Moskovan reaktio Viron itsenäistymishankkeisiin oli kielteinen. Presidentti Gorbatsov vaati huhtikuun alussa tarkempaa selvitystä ja uhkasi niskuroivaa tasavaltaa ”Liettuan mallilla” eli poliittisella ja taloudellisella painostuksella.Vastauksessaan Viron korkein neuvosto ei perääntynyt vaan esitti kiireellisiä neuvotteluja ”Viron suvereenisuudesta ja Viron tasavallan uudesta perustamisesta”. Neuvostoliitto puolestaan ehdotti, että Viro ja Latvia – Liettua oli jo antanut itsenäisyysjulistuksen – saisivat uudentyyppisessä perustettavassa valtioliitossa erityisaseman, jos ne luopuisivat irtautumisaikeistaan. Viro ei suostunut ehdotukseen, jolloin Gorbatsov julisti Viron itsenäistymispäätöksen siirtymäaikoineen laittomaksi. Samalla hän julisti pätemättömiksi Viron korkeimman neuvoston 8- toukokuuta tekemät päätökset, joilla Viron sosialistisen neuvostotasavallan nimi muutettiin Viron tasavallaksi ( Eesti Vabariik), itsenäisyydenaikainen valtionvaakuna palautettiin käyttöön ja sinimustavalkoinen lippu ja vanha kansallislaulu Mu isamaa, mu onn ja roo saivat virallisen aseman.
Itsenäisyyttä kosekvat neuvottelut keskusvallan kanssa eivät käynnistyneet. Elokuussa 1990 syntynyt neuvottelukosketuskin katkesi syyskuun alussa, kun Moskova katsoi, että neuvotteluja voidaan käydä vain suvereenien valtioiden kesken ja että virolaisten kanssa voidaan vain ”vaihtaa mielipiteitä”. Tulokset jäivät yhtä olemattomiski, kun Ruutel esitti Moskovalle joulukuussa kolmen kohdan ohjelman: Neuvostoliitto tunnustaisi ensin Viron itsenäisyyden, sen jälkeen alkaisia siirtymäaihe, jolloin sovittaisiin maidenvälisistä avoimista kysymyksistä, ja opuksi sopimukset pantaisiin täytäntöön ja siirryttäisiin normaaleihin valtioidenvälisiin suhteisiin. Neuvostoliiton tulkinnan mukaan Viron päätökset olivat laittomia, ja siksi sen oli ne peruttava. Virolaiset puolestaan katsoivat kesän 1940 laittoman miehityksen aiheuttaneen sen, että itsenäistä Viron tasavaltaa ei ollut milloinkaan lakkautettu ja sikse se saatettiin palauttaa Viron omalla päätöksellä.
Vuoteen 1990 tultaessa ”uusi heräämisliike” oli edennyt pitkälle myös kulttuurin ja kansakunnan vanhan muistin virkistämisen alalla. Hävitettyjä vapaussodan muistomerkkejä oli alettu pystyttää uudelleen, historiantutkijat olivat ryhtyneet täyttämään historian valkoisia läikkiä – tähän Gorbatsovinkin oli edellyttänyt – ja tuomaan uutta tietoa muun muassa vuosien 1939 ja 1940 dramatiikasta, väestötuhoista ja vuoden 1949 joukkokyydityksistä. Ennakkosensuurin lopettaminen päästi vihdoin julkisuuteen kansakunnan itseymmärryksen kannalta useita tärkeitä, jo aiemmin kirjoitettuja teoksia, kuten Heino Kiikin kyyditettyjen elämää kuvaavan romaanin Maria Siperianmaassa (1988), Komissa neljä vuotta vankileirillä olleen Raimond Kaugverin Kirjad laagrist ( Kirjeitä leiriltä 1989) ja Jaan Krossin Silmien avaamisen päivän (1987).
Syksyn 1990 kuluessa Moskovan suhtautuminen Viron pyrkimyksiin muuttui yhä kielteisemmäksi, eikä länsivaltojen tukikaan ollut niin voimakasta kuin Virossa toivottiin. Gorbatsovin uudistuspolitiikan ajautuminen vaikeuksiin ja vanhoillisten painostus saivat hänet tammikuussa 1991 käyttämään väkivaltaa Baltian tilanteen ratkaisemiseksi.
Tukea etsiessään Viron johto oli 12. tammikuuta allekirjoitanut Venäjän federaation korkeimman neuvoston puhemiehen Boris Jeltsinin kanssa sopimuksen, jossa osapuolet tunnistivat toisensa oikeuden itsenäisyyteen. Seuraavana päivänä Neuvostoliiton sisäministeriön erikoisjoukot hyökkäsivät Vilnassa televisiotornia vastaan, jolloin 14 ihmistä sai surmansa ja satoja loukkaantui. Kuolonuhreja vaatinut väkivalta levisi myös Latvian Riikaan, ei kuitenkaan Viroon. Jeltsin teki illalla 13. tammikuuta salamavierailun Tallinnaan, ja Baltian maiden ja Venäjän yhteisessä kannanotossa osapuolet tunnustivat toistensa suvereeniuden. Näin Jeltsinin Venäjä levitti sateenvarjonsa Baltian tasavaltojen suojaksi, mikä hillitsi väkivallan laajenemista.
Akuutin kriisin väistyttyä Virossa järjestettiin 3. maaliskuuta 1991 itsenäisyyttä koskeva neuvoa-antava kansanäänestys, jonka boikotoimisesta Viron komitea luopui. Äänestysprosentti oli nin 83, ja 77,83 prosenttiä äänestäneistä vastasi myöntävästi kysymykseen ”Tahdotteko Viron tasavallan valtiollisen itsenäisyyden ja riippumattomuuden palauttamista?” Väestön suuri enemmistö – joukossa oli merkittävä määrä myös epävirolaisia – oli siis itsenäistymisen kannalla. Sen sijaan Viro ei, kuten eivät toisetkaan Baltian tasavallat ja muun muassa Georgia, osallistunut kaksi viikkoa myöhemmin järjestettyyn yleisliittolaiseen, Neuvostoliiton säilyttämistä koskevaan kansanäänestykseen.
Baltian tasavaltojen rauhanomainena pyrkimys itsenäisyyden palauttamiseen ei juuri saanut lännen tukea, koska siellä tärkeimpänä pidettiin Gorbatsovin ja hänen uudistuspolitiikkansa edistämistä. Viron aiemmasta historiasta tuttu lyhytaikainen oven avautuminen toteutui elokuussa 1991, kun joukko Neuvostoliiton vanhoillista johtoa yritti Moskovassa vallankaappausta. Sekoilu päättyi nopeasti, ja juntta kukistui, mutta Viron korkein neuvosto teki 20. elokuuta äänin 69-0 pikaisen päätöksen ”Viron valtion itsenäisyydestä”. Viitaten maaliskuiseen, itsenäisyyden palauttamista koskevaan kansanäänestyksen tuloksiin sekä siihen, että kaappauksen takia neuvottelut Moskovan kanssa olivat mahdottomat, korkein neuvosto vahvisti maan itsenäisyyden ja painotti Viron tasavallan jatkuvuutta kansaivälisen oikeuden subjektina. Lisäksi päätettiin yhteistyössä Viron kongressin kassa muodostaa perustuslakia säätävä kokous (Pohiseaduse assambler).
Enaimmäiseksi Viron itsenäisyyden tunnustivat Islanti ja Liettua 22. elokuuta. Lativa oli vuorossa seuraavana päivänä, ja Jeltsinin Venäjä, Tanska ja Unkari antoivat tunnustuksensa 24. elokuuta. Suomi palautti diplomaattisuhteet 28. elokuutta. Yhdysvaltain tunnustus tuli 2. syyskuuta. Neuvostoliitto vihdoin 6. syyskuuta.
Lähdeaineisto: Seppo Zetterberg Viron historia ISBN 978-952-746-520-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti