Kustaa Rafael Paasio (alk. Hellström) syntyi 6. kesäkuuta 1903 Uskelassa ja kuoli 17. maaliskuuta 1980. Hän oli merkittävä sosiaalidemokraatti, eduskunnan puhemies ja maan pääministeri. Hänen vanhempansa olivat kirvesmies Karl Albert Hellström ja kotiäiti Sofia Karolina Hellberg. Perheessä oli kahdeksan lasta. Suurlakon jälkeen sukunimi muutettiin Paasioksi. Paasion koulutus rajoittui kansakouluun. Uskela kuuluu nykyisin Salon kaupunkiin.
Työelämänsä Paasio aloitti 12-vuotiaana kotipaikkakunnallaan. Hän työskenteli puunhakkaajana, sementtitiilien tekijänä ja muurarin apulaisena. Hän oli perustamassa vuonna 1917 Saloon työväenliikkeen varhaisnuorisojärjestön Ihanneliiton osastoa, Järjestöpoikia. Armeijaan pääsy tyrehtyi tiukkoihin kutsuntoihin. Hänestä tuli ”raakki”.
Rafael Paasio muutti vuonna 1920 Helsinkiin. Syynä oli yksinkertaisesti ammatinvalinta. Paasion poliittista nousua nopeuttivat yllättävät tapahtumat. Tällainen tapahtuma oli nuorisoliiton varapuheenjohtaja Ilmari Nurmisen kuolema keväällä 1929. Rafael Paasio valittiin hänen seuraajakseen. Marraskuussa 1929 hän oli keskeisesti vaikuttamassa Helsingin Sosiaalidemokraattisen Työväenyhdistyksen perustamiseen. Vuonna 1937 päättyi Rafael Paasion pitkäaikainen sihteeriys Helsingin nuorisopiiritoimikunnassa, Hän lähti tuolloin mukaan järjestön puheenjohtajakilpaan. Vastaehdokkaana oli Into Mattila. Äänestys päättyi tasatulokseen, ja Paasion nosti puheenjohtajaksi vasta suosiollinen arpa.
Vuonna 1936 Paasio avioitui helsinkiläisen vaatturintyttären Mary Wahlmanin kanssa. Lapsia Paasioille syntyi kolme: Pertti, Maija-Liisa ja Antti.
Helmikuun alussa 1942 Paasio ilmoitti siirtyvänsä Turkuun., jossa hän toimi nykyisen Turun Päivälehden, silloisen Sosialistin päätoimittajana. Ensimmäiset sodanjälkeiset kunnallisvaalit nostivat Rafael Paasion Turun kunnanvaltuutetuksi. Turussa oli juuri tuolloin varsin vaikea poliittinen ilmasto. Suurten telakoitten ansiosta kommunisteilla oli vahva asema. Heillä oli koko sodan jälkeisen ajan Turun valtuustossa määrävähemmistö, mikä mureni vasta kunnallisvaalien 1964 yhteydessä.
Sosiaalidemokraattien ja kommunistien yhteistyösuhdetta heti sodan jälkeen kuvaa Turussa järjestetty yhteinen vappukulkue. Oli sovittu säännöistä, joiden mukaan kulkue järjestäytyy ja etenee, Liikkeelle lähdettyämme työntyi eräältä sivukadulta kulkueen kärkeen joukko, joka kantoi hyvin suurta tunnusta edellään. Takana ei nähty, mitä pahviin oli kirjoitettu tai piirretty. Jonkin ajan kuluttua kyllä selvisi, että Otto Ville Kuusisen kuvaahan siinä kannettiin, Sen perässä marssimiseen kaatui ja päättyi yhteistyö Turussa tällä tasolla, kirjoittaa Rafael Paasio.
SKP maan päälle
Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittu rauha nosti kommunistisen puolueen maan alta maan päälle. Tämä vaikutti luonnollisesti perusteellisella tavalla poliittiseen elämäämme, mutta myös kommunistiseen liikkeeseen itseensä. Palatessaan maan päälle SKP lähti liikkeelle valtavan uhon ja metelin säestämänä. Se nojautui vankasti sodanjälkeisen Suomen poliittisen tilanteen arkoihin alueisiin, ennen kaikkea perusremonttia läpikäyviin Neuvostoliiton-suhteisiin, ja kävi taisteluun työväenliikkeestä. Sosiaalidemokraatteja pidettiin päävastustajana, joka oli ensin nujerrettava. Kamppailu suomalaisen työväenliikkeen pääsuunnasta sävytti ratkaisevasti sodanjälkeisen Suomen poliittista kuvaa. Kamppailu oli äärimmäisen ankaraa niin järjestöissä kuin työpaikoillakin. Kommunistien hallitsemilla työpaikoilla sosiaalidemokraatit olivat todella ahtaalla niin hengen kuin ruumiinkin puolesta. Poliittisen liikkeenä kommunistit toimivat jesuiittojen hengessä: tarkoitus pyhitti keinot.
Kommunistien uusi asema häikäisi myös monia työväenliikkeessä kauan toimineita tovereita. Kyseessä oli pikemminkin hetken hurmioituminen kuin luja aatteellinen vakaumus. Näille tovereille oli otollista SKDL:n perustaminen lokakuussa 1944. Tämä järjestö, josta kauniiden sanojen mukaan piti tulla ”kommunistien ja sosialistien yhteistyöliitto”, perustettiin kommunistisen toiminnan esiliinaksi. Joukko tunnettujakin tovereita siirtyi noina murrosaikoina sosiaalidemokraattisesta puolueesta SKDL:ään. Paasio otti voimakkaasti kantaa Sylvi-Kyllikki Kilven SDP:stä eroamiseen. Entistä yhteistyökumppaniaan hän luonnehti hyvin älykkääksi, muttei viisaaksi.
Vuoden 1948 eduskuntavaalit muodostivat käännekohdan Suomen kommunistien tiellä. He menettivät yksitoista paikkaa eduskunnassa. Sosiaalidemokraattien massiivinen Jo riittää-kampanja oli varmaan tärkeimpiä vaalitulokseen vaikuttaneita tekijöitä. Paasikivi nimitti Fagerholmin sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen, joka osoittautui paljon kovemmaksi järjestyksenpitäjäksi kuin mitä kommunistit olivat osanneet odottaa. Poliittiset hulinat loppuivat, ja maata voitiin alkaa rakentaa rauhassa.
Väinö Tanner – työväenliikkeen voimahahmo
Suomalaisen sosiaalidemokratian ja samalla valakunnankin vaiheissa on arvostelluimpia, mutta samalla kiistellyimpiä hahmoja Väinö Tanner, puoluejohtaja, osuuskauppajohtaja, parlamentaarikko, valtiomies. Enempää kannattajat kuin vastustajatkaan eivät kiistä Väinö Tannerin harvinaislaatuista asemaa maamme vaiheissa, Kiista käy siitä, oliko tuo asema maalle ja kansalle hyväksi vai pahaksi. Tanner oli vakaumuksellinen rauhan mies. Tanner uskoi viimeiseen asti, ettei sotaa Neuvostoliiton ja Suomen välillä synny. Hän toisti usein, ettei niin suureen järjettömyyteen voida ajautua.
Vuoden 1944 puoluekokouksessa iskivät yhteen sodan aikana erilleen ajautuneet tahot. Puoluesihteeri Aleksi Aaltosen vetoomus ”älkää riidelkö tiellä”, ei ottanut tulta kokouksessa. Tanner oli tulituksen keskipisteenä. Moni näki hänessä runsaasti syytä sotaan ja sodan pitkittymiseen. Eniten olivat äänessä Pekkala, Keto ja Sylvi-Kyllikki Kilpi. Jälkiviisautta viljeltiin runsain mitoin. Tanner oli tahtoihminen, määrääjä ehkä enemmän kuin kuuntelija, ei kuitenkaan itsensä esiintyöntäjä. Hän oli käytettävissä, kun puolueen ja kansa etu vaati, kirjoittaa Rafael Paasio.
Vuoden 1944 puoluekokousta puhutti myös niin sanottujen kuutosten kysymys. Tähän ryhmään kuuluivat entinen puoluejohtaja K.H. Wiik, Mikko Ampuja, Johan Helo, Yrjö Räisänen, Cay Sundström ja Kaisu-Mirjami Rydberg. Myöhemmin ryhmään liittyi Väinö Meltti, Kuutoset olivat talvisodan jälkeen perustaneet Vapaa Sana-nimisen lehden ja arvostelivat siinä puoluejohtoa ja erityisesti Väinö Tanneria tavalla, että puoluetoimikunta päätti erottaa heidät puolueesta 27.9.1940. Myöhemmin heidät jopa vangittiin, mikä oli aivan turhaa puuhaa, kirjoitta Paasio.
Vuoden 1945 vaalit takasivat laillisen menon
Maaliskuun eduskuntavaalit 1945 merkitsivät lopullista jakoa Suomen työväenliikkeessä. Jakautuminen tapahtui melkein keskeltä, sillä sosiaalidemokraatit saivat 50 paikkaa ja SKDL 49. Vuosi 1946 oli maamme politiikassa varsin merkittävä vaihdosten vuosi, Presidenttinä vajaat kaksi vuotta ollut marsalkka Mannerheim vetäytyi sairauden takia syrjään ja uudeksi presidentiksi tuli J.K. Paasikivi. Maan hallitus vaihtui ja sen johtoon nousi Mauno Pekkala, entinen sosiaalidemokraatti. Hallitukseen nimettiin viisi sosiaalidemokraattia, Onni Hiltunen, Erkki Härmä, Yrjö Kallinen, Eino Kilpi ja Uuno Takki, ilman puoluetoimikunnan tai eduskuntaryhmän kanssa käytyjä keskusteluja ja niiden antamaa hyväksyntää.
Vuoden 1946 puoluekokous oli sävyltään aikalailla normaali. Puolueen puheenjohtajakilvassa olivat vastakkainen Emil Skog ja K.A.Fagerholm. Skogin valinta oli selvä. Skog voitti luvuin 146-61. puheenjohtajaksi valittu Skog oli ennen kaikkea ammattiyhdistysmies. Unto Varjonen jätti paikkansa puoluesihteerinä ja tilalle valittiin puolueen järjestösihteeri Väinö Leskinen.
Parlamentaarikon ura alkaa
Paasio oli ehdolla vuoden 1945 eduskuntavaaleissa, mutta ei silloin tullut valituksi. Vuoden 1948 vaalitaistelu yllätti rajuudellaan. Se oli ankaraa kamppailua, jossa armoa ei pyydetty eikä annettu.
Paasio kirjoittaa, että erityisen hyvin muistan erään vaalitilaisuuden Paraisilla. Se alkoi illalla kello 19 ja päättyi aamuyöstä kello 3. Otimme todella lujasti yhteen, SKP:n puheenjohtajaksi samana vuonna noussut Aimo Aaltonen ja minä. Aamuaurinko paistoi, kun lähdimme nukkumaan. Se oli kerrassaan railakas kokous, en muista parempaa, kirjoittaa Paasio.
Me saimme 54 kansanedustajaa ja SKDL:n listoilta valittiin eduskuntaa vani 38 entisten 49 edustajan sijaan. Varsinais-Suomesta SDP:n kansanedustajiksi nousivat Urho Kulovaara 7 492 ääntä, Kalle Jokinen 6 574, Aimo Lehtokoski 4 890 ja Rafael Paasio 2 401. Eduskuntaryhmä valitsi ensimmäiseksi sihteerikseen 21.7. Rafael Paasion.
Ministerin salkku Kekkosen toisessa hallituksessa
Vuoden 1950 lopulla ja vuoden 1951 alussa neuvoteltiin SDP:n ja maalaisliiton kesken uudesta hallituksesta. Vasemmiston yhteistyö ei tullut kysymykseenkään. Riita lainehti paitsi politiikan alueella, myös SAK:ssa ja TUL:ssa ja oli kovaotteisuudessaan pöyristyttävää. Kekkosen toinen hallitus syntyi 17. tammikuuta 1951. Seuraavana päivänä ensikertalaiset ministerit Tervo ja Paasio vannoivat virka- ja tuomarivalansa.
Olin Kekkosen toisessa hallituksessa yhdistetyllä vakanssilla. Minulla oli kulkulaitosministeriön ja sosiaaliministeriön toimialaan kuuluvia asioita. Lisäksi asuntotuotantoa koskeva asiat kuuluivat minulle, kirjoittaa Paasio.
Suomessa oli presidentinvaalien 1950 jälkeen siirrytty poliittisesti uuteen aikakauteen, J.K. Paasikivi, myös meidän äänillämme uudelleen valittu, oli antanut hallituksen muodostamistehtävän vaaleissa vastaehdokkaana olleelle Urho Kekkoselle. Sitä meidän oli vaikea ymmärtää, koska Fagerholmin vähemmistöhallitus oli näyttänyt kyvykkyytensä edellisen vuosikymmenen lopun vaikeissa olosuhteissa.
Maalle onneksi Kekkosen toisessa hallituksessa palattiin sosiaalidemokraattien ja Maalaisliiton yhteistyöhön. Kommunistit ja Kokoomus jäivät selvästi oppositioon. Kekkosen toisessa hallituksessa oli sekä Maalaisliitolla että sosiaalidemokraateilla seitsemän ministeriä. Hallituksen porvarillisen enemmistön takasivat edistysmieliset ja Ruotsalaisen kansanpuolueen edustajat. Sosiaalidemokraateista mukana olivat Rafael Paasio, Onni Hiltunen, Emil Huunonen, Matti Lepistö, Onni Peltonen, Emil Skog ja Penna Tervo. Pääministeri Kekkosesta ovat tuon ajan muistoni vain positiivisia, kirjoittaa Paasio.
Hallituksen toiminta-ajan jälkikaudelle sijoittuvat heinäkuun 2. ja 3. päivänä 1951 toimitetut eduskuntavaalit. Niissä kokoomus kärsi roiman tappion. SKDL voitti huomattavasti ja maalaisliitto menetti suurimman puolueen paikan SDP:lle (53-51). Rafael Paasio puuttui ”poikien” laatimalta ministeriehdokkaiden listalta, joka tuli puoluetoimikunnan käsittelyyn. Martta Salmela-Järvinen huomasi tämän, ja tiedusteli syytä. Leskinen ilmoitti syynä olevan asianomaisen ”sisäänpäin lämpiävyydessä”. Uutta tulemistaan Paasio sai odottaa seitsemän vuotta.
Hiljainen Paasio otti seuraavan kerran merkittävämmin kantaa vasta 18. syyskuuta 1953 eduskuntaryhmässä. Puheenjohtaja Väinö Tanner ilmaisi tällöin tyytymättömyytensä heinäkuussa muodostettuun Urho Kekkosen neljänteen, maalaisliiton ja RKP:n yhteiseen hallitukseen. Välikysymys päätettiin esittää. Hallitus vältti epäluottamuslauseen, Hallituksen tie katkesi marraskuussa sen tiukkaan Arava-politiikkaan, joka sai maalaisliittoa lukuun ottamatta vastaansa koko eduskunnan.
Hajaannuksen aika
Huhtikuussa 1955 keskusteltiin SDP:n kansanedustajien piirissä puolueen huonontuneesta sisäisestä tilasta. Keskustelua ei käyty syyttä, sillä jälkikäteen vuosi 1955 osoittautui kohtalokkaan puolueriidan alkunäytökseksi. Monet kansanedustajista tiedostivat, että erimielisyyksiä oli ja niistä täytyisi voida keskustella. Asiasta päätettiin keskustella puoluetoimikunnankin kanssa. Ryhmään laitettiin kolme sovinnollista esimiestä: Gunnar Henriksson, Valto Käkelä ja Rafael Paasio. Ryhmän työstä ei ole tietoja. 28. huhtikuuta eduskuntaryhmän työvaliokunnan ja puoluetoimikunnan yhteiskokouksessa käsiteltiin riita-aiheita – joskin tuloksettomasti. Fagerholmin ja Tannerin saatettiin todeta kieltäytyneen sovittelemasta puolueriidassa. Puolueriidat eivät ottaneet lientyäkseen, vaan kärjistyivät. Leskisläisten puoluepiirien aloitteesta kutsuttiin ylimääräinen puoluekokous koolle huhtikuun jälkipuoliskolla 1957 Helsinkiin.
Turun kunnallisjärjestön jäsenmäärä edellytti valittavaksi kolme edustajaa. Järjestökäytännön mukaisesti vaalitaistelua käytiin kolmen hengen junttalistoin. Skogilaisten listalla olivat nimet Vappu Heinonen, Oskari Lyytikäinen ja Kalevi Perho. Leskisläiset puolestaan ajoivat sarjalla Sylvi Siltanen, Johannes Koikkalainen ja Rafael Paasio. Paasio sai 417 ääntä, Koikkalainen 393 ja Siltanen 391. Vappu Heinonen sai 387, Lyytikäinen 363 ja Perho 361 ääntä. Kuuluisimmat numerot syntyivät puheenjohtajavaalissa, jossa K-A. Fagerholm kärsi yhden äänen tappion Tannerille luvuin 95-94. Sivutuotteena puoluekokouksesta seurasi Fagerhomin hallituksen eronpyyntö.
Lähdeaineisto:
Heikki Kymäläinen: Rafael Paasio – Kun aika on kypsä ISBN 951-30-3905-6
Lauri Sivonen: Viimeinen proletaari, Rafael Paasio ISBN 26-2797-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti