SKOP:n ja säästöpankkiliikkeen tuhosta on kirjoitettu ja puhuttu niin paljon, että käsittelen tästä surullisesta tarinasta vain joitakin pääkohtia ja ennen kaikkea asioita, jotka liittyvät Suomen Pankin ja SKOP:n suhteisiin. Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun Matti Ali-Melkkilä vuonna 1985 valittiin SKOP:n ja Suomen Säästöpankkiliiton yhteiseksi pääjohtajaksi varovaisen ja konservatiivisen Matti Rankin jälkeen. Ali-Melkkilän johdolla ryhdyttiin nopeassa tahdissa laatimaan uutta kasvustrategiaa. Lähipiiristä löytyi innokkaita avustajia, mm. Christopher Wegelius ja erityisesti ylimielinen, itseluottamusta täynnä oleva Juhani Riikonen, joka lähivuosina tulisi osoittautumaan varsinaiseksi kasinotaitajaksi.
Säästöpankkiliike oli heidän mielestään jo liian kauan pysynyt vanhoilla, säästäväisyyden edistämisen linjoilla. Jo vuonna 1970 voimaan astunut uusi säästöpankkilaki antoi aivan uusia mahdollisuuksia, joita ei vielä ollut ymmärretty käyttää täysin hyväksi. Katsottiin, että varsinkin nyt vapautuvilla rahamarkkinoilla olisi syytä ryhtyä tositoimin kilpailemaan liikepankkien kanssa näiden perinteisillä aloilla. Päätettiin luodaan SKOP:sta eräänlainen ”merchant bank”, jonka välityksell pienetkin säästöpankit voisivat päästä mukaan suureen bisnekseen. Luultiin, että aggressiivinen markkinaosuuskilpailu luotonannossa antaisi sekä kasvua että kannattavuutta. Tämä ei kuitenkaan riittänyt uudessa toimintastrategiassa, sillä sijoitustoiminta osak- ja yritysmarkkinoilla kiinnosti kaikkein eniten.
Vakavaraisuutta tuskin kukaan ajatteli tässä vaiheessa muuta kuin ehkä kasvumahdollisuuksia lisäävänä tekijänä, sillä vuoden 1970 pankkilaeissa vakavaraisuusvaatimuset olivat vieä hyvin vaatimattomat, ja useat pankit ylittivät vaadittavat rajat selvästi. SKOP:ssa iikepankkina omien varojen piti ola vähintään 4 prosenttia sitoumuksista; säästöpankeissa, kuten osuuspankeissakin, riitti lain mukaan 2 prosenttia. Alhainen soliditeetti tulisi aikaa myöten olemaan säästöpankkien tuhon yksi syy. Kaiken lisäksi vakavaraisuu laskettiin prosentteina ottolainauksesta eikä kuten sittemin vuoden 1991 pankkilaeissa lähinnä luotonannon ja riskinoton perusteella. Kun lisäksi säästöpankeilla ei varsinaisesti ole omistajia, jotka valvoisivat toimintaa, kävi kuten kävi useissa pankeiessa.
Ohjaavana ja jopa piiskaavana keskuksena toimi koko aja SKOP. Pian Ali-Melkkilän pääjohtajakauden alettua vuonna 1985 ensimmäiseksi valtauskohteeksi valittiin Helsingin Osakepankki. Tästä leikistä SKOP joutui vetäytymään häviäjänä, mutta hankittujen HOP-osakkeiden myynti Yhdyspankille tuotti lohduksi useita kymmeniä miljoonia markkoja voittoA.
Nyt oli päästy kasinopelissä hyvään alkuun. Huomattiin, että nurkanvaltaukset kannattavat, varsinkin kun useiden pörssiyhtiöiden markkina-arvo oli selvästi substanssiarvon alapuolella. Seuraava kohde jo syksyllä 1985 oli Tampella, monialayritys, joka niin kauan kuin mauistan oli kuulunut ehdottomasti ongelmallisimpiin suuryhtiöiden joukossa. Tässäkin – kuten HOP:n tapauksessa – Yhdyspankki ryhtyi ennen pitkää vastaiskuun, mikä oli melko yllättävää ottaen uomioon, että Tampella oli pitkään ollut Yhdyspankin suurimpia luottoriskejä. Ilmeiesti reviiriajattelu kuitenkin sai yliotteen. Kerrotaan, että vuotta myöhemmin, marraskuussa 1986 Yhdyspankki omisti Tampellan osakekannasta noin 37 prosenttia ja SKOP noin 22 prosenttia. Tässä vaiheessa tehtiin huomattava sopimus. Päätettiin vaihtaa osakkeita, jolloin SKOP mm. sai ostaa Yhdyspankin osuuden Teollistamisrahastosta, ja vastaavasti Yhdyspankki osti SKOP:n omistamat Sponsor Oy:n osakkeet.
Teollistamisrahasto oli perustettu vuonna 1954 lähinnä pienen ja keskisuuren teollisuuden investointien rahoittajaksi, ja omistajina olivat Suomen Pankki ja kaikki liikepankit. Säännnöstelyn aikana Teollistamisrahasto olikin paljon käytetty rahoituksen lähde. Noin puolet fundingista otettiin edullisian ulkomaisina luottoina, ja toisesta puolikkaasta vastasivat omistavat pankit, jotka ostivat Teollistamisrahaston markkadebentuureja hyvin alhaisella korolla. Tämän mallin mukaisesti toimittiin melko menestyksellisesti yli 30 vuotta, mutta säännöstelyn purkaminen veti TR:ltä jalat alta.
SKOP teki ehkä suurimman virheistää maaliskuussa 1987, kun se tarjoutui ostamaan Yhdyspankin kaikki Tampella-osakkeet kovaan hintaan. Eikä tämäkään riittänyt, vaan lisäksi oltiin valmiit ottamaan kaikki Tampella-luotot ja muut sitoumukset hoitaakseen. Yhdyspankissa huokaistiin helpotuksesta, eikä kaupan jälkeen oikein ymmärretty, että kaikki oli totta. Kaiken lisäksi ruvettiin panostamaan miljoonia, jopa miljardeja uusiin investointeihin, jotta Tampellasta tulisi mallikelpoinen ja tuottoisa yritys.
Tampellasta piti tulla SKOP:n lippulaiva. Se oli kuitenkin aivan liian iso pala SKOP:n kokoon nähden, mutta silloinen pankkilaki ei vielä selvästi kieltänyt tällaisia riskikeskittymiä. Niinpä pankkitarkastusviraston ylijohtaja Jussi Linnamo murisi jotain kielteistä kaupan johdosta, mutta ei voinut sitä estää. Sitä paitsi SKOP hajotti Tampellan osakeomistuksen eräille tytäryhtiöille ja alueellisille säästöpankeille, jotta keskittym ei tuntuisi niin tiiviiltä. Linnamon seuraajalle Jorma Arangolle, joka aloitti vuonna 1988, SKOP ja Tampella tulisivat sitten olemaan jatkuva huolenaihe, kuten Suomen Pankillekin.
SKOP:n into ei laantunut. Ostettiin voiton toivossa runsaasti tärkeimpien suomalaisyritysten osakkeita. Jotakin nurkkia voitiinkin markan varrella myydä, mutta suurin osa näistä osakkeista jäi SKOP:n omaan salkkuun ja ne myötävaikuttivat suureen tuhoon, kun kurssit laskivat ja yleinen alamäki alkoi.
Myös luotonannossa oltiin aktiivisempia kuin muut pankit. Ei ajateltu sitä, että laajeneminen tuo yh huonompia asiakkaita ja luottoja. Silloin kun jostakin toisesta pankista saada houkutelluksi itselle uusi asiakas, on useimmiten kysymys heikkokuntoisesta yrityksestä.
Varat suureen valloitusretkeensä SKOP hankki pääasiassa ulkomailta sekä myymällä omia sijoitustodistuksia kotimaisille pankkien välisille markkinoille. Kun Suomen Pankki keväällä 197 päätti ottaa käyttöön sijoitustodistukset, lähdettiin siitä, että kaikkien pankkien paperit ovat homogenisia ja samanhintaisia. Tämä osoittautui pian virheeksi, sillä SKOP verrattain pienenä pankkina ryhtyi pian melko röyhkeästi käyttämään sijoitustodistusmarkkinoita myymällä suhteellisesti ottaen paljon enemmän papereita kuin muut pankit. SKOP:n papereilla olisi ilmeisesti alunperin pitänyt olla korkeampi korko kuin muiden pankkien sijoitustodistuksilla, mutta alkuvaiheessa ei vielä ymmärretty SKOP:n suurta hätää. Myöhemmin tuli tilanteita, jolloin muut pankit, varsinkin KOP ja Postipankki, uhkasivat kokonaan hylätä SKOP:n todistukset. Rahamarkkinoiden toimivuuden turvaamiseksi Suomen Pankki joutui pari, kolme kertaa rauhoittamaan muita pankkeja viittaamalla keskuspankin lakimääräiseen velvollisuuteen turvata pulaan joutuneiden pankkien likviditeetti. Syyskuussa 1991 mitta oli kuitenkin täysi, ja Suome Pankki joutui ottamaan SKOP:n kokonaan haltuunsa.
Säästöpankkiliikkeen onnetonta kehitystä valvoivat Suomen Pankin johtokunnan jäsenenä Esko Ollila, johtaja Matti Vanhala ja käytännössö ennen kaikkea riskienseurantaosaston päällikkö Kaarlo Jännäri. Maan hallitus ei osoittanut minkäänlaista auttamisen halua. On hyvin mahdollista, että pääministeri Aho ja muut ministerit poliittiseen tapaansa ajattelivat, että hoitakott hommansa itse, kun ovat tällaisen sopan keittäneet.
Lähdeaineisto: Rolf Kullberg ….ja niin päättyi kulutusjuhla ISBN 951-0-21416-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti