Talouden suhdannennousu ja varallisuushintojen taso saavuttivat huippunsa vuoden 1989 alkupuolella. Tämän jälkeen epävarmuus ja korkojen nousu alkoivat nopeasti heikentää odotuksia ja alentaa varallisuushintoja. Pörssikurssit kääntyivät laskuun ja asuntojen myyntiajat pitenivät. Kun kasinotalouden euforinen vaihe meni ohi, alkoivat korkeammat korot ja heikentyneet odotukset vähentää tehokkaasti osakkeiden ja asuntojen kysyntää. Asuntojen hinnat kääntyivät laskuun vuonna 1989, josta alkaen asuntomarkkinoille kohdistui useita toisiaan seuraavia ja täydentäviä tekijöitä, jotka vauhdittivat laskua. Ensin korot nousivat ja asuntojen tarjonta kasvo vilkastuneen rakentamisen seurauksena. Tyhjien asuntojen varanto kasvoi edistäen hintojen laskua. Myöhemmin alenemista vauhditti ja pitkitti varsinainen tuotannollinen lama, jonka myötä työttömyys kasvoi ja tulot supistuivat.
Omaisuusarvojen lasku alkoi heikentää yritysten ja kotitalouksien varallisuusasemaa ja nämä reagoivat siihen kasvattamalla säästämistään. Säästämisen kasvu merkitsi puolestaan kulutuksen ja investointien supistumista, jotka vuorostaan johtivat tuotannon ja töllisyyden heikkenemiseen. Talouden aleneva kierre alkoi vuoden 1990 loppupuolella.
Vuosina 1989 – 1991 Suomen taloutta kohtasi joukko häiriöitä. Kansianvälisen talouden taantuessa Suomen vientihinnat alenivat tuntuvasti. Yhdessä kotimaisen kustannustason nousun kanssa tämä johti viennin pahaan kannattavuus- ja kilpailukykykriisiin. Neuvostoliiton vuosina 1990-1991 tapahtunut romahdus johti aiemmin merkittävän idänkaupan lähes täydelliseen pysähtymiseen. Idänkaupan loppumista pidetään yleensä merkittävimpänä yksittäisenä tekijänä Suomen laman taustalla. Muutos ei kuitenkaan tapahtunut kertarysäyksellä vaan niiden viiden vuoden aikana, jotka edelsivät vähittäin pahenevan kauppataseen heikkenemisen, mikä osoittautui lopulta kohtalokkaaksi siinä vaiheessa kun markkaa kohtaan alettiin muutenkin tuntea epäluottamusta. Lisäksi kansainvälinen korkotaso nousi jyrkästi, kun Saksan keskuspankki alkoi kiristää rahapolitiikkaa torjuakseen inflaatioa Saksassa. Tämä lisäsi ulkomaisen velan kustannuksia. Nämä kielteiset tekijät murensivat nopeasti Suomessa harjoitetun kiinteisiin valuuttakursseihin tähdänneen ns. vakaan markan politiikan uskottavuutta. Rahamarkkinat alkoivat varautua valuuttakurssimuutokseen, mikä pakotti Suomen Pankin nostamaan korkotasoa kiinteän kurssin puolustamiseksi. Keskuspankin sisälle oli vuosikymmenen mittaa kehittynyt voimakas devalvaationvastainen idelogia eikä Suomen Pankki näyttänyt piittaavan yliarvostetun valuuttakurssin puolustamisen kustannuksista – ne nähtiin välttämättöminä uhrauksina paremman tulevaisuuden puolesta.
Korkea korkotaso, heikkenevä kilpailukyky ja idänkaupan supistuminen heikensivät taloutta kuukaudesta toiseen. Syksystä 1990 lähtien kokonaistuotanto ja vienti supistuivat jyrkästi ja työttömyys kohosi. Eduskuntavaaleja odottava Holkerin hallitus ei ollut halukas ryhtymään enää uusiin avauksiin ja niinpä talouspolitiikan johto jäi odottamaan vaalien tulosta ja uutta hallitusta. Hallituksen piirissä käytiin kyllä keskusteluja devalvaation tarpeellisuudesta, mutta päätöksen katsottiin kuuluvan vaalien jälkeen aloittavalle uudelle hallitukselle.
Suomen Keskusta sai eduskuntavaaleissa historiallisen suuren vaalivoiton ja puolueen puheenjohtajan Esko Ahon johdolla muodostettiin porvarihallitus. Tappion kärsineet sosiaalidemokraatit jättäytyivät oppositioon. Valtionvarainministeriksi tuli kokoomuksen Iiro Viinanen. Ahon hallitus tuli valtaan keväällä 1991 tilanteessa, jossa Suomen talos oli ollut laskevassa kierteessä jo lähes vuoden ajan. Pörssikurssien ja asuntojen hintojen lasku oli jatkunut jo lähes kaksi vuotta. Valtionvarainministeriön virkamiesjohto julkisti uuden hallituksen aloittaessa oman näkemyksensä talouden tilasta ja ehdotuksensa kansantalouden tervehdyttämiseksi. Ministeriön näkemyksen mukaan Suomen taloutta oli kohdannut jyrkkä lasku. Kysessä ei ollut mikään tavanomainen suhdannelasku vaan vakavampi rakenteellinen ongelma.
Tällä perusteella valtionvarainministeriö asettui linjalle, jonka mukaan ongelmia ei voi eikä saa ryhtyä ratkomaan perinteisellä elvytyspolitiikalla; sellainen johtaisi vain suljetun sektorin paisumiseen. Sen sijaan tarvittaisiin pitkäaikainen rakennepoliittinen sopeutusohjelma. Ahon hallitus omaksuikin tämän näkemyksen ja tulkitsi tuotannon romahduksen ja työttömyyden nousun ensisijaisesti rakenteelliseksi kilpailukykykriisiksi. Toisin kuin monet muut olivat odottaneet, aiemmin vakaan markan linjaa kritisoinut keskustapuolue asettui hallitusvastuuseen siirryttyään tukemaan vahvan markan linjaa.
Lähdeaineisto Jaakko Kiander Laman opetukset ISBN 951-561-380-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti