lauantai 22. lokakuuta 2011

Viimeinen taistelu ja valuuttavarannon ehtyminen syyskuussa 1992


















Marraskuun 1991 devalvaation seurauksena korot laskivat pari prosenttiyksikköä, mutta vain väliaikaisesti. Jo huhtikuussa 1992 devalvaatio-odotukset voimistuivat uudelleen ja korot alkoivat nousta. Hallitus vastasi markkinoiden paineisiin päättämällä kireissä tunnelmissa uudesta kriisipakeitsta huhtikuussa 1992. Presidnetti Koivisto astui esiin tukemaan hallituksen ja keskuspankin politiikkaa. Hän piti valittua linjaa ankarana, mutta ainoana mahdollisena.

Kevään 1992 aikan korostui näkemys, että vaihtotaseen tasapainottaminen ja valuuttakurssin puolustus edellyttivät finanssipolitiikan kiristämistä. Suomen Pankin pääjohtaja Kullberg kritisoi tässä yhteydessä julkisesti hallitusta päättämättömyydestä. Pääministeri Aho reagi tiukkasävyisesti Kullbergin kritiikkiin. Julkinen kiistely pääministerin ja keskuspankin pääjohtajan välillä johti lopulta Kullbergin eroon, kun kävi selväksi, että presidentti Koivisto tuki asiassa pääministeriä. Kullbergin seuraajaksi nimitettiin Sirkka Hämäläinen.

Hallitus teki kevään ja kesän aikana näyttäviä päätöksiä suurista menojen leikkauksista. Ne aiheuttivat runsaasti kritiikkiä opposition ja ay-liikkeen keskuudessa, mutta eivät kuitenkaan riittäneet rauhoittamaan markkinoita. Tuotannon pudotus jatkui, verokertymä supistui ja yhä suurempia summia tarvittiin työttömyyskorvauksiin ja pankkitukeen. Markkinat päättelivät, ettei ilman uutta devalvaatiota voida selvitä.

Samaan aikaan koko eurooppalainen valuuttajärjestelmä oli ajautumassa kriisiin ja tämä heijastui myös Suomeen. Itse asiassa eurooppalaisen järjestelmän kriisi eli EMS-maiden valuuttojen kinteiden vaihtokurssien murtuminen alkoi Suomessa, vaikka Suomi ei muodollisesti ollut EMSin (European Monetary System) eikä siten ERMinkään (Exchange Rate Mechanism) jäsen. ERM antoi mukana oleville jäsenilleen ainakin teoriassa muidne jäsenmaiden keskuspankkien tuen.Suomen markan ecu-kytkentä vuosina 1991-92 oli kuitenkin yksipuolinen eikä muilla olllut velvoitteita tukea markan kurssia.

Eurooppalaisen valuuttakurssijärjestelmän heikoin lenkkin oli siis pahan vaihtotaseongelman kanssa taisteleva Suomi, ja koko järjestelmän kriisi alkoi Suomessa loppukesällä 1992. Keväällä tehdyt valtion menojen säästöpäätökset eivät enää auttaneet, vaan markkinat tulivat yhä hermostuneemmiksi. Hyviä talousuutisia ei kuulunut. Päinvastoin pankkijärjetelmä alkoi horjua ja valtion talouden tila alkoi näyttää lähes epätoivoiselta, kun pahimmat alijäämäarvioti alkoivat lähestyä 100 miljardia markkaa. Suuret pörssiyhtiöt julkaisvat tappiollisia tuloksia ja pienempiä yrityksiä kaatui koko ajan. Työttömyyskin alkoi rakettimaista nousuaan.

Elokuussa 1992 Suomen Pankki kävi viimeisen taistelun kinteän valuuttakurssin puolesta. Aiemmin kesällä Suomen Pankki oli sopinut ulkomaisista tukiluotoista, jotka olisivat käytettävissä tiukan paikan tullen Markkinoilla alettiin puhua, että ”Otto tulee apuun”. Oton eli Saksan Bundesbankin apu ei kuitenkaan riittänyt, vaan Suomen markka päästettiin kellumaan 8. syyskuuta valuuttavarannon heikettyä. Tosin tukiluottoihin ei turvauduttu kovin suuressa määrin, joten tämä kortti jäi loppuun asti katsomatta. Ruotsin esimerkki osoitti pari kuukautta myöhemmin, että mittavatkaan tukiluotot eivät riitä, silloin kun usko valuuttaan markkinoilla loppuu, vaikka niiden avulla taistelua voidaan kyllä pitkittää.

Suomesta alkanut valuuttamyllerrys siirtyi pian muihin maihin. Italia devalvoi 13. syskuuta ja päästi valuuttansa kellumaan 17. päivänä. Englanti laski punnan kellumaan 16. ja Espanja devalvoi ja rajoitti pääomaliikkeitä 17. syyskuuta. Ruotsi sinnitteli pitkään, mutta antoi lopult periksi 19. marraskuuta ja Portugali seurasi 22. marraskuuta. Näin Euroopan heikot valuutat kaatuivat, heikoin niistä ensimmäisenä. Pitkään jatkunut inflaatioero ja vaihtotaseen vaje – talouden fudamentit – eivät näissä maissa yksinkertaisesti olleet sopusoinnussa kiinteän kurssin tavoitteen kanssa. Myös Ranska oli pitkään vaikeuksissa mutta selvisi lopulta ilman devalvaatiota, osittain paremman vaihtotasetilanteen ja soittain Saksann keskuspankin tuen vuoksi.

Kellutuksen jälkeen korot alkoivat Suomessa laskea, tosin monen mielestä liian hitaasti. Esimerkiksi Is-Britanniassa ei olut ulkomaista velkaa ja siellä toimittiin tässä suhteessa nopeammin: Englannin keskuspankki laski lyhyitä korkoja ripesäti 16:sta 6:een prosenttiin heti punnan kelluttamisen jälkeen. Englannin talous kääntyikin nopeampaan nousuun kuin Ranskan, joka jatkoi sisuskaasti vahvan frangin politiikkaansa. Maat toimivat itse asiassa samalla tavoin kuin 1930-luvulla, jolloin Ranska jäi kultakaantaan vuoteen 1937 asti Englannin irrottauduttua siita jo vuonna 1931.

Suomen Pankki oli Englannin keskuspankkia varovaisempi: se pyrki jarruttamaan valuuttakurssien nousua eli markan heikkenemistä korkopolitiikallaan. Keskuspankki lopetti korkojarrutuksen vuoden 1993 alussa ja antoi korkojen ja markan arvon laskea. Alimmallaan lyhyet korot olivat keväällä 1994, jolloin kollmen kuuukauden Helibor oli alle 5 %. Lyhyet korot pysyivät kuuden prosentin tuntumassa vuoteen 1996, jolloin ne yhdessä eurooppalaisten korkojen kanssa laskivat lähelli kolmea prosenttia.

Vuoden 1993 aikana valuutan heikkeneminen loppui, ja markka alkoi jälleen vahvistua. Vuoden 1995 loppuun mennessä markka oli nimellisesti painunut palautunut kellustmista edeltänelle tasolle. Koska hinta- ja palkkainflaatio oli jäänyt muita maita hitaammaksi, markka oli kuitenkin realiisesti devalvoitunut kolmen vuoden aikana merkittävästi. Kilpailukyky oli vuoden 1995 lopussa siis oleellisesti parempi kuin ennen kellutusta.

Markan vahvistumiseen liittyi vuosina 1994-95 lyhyiden korkojen nousu Saksan yläpuoelelle. Suomen Pankki nosti varovaisesti lyhyitä korkoja samaan aikaan, kun Bundesbank alensi omia korkojaan. Korkoero lisäsi Suomen markan houkuttelevuutta sijoituskohteena ja johti markan revalvoitumiseen suhteessa lähes kaikkiin muihin maailman valuuttoihin vuoden 1995 aikana. Siten erässä mielessä palattiin takaisin vahvan markan politiikkaan. Syynä kireään rahapolitiikkaan oli talouden ylikuumenemisen ja inflaation pelko. Erityisesti ansiotason ripeä nousu vuodenvaihteen 1994-1995 liittokohtaisten palkkasopimusten seurauskena loi odotuksia inflaation olennaisesta kiihtymisestä. Suomen Pankki antoi korkojen alentua uudelleen vasta vuoden 1996 aikana, kun oli käynyt selväksi, että inflaatio ei ole uhkaamassa.

Pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/

Lähdeaineisto Jaakko Kiander Pentti Vartia Suuri Lama ISBN 951-628-262-X

Ei kommentteja: