Suomen historia: Kylmän sodan varjosota: Veikko Puskala, "Puskalan putiikki" ja sodanjälkeinen Suomi

Veikko Puskalan muotokuvan on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva

Toisen maailmansodan päätyttyä Suomi ajautui poikkeukselliseen poliittiseen ja sotilaalliseen ristipaineeseen. Moskovan välirauha rajoitti tuntuvasti puolustusvoimien toimintaa ja tiedustelua, ja Liittoutuneiden valvontakomissio valvoi maata tiukasti. Samaan aikaan sisäistä turvallisuutta valvonut Valtiollinen poliisi ajautui kommunistien haltuun niin sanotuksi "Punaiseksi Valpoksi", ja Suomen kommunistinen puolue (SKP) pyrki Neuvostoliiton tuella kasvattamaan valtaansa yhteiskunnan avainpaikoilla ja ammattiyhdistysliikkeessä (4:22).

Näinä "vaaran vuosina" kommunisteille Suomi oli toiveita herättävä laboratorio, josta esimerkiksi Otto Wille Kuusisen tytär Hertta Kuusinen tavoitteli kansandemokratiaa. Erityisessä vaaravyöhykkeessä oli ammattiyhdistysliike, jossa Väinö Tannerin linjaa kannattaneet asevelisosialistit joutuivat koville (4:39). Kun virallinen valtiollinen tiedustelu oli sidottu ja osin vastapuolen hallussa, valtionjohto ja sosiaalidemokraatit rakensivat kulissien taakse epävirallisia varjoverkostoja turvaamaan maan itsenäisyyttä ja yhteiskuntajärjestystä (0:17). Tämän salaisen torjuntataistelun keskeisimmäksi hahmoksi nousi kalajokinen Veikko Nikolai Puskala (1911–1989) (4:53).

Huutolaispojasta puoluevakoilun ytimeen

Veikko Puskala syntyi Kalajoella talollisen, kalastajan ja maallikkosaarnaajan kuopuksena (1:24). Isän korkea ikä ja paikallisen lestadiolaisen herätysliikkeen sisäiset riidat johtivat kotitalon menetykseen, ja nuori Veikko joutui huutolaispojaksi kokien halveksuntaa, kasvatusperheestä toiseen kiertämistä ja koulukiusaamista (1:37).

Muutettuaan Helsinkiin vuonna 1926 Puskala aloitti työt Katajanokan telakalla levysepän apulaisena (2:07). Ammattiosastoon liittymisen vuoksi Etsivä Keskuspoliisi kirjasi hänet aluksi kortistoonsa kommunistina, mutta Puskala kouluttautui hitsaajaksi ja galvanoijaksi ja eteni lopulta Metalliliiton toimitsijaksi ja Suomen sosialidemokraattisen puolueen (SDP) johtotehtäviin (2:24).

Jo ennen toista maailmansotaa Puskalassa heräsi vahva antikommunistinen vakaumus (2:59). Sotavuosina hän toimi salaisissa asevelijärjestöissä (SAT ja VIA), jotka tarkkailivat väestön mielialoja ja tekivät kommunismin vastaista tiedustelua (3:16). Sodan jälkeen SDP:n järjestösihteerinä (1946–1955) ja vt. puoluesihteerinä (1952–1953) Puskala rakensi puolueelle oman salaisen tiedusteluorganisaation (5:12).

Yhteistyö "Lehmuksen putiikin" kanssa

1940- ja 1950-lukujen taitteessa Puskalan verkosto toimi tiiviissä symbioosissa puolustusvoimien ja puolustusministeriön kanssa (5:28). Pääesikunnassa toimi eversti Kalle Lehmuksen johtama epävirallinen tiedonhankinta- ja analyysiorganisaatio, niin sanottu "Lehmuksen putiikki", joka tiedotti valtionjohtoa ja ylläpiti salaisia tiedusteluyhteyksiä myös Norjaan ja Yhdysvaltoihin.

Kun puolustusministerinä toimi SDP:n puheenjohtaja Emil Skog, ministeriö hyödynsi Puskalan tiedusteluverkostoa korvaamaan epäluotettavana pidetyn Punaisen Valpon. Puskala tokaisikin tuolloin yhteistyöstään Skogin kanssa, että Suomen armeijan todelliset johtajat olivat "puna-armeijan alokas Skog ja III luokan nostomies Puskala". Verkoston avulla paljastettiin muun muassa upseereita, joiden epäiltiin vuotavan tietoja Punaiselle Valpolle, sekä raportoitiin presidentti Paasikivelle saakka SKP:n vallankumoussuunnitelmiin liittyneistä uhkakuvista, kuten armeijan varikoiden valtausaikeista. Myöhemmin, kun Valpo II ajettiin alas ja Kalle Lehmus syrjäytettiin epäselvyyksien vuoksi, Pääesikunnan tiedustelutehtäviä ja materiaalia siirtyi entistä vahvemmin Puskalan käsiin (6:42).

Omakotitalon kellarista johdettu "Puskalan putiikki"

1950-luvun lopulla SDP repesi sisäisiin valtataisteluihin skogilaisten ja leskisläisten välillä (5:47). Hävittyään puoluesihteerivaalin Väinö Leskiselle ja jäätyään sivuun puoluejohdosta Puskala pakkasi vuodesta 1953 lähtien keräämänsä kortistot ja ryhtyi vuonna 1959 itsenäiseksi tiedustelualan yrittäjäksi (5:47). Peiteorganisaatioksi hän perusti kirjapainoyritys Kilama Oy:n, jonka hermokeskuksena toimi hänen omakotitalonsa Espoon Bembölessä (6:22). Näin syntyi itsenäinen "Puskalan putiikki", joka keräsi aineistoa kopioina salaisista dokumenteista, raportteina ja ääninauhoina (6:59).

Verkosto sai rahoituksensa suomalaisilta työnantaja- ja teollisuuspiireiltä, erityisesti Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki (SYT) -säätiön sekä myöhemmin Taloudellisen Tiedotustoimiston kautta (6:59). 1950-luvulla taloudellista tukea tuli myös Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:lta, jolle Puskala esiintyi salanimellä Bror Eriksson (7:18).

Putiikin tuottamat huippusalaiset raportit toimitettiin kaksoiskuorissa tarkkaan valikoiduille ei-kommunistisille päättäjille (7:40):

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen piti tiedustelua ykkösaselajinaan (8:51). Hän sai raportit joko lähiystävänsä Kustaa Vilkunan kautta tai suoraan Tamminiemen portille toimitettuna, luki ne pikkutarkasti ja hyödynsi tietoja oman poliittisen valtansa turvaamiseksi (8:35).
Kotimaiset avainhenkilöt, kuten SDP:n johto, Suojelupoliisi, armeijan johto, elinkeinoelämän vaikuttajat sekä ay-liikkeen ja valtionhallinnon avainhenkilöt (kuten Mauno Koivisto) (7:40).
Länsimaiset tiedustelutoimijat, erityisesti CIA (8:21).

Syväkurkut ja informaatiosota

Vaikka Alvar Aallon suunnitteleman SKP:n päämajan, Kulttuuritalon, seiniin piilotettiin lyijylevyjä salakuuntelun ehkäisemiseksi, Puskalan verkosto läpäisi puolueen ylimmän johdon (9:53). Verkoston ytimessä toimi viiden keskinäisen luottamuksen vannoneen henkilön ryhmä, ja laajimmillaan tiedonhankkijoita oli valtiotieteen tohtori Risto Reunan mukaan eri tahoilla jopa 150 (9:24).

Tärkein "päämyyrä" oli SKP:n keskuskomiteassa ja ay-jaostossa toiminut Veikko Hauhia (10:08). Hän oli nähnyt Stalinin vainojen todelliset kasvot ja menettänyt veljensä Neuvostoliitossa, mikä yhdistettynä taloudellisiin vaikeuksiin sai hänet vuotamaan tietoja Puskalalle neljännesvuosisadan ajan (10:20). Muita tunnettuja lähteitä olivat entinen Kominternin virkailija Aarne Hukkinen sekä SKDL:n kunnallisasiain sihteeri Jalo Lepola, jonka tiedonhankintaa tosin varjosti alkoholiongelma (10:52). Puskala teki tiivistä yhteistyötä myös kommunismin hylänneen veteraanipoliitikon Arvo "Poika" Tuomisen kanssa (11:27).

Pelkän vakoilun lisäksi Puskalan joukko kävi aktiivista informaatiosotaa hajottaakseen äärivasemmistoa sisältäpäin (11:27). Se tuki SKDL:n sisäistä oppositiota, järjesti rahoitusta Jarno Pennasen toimittamalle kriittiselle Tilanne-lehdelle ja vuoti tietoja SKP:n piiririidoista porvarilliselle lehdistölle (kuten Vaasa-lehdelle) (11:48). Kun vuoden 1968 Tšekkoslovakian miehitys vielä repi SKP:n kahtia Taisto Sinisalon johtamiin puhdasoppisiin stalinisteihin ja puolueen enemmistöön, Puskalan operaatiot vauhdittivat entisestään kommunistisen liikkeen sisäistä hajaannusta (12:39).

Verkoston hiipuminen ja perintö

1960- ja 1970-luvuilla Suomen poliittinen ilmasto muuttui, ja SDP siirtyi vasemmalle etääntyen tannerilaisista juuristaan ja "Putiikista" (12:58). Vaikka työnantajapiirit pohtivat rahoituksen lopettamista vuonna 1971, SDP:n silloinen puoluesihteeri Kalevi Sorsa puolsi sen jatkamista – joskin myöhemmin muistelmissaan Sorsa vähätteli raporttien tasoa ja kiisti edes tavanneensa Puskalaa (13:18). Vuonna 1974 Puskala julkaisi vielä salanimellä Toveri X kohukirjasen Beljakov, Sinisalo ja Suomi, jossa paljastettiin Neuvostoliiton suurlähettilään keskusteluja SKP:n johdon kanssa.

Maanalaisen tiedustelun kultakausi päättyi, kun Hauhia jäi eläkkeelle vuonna 1976 ja Puskala seurasi perässä vuonna 1978, minkä jälkeen hän muutti takaisin synnyinseudulleen Kalajoen Vasankariin (14:25). Putiikki toimitti raportteja vielä 1980-luvun alkuun saakka (14:40).

Veikko Puskala menehtyi Kokkolassa lokakuussa 1989, vain hieman ennen kylmän sodan päättymistä (15:14). Puskala tunsi loppuvuosinaan katkeruutta siitä, ettei häntä palkittu isänmaan salaisista pelastustehtävistä eikä hän voinut kertoa elämäntyöstään julkisesti edes omalle perheelleen vanhinta tytärtään lukuun ottamatta (14:59). Jälkipolville Puskalan ja Lehmuksen "putiikit" ovat jääneet poikkeuksellisiksi osoituksiksi siitä, kuinka pitkälle Suomessa oltiin kulissien takana valmiita menemään maan itsenäisyyden ja poliittisen tasapainon turvaamiseksi (15:34).