Toisen maailmansodan seurauksena 11,6 prosenttia Suomen väestöstä joutui jättämään kotiseutunsa ja sijoittumaan muualle maahan. Luovutetun Karjalan väestömäärä joulukuun viimeisenä 1940 oli 406 807 henkilöä. Siirtoväkeen kuului Karjalasta lähtemään joutuneiden lisäksi vuonna 1944 myös Porkkalan 5 800 henkeä sekä 10 800 ihmistä Petsamon, Sallan ja Kuusamon luovutetuista kylistä. Tarkkoihin lukuihin on vaikea päästä, koska sota kesti vuosia ja sen aikana ihmisiä syntyi ja kuoli. Sota oli myös monivaiheinen ja evakuointejakin tapahtui useampaan otteeseen. Talvisodan päättyessä oli vielä eri arvioiden mukaan 100 000 – 200 000 evakuoitavaa luovutettavalla alueella. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa evakuoitiin itärajalta sotatilanteen vuoksi eri vaiheissa väkeä, joka myöhemmin pääsi palaamaan koteihinsa, Sodan jatkuessa noin 67 prosenttia luovutetun alueen asukkaista palasi kotiseudulleen, mutta vuonna 1944 edessä oli niin sanottu toinen evakuointi, Alkukesällä 1944 evakuoitiin noin 260 000 henkilöä, loput vasta Moskovan välirauhan solmimisen jälkeen syyskuussa.
Lapin väestön evakuointi Ruotsiin oli vielä järjestettävä saman syksyn aikana. Se alkoi syyskuun 9. päivänä. Sota oli sysännyt liikkeelle yli 400 000 henkeä.
Siirtoväellä, jolla oli ollut maatila tai viljelystä luovutetulla alueella, oli oikeus hakea asutustilaa ensin 1940 säädetyn pika-asutuslain ja sitten vuonna 1945 säädetyn maanhankintalain mukaan. Kaupunkilaiset saivat valita asuinpaikkansa. Vuonna 1940 luovutetun Karjalan väestöstä noin 55 prosenttia oli maatalousväestöä. Valtava muutoshaaste ratkaistiin omin voimin. Osaltaan apuna oli maan teollistuminen. Tehtaisiin luotiin uusia työpaikkoja, sillä jo sotakorvaukset vaativat käynnistämään uudenlaisen tuotannon. Rintamalta tulleet kaipasivat uutta kotia, vallitsi valtava ”maannälkä”. Suuren yhteiskunnallisen muutoksen aalto pyyhkäisi yli maan. Teollisuuden kasvu ja asutuskeskusten laajeneminen toivat nousun odotusta, myönteistä tulevaisuuden uskoa.
Evakuointisuunnitelmat puutteelliset
Viipurin lääninhallitus ponnisteli kovasti alueensa evakuoinnin hoitamiseksi. Se esitti monta kertaa raja-alueiden, esimerkiksi Suojärven Hyrsylän mutkan evakuointia, mutta ylempi taho eväsi hankkeet. Lopulta nämä raja-alueen kyläläiset jäivät vangeiksi, mutta osa heistä pääsi myöhemmin palaamaan Suomeen. Talvisodan evakuointitilanteeseen jouduttiin ainakin siviiliväestön näkökulmasta yllättäen. Syksyn aikana oli järjestetty ylimääräiset kertausharjoitukset 7.10.1939. Tiettyä varautumista oli toki ilmassa. Syksyn aikana muun muassa rajavartijoiden perheitä oli siirtynyt rajalta yksityisesti muualle Suomeen. Viranomaiset eivät kuitenkaan halunneet antaa aihetta levottomuuteen. Siksi Karjalan rajaseudun asukkaat yllättyivät, kun pommitukset alkoivat ja tuli tieto, että neuvostojoukot olivat ylittäneet Suomen rajan 30.11.1939.
Lähinnä kaakkoisrajaa asuvat kannakselaiset näkivät jo sodan ja vihollisjoukkojen lähestyvän ja heidän oli lähdettävä pakkoon. Viipurin lääninhallitus antoi heti käskyn koko Kannaksen eteläosan evakuoimisesta. Tyhjennettävän alueen pohjoisraja kulki Käkisalmesta pitkin Räisälän, Vuoksenrannan, Antrean ja Viipurin maalaiskunnan pohjoisrajaa. Viipurin lääninhallitus antoi käskyn myös Raja-Karjalan ja Harlun kunnan tyhjentämisestä.
Sisäministeriön johdolla evakuointi piti hoitaa poliisivoimin, mutta tehtävä oli toetuettava niin nopeasti, että tarvittiin lisävoimia. Suojeluskuntalaiset saivat tehtäväkseen evakuoinnista ilmoittamisen ja paikalliset järjestelyt Kannaksella. Ilman tätä apua viranomaisten olisi ollut vaikea saattaa siviiliväestöä turvaan. Rajan pinnassa asuvat saattoivat lähteä omasta aloitteestaan, mutta moni kannakselainen muistaa, kuinka kylän suojeluskuntalainen ilmaantui paikalle ja kertoi suullisesti lähdöstä; aikaa oli ehkä pari tuntia, jonka jälkeen tultaisiin hakemaan lähimmältä asemalta. Vielä parempi jos pystyi lähtemään omalla hevosella ja reellä.
Evakkoon muualtakin kuin vallatuilta alueilta
Talvisodan rauha 13.3.1940 oli siinä mielessä sotahistoriallisesti erikoinen, että uuden rajan vuoksi kotiseudultaan joutuivat lähtemään nekin, joiden asuinalueet olivat olleet kaukana rintamalinjasta eikä vihollinen ollut vallannut heidän kotiseutuaan. Rauhanehdot olivat kaikille järkytys. Lähtöön annettiin kaksi päivää aikaa. Perhe saattoi lähteä kahdellakin hevosella, sillä evakkomatkan ajaksi oli varattava vaatetta ja ruokaa. Matka suuntautui kolonnassa, josta ei saanut poistua. Viisi päivää piti olla samoissa vaatteissa monta vaatekertaa päällekkäin. Luovutettavasta Karjalasta oli poistuttava viimeistään 26.3.1940.
Siirtoväki halusi palata kotiin
Jatkosota alkoi kesäkuun lopulla 1941. Suomalaiset joukot etenivät vallaten ensin Raja-Karjalan, sitten Keski-Karjalan ja lopulta kannaksen. Luovutettu Karjala oli suomalaisten hallussa kokonaan syyskuun alkupäivinä. Karjalan siirtoväen valtasi tavaton halu päästä takaisin kotiin. Aluksi alueelle päästettiin miinanraivaus- ja desifiointiryhmät. Vallattujen alueiden hallintoa varten perustettiin sotilashallinto-osasto, ja sen alaisen väestösiirtotoimiston tehtävänä oli järjestää siviilihenkilöiden paluu. Jokaiselle kunnalle asetettiin entisistä asukkaista koottu esikunta, joka myönsi paluulupia. Aluksi ensisijaisena tavoitteena oli korjata sato. Näin helpotettaisiin maan elintarvikehuoltoa. Paluu Karjalaan oli koko Euroopan sotahistoriassa harvinainen, koska siviilejä päästettiin sotatoimialueelle kesken sotatoimien eikä alueita virallisesti ollut saatu takaisin. Suomi julisti 6.12.1941 alueet jälleen Suomen tasavaltaan liitetyiksi. Paluu kiihtyi maaliskuusta 1942 lähtien ja lopulta noin 67 prosenttia karjalaisesta siirtoväestä oli palannut Karjalaan. Rakennuksia korjattiin ja uusia rakennettiin tuhoutuneiden tilalle. Maata viljeltiin ja karjaa kasvatettiin. Elämä alkoi muistuttaa entisiä oloja. Kouluja saatiin toimimaan jo syksyllä 1942.
Raju suurhyökkäys 1944 johti toiseen äkkilähtöön
Neuvostojoukkojen hyökkäys oli niin raju 9.6.1944 lähtien, että rajan pinnasta oli kiire lähteä alta pois. Evakuointi pantiin heti seuraavana päivänä toimeen ensimmäisellä evakuointivyöhykkeellä ( Terijoki, Kivennapa, Rautu, Metsäpirtti, Uusikirkko, Kanneljärvi). Vielä seuraavana päivänä annettiin määräys näitä pohjeisempien kuntien eli vyöhykkeen 1:2 evakuoimiseksi.
Kesän 1944 evakkovirrasta Kannaksella on monen lapsen mieleen jäänyt mielikuva kulkemisesta maantietä pitkin karjalaumojen keskellä. Välillä oli suojauduttava pommikoneilta tienvarren metsiin ja pensaisiin.
Seuraava vyöhyke 2 määrättiin evakuoitavaksi 15.6., joten teille tulvi lisää väkeä (Jääski, Antrea, Vuoksenranta, Räisälä ja Kaukola).
Kokonaisuutena Suomen evakuoinnit onnistuivat siinä mielessä, että väestö saatiin turvaan. Osin ja varsinkin pohjoisilta alueilta evakuoinnit sujuivat hallitusti. Karjalan kannaksen evakuoinnissa oli kiire poistua lähestyvän puna-armeijan tieltä. Ajoittainen kaaos maanteillä, ahtaus junissa ja karjanajajien rasittavat taipaleet ovat jääneet monelle lähtemättömästi mieleen. Ihminen kuitenkin ponnistaa ääritilanteessa kestokykynsä äärimmilleen.
Mitä lapselle merkitsi joutua evakoksi?
Lapsi koki tilanteen kokonaisvaltaisesti, Häneen välittyivät aikuisten tunteet, reaktiot ja käyttäytyminen. Aikuisten hätääntyminen välittyi myös lapseen. Lapselle oli tärkeää saada olla matkan ajan perheenjäsenten seurassa. Tärkeintä oli juuri läheisten antama turva. Uudet olosuhteet vaativat jatkuvaa sopeutumista, Monen nuoren koulunkäynti saattoi olla epäsäännöllistä, koska elämä oli muuttojen sarjaa paikkakunnalta toiselle. Suomalaisuus oli yhteisöllisyyttä, yhteistä tehtävää suorittavien joukkohenkeä. Yksilön olin lunastettava paikkansa yhteisössä työtä tekemällä. Karjalaisten perhemalliin kuului varsin pitkään vanhempien kunnioittaminen. Kasvatuksessa tyttölapsia totutettiin sopeutuvuuteen ja joustavuuteen, alttiuteen palvella ja hyvään huomiokykyyn, työtaitoihin ja nopeuteen. Yhteisöllisyydestä oli iloa töissä ja riennoissa, olihan monenlainen järjestötoiminta Karjalassa vilkasta. Evakkolapset kohtasivat uusilla paikkakunnillaan kantaväestönlapsia, Usein löytyi uusia leikkitovereita ja suhteet rakentuivat hyväksi. Kuitenkin lapsijoukossa saattoi ilmetä monenlaista kiusaamista. Haukkumasanoina saattoivat olla evakkosanasta väännetty ”emakko”, ”siirtolainen” ja ”ryssä”. Tietysti ne osaltaan kuvaavat asenteita, jotka on omaksuttu aikuisten maailmasta. Noin 50 000 lasta menetti Suomessa sotien seurauksena isänsä.
Läheisillä ihmissuhteilla on tärkeä merkitys lapselle, sillä ne luovat perusturvallisuutta ja kiintymystä. Kiintymyksen rakentuminen edellyttää sitä, että lapsesta huolehditaan. Kasvatuksen päätehtäviä oli tottelevaisuuden ohella lasten kasvattaminen työhön. Erityisesti maaseudulla lapset oppivat jo pienenä työn tekemiseen vanhempien rinnalla. Monen perheen suurin rikkaus oli lapsikatras. Eteenkin kaupungeissa monet lapsista joutuivat elämään aivan liian niukalla ravinnolla. Huonoa hygienia ja saippuan puute altistivat lapsia ripulille ja tulehdusten leviämiselle. Ripuli oli hengenvaarallinen tauti aliravitsemuksen heikentämille lapsille.
Lähdeaineisto:
Anne Kuorsalo – Iris Saloranta Evakkolapset ISBN 951-20-6940-7
Anne Kuorsalo – Iris saloranta Evakkotie ISBN-20-7258-0
Sodassa koettua - Haavoitettu lapsuus ISBN 978-951-0-32653-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti