Huhtikuun alussa 1988 Neuvosto-Viron niin sanottujen luovien liittojen johtokunnat pitivät yhteiskokouksen, jossa suorasukaisesti arvosteltiin yhteiskunnan epäkohtia ja neuvostotasavallan vanhoillisten johtoa, erityisesti Karl Vainoa, ja oltiin huolissaan kansallisesta kulttuurista. Huhtikuun puolimaissa syntyi suorassa televisiolähetksessä perustaa Neuvosto-Viroon demokraattinen kansanliike, perestroikaa tukeva kansanrintama Rahvarinne. Näin kommunistinen puolue, jolla oli vallan monopoli ja joka tulkintansa mukaan toimi yhteiskunnan suunnannäyttäjänä, sai rinnalleen kilpailevan uudistusliikkeen, joka kaiken lisäksi taitavasti ilmoitti tukevansa neuvostoimperiumin johtajan uudistuspolitiikkaa. Kansanrintamasta kasvoi nopeasti Neuvosto-Viron suurimittaisin kansanliike.
Uudistuspaineen kasvaessa puoluejohtaja Karl Vaino sai lähteä 16. kesäkuuta 1988. Hänen tilalleen nimitettiin Gorbatshovin tukema Neuvostoliiton Nicaraguan-suurlähettiläs Vaino Väljäs, jota uudistusmielisenä oli jo 1970-luvun lopula yritetty saada Neuvosto-Viron puoluejohtajaksi. Syksyllä 1988 myös ministerineuvoston puheenjohtaja Bruno Saul joutui eroamaan, ja hallituksen johtoon tuli kommunistisen puolueen uudistusmielinen ideologiasihteer Indrek Toome.
Virolainen yhteiskunta mursi vanhoja tabja mitä moninaisimmilla aloilla. Sisällisota-termi sai väistä vapaussodan tieltä, ja Molotovin-Ribbentropub salainen lisäpöytäkirja tuotiin ihmisten teitoisuuteen, kun historioitsija Heino Arumäe julkisti sen – ensi kertaa koko Neuvostoliitossa – ja kommenti sitä laajasti elokuun polimaissa 1988 Rahva Hääl- ja Sovetskaja Estonia-lehdissä. Kesän 1940 tapahtumista ei enää puhuttu spontaanina vallankumouksena ja vapaaehtoisena liittymisenä Neuvostoliittoon, vaan Viron miehityksenä ja pakkoliittämisenä. Stalinin-aikaisista vainoista ja kyydityksistä alettiin puhua avoimesti samoin kuin vuoden 1949 pakkokollektivoinnin väkivaltaisuuksista. Elokuussa 1988 perustettiin ensimmäinen ei-kommunistinen puolue, Viron kansallisen riippumattomuuden puolue ( Eest Rahvusliku Soltumatuse Partei, ERSP), joka jo tässä vaiheessa otti päämääräkseen Viron itsenäisyyden.
Viron ”laulava vallankumous” astui uuden askeleen, kun kansanrintama järjesti Tallinnan laulukentällä 11. syyskuuta 1988 suurtilaisuuden (Eestimaa laul), johon osallistui ehkä peräti 300 000 henekä. Puheenvuoroissa oli jo kuutavissa itsenäisyysvaatimuksia. Lokakuun alussa kansanrintama piti ensimmäisen kongressinsa, ja liikkeen johtoon valittiin muun muassa Tarton yiopiston journalistiikan opettaja Marju Lauritsin ja Edgar Savisaar. Ohjelmassaan kansanrintama ei ajanut Neuvosto-Viron eroa Neuvostoliitosta, vaan vaati osavaltiolle ”suvereniutta”, jolla kuitenkin ymmärrettiiin vain todellista autonomiaa liittovaltion yhteydessä. Helmikuun alussa 1989 Neuvosto-Viron korkein neuvosto hyväksyi kansanrintaman peruskirjan ja liike sai viralliset toimintaoikeudet. Syksyllä 1988 myös Latvian ja Liettuan neuvostotasavaltoihin oli syntynyt omat kansanrintamat.
Neuvosto-Viron korkein neuvosto hyväksyi 16. marraskuuta 1988 juistuksen Viron itsemäärämisoikeudesta (”suvereniudesta”. Sen mukaan Viron neuvostotasavalta ”on korkeimman lainsäädäntö-, toimenpano-, ja tuomiovallan haltija alueellaan”. Julistus ei tarkoittanut Neuvosto – Viron irtautumista Neuvostoliitosta, vaan siinä vaadittiin, että tasavallan asema Neuvostoliiton osana oli määriteltävä erityisessä liittosopimuksessa. Tällä kannalla oli myös kansanrintama. Suvereeniusjuistus merkitsi myös sitä, että Moskovassa säädetyt yleisliittolaiset lait tulevat Neuvosto-Virossa voimaan vasta kun oikeusvaltion korkein neuvosto on ne hyväksynyt.
Ensimmäistä kertaa jokin neuvostotasavalta oli vaatinut Neuvostoliiton perustuslain lupaaman suvereenien valtioiden liiton toteuttamista käytännössä. Neuvostoliiton korkeimman neuvoston presidiumi mitätöi suvereeniusjulistuksen, mikä synnytti Neuvosto-Viron ja Moskovan välille ratkaisemattomaksi jäävän perustuslakiriidan ja vei ne törmäyskurssille. Tukeakseen virolaisen kulttuurin ja viron kielen heikkeneviä asemia Neuvosto-Viron korkein neuvosto hyväksyi joulukuussa 1988 neuvostotsavallan perustuslakiin muutoksen, jonka mukaan viron kielest tuli Neuvosto-Viron valtionkieli, ja tammikuussa hyväkstyttiin erityinen kielilaki. Sen mukaan tasavallassa oli yksi valtionkieli, viro, ja vironkielisten oli viimeistään neljän vuoden kuluttua lain voimaantulosta voitava muun muassa asioida viranomaisissa äidinikielellään.
Helmikuun 24. päivänä 1989 vietettiin vanhaa itsenäisyyspäivää Tompealla näyttävin menoin: pääministeri, kansanrintaman johtajat, kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri ja arkkipiispa puhivat, sinimustavalkoinen lippu nostettiin Pikk Hermannin tornin huipulle, ja kuorot ja orksterit esiintyivät,
Yhä pitemmälle meneviä kansallisia vaatimuksia asettautui vastustamaan Neuvosto-Viron muukalaisväestön jyrkän siiven muodostama Interliike ( Interliikumine), joka järjestäytyi marraskuun lopussa 1988 ja sain tukea erityisesti neuvostotasavallassa olevien yleisliittolaisten surtehtaiden työläisiltä ja niiden johdolta. Seuraavan kevään kuluessa yltyneissä mielenosoituksissa Interliike uhkasi lakoilla ja katsoi Viron hyväksymien uusien lakien heikentävän kansallisen vähemmistön asemaa ja muun muassa viranomaisilta viron taitoa vaativan kielilain syrjivän epävirolaisia.
Lähdeaineisto Seppo Zetterberg Viron historia ISBN 978-951-746-520-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti