Olen lukenut lukuisia kirjoja sotasyyllisyysasiasta. Erityisesti minua on kiinnostanut Urho Kaleva Kekkosen rooli asiassa. Viimeksi olen lukenut Jukka Tarkan kirjan Hirmuinen asia ja huomasin, että Jukka Tarkka on kirjassaan tullut samanlaisen johtopäätelmään kuin minäkin. Näin Jukka Tarkka kirjassaan:
”Oikeutta olisi todennäköisesti käyty Säätytalolla, vaikka Kekkonen-nimistä ministeriä ei olisi olemassakaan. Hän joutui ottamaan huomioon sen kiistattomaksi osoittautuneen faktan, että valvontakomissio ei voinut hyväksyä Suomea ainoaksi hävinneellä puolella sotineeksi maaksi, jossa poliittinen johto jäisi rankaisematta. Tämän realiteetin noteeraamisessa Kekkonen oli saman verran syntinen kuin Paasikivi.”
Kekkonen piti sotasyyllisyyskysymystä yleiseurooppalaisena. Se oli hänelle laaja-alaisempi ilmiö kuin sota-ajan tilanteiden oikeudellinen arvio, se oli sodan jälkeisestä poliittisesta tarpeesta nouseva ilmiö. Tämä vivahde auttoi Kekkosta ymmärtämään Neuvostoliiton poliittista logiikkaa ”kehittää Suomeen sotasyyllisiä”. Kekkonen joutui hoitamaan koko kevään 1945 sotarikosasioita ja sen paljastamat julmuudet kiristivät hänen asenteitaan. Ankea työ sotarikosten kimpussa sitoi niin paljon oikeusministerin aikaa ja energiaa, että alkukesään 1945 asti hän ei näytä julkisesti käsitelleen sotasyyllisyyttä.
Sotarikosasioiden hoitaminen osoitti Kekkoselle, että kun hankalassa asiassa toimitaan mahdollisimman nopeasti, päästään mahdollisimman vähällä. Samaa periaatetta hän alkoi myöhemmin soveltaa myös sotasyyllisyyskysymykseen. Kun sotarikosasioiden aiheuttama työpaine alkoi hellittää, sotasyyllisyys vei lähes kaiken Kekkosen kapasiteetin.
Sotasyyllisyys tuli Kekkosen asialistalle vasta alkukesällä 1945, ja silloinkin hän pohti lähinnä valvontakomission esittämien vaatimusten vaikutusta yleistilanteeseen. Lisäksi häntä askarrutti tuomioistuimen kyky toimia itsenäisesti poliittisessa oikeudenkäynnissä. Kekkosen painiskelu poliittisen realismin ja juridisen oikeaoppisuuden kanssa näkyi hänen alkukesällä vaimolleen lähettämissä kirjeissä. Paasikiven asenne asekätkennästä ja sotasyyllisyydestä käydystä keskustelusta Kekkonen kirjoitti: ”Pääasia mielestäni olisi, että syytteet saadaan rajoittumaan vain muutamiin ja että voimassa olevaa oikeutta sovelletaan …. tämä voidaan saavuttaa siten, että toimitaan niin nopeasti kuin suinkin:” Vähän myöhemmin Kekkonen sanoi, että johtoasemissa olleiden täytyisi vastata teoistaan, että valvontakomissio vaatii asian käsittelemistä 13 artiklan mukaan sotarikoksina. ”On toimittava mahdollisimman pian, jotta päästäisiin niin vähällä kuin mahdollista.”
Kekkonen kirjoitti vaimolleen heinäkuun puolivälissä Kultarannassa pidetystä sotasyyllisyyden juridisia ongelmia pohtineesta neuvottelusta. Se osoitti poikkeuslain ainoaksi mahdollisuudeksi, vaikka Paasikivi vastusti kiivaasti ja uhkasi erota. Pääministeriksi tarvittaisiin häntä häikäilemättömämpi mies. Kekkonen purki vaimolleen: edessä on vaikeat ajat ”ja nimenomaan minun kohdalta aivan toivottomalta näyttävät.” Hän kertoi kirjeessään 12.7. uutena tietona sen, että valvontakomissio ryhtyy seuraamaan sotasyyllisyyskysymystä yksityiskohtaisesti ja piti sitä oikeusministerin vastuulle kuuluvana.
Kekkosen päiväämättömässä, heinäkuun alkupuoliskolle ajoittuvassa muistiossa hän käsitteli entisten johtohenkilöiden liian hidasta vetäytymistä julkisista tehtävistä, ja mainitsi isoimmat ongelmat: Ryti, Rangell, Tanner, Aaltonen, Kalliokoski ja Reinikka. Kekkonen kirjoitti, että näin ei voi jatkua. Puhdistus ei pian enää riittäisi, sillä vasemmiston mielenosoitukset vaativat jo selvin sanoin sotasyyllisten tuomitsemista. Kekkonen kirjoitti, että viivyttely voi johtaa hallitsemattomaan tilanteeseen. Vielä 24.7.1945 Zdanovin kanssa käymänsä keskustelun alussa Kekkonen vastusti poikkeuslakia, ja esitteli sen sopimattomuutta suomalaiseen oikeusjärjestykseen. Oikeusministerin asennemuutos poikkeuslain kannalle on ilmeisesti tapahtunut tämän keskustelun aikana.
Kekkosen lakiluonnos määritteli rikosnimikkeistön taannehtivasti ja esitti rikostuomioistuimen perustamista juttua käsittelemään. Kekkosen tarkoituksena oli rajata syytteet mahdollisimman suppeaan ryhmään, mutta hän ei erotellut siviili- ja sotilasjohtajia, ja näyttää pitäneen auki mahdollisuutta syyttää myös kansanedustajia. Prosessin syyttäjänä olisi oikeuskansleri ja oikeuden puheenjohtajana korkeimman oikeuden presidentti. Kekkonen piti sotasyyllisyyttä selvästi enemmän poliittisena kuin oikeudellisena.
Tunteet kävivät kuumina. Sota-aikana Rytin sihteerinä ja tiedotuslaitoksen apulaisjohtajana toiminut L.A. Puntila joutui päivällispöydässä sanaharkkaan Kekkosen kanssa, kun tuli paheksuneeksi sellaisen toiminnan tuomitsemista, jonka hän mukana olemisen perusteella tiesi ainoaksi mahdolliseksi. Kekkonen kivahti tämän lopullisesti paljastaneen millainen mies Puntila oikein on, ja uhkasi panna tämän turvasäilöön. Tapaamisen päättyessä Kekkonen yritti lepytellä Puntilaa tarjoamalla kyytiä valtioneuvoston autossa, mutta tämä lähti kävelemään kävellen kotiin.
Kekkonen oli hankalassa välikädessä, sillä hänellä oli ankara kiusaus kostaa poliittisille vastustajille. Kekkosen ankarimmat vastustajat olivat maalaisliiton puheenjohtaja Viljami Kalliokoski, sodan aikana opetusministerinä toiminut Antti Kukkonen ja eduskunnan entinen varapuhemies Mikko Tarkkanen. Alkukesän 1945 puoluekokouksessa Kekkonen ja Kalliokoski joutuivat julkiseen riitaan Ribbentrop-sopimuksen tarkoituksenmukaisuudesta ja laillisuudesta. Hän ärhenteli Kalliokoskelle, että ”kuinkas täällä tällaiset miehet ovat puoluekokousta johtamassa, kun Balkanilla sellaiset on jo ammuttu”. Oikeusministeri uhkaili puoluekokouksessa, että luopuminen maalaisliiton puheenjohtajuudesta ei pelastaisi syytteiltä. Kalliokoski luopui, mutta syytettä ei tullut.
Lähdeaineisto: Jukka Tarkka: Hirmuinen asia – sotasyyllisyys ja historian taitto ISBN 978-951-0-34982-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti