perjantai 8. heinäkuuta 2011

SDP syventää yhteistyötä SED:n kanssa 1988-1989




















Suomi liittyi EN:oon vasta 1989, hieman ennen Unkaria. Koivisto piti jäsenyyttä EN:ssä ulkopolittisena kysymyksenä. Tämä tarkoittaa, että Suomen ei pitänyt olla jäsenenä ”länsiblokin” ”neuvostovastaisessa” poliittisessa järjestössä, mikä oli ollut vasemmistososiaalidemokraattien ja SKP:n kanta siihen saakka. Hyvät suhteet Neuvostoliittoon ohittivat ihmisoikeuskysymykset, joita Koivisto käsittämättömällä tavalla piti ”pehmeinä integraatioasioina”, kun kyse on oikeusvaltion perusasioista. Samalla Koivisto osoitti, ettei hän välittänyt virkamiesvalmistelusta, vaan painotti poliittista harkintaa. Todellisuudessa Koivisto antoi aseita ennemminkin Gorbatsovin vastustajille taipuessaan KGB:n jatkuviin varoitteluihin osallistumisesta ”suljettuihin blokkeihin”.

Vuoden 1988 loppuun mennessä EY:n ja Eftan neuvotteluprosessi oli laajentunut jo siinä määrin, että asialistalla oli lähes koko EY:n sisämarkkinaohjelma. Tammikuussa 1989 EY:n komission puheenjohtaja Jacgues Delors teki ehdotuksen Efta-maille Euroopan talousalueesta (ETA). Marraskuussa 1989 eduskunta sai hallitukselta selvityksen Euroopan talousaluetta koskevasta neuvotteluprosessista. Stasi oli seurannut integraatiota 1980-luvulla, mikä oli kytköksissä Natoon ja kaikkiin ylikansallisiin läntisiin instituutioihin, jiden jäsenyydelle Kreml näytti punaista korttia aina vuoteen 1988/89. Lisäksi SKP:n ja SDP:n edustajat olivat selostaneet hallituksen erilaisia integraatiovalmisteluja tapaamisissaan SED:n edustajien kanssa.

Neuvostoliiton uudistuspolitiikka ei edennyt enää vuoden 1988 alkaessa. NKP:n konservatiivis-maltillinen siipi Jegor Ligatsovin johdolla julkaisi 13.3.19888 Sovetskaja Rossijassa Nina Andrejevan avoimen kirjeen, antiperestroikan manifestiksi nimitetyn kirjoituksen, jonka otsikkona oli ”en voi luopua periaatteistani”. Mihail Gorbatshov oli joutumassa epätoivoon, koska hän oli ajautumassa sekä tyytymättömän kansan ettp NKP:n j KGB:n stalinistien hampaisiin. Liittoutuneiden vanhat johtajat eivät Kremlin uudistuksiin luottaneet ja pelkäsivät myös oman asemansa puolesta. Neuvostoliittolainen julkaisu Ogonjok paljasti 4.1.1988 ensimmäistä kertaa Neuvostoliitossa tapahtuneita egologisia katastrofeja.

Itäblokin hajoamisen loppupeli käynnistyi kuitenkin Puolasta. Hans-Dieter Genscher tapasi 12.1. Puolassa Solidaarisuuden johtajan Lech Walesan. Samalla Bonnin hallitus antoi täyden tukensa Solidaarisuudelle. Hieman myöhemmin 17.1. Itä-Berliinissä ottivat poliisit yhteen systeemikriitikoiden kanssa, jotka kantoivat plakaattejea ”Vapaus on aina tosiniajattelijoiden vapautta.”

Puheenjohtaja Paasio kartoitti avustajiensa (Timo Roos, Lauri Kangas, Risto Ahonen) kanssa SDP:n ja SED:n suhteiden kehittelyä Kulosaaressa 6.1.1988. Suurvallt olivat päässeet hieman aiemmin yhteisymmärrykseen kaikkien keskimatkan ohjusten poistamisesta sekä eteenpäin strategisten aseiden ja ohjustorjunnan sektoreilla, ”nyt on kansalaismielipidettä ensimmäistä kertaa kuunneltu”, vakuuttivat suomalaiset sosiaalidemokraatit. Kangas selosti edessä olevaa SAMAK-kokousta, jonka yhteydessä on mahdollista arvioida PYV-hanketta ”aivan uudelta pohjalta” Nyt eivät tanskalaiset ja norjalaiset vo enää vastustella hanketta”.

Vuonna 1988 SDP kääntyi vielä askeleen vasemmalle, kun kommunismin rakenteet rytisivät ympäri Eurooppaa. Oliko tässä vaikutusta KGB:n ja Stasin vanhoillisen Helsingin miehistön käsityksillä, on kysymys, jota jatkossa on syytä arvioida tarkemmin. Toukokuussa Roanld Reagan oli Hesingissä pitänyt tunteenomaisen puheen, joka epäilemättä ärsytti niitä, joille länsi oli jo ideologisesti vastenmielinen sana. Stasin Suomen toiminnan jäljittämisessä vuodet 1988-1989 ovat osin ongelmallisia, koska Rosenholz-ainiestosta puuttuu näiltä vuosilta 7000 korttia, joista noin 1300 on F22-kortteja. SDP ohitti vasemmalta kuitenkin SED-suhteissa SKP:n vielä talvella 1988.

Vuonna 1988 levottomuudet DDR:ssä ja Puolassa kasvoivat. SKP oli kuitenkin samaan aikaan kerjäämässä SED:ltä myös rahaa. Kesäkuussa 1988 SKDL:n puheenjohtaja Jarmo Wahlström lähetti SED:n keskuskomitealle kirjelmän, jossa haettiin tukirahaa SKP:n omistamalle Fexima Oy:lle. SED:n vastauksessa 8.7.1988 tukea luvattiin jatkaa. Poliittisella yhteistyöllä oli hintalappu, jota suomalaiskommunistit eivät siekailleet kertoa.

Baltian maiden itsenäistymispyrkimykset voimistuivat vuoden 1988 alussa. Helmikuun 19. päivä niiden pääkaupungissa 100 000 kansalaista osallistui mielenosoituksiin itsenäistymisen puolesta. Pari päivää myöhemmin Tallinnassa tuhannet vaativat itsenäisyyttä mielenosoituksessa, jolle viranomaiset eivät olleet antaneet lupaa. Baltian tapahtumista tuli yhä raskaampi myllynkivi Gorbatshovin kaulaan. Vielä 1989 maltillisetkin neuvonantajat Kremlissä kavahtivat balttien itsenäistymistä. NKP:n stalinistit käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Gorbatshov alkoi myötäillä vanhoillisia, mikä johti lopulta poliittiseen itsemurhaan. Hän jäi Jeltsinin demokratialiikkeen ja KGB:n väliin; kesäkuussa 1990 Jeltsin julisti Venäjän Federaatio itsenäiseksi valtioksi, ja NKP:n 28. puoluekokouksessa Gorbatshov oli kovan arvostelun kohteena.

Lähdeaineisto: Alpo Rusi Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6

Ei kommentteja: