Vuosi 1954 – Tuntematon sotilas

Tammikuu
9.1. Viethminhin suurhyökkäys alkoi Indokiinan Keski-Laosin vuoristoseudulla.
17.1. Miss Suomeksi valittiin Yvonne de Bruyn, ihannetytöksi Raili Kallioinen, elokuvatytöksi Leni Katajakoski ja kansikuvatytöksi Liisi Hokkanen.
21.1. USA:n ensimmäisen ydinsukellusveneen vesillelasku
30.1. Neuvostoliitosta ilmoitettiin, että uusi pakkasennätys -73,4 C on mitattu Olmenkonissa Siperaissa.

Helmikuu
1.2. Molotov hylkäsi Edenin tarjoaman Saksan yhdistämisehdotuksen.
5.2. Eduskunta hyväksyi äänin 91-63 sos.dem. eduskuntaryhmän ehdotuksen perusteltuun päiväjärjestykseen siirtymisestä. Kekkosen hallitus sai näin epäluottamuslauseen.
6.2. Suomi ottaa 10 miljoonan dollarin lainan Neuvostoliitolta.
9.2. Neuvostoliitto palautti 62 luvattomasti rajan ylittänyttä Suomen kansalaista.
15.2. Eduskunnan puhemies antoi nuhteet ja varoituksen kansanedustaja Tuure Junnilalle (kok), Niilo Kosolalle (kok) sekä Lauri Soilalle (ml) siitä, että nämä olivat 11.2.-12.2.1954 välisen yön täysistunnossa kiilanneet tulitikulla äänestysnappulansa näyttämään jatkuvasti jaa- tai ei-ääntä.
21.2. Falunin MM-kisoissa 14.2. Matti Pietikäinen ja Veikko Heinonen saivat kaksoisvoiton erikoismäenlaskussa ja 20.2. Suomi voitti viestinhiihdon. Veikko Hakulinen voitti 15 km:n hiihdon ja oli toinen 30 km:n ja 50 km:n hiihdossa. Naisten 10 km:n hiihdossa Siiri Rantanen oli toinen ja Mirja Hietamies kolmas.

Maaliskuu
1.3. Kahvin säännöstely loppuu
7.3. Pekka Kuvaja voitti ensimmäisenä ulkomaalaisena kuulun Vaasa-hiihdon.
8.3. Ennenaikaiset eduskuntavaalit päättyvät. äänestysprosentti oli 79,2 %. SDP sai 54 paikkaa, maalaisliitto 53 paikkaa, SKDL 43 paikkaa, kokoomus 24 paikkaa, Suomen kansanpuolue 13 paikkaa, ruotsalainen kansanpuolue 13 paikkaa. Alueeltamme tuli valituksi Eeli Erkkilä, Kusti Eskola, Yrjö Hautala, Kauno Kleemola, Kerttu Saalasti
12.3. Suomen sotatila Saksan kanssa päättyi
13.3. Dien Bien Phun taistelu alkaa Vietnamin pohjoisosassa

Huhtikuu
1.4. Uuden eduskunnan ensimmäinen täysistunto, entiset puhemiehet Fagerholm, Kalliokoski ja Kujala valittiin uudelleen.
5.4. Norjassa kruununprinsessa Märtha kuoli.
6.4. Tohtori Kekkonen sai hallituksen muodostamistehtävän.
13.4. Tohtori Kekkonen epäonnistui hallituksen muodostamistehtävässä sosiaalidemokraattien kieltäytyessä tulemaan hänen hallitukseensa.
19.4. Veikko Karvonen voitti Bostonin maratonin.
20.4. Suomi-neidoksi valittiin 17-vuotias helsinkiläinen teinityttö Lenita Airisto.
22.4. Puhemies Fagerholm sai hallituksen muodostamistehtävän.
22.4. Suomi liittyy YK:n alaiseen Euroopan talouskomissioon (ECE)
28.4. Puhemies Fagerholm luopui hallituksen muodostamistehtävästä.

Toukokuu
5.5. Paasikivi nimittää Ralf Törngrenin hallituksen. Uudessa hallituksessa oli maalaisliitolla ja sosiaalidemokraateilla kummallakin kuusi ministeriä ja ruotsalaisilla yksi. Pääministeri Ralf Törngren, ulkoministeri Urho Kekkonen, oikeusministeri Y.W. Puhakka, sisäministeri Väinö Leskinen, puolustusministeri Emil Skog, opetusministeri Johannes Virolainen, maatalousministeri Viljami Kalliokoski, 2.maatalousministeri Hannes Tiainen, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Martti Miettunen, 2. kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Aku Sumu, kauppa- ja teollisuusministeri Penna Tervo, sosiaaliministeri Tyyne Leivo-Larsson, 2. sosiaaliministeri Vieno Simonen.
6.5. Roger Bannister juoksi haamumailin Oxfordissa saaden tuloksekseen 3.59,4.
7.5. Dien Bien Phuta puolustaneet ranskalaiset antautuivat.
11.5. Eduskunta hyväksyi äänin 140-40 eduskunnan vaalikauden pidentämiseen neljään vuoteen.

Kesäkuu
30.6. Auringonpimennys.

Heinäkuu
6.7. Kansanedustaja Kustaa Eskola valittiin Suomen Pankin pankkivaltuusmiesten puheenjohtajaksi.
17.7. Moskovassa solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton välinen vv 1956-1960 välinen kauppasopimus.
21.7. Indokiinan aselepo allekirjoitetaan. Ranska vetäytyy Pohjois-Vietnamista.

Elokuu
5.8. Suomen ja Neuvostoliiton diplomaattisuhteet korotetaan suurlähettilästasolle.
7.8. Kambodsassa sotatoimet lakkasivat.
25-29.8. Bernin EM-kisat. Voitto Hellsten oli 400 metrin juoksussa toinen ajalla 47,0. 400 m:n aidoissa Osvald Mildt oli kolmas ajalla 51,5. Maratonjuoksun voitti Veikko Karvonen ja Erkki Puolakka oli neljäs. 3000 metrin estejuoksussa Olavi Rinteenpää oli toinen ja Pentti Karvonen neljäs. Pituudessa Ville Porrassalmi oli viides tuloksella 736. Keihäänheitossa Soini Nikkinen oli kolmas tuloksella 73,38. 10-ottelussa Torbjörn Lassenius oli toinen tuloksella 6 424.

Syyskuu
18.9. Paasikivi suostuu vastaanottamaan Leninin kunniamerkin.
22.9. Ydinaseet ensimmäistä kertaa mukana NATO:n sotaharjoituksissa.

Lokakuu
1.10. Aero Oy ulotti lentoreittinsä Lontooseen.
1.10. Albert Edelfeltin 100-vuotisnäyttelyn avajaiset Ateneumissa.
12.10. Suomi-Ruotsi maaottelu päättyi Suomen voittoon numeroin 207-202.
14.10. Hallitus jätti eronpyynnön tasavallan presidentille.
20.10. Paasikivi nimittää Kekkosen V hallituksen. Pääministeri Urho Kekkonen, ulkoministeri Johannes Virolainen, oikeusministeri Weio Henriksson, sisäministeri Väinö Leskinen, puolustusministeri Emil Skog, valtiovarainministeri Penna Tervo, 2. valtionvarainministeri Veikko Vennamo, opetusministeri Kerttu Saalasti, maatalousministeri Viljami Kalliokoski, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Martti Miettunen, 2. kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Hannes Tiainen, kauppa- ja teollisuusministeri Aarre Simonen, sosiaaliministeri Onni Peltonen ja 2. sosiaaliministeri Tyyne Leivo-Larsson.
23.10. NATO hyväksyy Saksan liittotasavallan jäsenekseen.

Marraskuu
1.11. Algerian sota alkaa.
13.11. Neuvostoliitto kutsuu Suomen Euroopan turvallisuuskokoukseen Moskovaan.
19.11. Suomi vastaa Neuvostoliiton kokouskutsuun.
29.11. Euroopan turvallisuuskokous alkaa Moskovassa

Joulukuu
9.12. Maalaisliitto valitsee Kekkosen presidenttiehdokkaakseen
19.12. Toini Havun arvostelu Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta käynnisti kirjasodan. Toisten mielestä teos loukkasi kansallisia tunteita, toiset ylistivät sen totuudenmukaisuutta. Romaani muuttui elokuvaksi nopeasti, sillä Edvin Laineen ohjaama Tunteman sotilas sai ensi-iltansa jo jouluna 1955. Elokuvan saama musertava suosio hiljensi kirjan herättämän vastustuksen. Linnan jermut siirtyivät suomalaisten henkilötyyppien galleriaan: purnaaja-Lehto, kommunisti-Lahtinen, perusupseeri-Koskela, sankari-Rokka, filuuri-Rahikainen, jokamies-Hietanen.
24.12. Moskovasta ilmoitettiin, että neljä Berijan apulaista oli teloitettu ja muuta tuomittu vankeuteen rikoksista valtiota vastaan.

Yle arkisto 1954
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=h&g=&n=1954&k=&m=&z=1

Väinö Linna
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=h&n=V%E4in%F6+Linna

Väinö Linna – Tuntematon sotilas
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=23&t=187

Koskesta voimaa
http://www.uta.fi/koskivoimaa/vuodet/1954/1954c.htm

Rakennusvuosi 1954
http://www.korttelit.fi/vuosi.php/1954

SDP Vihanti
http://www.sdpvihanti.fi/10

Kenkä- nahkateollisuus
http://www.pyynikinlinna.fi/museo/nayttelyt/erikois/kenkajanahka2.php

Turvallisuuskonferenssi

Yya-sopimuksen alkulauseeseen kirjoitettu ajatus Suomen pyrkimyksestä pysytellä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella joutui ensimmäisen kerran koetukselle marraskuussa 1954, Silloin Neuvostoliitto kutsui kaikki Euroopan valtiot ja USA:n Moskovassa 29.11.1954 alkavaan konferenssiin, jossa oli tarkoitus käsitellä Euroopan turvallisuusjärjestelmän kehittämistä. Aloite oli vastaveto NATO:n uuteen kehitysvaiheeseen, joka oli hyvää vauhtia johtamassa siihen, että Saksan liittotasavalta oli selvästi itsenäinen valtio, ja NATO valmistautui ottamaan sen jäsenekseen. Suomelle konferenssikutsun ongelmat olivat kokonaan toista laatua. Alun perin oli selvää, että Länsi-Euroopan maat ja USA eivät lähtisi Moskovan kokoukseen, joten Suomen osallistuminen olisi vahvistanut sellaista käsitystä, että Suomi kuului idän leiriin. Neuvostoliitto taas olisi voinut tulkita pois jäämisen epäystävälliseksi eleeksi ja merkiksi siitä, että Suomi hakeutui entistä lähemmäksi länttä. Nyt jouduttiin ensimmäistä kertaa tutkimaan, miten puolueettomuuspolitiikka pitäisi käytännössä rakentaa. Paasikiven kannaksi muotoutui ehdollinen vastaus. Suomi lähtee mukaan konferenssiin sillä ehdolla, että mukana on muitakin kuin vain Neuvostoliiton satelliittimaita. Näistä eväistä ulkoministeriö laati vastausluonnoksen. Tekstiä hiottiin sana sanalta, mutta sisältö pysyi entisellään. Presidentti vahvisti tekstin 18.11.1954, ja se jätettiin Neuvostoliiton apulaisulkoministeri Andrei Gromykolle.

Porkkala

Suurpolitiikan suojasää näkyi Neuvostoliiton aseistariisunta-aloitteissa. Moskova vaati, että vieraalla maaperällä olevat sotilastukikohdat tulisi poistaa. Geneven huippukokouksen kynnyksellä Neuvostoliitto sovelsi uutta oppia käytäntöön ja luovutti Kiinalle Port Arthurin. Parin viikon kuluttua Lebedevillä oli uudet ohjeet ja presidentti Voroshilovin kirje Paasikivelle. Lähettiläs järjesti audienssin poikkeuksellisen salaperäisesti Kekkosen – eikä ulkoministeriön virkakoneiston – kautta. Asiana oli kutsu Moskovaan, mutta sitä mielenkiintoisempi oli neuvostoliittolaisten ilmoitus neuvottelujen aiheesta: he aikoivat luovuttaa Porkkalan Suomelle ja halusivat selvittää yya-sopimuksen jatkamista. Porkkalan luovutusta koskeva sopimus allekirjoitettiin Moskovassa 19.9.1955.

YYA-sopimuksen jatko

Yya-sopimuksen jatkon kytkeminen Porkkalan luovutukseen oli hyvin johdonmukaista paitsi Neuvostoliiton myös Suomen kannalta. Pohjimmaltaan vasta Porkkalan palautus poisti viimeisen sodasta aiheutuneen välittömän rasitteen, joka liittyi Suomen alueeseen sekä poliittiseen ja psykologiseen ilmapiiriin. Maan itsenäisyys oli muodollisesti täydellinen vasta sen jälkeen, kun koko valtion alue oli sen omassa hallinnassa.

Kilpalaulanta Karjalasta

Syksyllä 1954 Karjalan Liito toimitti ulkoministeriölle kirjelmän, jossa esitettiin itärajan tarkistamista, koska ”on osoittautunut, että luovutettu Karjala on Neuvostoliitolle tarpeeton alue”. Ulkoministeri Johannes Virolainen ja pääministeri Urho Kekkonen eivät kertoneet kirjelmästä presidentille, sillä he osasivat jo ulkoa sen saarnan, jonka he olisivat saaneet vastaukseksi.
Sosiaalidemokraattien ja pääministeri Kekkosen välille syntyi yllättävä kilpalaulantatilanne syyskuussa 1955, kun Paasikiven valtuuskunta valmistautui lähtemään Moskovaan Porkkalan palautussopimusta ja yya-sopimuksen jatkoa varten. Aktiivisimmin esiintyi sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Emil Skog, joka vaati valtioneuvoston pöytäkirjaan lausuman Karjalan palauttamisesta.

Karjalan kysymys Moskovassa

Porkkalan luovutus oli Moskovan neuvotteluiden tärkein asia. Kun se oli ratkaistu, Paasikivi antoi SDP:n ja maalaisliiton kilpaileville johtomiehille tehtäväksi tunnustella Karjalan kysymystä, mutta epävirallisesti. Skog otti asian esille pääministeri Nikolai Bulganinin ja puolustusministeri G.K. Zukovin kanssa. Keskustelu näyttää jääneen varsin lyhyeksi.
Myös Kekkonen puhui Bulganinin kanssa. Kekkonen oli sitkeämpi kuin Skog. Kekkonen ehdotti, että neuvotteluista laadittavaan julkilausumaan otettaisiin maininta, että Karjalasta on puhuttu. Kekkosen luonnoksen mukainen lausuma tulikin yhteiseen lausumaan, mutta se oli niin pyöreä, että ilman erillistä selitystä kukaan ei huomannut sen tarkoittavan Karjalaa: ”Suomalaiset ja neuvostoliittolaiset neuvottelijat asettivat perusteellisen ja avomielisen käsittelyn alaiseksi kaikki suomalais-neuvostoliittolaisia suhteita koskevat kysymykset ja esitettiin tällöin moelmpien osapuolten näkökannat”.

Suomi ryhtyy toimiin liittyäkseen länsi-integraatioon

Yhdysvaltain ulkoministeriöstä todettiin vuoden 1954 alussa Suomen lähettiläälle, että jos Suomi olisi valmis liittymään Euroopan maksuliittoon, Yhdysvallat voisi tukea Suomea sen puitteissa. Samalla alleviivattiin sitä, että Suomella ei ollut ilman tiukasti säännellyn ulkomaankauppajärjestelmänsää muuttamista edellytyksiä liittyä siihen, niin kuin ei OEEC-järjestöönkään. Suomen olisi sopeutettava ulkomaankauppansa OEEC:ssa kehittyneiden perusteiden mukaisiksi.
Törngrenin hallitus ryhtyi valmistelemaan asiaa salaisesti. Kyseessä oli Paasikiven ja Kekkosen politiikka, jota Suomen vientiteollisuus tuki täysin rinnoin. Suomessa ei tiedetty miten Neuvostoliitto reagoisi Suomen pyrkimyksiin. Suunnitteluneuvostoon kutsuttiin puheenjohtajaksi Teuvo Aura ja varapuheenjohtajiksi Penna Tervo ja Johannes Virolainen. Vuoden 1954 aikana talousneuvosto kokoontui 23 kertaa.

Linnan Tuntematon

Linnan romaani nosti esiin kymmenen vuotta patoutuneen sodan tunnot, ja nyt murtautuivat esiin rivimiesten kokemukset ja sodan todellisuus. Pelko, nälkä ja väsymys olivat Linnan sodan tunnusmerkkejä, mutta hänen sodassaan rasituksiin liittyy miesten huumori, omapäiset otteet ja purnaavat kannanotot isojen ja pienempien herrojen toimiin.
Linnan kritiikki suuntautuu sodanaikaisen armeijan henkeen ja johtamistapaan. Armeijan muodollisen kurin ja tärkeilevän arvovallan tilalle tulevat vänrikki Koskelan sanat: ”Asialliset hommat suoritetaan, mutta muuten nollan kuin Ellun kanat.” Koskelan matalaprofiilista johtamistapaa ovat kirjailija itse monet muut alkaneet pitää suomalaisen demokratian tunnuslauseena. Taistelu Tuntemattoman sotilaan totuudenmukaisuudesta jatkui raivokkaana vuoden 1955 puolella. Kenraali Väinö Vainio laski romaanin 224 kirosanaa. Kriitikkojen äänet hukkuivat yleisönosastojen mielipiteiden vyöryyn. Kaiken kaikkiaan Tuntematon sotilas selvisi kirkkaasti kirjasodasta, jonka se oli sytyttänyt.

Lähdeaineisto:
Valitut Palat Itsenäinen Suomi
Mitä-Missä-Milloin 1955
Mitä-Missä-Milloin 1956
Suomi 75 vuotta – Itsenäisen Suomen historia, osa 3
Tasavallan vuodet 1917-1987
Jukka Seppinen Urho Kekkonen – Suomen johtaja

Moskovan tiellä

Syksyllä 1944 oli yksi tie suomalaisessa politiikassa kuljettu loppuun. Talvisodan jatkoksi käyty hyvityssota päättyi 19. syyskuuta allekirjoitettuun välirauhansopimukseen. Suomi oli suurin uhrauksin säilyttänyt itsenäisyytensä. Suhteessaan Neuvostoliittoon Suomi joutui ottamaan uudenasennon. Marraskuun 17. päivänä 1944 presidentti C.G.Mannerheim nimitti vanhasuomalaisen reaalipolitikon J.K. Paasikiven johtaman hallituksen. Hallituksen oikeusministeriksi, pääministerin aisapariksi tuli maalaisliittolainen Urho Kekkonen, jota oli pidetty talvisodan syttymispäivästä saakka sivuraiteella suomalaisessa politiikassa. Ennen talvisotaa ja vielä jatkosodan alkuvuosina Kekkonen ajoi kovaa linjaa suhteessa Neuvostoliittoon. Syksyllä 1942 Kekkonen alkoi aavistella maailmansodan lopputuloksen. Hän pyrki muutamien samanmielisten kanssa kulissien takana toimimaan niin, että Suomi irrottautuisi sodasta mahdollisimman nopeasti. Suomen politiikan valtalinjaan Kekkosella ei ollut juuri mitään vaikutusta ennen syksyä 1942. Valta oli muilla miehillä.

Eduskuntavaalit 1945

Maaliskuussa 1945 pidettyjen eduskuntavaalien jälkeen muodostettiin kolmen suuren – maalaisliiton, SDP ja SKDL – hallitus. Pääministerinä jatkoi J.K. Paasikivi ja oikeusministerinä Urho Kekkonen. Valvontakomissio oli maassa. Sotasyyllisyyskysymys oli ratkaisematta. Vaikka epäluulot oli syvät, yhteydet äskeisten vihollisten kesken laajenivat koko ajan.
Tammikuussa 1945 SNS:n vieraaksi saapui neuvostoliittolainen kulttuurivaltuuskunta, jota johti pääjohtaja Kemenov. Valtuuskuntaan kuului kulttuurihenkilöitä ja taiteilijoita. Pian tämän jälkeen saapui taiteilijaryhmä, mihin kuului puna-armeijan kuoro ja tanssiryhmä.

Suomalainen kulttuurivaltuuskunta kokoontui Malmin lentokentälle 17.9.1945 klo 11.00. Huono sää esti Douglas-koneen lennon Moskovasta Suomeen. Uusi yritys onnistui seuraavana päivänä. Lentokentällä valtuuskuntaa oli vastassa varapuheenjohtaja A.Karaganovin johdolla, juuri Moskovaan saapunut Suomen lähettiläs, ministeri Cay Sundström sekä lähetystösihteeri Jorma Vanamo.
Lähetystön vastaanotolla olivat mukana muun muassa ministeri Urho Kekkonen, pääjohtaja Hella Wuolijoki ja kansanedustaja Hertta Kuusinen. Kekkonen keskeytti yhtäkkiä Ryömän kanssa käymäni keskustelun: ”Mitäs te vanhat kommunistit teitittelette toisianne. Heittäkää tittelit pois!. Näin kertoo Jorma Vanamo.
Eräässä lounaskeskustelussa arvioitiin Saksan tulevaisuutta. Vaikka Hitlerin oli sanottu tehneen itsemurhan, arvuuteltiin, että jos hän olisi yhä elossa. ”Ehkä sekin piileskelee jossakin suomalaisessa pappilassa”, rouva Wuolijoki heläytti. Hän viittasi entisen Valpon päällikön Arno Antonin pakoiluun pappilassa.
Vastaanoton päätteeksi oli tanssia. Lähetystösihteeri Jorma Vanamo haki Hertta Kuusista tanssimaan. Tanssin päätyttyä Kuusinen sanoi: ”Nyt on sitten tullut velvollisuus täytettyä”.
Koska Kekkonen oli Suomen urheiluliiton puheenjohtaja, niin osa retkikunnasta sai tilaisuuden seurata Moskovan stadionilla jalkapallo-ottelua, jossa panoksena oli Neuvostoliiton mestaruus. Puna-armeijan joukkue löi Dynamon.
Kekkonen teki matkasta oman raporttinsa, jonka mukaan ihmiset olivat ”suhteellisen hyvin” pukeutuneita, eikä ”yhtään aliravittua lasta” matkalla näkynyt.
Viralliset neuvottelut sotakorvausten maksuajan pidentämisestä käynnistyivät marraskuun puolivälissä. Lopullinen sopimus kahden vuoden pidennyksestä allekirjoitettiin vuoden lopulla.

”Kyllä tässä vielä verta syljetään”

Väliotsikon teksti on eduskunnan varapuhemies Urho Kekkosen lausahdus automatkalla Moskovan keskustasta Vnukovon lentokentälle 2. huhtikuuta 1948. Nuori lähetystösihteeri Vanamo oli saattamassa Kekkosta lakitieteen tohtori J.O. Söderhjelmiä. Tunnelma neuvottelijoiden keskuudessa oli ollut kovin jännittynyt.
Stalin oli lähettänyt kirjeen Paasikivelle, jossa ehdotettiin valtiosopimusta ja viitattiin Romanian ja Unkarin sopimukseen. Paasikiven mukaan sellainen sopimus olisi Suomelle mahdoton. Meni muutama päivä ennen kuin kaikki hallituksen ministerit saivat tietää kirjeestä. Sitä myöten kirje tuli julkisuuteen. Maailmalla alkoi levitä käsitys, että Stalin oli antamassa kuoleman suudelman pienelle, urhealle Suomelle. Varsin yleinen arvio oli, että Suomesta tulee Neuvostoliiton satelliitti. Eduskuntaryhmässä kirje joutui kiivaan väittelyn kohteeksi. Ainut ryhmä, joka kannatti varauksetta neuvottelujen aloittamista, oli SKDL. Jyrkimmin neuvotteluja vastustivat kokoomus, edistyspuolue ja maalaisliitto, Kekkosen oma puolue.

Valtuuskunta nimettiin

Valtuuskuntien ensimmäinen neuvottelu oli Kremlissä 25. maaliskuuta, Suomalaisia vastapäätä istuivat Molotov, Vyusinski, Zorin, Abramov ja Savonenkov. Tapaaminen oli miellyttävä. Molotov tarjosi pohjaksi Unkarin kanssa tehtyä sopimusta, mutta myös Tsekkoslovakian kanssa 1943 tehty sopimus käy neuvottelun pohjaksi. Avainhenkilöt olivat Kekkonen, Söderhjelm ja Heinrichs. Pekkala ei ollut hyvässä kunnossa ja Leino pysytteli melko lailla syrjässä.
Toinen neuvottelu alkoi 27. maaliskuuta. Paasikivi oli ohjeissaan antanut tiukat ukaasit. Suomi kyllä sitoutuu torjumaan Suomen alueen kautta Saksan tai sen kanssa liitossa olevan valtion hyökkäyksen, mutta Neuvostoliiton apu tulisi kysymykseen vasta, jos Suomen omat voimat eivät riitä.
Molotovin ehdotus lähti siitä, että Suomi ja Neuvostoliitto automaattisesti taistelevat yhdessä ja että apukin tulee automaattisesti.

Maaliskuun 30. päivänä oli Molotovin vastaanotto ulkoministeriön juhlahuoneistossa. Aterian ja runsaiden juomien innoittamana osa suomalaisista lähti vielä jatkoille Suomen lähetystöön. Meno oli riehakasta. ”Tanssittiin ja Kekkonen esitti mm. soolotanssin valtavan, iäkkäänpuoleisen venäläisen keittiöapulaisen kanssa. Hän kuitenkin keskeytti esityksen minun edessäni ja johdatti kolossin syliini”, Söderhjelm raportoi illasta.

Huhtikuun 1. päivänä valtuuskunta päätti ottaa yhteyden Helsinkiin. Kekkonen soitti Paasikivelle. Ilmeisestä salakuuntelusta välittämättä tai ehkä juuri sen vuoksi presidentti haukkui valtuuskunnan ehdotukset pataluhaksi. Kekkonen ja Söderhjelm matkustivat pikakäynnille Helsinkiin tapaamaan presidentti Paasikiveä. ”Ukko huusi kuin perseeseen ammuttu karhu”, kirjoittaa Kekkonen päiväkirjassaan. Molotov totesi kaksikon palattua Moskovaan, että he taisivat kokea vaikeita aikoja Helsingissä.

Viimeinen ratkaiseva neuvottelu oli Kremlissä 5. huhtikuuta. Ratkaisevat 1. ja 2. artikla saivat suomalaisten esittämän muodon. YYA-sopimus allekirjoitettiin juhlallisin menoin 6. huhtikuuta kello 21.00 Molotovin työhuoneessa.

Heti allekirjoituksen jälkeen alkoi samoissa tiloissa illallinen. Itse Stalin kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan. Kun Stalin tarjosi Kekkoselle lempiviiniään, tämä maistoi, mutta suomalaisen seurueen kauhuksi ei esittänytkään viinistä Stalinin kerjäämää arviota. Kekkonen kaatoi itselleen lisää viiniä ja ilmoitti, ettei koskaan pidä antaa hätäistä lausuntoa tärkeästä asiasta. Tyhjennettyään toisen lasin Kekkonen puhkesi ylistämään viinin aromeja. Stalinia Kekkosen leikki miellytti ja hän lupasi loput viinipullosta Kekkoselle. Kekkonen harmitteli, että oli vain vähän tuota oivaa ainetta. Stalin lupasi Kekkoselle lisää viiniä kotiinkin vietäväksi, jotta tämä voisi ottaa Suomessa Stalinin maljoja.

Nähtävästi pitävät Kekkosesta

Ulkopoliittiset komplikaatiot tulivat näkyviin toden teolla syksyllä 1949. Fagerholmin hallitus
oli ollut neuvostoliittolaisten hampaissa koko toimintansa ajan. Esimerkiksi sotasyyllisten vapauttaminen johti myrkyllisiin kirjoituksiin.
Suomessa oli parhaillaan menossa presidentinvaalit. Kommunistit hyökkäsivät lehdissään hävyttömästi Paasikiveä vastaan, Neuvostoliiton lehdet lainasivat näitä kirjoituksia. Paasikiveä haukuttiin Hertta Kuusisen kautta. SKDL:n presidenttiehdokas Mauno Pekkala kirjoitti kirjeen Neuvostoliiton ulkoministeri Molotoville. Pekkalalle ei edes vastattu. Tapaus oli nolo Pekkalan kannalta.
Presidentinvaaleissa Paasikivi sai 171 ääntä ja tuli valituksi. Pekkala sai 67 ja Kekkonen 62. Kekkosen ensimmäinen yritys presidentiksi oli kehnonlainen.
Stalin kutsui Kekkosen Moskovaan 6. kesäkuuta. Neuvostoliiton hallitus ei ollut tuntenut poliittista luottamusta Fagerholmin hallitukseen. Tilanne muuttui kuin pääministeriksi tuli Kekkonen. Pääministeri Kekkosella oli kauppasopimuksen lisäksi kotiin tuomisina myös Stalinin ja Mikojanin terveiset presidentti Paasikivelle. He olivat lausuneet kauniita sanoja Suomen presidentistä. Ensimmäiset yöpakkaset olivat ohi.

”Tunnemme vilpitöntä surua”

Maaliskuun 4. päivänä 1953 pääministeri Urho Kekkosella oli aikaisin aamulla asiaa presidentti J.K. Paasikivelle. Puhelimessa Kekkonen ilmoitti saaneensa tiedon Moskovasta, että neuvostojohtaja J.V. Stalin oli saanut ankaran halvauskohtauksen. Kekkonen sanoi varautuvansa pitämään puheen radiossa, jos Stalin kuolee. Yöllä Stalin kuoli.
Kekkosen radiopuhe Staslinin muistolle oli kohtelias. Sota-ajasta siinä ei puhuttu. Pääministeri sanoi uskovansa, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteet kehittyisivät ja lujittuisivat vastaisuudessakin keskinäisen luottamuksen ja molemminpuolisen arvonantoon rakentuvalla pohjalla.
Hrutshev kertoi, että hän ja eräät muut politbyron jäsenet olivat huolissaan tulevaisuudestaan. He pelkäsivät ennen kaikkea Berijaa, sisäisestä turvallisuudesta vastannutta kovamaineista poliitikkoa Hrutshev sanoi, että he pelkäsivät Berijan tappavan heidät. Hrutsehvin ja Voroshilovin noustua valtaan he tapattivat Berijan.

Paasikiven oppilas

Kesäkuun lopulla 1954 Ralf Törngrenin hallituksen ulkoministeri Urho Kekkonen lähti henkilökohtaisesti Moskovaan vauhdittamaan nihkeästi edenneitä kauppaneuvotteluja. Välillä ulkoministeri Kekkonen joutui käymään Helsingissä hakemassa lisäohjeita presidentti Paasikiveltä. Ulkoministeri Molotov vakuutti luottavansa presidentti Paasikiveen ja tämän ”oppilaaseen” Urho Kekkoseen.
Suomessa käytiin tuohon aikaa kovaa valtakamppailua Kekkosen ja sosiaalidemokraattisen ja oikeiston muodostaman yhteisrintaman välillä. Tunnelmaa nostivat lähestyvät presidentinvaalit. Maaliskuussa järjestettiin ennenaikaiset eduskuntavaalit, joissa oli määrä ”murskata maalaisliitto” ja ”katkaista Kekkosen kuningas”. Taisteluhuudot esittänyt Väinö Leskinen epäonnistui yrityksessään. Uuden hallituksen pääministeri Kekkonen ei päässyt, mutta hän änkesi itsensä Törngrenin hallituksen ulkoministeriksi.
Moskovassa sovittiin Moskovan ja Helsingin lähetystöjen muuttamisesta suurlähetystöiksi. Paasikivi ei ollut hankkeesta innostunut, mutta sanoi Kekkoselle ja Törngernille, että tehkää niin kuin tahdotte. Ulkoministeri Kekkosen ja varaulkomaankauppaministeri Borisovin allekirjoittamassa vuoteen 1960 ulottuneessa kaupan runkosopimuksessa sovittiin pääosin jo tutuista tuotteista: laivoista, koneista, puutaloista, sahatavarasta, viljasta ja lannoitteista, autoista ja metalleista. Uutta sopimuksessa oli, että Neuvostoliitto lupasi maksaa tuonnistaan 40 miljoonaa ruplaa länsivaluuttoina. Se oli hyvä apu Suomen valuuttapulaan.

Moskovan neuvottelut sujuivat hyvin, vaikka lähettiläs oli lomalla. Ainut pulma oli, kun lähetystön viinakaapin avain oli unohtunut lähettiläs Gartsin taskuun. Asia ratkaistiin tiirikoimalla kaapin ovi auki. Molotoville ja muille lähetystön kutsuille osallistuneille vieraille voitiin tarjota drinkit.

Tämä asia pidetään salassa

Elokuun 16. päivänä 1955 pääministeri Urho Kekkonen tapasi Neuvostoliiton Suomen suurlähettilään Viktor Lebedevin Helsingissä. Lebedev kertoi Kekkoselle huippusalaisen asian. Neuvostoliitto oli valmis palauttamaan välirauhan perusteella 50 vuodeksi vuokraamansa Porkkalan sotilastukikohdan takaisin ennen määräaikaa. Vastikkeeksi Neuvostoliitto haluaisi jatkaa vuonna 1948 solmittua YYA-sopimusta. Stefan Smirnovin mukaan Kekkonen sai tiedon asiasta ennen presidentti Paasikiveä. Se todisti Neuvostoliiton johdon luottamuksen Kekkoseen.

Lähdeaineisto: Seppo Keränen: Moskovan tiellä ISBN 951-1-11283-x

Emil Skog – sosialisti ja patriootti

Emil Albert Skog (30.6.1897–20.9.1981), oli suomalainen vasemmistopoliitikko. Skog liittyi Metallityöväen Liiton alaisen Helsingin levyseppien ammattiosaston jäseneksi 1.1.1915. Hän oli silloin 17-vuotias. Keväällä 1917 puhkesi Venäjän maaliskuun vallankumous. Kansalaissodan alkamisen vuoksi Skogin työpaikka suljettiin. Syksy 1917 oli varsin levotonta aikaa. Marraskuussa 1917 oli ollut ns, suurlakko. Tilanne maassa oli erinomaisen jännittynyt. Joulukuun 6. päivänä Suomen eduskunta julisti maan itsenäiseksi. Tammikuun 27. päivänä alkoi sisällissota. Maaliskuun 20 päivänä Skogin määrättiin lähtemään rintamalle. Maaliskuun 26. päivänä valkoiset saivat lisävoimia. Siinä taisi olla mukana ruotsalainen prikaati, 400 miestä. Valkoisten ratkaiseva hyökkäys alkoi huhtikuun 3. päivän aamuna. Kovimmat taistelut käytiin Mustanlahden kalliolla ja Kalevankankaalla. Tappiot olivat suuret molemmin puolin. Jostakin tuli määräys, että vastarinta on lopetettava. Sota oli minun osaltani päättynyt. Skog toimi vuonna 1918 punakaartissa tykkimiehenä ja osallistui Messukylän sekä Tampereen puolustustaisteluihin.

Sotavankina

Skog oli sotavankina ja kuulusteltavana, mutta hänet vapautettiin. Skog kertoo, että heille vapautetuille annettiin litterat Tampereelta Helsinkiin menevään junaan ja voileipiä evääksi. Vaunuissa oli tuskin lainkaan ”siviilejä”. Iloisia kun olimme, lauloimme työväenlauluja niin että seinät kajahtelivat. Matkustajat ihmettelivät, että mitä joukkoa olimme, kun uskalsimme laulaa kiellettyjä lauluja. Joukkoomme lyöttäytyi pari ylioppilasta, jotka halusivat tietoja vankileirien oloista. Me kerroimme, minkälaisia kuolemansellejä sotavankileirit todella olivat. Tämä kaikki oli heille uutta. Myöhemmin meidät vangittiin ja vietiin valtiorikosoikeuden tuomittavaksi.

Tuomioistuin, mikä istui Hallituskadulla, oli täysin laiton. Puheenjohtajana oli siviilimies. Sivummalla pienen pöydän ääressä oli syyttäjä. Puheenjohtaja luki paperista, että minut, Emil Skog, tuomitaan valtiopetoksesta 8 vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamukseni 10 vuodeksi. Iltapäivällä poliisikonstaapeli Bäckström vei meidät tuomitut laivalla Suomenlinnaan, jossa luovutti meidät päävartion komendantille. Meidät pantiin rautaverkolla eristettyyn pienen huoneen kokoiseen häkkiin odottamaan siirtoa vankilakasarmille. Kuolemantuomiota pantiin vielä lokakuussa täytäntöön. Aamulla kerrottiin, kuinka monta ruumisarkkua oli laivalla kuljetettu Santahaminaan, missä oli teloitettujen hautausmaa.

Tieto Saksan luhistumisesta otettiin riemuiten vastaan. Joulukuun 14. päivänä 1918 palomies Hietaranta, joka oli käynyt kaupungissa, toi juttuani koskevan valtiorikosylioikeuden päätöksen minulle. Hän oli saanut sen asianajajaltani ja siinä sanottiin, ett ylioikeus oli alentanut tuomioni kolmen vuoden ehdonalaiseksi tuomioksi. Komendantti tutki tarkkaan paperini ja tuumi, että kyllä se on virallinen ja pätevä. Kahdeksan vuoden tuomiosta olin kärsinyt kaksi ja puoli kuukautta Suomenlinnassa. Nyt olin vapaa mies, kirjoittaa Emil Skog.

Työväenliikkeen suuntariidat

Vuonna 1919 monarkistit ja tasavaltalaiset olivat jakaneet porvarilliset piirit kahteen osaan. Taistelu oli ollut kiivas, mutta tasavaltalaiset olivat voittaneet – tosin sosiaalidemokraattien ja länsivaltojen avulla. Vuonna 1919 nouseva työväenliike joutui vaikeamman suuntariidan kouriin kuin konsanaan porvarit. Se jakaantui kahteen keskenään taitelevaan rintamaan ja joutui samalla puolustamaan asemiaan porvarillista rintamaa vastaa.
Osa sosiaalidemokraattisen puolueen johtajia oli perustanut Venäjällä Suomen kommunistisen puolueen. Se perustettiin vastapainoksi toimintaansa aloittavalle sosialidemokraattiselle puolueelle. Uusi ryhmä pystyi valtaamaan Helsingin Sosiaalidemokraattisen kunnallisjärjestön ja Pohjois-Suomen kunnallisjärjestöjä ja puolueyhdistyksiä.

Lapuanliike

1920-luvun jälkipuoliskolla oli ammattiyhdistystoiminta ollut vilkasta. Jäsenmäärä Ammattijärjestössä oli noussut lähelle sataatuhatta. Useita lakkoja oli käyty vaihtelevalla menestyksellä. Sosiaalidemokraatit oli levottomina seuranneet laupuanliikkeen riehuntaa maassa. Väinö Tanner oli jyrkästi lapuanliikettä vastaan. Tanner ryhtyi johtamaan toimintaa lapualaisia vastaan. Heinäkuussa 1930 lapualaiset mobilisoivat kannattajiaan Helsingin marssille. Työväenpiireissä kerrottiin, että Kosolalla oli hallituslista taskussaan. Lapuanliikkeen todelliset johtajat, kokoomuslaiset pitivät huolen siitä, että vallankahva siirtyi kokoomukselle.

Lapualaiset yrittivät kaikin keinoin vaikeuttaa sosiaalidemokraattien toimintaa. Kalle Jokinen, kansanedustaja ja Perniön kunnanvaltuuston jäsen, joutui kiertämään varsin usein Turun vaalipiirin alueella. Kerran kun kansanedustaja Jokinen polkupyörällä poistui puhetilaisuudesta, astui metsästä neljä miestä tielle, pysäytti Jokisen matkan ja kehotti kansanedustajaa mukaansa metsään. Jokinen kieltäytyi ja samalla iski hihassa olevalla puukolla yhtä rintaan ja toista käsivarteen. Haavoittuneet jäivät tielle vaikeroimaan, muut kaksi menivät metsään karkuun.
Lapuanliikkeen vaino ja ammattiyhdistysliikkeen kriisi jättivät syvät jäljet työväestön mieleen. Niidenkin ammattiosastojen, joita ei lakkautettu, toiminta hiljeni.. Uusi SAK perustettiin lokakuussa 1930. Perustajina olivat sosiaalidemokraattiset ammattiyhdistysmiehet, Salovaara, Huttunen, Fagerholm, Lähde ym.

Suuri talouskriisi

1930-luvun alkuvuosina oli kapitalistiset maat ajautuneet vaikeaan talouspulaan. Se alkoi Yhdysvalloissa 1929 ja levisi myöhemmin kaikkiin maihin Suomi ja Skandinavian maat mukaan lukien. SAK teki kaiken voitavansa työttömyyden helpottamiseksi. Lapuanliikkeen henkinen selkäranka oli murtunut Mäntsälästä. Leijonasta tuli vähitellen kasvissyöjä. Se järjestäytyi IKL-puolueeksi ja pyrki eduskuntaan. Presidentiksi valittiin Kyösti Kallio. Sosiaalidemokraattis-maalaisliittolainen yhteistyöhallitus portaassa alkoi. Vuonna 1937 tuli kuluneeksi 20 vuotta siitä kun Suomi julistautui itsenäiseksi valtakunnaksi. Valtioneuvosto päätti järjestää itsenäisyyspäivän pääjuhla Messuhallissa, jossa juhlayleisöä oli arviolta noin 8000 henkilöä. Presidentti ja rouva Kallio ja entinen presidentti K.J. Ståhlberg istuivat edessä. Mannerheim ja Svinhuvud eivät olleet läsnä, vaikka heidät oli kutsuttu, He pitivät tilaisuutta kansanrintama juhlana ja olivat siitä syystä jääneet pois.

Sodan varjossa

Neuvostoliitto ja Saksa solmivat elokuussa 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen Moskovassa. sopimus herätti sekavia tunteita työväen piirissä. Kansan keskuudessa kiersi itsepintainen huhu, että Moskovassa oli sovittu Suomenkin kohtalo. Kun 30.11.1939 olin kahdeksan aikaan aamulla menossa työpaikalleni Pikku-Roobertikadun varrella olevaan Helsingin Puhelinyhdistyksen verstaaseen, alkoivat hälytyssireenit soida. Talvisota ymmärrettiin silloin yrityksesi vallata koko maa. Työväenliike oli varauksetta asettunut muiden kansalaispiirien tavoin puolustusrintamaan ja seisoi siinä loppuun saakka. Työväenliikkeen johtavat henkilöt puhuivat asiasta myös radiossa. Olimme tietoisia siitä, että taistelu tulee olemaan kovaa ja että se vaatii paljon uhreja. Moni suomalainen joutuu antamaan henkensä, mutta oikeus on voittava.

Talvisodan jälkeen 1940 elettiin meillä levotonta aikaa. Oltiin syvästi järkyttyneitä siitä, että sota oli hävitty ja kokonainen maakunta menetetty Neuvostoliitolle. Maa oli jäänyt itsenäiseksi, mutta rauhasta huolimatta Suomen ja Neuvostoliiton välit olivat edelleen huonot.
22.6.1941 oli sota syttynyt Neuvostoliiton ja Saksan välillä. Hitler oli pitänyt puheen, jossa mainittiin Suomen armeijan olevan valmiina rajalla. Se merkitsi sitä, että maamme oli jälleen joutumassa sotaan. Sosiaalidemokraattinen oppositio suhtautui jyrkän kielteisesti yhteistyöhön Saksan kanssa. Tannerin johtama puoluetoimikunta hallitsi suvereenisti niin puoluetta, eduskuntaryhmää kuin sosiaalidemokraattisia työväen keskusjärjestöjä. Tanner oli voimamies. Hän oli tavattoman tarmokas ja rohkea, etevä talousmies ja sosiaalipoliitikkona maamme huippuihin kuuluva. Tanner nosti lyödyn liikkeen uudelleen jaloilleen. Sodan loppuvaiheessa tyytymättömyys Tanneriin kasvoi. Hänen hyvä ystävänsä Wuorikin rikkoi välinsä hänen kanssaan. Sodan jälkeen monet porvaritkin vaativat hänen poistumistaan poliittiselta näyttämöltä. Tanner kutsui luokseen Aaltosen, Hiltusen, Varjosen, Pusan ja minut ja halusi tietää kantamme asiaan. Kun enemmistö, jonka muodostivat Varjonen, Hiltunen ja Aaltonen olivat eroamisen kannalla. Tanner meni eduskunnan kansliaan jättämään eroanomuksensa.

Virolaiset

Muutama ennen välirauhaa 1944 olin matkalla Raumalle selvittämään palkka- ja työasioita Lönnström-yhtiöiden konepajalle. Juna täytyi viimeistä paikkaa myöten nuorista miehistä. Raumalla oli virolaisten kokoontumispaikka, josta höyrylaiva ja moottoriveneet kuljettivat miehiä Pohjanlahden yli Ruotsin puolelle. Ei ollut järkeä jättää miehiä Suomeen, koska rauhanteon jälkeen heidät ehkä jouduttaisiin luovuttamaan Viron viranomaisille.
Vuoden 1945 lopulla Metalliliiton jäseniä oli noin 50 000. Uusien jäsenten joukossa oli runsaasti radikaalia väkeä. Metalliliiton ylimääräisessä kokouksessa liittotoimikunnan esitys hyväksyttiin äänin 123-115. Jos Metalliliitto olisi joutunut 1945 SKDL:n käsiin, olisi edustajakokous tullut kommunistivoittoiseksi.

Paasikiven toinen hallitus

Sosialidemokraattisiksi ministeiriksi ehdotettiin Onni Hiltusta, E.A.Wuorta ja Eino Kilpeä. Ehdotus hyväksyttiin ja Paasikiven toinen hallitus nimitettiin virkaansa 16.4.1945. Vähän ennen Tannerin pidättämistä meitä oli pieni ryhmä koolla Kansanvalta Oy:n johtajan virkahuoneessa Paasivuorenkatu 3:ssa pohtimassa sotasyyllisten kohtaloa ja tulevaisuutta. Kun Aaltonen tiedusteli Tannerilta, miten tämä suhtautui vangitsemiseen ja yleensä sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin, vastasi Tanner: ”Parempi olisi, että venäläiset suorittaisivat vangitsemisen ja myös tuomitsemisen. Suomi säästyisi silloin moiselta häpeältä.”

Presidentinvaihdos

Vuodenvaihteessa 1945-46 kiersi poliittisissa piireissä huhu, että presidentti Mannerheim tulisi lähiaikoina eroamaan. Marsalkka oli matkustanut Portugaliin marraskuussa terveyttään hoitamaan. Maaliskuun eduskuntavaalien aikana 1945 oli puolueessa toimiva oppositioryhmä hajaantunut kahtia. Pekkala ja Keto olivat eronneet sosiaalidemokraattisesta puolueesta ja liittyneet SKDL:ään. Maltillisempi siipi Fagerholmin ja Wuoren johdolla jäi edelleen sosiaalidemokraattiseen puolueeseen.

Minut oli kutsuttu tasavallan presidentin luokse 21.6.1946 klo 10. Presidentti Paasikivi oli silloin 77-vuotias. Hän sanoi seuranneensa SDP:n ylimääräisen puoluekokouksen menoa ja todenneensa, että puolueen piirissä jatkuvasti ilmeni vaikeita ristiriitoja. Se oli maan poliittisen toiminnan kannalta vahingollista. Fagerholm ei osallistunut keskusteluun paljoakaan.
Sain ainoana puoluetoimikunnan jäsenenä kutsun Neuvostoliiton lähetystön vastaanotolle vallankumouksen 29. vuosipäivän johdosta. Puolueemme oppositio miehille oli saapumiseni yllätys. Tuomas Bryggari, vanha oikeistososialisti, tuli luokseni ja ryhtyi lähetystön virkamiesten läsnä ollessa moittimaan puoluetoimikuntaa syyttäen sitä Tannerin käsikassaraksi. Poistuessani lähetystöstä, hiipi mieleeni katkeruus siitä, miten oman puolueen jäsen käyttäytyi niin tahdittomasti vieraiden läsnä ollessa ryhtyessään arvostelemaan niin karkealla tavalla puoluejohtoa.

Vuoden 1947 alkupuolella olimme keskustelleet pariinkin otteeseen Fagerholmin kanssa sovinnon aikaansaamisesta puoluetoimikunnan ja oppositioryhmän välille. Kesällä 1947 Sosiaalidemokraatin päätoimittaja Eino Kilpi siirtyi SKDL:n riveihin.

Hallituspula

Talvella 1947 joutui Pekkalan hallitus vaikeuksiin eduskunnan kanssa. Vapunaattona kello 18 minun oli mentävä Paasikiven luokse. Presidentti selitti, miten tyhmää ja vastuutonta on näissä oloissa aiheuttaa hallituspula. Vähän myöhemmin kävin vankilassa tapaamassa Väinö Tanneria. Hän oli Paasikiven kanssa samaa mieltä. Kävin tapaamassa Tanneria useita kertoja vuoden 1947 aikana.

Vuoden 1948 eduskuntavaalit

Sosiaalidemokraattinen puolue valmistautui huolellisesti vuoden 1948 eduskuntavaaleihin. Vaalituloksen johdosta Pekkalan hallituksen asema tuli kestämättömäksi. Sosiaalidemokraatit esittivät SKDL:lle neljää paikkaa, maalaisliitolle viittä ja sosialidemokraateille viittä tai kuutta paikkaa. Tätä ei Hertta Kuusinen ja Kulo hyväksyneet. Paasikivi päätyi sosiaalidemokraattien vähemmistöhallitukseen. Fagerholm, Lepistö ja minä kokoonnuimme Fagerholmin asuntoon suunnittelemaan hallituksen kokoonpanoa. Ulkoministeriksi tulisi Carl Enckel, oikeusministeriksi Tauno Suontausta ja sisäministeriksi Aarre Simonen, opetusministeriksi Reino Oittinen, maatalousministeriksi Matti Lepistö ja Jussi Raatikainen hänen apulaisekseen. Kulkulaitosministeriksi Onni Peltonen, työministeriksi E. Härmä, valtionvarainministeriksi Onni Hiltunen, sosiaaliministereiksi Vallu Liljeström ja Tyyne Leivo-Larsson, kansahuoltoministeriksi O. Toivonen ja kauppa- ja teollisuusministeriksi Uuno Takki. Fagerholm katseli listaa tyytyväisenä, mutta äkkiä hän huomautti, ettei minua ollutkaan listalla. Jäljellä oli enää puolustusministeri. Etkö ottaisi puolustusministerin paikkaa? Näin sovittiin tehtävästä, jota hoidin yli seitsemän vuotta. Skog toimi Suomen puolustusministerinä vuodet 1948–1950, 1951–1953 ja 1954. Skog toimi Suomen sosialidemokraattisen puolueen (SDP) puheenjohtajana 1946–1957.

Arabian ja Kemin lakot

Suuria lakkoja ei Pekkalan hallituksen loppukuukausina maassa ollut, mutta syksyn 1948 aikana tuli hälyttäviä tietoja, että Arabian tehtailla oli jotain tekeillä. Tehtaan työväestö oli ryhtynyt lakkoon ja vaikeita välikohtauksia oli syntynyt järjestysvallan, siis poliisin ja lakkolaisten välillä.
Valpo oli järjestettävä uudelleen. Asetettiin toimikunta, jonka puheenjohtajaksi määrättiin ministeri Simonen ja jäseniksi muutama juristi. Muutaman viikon kulutta se esitti mietinnön, jossa ehdotettiin pienempää valtiollista poliisivirastoa. Sen nimeksi ehdotettiin Suojelupoliisia (Suopo). Suunnitelma hyväksyttiin, ja uuden viraston päälliköksi nimitettiin tuomari Alhava.

Yleisradion toiminta

1948 toimi pääjohtajana maisteri Hella Wuolijoki. Hänet oli nimitetty pääministeri Paasikiven tahdosta. Eduskuntapiireissä vaadittiin radion pääjohtajan vaihtamista. Lopulta päädyttiin Einar Sundströmiin.
Huhtikuussa 1949 ilmoitti pääministeri Fagerholm, että hän oli keskustellut tasavallan presidentin kanssa sotasyyllisten armahtamisesta. Presidentti oli maininnut, että mikäli korkein oikeus puoltaa armahdusta ja valtioneuvosto on yksimielisesti sen kannalla, hän tulee tekemään päätöksen ennen tulevia helluntaipyhiä.

Kekkosen ensimmäinen hallitus

Sosiaalidemokraattisen hallituksen jätettyä eronpyyntönsä antoi tasavallan presidentti eduskunnan puhemiehelle tohtori Urho Kekkoselle uuden hallituksen muodostamisen. Kekkonen muodosti vähemmistöhallituksen. Uusi hallitus ryhtyi noudattamaan sellaista talouspolitiikkaa, joka sai ammattiyhdistysliikkeen nousemaan sitä vastaan. Kekkosen ensimmäisen hallituksen oli lähdettävä. Päätettiin koota hallitus, jonka rungon muodostavat sosiaalidemokraatit ja maalaisliitto.

Kekkosen toinen hallitus

Voimakkaat ennakkoluulot ja niistä johtuva jännitys sävyttivät edelleen kahden suurpuolueen välejä. Pääministeri Kekkonen oli alussa vastustanut puolueemme asevelisiiven ottamista mukaan hallitukseen. Kekkonen oli kuitenkin valmis hyväksymään Varjosen. Varjonen kuitenkin kieltäytyi. Sovimme, että Penna Tervo tulee kauppa- ja teollisuusministeriksi. Näin sosiaalidemokraattiset asevelimiehet pääsivät pannasta. Kekkosesta ja Tervosta tuli hyvät ystävät.

Tanner ja eduskuntavaalit

Puoluetoimikunta päätti, ettei se ryhdy minkäänlaisiin toimenpiteisiin Tannerin poistamiseksi vaalilistalta. Tanner tuli suurella äänimäärällä valituksi edustajaksi. Ministeri Lebedevin tapana oli silloin tällöin kutsua poliitikkoja lähetystöön lounaalle tai kahville. Toivoin Laatokan Karjalan palauttamista Suomelle, koska se olisi ystävän teko. Vanha väestö tarvitsi kipeästi entisiä alueita. Suurlähettiläs sanoi ymmärtävänsä, mutta Neuvostoliiton ja Suomen rajaa on mahdoton muuttaa. ”jos ryhdytään yhden maan kohdalla rajoja järjestelmään, alkavat muut maat, kuten Japani, Romania ja Puola, esittää samanlaisia vaatimuksia.”

Kekkosen kolmas hallitus

Kekkosen kolmas hallitus nimitettiin 20.9.1951. Vuoden 1952 alkukuukaudet sujuivat rauhallisesti niin puolueen kuin hallituksenkin osalta. Sisäiset olot kehittyivät jatkuvasti työväestöllekin suotuisaan suuntaan. Tosin sosiaalidemokraattien ja kommunistien välit olivat jatkuvasti kireät. Kekkosen pyjamataskupuhe herätti vilkasta huomiota ulkomaita myöten. Puhemies Fagerholm katsoi valtiopäivien avauksessa tarpeelliseksi huomauttaa, että meidän on pysyttävä kansainvälisten ristiriitojen ulkopuolella ja omaksuttava syrjästäkatsojan osa.
Pääministeri Kekkonen soitti minulle, koska puoluetoimikunta oli käsitellyt asiaa. Minä sanoin, että puoluetoimikunta ie hyväksy menettelytapaasi, mutta turha Sinun on hajottaa hallitus tähän kysymykseen, Minun mielestäni Sinun ei tule erota pääministerin tuolilta. Kekkonen luki puhelimessa kirjoittamansa kirjeen, mikä päättyi näin: ”Ilmoitan kunnioittavasti arvoisalle hallitusryhmälle olevani valmis viipymättä jättämään eronpyyntöni valtioneuvoston jäsenyydestä ja pääministerin tehtävästä, minkä voin hyvin perustella sairauteeni vedoten. Helmikuun 1. päivänä 1952 Urho Kekkonen.

Presidentti Paasikivi määräsi silloisen ulkoministerin Sakari Tuomiojan ”sovittelijaksi”. Seuraavana aamuna matkustimme pääministeri Kekkosen luo Forssaan. Tuomio-oja, Leskinen ja minä. Päädyimme Kekkosen kanssa kompromissiin ja se tyydytti myös Tuomiojaa.

Salaputkijuttu

Vuoden 1952 marraskuussa yritettiin yleistä mielipidettä kääntää sosialidemokraatteja vastaan ns. salaputkijutulla. Syytetyistä Jussi Raatikainen tuomittiin sakkoon ja Matti Lepistö sai myös varomattomuudesta pienen sakon.

Kekkosen neljäs hallitus

Punamultahallituksen eron jälkeen muodosti tohtori Kekkonen porvarillisen vähemmistöhallituksen. Syyskuun 15. päivänä esittivät sosiaalidemokraatit välikysymyksen tarkoituksenaan hallituksen kaataminen. Se epäonnistui. Uusi kriisi syntyi asutus- ja rakennusmäärärahoista. Hallitukselle myönnettiin ero marraskuun 4. päivänä 1953.
Presidentti Paasikivi antoi meitä kuultuaan hallituksen muodostamistehtävän Tuomiojalle. Se, että ryhdyimme kannattamaan Tuomiojaa, merkitsi Kekkoselle paljon. Sosiaalidemokraatitkin jäivät hallituksen ulkopuolelle. Tuomiojan hallitus nimitettiin 12.11.1953. Uudet vaalit pidettiin 7-8.3.1954. Tuomiojan hallituksen toiminta jäi siten verrattain lyhytaikaiseksi.
Vuoden 1954 vaalien jälkeen tasavallan presidentti antoi hallituksen muodostamistehtävän Urho Kekkoselle. SDP ilmoitti, että se ole valmis tulemaan hallitukseen maalaisliiton kanssa, mutta ei Kekkosen johdolla. Myöskään ruotsalaiset ja kokoomus eivät olleet valmiita Kekkosen johtamaan hallitukseen. myöskään Fagerholm ei saanut hallitusta pystyyn. Tohtori Kekkosen syrjäyttäminen pääministerin paikalta aiheutti hallituksen piirissä kireähkön tunnelman. Presidentti nimitti Törngrenin hallituksen.

Uusi oppositioryhmä

Väinö Tannerin palattua puheenjohtajaksi 1957 muodostui puolueeseen niin sanottu skogilainen oppositio, joka tunnettiin alun perin nimellä Ryhmä 94. Oppositio erosi SDP:stä vuoden 1958 eduskuntavaalien jälkeen ja muodosti oman eduskuntaryhmänsä. Vaaleissa 1962 puolue esiintyi jo omana ryhmänään, nimellä Työväen ja pienviljelijöiden sosialidemokraattinen liitto (TPSL). Skog hoiti TPSL:n puheenjohtajan tehtäviä puolueen perustamisesta vuoteen 1964 saakka. Presidentinvaaleissa 1962 hän oli TPSL:n ehdokkaana saaden kaksi valitsijamiestä.
Tannerin väistyttyä SDP:n puheenjohtajan paikalta 1963 Skog kannattajineen liittyi seuraavana vuonna takaisin vanhaan puolueeseensa TPSL:n jatkaessa itsenäistä toimintaansa Aarre Simosen johdolla. Vuonna 1971 Skog oli perustamassa eläkeläissosialidemokraattien Vanhat toverit – Aatteen miehet -järjestöä ja samana vuonna julkaistiin hänen muistelmansa Sosialisti ja patriootti muistelee. Vuonna 1975 Skog julkaisi vielä toisen muistelmateoksen Veljet vastakkain

Sapeli-Simonen

Aarre Edvard Simonen (18. marraskuuta 1913, Helsinki – 3. helmikuuta 1977, Helsinki) oli suomalainen poliitikko, joka toimi muun muassa kansanedustajana (1950–1962) ja useiden hallitusten ministerinä. Sosiaalidemokraatti Simonen riitaantui 1950-luvun lopulla SDP:n kanssa ja liittyi 1959 perustettuun Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattiseen liittoon, jonka puheenjohtajana hän toimi vuosina 1964–1970.

Aarre Simosen sukujuuret ulottuvat isän puolelta Rautalammille. Sukutila ei kyennyt elättämään kolmetoistapäistä lapsikatrasta, vaan kuopus, Aarren isä Edvard, seurasi vanhempia veljiään Helsinkiin, jossa vuosisadan alussa riitti rakennustöitä. Edvard tutustui Helsingissä vanginvartijan kuusilapsisen perheen nuorimmaiseen Ida Alina Haapalaan ja heidät vihittiin avioliittoon. Kolme vuotta myöhemmin 18.11.1913 syntyi Aarre Edvard.

Aarre Simosen isä oli mukana vuoden 1918 taisteluissa ja sota päättyi hänen osaltaan ”Huruslahden arpajaisiin” keväällä 1918 valkoisen pikaoikeuden kerätessä punaiset vangit Huruslahden jäälle. Itsenäisen Suomen oikeudenjakajat teloittivat joka kymmenennen rivissä seisoneen vangin. Aarre Simosen isä Edvardin kohdalle kiväärin piippu ei pysähtynyt. Hän sai jatkaa elämäänsä.

Aarre Simonen tuli ylioppilaaksi vuonna 1931. Hän oli tuolloin 17-vuotias. Muurariperheen pojasta tuli ylioppilas. Hän suoritti ylemmän oikeustutkinnon sekä valmistui lakitieteen kandidaatiksi ja lisensiaatiksi vuonna 1936. Aarre oli tuolloin 23-vuotias eli liian nuori istumaan käräjiä. Hän sai varatuomarin arvon vuonna 1943.

Aarre Simonen aloitti sotapalveluksensa lokakuun 11. päivänä 1939. Hänet komennettiin Kannaksen Armeijan esikuntaan toimistoupseeriksi Imatralle Valtionhotelliin. Simonen selviytyi esikuntaupseerin tehtävistään kiitettävästi. Hänet määrättiin 21.3.1940 hoitamaan komendantin tehtäviä. Talvisodan päätyttyä Simonen siirtyi Maavoimien esikuntaan Mikkeliin. Mikkelissä hän kohtasi tulevan vaimonsa Leni Nikkisen. Leni oli suojeluskunnan paikallispäällikön tyttö. Avioliittoon Aarre Simonen ja Leni Nikkinen vihittiin 31.12.1945.
Sotilasarvoltaan Simonen oli kapteeni.

Aarre Simonen valittiin Suomen kaupunkiliiton sihteeriksi 29-vuotiaana. Aarre Simonen ehti olla kaupunkiliiton sihteerinä viisi vuotta, kun liiton pitkäaikainen johtaja, maisteri Yrjö Harvia kuoli huhtikuussa 1947. Simonen valittiin Harvian seuraajaksi.

Simosella oli hyvät yhteydet asevelisosialistien sisärenkaaseen, johon kuuluivat Tampereen kansliasihteeri Erkki Napoleon Lindfors, Unto Varjonen, Penna Tervo, Väinö Leskinen ja Yrjö ”Jahvetti” Kilpeläinen. Maalaisliitossa ja SDP:ssä verenvaihdos oli suurinta, sillä molemmat puolueet olivat menettäneet johtajansa valtakunnan uhrialttarille. Uusien kasvojen oli aika ottaa tehtävät hoitoonsa.

Kun eduskuntavaalien jälkeen heinäkuun 29. päivänä 1948 muodostettiin K-A.Fagerholmin sosiaalidemokraattista vähemmistöhallitusta, elettiin sisäpoliittisessa tilanteessa, joka muistutti sotaa edeltävää aikaa. Ensimmäisissä sodanjälkeisissä eduskuntavaaleissa 1945 suuren vaalivoiton saanut SKDL menetti nyt runsaan viidenneksen eduskuntaryhmästään. Kesävaalien 1948 jälkeisissä hallitusneuvotteluissa eivät kolme suurta SDP, SKDL ja Maalaisliitto löytäneet enää yhteistä säveltä, vaan runsaat kolme vuotta kestänyt kansanrintamayhteistyö päättyi.

K-A.Fagerholmin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus nimitettiin 29.7.1948. Ministerilista sisälsi kaksi yllätysnimeä: oikeusministeri Tauno Suontausta ja sisäministeri Aarre Simonen. Hallitusratkaisu SDP:n omissa päättävissä elimissä syntyi kivuliaasti. Puoluetoimikunnan vähemmistöhallitusta puoltava kanta saatiin äänin 5-4. Muun muassa Penna Tervo ja Unto Varjonen vastustivat hallitukseen menoa. Kansalaiset pelkäsivät Neuvostoliittoa ja Tsekkoslovakian tietä.

Sisäministerin tehtävät merkitsivät Aarre Simoselle kommunistien miehittämän Valtiollisen poliisin, Valpon puhdistamista. Jo huhtikuussa 1948 sisäministeri Yrjö Leinon alaisena olleet Liikkuvan poliisin joukot oli riisuttu aseista. SDP:n piirissä tunnettiin helpotusta, kun Valtiollisen poliisin johto ei enää vastannut SKP:n sisäistä valvontajaostoa.

Simosta väitettiin Paasikiven suosikiksi. Paasikiven frakkipuvun housut olivat hävinneet presidentinlinnasta. Presidentti soitti äreissään pääministeri Fagerholmille, että minkälainen järjestys maassa oikein on, kun presidentin housutkin varastetaan. Fagerholm ohjasi Paasikiven Simosen kimppuun. Simonen ei voinut erehtyä, kun Paasikivi jyrisi puhelimessa, että ”minkälainen järjestys tässä maassa vallitsee..”. Simonen soitti Helsingin poliisikomentaja Erik Gabrielssonille. Seuraavana päivänä Gabrielsson soitti Simoselle, että presidentin housut ovat löytyneet. Presidentinlinnan kunnostustöissä oli ollut maalariryhmä, joka oli kuumana kesäpäivänä tyynnyttänyt janoaan kunnon oluella ja ennen pitkään oli alettu lyödä vetoa siitä, kuka uskaltaisi tehdä hurjimman tempun arvokkaassa ympäristössä. Voittajaksi selvinnyt oli käynyt varastamassa presidentin housut. Simonen saattoi ilmoittaa presidentti Paasikivelle, että housut ovat löytyneet. Paasikivi oli kiittänyt Simosta ja sanonut, että ”maassa on lopultakin järjestys, minä kiitän ministeriä”.

Kommunistit olivat menettäneet asemiaan ammattiyhdistysliikkeessä ja valtakunnan politiikassa 1948 eduskuntavaalien jälkeen. Kommunistit pelkäsivät menettävänsä yhä suuremman osan kannattajajoukostaan sosiaalidemokraateille. Kommunistien lakkotoiminnan johtoon oli valittu punaisen Valpon johdosta erotettu apulaisjohtaja Aimo Aaltonen.
Sisäministerinä ollessaan Simonen muun muassa hajotutti lakon Arabian tehtaalla vuonna 1948 ja hän sai tästä lisänimen "Sapeli-Simonen", koska lehtikuvassa ratsupoliisin piiska näytti sapelilta. Elokuussa 1949 Kemin Oy:n lakon aikana Simonen lähetti poliiseja paikalle turvaamaan rikkureitten työrauhaa sen jälkeen kun Fagerholmin I hallitus oli julistanut lakon alaisen Kemijokisuun erottelutyömaan vapaaksi työmaaksi. Lakkolaisten ja poliisien välisessä kahakassa 8. elokuuta 1949 kuoli kaksi lakkolaista. Sähköasentaja Felix Pietilä kuoli luodista ja työmiehen vaimo Anni Kontiokangas murskautui virallisen selvityksen mukaan kuorma-auton pyörien alle. Lakkolaissilminnäkijöiden mukaan poliisit pamputtivat ja ruhjoivat Anni Kontiokankaan niin pahoin, että hän kuoli saamiinsa vammoihin.
Oikeudenkäynnissä tuomittiin 80 lakkomarssiin osallistunutta työläistä yhteensä 38 vuoden kuritushuonerangaistukseen. Asettamalla lakkolaiset syytteeseen kapinan yrityksestä estettiin poliisien joutuminen vastuuseen Anni Kontiokankaan ja Felix Pietilän kuolemista. Poliisitutkimuksissa oli päädytty siihen, ettei surmaluoti ollutkaan poliisin, vaan jonkun lakkolaisen aseesta.

Eduskuntavaaleissa 1951 Aarre Simonen valittiin kansanedustajaksi runsaalla 7 000 äänellä. Hän hävisi vaalipiirin ääniharavalle SDP:n Kaisa Hiilelälle vain parisataa ääntä. Kekkosen ja Simoseen ystävyyttä tuskin edisti se, että Aarre Simonen ei mahtunut Kekkosen toiseen, tammikuussa 1951 nimettyyn punahallitukseen. SDP tarjosi Simosta, mutta Kekkonen torjui ajatuksen.
Arabian ja Kemin kahinoitten kukistaminen, Valpon lakkauttaminen ja puuttuvat suhteet kotikommunisteihin leimasivat Simosen anti-kommunistiksi. Tämä aiheutti hänen syrjäyttämisensä nimitettäessä Kekkosen toisen hallituksen sosiaalidemokraattisia ministereitä. Yleisellä tasolla tilanne oli toinen; Simonen oli sankari ja Kekkonen oli isänmaan petturi. Simonen ei voinut lähestyä kotikommunisteja eikä hankkia itselleen ”kotiryssää” diplomaattipiireistä.

Kekkosen viidennen hallituksen kohokohdaksi muodostui rauhansopimuksen perusteella Neuvostoliitolle 50 vuodeksi vuokratun Porkkalan palautus. SDP:ssä hankkeilla olevasta palautuksesta kuultiin ensimmäisen kerran puheenjohtaja Emil Skogin informoidessa muuta puoluejohtoa. Hän oli keskustellut presidentin ja Suomen Moskovan suurlähettilään Wuoren kanssa, jolloin oli ilmennyt, että alkusyksystä 1955 oli tehtävä Moskovan matka, Selostaessaan puoluetoimikunnalle asiaa Skog sanoi, että Karjalan kysymyksestä ja Porkkalan vuokra-alueesta olisi neuvotteluissa keskusteltava. Simonen oli yksi aktiivisimmista Karjalan palauttamista kannattaneista.

Moskovan neuvottelujen päätyttyä Aarre Simonen piti Tampereen työväentalossa 21.9.1955 jyrkän puheen. Hän arvosteli pääministeri Urho Kekkosesta. Simonen sanoi näin: ” On tämän johdosta vielä sanottava, että jos maalaisliiton taholta halutaan väittää, että tohtori Kekkosen ansiota oli se, mitä Moskovasta saatiin. Ajatuksen johdonmukainen kehittely johtaa siihen, että sama henkilö kantaa vastuun myös siitä, mitä sieltä ei saatu”. Presidentti Paasikivi suuttui silmittömästi kuultuaan Simosen puheen koko sisällön. Puolustusministeri Emil Skog sai aiheen todeta puoluetoimikunnassa, ettei hän voi selostaa mitään, jos Simosen tapaan jatketaan kaiken tämän Moskovaan matkaan liittyvän aineiston julkistamista.

Tammikuussa presidentin valitsijamiesvaaleissa Urho Kekkosen vaaliliitto sai 88, K-A.Fagerholmin 72, Sakari Tuomiojan 57, Eino Kilven 56, Ralf Törngrenin 20 ja Eero Rydmanin 7 valitsijamiestä. Kekkosen vaaliliiton saamat 88 paikkaa eivät yksin riittäneet valituksi tulemiseen, vaikka mukaan olisi laskettu 56 Eino Kilven kansandemokraattista valitsijamiestä. Mistä Kekkonen sai puuttuvat äänet? Maalaisliiton sisällä oli voimakas ryhmittymä, joka ei hyväksynyt Urho Kekkosta henkilönä eikä myöskään hänen ajamaansa ulkopolitiikkaa. Voi olla mahdollista, että kolme-neljä maalaisliittolaista äänesti Fagerholmia. Näin Kekkosen varmat äänestäjät olisivat olleet 84-85 maalaisliittolaista ja 56 kansandemokraattia. Sosiaalidemokraateista Kekkosen mahdollisia äänestäjiä olivat Penna Tervon ja Anni Flinckin lisäksi Tyyne Leivo Larsson ja Olavi Kajala.

Tammi-helmikuun vaihteessa 1956 Hotelli Seurahuoneella olivat TUL:n kysymyksiä puimassa Penna Tervo, Erkki Lindfors ja Pekka Martin. Kabinetissa oli senkaltainen tunne, jota kukaan ei halunnut pukea sanoiksi. Hetken hiljaisuuden jälkeen Lindfors sanoi, että Tervon olisi hyödynnettävä tilanne ja keskusteltava heti seuraavana päivänä Kekkosen kanssa. Mikä eteen? Miehet keksivät Kalle Kaiharin, joka voisi kehottaa Kekkosta ottamaan yhteyttä Tervoon. Kabinetista tilattiin puhelu Kaiharille, jolle Lindfors sanoi tärkeää olevan tekeillä: - hoida että UKK ottaa aamulla yhteyden Tervoon. Penna Tervon keskeistä osuutta vaalin lopputulokseen kuvaa presidentti Kekkosen arvio, jonka mukaan vaalien jälkeisen hallituksen muodostajaa valittaessa olisi ollut vaikeaa sivuuttaa Penna Tervoa.
Aarre Simonen ei Kekkosta äänestänyt, vaan oli Fagerholmin kannalla. Myöhemmin presidentinvaaleissa Simonen kannatti Urho Kekkosta sekä sisä- että ulkopoliittisista syistä. Simonen letkautti 1970-luvulla, että olisi pitänyt valita Fagerholm, sillä hän olisi ymmärtänyt väistyä ajallaan.

K-A. Fagerholm muodosti toisen hallituksensa nopeasti maaliskuun alussa 1956. Molemmat kansanpuolueet olivat mukana. Aarre Simosesta tuli valtionvarainministeri. Vuoden 1956 yleislakkoa Fagerholmin hallitus alkoi osaltaan sovitella. Pääministeri K-A. Fagerholm, valtionvarainministeri Aarre Simonen ja opetusministeri Johannes Virolainen antoivat selostuksen eduskunnalle lakon kulusta 22.3.1956. Pian yleislakon jälkeen hallitus ja SAK ajautuivat talouspoliittisissa kysymyksissä vastakkain. Puoluetoimikunnassa olivat vastakkain skogilaiset ja leskiläiset, puheenjohtaja Emil Skogin ryhmä ja puoluesihteeri Väinö Leskisen ryhmä. Simonen ei suoraan ottanut kantaa skogilaisten puolesta, hänet luettiin heihin.

Simonen nousi Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi vuonna 1957 ja varapääjohtajaksi 1972.

Kesän 1958 eduskuntavaalien jälkeen Simonen oli mukana SDP:stä irtautuneessa "skogilaisessa" vähemmistöryhmässä, joka halusi puolueen tekevän läheisempää yhteistyötä SKDL:n kanssa. Simosen johtaessa välirikon seurauksena perustettua TPSL:ää puolueen kannattajat tunnetiin "simoslaisina". Simonen putosi eduskunnasta vuoden 1962 vaaleissa eikä onnistunut paluuyrityksessään vuonna 1966 puolueensa hyvästä menestyksestä huolimatta. Simosen ura päivänpolitiikassa päättyi vuoden 1970 vaaleihin, jolloin TPSL ei saanut enää yhtäkään eduskuntapaikkaa.

TPSL:n lakkauttamisen (1973) jälkeen Simonen toimi Sosialistisessa työväenpuolueessa. Hän oli STP:n puoluevaltuuston puheenjohtaja vuosina 1973–1976.

Syksyllä 1961 Simonen tuomittiin niin sanotussa Kätilöopiston jutussa Valtakunnanoikeudessa rangaistukseen ministerinä tehdystä virkarikoksesta. Myöhemmin Simonen nimitettiin oikeusministeriksi, jolloin oikeisto-oppositio teki tämän johdosta välikysymyksen. Välikysymyksen mukaan Simonen täytti perustuslaissa ministereiltä vaadituista ominaisuuksista – syntyperäinen Suomen kansalainen, rehelliseksi ja taitavaksi tunnettu – vain kansalaisuutta koskevan kriteerin.

Aarre Simosen puoliso vuodesta 1945 oli sisustustaiteilija Leni Nikkinen (s. 1919). Heillä oli lapset Iiro (s. 1947), Kati (s. 1949) ja Mari (s. 1951).

Lähdeaineisto:
Pentti Peltoniemi, Hannu Rajala Sapeli-Simonen

Rafael Paasio ja kehitys SDP:ssä

Kustaa Rafael Paasio (alk. Hellström) syntyi 6. kesäkuuta 1903 Uskelassa ja kuoli 17. maaliskuuta 1980. Hän oli merkittävä sosiaalidemokraatti, eduskunnan puhemies ja maan pääministeri. Hänen vanhempansa olivat kirvesmies Karl Albert Hellström ja kotiäiti Sofia Karolina Hellberg. Perheessä oli kahdeksan lasta. Suurlakon jälkeen sukunimi muutettiin Paasioksi. Paasion koulutus rajoittui kansakouluun. Uskela kuuluu nykyisin Salon kaupunkiin.

Työelämänsä Paasio aloitti 12-vuotiaana kotipaikkakunnallaan. Hän työskenteli puunhakkaajana, sementtitiilien tekijänä ja muurarin apulaisena. Hän oli perustamassa vuonna 1917 Saloon työväenliikkeen varhaisnuorisojärjestön Ihanneliiton osastoa, Järjestöpoikia. Armeijaan pääsy tyrehtyi tiukkoihin kutsuntoihin. Hänestä tuli ”raakki”.
Rafael Paasio muutti vuonna 1920 Helsinkiin. Syynä oli yksinkertaisesti ammatinvalinta. Paasion poliittista nousua nopeuttivat yllättävät tapahtumat. Tällainen tapahtuma oli nuorisoliiton varapuheenjohtaja Ilmari Nurmisen kuolema keväällä 1929. Rafael Paasio valittiin hänen seuraajakseen. Marraskuussa 1929 hän oli keskeisesti vaikuttamassa Helsingin Sosiaalidemokraattisen Työväenyhdistyksen perustamiseen. Vuonna 1937 päättyi Rafael Paasion pitkäaikainen sihteeriys Helsingin nuorisopiiritoimikunnassa, Hän lähti tuolloin mukaan järjestön puheenjohtajakilpaan. Vastaehdokkaana oli Into Mattila. Äänestys päättyi tasatulokseen, ja Paasion nosti puheenjohtajaksi vasta suosiollinen arpa.
Vuonna 1936 Paasio avioitui helsinkiläisen vaatturintyttären Mary Wahlmanin kanssa. Lapsia Paasioille syntyi kolme: Pertti, Maija-Liisa ja Antti.

Helmikuun alussa 1942 Paasio ilmoitti siirtyvänsä Turkuun., jossa hän toimi nykyisen Turun Päivälehden, silloisen Sosialistin päätoimittajana. Ensimmäiset sodanjälkeiset kunnallisvaalit nostivat Rafael Paasion Turun kunnanvaltuutetuksi. Turussa oli juuri tuolloin varsin vaikea poliittinen ilmasto. Suurten telakoitten ansiosta kommunisteilla oli vahva asema. Heillä oli koko sodan jälkeisen ajan Turun valtuustossa määrävähemmistö, mikä mureni vasta kunnallisvaalien 1964 yhteydessä.

Sosiaalidemokraattien ja kommunistien yhteistyösuhdetta heti sodan jälkeen kuvaa Turussa järjestetty yhteinen vappukulkue. Oli sovittu säännöistä, joiden mukaan kulkue järjestäytyy ja etenee, Liikkeelle lähdettyämme työntyi eräältä sivukadulta kulkueen kärkeen joukko, joka kantoi hyvin suurta tunnusta edellään. Takana ei nähty, mitä pahviin oli kirjoitettu tai piirretty. Jonkin ajan kuluttua kyllä selvisi, että Otto Ville Kuusisen kuvaahan siinä kannettiin, Sen perässä marssimiseen kaatui ja päättyi yhteistyö Turussa tällä tasolla, kirjoittaa Rafael Paasio.

SKP maan päälle

Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittu rauha nosti kommunistisen puolueen maan alta maan päälle. Tämä vaikutti luonnollisesti perusteellisella tavalla poliittiseen elämäämme, mutta myös kommunistiseen liikkeeseen itseensä. Palatessaan maan päälle SKP lähti liikkeelle valtavan uhon ja metelin säestämänä. Se nojautui vankasti sodanjälkeisen Suomen poliittisen tilanteen arkoihin alueisiin, ennen kaikkea perusremonttia läpikäyviin Neuvostoliiton-suhteisiin, ja kävi taisteluun työväenliikkeestä. Sosiaalidemokraatteja pidettiin päävastustajana, joka oli ensin nujerrettava. Kamppailu suomalaisen työväenliikkeen pääsuunnasta sävytti ratkaisevasti sodanjälkeisen Suomen poliittista kuvaa. Kamppailu oli äärimmäisen ankaraa niin järjestöissä kuin työpaikoillakin. Kommunistien hallitsemilla työpaikoilla sosiaalidemokraatit olivat todella ahtaalla niin hengen kuin ruumiinkin puolesta. Poliittisen liikkeenä kommunistit toimivat jesuiittojen hengessä: tarkoitus pyhitti keinot.

Kommunistien uusi asema häikäisi myös monia työväenliikkeessä kauan toimineita tovereita. Kyseessä oli pikemminkin hetken hurmioituminen kuin luja aatteellinen vakaumus. Näille tovereille oli otollista SKDL:n perustaminen lokakuussa 1944. Tämä järjestö, josta kauniiden sanojen mukaan piti tulla ”kommunistien ja sosialistien yhteistyöliitto”, perustettiin kommunistisen toiminnan esiliinaksi. Joukko tunnettujakin tovereita siirtyi noina murrosaikoina sosiaalidemokraattisesta puolueesta SKDL:ään. Paasio otti voimakkaasti kantaa Sylvi-Kyllikki Kilven SDP:stä eroamiseen. Entistä yhteistyökumppaniaan hän luonnehti hyvin älykkääksi, muttei viisaaksi.

Vuoden 1948 eduskuntavaalit muodostivat käännekohdan Suomen kommunistien tiellä. He menettivät yksitoista paikkaa eduskunnassa. Sosiaalidemokraattien massiivinen Jo riittää-kampanja oli varmaan tärkeimpiä vaalitulokseen vaikuttaneita tekijöitä. Paasikivi nimitti Fagerholmin sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen, joka osoittautui paljon kovemmaksi järjestyksenpitäjäksi kuin mitä kommunistit olivat osanneet odottaa. Poliittiset hulinat loppuivat, ja maata voitiin alkaa rakentaa rauhassa.

Väinö Tanner – työväenliikkeen voimahahmo

Suomalaisen sosiaalidemokratian ja samalla valakunnankin vaiheissa on arvostelluimpia, mutta samalla kiistellyimpiä hahmoja Väinö Tanner, puoluejohtaja, osuuskauppajohtaja, parlamentaarikko, valtiomies. Enempää kannattajat kuin vastustajatkaan eivät kiistä Väinö Tannerin harvinaislaatuista asemaa maamme vaiheissa, Kiista käy siitä, oliko tuo asema maalle ja kansalle hyväksi vai pahaksi. Tanner oli vakaumuksellinen rauhan mies. Tanner uskoi viimeiseen asti, ettei sotaa Neuvostoliiton ja Suomen välillä synny. Hän toisti usein, ettei niin suureen järjettömyyteen voida ajautua.

Vuoden 1944 puoluekokouksessa iskivät yhteen sodan aikana erilleen ajautuneet tahot. Puoluesihteeri Aleksi Aaltosen vetoomus ”älkää riidelkö tiellä”, ei ottanut tulta kokouksessa. Tanner oli tulituksen keskipisteenä. Moni näki hänessä runsaasti syytä sotaan ja sodan pitkittymiseen. Eniten olivat äänessä Pekkala, Keto ja Sylvi-Kyllikki Kilpi. Jälkiviisautta viljeltiin runsain mitoin. Tanner oli tahtoihminen, määrääjä ehkä enemmän kuin kuuntelija, ei kuitenkaan itsensä esiintyöntäjä. Hän oli käytettävissä, kun puolueen ja kansa etu vaati, kirjoittaa Rafael Paasio.

Vuoden 1944 puoluekokousta puhutti myös niin sanottujen kuutosten kysymys. Tähän ryhmään kuuluivat entinen puoluejohtaja K.H. Wiik, Mikko Ampuja, Johan Helo, Yrjö Räisänen, Cay Sundström ja Kaisu-Mirjami Rydberg. Myöhemmin ryhmään liittyi Väinö Meltti, Kuutoset olivat talvisodan jälkeen perustaneet Vapaa Sana-nimisen lehden ja arvostelivat siinä puoluejohtoa ja erityisesti Väinö Tanneria tavalla, että puoluetoimikunta päätti erottaa heidät puolueesta 27.9.1940. Myöhemmin heidät jopa vangittiin, mikä oli aivan turhaa puuhaa, kirjoitta Paasio.

Vuoden 1945 vaalit takasivat laillisen menon

Maaliskuun eduskuntavaalit 1945 merkitsivät lopullista jakoa Suomen työväenliikkeessä. Jakautuminen tapahtui melkein keskeltä, sillä sosiaalidemokraatit saivat 50 paikkaa ja SKDL 49. Vuosi 1946 oli maamme politiikassa varsin merkittävä vaihdosten vuosi, Presidenttinä vajaat kaksi vuotta ollut marsalkka Mannerheim vetäytyi sairauden takia syrjään ja uudeksi presidentiksi tuli J.K. Paasikivi. Maan hallitus vaihtui ja sen johtoon nousi Mauno Pekkala, entinen sosiaalidemokraatti. Hallitukseen nimettiin viisi sosiaalidemokraattia, Onni Hiltunen, Erkki Härmä, Yrjö Kallinen, Eino Kilpi ja Uuno Takki, ilman puoluetoimikunnan tai eduskuntaryhmän kanssa käytyjä keskusteluja ja niiden antamaa hyväksyntää.

Vuoden 1946 puoluekokous oli sävyltään aikalailla normaali. Puolueen puheenjohtajakilvassa olivat vastakkainen Emil Skog ja K.A.Fagerholm. Skogin valinta oli selvä. Skog voitti luvuin 146-61. puheenjohtajaksi valittu Skog oli ennen kaikkea ammattiyhdistysmies. Unto Varjonen jätti paikkansa puoluesihteerinä ja tilalle valittiin puolueen järjestösihteeri Väinö Leskinen.

Parlamentaarikon ura alkaa

Paasio oli ehdolla vuoden 1945 eduskuntavaaleissa, mutta ei silloin tullut valituksi. Vuoden 1948 vaalitaistelu yllätti rajuudellaan. Se oli ankaraa kamppailua, jossa armoa ei pyydetty eikä annettu.
Paasio kirjoittaa, että erityisen hyvin muistan erään vaalitilaisuuden Paraisilla. Se alkoi illalla kello 19 ja päättyi aamuyöstä kello 3. Otimme todella lujasti yhteen, SKP:n puheenjohtajaksi samana vuonna noussut Aimo Aaltonen ja minä. Aamuaurinko paistoi, kun lähdimme nukkumaan. Se oli kerrassaan railakas kokous, en muista parempaa, kirjoittaa Paasio.
Me saimme 54 kansanedustajaa ja SKDL:n listoilta valittiin eduskuntaa vani 38 entisten 49 edustajan sijaan. Varsinais-Suomesta SDP:n kansanedustajiksi nousivat Urho Kulovaara 7 492 ääntä, Kalle Jokinen 6 574, Aimo Lehtokoski 4 890 ja Rafael Paasio 2 401. Eduskuntaryhmä valitsi ensimmäiseksi sihteerikseen 21.7. Rafael Paasion.

Ministerin salkku Kekkosen toisessa hallituksessa

Vuoden 1950 lopulla ja vuoden 1951 alussa neuvoteltiin SDP:n ja maalaisliiton kesken uudesta hallituksesta. Vasemmiston yhteistyö ei tullut kysymykseenkään. Riita lainehti paitsi politiikan alueella, myös SAK:ssa ja TUL:ssa ja oli kovaotteisuudessaan pöyristyttävää. Kekkosen toinen hallitus syntyi 17. tammikuuta 1951. Seuraavana päivänä ensikertalaiset ministerit Tervo ja Paasio vannoivat virka- ja tuomarivalansa.

Olin Kekkosen toisessa hallituksessa yhdistetyllä vakanssilla. Minulla oli kulkulaitosministeriön ja sosiaaliministeriön toimialaan kuuluvia asioita. Lisäksi asuntotuotantoa koskeva asiat kuuluivat minulle, kirjoittaa Paasio.
Suomessa oli presidentinvaalien 1950 jälkeen siirrytty poliittisesti uuteen aikakauteen, J.K. Paasikivi, myös meidän äänillämme uudelleen valittu, oli antanut hallituksen muodostamistehtävän vaaleissa vastaehdokkaana olleelle Urho Kekkoselle. Sitä meidän oli vaikea ymmärtää, koska Fagerholmin vähemmistöhallitus oli näyttänyt kyvykkyytensä edellisen vuosikymmenen lopun vaikeissa olosuhteissa.

Maalle onneksi Kekkosen toisessa hallituksessa palattiin sosiaalidemokraattien ja Maalaisliiton yhteistyöhön. Kommunistit ja Kokoomus jäivät selvästi oppositioon. Kekkosen toisessa hallituksessa oli sekä Maalaisliitolla että sosiaalidemokraateilla seitsemän ministeriä. Hallituksen porvarillisen enemmistön takasivat edistysmieliset ja Ruotsalaisen kansanpuolueen edustajat. Sosiaalidemokraateista mukana olivat Rafael Paasio, Onni Hiltunen, Emil Huunonen, Matti Lepistö, Onni Peltonen, Emil Skog ja Penna Tervo. Pääministeri Kekkosesta ovat tuon ajan muistoni vain positiivisia, kirjoittaa Paasio.

Hallituksen toiminta-ajan jälkikaudelle sijoittuvat heinäkuun 2. ja 3. päivänä 1951 toimitetut eduskuntavaalit. Niissä kokoomus kärsi roiman tappion. SKDL voitti huomattavasti ja maalaisliitto menetti suurimman puolueen paikan SDP:lle (53-51). Rafael Paasio puuttui ”poikien” laatimalta ministeriehdokkaiden listalta, joka tuli puoluetoimikunnan käsittelyyn. Martta Salmela-Järvinen huomasi tämän, ja tiedusteli syytä. Leskinen ilmoitti syynä olevan asianomaisen ”sisäänpäin lämpiävyydessä”. Uutta tulemistaan Paasio sai odottaa seitsemän vuotta.

Hiljainen Paasio otti seuraavan kerran merkittävämmin kantaa vasta 18. syyskuuta 1953 eduskuntaryhmässä. Puheenjohtaja Väinö Tanner ilmaisi tällöin tyytymättömyytensä heinäkuussa muodostettuun Urho Kekkosen neljänteen, maalaisliiton ja RKP:n yhteiseen hallitukseen. Välikysymys päätettiin esittää. Hallitus vältti epäluottamuslauseen, Hallituksen tie katkesi marraskuussa sen tiukkaan Arava-politiikkaan, joka sai maalaisliittoa lukuun ottamatta vastaansa koko eduskunnan.

Hajaannuksen aika

Huhtikuussa 1955 keskusteltiin SDP:n kansanedustajien piirissä puolueen huonontuneesta sisäisestä tilasta. Keskustelua ei käyty syyttä, sillä jälkikäteen vuosi 1955 osoittautui kohtalokkaan puolueriidan alkunäytökseksi. Monet kansanedustajista tiedostivat, että erimielisyyksiä oli ja niistä täytyisi voida keskustella. Asiasta päätettiin keskustella puoluetoimikunnankin kanssa. Ryhmään laitettiin kolme sovinnollista esimiestä: Gunnar Henriksson, Valto Käkelä ja Rafael Paasio. Ryhmän työstä ei ole tietoja. 28. huhtikuuta eduskuntaryhmän työvaliokunnan ja puoluetoimikunnan yhteiskokouksessa käsiteltiin riita-aiheita – joskin tuloksettomasti. Fagerholmin ja Tannerin saatettiin todeta kieltäytyneen sovittelemasta puolueriidassa. Puolueriidat eivät ottaneet lientyäkseen, vaan kärjistyivät. Leskisläisten puoluepiirien aloitteesta kutsuttiin ylimääräinen puoluekokous koolle huhtikuun jälkipuoliskolla 1957 Helsinkiin.

Turun kunnallisjärjestön jäsenmäärä edellytti valittavaksi kolme edustajaa. Järjestökäytännön mukaisesti vaalitaistelua käytiin kolmen hengen junttalistoin. Skogilaisten listalla olivat nimet Vappu Heinonen, Oskari Lyytikäinen ja Kalevi Perho. Leskisläiset puolestaan ajoivat sarjalla Sylvi Siltanen, Johannes Koikkalainen ja Rafael Paasio. Paasio sai 417 ääntä, Koikkalainen 393 ja Siltanen 391. Vappu Heinonen sai 387, Lyytikäinen 363 ja Perho 361 ääntä. Kuuluisimmat numerot syntyivät puheenjohtajavaalissa, jossa K-A. Fagerholm kärsi yhden äänen tappion Tannerille luvuin 95-94. Sivutuotteena puoluekokouksesta seurasi Fagerhomin hallituksen eronpyyntö.

Lähdeaineisto:
Heikki Kymäläinen: Rafael Paasio – Kun aika on kypsä ISBN 951-30-3905-6
Lauri Sivonen: Viimeinen proletaari, Rafael Paasio ISBN 26-2797-3

Lapiolinjalla – työttömät pakkotöissä

Kymmeniätuhansia miehiä ja tuhansia naisia työllistettiin työttömyystöissä ja siirtotyömailla toisen maailmansodan jälkeen 1970-luvulle saakka. Työttömille ei maksettu rahaa. Kun leivänkanta koveni ja tupakkarahat loppuivat, oli lähdettävä työttömyystöihin sinne, minne määrättiin. Työttömät tekivät teitä ja rautateitä, rakensivat kerrostaloja ja sairaaloita, hoitivat metsää ja kunnostivat uitto- ja vesiväyliä sekä kotikuntansa puistoja ja pallokenttiä.

Suurissa parakkikylissä kaukana kodistaan asui satoja miehiä, ja yhdellä työmaalla saattoi olla useita majoitustukikohtia, Monista siirtotyömaista kasvoi pieniä kaupunkeja. Työttömyystöissä kiersivät samat miehet – jätkät – kuin metsä- ja uittotöissä. Mielikuvat tietyömaiden parakkikylistä olivat synkät. Lapiojätkän vaiheita romanttiset vireet eivät silotelleet.

Lapio, ei vain kirves, oli luonnollinen työkalu tulevaa hyvinvointia rakentaneessa Suomessa – yhtä luonnollinen kuin sittemmin konttoripöytä. Riski ja pystyvä mies näytti kuntonsa lapiolla. Metsänkaato ja tietyö olivat kunnon työtä. Ei ollut ammattiauttajia eikä neuvojia omalle uralle. Pohjoisessa ja Kainuussa tehtaita ja konepajoja oli vähän, eikä niistä löytynyt kaikille töitä muuallakaan.

Kun työttömät pantiin tietöihin, tie- ja vesirakennushallituksesta tuli Pohjoismaiden suurin työnantaja, Työttömyystyömaat olivat työllisyyspolitiikan tärkein keino toisen maailmansodan jälkeen. Se oli poikkeuksellista, sillä useimmissa Euroopan maissa varatyömaita oli sodan jälkeen enää vähän. Miksi ne syntyivät Suomessa uudelleen ja laajempina kuin koskaan?

Siirtotyömaat oli unohtua. Niistä ei tehty akateemisia tutkimuksia. Poliitikot eivät kerro niistä muistelmissaan, sillä siirtotyömaat oli väärää politiikkaa, jota kukaan ei muista puolustaneensa. Niissä kirjoissa, jotka muutoin selvittävät hyvinvointi-Suomen syntyä, työttömyystyömaat saavat enimmillään muutaman rivin. Maanantai-iltaisin kello kuusi tukkijätkälle soi Metsäradio kauan sen jälkeen, kun kuuntelijat olivat menneet metsistä vanhainkoteihin.

Työvoimapula oli työttömyyttä pahempi ongelma aina vuoteen 1948. Tuolloin syksyllä tilanne muuttui, kun työttömyys lisääntyi nopeasti. Seuraavalle vuodelle odotettiin suurtyöttömyyttä ja odotukset toteutuivat. Vuosikymmenen vaihteesta tuli pahempi työttömyysvuosi kuin kukaan oli osannut ennakoida. Vielä talvella 1948-49 metsätöissä oli kuukausittain keskimäärin yli yhdeksänkymmentätuhatta miestä.
Metsätyöt vähenivät, kun puunjalostusteollisuuden vienti väheni, Maailmankaupassa suhdanteet olivat huonot. Joulukuussa 1949 lähes 60 000 ihmistä oli ilmoittanut työttömäksi työnhakijaksi. Maaseudun talvityöttömyys oli suomalaisen työttömyyden erikoispiirre. Elinkeinorakenne säilyi Suomessa pitkään poikkeuksellisen maatalousvaltaisena, toisin kuin monissa muissa maissa. Kaksi kolmesta työttömästä oli Oulun, Rovaniemen, Joensuun tai Kuopion työvoimapiireistä. Melkein yhdeksän kymmenestä oli maa- ja metsätalouden sekatyöläisiä ja pienviljelijöitä. Työttömyys koetteli pahimmin Itä- ja Pohjois-Suomea.

Ennen sotaa työttömille järjestettyjä töitä kutsuttiin hätäaputöiksi. Sodan jälkeen ne olivat työttömyystöitä ja viisikymmentäluvulla työllisyystöitä. Työttömälle niissä ei ollut eroa. Suuret siirtotyömaat syntyivät vasta 1960-luvulla. Työttömät eivät voineet kieltäytyä työstä. Jos he kieltäytyivät, he menettivät oikeutensa työttömyystöihin sinä vuonna. Kun rahakorvausta ei maksettu, vaihtoehtoja oli vähän. Perhe ei kestä nälkää, vaikka selviäisikin köyhyydestä. Vielä kuusikymmentäluvun alussa uudet lait säätivät, että työttömäksi ilmoittautunut voitiin määrätä töihin kotikuntansa ulkopuolelle.
Mitä pahempi työttömyys oli, sitä useampia tietöitä aloitettiin. Markan arvoa ei haluttu alentaa, koska pelättiin, että työntekijät vaatisivat devalvaatiosta korvauksia ja siitä syntyisi levottomuuksia. Pääministeri Kekkonen päätti, että yritysten veroja alennetaan ja että lapsilisä poistetaan ensimmäiseltä lapselta, palkkoja alennetaan kymmenellä prosentilla ja valtion menoja leikataan. Koska lapsilisiä leikataan, voidaan työnantajien lapsilisämaksukin poistaa. Siihen aikeeseen Kekkosen kolmas hallitus hajosi. Mukana olleet sosiaalidemokraatit eivät hyväksyneet palkkojen alentamista ja lapsilisien leikkaamista.

Presidentti Juho K. Paasikiven tuella Kekkonen perusti heti neljännen hallituksen, Sosiaalidemokraatit eivät tulleet mukaan. Hallitus kuitenkin kaatui marraskuussa 1953. Uuden hallituksen johtoon tuli marraskuussa 1953 kokoomuslainen Sakari Tuomioja. Kekkonen ryhtyi heti kaivamaan maata hallituksen alta.

Urho Kekkonen yritti palata pääministeriksi vuoden 1954 vaalien jälkeen. Maalaisliitto eli Kekkosen puolue voitti vaalit, mutta koska presidentinvaalit olivat lähellä, muut puolueet eivät halunneet kovasti tyrkyllä ollutta Kekkosta pääministeriksi. Hänestä tuli ulkoministeri, mutta kun tämäkin hallitus hajosi, hän sai viidennen kerran pääministerin tehtävät lokakuussa 1954. Sinä aikana syntyivät suuret siirtotyömaat, ja tämän hallituksen harjalta Kekkonen tuli presidentiksi yleislakon aikaan 1956. Kekkosen tie presidentiksi synnytti yli 250 kilometriä maanteitä, jotka vieläkin muistetaan Kekkosen teinä. Iivantiiran tie Kuhmosta Iivantiiran kautta Moisiovaaraan rakennettiin sen jälkeen, kun pääministeri oli patikoinut tiettömillä seuduilla vuonna 1951 ennen eduskuntavaaleja. Kaikkiaan kahdeksan maantietä, jotka rakennettiin Kainuuseen 1952-62 kantaa Kekkosen nimeä.
Kun monet muiden tiealoitteet eivät edenneet Kainuussakaan, totesi muuan tiealoitteen tekijä Kekkoselle vuonna 1958, että ”olisit sinä saanut käydä minullekin tien kävelemässä”.

Eniten työttömyystöitä oli viisikymmenluvun lopulla. Yli 40 000 suomalaista oli tietyömailla, Vähintäänkin 16 000 petipaikkaa oli sijattu työmaaparakkeihin. Talvella 1952-53 oli käydä hullusti: hallitus lisäsi paljon työttömyystöitä, mutta rakennusmestareita ja insinöörejä ei saatu alkuun riittävästi. Heille valtion edut olivat liian huonot. Työkin oli tilapäistä. Kymmenet työmaat uhkasivat jäädä käynnistämättä.

Monet yrittäjät huijasivat tie- ja vesirakennushallitusta koneiden käytössä. Jotkut mestarit ja työnjohtajat auttoivat petoksessa. Viisikymmentäluvulla väärinkäytöksiä paljastui usein. Tavallisin rikos oli, että suosimalla tiettyjä yrittäjiä työnjohto sai osan yrittäjän menestyksestä.

Miehet tulivat siirtotyömaille useimmiten rahattomina. Palkkaennakkoa eli kottia jaettiin nihkeästi, mutta sen sijaan ruokaa myytiin velaksi tavan takaa. Työntekijät saivat syödä laskuun ennen ensimmäistä tiliä. Lauantai oli usein tilipäivä, tavallisesti kahdesti kuussa. Varsinkin suurilla työmailla tilipäivinä oli melskeistä. Asioita selviteltiin poliisimiesten voimin. Juuri tilipäivät ja niiden jälkeinen viikonloppu koettelivat järjestyksen pitoa. Rauhattominta aikaa oli ensimmäisten tilien aika. Häiriöt, melskaamiset ja tappelut kasaantuivat näille päiville.

Lähdeaineisto: Marko Nenonen Lapiolinjalla, työttömät pakkotöissä 1948-1971 ISBN 951-796-428-5

Vaikean kehityksen vuosi 1953

Pääministeri Urho Kekkonen puhuu











Vuoden 1952 toimitetun henkikirjoituksen mukaan Kalajoella oli 7 035 asukasta ja Rautiossa 1 802 asukasta. Helsingissä oli 384 521 asukasta. Oulussa oli 39 893 asukasta. Vuosi 1953 oli vaikean kehityksen vuosi Suomessa ja muutosten vuosi maailmalla.

12.1.1953 perustettiin Oslossa Viron pakolaishallitus.
14.1.1953 Marsalkka Tito valittiin Jugoslavian ensimmäiseksi presidentiksi.
18.1.-20.1. 1953 Helsinki meni sekaisin tammikuussa vuonna 1953, kun amerikkalainen filmitähti Gregory Peck saapui visiitille. ”Poliisilla oli täysi työ ylläpitää järjestystä”, filmiraportti kertoo vierailusta. Gregory Peckin katse sai ”naisten sydämet kiivaaseen sykintään ja hymy heidän polvensa tutisemaan”. Tukholmassa hän oli saanut naispuoliset kansalaiset pyörtyilemään, meillä siltä sentään vältyttiin.
21.1.1953 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen puhemiehistön jäsen N.A. Mihailov lausui puheessaan, että Stalin oli antanut käskyn luokkataistelun tehostamisesta ja että ne ”petturit ja hullut”, jotka luulevat luokkataistelun olevan sammumassa, on ”nitistettävä kuin syöpäläiset”.
23.1.1953 Ilmavoimat saavat käyttöönsä ensimmäiset suihkukoneet, englantilaiset Vampiret.
24.1.1953 Unkarin sotakorvaussuoritukset päättyvät.
28.1.1953 Helsingissä pidettiin Kemijoki Oy:n perustava yhtiökokous ja hallintoneuvoston puheenjohtajaksi valittiin Urho Kekkonen.

1.2.1953 Eduskunnan puhemieheksi valittiin uudelleen K.A.Fagerholm ja varapuhemiehiksi uudelleen Viljami Kalliokoski ja Toivo Kujala. Eduskunnan kevätistuntokaudelle 1953 antoivat oman leimansa kesän 1954 eduskuntavaalit sekä olettamukset eduskunnan hajottamisesta ja uusien vaalien toimeenpanemisesta jo vuoden 1953 aikana. Siksi eduskunnan pidettyjen puheiden päätarkoituksena oli tulla valitsijoiden korviin. Yhdeksi eduskunnan suurimmista kiistakysymyksistä muodostui asuntotuotanto eli ns. aravalaki.
7.2.1953 Mao Tse-tung kehotti puheessaan tehostamaan vastarintaan Yhdysvaltoja vastaan.
10.2.1953 Tsekkoslovakilaiset hävittäjät ampuvat alas USA:n sotilaskoneen Saksan liittotasavallan ilmatilassa.
12.2.1953 DDR ampuu alas englantilaisen sotilaskoneen Berliinissä.
15.2.1953 Ensimmäinen kolmesta Aeron Yhdysvalloista tilaamasta Convair-340 matkustajakoneesta laskeutui suomalaisen miehistön lentämänä Helsingin uudelle lentokentälle.
18.2.1953 Salaputkijupakan käsittely alkoi perustuslakivaliokunnassa.
22.2.1953 Armi Kuusela lähti kuuluisalle matkalleen helmikuun 22. päivänä 1953. Tämä matka muutti Armin elämän täysin. Reitti kulki Saksan, Italian ja Intian kautta Filippiineille, jossa Armille järjestettiin mahtava vastaanotto. Filippiineiltä matkattiin Hongkongin kautta Japaniin. Filippiineillä Armi tapasi Virgilio Hilarion ja avioitui tämän kanssa Tokiossa. Japanista Armi matkusti sisarensa Irma Kyrömiehen ja managerinsa Kalervo Kerannon kanssa vielä Honoluluun, josta nuoripari lähti häämatkalle.
22.2.1953 Miss Suomeksi valittiin Maija-Riitta Tuomala, ihannetytöksi Raija Möttönen, elokuvatytöksi Airi Uitto ja kansikuvatytöksi Ingvar Sandvik.
27.2.1953 Pääministeri Kekkonen vastasi SKDL:n välikysymykseen, joka koski Suomen viimeaikaista talouspolitiikkaa. Kotimaan taloushuolia kevensivät Englannin myöntämät tuontihelpotukset. Korean korkeasuhdanteen aikana Suomessa koettu inflaatio oli nostanut teollisuuden kustannustasoa paljon nopeammin kuin kilpailijamailla.
Veikko Hakulinen ja Arvo Viitanen olivat lajinsa yksinvaltiaita Lahden hiihtokisoissa vuosina 1952-1954 - toinen 50 kilometrillä, toinen pikamatkalla. Veikko Hakulisen kolmivuotinen voittoputki alkoi Salpausselän viidelläkympillä vuonna 1952. Seuraavana vuonna hän sivakoi yhden parhaista hiihdoistaan ja voitti lähes yhdeksän minuutin erolla seuraavaan. Arvo Viitanen (1924-1999) teki pikamatkalla saman kuin Hakulinen 50 kilometrillä. Hän voitti Salpausselällä vuosina 1952-54 kaikki 18 kilometrin kilpailut.

1.3.1953 Heikki Hasu voitti Holmenkollenilla yhdistetyn kilpailun. Veikko Hakulinen voitti 18 km:n ja 50 km:n hiihdon samoissa kisoissa.
5.3.1953 Stalin kuoli. Neuvostoliiton diktaattori haudattiin lasiarkussa Moskovassa. Hautajaisissa Stalinin ajan vaikuttajat Malenkov, Berija ja Molotov ylistävät vainajaa aikamme suureksi ajattelijaksi, rauhan suureksi lipunkantajaksi ja vertaansa vailla olevaksi organisaattoriksi.
6.3.1953 Malenkov nimitettiin Stalinin seuraajaksi ministerineuvoston puheenjohtajana, Molotov ulkoministeriksi, Berija sisäministeriksi ja marsalkka Bulganin sotaministeriksi.
7.3.1953 Pääministeri Urho Kekkonen määrättiin edustamaan tasavallan presidenttiä sekä ministerit Törngren ja Oittinen Suomen hallitusta Stalinin hautajaisissa.
10.3.1953 Euroopan hiili- ja teräsyhtymän laajennettu yleiskokous hyväksyi suunnitelman Euroopan Liittovaltion perustuslaiksi (Ranska, Länsi-Saksa, Italia, Alankomaat, Luxemburg)
20.3.1953 Moskovasta ilmoitettiin, että Malenkov oli 14.3.1953 luopunut Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin tehtävästä: hänen tilalleen oli nimitetty Nikita Hrutshev. Hän on syntynyt 17.4.1894 Kalinovkassa Ukrainassa. Liittyi kommunistiseen puolueeseen 1918 ja osallistui kansalaissotaan. Hän opiskeli Moskovan teknillisessä korkeakoulussa. Hän toimi Moskovan piirin puolustuskomitean pääsihteerinä 1932-35, Moskovan kaupungin pääsihteerinä 1935-38.

7.4.1953 YK:n yleiskokous valitsi Dag Hammarskiöldin YK:n pääsihteeriksi.
20.4.1953 Vankien vaihto Koreassa alkaa.
7.5.1953 Valtioneuvosto oikeutti puolustusministeriön myymään sukellusveneet Iku-Torson, Vesihiiden, Vetehisen ja Saukon romutettavaksi.
8.5.1953 Puolustusvoimat aloittaa reserviläisten kertausharjoitukset.

2.6.1953 Kuningatar Elisabethin kruunajaiset Lontoossa. Elisabeth II oli 28. Englannin hallitsija, joka Westminster Abbeyssä ikivanhoin menoin vihittiin tehtäväänsä.
17.6.1953 Itä-Berliinin kansannousu.
29.6.1953 Loppusysäyksen hallituksen eronpyyntöön antoi taistelu taloudellisten olojen vakauttamisohjelmasta. Kekkosen neljänteen, 9.7.1953 muodostettuun hallitukseen tuli kuulumaan 8 maalaisliittolaista ja 3 ruotsalaista jäsentä sekä 3 puolueetonta taloudellista asiantuntijaa.

4.7.1953 Unkarin hallitus muodostettiin uudelleen. Uusi pääministeri Imre Nagy ilmoitti hallituksen pyrkivän kohottamaan työläisten elintasoa, sallivan pikkutalonpoikien jättää kollektiivitilat, lakkauttavan keskitysleirit sekä julistavan laajan armahduksen.
9.7.1953 nimitetty Kekkosen hallitus oli seuraava: pääministeri Urho Kekkonen, ulkoasiainministeri Ralf Törngren, oikeusministeri Sven Högström, sisäasiainministeri V. J. Sukselainen, puolustusministeri Kauno Kleemola, toinen valtiovarainministeri Juho Niukkanen, opetusministeri Johannes Virolainen, maatalousministeri Martti Miettunen, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Eero Mäkinen, toinen kulkulaitosten ja yleisten toinen ministeri Kusti Eskola, kauppa- ja teollisuusministeri Teuvo Aura, sosiaaliministeri Lauri Hietanen ja toinen sosiaaliministeri Vieno Simonen.
22.7.1953 Pääministeri Urho Kekkonen piti eduskunnassa puheen, jossa hän totesi, että ”hallitus on täysin tietoinen siitä, miten syvällekäyviä ratkaisuja tasapainon saavuttamiseksi on pakko suorittaa. Se on kuitenkin joutunut toteamaan, että taloudellisesti ja poliittisesti valistuneissakin piireissä, saati kansalaisten keskuudessa yleensä, ei vielä olla riittävän selvillä kustannustaso-ongelmamme todellisesta luonteesta”.§
27.7.1953 Aseleposopimus allekirjoitetaan Koreassa Panmunjomissa.

16.8.1953 Persian saahi Muhammed Riza Pehlevi pakeni puolisonsa, kuningatar Sorayan kanssa lentokoneella. 22.8. Saahi palasi Teheraniin.
18.9.1953 Valtakunnan oikeus antoi päätöksensä Salaputkijutussa. Aaltonen ja Peltonen todettiin syyttömiksi. Raatikainen ja Lepistö tuomittiin virkavirheestä. Lisäksi Raatikainen tuomittiin 2,5 miljoonan markan vahingonkorvauksiin sekä Lepistö yhdessä Raatikaisen kanssa 500 000 markan vahingonkorvauksiin.
Marraskuun lopulla 1952 Kekkosen kolmas hallitus joutui Suomessa vielä silloin harvinaiseen ryöpytykseen. Eduskunnan oikeusasiamiehen suorittamat tutkimukset osoittivat, että Fagerholmin hallituksen ministerit Jussi Raatikainen, Matti Lepistö, Aleksi Aaltonen ja Onni Peltonen olivat 1949 myöntäneet lainvastaisesti valtionapua Salaputki Oy:lle. Tutkimuksen mukaan yritys oli konkurssikypsä valtionapupäätöstä tehtäessä. Jussi Raatikainen omisti Salaputki Oy:n osakkeita sen verran, että hän esiintyi asiassa ensin valtionavun anojana, sitten sen myöntäjänä ja lopuksi sen saajana. Käytännössä kysymys oli siitä, että yrityksen rahat olivat lopussa ja valtionavulla oli tarkoitus antaa tekohengitystä kuolevalle yritykselle. Fagerholmin hallituksessa asian käsittelyyn osallistuneet ministerit Lepistö ja Peltonen istuivat nyt Kekkosen hallituksessa. Ministerit erosivat. Oikeus totesi, että valtionapupäätös on tehty väärin perustein ja Raatikainen oli harhauttanut ministeritovereitaan antamalla heille väärää tietoa yrityksensä tilasta.
27.9.1953 Eduskunnalle esitettiin SDP:n välikysymys työllisyystilanteesta. Uusi hallitus jatkoi tiukan talouden linjaa ja törmäsi SDP:n jäykkään vastustukseen eduskunnassa. Hallituksen asemaa heikensi vielä se, että mukana oli kolme elinkeinoelämän edustajaa. Kekkosta voitiin syyttää vuorineuvosten juoksupojaksi. Hallitus selvisi välikysymyksestä, mutta kaatui marraskuussa kokoomuksen välikysymykseen, joka koski asuntomäärärahoja. Politiikan kenttä oli kauttaaltaan kyllästynyt Kekkosen rajuun tyyliin.
4.-5.10.1953 suoritettiin kunnallisvaalit. Maalaisliitossa vaaleihin valmistauduttiin entistä mittavammalla koulutuksella. Uudessa puoluetalossa Pursimiehenkadulla aloitettiin syksyllä 1952 pitäjäpäälliköiden koulutus. Se jatkui alkuvuodesta 1953. Kuusipäiväisen kurssin kävi kaikkiaan 505 miestä. Luennoitsijoina olivat puolueen huippujohto ja puoluetoimiston työntekijät. Vaalitulos oli maalaisliitolle hyvä. Puolueen propaganda keskittyi ennen muuta nukkuvien herättelyyn.
17.10.1953 Vihannin suurkaivoksen harjannostajaiset. Vihannin toinen kaivostorni (87 m) oli maailman toiseksi korkein.
25.10.1953 Kyllikki Saaren hautajaiset Ilmajoella. Tilaisuuteen oli saapunut noin 25 000 henkeä. Etelä-Pohjanmaalla Isojoella sattui keväällä 1953 surma, joka on jäänyt lähtemättömästi suomalaisten mieliin. Nuori Kyllikki Saari surmattiin kotimatkallaan, eikä tekijää ole saatu vieläkään kiinni. Saaren ruumis löytyi vasta saman vuoden syksyllä, ja löytöpaikkaa kävi katsomassa tuhansia suomalaisia.
17.11.1953 Paasikivi nimittää Sakari Tuomiojan asiantuntijahallituksen.

















25.11.1953 Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauppasopimus tavaravaihdosta allekirjoitettiin Moskovassa.
27.11.1953 Urheilutoimittajat valitsivat Suomen parhaaksi urheilijaksi vuonna 1953 Veikko Hakulisen.

8.12.1953 Paasikivi hajottaa eduskunnan.
16.12.1953 Neuvostoliitosta ilmoitetaan, että Berija ja hänen 6 rikostoveriaan olivat syyllistyneet maanpetokseen.
21.12.1953 Aleksei Kosygin nimitetään Neuvostoliiton varapääministeriksi.
23.12.1953 Neuvostoliitosta ilmoitettiin, että maanpetokseen syyllistyneet Berija ja kuusi hänen toveriaan oli teloitettu.
31.12.1953 Sotevan eli sotakorvausteollisuuden valtuuskunnan toiminta päättyi.

Juhlapuku- ja kansallispukukierroksen jälkeen tuomaristo valitsi Suomen Neidoksi 20-vuotiaan tamperelaisen ylioppilaan Teija Sopasen. Suomen Neidon edustustehtäviin kuului, paitsi osallistua Miss Universum-kilpailuihin Yhdysvalloissa, myös esiintyä Sotainvalidien Veljesliiton tapahtumissa.

Vuonna 1953 ajettua 14. Eläintarhanajoa varjosti suomalaisen Carl-Olof Tötterströmin traaginen kuolema 500-kuutioisten moottoripyörien kilpailussa. Viimeistä edellisellä kierroksella kolmantena ollut porvoolaispyöräilijä kallisti ajokkiaan Moukaripörssin alamäessä liikaa, jolloin pakoputki ja jalkatappi osuivat asfalttiin. Tötterström paiskautui radalta aidan läpi ja kuoli sairaalassa.

Vuonna 1953 Jyväskylän Suurajoissa oli kolme lähtöpistettä, Helsinki, Jyväskylä ja Oulu. Vuoden 1955 ajoissa lähdöt keskitettiin Jyväskylään. Kolmannet Suurajot voitti pari Vilho Hietanen – Olof Hixen Allard Saloonillaan.

Katso Yle Arkisto http://yle.fi/elavaarkisto/?s=h&n=1953

Lähdeaineisto:
Suomen Kuvalehti: Itsenäisyytemme vuosikymmenet 1917-1966
Valitut Palat: Itsenäinen Suomi
Mitä-Missä-Milloin 1954
Mitä-Missä-Milloin 1955
Kari Hokkanen: Maalaisliitto-Keskustan historia 4