Nivalan konikapina

Suomalaisten viranomaisten toimintaa kuvaa hyvin Nivalan konikapina, mikä alkoi eräänä lauantaiaamuna ja päättyi seuraavan tiistaipäivän iltana.

Konikapina juontaa alkunsa 30-luvun pula- ja katovuosilta, jolloin viljelijäväestö joutui ottamaan suuria lainoja voidakseen jatkaa elinkeinoaan. Erityisesti Pohjois-Pohjanmaalla vauraatkin talonpojat joutuivat suuriin vaikeuksiin. Kun pankki suurviljelijän tukemana irtisanoi lainat, eikä silloinen eduskunta kallistanut korvaansakaan väestön vetoomuksille, oli kytevä kapinahenki valmis leimahtamaan. Lopullisen sysäyksen tapausten vyörylle antoi Ruuttusen Hilppa tamma, jonka viranomaiset määräsivät lopetettavaksi. Tämä eläin joutui esittämään keskeistä osaa kansanliikkeessä, jonka laajentamista eivät paikalliset poliisivoimat, eivätkä paikalle kutsutut sotilasosastotkaan pystyneet estämään.

Ruuttusen tamma

Nivalan konikapinan todellinen luonne jäi aikanaan monille epäselväksi. Saman vuoden keväällä sattui Mäntsälän kapina. Useat kuvittelivat tapauksen samanlaiseksi lapualaisten mellasteluksi. Kommunistien julkinen toiminta oli vuonna 1930 kielletty ja jotkut uskoivat, että kommunistit olivat Nivalan tapahtumien takana. Mitkään silloiset sanomalehdet eivät kertoneet koko totuutta. Pulaliikkeeseen osallistuneet nivalalaiset olivat uskonnollisia ja lakia kunnioittavia ihmisiä. Heidän oli aikanaan vaikea ymmärtää, miksi tapahtumien kulku johti heidät lakien kanssa ristiriitaan ja lopulta vankilaan. Vielä yli kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin heitä ja heidän lapsiaan kiusasi ajatus, että puuhamiehiä pidettiin jonkinlaisina hulinoitsijoina.

Tornionjokilaaksossa oli tavattu hevosissa näivetystautia. Nivalan hevosissa ei ilmennyt minkään sairauden jälkiä, ainoastaan nälän oireita. Tapetuista hevosista valtio maksoi korvauksen. Lisäksi väitettiin, että Nivalassa tarkastusta suorittanut eläinlääkäri Kaarlo Engelvuori oli ollut tarkastustilaisuudessa humalassa. Tapettavaksi oli määrätty Siegfried Ruuttusen tamma. Arvi Ruuttunen selitti, että eihän se tamma oikein ennätyskunnossa ollut, kun Väinö joutui edellisyönä hakemaan kätilön eräälle emännälle ja aamupäivällä kävi vielä tukkimetsässä ja sitten vei asemalle heinäkuorman tarkastukseen mennessä. Sillä lailla ei ajeta näivetystautisella hevosella. Eläinlääkäri oli suuttunut Väinölle ja karjaissut, että hevonen ontuu ja hevosessa on näivetystauti ja se on tapettava. Väinö oli kimpaantunut ja sanonut, että ei tammaa ainakaan tällä käskyllä tapeta. Tamma tunnettiin laajalti ja Ruuttusen tamma oli paraslahjaisin liinakko, mitä täälläpäin olikaan. Sanovat vallesmannin ampuneen tiellä mustalaisilta kopukan ajopelin eteen. Oli siinä sitten ollut ökinä. Ruuttusen tammaa ei tapettu. Siksi Ruuttunen sai haasteen Haapajärven käräjille.

Nimismies Bertil Vahlgren

"En päästänyt isää, vanhaa miestä käräjille, vaan otin valtakirjan ja menin isän puolesta vastaamaan käräjille. Nivalassa nousi nimismies samaan vaunuun. Hän alkoi junassa esitellä minulle, että juttu menee nätimmin jos tunnustatte rikoksenne. Järjestän niin, että pääsette pienellä sakolla. Minä en aikonutkaan tunnustaa näivetystautia, sillä tamma oli loistokunnossa. Nimismies Vahlgren teki niin kuin oli uhannut, sillä isä tuomittiin 800 markan sakkoon, kun ei ollut totellut tappaa tammaa. Valitin asiasta hovioikeuteen, mutta asiaa ei otettu käsiteltäväksi, koska valitus ei ollut heidän mielestään asianmukainen. Emme valittaneet Korkeimpaan oikeuteen ja niin juttu sai lainvoiman. Isä aikoo lähteä huomenna läänin vankilaan. Poliisi Korkalainen lähtee saattamaan", kertoi Arvi Ruuttunen. Siegfried Ruuttunen totesi, että Oulussa hän saa hiljentyä Herran edessä. Olivathan Siilas ja Paavalinkin vankilassa, mutta eivät hevosen takia.Kylän miehet päättivät kerätä sakkorahan ja maksaa sen, ettei Ruuttusen tarvitsisi mennä vankilaan. Nimismies Vahlgren huusi, että Ruuttunen linnaan.

Kylänmiehet olivat päättäneet, että he menevät 11.6.1932 Nivalan asemalle ja maksavat sakot. Eiväthän he mitenkään voineet sulattaa, että vanha mies olisi pantu linnaan.

Oikeudenpuolustajat tuomittiin

Lauantaina kesäkuun 11 päivänä 1932 lähti Siegfried Ruuttunen poliisikonstaapeli Tahvo Korkalaisen kanssa Nivalan asemalle. Sinne oli kerääntynyt kolmisensataa miestä. Nähdessään väen paljouden Korkalainen soitti nimismiehelle, joka lähti kahden konstaapelin kanssa asemalle. Nimismiehen ympärille muodostui tiivis joukko. He pyysivät nimismiestä ottamaan vastaan sakkorahat, jottei Ruuttusen tarvitsisi mennä linnaan. Nimismies hermostui siinä määrin, että veti pistoolin esiin. Niskanen tarttui nimismiehenranteeseen, kehotti panemaan aseen pois oman turvallisuutensa takia ja pyysi, että Ruuttunen vapautetaan. Nimismies olisi lähtenyt pois paikalta, mutta miesjoukko seisoi tiiviisti ympärillä. Juna tuli. Kusti Järvi hyppäsi vaunun portaille ja nosti Ruuttusen alhaalla olevien käsivarsien varaan. Nimismies veti pistoolin esiin, mutta Mikko Rättyä tarttui hänen ranteeseensa ja pakotti tämän panemaan aseen pois. Muut miehet tarttuivat konstaapeleihin niin, että nämä eivät ehtineet ottaa aseitaan esiin. Oikeus tuomitsi kapinasta ankarat tuomiot. Yli kaksisataa miestä, naista ja lasta pidätettiin. Kaikkiaan tuomittiin 35 henkilöä. Kahdeksan sai kahden vuoden kuritushuonetuomion. Presidentti Svinhuvud armahti kaikki joulukuussa 1933.

KuvaPulamiehiä Kuoppalassa 12.6.1932

Kuvannut Väinö Ruuttunen, Nivala-Seuran arkisto VK591

Fredrik Kaarle - Suomen kuningas

Kun Suomi itsenäistyi 6. joulukuuta 1917 niin Suomi julistettiin tasavallaksi. Sisällissodan jälkeen alkoi esiintyä monarkistisia ajatuksia. Tavoitteena oli luoda vahva hallitusvalta yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseksi ja mahdollisen uuden kapinan tukahduttamiseksi.

Toukokuussa kokoontui ns. tynkäeduskunta. Se oli vajaalukuinen, koska sodan takia sosiaalidemokraattien 92 kansanedustajasta 40 oli paennut Venäjälle ja 50 oli vangittu.

Tynkäeduskunta ja monarkistit
Ensimmäiseen istuntopäivään saapui 97 porvarillista kansanedustajaa ja yksi sosiaalidemokraatti eli Matti Paasivuori. Suurimmillaan tynkäeduskunnan edustajamäärä oli 111.Tynkäeduskunta suosi monarkisteja. Oikeisto ei ollut aivan yhtenäinen, sillä osa oikeistosta halusi vahvaa presidentinvaltaa ja eduskunnalle vain muodollista lainvalmistelijan osaa. Kaikki johtavat vanhasuomalaiset ja useimmat ruotsalaisista olivat monarkisteja. Nuorsuomalaiset olivat jakaantuneet kahtia niin, että monarkistien johtajana toimi senaatin puheenjohtaja, pääministeri P. E. Svinhufvud ja tasavaltalaisten johtajaksi tuli K. J. Ståhlberg. Maalaisliittolaiset Santeri Alkion johdolla olivat pääsääntöisesti tasavaltalaisia. Kevään kuluessa ruotsalaiset ja vanhasuomalaiset olivat kääntyneet kuningasvallan kannalle. Tunnetuimpia kuningasvallan kannattajia olivat Svinhufvudin lisäksi senaatin talousosaston varapuheenjohtaja pääministeri J. K. Paasikivi, Suomen Berliinin lähettilas Edvard Hjelt , J. R. Danielson-Kalmari , Rafael Erich, Antti Hackzell, Lauri Ingman, Ernst Nevanlinna, Hjalmar Procopé, E. N. Setälä, Otto Stenroth, A. H.Virkkunen ja Rabbe Axel Wrede. Tieteen ja taiteen parista kannattajaksi ilmoittautuivat Eero Järnefelt, Robert Kajanus, Volter Kilpi, Eliel Saarinen, Jean Sibelius, Werner Söderhjelm ja Maila Talvio.

Toukokuun 1918 lopulla valtionhoitaja Svinhufvud nimitti uuden, J. K. Paasikiven johtaman porvarillisen senaatin (hallituksen). Enemmistö senaatin jäsenistä oli monarkisteja, joiden tavoitteena oli saada maalle monarkistinen hallitusmuoto ja saksalaissyntyinen kuningas.
Eduskunnalle jätettiin kesäkuussa 1918 esitys uudeksi hallitusmuodoksi. Sen mukaan Suomesta olisi tullut perinnöllinen kuningaskunta.
Hallituksen esitys hyväksyttiin eduskunnassa, mutta tasavaltalaiset onnistuivat lykkäämään päätöksen toimeenpanoa määrävähemmistön avulla. Elokuun 7. päivänä esitys äänestettiin lepäämään yli vaalien.

Kohti kuningaskuntaa
Monarkistit ryhtyivät valmistelemaan kuninkaanvaalia vuoden 1772 hallitusmuodon 38 pykälään vedoten. Mainitussa pykälässä sanottiin, että jos hallitsijasuku kuolee sukupuuttoon, on säätyjen kokoonnuttava valitsemaan uusi kuningassuku. Koska Nikolai II oli edellisenä vuonna luopunut vallastaan eikä kukaan hänen sukulaisistakaan noussut valtaistuimelle, joka näin oli jäänyt avoimeksi, katsottiin syntynyt tilanne tähän rinnastettavaksi. Säätyvaltiopäivien tehtävät ja valtaoikeudethan olivat vuonna 1907 siirtyneet eduskunnalle. Senaatti sai eduskunnan hyväksynnän toimilleen 9.elokuuta.

Elokuun alussa eduskunta päätti äänin 58–44 pyytää senaattia ryhtymään niihin toimenpiteisiin, jotka olivat tarpeen, jotta eduskunta voisi toteuttaa kuninkaanvaalin.
Vuoden 1918 ylimääräisille valtiopäiville jätettiin uusi hallitusmuotoesitys, jonka mukaan Suomesta olisi tullut perustuslaillinen ja perinnöllinen kuningaskunta. Tasavaltalaiset yhdessä sosiaalidemokraattien kanssa kaatoivat tämänkin ehdotuksen äänestämällä 8. lokakuuta 1918 hallitusmuotoehdotuksen lepäämään yli vaalien.Yli vaalien äänestämisen estämiseen olisi tarvittu määräenemmistö eli 2/3 edustajien kokonaismäärästä - mutta esitystä puoltava äänimäärä jäi selkeästi alle vaaditun 75 äänen.

Eduskunta päätti 9. lokakuuta 1918 äänin 64–41 ryhtyä kuninkaanvaaliin – vuoden 1772 hallitusmuotoon nojautuen.Tasavaltalaiset ja sosiaalidemokraatit boikotoivat vaalia. Ehdotus sai vain 63 kansanedustajan tuen. Täydestä 200 paikkaisesta eduskunnasta tämä olisi ollut alle kolmasosa.

Useita ehdokkaita
Ehdokkaita Suomen kuninkaaksi keväällä ja kesällä 1918 löytyi useampia. Tunnetuimpana nimenä saksalaissuuntautuneiden porvarispiirien spekulaatioissa kuninkaaksi ehdotettiin Saksan keisari Vilhelm II :n poikaa Oskaria. Häntä kannattivat myös Svinhufvud ja Saksan sotilaspiirit, kuten päämajoitusmestari, kenraali Erich Ludendorff ja Saksan Itämeren divisioonan komentaja, kreivi Rüdiger von der Goltz kannattivat prinssi Oskaria. Keisari Vilhelm ei kuitenkaan suostunut antamaan poikaansa edelleen epävakaaseen valtioon
Aktiivisimpana ehdokkaana kuningaskeskusteluissa oli Mecklenburgin herttua Adolf Friedrich. Hänen kohdallaan rasitteena olivat kruununperijän puuttuminen ja erityisesti Suomen papiston ankarasti vastustama katolinen puoliso. Hänen näkyvin suomalaiskannattajansa oli Berliinin lähettiläs Hjelt.

Alustavia tunnusteluja tehtiin myös Ruotsiin, ja niminä mainittiin silloisen Ruotsin kuninkaan Kustaa V:n poika prinssi Wilhelm ja hänen kouluikäinen poikansa prinssi Lennart.
Loppujen lopuksi päädyttiin Saksan keisarin Vilhelm II:n hyväksymänä Hessenin prinssiin Friedrich Karl Ludwig Konstantin von Hessen-Kassel. Valintaa vahvisti epäilemättä se, että hänen puolisonsa oli keisari Vilhelmin sisar Preussin prinsessa Margarethe.

Kuninkaan valinta
Syksyn ylimääräisillä valtiopäivillä 9. lokakuuta 1918 Suomen kaavailluksi kuninkaaksi valittiin 64 kansanedustajan äänin Saksan keisarin lanko, Hessenin prinssi, Hessenin maakreivi Friedrich Karl , josta käytetään vaaliasiakirjassa suomalaisversiota Fredrik Kaarle. Kuninkaan valinta oli yksimielinen tasavaltalaisten ja sosiaalidemokraattien boikotoidessa äänestystä. Monarkistit olivat valinneet kuninkaan ehdottajaksi ilmajokelaisen talonpojan J. E. Antilan. Ehdotuksen kannattajaksi oli valittu Rabbe Axel Wrede.

Suomessa alettiin valmistella kruunajaisia, ja Akseli Gallen-Kallela kutsuttiin suunnittelemaan hoviasuja, samoin aateliskirjoja alettiin valmistella kuninkaan allekirjoitettavaksi, mutta vastavalittu kuningas epäröi edelleenkin.Hän kritisoi vaalin toteutustapaa eikä pitänyt vanhentuneesta hallitusmuodosta. Ulkopoliittiset syytkin eli Saksan heikkenevä sotilaallinen asema sai hänet lykkäämään ratkaisuaan.

I maailmansota päättyy
Saksa oli jo luhistumassa sotilaallisesti kuninkaanvaalin aikana ja 11. marraskuuta 1918 aselepo allekirjoitettiin. Saksalaissympatioiden rasittama Paasikiven senaatti erosi 27. marraskuuta 1918 ja uuden porvarillisen hallituksen johtoon nimitettiin Suomalaisen puolueen Lauri Ingman.
Uuden hallituksen keskeisenä tavoitteena oli saada Suomen itsenäisyydelle tunnustus myös niiltä länsivalloilta, jotka sitä eivät vielä olleet antaneet.
Ranskan tunnustus oli saatu jo tammikuussa 1918, mutta diplomaattisuhteet olivat katkenneet saksalaiskuninkaan vaalin jälkeen. Friedrich Karl oli tietoinen tilanteesta ja teki lopullisen ratkaisunsa. 14. joulukuuta 1918 päivätyllä kirjeellään. Hän ilmoitti luopuvansa Suomen kuninkuudesta.

Ulkopoliittista suunnanmuutosta helpottaakseen Svinhufvud ilmoitti eduskunnalle eroavansa valtionhoitajan toimesta. Eduskunta hyväksyi luopumisen 12. joulukuuta 1918 ja valitsi vielä samassa istunnossa uudeksi valtionhoitajaksi kenraali Gustaf Mannerheimin, joka vahvisti eduskunnan hyväksymän hallitusmuodon 17. heinäkuuta 1919.

Virallisessa vaaliasiakirjassa hallitsijanimestä käytetään suomennosta Fredrik Kaarle.
Kirjallisuudessa ja lehtikirjoittelussa esiintyvä kuninkaannimi "Väinö I" on todellisuudessa pakinoitsija Ollin eli Väinö Nuortevan esittämä humoristinen käsitys tulevan hallitsijan nimestä.

Kuka oli Fredrik Kaarle?
Friedrich Karl Ludwig Konstantin von Hessen-Kassel (1. toukokuuta 1868 Panker – 28. toukokuuta 1940, Kassel) oli Hessenin prinssi ja Saksan keisari Vilhelm II:n lanko.
Hessenin prinssi Friedrich Karl syntyi pohjoissaksalaisessa Pankerin linnassa Hessenin prinssi Fredrikin, tanskalaisen upseerin, ja hänen toisen vaimonsa Preussin prinsessa Annan kolmanneksi vanhimpana poikana. Lapsen täti oli Tanskan senhetkinen kuningatar Louise.

Friedrich Karlin isän vanhemmat olivat Hessenin prinssi Vilhelm ja Tanskan prinsessa Charlotte. Hänen äitinsä vanhemmat olivat Preussin prinssi Kaarle ja Saksi-Weimarin Marie.
Friedrich Karl avioitui vuonna 1893 Preussin prinsessan Margareetan kanssa, joka oli keisari Fredrik III:n ja tämän vaimon Ison-Britannian Viktoria Adelaiden nuorin tytär. Näin Friedrich Karlista tuli keisari Vilhelm II:n lanko.

Friedrich Karl palveli Preussin armeijassa kohoten lopulta kenraalimajuriksi. Ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheessa hän haavoittui vakavasti toimiessaan nimikkorykmenttinsä komentajana länsirintamalla.

Friedrich Karlin ja Margareetan kuudesta pojasta kaksi vanhinta oli kaatunut ensimmäisessä maailmansodassa. Seuraavaksi vanhimmat olivat kaksoset Filip (Philipp) ja Wolfgang. Filip oli vuonna 1918 rintamalla, eivätkä viestiyhteydet yltäneet sinne – ei edes ollut täysin varmaa oliko Filip vielä hengissä – kun taas Wolfgang oli vanhempiensa luona. Kun suomalaiset tarjosivat kuninkuutta, Wolfgang tuli pakettiin mukaan kruununprissin asemaan. Sanotaan, että nuorelle kruununperilliselle oli Suomessa jo suunniteltu häitä sopivan suomalaistytön kanssa.

Suomen irtautuminen sodasta

Kuva itsenäisyyspäivän juhlasta 1945. Pääministeri Paasikivi pitää puhetta. Eturivissä valvontakomissio Zdanovin johdolla.

Lauri Hyvämäki on kirjoittanut vuonna 1954 kirjan Vaaran vuodet 1944 -48. Löysin kirjan kirpputorilta. Kirja on siinä mielessä erikoinen, että siinä ei ole vielä historiallisen tarkastelun näkökulmaa, vaan siinä on kerrottu asiat niinkuin ne ovat tapahtuneet. Kirja on kertomus vuonna 1944 solmitun välirauhansopimuksen toimeenpanon välittömistä vaikutuksista Suomen sisäpoliittiseen elämään ja niiden aiheuttamista kriiseistä tietyn ajanjakson puitteissa. Kirja antaa läheisemmän kuvan kansan tunnoista. Kirja täydentää erinomaisesti muista lähteistä saatua tietoa. Aluksi kuitenkin taustaa asioille.

Suomen irtautuminen sodasta oli esillä jo syksyllä 1941, ja joulukuussa torjuttiin Neuvostoliiton Tukholman kautta tekemä tunnustelu. Ryti ja Mannerheim olivat sitä mieltä, että Saksan voima ja elintarvikehuollon turvaaminen tekivät ajatuksen mahdottomaksi. Näillä argumenteilla oli myöhemminkin painoa. Keväällä 1942 laskettiin, että 93 % maan tuonnista oli Saksan varassa.
Vuosien 1942 ja 1943 aikana asia kupli yhä, ja mm. syksyllä 1942 jätettiin vastaamatta vanhan tutun, Jartsevin, aloitteeseen Tukholmassa. Mutta talvella 1943 alkoi tapahtua – Saksan tappio Stalingradissa oli vakava ennusmerkki, poliittisen johdon ydin käsitti, että uusi Moskovan rauha oli edessä. Linkomiehen hallitus muodostettiinkin mm. rauhaan pyrkimistä varten. Kun tätä ei voitu turuilla ja toreilla julistaa, syyllistettiin hallitusta rankasti rauhan vastustamisesta. USA:n tarjottua hyviä palveluksiaan rauhanasiassa , vieraili uusi ulkoministeri Henrik Ramsay maaliskuun lopulla Berliinissä tunnustellen Suomen liikkumavapauden rajoja. Tuloksena olivat rajut haukkumiset, minkä lisäksi ulkoministeri v.Ribbentrop vaati poliittisen liittosopimuksen tekemistä. Ramsay joutui tästä vaikeisiin neuvotteluihin, joiden tuloksena syntyi Saksaa tyydyttävä paperi. Hallituksen ulkoasiainvaliokunta sen hyväksyi – eräänä perusteena viljakysymys - mutta Mannerheimin jyrkän kielteinen kanta teki asiasta lopun.

Elokuussa tuli julki ns. 33:n adressi, jossa hallitusta patisteltiin rauhan tielle. Tämä tempaus koettiin Suomen neuvotteluasemia heikentävänä tekona. Syksyllä 1943 näytti Moskovan ulkoministerikonferenssin valossa siltä, että Suomella, kuten muillakin Saksan liittolaisilla, oli edessä ehdottoman antautumisen tie. Teheranin huippukokouksessa marraskuun lopussa Stalin kuitenkin ilmoitti tyytyvänsä vuoden 1940 rajoihin ja sotakorvauksiin. Churchill yritti vastustaa korvauksia, mutta lopulta länsi katsoi, että Neuvostoliiton kanta oli kohtuullinen. Tammikuussa 1944 USA vielä kerran kehotti Suomea pyrkimään rauhaan, mutta muutoin jäimme käytännössä Neuvostoliiton kontolle.Sotatoimista on riittävää todeta Saksan jatkuva ahdinko itärintamalla. Suomen kannalta huolta aiheutti Leningradin saarron lopullinen purkautuminen tammikuussa 1944. Lännessä seurasi Normandian maihinnousu 6.6. , ja kolmea päivää myöhemmin Neuvostoliitto käynnisti strategisen iskun Suomea vastaan.Ennen kesäkuuta tapahtui paljon. Lähettiläs Kollontayn toimesta ja Ruotsin samansuuntaisesta myötävaikutuksesta kehkeytyi prosessi, joka vei Paasikiven salakähmäisesti Tukholmaan Kollontayn luo. Matka ei pysynyt salassa, ja rauhanehdot tulivat julki Neuvostoliiton toimesta. Maaliskuussa Paasikivi lensi Moskovaan kuullakseen tulkinnan ehdoista. Hän olisi hyväksynyt saamansa tarjouksen, mutta hallitus ja eduskunta eivät. Saksan reaktio pelotti, sillä se oli juuri miehittänyt Unkarin, joka sekin oli elätellyt rauhantoiveita. Stalin puolestaan totesi suomalaisten olevan hidasälyistä kansaa, jonka päähän piti takoa järkeä moukarilla. Neuvostoliitto näytti nyt palaavan Suomenkin osalta ehdottoman antautumisen linjalle. Saksa rankaisi Suomea ase- ja viljantoimituskiellolla huhtikuussa 1944. Tilanne lukkiutui Suomessa – myös rauhanoppositio lamaantui, ja hallitus jäi odottavalle kannalle. Tannerin yritys hakea kontaktia vastapuoleen toukokuussa jäi vaille vastausta.

Kolmenkymmenenkolmen kirjelmä

Kolmenkymmenenkolmen kirjelmä oli 33 niin sanottuun rauhanoppositioon kuuluneen, pääasiassa ruotsinkielisen tai SDP:n vasemmistosiipeen kuuluneen poliitikon allekirjoittama kirjelmä joka luovutettiin jatkosodan aikana 5. elokuuta 1943 presidentti Risto Rytille. Kirjelmässä esitettiin allekirjoittajien huoli Suomen tulevaisuudesta sekä huonontuneista suhteista Yhdysvaltoihin ja esitettiin toivomus että hallitus ryhtyisi mahdollisimman nopeasti toimenpiteisiin rauhan saavuttamiseksi ja Suomen irrottamiseksi sodasta.

Rauhanopposition toiminta sai alkunsa tammikuussa 1943 ruotsalaisen Nyliberala studentförbundetin jäsenten keskuudessa. Oppositio halusi että Suomen hallitus aloittaisi rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa ja irtautuisi sodasta jo ennen syksyä 1943. Opposition edustajat harkitsivat jopa varjohallituksen perustamista Lontooseen ja Tukholman käyttämistä tällöin väliasemana. Rauhanoppositio laajeni pian muihinkin poliittisiin ryhmiin ja siihen kuului lopulta muun muassa SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuori, K. A. Fagerholm, Eino Kilpi, Sakari Tuomioja, Urho Kekkonen, Åke Gartz, J. O. Söderhjelm, Ralf Törngren, Nils Meinander ja C. O. Frietsch.

Kolmenkymmenenkolmen kirjelmä oli rauhanopposition huomattavin hanke vuoden 1943 aikana. Kirjelmän laatijat olivat Hufvudstadsbladetin entinen toimittaja ja Valtion tiedotuslaitoksen apulaispäällikkö Nils Meinander, kansanedustaja Atos Wirtanen, lakitieteen tohtori C. O. Frietsch ja rehtori Laurin Zilliacus. Kirjelmän allekirjoittivat seuraavat henkilöt:
Gunnar Henriksson, kansanedustaja
Ernst von Born, kansanedustaja
Ernst Estlander, kansanedustaja
C. O. Frietsch, kansanedustaja
Ragnar Furuhjelm, kansanedustaja
Uuno Hannula, kansanedustaja
L. A. Heljas, kansanedustaja
J. L. Jern, kansanedustaja
Sylvi-Kyllikki Kilpi, kansanedustaja
Gottfried Lindström, kansanedustaja
Mauno Pekkala, kansanedustaja
M. Peltonen, kansanedustaja
Yrjö Schildt, kansanedustaja
Ralf Törngren, kansanedustaja
Yrjö Welling, kansanedustaja
K. J .Wenman, kansanedustaja
Atos Wirtanen, kansanedustaja
Väinö Voionmaa, kansanedustaja
John Österholm, kansanedustaja
Henrik Antell, toimittaja
Gunnar Henriksson, toimittaja
Eirik Hornborg, toimittaja
Frans Keränen, toimittaja
E. Sundquist, toimittaja
Fredrik Valros, toimittaja
Kurt Antell, fil.maist.
Arvo Inkilä, fil.maist.
Yrjö Kallinen, osastopäällikkö
J. W. Keto, kaupunginjohtaja
Hugo E. Pipping, professori
Yrjö Ruutu, fil.tri, rehtori
Laurin Zilliacus, fil.tri
Arvi Turkka, kansanedustaja

Myös J. K. Paasikiveä pyydettiin allekirjoittamaan kirjelmä mutta hän ei suostunut asiaan. Kirjelmän luovuttivat Rytille professori Ragnar Furuhjelm ja kaupunginjohtaja J. W. Keto. Vastauspuheessaan Ryti huomautti että enemmistö Suomen kansasta ajatteli samoin kuin kirjelmän allekirjoittajat mutta toivoi kuitenkin että tiedot kirjelmästä pysyisivät luottamuksellisina ja pois julkisuudesta.

Kirjelmän teksti julkaistiin kuitenkin 6. elokuuta ruotsalaisessa Dagens Nyheter-lehdessä ja se aiheutti suuren kohun. Zilliacusta tai Meinanderia epäiltiin tästä uutisvuodosta ja pääministeri Edvin Linkomies erotti Meinanderin Valtion tiedotuslaitoksen apulaispäällikön virasta. Kirjelmän julkistamisen seurauksena pääministeri Linkomies piti 3. syyskuuta 1943 ulkopolitiikkaa käsitelleen puheen eduskunnan salaisessa istunnossa. Tässä puheessa jonka sisältö vuoti pian julkisuuteen Linkomies sanoi että Suomella on oikeus lopettaa sota oman harkintansa mukaan.

Kirjelmä ja sitä seurannut Linkomiehen puhe herättivät epäluuloja Saksan johdossa. Saksalaiset asettivat rajoituksia sotilasavulleen ja järjestivät katkoksia syksyn aikana Suomen viljantoimituksissa. Nämä tyytymättömyyden osoitukset jatkuivat aina joulukuun puoliväliin 1943. Toimitukset palautuivat sopimusten mukaisiksi sen jälkeen kun rauhanoppositioon kuulunut SDP:n ministeri K. A. Fagerholm oli eronnut omasta pyynnöstään Linkomiehen hallituksesta 17. joulukuuta. Fagerholm oli ärsyttänyt Saksaa pidettyään 3. marraskuuta Helsingin Työväenyhdistyksen Norja-illanvieton yhteydessä puheen jossa hän tuki norjalaisten vapaustaistelua Saksan miehityshallintoa vastaan.

Vastavetona kolmenkymmenenkolmen kirjelmälle kerättiin syksyllä 1943 pääasiassa IKL:ää lähellä olevien piirien aloitteesta 5000 henkilön allekirjoitukset tasavallan presidentille luovutettuun adressiin. Tässä adressissa vaadittiin taistelun jatkamista Saksan rinnalla mutta adressi painui pian unohduksiin koska sen allekirjoittajien poliittinen painoarvo oli paljon pienempi eivätkä adressissa esitetyt toiveet enää olleet realistisia muuttuneessa sotatilanteessa.

Ahdistava kesäkuu

Neuvostoliiton suurhyökkäys tuntui shokkina kaikilla tahoilla. Päämaja reagoi nopeasti, ja Valkeasaaren läpimurron jälkeen se pyysi Saksaa purkamaan asetoimituskiellon. Myönteinen vastaus tuli välittömästi (12.6). Tavaraa, mm. pst-aseita ,alkoi tulla jo 16.6. Seuraavana päivänä Immolaan saapui n.70 koneen vahvuinen lento-osasto Kuhlmey (noihin aikoihin ilmavoimillamme oli käyttökunnossa kaikkiaan 150 hävittäjäkonetta, joista vain 38 ensilinjan Me- hävittäjiä). Venäläiset lähettivät Kannaksen taivaalle yli 1000 konetta. Tässä vaiheessa Hitlerin kanta oli, että apua annetaan, kunhan Suomi taistelee; mutta jos Suomi neuvottelee, apu katkaistaan, hän uhkasi. Mittava virallinen avunpyyntö – peräti 6 divisioonaa – annettiin saksalaisille Mannerheimin toimesta 19.6. Ruotsiltakin pyydettiin apua - tuloksetta. Viljasaarto purettiin 12.6., aivan viime hetkellä, sillä leipäannosten puolittaminen oli vireillä. Saksan lähettiläs v. Blücher toimi tässä asiassa ansiokkaasti.

Poliittiset piirit kävivät kuumina – rauhanoppositio vaati ”rauhanhallituksen” perustamista marskin johdolla. Tästä Mannerheim kieltäytyi. Kesäkuun puolivälissä Kuuterselän läpimurron jälkeen myös presidentti Ryti, pääministeri Linkomies ja ministeri Tanner katsoivat, että hallitusta oli vaihdettava. Mannerheimkin kiirehti asiaa. Kenraali Waldenin kieltäydyttyä hallitukselle haettiin uutta vetäjää, ja arpa lankesi lopulta ulkoministeri Ramsaylle. Asiassa oli monta mutkaa maalaisliiton eduskuntaryhmän sekoillessa ja Kekkosen vastustaessa Ramsayn ehdokkuutta. Myös demarien piirissä oltiin hajallaan, jolloin Kekkosenkin nimi tuli esille Tannerin kummastukseksi. Lopulta Ramsayn lista hyväksytttiin.

Hallituksen oli määrä vaihtua 19.6. – toisin kävi. Kenraali Waldenin kieltäydyttyä tulemasta hallitukseen, vallitsi melkoinen hämminki. Mannerheimin mielenmuutos ratkaisi asian, eivätkä poliitikkojen käynnit Mikkelissä asiaa muuttaneet. Miksi näin ? Marsalkan mielestä tilanne rintamalla oli kohentunut, ja Saksan apu toimi. Marskin mielestä hallituksen vaihdos oli lykättävä paremman neuvotteluaseman varmistamiseksi, minkä lisäksi muutos olisi voinut vaarantaa jo toimivan aseavun ja aiheuttaa levottomuutta kansalaisissa. Tässä tilanteessa hallitus ei voinut muuta kuin tiedustella Tukholman kautta Neuvostoliiton rauhanehtoja. Ahdistus huipentui 22.6, kun saatiin kuulla, että v. Ribbentrop oli tulossa kaupunkiin. Tannerin kommentti oli ”nyt menee kaikki sekaisin”. Siltä todella näytti, sillä Tukholmasta tuli tyly viesti.

Suomea vaadittiin antautumaan:” Kun Neuvostoliitto on useat kerrat joutunut suomalaisten pettämäksi, toivomme Suomen hallitukselta saavamme presidentin ja ulkoasiainministerin allekirjoittaman selityksen, että Suomi on valmis antautumaan ja pyytämään rauhaa…” Asia ratkaistiin nopeasti 23.6. Ryti ja Tanner olisivat olleet valmiit keskustelemaan vastapuolen kanssa tältä pohjalta, mutta Linkomies, Ramsay, Walden, Reinikka ja tietenkin Mannerheim vastustivat jyrkästi antautumisajatusta. Dialogia ei Neuvostoliiton kanssa jatkettu – neuvostoarmeija rynnäköi Tienhaarassa ja Talin taistelu oli alkamassa.

Ulkoministeri v. Ribbentrop oli kovempi pähkinä. Hän vaati nyt selvää poliittista sitoumusta siitä, että Suomi taistelisi Saksan rinnalla, luvaten avuksi jalkaväkidivisioonan ja kaksi rynnäkkötykkiprikaatia. Myös armeijakunnan esikuntaa tarjottiin, mutta sellaista ei tänne varmuussyistä haluttu. Kädenvääntö vei kolme päivää. Asiaa hoiti Suomen puolesta taitavasti ministeri Ramsay, onnistuen lieventämään tekstiä jossain määrin. Päämajan viesti oli selvä – sitoumus oli annettava. Saatuaan kahden juristin lausunnon, jonka mukaan presidentti voisi omissa nimissään antaa vaaditun sitoumuksen kirjeellä Hitlerille, Ryti otti vastuun. Kirjeessään hän ilmoitti, ettei tekisi rauhaa Neuvostoliiton kanssa, eikä sallisi nimittämänsä hallituksen ryhtyä aselepoa tai rauhaa koskeviin keskusteluihin Neuvostoliiton kanssa muuten kuin yhteisymmärryksessä Saksan kanssa. Ribbentrop sai paperin illalla 26.6.

Ankara jälkipyykki

Asian käsittely hallituksessa, poliittisissa piireissä ja ennen muuta SDP:n sisällä oli todella vaikeaa, ja sitä puitiin kaiken aikaa jo neuvottelujen kestäessä. Jo 25.6. hallitus päätti, että sitoumus Saksalle tuli antaa ja että ratkaisu tuli esittää eduskunnalle. Äänestysluvut hallituksessa olivat 10-5-1 ts. demarit äänestivät vastaan edistyspuolueen Kaupin pidättyessä. SDP:n eduskuntaryhmää informoi Tanner mainitsematta Ribbentropin tuloa, käyttäen tästä ilmausta ”eräs korkea saksalainen virkamies”. Ed. Reinikainen katsoi, että tehtäviin sitoumuksiin olisi saatava eduskunnan suostumus.

Eduskuntaan ei Linkomies asiaa halunnut tuoda, koska Tanner ei voinut taata SDP:n ryhmän kantaa. Hän hylkäsi myös Mannerheimin idean, että sopimus hyväksyttäisiin eduskunnassa vain parin äänen enemmistöllä. 26.6. hallitus hyväksyi sitoumuksen lopullisesti äänin 10-6. Tilanne oli räjähdysherkkä, hallituskriisi uhkasi Talin-Ihantalan taistelujen lähestyessä huippuvaihettaan. Maalaisliiton ryhmässä Kekkonen laati sopimuksen hylkäämistä tarkoittavan ponnen ja oli valmis välikysymyksen allekirjoittajaksi.

Linkomies piti demarien pysymistä hallituksessa tärkeänä, mutta asia oli SDP:n ryhmälle tuskallinen. Tanner kertoi 26.6. antautumisvaatimuksesta ja Saksan uhkauksesta lopettaa ase- ja vilja-apu. Vaikka hän epäilikin Saksan avun tehokkuutta, oli jatkuva aseiden saanti välttämätöntä, ja viljan saannin lakatessa, olisi leipäannoksia pienennettävä elokuussa. Kiivaassa keskustelussa Väinö Voionmaa optimistisesti arveli, että vaikka Venäjä vaatii antautumista, voitaisiin ehdoista silti neuvotella. Veteraani Matti Turkia puolestaan ennusti, että kun antautumisesta olisi kulunut viikko, ei maassa olisi enää sosialidemokraattista puoluetta ! Ed. Jokinen vaati lähtöä hallituksesta – siihen ei otettu kantaa, mutta ryhmä hylkäsi Ribbentrop-sopimuksen. Keskustelu jatkui kiivaana seuraavat kaksi päivää niin ryhmässä kuin muissakin puolue-elimissä. Tanner kysyi, mitä saadaan tilalle, jos hallitus hajoaa. Voionmaa esitti kauhukuvia Unkarin tapaan – tämän Tanner kiisti. Hän sekä Hakkila antoivat ymmärtää, että presidentin vaihtuessa sitoumus raukeaisi. Wuori, joka piti tapahtunutta ”poliittisena kaappauksena” vaati SAK:n nimissä lähtöä hallituksesta.

Illalla 28.6. esitti ed. Kuusisto, että jäädään hallitukseen, ja sai jonkin verran tukea. Väittelyssä puhuttiin puolueen kunniasta ja porvarien vastuusta; toisaalta varoitettiin hajaannuksesta sekä hallituskriisin vaikutuksesta rintamalla. Silti eduskuntaryhmän valmistava valiokunta äänin 8-5 katsoi, että hallituksesta on lähdettävä. Puoluetoimikunnassa luvut olivat 6-1. Viimeinen taisto käytiin iltapäivällä 29.6. Keskustelu oli yhä kiivasta, mutta Tannerin argumentit alkoivat purra. Ed. Simonen katsoi, että vain hallituksesta käsin SDP voi vaikuttaa, ja ed. Mäkeläinen tokaisi peräti, että jos ryhmä päättää, että hallituksesta lähdetään, olisi se kokonaisuudessaan vietävä Niuvanniemeen ! Keskustelu päättyi Tannerin upeaan vetoomukseen: ”Jos haluatte tehdä meille henkilökohtaisen palveluksen, olisi meidät kutsuttava pois hallituksesta. Jos sen sijaan haluatte tehdä maalle palveluksen, olisi meitä kehotettava jäämään hallitukseen.” Tannerin kanta voitti äänin 36-26. Linkomiehelle hän lausahti: ”Pakkotöihin jäätiin.” Mielestäni tämä oli yksi kesän 1944 torjuntavoitoista. Alikersantti Veikko Helle ajatteli rintamalla: ”Jos demarit lähtevät hallituksesta, niin mekin lähdemme rintamalta”, ja kuultuaan ratkaisusta, olo keveni, ”oltiin kuitenkin yhteisrintamassa.”

Kesäkuun loppupäivinä pelättiin saksalaismiehitystä, hajaannusta, sisällissotaa – mielikuvitus oli valloillaan. Rauhanoppositio oli raivoissaan ”valtiokaappauksesta”, ja Paasikivi langetti Ramsaylle yksityiskeskustelussa jyrkän tuomion. Ruotsin kaikkitietävä lehdistö julisti, että Suomi ei enää ollut pohjoismaa – siitä oli tullut diktatuuri. Pääministeri Hanssonkin arvosteli Suomea, mutta UD:n korkein virkamies kabinettisihteeri Boheman, joka tunsi hyvin maamme asiat, sanoi lähettiläs Gripenbergille olevansa viimeinen tuomitsemaan Suomen hallitusta. Sveitsissä Suomea ymmärrettiin , ja Saksassa iloittiin SDP:n ratkaisusta. Pikantti yksityiskohta: Romanian varapääministeri sanoi Suomen lähettiläälle, että Ribbentrop-sopimus oli Suomen kohtalokas virhe.

Erillissotateesi oli nyt murtunut, ja USA katkaisi diplomaattisuhteet Suomeen 30.6. Pois lähtevä asiainhoitaja Gullion kysyi ministeri Ramsaylta, mitä Suomi oli sopimuksellaan voittanut. Vastaus – ”aikaa” – osoittautui oikeaksi. Suomen puolustus kesti, Kuhlmeyn koneet antoivat ratkaisevaa ilmatukea, ja Greif-divisioona torjui tehokkaasti venäläisten viimeisen suuren rynnistyksen Viipurinlahdella.

Tie välirauhaan

Rauhanoppositio pohti kuumeisesti ulospääsyä, ja ajatus pakolaishallituksesta tuli taas esille. Sille taisi olla karvas yllätys, että Kollontay ei halunnut ottaa vastaan Tukholmaan saapuneita ”rauhanryhmän” edustajia. Neuvostoliitto pani etusijalle Mannerheimin ja istuvan hallituksen. Tieto tästä saatiin Suomen johdolle kiertotietä 14.7. Samoihin aikoihin kävi ilmi, että puna-armeijan offensiivi Kannaksen rintamalla oli keskeytynyt – tilanne hiljeni heinäkuun loppuun mennessä Laatokan takana, ja kohta sen jälkeen Ilomantsissa. Saksalaiset sen sijaan kokivat katastrofin – 23.6 alkanut suurhyökkäys murskasi ns. Keskisen Armeijaryhmän (Heeresgruppe Mitte) , ja eteneminen Itämeren rantaan alkoi. Neuvostojoukot saavuttivat sen 27.7. Attentaatti Hitleriä vastaan lisäsi dramatiikkaa. Virossa ahtaalle joutuneet saksalaiset halusivat Kuhlmeyn ja Greif-divisioonan takaisin – ne lähtivät Suomesta kuun lopussa.

Mikkelin saksalainen kenraali Erfurth totesi päämajassa salamyhkäistä toimintaa, mutta ei päässyt siitä perille. Ryti, Tanner ja Walden tulivat 28.7. päämajaan, ja samana päivänä saatiin Tukholmasta vahvistus, että Neuvostoliitto oli valmis neuvottelemaan, kunhan Suomessa olisi uusi hallitus. Ryti ilmoitti olevansa valmis eroamaan, mikäli Mannerheim tulisi tilalle. Nyt marski suostui – tarjous oli neljäs v.1944 ! Tapahtumat vyöryivät nopeasti – Rytin ero todettiin hallituksessa 1.8. ,mitä eräät maalaisliiton ja kokoomuksen ministerit eivät tahtoneet ymmärtää. Ei sitä moni muukaan tajunnut, mutta Paasikivi iloitsi asiasta heti, samoin Voionmaa. Tarpeelliset toimet hoidettiin eduskunnassa nopeasti – Mannerheimista tuli presidentti 4.8.
Erfurth ei haistanut palaneen käryä, mutta lähettiläs v.Blücher oli huolissaan. Propagandaministeri Goebbelsin kommentti kuului: ”Kun jossakin sotaakäyvässä maassa marsalkka asettuu valtakunnan johtoon, se haiskahtaa antautumiselta.”

Ennen seuraavaa siirtoa oli saatava aikaan uusi hallitus – tiedettiin, että Rytin lisäksi myös Linkomiehen ja Tannerin oli väistyttävä. Ruotsalainen pankkiiri Wallenberg varoitti Kollontayta vaatimasta äärivasemmistolaisten tuloa hallitukseen. Antti Hackzell sai lähes vanhalta pohjalta ministeristön kokoon. Hän, kuten ulkoministeri Carl Enckell, oli vanha Venäjän-tuntija, ja puolustusministerinä jatkoi kenraali Walden. Rauhanopposition ainoa edustaja oli Eero A. Wuori. Mukaan tuli myös Ernst v. Born. Paasikivi ei kelvannut – häntä pidettiin ”antautumisen symbolina”. K.A.Fagerholm kritisoi Hackzellille ratkaisua, eikä uskonut hallituksen menestyvän tehtävässään.

Rauhan halu oli yleisesti vahva ja kasvoi päivä päivältä. Vaikka Saksan ote oli lipsumassa, sitä pidettiin yhä uhkana. Mannerheim pelasi varman päälle ja halusi ennen seuraavaa siirtoa informoida Saksan ja odottaa reaktiota. Mikkeliin 17.8 saapuneelle kenraalisotamarsalkka Keitelille marsalkka ilmoitti , ettei katsonut olevansa sidottu Rytin kirjeeseen muuttuneissa olosuhteissa. Tyrmistynyt Keitel ei ollut valmis poliittiseen keskusteluun, eikä kotimatkan tunnelmaa lieventänyt marskin mukaan antama suuri korillinen rapuja. Tämän jälkeen suomalaiset ja saksalaiset kiistelivät asiasta monissa yhteyksissä. Saksa tietenkin halusi pitää sitoumuksesta kiinni.

Lähettiläs Gripenberg on muistelmissaan valaissut rauhantien loppusuoraa. Tavatessaan presidentin 10.8. hän sai kuulla arvion, että Suomi voisi taistella enää 2-3 kuukautta. Viikkoa myöhemmin marski kertoi lähettiläälle Keitelin käynnistä lisäten, että koska Hitler on ”hysteerikko”, on odotettava muutamia päiviä. Tukholmaan palattuaan Gripenberg kertoi Ruotsin ulkoministerille mm. sotakorvausten aiheuttamasta huolesta. Ministeri Günther lupasi tähän auliisti apua. Myös viljaa oli luvassa. Ratkaisu tehtiin 24.8. ja Gripenberg on kuvaillut sisäpiirin neuvottelua marskin salonkivaunussa Herttoniemessä: Hackzellin ja Tannerin puhuttua voimakkaasti rauhan puolesta, marski ilmoitti heti olevansa samaa mieltä. Sitten keskusteltiin viestistä Neuvostoliitolle sekä Suomen valtuuskunnan kokoonpanosta. Tilanne laukesi - ”marsalkka vaati, että joisimme kaikki lasillisen hänen hyvää whiskyään ja polttaisimme hänen voimakkaita havannasikarejaan.”

Seuraavana päivänä Gripenberg toimitti viestin Kollontaylle. Siinä oli ripaus dramatiikkaa, sillä hän joutui hiiviskelemään pimeässä illassa kohtauspaikkaa etsien. Kolmen päivä kuluttua tavattiin uudelleen, jolloin Kollontay ilmoitti ”kolmen suuren” hyväksyneen seuraavat ehdot: ensiksi Suomen tuli julkisesti ilmoittaa katkaisevansa välit Saksaan; ja toiseksi vaatia saksalaisten lähtöä 15.9. mennessä. Tässä viestissä, jonka sisäpiiri hyväksyi , oli sen verran epätarkkuutta, ettei oikein ymmärretty, kuka riisuisi saksalaiset aseista – liittoutuneet vai suomalaiset ? Näin syntyi hermoja repivä viive, joka uhkasi keskeyttää prosessin. Asiaa ei tässä vaiheessa oikeastaan uskallettu selvittää, mutta Suomen toimintamahdollisuuksista annettiin lähetystöneuvos Semjonoville kenraali Heinrichsiltä saadut tiedot. Mannerheimin lähetti Stalinille sähkeen selostaen Suomen valmiutta hoitaa asia.

Helsingissä pantiin toimeksi. Mannerheim kuvasi ratkaisua kirjeellä Hitlerille. Lähettiläs v.Blücherin sekä kenraali Erfurthin viimeiset audienssit suomalaisten avainhenkilöiden luona olivat emotionaalisesti rankat. Illalla 2.9. eduskunta saatiin koolle poliisin virka-apua käyttäen. Hallituksen kanta neuvotteluihin ryhtymisestä hyväksyttiin äänin 113-45 (IKL ja paikalla olleiden maalaisliiton ja kokoomuksen edustajien enemmistö äänestivät vastaan). Myöhään samana iltana piti Hackzell radiopuheen. Rasittunut pääministeri sekosi papereissaan pahan kerran, ja ilmoitus suhteiden katkaisemisesta jäi kertomatta. Olavi Paavolainen kuvasi tunnelmaa näin: ”Radion särinää, epämääräistä puheen muminaa. Äkkiä käheä kuiskaus ´… onko nyt oikea aika´. Ei vaikuta lupaavalta. Sitten kuuluu kolme rykäisyä, ja taas seuraa jännittävä, pitkä hiljaisuus. Loppumattomalta tuntuvan odotuksen jälkeen alkaa aivan käheä ja väsynyt ääni puhua ja menee suoraan asiaan.”

Hackzellin lipsahdus pitkitti rintaman rauhoittumista – suomalaiset lopettivat tulen aamulla 4.9., venäläiset vuorokautta myöhemmin. Kun muuan suomalainen yksikkö Laatokan Karjalassa otti yhteyttä vastapuoleen iltapäivällä, saatiin vastaus, ettei heillä ollut tietoa aselevosta. Tieto venäläisille tuli aamuyöstä 5.9. Aseet vaikenivat, neuvottelijain raskas matka Moskovaan alkoi, ja 19.9 allekirjoitettiin välirauhansopimus – sotakorvauksia vaadittiin nyt 300 milj. dollaria kuuden vuoden kuluessa, ja aika saksalaisten karkottamiseksi piteni. Uutta oli Porkkalan vuokraus. Näin alkoi uusi aika maan historiassa.
Sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä kerrattaessa tuntuu nyt uskomattomalta, että useimpia ns. syyllisistä syytettiin mm. rauhan estämisestä. Syntejä olivat Ramsayn matka Berliiniin, riittämättömien valtuuksien antaminen Paasikivelle 1944 ja Ribbentrop- sopimus. Olivatko nuo vaikeat päätökset rikoksia ?

Aselepo

Syyskuun neljännen päivän aamulla 1944 alkoi toisen maailmansodan Suomen-rintamalla aselepo, mikä päätti sotatoimet Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Pohjoisessa Rukajärven suunnalla linjat oli taistellen pysytetty samoina kuin ennen venäläisten kesäkuussa Kannaksella ja Aunuksessa aloittamaa suurhyökkäystä. Laatokan Karjalassa rintama oli pysähtynyt Uuksun linjalle, ja elokuun alussa käydyssä Ilomantsin suurtaistleussa - sotimme viimeisessä - oli ylivoimaisten venäläisten eteneminen torjuttu lähellä vuoden 1940 rajaa. Kannaksella etulinja kulki heinäkuussa maa- ja meririntamalla ravonneiden taistelujen jälkeen Viipurinlahdesta Viipurin pohjoispuolitse Kuparsaaren kautta Suvannon ja Taipaleen vesistöjen linjaa myöten Laatokkaan. Vetäytyminen oli joukoille ja koko Suomelle tuottanut raskaita uhreja ja kirveleviä pettymyksiä. Armeijan ja kotirintaman odostuksen laukaisi syyskuun kolmennen päivän iltana pääministeri Hackzellin radiopuhe, jossa tiedotettiin tulen lakkaamisesta seuraavana aamuna, suhteiden katkaisemisesta Saksaan ja välirauhanneuvotttleujen alkamisesta.

Varsin pian tapahtui dramaattisia käänteitä. Saksalaiset joukout yrittivät tuloksettomasti vallata Suursaaren ja lähtiessään pohjoisessa vetäytymään kohti Norjan rajaa alkoivat polttaa ja hävittää maata. Syyskuun 14. päivänä halvauskohtaus mursi Suomen rahanneuvottleuvaltuuskunnan puheenjohtaja pääministeri Hackzellin terveyden. Hackzellin jälkeen Suomen valtuuskuntaa johti ministeri Enckell. Suomen ja Neuvsotoliiton ja Ison-Britannian välirauhansopimus allekirjoitettiin syyskuun 19. päivänä 1944 klo 12. Moskovassa kovan painostuksen vallitessa. Ilmoittaessaan allekirjoitetusta sopimuksesta samana iltana radiopuheessaan Suomen kansalle vt. pääministeri von Born lausui: "Isänmaa ei tällä hetkellä tarvitse vaivojensa vaikertajia. Se tarvitsee miehiä ja naisia, jotka vieä nytkin jaksavat uskoa isänmaan tulevaisuuteen ja ihmisyyden voittoon."
"Välirauhansopimus kulkee muiden lakien edellä" Näin lausuttiin arvovaltaiselta paikalta eduskunnassa vuonna 1945.

Mitä Suomi menetti?

Suomi menetti samat alueet, jotka sen oli ollut luovutettava Neuvostoliitolle Moskovan rauhanteossa 1940 lukuun ottamatta Hankoa, jonka sijasta oli viideksikymmeneksi vuodeksi vuokrattava Porkkalan laivastotukikohta. Porkkalasta käsin Suomen pääkaupunki oli kenttätykistän ampumamatkan päässä. Lisäksi Suomen oli luovutettava Petsamon alue. Yhteensä oli luovutetuilla ja vuokratulla alueella asunut väestöä v. 1940 tilaston mukaan 425 000 henkeä. Alueluovutuksessa menetettiin 35 000 itsenäistä viljelmää ja peltoalaa yli 286 000 hehtaaria. Metsää menetettiin 3,2 miljoonaa hehtaaria, mikä oli 12 % metsiemme vuotuisesta lisäkasvusta. Elintärkeän sahateollisuutemme raaka-aineeseen kuuluvasta puustosta yksin menetettiin 22 %. Menetettyjen sahojen vuosituotantokyky oli 220 000 std puutavaraa ja selluloosatehteiaden 390 000 tonnia. Metsäteollisuus menetti valssilaitosten kohdalla 40 % ja naula- ja rautalankatehtaiden kohdalla 31 % koko tuotannosta. Elintarviketeollisuuden tuotantokapasiteetin menetys oli myllyteollisuudessa 10 %, sokeriteollisuudessa 40 %, margariiniteollisuudessa 25 %, ja säilyketeollisuudessa 30 %. Kaiken tämän lisäksi Suomi menetti Petsamon malmiaarteet, Viipurin-Uuraan ja Liinahamarin tärkeät satamat, joiden osalle tuli 15-20 % koko meriliikenteestä, Saimaan kanavan, 17 % maan rautateiden koko raidepituusesta sekä 11 % maantieverkosta.

Suomen oli tämän jälkeen korvatta sotatoimensa Neuvostoliitolle aiheuttamat vahingot 300 miljoonalla dollarilla, jotka oli suoritettava viiden vuoden kuluessa erilaisina tavaroina. Suomen oli luouvutettava Neuvostoliitolle Saksan ja sen liittolaisten sotilaallinen omaisuus. Näin raskaasti rangaistiin pientä valtiota, jonka pahimmaksi rikokseksi jää taistelu itsenäisyytensä puolesta.

Välirauhansopimus lopetti huhut siitä, että Suomen oli luovutettava useita meritukikohtia ja Pohjois-Suomi sekä teityt ikäluokata sotavangeiksi Leningradia jälleenrakentamaan jne. Aselvon solmittua vuoden 1940 itäpuolella asuvaa väestöä ryhdyttiin evakuoimaan noin 70 000 henkeä. He joutuivat jättämään sotavuosina uudelleen rakennetut ja kunnostetut kotinsa. Syyskuun 7. päivänä määrättiin koko Lapin läänin väestö evakuoitavaksi Ruotsiin ja Oulu-jokilinjan eteläpuolelle.

Aallon pohjassa 1944-1946

Moskovassa halavuskohtauksen saaneen pääministerin paikka oli täytettävä. Siihen tuli pikaisten neuvottelujen jälkeen korkeimman hallinto-oikeuden presidentti lakitieteen tohtori U.J. Castren. Hallitus johto uskottiin lainoppineelle poliitikon sijasta. Hallitukseen tuli ulkoministeri C.J.A. Enckellin apulaiseksi kenraali I. A. E.Martola, kulkulaitos- ja työministeriksi Salovaaran apulaiseksi SAK:n puheenjohtaja Eero A. Vuori ja sosiaaliministeriksi toimittaja Aleksi Aaltosen tilalle kansanedustaja, johtaja K. A. Fagerholm. Vuori ja Fagerholm käsitettiin "rauhanoppositioon" kuuluviksi. He eivät kuitenkaan olleet "kolmenkymmenen kolmen kirjelmän" allekirjoittajia.

Välirauhan sopimisen jälkeen Suomi viipymättä katkaisti diplomaatti- ja konsulaarisuhteensa Saksan liittolaismaihin. Sisäpoliittisesti merkitsevimpiä ja kiireimmin toimeenpantavaia artikloja oli sopimuksen 21 §, joka määräsi "hitleriläiset" ja "fascisminluoteiset" järjestöt lakkautettaviksi. Valvontakomission miehet venäläiset majoittuivat Seurahuoneeseen, Cosmopolite-hotelliin, entiseen Viron lähetystötaloon sekä hotelli Torniin, mikä sotavuosina oli ollut saksalaisten käytössä. Helsinkiläiset saivat ensi kerran itsenäisyytensä aikana nähdä venäläisiä sotilaita kaduilla.

Lokakuun 5. päivänä saapui Leningradista Malmin lentokentälle vihreä Douglas-kone, josta astui Suomen maaperälle valvontakomission päällikkö, kenraalieversti Andrei Zdanov. Hänet tiedettiin Stalinin lähimpiin kuuluvaksi mieheksi.
Operaatiot saksalaisia vastaan olivat Pohjois-Suomessa käynnissä ja valvontakomission sotilaallisena tarkkailijan sekä yhdysmiehenä niitä seurasi rintamalla kenraalimajuri Tokarjev. Syyskunn lopussa suoritti kenraalimajuri Pajarinjohtama 3. divisioona uhkarohkean maihinnousun peräytyvien saksalaisten selustaan Torniossa. Viikon kestäneissa taisteluissa vallattiin Tornio ja Kemi, Rovaniemen rauniokauppala joutui suomalaisten käsiin lokakuun 16. päivänä.

Pirkkalan tukikohdan miehittäminen alkoi pian vuokra-alueen evakuoinnin päätyttyä. Eräänä marraskuun yönä tapahtui välikohtaus, josta lehdissä ei kerrottu. Neuvostokapteeni Bjelov oli ammuttu marssirivistöön. Asian selvittely vaati perusteelliseen poliisikuulustelun. Marssirivistön varrella olevilta meispuolisilta asukkailta vaadittiin alibiselvitykset. Lopullista selvitystä asialle ei saatu.

Yöpakkaset - suhteet Neuvostoliittoon koetuksella

Tehdessään vuodenvaihteessa 1956-57 yhteenvetoa tapahtuneesta Kekkonen ei voinut olla hämmästelemättä, miten nopeasti olosuhteet maailmassa olivat muuttuneet ja rauhantoiveet haipuneet. Tilanne on hänen mielestään huolestuttava. Ennen muuta sen vuoksi, että nyt on maailmassa niin monia ruutitynnyreitä, joista maailmanpalo voi mahdollisesti leimahtaa liekkiin vaikkei kukaan sitä haluaisikaan.

Yöpakkasten taustaa

Fagerholmin hallituksen vaikeudet kasvoivat koko ajan. Sosiaalidemokraattiseen hallitusryhmään kuuluivat Skog, Simonen ja Tiainen, jotka edustivat puolueen oppositiosiipeä. Pääministerin sihteerinä oli maisteri Kaarlo Pitsinki, joka edusti leskisläistä enemmistöä. Helmikuussa valittiin sosiaalidemokraattien puoluekokouksessa puolueen puheenjohtajaksi Väinö Tanner. Hän voitti niukasta Fagerhomin saaden 95 ääntä, Fagerholmin 94 ääntä vastaan. Hävittyään puoluekokouksessa Fagerholm jätti huhtikuun 25 päivänä 1957 koko hallituksen eroanomuksen. Tämä eronpyyntö tuli Maalaisliitolle suurena yllätyksenä. Leskinen johtama vuoden 1957 puoluekokouksessa enemmistön saanut ryhmittymä oli selvästi kekkosvastainen.

Maalaisliitto asettui presidentinvaalien jälkeen tukemaan Urho Kekkosta. Kun Vennamo hävisi Sukselaiselle puheenjohtajavaalissa Nivalan puoluekokouksessa 1956, alkoi hän luoda omaa oppositiolinjaansa. Vennamo kärsi murskaavan tappion Nivalan puoluekokouksessa äänin 550-100. Tämä oli Vennamolle yllätys ja shokki.

Ei ole ihme, että sosiaalidemokraattien keskuudessa vallitseva hajanaisuus ja puoueriita että maalaisliitossa ilmenevät sisäiset oppositioilmiöt tulkittiin kritiikiksi Kekkosen johtamaa ulkopolitiikkaa vastaan.

Presidentti antoi toukokuussa 1957 maalaisliiton puheenjohtajalle V. J. Sukselaiselle tehtäväksi muodostaa uusi hallitus. Sosiaalidemokraatit kieltäytyivät jyrkästi tulemasta hallitukseen. Vähemmistöhallituksen tie muodostui ohdakkeiseksi. RKP:n valtionvarainministeri Nils Meinander erosi hallituksesta, koska hallituksen yritys lykätä lapsilisien maksua epäonnistui. Syyskuussa Sukselainen otti hallitukseen mukaan viisi skogilaista.. Lokakuussa hallitus kaatui välikysymykseen. Hallitukselle tehtiin kaksi epäluottamuslausetta. Äänestyksessä Kuusisen ehdotus voitti Leskisen ehdotusken äänin 91-73. Toisessa äänestyksessä Kuusisen ehdotus voitti puhemiehen ehdotuksen yhdellä äänellä 75-74. Tyhjää äänestivät kolme RKP:n ja viisi kansanpuolueen edustajaa. Näin kaatui Sukselaisen hallitus.

Tämän jälkeen mielialat olivat kiihtyneitä ja puolueet riitaisia. Kekkonen antoi Suomen Pankin pääjohtajalle von Fieantille tehtäväksi muodostaa virkamieshallitus. Sosiaalidemokraattinen vähemmistö muodosti työväen ja pienviljelijäin sosiaalidemkraattisen liiton vuonna 1959 ja näin oli SDP jakaantunut kahtia. Arvo "Poika" Tuomisen Neuvostoliiton oloja kuuvaavat kirjat ilmestyivät ja olivat omiaan kiihottamaan mielialoja.

UKK:n suhteet Neuvostoliitoon

Keväällä 1957 Neuvostoliitto aloitti kampanjan Norjaa ja Tanskaa vastaan niiden NATO-jäsenyyden johdosta. Keväällä 1958 Kekkonen teki ensimmäisen virallisen vierailun Neuvostoliittoon. Neuvostoliitossa vallitsi vilpitön ystävyys Suomen ja sen presidenttiä kohtaan. Luotettiin suomalaisten hyvään tahtoon ja järkkymättömään pyrkimykseen rakentaa hyviä, ystävällisiä ja luottamuksellisia suhteita Suomen ja Neuvostoliiton välille. Voroshilov toivoi matkasta menestystä ja totesi, että mitä enemmän tutustumme sitä lähemmäski toisiamme tulemme.

Maatalouden kannalta oli ilahduttavaa, että Neuvostoliitto lupasi ostaa vuoden 1958 aikana Suomesta voita 12 miljoonaa kiloa, jota vastaan Suomi sai Neuvostoliitosta vehnää. Matkan aikana isännät kiinnittivät huomiota maisen välisiin suhteisiin kohdistuneisiin mielenilmauksiin Suomessa. Hrutshev nosti asian esille. Hrutshev syytti muutamia suomalaisia lehtiä historina roskalaatikoiden penkojiksi. Kekkonen myönsi rehellisesti, että tällaisia ilmiöitä on Suomessa esiintynyt. Kun asia otettiin esille näin korkealla tasolla, niin on selvää, että kysymys on vakavasta, jopa huolestuttavasta ilmiöstä. Siihen ei kuitenkaan Suomen yleinen mielipide kiinnittänyt riittävästi huomiota.

Kekkonen oli huolestunut tilanteesta Suomessa ja kirjoittikin seuraavasti: "En ole lainkaan tyytyväinen poliittiseen ilmapiiriin Suomessa. Kusstannustoiminta ja sanomalehdet kilpailevat voidakseen esittää mahdollisimman räikeitä syytäksiä Neuvostoliittoa vastaan. Pikkuovelasti se tapahtuu noin nurkan takaa ampuen, mutta se myrkyttää sekä yleisön mieliä että maittemme välisiä suhteita".

Kekkosen ensimmäisellä kaudella uko- ja sisäpoliittinen ilmapiiri oli hyvin kireä, idän ja lännen valtataistelu kävi maailmalla kiivaana. Näissä oloissa Kekkonen ryhtyi aktiivisesti ojentamaan sanomalehdistöä, muun muassa "myllykirjeillään" - taitava ja kärkevä kirjoittaja Kekkonen ilman muuta olikin.

Keväällä 1957 Suomi allekirjitti OEEC-maiden kanssa nk. Helsingin klubin pöytäkirjan ja Suomi siirtyi näin kaupassaan ja maksuissaan monenkeskeiselle pohjalle. Näin voimistuivat vaatimukset Suomen liittymisestä OEEC:n jäseneksi, mikä ei llut lainkaan ongelmatonta järjestän poliittisuuden vuoksi.

Eduskuntavaalit

Vaaleihin käytiin puoluehajaannusten merkeissä 6-7.7.1958 ja hyvin sekavissa tunnelmissa. Kansandemokraatit saivat yhteensä 50 paikkaa ja heistä tuli suurin ryhmä. Maalaisliito kärsi vaalitappion. Sosiaalidemokraattien vaalivaltti oli teollistaminen. Presidentti antoi hallituksen muodostamistehtävän SKDL:n Eino Kilvelle. Lyhyen tutkailun jälkeen Kilpi luopui yrityksestä muodostaa hallitus, kun ei saanut muita puolueita mukaan hallitukseen. Seuraavaksi oli vuorossa SDP:n Onni Hiltunen yhtä huonolla tuloksella, Sitten presidentti antoitehtäväksi K. A. Fagerholmille muodostaa laajapohjainen enemmistähallitus. Vaalien jälkeen Fagerholm oli puolueessaan täysin orpo ja vailla asemaan.

Kun Fagerholn toi ministerilistan Kekkoselle niin listassa oli mukana sekä Johannes Virolainen että Väinö Leskinen sekä Lindblom ja Kokoomuken Niilo Kosola. Hallituksen enemmistö oli SDP:n ja Kokoomuksen käsissä, mistä Kekkonen oli nimenomaisesti Maalaisliittoa varoittanut. Ministerilistan nähtyään Kekkonen totesi Fagerholmille, että tästä ei hyvää seuraa. Matti Kekkonen ja Karjalainen olivat ilmeisesti saaneet tarkempia tietoja presidentin epäilyistä, koska he vastustivat maalaisliiton hallitukseen menoa ilman skogilaisia. UKK saapui presidenti istuntoon vaiteliaana ja synkkänä kuinmyrskyn merkki, Muutamalla sanalla hän lausui ministerit tervetulleiksi ja sani sen jälkeen: " Tämä on elämäni huonoin puhe, mutta se olikin muiden kirjoittama!" Varsin omituinen alku uudelle hallitukselle.

Hallituksen nimittämisen jälkeisenä päivänä presidentti Kekkonenoli tuohtuneena soittanut Virolaiselle ja haukkunut hänet kovin snaoin siitä, että Maalaisliito oli lähtenyt tällaiseen hallitukseen.

Jo syyskuussa monet merkit viittasivat siihen, että hallitukselle tulee vaikeuksia. Neuvostoliiton lähettiläs Lebedev lähti Helsingistä Moskovaan niin ettei käynyt jäähyväiskäynnillä ulkoministerin luona. Tämä oli huolestuttava oire suhteiden huonontumisesta. Kekkonen oli tyytymätön hallituksen toimintaa. Kekkonen ilmoitti Maalaisliiton eduskuntaryhmälle, että tilanne on muodostunut niin vaikeaksi, että jo sitä ei saada nopeasti ratkaistuksi niin hän on valmis eroamaan. Kekkonen oli antanut hallituksen kaatamisen Virolaisen tehtäväksi. Tämä tuli selväksi ulkoministeri Johannes Virolaiselle, joka jätti eronpyyntönsä ja samana pivänä jätti koko hallitus eronpyyntönsä. Näin päättyi yöpakkashallituksen tarina.

Kriisi laukeaa

Neuvostoliitto ei hyväksynyt sinipunahallitusta. Neuvostoliittolaisilla oli erittäin vakavia epäilyjä sosiaalidemokraatteja kohtaan. Tämän paineen alla hallitus hajosi ja muodostettiin uusi neuvostomyönteinen hallitus. Kekkosen neuvottelut olivat tässä kriisissä keskeisessä asmassa. Kekkonen matkusti Leningradiin ja tapasi siellä pääsihterri Hrutshevin ja herrat totesivat, ettei Suomen ulkopolitiikka muutu. Neuvostoliitto ei voinut hyväksyä sitä, että suurin puolue SKDL jätetään oppositioon yksin. Neuvostoliitto katsoi sen rauhansopimuksen rikkomiseksi. koska sopimus kieltää demokraattisten voimien diskriminoinnin.

Kemin kapina

Kemin kapinana tunnettu tapahtuma kuvaa hyvin ajan henkeä, virkamiestoimintaa ja hyvä veli-järjestelmää Suomessa. Kemin kapina on myös osoitus erikoisesta kolmikantatyöskentelystä.

Keväällä 1948 ja osittain talvellakin liikkui voimakkaita huhuja vallankaappausvalmisteluista maassa. Näissä huhuissa puhuttiin vallankaappausvalmisteluista ja toisaalta valtiollinen poliisi raportoi kuukausiraporteissaan maassa liikkuvista vallankaappauspuheista. Kommunistit suunnittelivat YYA-sopimuksen ratkaisevan käsittelyn yhteydessä suurta mielenosoitusta Helsinkiin. Presidentin esittelyssä presidentti Paasikivi antoi eron sisäministeri Leinolle, vaikka tämä ei ollut sitä pyytänytkään.

Kemi-yhtiön palkat

Kemi-yhtiön palkat olivat palkkojen liukumisten johdosta nousseet vuosina 1947-48 varsin voimakkaasti. Tämä kohoaminen oli tapahtunut erityisesti sellutehtaan lastaajien ja varastomiesten sekä sellupuiden maalle nostajien palkoissa. Sosiaali- ja terveysministeriön tarkastuksen mukaan palkat olivat liian korkeat. Se antoi yhtiön hallitukselle tehtävän saattaa palkat oikealle tasolle. Lähtökohta sosiaali- ja terveysministeriön toiminnalle oli työnantajapuolen lähettämä kirje. Urakkapalkkauksessa olleet sellun lastaajat ja varastomiehet siirrettiin tuntipalkkaukseen, mikä merkitsi noin 30-40 prosentin ansiotason laskua. Seurauksena olivat laajat lakot. Voimakkaan lakkoliikkeen aloittamista Kemissä edistivät uhkaava mieliala ja kireät välit eri tahojen kesken. Odotettiin ikään kuin ukkosen purkautumista.

Elokuun 18. päivänä 1949 Kemin lakot saavuttivat suurimman laajuutensa. Kaikkiaan noin 5000 henkilöä oli lakossa. Eri työpaikoilla jatkui kiihotus. Pääluottamusmies Kalle Kurkinen puhui voimakkaasti lakon puolesta ja rikkureiden poistamisesta työmaalta. Hän tehosti puhettaan kertomalla, että rauhansopimuksella oli rajoitettu Suomen armeija 33 000 mieheen ja SAK:laisia on noin 400 000. Armeija nujerrettaisiin vaikka kiviä heittämällä.

Lakkolaisten kokous

Lakkolaisten kokous oli kutsuttu kokoon 18. päivä elokuuta 1949 klo 14 Karihaaran työväentalolle. Kokoukseen saapuneiden lakkolaisten määrän arvioitiin olleen 2000 – 3000. Kokouksessa kiihotettiin mieliä. Kovaäänisellä annettiin selkeät ohjeet:
1. Mennään erottelutyömaalle joukolla
2. Heitetään erottelutyömaalla olevat rikkurit veteen.
Kansan Tahto kirjoitti, että erottelutyömaan Mustosta ei tarvitse heittää veteen, koska se on niin mukava mies. Marssin aikana komennettiin miehet eteen ja naiset taakse. Niinikään kehotettiin keräämään kiviä. Kulkue saapui vähitellen jonon muotoisena poliisien luo.

Tiedot tapahtumapaikalle ja sieltä ylimmälle johdolle kulkivat siten, että tapahtumapaikalla ne kerrottiin poliisitarkastaja Lampelalle, joka edelleen kertoi ne metsänhoitaja Pietikäiselle ja tämä puolestaan ne sisäministeri Simoselle. Palaute kulki päinvastoin tietenkin puhelimitse.

Poliisipäällikkö Huhtala kehotti väkijoukkoa pysähtymään kolme kertaa lain ja hallituksen nimessä ja pyysi väkijoukkoa hajaantumaan. Marssijoiden johtajat aloittivat kovan kiihotuksen. Niinpä eräs nainen kehotti hyökkäämään poliisin kimppuun, mutta muut poliisit estivät aikeen. Takana tulevat painoivat rivistöä eteenpäin. Hyökkäysmerkin antoi mies, joka pyöritti hattua pään päällä ja huusi: ” Päälle vaan ja eteenpäin”. Tuolloin väkijoukko oli aloittanut rynnäkön. Osa heitteli isokokoisia kiviä. Rynnäkköön osallistuneiden määrä lienee ollut 200-400 henkeä. Kamppailun alussa ammuttiin kaksi laukausta poliiseihin ilmeisesti tien toisella puolella olevien puiden takaa metsiköstä. Rynnäkön alkaessa Huhtala määräsi ottamaan pamput esiin ja hajottamaan väkijoukon. Yhteenotto oli varsin raju. Siinä lyötiin puolin ja toisin pamppujen läpi. Poliisi tehosti toimintaansa ampumalla pistooleilla varoituslaukauksia. Vasta konepistooleilla ilmaan ampuvien poliisien tuli sai rynnäkön loppumaan. Se johtui ilmeisesti siitä, että joukossa oli paljon rintamalla olleita miehiä, jotka tiesivät, mikä peli puhuu.

Useita uhreja

Tässä vaiheessa Anni Kontiokangas oli jäänyt Eino Matalan auton alle. Pakomatka-vaiheen alussa Felix Pietilä tapasi matkansa pään. Oltuaan yhteenotossa erään poliisin kanssa, poliisi oli juuri lyönyt häntä joko osuen tai osumatta kun laukaus ammuttiin. Kemin lakon aikana sattuneista lainrikkomuksista laitettiin syytteeseen 127 henkilöä. Jutun syytetyistä 97 rangaistus oli vuoden ja neljän kuukauden kuritushuonerangaistus. Kekkonen junaili armahdusesityksen läpi varsin nopeasti hallituksen iltakoulussa 28.3.1950.

Lähes ensi toimenaan Kekkonen pääministerinä puuttui kesän 1949 Kemin lakkomellakoista syytettyjen asemaan ja antoi lakiesityksen heidän armahtamisestaan. Pikavauhtia hän ajoi kantansa läpi ministeriössä, taivutti Paasikiven puolelleen, ja niin esitys voitiin antaa 28.3.1950 järjestetyssä ylimääräisessä esittelyssä. SKDL oli vaatinut jo hallitusneuvotteluiden aikana yleistä armahdusta Kemin mellakoissa syytetyille. Sosiaalidemokraattisessa lehdistössä päätös nähtiin hallituksen kumarrukseksi äärivasemmalle.

Armahdusesityksen jälkeen äärivasemmalta tuleva kritiikki oli selvästi lievempää, kirjoittaa Juhani Suomi kirjassaan Kuningastie.

Vaaran vuodet?

Niin sanotut vaaran vuodet eli ajanjakso 1945-1948 on aihepiiri, josta on aika paljon kirjallisuutta. Aihetta ovat käsitelleet eri näkökulmista muun muassa Tuomo Polvinen, Osmo Jussila, Jukka Nevakivi, Herbert Beyer-Thoman ja Kimmo Rentola. Nyt on ilmestynyt Jukka Seppisen uusi kirja Vaaran vuodet?

Teheranin konferenssi

Suomen asia oli esillä kolmen suuren kokouksessa 1.12.1943 Teheranissa. Yhdysvaltain presidentti Franklin Roosewelt totesi haluavansa edistää kaikin tavoin Suomen irrottamista sodasta. Se liittyi Suomen nauttimaan laajaan arvonantoon länsimaissa. Talvisota vain vahvisti tässä mielessä Suomen asemaa läntisessä maailmassa.
Marsalkka Stalin ei voinut kieltäytyä keskustelemasta Suomesta. Stalin oli todennut, että Venäjällä ei ollut mitään suunnittelmia Suomen itsenäisyyden suhteen, ellei Suomi käyttäytymisellään pakottaisi siihen. Roosewelt halusi Viipurin jäävän Suomen puolelle, mikä helpottaisi rauhan tekoa. Tähän Stalin torjui tämän. Stalin sanoi, että Suomi ei ole ilmoittanut mitään irrottautumisesta Saksasta. Tämä osoitti sen, että Suomella ei ole vakavaa halua keskusteluihin.
Stalin piti kiinni sotakorvauksista. Vahingot olivat Stalinin mukaan 1 200 miljoonaa dollaria. Stalin vaati Petsamon pysyvästi Neuvostoliitolle. Stalin rakensi Suomen tulevaisuutta Paasikiven varaan. Stalin joutui taipumaan lännen tahtoon. Suomen itsenäisyys oli säilytettävä.

Läpimurto Kannaksella ja välirauha

Puna-aremijan läpimurto 9.6.1944 alkaneessa suurhyökkäyksessä perustui yllätykseen ja voimien keskittämiseen. Seppinen toteaa kirjassaan, että armeijan kestäminen Tali-Ihantalassa oli välttämätöntä, vaikka koko taistelu oli seurausta armeijan johdon virheellisestä tilannearviosta keväällä 1944. Suomen voimin olisi puna-armeijan strateginen isku kesäkuussa 1944 Karjalan Kannaksella pitänyt kyetä torjumaan paljon ennen Viipuria. Joukot olivat täysin väärin sijoitettuja kesäkuun alussa. Miehitys olisi johtanut samaan lopputulokseen kuin kaikissa niissä maissa, joissa puna-armeija oli päässyt miehittäjän asemaan.
Aseiden vaiettu syyskuussa 1944 ja rajan palauduttua vuoden 1940 tasolle eräin lisämenetyksin Suomessa alkoi erilaisen ulkopolitiikan kausi.

Neuvostomieliset nousevat valtaan

Sodan päättyminen merkitsi huomattavaa muutosta Suomen asemassa ja uusia johtohenkilöitä. Littoutuneet, niin Neuvostoliitto kuin länsiliittoutuneet , alkoivat vaatia uusia kasvoja Suomen politiikkaan, Vain Paasikivi ja Mannerheim kykenivät jatkamaan, joskin eri syistä. Mannerheimin arvovalta oli liian suuri hänen syrjäyttämisekseen. Paasikivi oli ansainnut Stalinin luottamuksen.
Suomi-Neuvostoliitto seuran uudelleen perustanut kokous pidettiin 15.10.1944 Helsingissä, ja sen puheenjohtajana toimi kunniapuheenjohtajaksi valittu valtioneuvos J.K. Paasikivi. Seuran johtoon tuli Paasikiven lisäksi Urho Kekkonen, Åke Gartz, Ralf Törngren, Mauno Pekkala, Reinhold Svento ja Yrjö Leino.
Juho Kusti Paasikivestä tuli pääministeri 17.11.1944. Hänestä oli tullut neuvostotuella ainut pääministeriehdokas. Mannerhiemikään ei voinut nousta Paasikiveä vastaan. Mannerheim ei aluksi suostunut nimittämään hallitusta, jossa oli yhden ministerin kommunistinen edustus. Mannerheim taipui Paasikiven nousuun ja kommunistien hallitussalkkuun. SKP:n Yrjö Leino astui hallitukseen. Urho Kekkonen sai hallituspaikan ja häenstä tuli oikeusministeri.

Urho Kekkonen nousee esiin

Erityisen tärkeä tapaaminen oli oikeusministeri Urho Kekkosella hänen omasta pyynnöstään 13.2.1945 järjtetty tapaaminen Zdanovin kanssa. Kekkonen esittäytyi Zdanoville ja kertoi edustavansa radikaalia porvaristoa ja haluavansa selvittää edellytyksiä "sellaiselle poliittiselle suuntaukselle, joka parhaiten edistäisi Suomenja Neuvostoliiton välisiä hyviä suhteita. Tällainen puhe miellytti Zdanovia. Juhani Suomen mukaan tuo keskustelu Kekkosen ministerikauden tärkein keskustelu.
Pelon ilmapiiri vallitsi Suomessa. Miehitysuhka vahvisti sitä, vaikka se ei todellisuudessa olut vaihtoehto. Asekätkentäjutun paljastuminen aiheutti voimakkaita tunteita neuvostoliitolaisissa, mutta se sisälsi myös viestin siitä, että Neuvostoliito saisa varautua vastarintaan, jos se yrittäisi miehitystä. Sissisota olisi todennäköinen seuraus. Suomessa oli runsaasti kokeneita sotilaita.

J.K.Paasikivi osoittautui valtaan noustuaan laillisen yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäjäksi. Vaikka Paasikivi esti Suomen liittymisen Marshall-apuun vuonna 1947, moni muu tekijä osoitti hänen peruspyrkimyksensä suunnan. Onnistunut ja Suomelle erittäin tärkeä luottojen hankkiminen Yhdysvalloista oli taitavan politiikan tulosta. Liittyminen Gattiin vuonna 1949 oli tässä mielessä tärkeä etappi tiellä kohti läntisiä markkinatalouden verkostoja. Kommunistit eivät onnistuneet vyöryttämään ammattiyhdistysliikettä. Kommunistien haltuun joutuneen Valtiollisen poliisin eduskunta lakkautti ja perusti Suojelupoliisin. Paasikivi siirsi SKP:n (SKDL:n) oppositioon eduskuntavaalien jälkeen kesällä 1948. Se oli lopullinen niitti valtahaaveille pitkäksi aikaa. Oppositiovaellusta kesti 18 vuotta.

Stalin hyväksyi asetelman, vaikka saattoikin antaa Savonenkoville tammikuussa 1948 ohjeita Suomen sitomiseksi Neuvostoliittoon. Yya-sopimus oli syntymässä. Hyväksyessään supistetun ja Suomelle räätälöidyn yya-sopimuksen Stalin tosiassa luopui kansandemokratiatavoitteestaan Suomessa. Vuodet 1944-1950 olivat silti todella vaikeita vuosia kokonaisuutena asiaa arvioiden. Vaaran vuodet-termiä ei voi liittää yksinomaan ideologiseen uhkaan, vaan myös taloudelliseen kestämiseen. Alttius kommunismille oli vähäistä koko Suomessa. SKP ei ollut yksin todellinen uhka ilman Stalinin tukea tilanteessa, jossa Suomen armeija asettui laillisen yhtteiskunnan puolustamiseen. Täytyy muistaa, että Suomessa oli sodan kokeneita asekuntoisia mieihä kuitenkin n. 500 000. He eivät muistuttaneet Neuovstoliittoa ihannoineita vasemmistoradikaaleja missään suhteessa.
Ei-kommunistisen Suomen hyvän yhteistoiminnan vuoksi SKP jäi heikoksi eikä edennyt tavoitteissaan. Suomalaisten merkittävä enemmistö oli länsimaisen yhteiskunnan kehittämisen kannalla. SKP:n toiveikkaat rapostit Moskovaan olivat vailla todellisuuspohjaa.

Suomettumisilmiön perusta

Paasikivestä tuli kanava, jolla virallisen Suomen myöntyväisyys Neuvostoliittoa kohtaan lisääntyi merkittävästi sotien jälkeen. Paasikiven myöntyväisyys näkyi muun muassa siinä, että Suomen keskeiset poliittiset paikat täyttyivät ns. rauhanopposition jäsenistä. Oleellinen tekijä Suomen uudessa poliittisessa todellisuudessa oli, että maan sisäpolitiikkaa pääsivät ohjaamaan ulkopuoliset voimat, toisin sanoen Neuvostoliitto. Merkittäville paikoille pääsi vain sopivat henkilöt. Uusi eliitti oli saanut asemansa Neuvostoliiton tuella. Kun Suomen oma poliittinen johto Paasikiveä ja Kekkosta myöten myötäili neuvostoproganda teesejä, alkoi tämä vuosien mittaan vahvistaa pohjaa jo sodan aikana alkaneelle ns. suomettumisilmiölle. Syntyi ristiriita poliittisen eliitin ja kansalaismielipiteen välillä. Suomen perusteeton syyllistäminen sotiin jätti syvät arvet Suomen kansan henkisiin rakenteisiin.
Neuvostoliiton tiedustelupalvelu pyrki saamaan omat miehensä suoraan ja jatkuvaan kontaktiin presidentin ja hänen lähipiirinsä kanssa. Neuvostoliiton etu samaistettiin Suomen eduksi.

Eduskuntavaalit ja politiikan uudet kasvot

Ensimmäiset sodan jälkeiset eduskuntavaalit pidettiin 17-18.3.1945. Paasikivi esitti eduskunnassa 31.1.1945, että poliittisten johtajien vaihdos on suurten muurosten yhteydessä välttämätöntä. Hän vaatikin, että henkilät, jotka olivat "maan etujen vastaiseen politiikkaan huomattavimmin vaikuttaneet, siistyisivät syrjään julkisesta elämästä. Paasikiven esittämä vaatimus herätti arvostelua. Paineiden noustua lopulta riittäviksi Ryti joutui eroamaan Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajan tehtävistä kesäkuussa 1945. Mannerheim myönsi hänelle eron 29.6.1945.
Eduskunta uudistui laajallarintamalla. Kaikkiaan 92 ensikertalaista tuli valituksi. SDP säilyi suurimpana puolueena 50 kansanedustajalla, Maalaisliitto sai 49 kansanedustajaa ja SKDL 49 kansanedustajaa. Eduskunta pysyi kuitenkin porvarienemmistöisenä.
Suursodan päättyminen nosti paineita presidentti Mannerheimia kohtaan. Hallitus käsitteli 30.1.1946 presidenttikysymystä. Oikeusministeri Kekkonen oli avainasemassa. Sotasyyllisyysasiassa päätettiin edetä Mannerheimin kahden kuukauden Portugalin matkan aikana. Ryti, Linkomies, Tanner ja muut syytetyt pidätettiin muutama tunti Mannerheimin lähdön jälkeen. Tuomiot julistettiin 21.2.1946. Tuomiot olivat äänestyksent tulos 8-7. Mannerehim jätti pian eroilmoituksensa eikä allekirjoittanut sotasyyllisyyslakia sairauteensa vedoten.

Suomi perustaa strategiansa talouteen

Suomi oli saanut Ruotsilta yhteensä 344,2 miljoonaa kruunua luottoa vuoden 1945 alkuun mennessä. Ruotsi sitoutui huolehtimaan siitä, että Suomen peruselintarvikehuolto toimii vallinneella tasolla vuoden 1945 sadonkorjuuseen saakka. Syksyn 1944 leipäviljantarve tuli Ruotsista. Suomi sai Ruotsista jälleenrakennuslainan turvin monia tuotannon kehittämiselle välttämättömiä tuotteita. Lisäksi sotakorvausteollisuuden tarvitsema teräs ja työstölaitteet tulivat Ruotsista.
Lisäluottojen tarve oli suuri vuoden 1945 lopulla. Suomi sai Brasiliasta 10 miljoonan dollarin lainan.

Sotakorvaukset päättyivät syyskuussa 1952. Pitkä urakka oli ohi. Vastiiketon vienti päättyi. Kaikkien suoritusten hinta nousi noin 570 miljoonaan dollariin eli yli kaksinkertaiseksi sovitusta, kun otetaan huomioon saatu noin 75 miljoonan sotakorvausten huojennus.

Stalin esti Suomen osallistumisen Marshall-apuun. Kommunistien aktivoituminen uhkaamaan länsimaista elämänmenoa Suomessa keskittyi erityisesti Mauno Pekkalan hallituskauteen 1946-48. Suomen taloudellinen avautuminen länteen vakautti yhteiskuntaa. Ruotsi ja Iso-Britannia olivat tässä tilanteessa Suomelle keskeisen tärkeitä tekijöitä.

SKP julkistti helmikuun alussa 1947 kansallistamista ja maareformia koskevat lakialoitteensa. SKP yritti saada sosiaalidemokraatteja mukana hankkeseen. Vasemmistovirtaus repi sosiaalidemokraattista puoluetta. Puolueesta erosi Sylvi-Kyllikki Kilpi ja Atos Wirtanen ja he liittyivät SKDL:n eduskuntaryhmään, josta tuli eduskunnan suurin. Poliittinen tilanne johti keväällä 1947 hallituskriisiin. Maalaisliitto veti 10.4.1947 ministerinsä hallituksesta ja hallitus jätti 11.4. eronpyyntönsä. Paasikivi esitti 5.5.1947 Pekkalan hallituksen jäämistä paikoileen, Paasikivi ei voinut sanoa, että se on välttämätöntä neuvostosuhteiden vuoksi. Mauno Pekkala peruutti eronpyyntösnä 21.5.1947. Presidentti Paasikivi puuttui valtioneuvoston istunnossa 15.8.1947 varsin voimakkaasti sisäpoliittiseen tilanteeseen ja kommunistien liikehtimiseen. Kritiikki Valpoa kohtaan kiihtyi.

Kekkosesta presidentti

Presidentinvaalitaistelu käynnistyi repivänä. Heti alusta alkaen siinä korostui koko kamppailua sittemmin hallinnut vastakkainasettelu; Kekkosen puolesta tai häntä vastaan. Kokoomus pyrki mustaamaan Kekkosta sellaisella voimalla, että on vaikea uskoa olevan kysymys kahdesta samansuuntaisesta puolueesta. Lehti uhrasi lähes yhtä paljon aikaa Kekkosen arvosteluun kuin Tuomiojan esillä pitämiseen. Kokoomuksen torjuntaprogandasuunnitelmaan sisältyi Kekkosen esittäminen julkisuudessa muun muassa "juopottelevana hotellitappelijana", kielitaidottomana nurkkakuntapoliitikkona" ja "hysteerisenä pyrkyrinä". Sylvi Kekkonen oli tarkoitus esitellä äänestäjille "kansainvälisesti tunnettuna kommnistien myötäjuoksijana". Vaikka nämä kohdat pyyhittiin yli suunnitelmasta, tuli juuri ne ja vastaavankaltaiset hallitsemaan kekkosvastaista agitaatiota. Uusi Suomi pyysi ilmoituksessaan lähettämään Kekkosta koskevia juttuja. Epäedullisia tietoja pyrittiin löytämään nimenomaan Kekkosen toiminnasta. Etsivässä Keskuspoliisissa sekä hänen kannanotoistaan sota-aikana ja vaaran vuosina. Kun siinä ei kovin onnistuttu nousivat päällimmäisiksi alkoholin käyttö ja naisseikkailut.

Lyhyessä ajassa Kekkoselle luotiin ikuinen sukupuoliatleetin maine. Yhden jos toisenkin tuttavapiirissä paljastui naisihmisiä, jotka selvästi muistivat joutuneensa Kekkosen ahdistelujen kohteeksi. Jutut levisivät suusta suuhun ja paranivat kaiken aikaan. Innokkaimpina levittäjinä olivat "uhrit" itse; huomion kohteena oleminen kun hiveli miellyttävästi itsetuntoa. Kekkosta vastaan kehiteltiin vuoden 1955 kuluessa halventavia vitsejä sekä lämmiteltiin uudelleen vanhoja huhuja. Niistä suosituimpiin kuului kulunut väite, että Kekkosen kolmen vuoden takainen nk. suolistosolmu olikin todellisuudessa ollut puukonpisto, joka oli syntynyt Kekkosen ja Kalle Kaiharin kiistellessä naisesta. Sensaatio Uutisten nimellä julkaistu lehdykäinen erikoistui Kekkosen mustamaalaamiseen. Lehdessä oli mm. seuraavia otsikkoja: "Kekkonen tappeli ministerin kanssa", "Kekkonen sammui lattialle pääministeri Hedtoftin hautajaisten jälkeen", "Kekkonen nukahti hotellin hissiin", "Ministerillä oli oma bordelli Meilahdessa. Kekkonen innokas asiakas", "Rakastunut Kekkonen häiritsee naapureita", "Kekkonen vietiin poliisiasemalle, Täysjuovuksissa ruotsalaisessa suurhotellissa", Kekkosen luovuttava presidenttiehdokkuudestaan. Hotellitappelut jatkuvat: raahasi naista korvarenkaista".

Kekkosen elämäntapojen ohella oikeiston kritiikki kohdistui hänen talous- ja ulkopolitiikkaansa sekä väitettyyn yhteistyöhn kommunistien kanssa. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti esitettiin häpeänäytelmänä, jossa konnina häärivät Kekkonen ja Hertta Kuusinen. Selvästi Kekkosta vastaan asettui maan suurin päivälehti ja mielipidevaikuttaja Helsingin Sanomat. Myös Maalaisliiton piirissä oli joukko nimekkäitä, jotka pystyivät horjuttamaan Kekkkosen ehdokkuuden uskottavuutta. Tähän Kalliokosken ympärille ryhmittyneeseen joukkoon kuuluivat muiden muassa Juho Koivisto, E.M. Tarkkanen, T.N. Vilhula, Jalo Lahdensuo, Kalle Kirra, Touko Luostarinen ja Eino Isohanni.
Kekkosen tultua nimitetyksi Maalaisliiton ehdokkaaksi Paasikivi viestitti sekä SDP:n että Kokoomuksen suuntaan Kekkosen olevan hänen mielestään päätään pitempi muita presidenttikandidaaatteja ja kaiken lisäksi parempi myös venäläisiin nähden. Alli Paasikiven mukaan Kekkonen oli ainoa, jonka kanssa Juho Kusti saattoi "keskustella"; muiden kanssa hän "vain puhui".

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen....

Valitsijamiesvaalit suoritettiin 16-17.1.1956. Kekkonen sai 88 valitsijamiestä. Fagerholmin vaaliliitto sai 72, Tuomiojan 57, Kilven 56, Törngrenin 20 ja Rydmanin 7 valitsijamiestä. Valitsijamiesvaalien ja varsinaisen vaalitoimituksen välisiä viikkoja leimasi silmiinpistävä poliittinen aktiivisuus. Kekkosen lähipiirissä lähdettiin siitä, että tämän valinnan ehdottomana edellytyksenä oli saatava SKDL kannattamaan häntä ratkaisevassa äänestyksessä. Puuttuvat seitsemän ääntä uskottiin saatavan kansanpuolueelta ja RKP:n viljelijäsiiveltä. Helmikuun alussa uskottiin ääniä olevan saatavissa 156. Samanaikaisesti liikkui huhuja Tannerin nostamisesta mustaksi hevoseksi. Viestit Tannerin paluusta herättivät levottomuutta myös Moskovassa. Neuvostoliittolaiset korostivat Leskiselle, että Tannerin nimea "pidetään" yhä mustana lehtenä neuvostoliittolaisten silmissä". Eikä Fagerholm ollut heidän mukaansa paljon parempi. Paasikiveä pyrittiin saamaan vielä tässä vaiheessa ehdokkaaksi jatkamaan presidenttikauttaan. Toisella kierroksella Fagerholm sai 114 ääntä, Kekkonen 102 ja Paasikivi 84 ääntä.

Ennen kolmatta kierrosta kokoomuslaisista kolme oli päättänyt antaa äänensä Kekkoselle, mutta päätettyä pysyä yhtenäisenä hekin taipuivat kannattamaan Fagerholmia. Samoin kävi RKP:ssä. Maalaisliiton keskuudessa tunnelma ennen kolmanteen äänetykseen käymistä oli kaamea. Kansanpuolueen taholta oli saatu kuulla, että ryhmät äänet tulisivat jakaantumaan. Yhtä ääntä odoteltiin Korsbäckiltä tai Hollstenilta. Yksi ääni tunti siltikin puuttuvan. Tulos ratkesi vaalitilaisuuden kestettyä runsaat kuusi tuntia. Leskinen luetteli Kekkosen nimen 151 kertaa ja eduskunnan istuntosali puheksi äänten kohinaan. Lehteriltä alkoi kuulua aplodeja. Kekkonen katkaisi hälyn lyhyeen voimakkailla nuijaniskuilla. Vaalitilaisuuden jälkeen Kekkonen kiusoitteli Leskistä siitä, että tämä oli pitänyt elämänsä parhaan puheen.

Fagerholmin kannattajat eivät millään voineet hyväksyä sitä, että tämä lopulta hävisi kahdella äänellä. Viha kohdistui Kekkosta äänestäneisiin "pettureihin". Muun muassa Margit Borg-Sundman sylkäisi Kekkosen kannattajaksi epäiltyä Korsbäckiä kasvoihin. Hetemäki ärhenteli "saatanan kommunisteille". Julkisuudessa alkoi tuon ratkaisevan äänen antajan etsintä. Varsinaista nimeltä mainittua ratkaisijaa ei kuitenkaan löytynyt. Kekkosen vakiinnitettuaan asemansa presidenttinä hänen äänestäjikseen ilmoittautui niin monta Fagerholmin kannattajaa, että äänestysnumeroiden olisi pitänyt olla tyystin toisenlaiset. Todennäköiseltä vaikuttaa, että SDP:n riveistä Penna Tervo oli ratkaisevan äänen antaja. Siihen viittaa poikkeukselliset huomionosoitukset, joilla presidentiksi valittu Kekkonen kunnioitti pian vaalien jälkeen auto-onnettomuudessa menehtynyttä Penna Tervoa. Ratkaisevan äänen antajaksi on ilmaantunut niin monta henkilöä, että teoria viimeisestä äänestä on hiekalle rakennettu.

Yleislakko

Kekkosen virkaanastujaispäivänä 1.3.1956 alkoi yleislakko. Kekkosen vastustajat kutsuivat sitä vahingoniloisesti Kekkosen kruunajaisiksi. Yleislakko oli paha enne Kekkosen ajan sisäpoliittiselle tulevaisuudelle. Vt. pääministeri Viljami Kalliokoski puhui presidentinlinnan valtiosalissa valtioneuvoston puolesta eroavalle ja virkaan astuvalle presidentille. Hän sanoi pitävänsä vilpittömästi isänmaan ystävänä. Se mitä Kalliokoski lausui uudesta presidentistä ei koskaan tullut julkisuuteen nauhoituksessa sattuneen teknisen häiriön vuoksi.

Lakko oli koetinkivi K.A. Fagerholmin hallitukselle, jonka opetusministerinä oli Johannes Virolainen, maatalousministerinä Martti Miettunen, valtionvarainministerinä Aarre Simonen, puolustusministerinä Emil Skog, kauppa- ja teollisuusministerinä Kauno Kleemola, ulkoministerirnä Ralf Törngren. Eduskunnan puheenmieheksi valittiin V.J. Sukselainen. Lakkotoimikunta julisti 3.3. Shellin, Gulfin ja Unionin bensiinivarastot ja jakelupisteet lakkoon. Lakkotoimikuntaan kuuluivat SAK:n entinen puheenjohtaja Antikainen, 2. puheenjohtaja Rantanen sekä järjestösihteeri Järvelä ja jäseninä Keijo Liinamaa ja Olavi Lindblom. 16.3. järjestettiin koko maassa lakkokokouksia. Leskinen puhui jopa poikkeustilan julistamisesta ja vaati puolueen puolelta solidaarisuutta SAK:ta kohtaan. SAK:n piirissä arvosteltiin hallitusta ankarasti. Koko maan tuotantoelämä lamaantui. Lakkolaisia oli n. 450 000. Lakko kesti 19 päivää. SAK ja STK hyväksyivät halliituksen välitysehdotuksen 18.3.1956. Taustana vuoden 1956 yleislakolle oli sota-aikana luodun säännöstelyjärjestelmän päättyminen.