Presidentti Mauno Koivisto kutsui kymmenes tammikuuta toimittajia teidotustilaisuuteen hotelli Presidentin elokuvateatteriin. Tilaisuuden pitopaikka sopi presidentin sanoman henkeen, se oli kaupungin suosituin neuvostofilmien esityspaikka. Tavalliseen tapaan Koivisto luki paperista oman katsauksensa, sen jälkeen sai kysyä, jos kysyttävää oli. Presidentillä oli vakavaa asiaa. Hän halusi rauhoittaa Baltia-keskustelua. Ennen tieodotustilaisuutta Koivisto oli saanut eri reittejä lännestä tietää, että Baltiassa tapahtuisi jotakin. Felix Karasev vakuutti, ettei väkivaltaa käytetä. Koivisto luotti siihen. Tiedotustilaisuudessa Koivisto sanoi uskovansa, että verenvuodatukselta Baltiassa vältyttäisiin. ”Mehän emme tietenkään puutu Neuvostoliiton sisäisiin asioihin. Suomi on tunnustanut de facto Batian maiden liittämisen Neuvostoliittoon ja me pidämme tietysti kiinni kaikesta siitä, mitä kansainvälisesti on sovittu.”
”Me emme ole missään herran kukkarossa, jossa mikään mitä tapahtuu maailmalla, ei meitä kosketa. Minusta on tärkeätä, että kun elämme levottomassa maailmassa ja mielet ovat levottomia, ei yllytetä ihmisiä kulkemaan semmoisella tiellä, jolla ei itse olla valmiita kulkemaan mukana”, Koivisto sanoi. Viesti oli selvä, Suomi pysyttelee kiistassa puolueettomana.
Sunnuntaina 13. tammikuuta Neuvostoliiton sisäministeriön erikoisjoukot valtasivat Liettuan pääkaupungissa Vilnassa radio- ja televisiokeskuksen. Valtauksessa kuoli 14 siviiliä ja haavoittui 48. Sotilaat julistivat Liettuaan sotatilan ja öisen ulkonaliikkumiskiellon, jotka Liettuan hallitus kumosi. Koivisto joutui kovaan arovosteluryöppyyn. Suomalaisten sydän oli kääntynyt Baltian itsenäisyystaistelun puolelle. Koiviston puheenvuoro kuulosti kylmältä ja ymmärtämättömältä.
Suomeen puolueet valmistautuivat maaliskuun vaaleihin. Harri Holkerin sinipunahallituksen päävoimat SDP ja kokoomus olivat jo hyvissä ajoissa ennen vaaleja päättäneet jatkaa hallitusyhteistyötä, jos se suinkin olisi mahdollista. Molemmissa puolueissa pidettiin EY-jäsenyyttä todennäköisenä. Sitä ei haluttu sanoa ennen vaaleja. Keskusta oli koko nelivuotiskauden vastustanut oppositiossa tiukasti jäsenyyttä, mutta uuden puoluejohdon keskusteluissa oli päätetty hieman väljentää kantaa. Esko Aho oli aluksi varovainen, varapuheenjohtaja Olli Rehn sai taivutelluksi puolueen edes harkitsemaan jäsenyyttä. Näin keskusta päättikin vaalien alla.
Pari päivää ennen eduskuntavaaleja puoluejohtajat joutuivat Yleisradion suorassa televisiolähetyksessä valitsemaan puolensa. Pitkän keskustelun päätteeksi johtajilta kysyttiin: Kannatatteko, että Suomi anoo EY-jäsenyyttä seuraavan neljän vuoden aikana? SDP:n Pertti Paasio, keskustan Esko Aho ja vasemmistoliiton Claes Andersson äänestivät ei. Tyhjää painoivat kokoomuksen Ilkka Suominen ja vihreiden Heidi Hautala. Jäsenyyden puolella oli ruotsalaisen kansanpuolueen Ole Norrback.
Keskusta voitti vaalit, ja nousi 55 paikallaan suurimmaksi puolueeksi. Sdp kärsi toisen peräkkäisen sadan tuhannen äänen tappion, ja jättäytyi suosiolla oppositioon. Hallitusvaihtoehtoja jäi jäljelle vain yksi: ensimmäistä kertaa 25 vuoteen Suomeen muodostettiin puhtaasti porvarillinen hallitus. Siihen mukaaan tulivat keskusta, kokoomus, RKP ja Suomen krisillinen liitto. Pääministeriksi nousi Esko Aho.
Brysseliin Suomen EY-suurlähettilääksi edellisenä syksynä muuttanut entinen valtionvarainminsteri ja SDP:n puoluesihteeri Erkki Liikainen oli eräässä Lapin seminaarissa arvioinut jäsenyyden ”realistikseki vaihtoehdoksi” Suomelle. Ensimmäisenä puolueena jäsenyyttä ehti kannattamaan kokoomus. Kesällä 1991 Koivisto oli yhtäkkiä uskomattomassa tilanteessa. Tukena oli suurista puolueista vain Suomen keskusta. Aho ei missään vaiheessa suoraan puoltanut tai vastustanut jäsenyyttä. Heikki Haaviston johtama Maataloustuottajain keskusliitto MTK oli jäsenyyttä vastaan. Varmuuden vuoksi MTK aloitti kovaäänisen rummutuksen: maaseutua uhkasi alasajo, jos Suomi joutuisi alistumaan yhteisön maatalouspolitiikkaan.
Markka kytkettiin ecuun 4. päivänä kesäkuuta. Rolf Kullberg ilmoitti tiedotustilaisuudessa: ”Meidän on mentävä Eurooppaan pää pystyssä, eikä noloissa merkeissä”. Suomen tilanne muuttui entistä hankalammaksi kesällä sen jälkeen kun Ruotsin valtiopäivät päätti jäsenhakemuksen jättämisestä. Suomen asema ei ollut yhtä helppo kuin Ruotsin. Neuvostoliiton ja Baltian tapahtumat varjostivat koko ajan päätöksentekoa.
Koivisto tapasi Gorbatsovin kesäkuussa Moskovan työvierailulla. Vierailun toisena päivänä Koivisto tapasi Venäjän vastavalitun presidentin Boris Jeltsinin. Tapaaminen ei ollut alunperin ohjelmassa, mutta kun Suomi sitä esitti, se järjestyi heti. Koivisto oli ensimmäinen valtionpäämies, jonka Jeltsin valintansa jälkeen tapasi.
Maanantaina 19. elokuuta aamu-uutiset kertoivat, että lomaileva presidentti Mihail Gorbatsov oli sairauden takia sivussa. Neuvostoliittoa johti varapresidentti Gennadi Janajevin poikkeustilakomitea. Nopeasti kävi selväksi, että kyseessä oli vanhoillisten kommunistien suorittama vallankaappaus. Kaappausta oli toki veikkailtu. Silti se tuli yllätyksenä.
Lähdeaineisto: Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23024-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti