Kun Suomen ja Neuvostoliiton väliset sotatoimet keskeytettiin syyskuun 4. päivänä 1944, liittyi Neuvostoliiton Suomelle esittämiin ehtoihin vaatimus riisua aseista ja internoida Suomessa olevat saksalaiset joukot kahden viikon kuluessa. Tehtävä oli mahdottomuus, sillä Lapissa oli Saksan sen hetken parhaat joukot eli 20. Vuoristoarmeija, joka käsitti 220 000 sotilasta ja vuoden taisteluvarastot. Niiden evakuointi kahta tiensuuntaan Norjaan säädetyssä ajassa oli toivoton yritys. Saksalaiset esittivätkin suomalaisille oman aikataulunsa, jota pyrittiin noudattamaan neuvotteluteitse turhan taistelutoiminnan ja verenvuodatuksen välttämiseksi siihen saakka kunnes syyskuun 22. pnä 1944 Helsinkiin saapui venäläisen valvontakomission edustajat.
Taistelujen puhjettua saksalaiset ryhtyivät toteuttamaan poltetun maan taktiikkaa eli hävittämään kaiken sellaisen, josta vastapuolelle voisi tavalla tai toisella olla hyötyä. Jo ennen varsinaisten taistelujen alkua Lapin pohjoisimmista osista oli siirretty 12 000 asukasta partisaanivaaran vuoksi turvallisemmille alueille. Suomen ja Neuvostoliiton välisen aselevon astuttua voimaan 19. päivänä 1944 ryhdyttiin väestön pakkosiirtoihin. Lapin läänin väkiluku oli vuonna 1944 143 564 henkeä. Tästä määrästä siirrettiin Ruotsiin 56 417 ja muualle Suomeen 47 468 henkeä eli yhteensä 74 % läänin koko väestömäärästä joutui evakkoon.
Väestösiirtojen lisäksi evakuointi käsitti myös karjan, jota Lapissa oli 47 000 päätä. Näistä Ruotsiin vietiin 21 600 ja muualle Suomeen 8 000. Näiden siirtojen jälkeen Lappi oli autio ja tyhjä.
Kun sotaa oli käyty yli laajan Lapin, voitiin ryhtyä laskemaan tuhon määrää. Se käsitti yhteensä 14 779 rakennusta. Näistä asuinrakennuksia 5 047, saunoja, riihiä ja muita talousrakennuksia 5 669 sekä karjanrakennuksia 3 519. Yksityisiä liikerakennuksia tuhottiin 335 ja valtion, kuntien sekä seurakuntien rakennuksia 209. Pahiten tuhottu kunta oli tilastojen mukaan Savukoski n. 95 %, seuraavina Rovaniemi ja Enontekiö n. 90 %.
Hävityksen kohteeksi joutuivat myös maantie-, rautatie- ja viestiyhteydet puhumattakaan maataloudelle aiheutetuista vahingoista. Lapin maantieverkosto, jonka kokonaispituus v. 1944 oli 3 222 km, miinoitettiin totaalisesti, kaikki lossit laitureineen, 2 500 maantierumpua ja 675 siltaa tuhottiin. Sama kohtalo oli myös rautateillä. Lapin pääradoista joutui pois liikenteestä 471 km. Esim. Laurila – Rovaniemi – Salla rataosalla tuhottiin miltei kaikki rakennukset.
Saksalaiset tuhosivat myös perusteelliseen tapaansa maantie- ja ratavarsien puhelin- ja lennätinlinjat. Kaiken kaikkiaan tuho kohdistui erisuuruisena 3 700 kilometriin. Sotatoimien jälkeen kaikki Lapin 115 puhelinkeskusta ja 163 puhelinpaikka olivat käytännöllisesti katsoen toimintakyvyttömiä.
Murheelliset olivat näkymät tien varsilla, kylät oli poltettu, vain savupiiput töröttivät pystyssä ja joku kivenjalan pätkä näkyi lumen alta. Maantie oli myöskin kärsinyt perusteellisen hävityksen, kaikki sillat ja rumput oli räjäytetty ja missä tie kulki jängän halki, oli siihen räjäytetty mahtavia monttuja. Kiertelemällä ja hätäsiltoja ja rumpuja käyttäen pääsi hitaasti eteenpäin. Keväällä maan sulattua sattui kymmeniä ihmishenkien menetyksiä näiden kavalien ansojen takia.
Lapin väestö oli ylivoimaisten vaikeuksien edessä palatessaan kotisijoilleen. Eräänä suurena vaarana olivat saksalaisten runsaat miinoitukset, joita ei oltu tarkoitettu yksinomaan suomalaisten joukkojen etenemisen esteeksi, vaan myös siviiliväestön päänmenoksi. Kaiken kaikkiaan saksalaiset leivittivät vuoden taisteluvarastostaan Lapin maastoon sellaisen määrän räjähteitä, että niitä vuoden 1972 loppuun mennessä oli raivattu yhteensä 1 142 000 kappaletta.
Lapin sodan suomalaiset henkilötappiot olivat 774 kaatunutta, 2 904 haavoittunutta sekä 262 kadonnutta, joista ainakin 141 joutui vangiksi. Saksalaisten tappiot puolestaan olivat 950 kaatunutta, 2 000 haavoittunutta ja 1 305 vankia, jotka aselepoehtojen mukaan jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle.
Lapin jälleenrakennus oli kansallinen suurtyö, joka suoritettiin vaikeissa ja poikkeuksellisissa oloissa. Tuolloin oli puutetta kaikesta niin rakennusmateriaalista kuin ammattitaidostakin. Ulkopuolista tukea saatiin, mutta sen merkitys jäi vähäiseksi, enemmänkin myötätunnon tasolle. Perinteinen talkoohenki nousi tuolloin korkeimpaan kukoistukseensa. Noina jälleenrakennuksen aikoina Lapin kansa osoitti todellista kotiseuturakkautta ja uskoa maakuntansa tulevaisuuteen.
Lähdeaineisto:
Veli Arrela: Tuhkasta nousi Lappi ISBN 951-99470-8-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti