torstai 21. heinäkuuta 2011

Valuuttaa tulvii sisään – talous kuumenee



















Vuoden 1988 lopulla Suomen pankki joutui jälleen kerran peruskoron osalta suureen poliittiseen paineeseen. Valtionvarainministeri Erkki Liikanen oli aktiivisesti ollut mukana edesauttamassa tulopoliittista sopimusta, joka hänen mukaansa oli hyvin maltillinen. Hän oli mahdollisesti puoliksi luvannut koronalennuksen, jos sopimus menisi läpi. Ainakaan minun kanssani hän ei kuitenkaan ollut keskustellut siitä, Rolf Kullberg kirjoittaa. Syyskuussa olimme molemmat mukana lyhyellä matkalla Kuusamossa, jolloin hän pommitti minua koronalennusvaatimuksillaan. Saatoin todeta, että Liikanen näihin aikoihin oli hyvin stressaantunut ja kävi jopa ”ylikierroksilla”.

Kun monta kertaa vakuutettiin, että palkat todella nousisivat hyvin vähän, aloimme pankissa uskoa siihen. Annoin pankin puolesta jo syyskuussa lausunnon, jonka mukaan johtokunta olisi valmis esittämään peruskoron alentamista 0,5 prosenttiyksikköä edellyttäen, että vakautuslinja tulisi kaikilta olennaisilta osiltaan hyväksytyksi. Koronalennukset menevät aina helposti läpi pankkivaltuustossa ja poliittisissa piireissä yleensäkin. Niin kävi nytkin, ja peruskorkoa päätettiin alentaan vuoden 1989 alusta 8 prosentista 7,5 prosenttiin.

Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun kävi ilmi, että palkankorotukset olivat aivan toista luokkaa kuin alunperin oli uskottu. Ylikuumeneminen oli pahimmillaan ja pankkien luottoekspansio jatkui villinä. Tilanteen hillitsemiseksi piti keksi jotakin uutta ja tehokasta siitä huolimatta, että keinovalikoima oli oikeastaan käytetty loppuun. Esille nousi ajatus, että sovittaisiin pankkien kanssa, että nämä maksaisivat Suomen Pankille korottomia lisäkassavarantotalletuksia, ellei luotonannon kasvuvauhti alenisi etukäteen määrättyn uran mukaisesti. Onneksi pankit hyväksyivät idean ja ryhtyivät jarruttamaan luotonantoa. Näin tekivät kaikki muut paitsi säästöpankkisektori, joka näki tässä tilaisuutensa aavistamatta, että valittu tie tulisi johtamaan katastrofiin.

Toinen keino, joka nyt otettiin käyttöön oli revalvaatioa. Ulkomaista pääomaa alkoi taas virrata runsain määrin maahan, sillä luottamus Suomen kansantalouteen pysyi hyvänä. Pelkästään tammi-helmikuussa pääoman nettotuonti oli yli 7 miljardia markkaa, mikä oli selvästi enemmän kuin vaihtotaseen vajeen rahoitus vaati. Rahamarkkinoilla oli liikaa löysää. Oli pakko keksiä jokin keino markkinoiden kiristämiseksi. Peruskoron nostaminen olisi sopinut tilanteeseen ja oli periaatteessa yksi mahdollisuus, sill Suomen Pankki oli sitä alennettaessa jättänyt oven auki myös koron nostamiselle keväällä, mikäli taloudellinen tilanne sitä vaatisi. Alennuksen ehtona oli myös, että vakauttamissuositus tulisi tarpeeksi laajalti hyväksytyksi. Jo maaliskuussa peruskorko otettiin esille pankkivaltuusmiesten kanssa, mutta enemmistä ei kuitenkaan mmärtänyt, että kototus olisi voinut tulla kysymykseen näin pian alennuksen jälkeen.

Maaliskuussa epätoivoisessa tilanteessa turvauduttiin lopulta revalvaatioon. Kuun puolivälissä laskettiin valuuttaindeksin vaihteluvälin rajoja 4 prosenttia. Toimenpiteen seuraukset olivat toivotut. Muutamassa päivässä markka vahvistui 3 prosenttia, ja näin jatkui vielä huhtikuussa, jolloin jouduttiin hyvin lähelle valuuttaputken uutta alarajaa. Samalla saimme tällä keinotekoisella tavalla markkinakorot nousemaan, niin että niiden arvo ulkomaisiiin korkoihin nähden nopeasti kasvoi yli prosenttiyksikän suuremmaksi kuin aikaisemmin.

Revalvaation yhteydessä järjestetyssä tiedotustilaisuudessa tulin sanoneeksi, että ”jossakin toisenlaisessa tilanteessa valuuttaindeksin täytyy vastaavasti voida liikkua toiseen suuntaan”. Tähän lausuntooon viitattiin monta kertaa erityisesti vuoden 1991 kuluessa, ja itseänikin se askarrutti eräissä yhteyksissä tuona myrskyn aikana.

Teollisuus ei millään tahtonut ymmärtää vuoden 1989 revalvaatiota, ja selitikin erikseen että revalvaatio ei ole suunnattu ensi sijassa metsäteollisuutta eikä vientiteollisuutta vastaan. ”On tunnustettava, että tämä on pitkällä tähtäimellä väärä toimenpide, kun tuetaan tuontia, eikä edistetä vientiä, mutta silti uskomme hillitsevämme kotimaisen kysynnän kasvua.”

Kun aikaa kului ja syntyi perspektiiviä itse asiaan, sain jopa metsäteollisuuden taholta ymmärtämystä revalvaation suhteen. Voidaan todeta, että 4 prosentin revalvaatiosta huolimatta markkamääräiset vientihnnat nousivat vuonna 1989 keskimäärin 7,5 prosenttia ja tuontitavaroiden hinnat vastaavast 3,5 prsenttia. Tältä osin revalvaation ajankohta oli nyt parempi kuin vuotta aikaisemmin.

Poliittinen kädenvääntö korosta jatkui vuoden mittaan kaikissa pankkivaltuuston kokouksissa. Toukokuun 26. päivänä pankkivaltuusmiesten kokouksessa lausuin käsityksenäni seuraavaN:

”Taloudelliset realiteetit puhuvat selvästi peruskoron korotuksen puolesta, mutta ainakaan toistaiseksi ei näytä löytyvän poliittista tahtoa tällaiselle toimepiteelle. Inflaation kiihtyminen ja vaihtotaseen vajauksen syveneminen voivat ennen pitkää muodostusa todelliseksi kriisiksi. Tuon kriisin välttämiseksi tarvittaisiin pikaisesti tehokkaita vastatoimenpiteitä kaikilla talouspolitiikan lohkoilla”
Julkisuudessa käydyn keskustelun vuoksi jouduin vielä lisäämään, että ”vastaisuutta ajatellen toivoisin hartaasti, että pankkivaltuusmiesten ja johtokunnan välinen kommunikointi tapahtuisi suoraan eikä teidotusvälineiden kautta. Ilmeisesti luottamuksellisia keskusteluja ei voida käydä ennen ratkaisujen tekoa.”

Syyskuun 15. päivänä 1989 pidettyä pankkivaltuuston kokousta varten johtokunnalla oli valmiina yksimielinen eistys peruskoron nostamisesta 1,5 prosenttiyksiköllä 9 prosenttiin. Taas kerran kävi kuitenkin kokouksen aikana ilmi, ettei esitys olisi mennyt läpi, eikä sitä siksi esitettykään virallisesti. Oli myös syytä välttää vakavaa konfrontaatiota. Sosiaalidemokraateillaoli valtuustossa kolme edustajaa, joiden tuki olisi ollut tarpeen. Kun mitään ei voitu tehdä, tuli mielestäni edes osa vastuusta osoittaa pankkimiesten toimettomuuden tilille. Siksi annoin kokouksen jälkeen julkisuuteen tiedotteen:

”Peruskoron korotus olisi ollut välttämätön kotimaisen kysynnän rajoittamiseksi ja säästämisen edistämiseksi. Kotitaloudet kuluttavat edelleen enemmän kuin ansaisevat... Verovapaiden talletusten korkein korko on edelleenkin alempi kuin vallitseva inflaatio, ja myös useimpien vanhojen lainojen korot ovat inflaatioon verrattuna matalammat kuin moniin vuosiin … Mitä kauemmin talouspolitiikassa lykätään kiristäviä päätöksi, sitä tuskallisempaa on tasapainon palauttaminen. Tasapaino voidaan tällöin palauttaa vain kohoavien markkinakorkojen sekä tuotantomenetysten ja työttömyysongelman kautta.”
Marraskuun alusta 1989 saimme vihdoin pankkivaltuusmiesten hyväksymisen peruskoron yhden prosenttiyksikön korotukselle.

Lähdeaineisto: Rolf Kullberg … ja niin päättyi kulutusjuhla ISBN 951-0-21416-7

Ei kommentteja: