sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Tamminiemen pesänjakajat



















Lauantaiseura kirjoitti huomiota herättäneen kirjan Tamminiemen pesänjakajat. Siinä kuvattiin mahdollisia presidenttiehdokkaita. Mauno Koivisto oli kirjan mukaan yksinäinen sheriffi. Jos kansa saisi päättää, Mauno Koivisto olisi seuraava presidentti. Kansan suosion vastapainona hänellä oli viisi kovaa Koota: Keskustapuolue, Kommunistinen puolue, Kokoomus, Kekkonen ja Kreml. Sosiaalidemokraattinen puolue päätti Porin puoluekokouksessa asettaa oman, sosiaalidemokraattisen presidenttiehdokkaan seuraaviin vaaleihin. Nimeä ei vielä päätetty, mutta kaikki tiesivät, kuka ehdokas on.

Ehdokas istui puoluekokouksessa ministerien rivissä. Häntä katsottiin kaukaa, kunnioittavasti. Aina, kun hänen nimensä mainittiin, kokous räjähti taputtamaan. Ehdokas puhui itsekin. Hän kertoi, kuinka vaikeaa oli olla Keskustapuolueen kanssa: - Jos joutuu provosoinnin kohteeksi, niin on parasta koettaa olla provosoitumatta, hän sanoi. Kokous puhkesi taputtamaan. Hän nosti leipälapionkokoista kouraansa ja otti silmiltään ohutsankaiset rillinpuolikkaat, heilautti päätään taakse, siristi silmiään, viritti suunsa pieneen virneeseen ja kertoi jutun vaimosta, miehestä, tupakanpoltosta ja ryyppäämisestä. Olohuoneissa televisiouutisten ääressä hörähdeltiin. Porilaisessa kapakassa kuului karjahdus: - Kuulitteko, Manu antoi taas Kepulle turpiin!

Koivistosta eivät tee presidenttiä suuret valtiomiesteot vaan turvallinen, rehellinen, puoleensa vetävä olemus, jota televisio on näyttänyt kansalle pian 20 vuotta. Televisio ei näytä tekoja, kuvaruudussa näkyy mies. Virheiden välttely vei siihen, ettei Koivisto ja hänen hallituksensa tehnyt juuri mitään; vain sen, mitä Koiviston herkeämättä vaaninut Keskustapuolue halusi ja valtion asioidenhoito välttämättä vaati.

Rehelliseksi pääsee siten, ettei mielistele ketään eikä lupaa mitään hyvää. Kukaan ei pety. Koivistoa on helppo kunnioittaa. Hän on etäinen ja varauksellinen, työväenliikkeen aristokraatti. Sinuttelu kuuluu jotenkin sopimattomalta. Mauno Koivisto on luonteeltaan hyvin omapäinen, itsenäinen ja yksinäinen. Koivisto ei osaa tehdä päätöksiä isossa porukassa. Hän ei jaksa kuunnella toisten puheita vaan hermostuu nopeasti. Ratkaisut kypsyvät yksinäisyydessä, työhuoneessa, kävellessä, maalla Inkoossa saunapuita pilkkoessa.

Kokouksissa ja neuvotteluissa Koivisto pitää pitkiä, sekavia filosofisia yksinpuheluja, joita muut läsnäolijat kuuntelevat silmät ymmyrkäisinä. Hänen ajatuksensa eivät etene samaa tahti puheen kanssa, vaan usein ajatuksen loppu jää sanomatta. Hetken kuluttua Koivisto saattaa palata sanomatta jääneeseen asiaan aivan kuin se olisi tuttua kaikille. Muut siinä sitten vain pyörittelevät taas silmiään. Koiviston ennalta valmistellut puheetkin ovat usein sekavia.
Koiviston kieli ei taivu ulkopoliittiseen liturgiaan, joka on tärkeää luotettavuutta osoitettaessa. Koivisto on ulkopolitiikassa samanlainen kuin Tanner, käsittelee sitä kuin sisäpolitiikkaa, esittää siitä omia ajatuksiaan. Se ei käy. Kommunistit ja Keskustapuolue löytävät aina Koiviston ajatuksista virallisen linjan vastaisia sanamuotoja. Koivistolle on yritetty järjestää virallista Moskovan-matkaa koko toisen pääministerikauden ajan. Ensimmäisiin tunnusteluihin Neuvostoliiton lähetystön virkailijat vastaisivat kavahtaen: - Mitä Sorsa siihen sanoo?

Kirjan mukaan Kalevi Sorsa on herkkä pohdiskelija. Vaikka Kalevi Sorsalla on sosiaalidemokraattisen puoluetoimiston tuki, ymmärtämystä SKP:ssä ja Kremlissä, yksi häneltä kuitenkin puuttuu: äänestäjien kannatus. Ilman sitä ei sosiaalidemokraatista voi tulla Suomen presidenttiä. Kalevi Sorsa on sosiaalidemokraattien ykkösmies. Se ei kuitenkaan vie häntä presidenttiehdokkaaksi. Sen sijaan Sorsa on tuiki tarpeellinen mies Mauno Koivistolle, joka tarvitsee Sorsan ulkopoliittiseksi takuumiehekseen vaalitaisteluun, Kepun ja Idän iskuja vastaan. Sorsassa on valtiomiesaineista. Hän ei halua vahvoja miehiä lähelleen, ja osaa tuhota vastustajansa, usein näennäisen lempeästi. Työpaikka kyllä järjestyy tältä poliittisten nimitysten spesialistilta. Näin kävi Erkki Tuomiojalle, joka puoluejohdon kriitikkona päätyi Helsingin apulaiskaupunginjohtajan mustaan virka-autoon.

Ahti Karjalaisessa on kaikkea sitä mitä Suomen presidentiltä on kaivattu: hän on tohtori, porvari, kotoisin maalta, moninkertainen ministeri ja pääministeri, Moskovan suosikki, Suomen Pankin johtaja kuten Kekkonen, Ryti ja Kallio. Hänen mahdollisuutensa ovat niin mahtavat, että vain hän itse voi ne tuhota.
Toukokuisen perjantai-iltana vuonna 1978 ajeli espoolainen komisario Helsingin-Turun valtatietä. Hän oli menossa mökilleen. Lohjanharjun tienoilla komisario kiinnitti huomiota edellä ajavaan Volvoon. auto luisuili holtittoman tuntuisesti – penkalle, takaisin tielle, keskiviivan yli. Kuljettaja oli juovuksissa, välähti komisarion päässä. Hän pysäytti auton ja löysi ratista Ahti Karjalaisen. Karjalaisen rattijuoppous levisi maailmalle helsinkiläisen iltapäivälehden etusivulla. Seuranneessa oikeudenkäynnissä Karjalainen sai kaikkien aikojen liikennesakon, 25 650 markkaa. Televisiouutiset kertoivat tuomiosta – kunnia, jota ei suotu kenellekään muulle suomalaiselle rattijuopolle.

Poliittiset erehdykset eivät ole pudottaneet Karjalaista politiikan pörssissä. Sen on tehnyt viski. Autosaattue kiitää kohti Moskovaa. Vieraat ja isännät nojautuvat mustien Zaikojen toppauksiin, torkkuvat pyörien suhinassa. Matkanteko on vaivatonta, muut liikenne pysähdyksissä. Äkkiä saattue jarruttaa, pysähtyy. Torkkujat havahtuvat. Onnettomuus? Mustan auton ovi aukeaa ja vastaus horjuu tielle. Suomalais-neuvostoliittolaisen kauppakomission venäläinen puheenjohtaja Nikolai Patolitshev kääntää katseena sivuun. Suomalaiset korkeantason kauppamiehet vääntelehtivät vaivautuneina. Hyvän uutiskuvan toivossa autoistaan ulos hyökänneet valokuvaajat pyörtävät nolostuneina takaisin. Lounaalla nautitut nesteet vain ne läikkyivät yli komission suomalaiselta puheenjohtajalta.

Vitsit olivat aluksi suhteellisen lempeitä kohteelleen ja saattoivat palvellakin Karjalaisen kansanomaistamisessa. Tyypillinen tankerovitsi kertoo Karjalaisesta, joka matkusti vierailulle Krimille ja tervehti isäntiä: - Hello, criminals.
Sanaleikeistä vitsit vähitellen muuttuivat karkeammiksi. Tuskin voi kuvitella, että seuraava monin versioin kiertänyt juttu olisi ystäviltä lähtöisin.
Karjalainen tuli Virolaista vastaan Mannerheimintiellä apinaa taluttaen. Hän tuskaili Virolaiselle, ettei tiedä, mitä apinan kanssa tekisi. Virolainen kehotti viemään eläimen Korkeasaareen. Vähän myöhemmin herrat kohtaavat uudelleen. Karjalainen retuuttaa edelleen apinaa. – Etkö vienytkään sitä Korkeasaareen, Virolainen ihmettelee. – Vein. Nyt me olemme menossa Linnanmäelle.

Olisi täysin väärin väittää, että Suomen presidentti valitaan Moskovassa, mutta yhtä väärin olisi väittää, ettei Moskova ole kiinnostunut siitä kuka hän on. Tätä varten Neuvostoliiton lähetystä pitää Suomessa ns. kotiryssäjärjestelmää, joka seuraa presidenttipelin tapahtumia ja antaa tarvittaessa vihjeitä. Viktor Mihailovits Vladimirov ilmaantui Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystöön Tehtaankadulle lähetystöneuvokseksi runsaat neljä vuotta siteen, 1977. Hänen tulonsa kohahdutti Helsingin poliittista piiriä. – Sinne oli tullut uusi Jartsev. Mitähän se tekee, viesti kiiri silloin nopeasti M-klubin pöydästä pöytään. Vastauksiakin keksittiin melko nopeasti: - Vladimirov on presidentintekijä!

Lähdeaineisto: Lauantaiseura: Tamminiemen pesänjakajat Kekkonen lähtee – kuka tulee ISBN 951-99336-2

Ei kommentteja: