Kesällä 1989 alkoi dramaattinen tapahtumasarja,joka jo vuoden sisällä johti Saksan yhdistymiseen ja neljäkymmentä vuotta kestäneen jaon jälkeen. Toisen maailmansodan aikana yhteiden vihollinen kansallissosialistinen Saksa oli saattanut Neuvostoliiton ja länsivallat yhteiseen rintamaan. Sodan jälkeen voittajavallat olivat jakaneet Saksan neljään miehitysvyöhykkeeseen, pyrkien kuitenkin säilyttämään Saksan taloudellisesti yhtenäisenä. Neuvostoliiton miehitysvyöhyke oli idässä, kun taas Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ranska saivat kukin vyöhykkeensä maan länsiosista. Berliini katsottiin niin tärkeäksi kaupungiksi, että myös se jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen, vaikka se sijaitsi syvällä Neuvostoliiton miehitysalueella. Oder-Neisse-linjan itäpuolelle jäävät alueet sekä osa Itä-Preussia annettiin Puolan hallintaan. Itä-Preussin pohjoisosa jäi Neuvostoliitolle.
Voittajavallat eivät kuitenkaan kyenneet pääsemään yhteisymmärrykseen tulevan Saksan hallinnosta ja asemasta Euroopassa. Erimielisyydet kärjistyivät kysymykseen Saksan maksamista sotakorvauksista, mutta ristiriidan taustalla olivat suurvaltojen – Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton – valtapyrkimykset jaa erilaiset käsitykset sodan jälkeisen maailman yhteiskunnallisista ja poliittista kehtiysmahdollisuuksista.
Kehitys vei eri suuntiin idän ja lännen miehitysvyöhykkeellä samanaikaisesti kun Itä-Euroopassa maa toisensa jälkeen muuttui kansandemokratiaksi. Lännessä miehitysvallat tiivistivät rivejään. Yhdysvallat ja Iso-Britannia yhdistivät miehitysvyöhykkeensä taloudellisesti vuoden 1947 alussa Neuvostoliiton vastuktuksesta huolimatta. Yhdysvaltain saman vuoden kesällä tarjoama talousapu Euroopalle, Marshala-suunnitelma, osoitettiin myös Saksalle. Neuvostoliiton kieltäytyessä avusta länsi teki tästä oman johtopäätöksensä.
Kun kommunistit kaappasivat vallan Tsekkoslovakiassa vuoden 1948 keväällä, länsivallat alkoivat valmistella Saksan liittotasavallan perustamista. Neuvostoliitto puolestaan kiristi vaikutusvaltaansa Berliinin ja Saksan länsivyöhykkeiden välisillä kulkuyhteyksillä. Länsivaltojen saatettua voimaan uuden D-markan kesäkuussa 1948, Neuvostoliitto ryhtyi vastatoimiin. Se otti käyttöön oman valuutan Itä-Saksassa ja Itä-Berliinissä ja sulki kesäkuun 24. päivänä kaikki Berliiniin lännestä johtavat tiet. Länsivallat vastasivat haasteeseen huoltamalla Länsi-Berliiniä ilmasillan avula.
Kun Neuvostoliitto lopetti Berliinin saarron toukokuussa 1949, Saksan jako oli edennyt jo valtiolliselle tasolle. Länsivyöhykkeellä astui 23.5. voimaan uuden liittotasavallan perustulaki, jonka mukaan vaaleilla valitut valtioelimet aloittivat toimintansa syyskuussa 1949. Neuvostoliitto vastasi tähän tukemalla Saksan demokraattisen tasavallan (DDR:n) perustamista lokakuun 7. päivänää. Berliinin asema jäi kiistanalaiseksi, mutta länsiosa kuulu kuitenkin faktisesti liittotasavaltaan.
Molemmat Saksat oli ajateltu kilpaileviksi malleiksi. Niiden tuli näyttää oman jjrejstelmänsä – kapitalismin tai sosialismin – paremmus ja siten osoittaa, minkä järjestelmän mukaisesti yhdistynyttä Saksaa tulisi johtaa. Saksat kytkettiin mukaan myös idän ja lännen sotilasliittoihin. Liittotasavalta otettiin NATO:n jäseneksi toukokuun 5. päivänä 1955, ja DDR runsas viikko myöhemmin perustettuun Varsovan liittoon. Saksan ja erityisesti Berliinin jako aiheutti jatkuvasti jännitystiloja, kun kumpikin sotilasliitto halusi nimenomaan Keski-Euroopassa pitää kiinni turvallisuuspoliittisista eduistaan. Tilanteeseen vaikutti taloudellinen kilpailu. Saksan liittotasavalta koki liittokansleri Kondrad Adenauerin ja talousministeri Ludwig Erdhardin johdolla nopean taloudellisen elpymisen ja nousi Länsi-Euroopan johtavaksi talousmahdiksi.
DDR:n talous puolestaan kehittyi hitaasti. Talousvaikeudet synnyttivät 1953 Itä-Berliiniss ja muissa suurissa kaupungeissa levottomuuksia, jotka neuvostojoukot tukahduttivati. Väestö alkoi äänestää jaloillaan ja muuttovirta länteen kasvoi. Vuosien 1949 ja 1958 välillä yli kaksi miljoonaa itäsaksaksalaista poistui länteen, suuri osa Berliinin kautta. Vuoden 1958 aikana kysymys Berliinin tulevaisuudesta kiristi miehitysvaltojen välit äärimmilleen. DDR:n talous uhkasi muuttovirran yhä jatkuessa romahtaa jo 1960-luvun alussa, mutta tätä voittoa ei lännelle voitu suoda. Pakolaisvirta päätettiin katkaista sulkemalla raja elokuussa 1961. Itä- ja Länsi-Berliinin välille syntyi muuri. Koska länsiliittoutuneiden oikeuksia pysyä Berliinissä ei loukattu, länsivallat tyytyivät ratkaisuun.
Muuri antoi DDR:ssä valtaa pitäneelle SED:lle vielä yhden mahdollisuuden vaikuttaa sosialismin elinkelpoisuutta kapitalistisen Länsi-Saksan ”talousihmeen” vaihtoehtona. 1970- ja 1980-luvuilla vastakohta-asenne alkoin lientyä. Syksyllä 1971 Saksan miehitysvallat saivat valmiiksi sopimuksen, joka määritteli Berliinin aseman ja 1973 ratifioitiin DDR:n ja liittotasavallan välinen perussopimus, jonka mukaan maat pyrkisivät normaaleihin naapuruussuhteisiin yhtäläisten oikeuksien pohjalta. Vuonna 1975 pidetty Helsingin ETY-kokous vahvisti Euroopan valtioiden rajat. Kahden Saksan olemassaoloa alettiin pitää pysyvänä tosiasiana ja Euroopan rauhan säilymisen kannalta ainoana hyväksyttävänä ratkaisuna.
Saksan jaon päättyminen alkoi häämöttää vasta kesällä 1989, jolloin koko Itä-Eurooppa oli uudistusten kourissa. Samaan aikaan Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välill vallitsi pitkälle menevä yhteisymmärrys. DDR:ssä tyytymättömyys maan poliittiseen pysähtyneisyyteen purkautui sekä pakoilaisvirtana Unkarin ja Tsekkoslovakian kautta liittotasavaltaan että kasvanana kansallisprotestina. Maan vanhoillinen johto torjui uudistusvaatimukset, kunnes lokakuussa DDR:n 40-vuotistilaisuuksien jälkeen puhjenneet kansalaisliikkeiden mielenosoitukset pakottivat sen myönnytyksiin. Vanha päämies Erich Honecker syrjaytettiin 9.11.1989. SED suostui avamaan maan länsirajan ja muurin Berliinissä.
Mielipiteen kääntyminen Saksan yhtenäisyyden kannalle johtui kansallisen yhteenkuuluvaisuuden tunteesta, mutta sen taustalla oli myös konkreettinen hätä. Kansalaiset ymmärsivät, että DDR ei selviytyisi taloudellisesta ahdingostaan ja ympäristöongelmistaan ilman liittotasavallan tuntuvaa apua. Heinäkuun 1. päivänä 1990 astui voimaan Saksan liittotasavallan Saksan demokraattisen tasavallan valuutta-, talous- ja sosiaaliunioni. Länsi-Saksan D-markka tuli maiden yhteiseksi valuutaksi. Henkilö- ja tullitarkastusten loppuminen Saksojen rajoilla ja Berliinissä oli toinen näkyvä askel kohti yhtenäisyyttä.
Lähdeaineisto: Mitä, missä, milloin 1991 Hannes Saarinen Saksan yhdistyminen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti