännittynyt.
Stalin oli lähettänyt kirjeen Paasikivelle, jossa ehdotettiin valtiosopimusta ja viitattiin Romanian ja Unkarin sopimukseen. Paasikiven mukaan sellainen sopimus olisi Suomelle mahdoton. Meni muutama päivä ennen kuin kaikki hallituksen ministerit saivat tietää kirjeestä. Sitä myöten kirje tuli julkisuuteen. Maailmalla alkoi levitä käsitys, että Stalin oli antamassa kuoleman suudelman pienelle, urhealle Suomelle. Varsin yleinen arvio oli, että Suomesta tulee Neuvostoliiton satelliitti. Eduskuntaryhmässä kirje joutui kiivaan väittelyn kohteeksi. Ainut ryhmä, joka kannatti varauksetta neuvottelujen aloittamista, oli SKDL. Jyrkimmin neuvotteluja vastustivat kokoomus, edistyspuolue ja maalaisliitto, Kekkosen oma puolue.

Valtuuskunta nimettiin

Valtuuskuntien ensimmäinen neuvottelu oli Kremlissä 25. maaliskuuta, Suomalaisia vastapäätä istuivat Molotov, Vyusinski, Zorin, Abramov ja Savonenkov. Tapaaminen oli miellyttävä. Molotov tarjosi pohjaksi Unkarin kanssa tehtyä sopimusta, mutta myös Tsekkoslovakian kanssa 1943 tehty sopimus käy neuvottelun pohjaksi. Avainhenkilöt olivat Kekkonen, Söderhjelm ja Heinrichs. Pekkala ei ollut hyvässä kunnossa ja Leino pysytteli melko lailla syrjässä.
Toinen neuvottelu alkoi 27. maaliskuuta. Paasikivi oli ohjeissaan antanut tiukat ukaasit. Suomi kyllä sitoutuu torjumaan Suomen alueen kautta Saksan tai sen kanssa liitossa olevan valtion hyökkäyksen, mutta Neuvostoliiton apu tulisi kysymykseen vasta, jos Suomen omat voimat eivät riitä.
Molotovin ehdotus lähti siitä, että Suomi ja Neuvostoliitto automaattisesti taistelevat yhdessä ja että apukin tulee automaattisesti.

Maaliskuun 30. päivänä oli Molotovin vastaanotto ulkoministeriön juhlahuoneistossa. Aterian ja runsaiden juomien innoittamana osa suomalaisista lähti vielä jatkoille Suomen lähetystöön. Meno oli riehakasta. ”Tanssittiin ja Kekkonen esitti mm. soolotanssin valtavan, iäkkäänpuoleisen venäläisen keittiöapulaisen kanssa. Hän kuitenkin keskeytti esityksen minun edessäni ja johdatti kolossin syliini”, Söderhjelm raportoi illasta.

Huhtikuun 1. päivänä valtuuskunta päätti ottaa yhteyden Helsinkiin. Kekkonen soitti Paasikivelle. Ilmeisestä salakuuntelusta välittämättä tai ehkä juuri sen vuoksi presidentti haukkui valtuuskunnan ehdotukset pataluhaksi. Kekkonen ja Söderhjelm matkustivat pikakäynnille Helsinkiin tapaamaan presidentti Paasikiveä. ”Ukko huusi kuin perseeseen ammuttu karhu”, kirjoittaa Kekkonen päiväkirjassaan. Molotov totesi kaksikon palattua Moskovaan, että he taisivat kokea vaikeita aikoja Helsingissä.

Viimeinen ratkaiseva neuvottelu oli Kremlissä 5. huhtikuuta. Ratkaisevat 1. ja 2. artikla saivat suomalaisten esittämän muodon. YYA-sopimus allekirjoitettiin juhlallisin menoin 6. huhtikuuta kello 21.00 Molotovin työhuoneessa.

Heti allekirjoituksen jälkeen alkoi samoissa tiloissa illallinen. Itse Stalin kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan. Kun Stalin tarjosi Kekkoselle lempiviiniään, tämä maistoi, mutta suomalaisen seurueen kauhuksi ei esittänytkään viinistä Stalinin kerjäämää arviota. Kekkonen kaatoi itselleen lisää viiniä ja ilmoitti, ettei koskaan pidä antaa hätäistä lausuntoa tärkeästä asiasta. Tyhjennettyään toisen lasin Kekkonen puhkesi ylistämään viinin aromeja. Stalinia Kekkosen leikki miellytti ja hän lupasi loput viinipullosta Kekkoselle. Kekkonen harmitteli, että oli vain vähän tuota oivaa ainetta. Stalin lupasi Kekkoselle lisää viiniä kotiinkin vietäväksi, jotta tämä voisi ottaa Suomessa Stalinin maljoja.

Nähtävästi pitävät Kekkosesta

Ulkopoliittiset komplikaatiot tulivat näkyviin toden teolla syksyllä 1949. Fagerholmin hallitus
oli ollut neuvostoliittolaisten hampaissa koko toimintansa ajan. Esimerkiksi sotasyyllisten vapauttaminen johti myrkyllisiin kirjoituksiin.
Suomessa oli parhaillaan menossa presidentinvaalit. Kommunistit hyökkäsivät lehdissään hävyttömästi Paasikiveä vastaan, Neuvostoliiton lehdet lainasivat näitä kirjoituksia. Paasikiveä haukuttiin Hertta Kuusisen kautta. SKDL:n presidenttiehdokas Mauno Pekkala kirjoitti kirjeen Neuvostoliiton ulkoministeri Molotoville. Pekkalalle ei edes vastattu. Tapaus oli nolo Pekkalan kannalta.
Presidentinvaaleissa Paasikivi sai 171 ääntä ja tuli valituksi. Pekkala sai 67 ja Kekkonen 62. Kekkosen ensimmäinen yritys presidentiksi oli kehnonlainen.
Stalin kutsui Kekkosen Moskovaan 6. kesäkuuta. Neuvostoliiton hallitus ei ollut tuntenut poliittista luottamusta Fagerholmin hallitukseen. Tilanne muuttui kuin pääministeriksi tuli Kekkonen. Pääministeri Kekkosella oli kauppasopimuksen lisäksi kotiin tuomisina myös Stalinin ja Mikojanin terveiset presidentti Paasikivelle. He olivat lausuneet kauniita sanoja Suomen presidentistä. Ensimmäiset yöpakkaset olivat ohi.

”Tunnemme vilpitöntä surua”

Maaliskuun 4. päivänä 1953 pääministeri Urho Kekkosella oli aikaisin aamulla asiaa presidentti J.K. Paasikivelle. Puhelimessa Kekkonen ilmoitti saaneensa tiedon Moskovasta, että neuvostojohtaja J.V. Stalin oli saanut ankaran halvauskohtauksen. Kekkonen sanoi varautuvansa pitämään puheen radiossa, jos Stalin kuolee. Yöllä Stalin kuoli.
Kekkosen radiopuhe Staslinin muistolle oli kohtelias. Sota-ajasta siinä ei puhuttu. Pääministeri sanoi uskovansa, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteet kehittyisivät ja lujittuisivat vastaisuudessakin keskinäisen luottamuksen ja molemminpuolisen arvonantoon rakentuvalla pohjalla.
Hrutshev kertoi, että hän ja eräät muut politbyron jäsenet olivat huolissaan tulevaisuudestaan. He pelkäsivät ennen kaikkea Berijaa, sisäisestä turvallisuudesta vastannutta kovamaineista poliitikkoa Hrutshev sanoi, että he pelkäsivät Berijan tappavan heidät. Hrutsehvin ja Voroshilovin noustua valtaan he tapattivat Berijan.

Paasikiven oppilas

Kesäkuun lopulla 1954 Ralf Törngrenin hallituksen ulkoministeri Urho Kekkonen lähti henkilökohtaisesti Moskovaan vauhdittamaan nihkeästi edenneitä kauppaneuvotteluja. Välillä ulkoministeri Kekkonen joutui käymään Helsingissä hakemassa lisäohjeita presidentti Paasikiveltä. Ulkoministeri Molotov vakuutti luottavansa presidentti Paasikiveen ja tämän ”oppilaaseen” Urho Kekkoseen.
Suomessa käytiin tuohon aikaa kovaa valtakamppailua Kekkosen ja sosiaalidemokraattisen ja oikeiston muodostaman yhteisrintaman välillä. Tunnelmaa nostivat lähestyvät presidentinvaalit. Maaliskuussa järjestettiin ennenaikaiset eduskuntavaalit, joissa oli määrä ”murskata maalaisliitto” ja ”katkaista Kekkosen kuningas”. Taisteluhuudot esittänyt Väinö Leskinen epäonnistui yrityksessään. Uuden hallituksen pääministeri Kekkonen ei päässyt, mutta hän änkesi itsensä Törngrenin hallituksen ulkoministeriksi.
Moskovassa sovittiin Moskovan ja Helsingin lähetystöjen muuttamisesta suurlähetystöiksi. Paasikivi ei ollut hankkeesta innostunut, mutta sanoi Kekkoselle ja Törngernille, että tehkää niin kuin tahdotte. Ulkoministeri Kekkosen ja varaulkomaankauppaministeri Borisovin allekirjoittamassa vuoteen 1960 ulottuneessa kaupan runkosopimuksessa sovittiin pääosin jo tutuista tuotteista: laivoista, koneista, puutaloista, sahatavarasta, viljasta ja lannoitteista, autoista ja metalleista. Uutta sopimuksessa oli, että Neuvostoliitto lupasi maksaa tuonnistaan 40 miljoonaa ruplaa länsivaluuttoina. Se oli hyvä apu Suomen valuuttapulaan.

Moskovan neuvottelut sujuivat hyvin, vaikka lähettiläs oli lomalla. Ainut pulma oli, kun lähetystön viinakaapin avain oli unohtunut lähettiläs Gartsin taskuun. Asia ratkaistiin tiirikoimalla kaapin ovi auki. Molotoville ja muille lähetystön kutsuille osallistuneille vieraille voitiin tarjota drinkit.

Tämä asia pidetään salassa

Elokuun 16. päivänä 1955 pääministeri Urho Kekkonen tapasi Neuvostoliiton Suomen suurlähettilään Viktor Lebedevin Helsingissä. Lebedev kertoi Kekkoselle huippusalaisen asian. Neuvostoliitto oli valmis palauttamaan välirauhan perusteella 50 vuodeksi vuokraamansa Porkkalan sotilastukikohdan takaisin ennen määräaikaa. Vastikkeeksi Neuvostoliitto haluaisi jatkaa vuonna 1948 solmittua YYA-sopimusta. Stefan Smirnovin mukaan Kekkonen sai tiedon asiasta ennen presidentti Paasikiveä. Se todisti Neuvostoliiton johdon luottamuksen Kekkoseen.

Lähdeaineisto: Seppo Keränen: Moskovan tiellä ISBN 951-1-11283-x