Taisteluhelikoptereita lämmitetään uudestaan

Kamppailu taisteluhelikoptereista ei kuitenkaan ole ohitse. Eduskunnassa vuonna 1998 sovittuun neuvottelutulokseen sisältyy olennainen kohta: ”Nyt tehty päätös ei ota kantaa mahdolliseen saattokoptereiden hankintaan tulevaisuudessa, joten tilausvaltuuksien käyttö ei saa johtua päättäjien tulevaa harkintavaltaa rajoittaviin sitoumuksiin mm. mahdollisten saattohelikopterien hankinnan osalta.” Näin ryhmänjohajat antoivat puolutusministeriölle vapaat kädet tulevaisuutta varten. Taisteluhelikopterihankintaa voidaan valmistella; sitä varten tarvitaan kuitenkin tulevaisuudessa uusi tilausvaltuus, jos ja kun hankintaan myöhemmin päädytään.

Yhtenä ensimmäisistä taisteluhelikopterihankkeen puikkoihin on hypännyt puolustusministeri Jan-Erik Enestam. Puolustuministeri aloitti heti Lipposen uuden hallituksen muodostamisen jälkeen aktiivisen kampanjan taisteluhelikoptereiden hankkimiseksi. Ministeri arvosteli vuoden 1999 toukokuussa edellistä eduskuntaa, ettei se päättänyt ostaa taisteluhelikoptereita. Puolustusministerin mielestä asiassa toimittiin kuin ”panisi päänsä pensaaseen”; taisteluhelikoptereita kun tarvittiin kuljetushelikoptereiden suojaamiseen.

Mutta jo ennen häntä asialla olivat sotilaat. Kenraali Hägglund sanoi pitävänäs hassuna, jos Suomen kaltainen teollistunut ja kehittynyt maa ei hankkisi lähinnä panssarivaunuja korvaavia taisteluhelikoptereita. Hänen mielestään asia täytyy valmistella asiempaa paremmin. ”Meiltä kysyttiin sellaista, johon emme itsekään osanneet vastata. Valmistelu jatkuu. Velvollisuutemme on ottaa asia uudelleen esille”, sanoi Hägglund.

Puolustusvoimien helikopterityöryhmän apulaisorojektipäällikkö Carl-Gustav Storgårds kertoi vuoden 1998 marraskuussa, etti taisteluhelikopterihankkeesta ole luovuttu. Hänen mukaansa kaikilla taisteluhelikoptereiden valmistajilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta toimittaa jatkossa helikptereita. Storgårdsin mukaan Suomen kopterit on tarkoitettu maavoimien tukemiseen. Toisaalta hän muistutti helikopterien keskeisestä roolista kriisinhallintaoperaatioissa. ”Jos vaikka lähettäisimme kriisinhallintaan helikopterien sijaan pelkkiä joukkoja, niin niiden tulee kyetä toimimaan ympäristössä, joissa helikoptereilla on oma tärkeä tehtävä. Pitää tietää, kuinka helikoptereista poistutaan, ja harjoitella, miten niissä käytäydytään. Jo tämän oppimiseen tarvitaan omia koptereita.”

Puolustusvoimien uudeksi komentajaksi nimitetyn Juhani Kaskealan mukaan kuljetushelikoptereista on EU:n kriisinhallintajoukkoja koottaessa ollut selvästi pulaa. Yhteispohjoismainen prikaati voisi tarjota helikoptereita EU-operaatioiden käyttöön. Pääesikunnan apulaismaavoimapäällikkö, prikaatinkenraali Heikki Tilander kertoi puolustusvoimien jatkavan ”tutkimuta, selvittelyä ja valmistelua” taisteluhelikoptereiden hankkimiseksi. Ne kuuluvat ”helikopterikokonaisuuteen”.

Myös pääministeri Paavo Lipponen suhtautui myötämielisesti taisteluhelikoptereihin. ”Ei kai ole niin, että jonkin tietyn tyyppinen ase, kuten saattokopteri on paha, mutta esimerkiksi panssarivaunu on hyvä”, totesi Lipponen eduskunnassa. Vuoden 2000 syksyllä aloitettiin kansalaismielipiteen muokkaaminen taisteluhelikopterihankinnoille suotuisaksi lähes viikottaisella helikopterirummutuksella.

Enestam ilmoitti, että hän aikoo tuoda ”saattokopterit” hallituksen käsittelyyn keväällä 2001. Linjapäätös piti hänen mukaansa tehdä turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon tarkistuksen yhteydessä keväällä 2001. Enestam teki myös eron saattohelikoptereiden ja taisteluhelikoptereiden välillä. ”Saattokopterit antavat enemmän suojaa ja ovat ominaisuuksiltaan erilaisia kuin taisteluhelikopterit.”

Puolustuministeri puolusti taisteluhelikopterien hankintaa tavan takaa koko syksyn ajan. Lokakuussa ministeri uskoi, että poliittinen ilmapiiri oli nyt hankinnalle suotuisampi kuin kolme vuotta aikaisemmin. ”Kyllä tuntuu, että näin on.” Enestam ei halunnut vielä paljastaa taisteluhellikopterien hankintahintaa. ”Pääesikunta tekee tästä parhaillaan selvitystä, ja työ on vielä kesken. Se on varmaa, etteivät ne halpoja ole mutta kaikki riippuu aseistuksesta ja helikoptereiden lukumäärästä”. Puolustuministerin mukaan ihanteellisinta olisi tehdä päätös ennen kuin kuljetushelikoptereiden tilausprosessi on lopussa. Tämä mahdollistaisi taistelu- ja kuljetushelikopteritialuksen kytkemisen toisiinsa. ”Hintatasosta tulisi aivan toisenlainen”, vakuutteli ministeri. Enestamin jälkeen oli taas vuorossa puolustusvoimien komentaja. Myöhemmin muut kenraalit. Eduskunnalla oli edessään vielä kolmas taistelu helikoptereista.

Lähdeaineisto Pekka Ervasti Jaakko Laakso Karhun naapurista Naton kainaloon ISBN 950-0-25559-9

Niinistö EDU:n puheenjohtajaksi

Salzburgin Residenz-linna huokuu vuosisatojen voimaa. Kristallikruunut välkkyvät, seinillä riippuu mestarien maalauksia. Valtavan salin keskelle on rakennettu soiikea kokouspöytä, osanottajien istuinpaikat on merkitty valkoisilla kylteillä. Pöytien ympärillä kuhistaan, mustiin pukeutuneet herrasmiehet puristelevat toistensa käsiä, sihteerit jakavat papereita, nappikorvaiset turvamiehet kiertelevät. Tulkkaukopeissa kokeillaan äänen kuuluuvuutta.

Yhtäkkiä sali valaistuu kirkkaaksi, hymyilevä Silvio Berlusconi, Italian ex-pääministeri ja upporikas, kiistelty mediakeisari astuu saliin. Hänen omat televisiokameransa seuraavat kintereillä. Berlusconi on mahtava mies, mutta tässä kokouksessa hän on tulokas ja nousukas. Euroopan demokraattisen unionin EDU:n puoluejohtajat ovat kokoontuneet juhlistamaan järjestönsä kaksikymmenvuotista taivalta. Berlosconin puolue Forza Italia on määrä hyväksyä uudeksi jäseneksi tähän konservatiivisten, kristillisdemokraattien ja maltillisten oikeistopuolueiden liittoon.

EDU perustettiin Salzburgissa huhtikuussa 1978. Perustamisasiakirjan allekirjoittivat sen ajan oikeistojohtajat Franz-Josef Strauss, Margaret Thacher, Maurice Couve de Murville, Helmut Kohl ja Harri Holkeri. Unionin perustamisjulistuksessa vaadittiin vapautta Euroopan kaikille kansoille ja ”Länsi-Euroopan yhdysvaltojen” perustamista.

Tasan kaksikymmentä vuotta myöhemmin juhlakokouksen osanottajat toistivat samaa lausetta: emme olisi ikinä uskoneet, että demokratian ja markkinatalouden voitto sosialisista voisi toteutua näin nopeasti. Elävinä todisteina Euroopan täydellisestä muuttumisesta kokoussalissa kävelivät Liettuan ec-prsidentti Vytaytas Landxbergis ja Tshekin ex-pääministeri Vaclac Klaus. Keski- ja Itä-Euroopan maati pyrkivät Euroopan Unioniin ja Natoon. Entisten kommunistimaiden oikeistojohtajat sulautuvat jo luontevasti läntisten aateveljiensä seuraan.

Ainoa muistutus menneestä on Turkin puoluejohtaja ja pääministeri Mesut Yilmaz. Hänen suojanaan kulkee yötäpäivää 40 turvamiestä. Yilmaz yrittää houkutella konservatiiveja tukemaan Turkkia vihdoin EU:n jäseneksi. Tilaisuuden isäntä, Itävallan puheenjohtaja ja ulkoministeri Wolfgang Schlussel järjestää neuvotteluja Saksan puoluejohtajien kanssa. Turkille ei löydetty ymmärtämystä.

Aikojen muuttuminen näkyy myös kokoomuksen asemassa. Järjestön perustamisen aikoihin Moskovan nimesi sen ”Mustaksi intenationaaliksi”. Kaiku vastasi Helsingistäkin. Muut vaativat kokoomusta jättäytymään pois oikeistoliitosta. Harri Holkeri onnistui saamaan presidentti Urho Kekkosen avulla myös Viktor Vladimirov taipui ymmärtämään kokoomuksen pyrintöjä.

Kylmän sodan aikana kokoomus joutui elämään varovaisesti EDU:n kokouksissa. Se sanotui muutaman kerran irti järjestön kannanotoista, etteivät neuvostosuhteet vaarantuisi. Juhlakokouksesa kokoomuksella on täysin muuttunut rooli; puheenjohtaja Sauli Niinistö valitaan EDU:n puheenjohtajaksi. Voi sanoa, että Niiniston valintaan vaikutti ns. Eurooppa-kortti, joka on korvannut Moskova-kortin Suomen politiikassa.

Syksyllä 1997 Niinistö oli tehnyt vakaan päätöksen luopua kokoomuksen johtamisesta. Sen piti tapahtua 1998 ylimääräisessä puoluekokouksessa. Huolestuneet kokoomusvaikuttajat pohtivat pulmaa myös Ruotsin puoluejohtajan Carl Bildtin kanssa. Jollakin sytytti, tarjotaan Niinistölle EDU:n puheenjohtajuutta, valinnan ehtona on tietysti jatko kokoomuksen johdossa.

Itävallan puolueelta vapautuva puheenjohtajauus olisi ollut Bildtin paikka, mutta hän tiesi rajansa. Ollakseen uskottava EDU:n puheenjohtajan on tultava Emun jäsenmaasta. Niinistön ehdokkuus markkinointiin ensin Eurooppaan. Varsinkin Bildt ja Itävallan puoluejohtaja Schlussel hankkivat Niinistölle tukea. Tukea oli tullut niin paljon, että Niinistän oli alkuvuonna vastattava kyllä tai ei. Hän vastasi kyllä ja päätti samalla jatkaa myös kokoomuksen johdossa. Työtaakkaa keventääkseen Niinistö vaihtoi vaalipiiriä Varsinais-Suomesta Helsinkiin 1999 eduskuntavaaleissa. Hän oli ensimmäinen suomalainen poliitikko, joka on valittu Euroopan laajuisen internationaalin johtoon. Valintansa jälkeen Niinistö on noussut häntä kokeneempien Lipposen ja Ahon rinnalle myös kansainvälisissä suhteissa.

Lähdeaineisto Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23024-3

Mitä tehdä kirotulle velalle?

Valtiolle oli kertynyt kesäkuun 1998 loppuun mennessä velkaa 423 miljardia markkaa. Se on tullut erittäin kalliiksi veronmaksajille. He ovat pulittaneet siitä 90-luvulla korkoja jo noin 172 miljardia markkaa eli lähes valtion yhden vuosibudjetin verran – eikä loppua ole näköpiirissä. Velan koroista oli siirtynyt ulkomaisten suursijoittajien taskuun noin 70 miljardia. Kirottu velka. Se on pakottanut eläkeläismummot ja -papt, pienipalkkaiset yksinhuoltajat, lapsiperheet ja kaikki muutkin verovelvolliset maksukykyyn katsomatta pitämään huolta kansainvälisten sijoittajien hyvinvoinnista.

Olisi liioiteltua väittää, että suomalaiset veronmaksajat imetään velan takia kuiviin, mutta velka on keskeinen syy siihen, miksi Suomi on ja pysyy huippuverotuksen maana vielä senkin jälkeen, kun työttömyystilanne paranee. Suomalaista veronmaksajaa kuritetaan samanaikaisesti kireällä tuloverotuksella, raskaillai työnantajamaksuilla ja korkeilla välillisillä veroilla. Suomessa vain pääoma- ja yritysverotus kilpailee keveydessä muiden EU-maiden joukossa. Suomi jakoi kevystilanteen ykkössijan yhdessä Ruotsin kanssa tammikuussa 1997. Näiden kahden pohjoisen maan yhteisöverokanta oli EU-maiden matalin.

Suuresta velasta johtuva korkorasitus säilyy myös jatkossa suomalaisen sosiaaliturvan uhkana. Niin kauan kuin valtion vuotuiset korkomenot liikkuvat yli 30 miljardissa markassa, nykyiset sosiaalietuudet eivät voi olla turvattuja. Lisäleikkausten uhka leijuu koko ajan ilmassa ja realisoituu heti, jos suhdanteet kääntyvät.

Suomalaisten siis pitäisi päästä pois velka- ja verovankilasta mitä pikimmiten. Se ei ole kuitenkaan mahdollista normaalikeinoin eli lyhentämällä velkaa valtion tulorahoituksella. Velkasumma on yksinkertaisesti aivan liian suuri, jotta sitä voisi pienentää budjettirahoituksen avulla millään järjellisellä nopeudella. Jos niin yritettäisiin tehdä, veroruuvi pitäisi kiristää äärimmilleen. Se ei käy päinsä, koska veroaste on jo nykyisinkin liian korkea. Valtion menoja on myös mahdotonta leikata niin paljon, että se pudottaisi olennaisesti velan korkoja ja sitä kautta verotuksen tasoa.

Pitää myös muistaa poliittiset reaaliteetit: jakopoliitikkojen maassa drastiset toimet tehdään vasta äärimmäisen pakon ja ulkoisen uhan edessä, eikä sellaista ole nyt näköpiirissä. Verotuksen kireys ei hetkauta jakopoliitikkoja puoleen taikka toiseen. Kireä verotus suosii heitä, koska heille jää silloin enemmän rahaa jaettavaksi.

Jakopoliitikkojen ajatusmaailmassa velkaongelmaa on luultavasti ajateltu hoidettavan ensi vaalikaudella niin, että valtion budjetti tasapainotetaan ensin ja väännetään ylijäämäiseksi. Ylijäämällä maksellaan sitten pikkuhiljaa velkaa pois. Velka kutistuu vuosi vuodelta pienemmäksi ja sulaa lopulta merkityksettömälle tasolle, jos kansantalous kasvaa edes kohtuullisesti. Tällä menolla kuitenkin kurki kuolee ennen kuin suo sulaa.

Hitaan sopeutuksen tie on pitkä ja raskas. Se sitoo suomalaiset valtion torppareiksi toivottoman kauaksi aikaa. Velkavankilasta pitää päästä nopeammin pois. Velan aiheuttamaan ongelmaan sopii sama vanha hyvä viisaus kuin työttömyyteen: otetaan kaikki keinot käyttöön – myös sellaiset, jotka saavat ensi kuulemalta tukan nousemaan pystyyn. Velkaa voidaan pienentää suhteellisen nopeasti kolmella keinola: myymällä valtion omaisuutta ja lyhentämällä näin saaduilla rahoilla velkaa, avaamalla julkiset palvelut kilpailulle ja leikkaamalla vielä kerran kovalla kädellä valtion menoja.

Valtion velan mää pitäisi rysäyttää nopeasti alaspäin niin, että siitä aiheutuva korkorasitus painuu viime vuoden 33 miljardista 25 miljardiin tai mieluummin jopa 20 miljardiin markkaan. Se ei ole vielä siedettävällä tasolla, mutta merkitsee sitä, ettei suomalaisten tarvitsisi enää elää koko ajan vetisi kuskulla lisävelkaantumisen pelossa.

Noin 20-25 miljardin markan korkotasolle pudottatuminen tarkoittaa sitä, että valtion velasta pitäisi maksaa suhteellisen nopeassa tahdissa pois 80-120 miljardia – summa, joia kuulostaa äkkiseltään mielettömältä. Sadan miljardin markanlyhennys painaisi valtion velan määrän noin 320:een miljardiin markkaan ja velan korot noi 25 miljardiin (velan keskikorko oli 7,2 prosenttia vuonna 1997). Mitä pienemmäksi kertalyhennys jää, sitä suurempana pysyy korkorasitus. Ja kääntäen: mistä isompi osuus velasta maksetaan pois, sitä nopeammin korkorasitus pienenee.

Valtiontilintarkastajat pelkistivät esimerkiksi vuotta 1996 koskeneessa kertomuksessaan toukokuussa 1998 eduskunnassa vallitsevan poliittisen ajattelun seuraavasti: ”Valtionyhtiöiden osakkeiden myynti on kannattavaa vain siinä tapauksessa, että näin vapautuneet pääomat voidaan sijoittaa uudelleen tavalla, joka pitkällä ajalla tuottaa enemmän kuin mitä asianomaisten pääomien tuotto olisi niiden nykyisessä käytössä valtionyhtäiden osakepääomina.”

Uimosen mukaan valtiontilintarkastajien logiikka edustaa kylmäkiskoista näkemystä veronmaksajien kannalta. He asettavat nimittäin valtion edun veronmaksajien edun edelle.

Lähdeaineisto: Risto Uimonen Häntä heiluttaa koiraa ISBN 951-0-22953-9

Venäjän kriisi

1997 tehtyjen Karjalan- ja Moskovan vierailujen jälkeen Venäjän taloudellinen kriisi paheni. Maaliskuun lopulla 1998 Jetsin antoi potkut pitkaäaikaiselle pääministerille Viktor Tsernomyrdinille. Hänelle annettiin lohdutukseksi antiomitali. Tarkoitus oli, että Gazpromin vaikutusvaltainen omistaja väistyisi, pysyisi hiljaa, eikä sekaantuisi enää maansa valtiollisiin kysymyksiin. Kremlin johtaja valitsi uudeksi pääministeriksi nuoren Sergei Kirijenkon. Itse asiassa Kirijenkon tehtäväksi tuli vakauttaa maan valtiontalous. Hänelle oli näin annettu yksi tehtävä. Ja vähän aikaa. Se edellytti öljytuoojen verottamistan. Tsernomyrdin ei ollut pitänyt IMF:lle vuonna 1994 annettu lupausta öljyn verottamisen käynnistämisestä. Näin IMF:n vakauttamislainat olivat valuneet kankkulan kaivoon. Venäjän talous oli kriisiytymässä.

Kevään mittaan Helsingissä yritettiin selvitellä, miten uuteen pääministeriin oikein tulisi suhtautua. Mutta keväästä 1998 Suomen valtionjohtoa pompoteltiin jokaisessa käänteessä yhdellä kysymyksellä: miten paha Venäjän kriisi on? Vastaukset vaihtelivat tumman eri sävyjä heijastellen. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt paremmin kuin toinenkaan, mitä todella tapahtui. Ulkoministerinä hallituksessa oli Jevgeni Primakov, joka tunnettiin Helsingissä sitäkin paremmin. Kesäkuun alussa Helsingissä hyväntuulinen Primakov ”otti suomalaiset”. Hän ilmaisi tukensa lähes kaikille suomalaisille aloitteille.

Mutta mikä oli Venäjän todellinen strategia Primakovin ulomministeri- ja myöhemmin lyhyeksi jäävällä pääministerikaudella? Mielessä käväisi tohtori Tapani Vaahtorannan hieman aiemmin esittämä arvio, jonka mukaan Venäjä yrittää tehdä liittoutumattomista maista pohjoisen Euroopan puskurivyöhykkeen laajentuvaa NATO:a vastaan. Tärkeä huomio, mutta Suomen kannalta se johti vain päinvastaiseen johtopäätökseen.

Juhannuksen alla tapasin Helsingissä East-West-instituutin johtajan john Edwin Morozin. Hän varoitti, että Venäjän talous romahtaa alkusyksyyn mennessä. ”Rupla ei kestä.” Raportoin tiedot presidentille, joka myös tapasi Kultarannassa vieraani. Ilma ei hemmotellut. Jouduimme haukkaamaan iltapalan poikkeuksellisesti Kultarannan saunan sisätiloissa. Mutta saatu tietopaketti osoittautui kullan arvoiseksi. Heinäkuussa emme elätelleet enää toiveita Jeltsinin tapaamisesta; alustavista suunnitelmista oli luopuminen. Ymmärsimme täysin tilanteen, kun saimme tiedon, että Jeltsin ei voi poistua Moskovata koko kesänä sisäisen tilanteen vuoksi. Kun rupla romahti elokuussa, ei Suomen presidenttiä yllätetty. Mutta ogellmahan on se, että varmojaan ennusteita ei voida kuulutella maailmalle. Ne kun lisäisivät vain paniikkia.

Kirijenkon hallitus epäonnistui Gazpromin verojen ulosmittauksessa. Yhtiö vastasi lopettamalla energiatoimituksia velallisilleen. Talvella uhkasi katastrofi. Näin Jeltsinille jäi ainoaksi mahdollisuudeksi ruplan arvon rajun devalvoitumisen jälkeen nimitettävä kommunistien tukema Primakov pääministeriksi. Jeltsinin arvovalta oli kokenut kovan kolauksen. Kirijenkon hallituksen väistyminen johti Venäjän transitioon, paluuta entiseen uudistuspolitiikkaan ei enää ollut. Suomen ulkopoliittinen johto alkoi kommentoida Venäjän tapahtumia alkusyksystä. Tietyt sävyerot tulivat esille. Ahtisaari varoitti maakuntamatkalla Hämeenkyrössä, että ”meidän ei tule vähätellä eikä liioitella Venäjän kriisiä”. Presidentti totesi, että Suomi on valmis auttamaan Venäjää EU:n kautta. Tiedossa oli, että EU:n troika oli aloittanut Venäjän sosiaalisen tianteena arvioimisen. Mietimme, tuleeko lähialueillemme käynnistää hätäavun kuljetukset.

Venäjän tilanne oli kyllä vaikea, muttei mitenkään toivoton. Itäturismi oli kuitenkin tyrehtynyt. Välittömiä taloudellisia menetyksiä voitiin siten kirjata Suomessakin. Toisaalta Suomen ja Venäjän kauppa oli nyt terveellä pohjalla; suuria menetyksiä ei tullut, koska tavaroita oli toimitettu käteismaksuin. Lipponen otti seuraavana päivänä eduskunnassa tiukempia kantoja. Pääministerin mukaan Venäjää on kohdannut poliittinen ja taloudellinen kriisi, joka pahimmillaan voii kärjistyä yhteiskunnalliseksi käymistilaksi. Lipponen katsoi, että kysymys on vakavasta asiasta. Suomen kannalta huolestuttavaa oli hänen mukaansa elintarviketilanteen kehittyminen. Sitten Lipponen veti kovat piippuunsa:”Suomen on seurattava myös Venäjän asevoiminen liikkeitä”.

Lipposen huolestunut ilmaisu, ja kieli herättivät median. Sen piirissä äkättiin, että presidentti ei ole riittävästi informoitu, koska hän ei ole huolestunut kehityksestä kuten Lipponen. Jälleen pääministerin nähtiin nokittaneen tasavallan presidentin Venäjän asioissa. Syyskuun 20. päivänä Lipponen korosti, että Suomen kannalta on tärkeää, että Venäjän hallituksen uskottavuus palautuun. ”Venäjän ja Suomen suhteet eivät enää ole yhden johtajan varassa.” Lipponen oli siinä oikeassa.

Lähdeaineisto Alpo Rusi Mariankadun puolelta ISBN 951-1-16692-1

Laillistettua rosvousta

Suomessa on maksettu pankkitukea jo 80 miljardia, kirjoitaa Tapani Hautamäki kirjassaan. Nämä rahat eivät ole voineet häipyä taivaan tuuliin, vaan jotkut ovat rahastaneet häikäilemättömästi. Talousrikollisuus on Suomessa noussut valtaviin mittoihin, mutta jostain syystä yhteiskunnassa ei haluta puuttua tällaiseen toimintaan. Syykin siihen on selvä. Ylimmät poliittiset päätöksentekijämme ja heidän mukanaan koko virkakoneistomme on osoittanut läpeensä korruptoituneeksi osaksi tuota järjestelmää, kirjoittaa Hautamäki.

Alavieskalaista sntyperää oleva mainostoimiston toimitusjohtaja kertoo kirjassaan siitä, kuinak voimaton yhteiskunta on talousrikollisuuden ja korruption edessä. Pääasiallisena esimerkkinä hänellä on Sotkamon Nuuasjärven rantamesikkoon kuin taikurin kädenpyyhkäisyllä noussut Katinkulta, jonka noin 700 miljoonan markan omaisuus siirtyi SKOP-kiinteiestöt Oy:lle 190 miljoonalla markalla, Taistelua oikeuden puolesta yhteiskuntaa vastaan Hautamäki kuvaa kirjassaan Daavidin ja Golajtin taisteluksi, mikä on tuonut runsaasti esiin asioita, joita ei koskaan olisi voinut kuvitella esiintyvän meidän länsimaisessa oikeusvaltiossamme. Se on osoittanut aikaisemmin yleisesti arvostetun pankki-insituutiomme käsittämättömän häikäilemättömäksi oman edun tavoittelijaksi ja saalistajaksi, joka saalistaessaan syyllistyy sellaiseen taloudelliseen, moraaliseen ja henkiseen tuhoamiseen, jollaista ei olisi voinut uskoa tapahtuvan tässä maassa. Vielä pahempaa ja järkyttävämpää on kuitenkin se, että ylimmät poliittiset päätöksentekijämme ja heidän mukanaan koko virkakoneistomme on osoittanut läpeensä korruptoituneeksi osaksi tuota saalistusjärjestelmää. Emme me muutamia vuosia sitten voineet usko sitäkään, että joudumme tukemaan pankkejamme kymmenien miljardien edestä.

Ei Daavidkaan vooinut aluksi uskoa, että hän saisi oiekutta vedotessaan ministereihin, pankkitarkastusvirastoon, vakuusrahastoon, eduskunnan oikeusasiamieheen. Apua ei ole tullut mistään. Vähitellen totuus paljastui. Yhteiskunnassamme on tapahtunut kaikkien aikojen suurin taloudellinen huijaus. Tuossa huijauksessa siirrettiin miljardien edestä omaisuutta toisiin käsiin. Menettäjinä olivat pienet yritykset ja tavalliset kansalaiset. Hyötyjinä olivat pankit ja niiden lähitahot ja saalistuksen mahdolliseksi tekevä poliittinen eliitti. Daavidin ja Golajtin sota on osoittanut, että veronmaksajien varoilla rahoitetaan toimintaa, joka yksiselitteisesti ja tarkoituksellisesti kaatta yrityksiä, kasvattaa työttömyyttä ja lisää entisestäänkin veronmaksajien taakkaa. Yhteiskunta on voimaton talusrikollisuuden ja korruption edessä, koska sitä ei voi uskoa todeksi. Eihän tällaista voi tapahtua Suomessa. Sen osoittaa kiistatta Katinkullan kaappaus. On kuitenkin muistettava, että Katinkulta on vainesimerkki. Vastaavanlaisia on maa täynnä.

Voimme ottaa esimerkiksi Katikullan ja Modulan, kirjoittaa Tapani Hautamäki. SKOP kaatoi molemmat yritykset. Katinkulta oli ennen kaatumistaan likviditeettikriisissä, mutta siitä olisi selvitty suhteellisen vähäisellä lisärahoituksella. Sitä paitsi sen varat olivat kolme kertaa velkoja suuremmat. Modula oli alansa parhaiten menestyviä yrityksiä. Sillä ei ollut minkäänlaisia taloudellisia vaikeuksia ennen SKOP:n tahallaan aiheuttamia luottotappioita. Modulalla oli varaa ostaa viidellä miljoonalla markalla Katinkullan osakkeita. Kun parin vuoden päästä tarkasteli konkursseja, niin voi kiistatta osoittaa,, että konkurssit oli aiheuttaneet kansantaloudellisia tappioita. Ne ovat lisänneet veronmaksajien pankkituen määrää, pienentäneet tuotantoa ja kasvattaneet työttömyyttä. Tappiot ovat yksiselitteisen selviä. Esimerkit koskettavat yksityisiä yrityksiä ja on selvää, etteivät ministerit voi ruveta henkilökohtaisesti hoitamaan jokaisen yrityksen asioita. Heidän tulisi kuitenkin tajuta, ettei kysymys olekaan pelkästään vain näistä yrityksistä. Ne ovat esimerkkitapauksia satojen, kenties tuhansien samankaltaisten joukossa, kirjoittaa Hautamäki. Hänen mukaansa asioista on keskusteltu Iiro Viinasen, Esko Ahon, Seppo Kääriäisen ja Tytti Isohookana-Asunmaan kanssa. Tytin kanssa keskustelu päättyi lyhyeen. Kun Seppo Juurikko soitti hänelle, ministeri tokaisi,että hänen ei ole koskaan Katinkullassa käynyt eikä aio käydäkään. Katinkullan kannalta tämä voi olla pelkästään hyvä asia, mutta kyllä ministerinkin luulisi jo asemansa puolesta olevan jonkin verran kiinnostunut kotilääninsä talouselämästä.

SKOP ja Arsenal käyttivät poliittisten päätöksentekijöittemme niille ohjaamaa veronmaksajien rahaa häikäilemättömästi palvelujen ostamiseen mm. tilintarkastus- ja asianajotoimistoilta. Pankkien konkurssiin ajamien yritysten konkurssipesien hoitamisesta ja erityistilintarkastusten pitämisestä on tullut todellinen kultakaivos sellaisille asianajajille ja tilintarkastajille, jotka kiinnittävät huomionsa oikeisiin asioihin eivät nuuski pankille kiusallisia asioita. Pankit teettävät säännöllisesti kaikissa kaatamissaan yrityksissä erityistilintarkastuksen. Tilintarkastajat kyllä tietävät millainen tilintarkastuskertomu on kirjoitettava. Pesänhoitajien tehtävänä on ollut torjua kaikki mahdolliset oikeudenkäynnit päävelkojan asemassa olevaa pankkia vastaan. SKOP siirsi juuri ennen Katinkullan konkurssia ainakin 20 miljoonan markan tontin itselleen 6,5 miljoonalla markalla. SKOP pesänhoitajiksi valitsema Hannu Tuomaala ja Arsenalin Modula Oy:n pesänhoitajaksi asetta Martti Turkka kuittasivat palveluksistaan hyvät rahat, mutta ei toki lähellekään niin suuria summia, etteikä kauppa olisi kannattanut.

SKOP ja säästöpnakit ryöstivät ja tuhosivat kaikkialla. Ja kaikkialla siellä,missä ne tuhosivat, niiden apureina häärivät Widerin kaltaiset tilintarkastustoimistot ja Hannu Tuomaalan ”kaltaiset” asianajajat. Apureiden tehtävänä on ollut varmistaa pankin saalistus. Sen he tekivät mielellään, sillä niiden palkkiot olivat ruhtinaalliset. Katinullan kappaus kertoo yrittäjän arjesta ja todellisuudesta sekä häikäilemättömien rahastajien ja saalistajien maailmasta. Pahinta tässä asiassa on se, että se on totta. Totuudenpuhujalla ei ole paikka auringossa. Sen ovat saanee kokea niin Timo kuin Tapani Hautamäkikin. Raahen oli tarkoitus perustaa vientiä kasvattava ja työpaikkoja luova yritys. Kun avustushakemuksissa esiintyi nimi Timo Hautamäki, niin kauppa- ja teollisuusminsiteri Seppo Kääriäinen ei hyväksynyt hakemusta.

Naimisissa Arsenalin kanssa

Kalevan toimittaja Ilkka Lappalainen kirjoittaa alavieskalaisesta maanvijelijä Aimo Hautamäestä seuraavasti: ”Maanviljelijä Aimo Hautamäki on elänyt myrskyisässä suhteessa yli kuusi vuotta. Hän on poikamies, joka on kuiteniin naimisissa Arsenalin kanssa. Arsenal ei ole kotikylän, Alavieskan Someronkylän tyttöjä, vaan se joka syntyi pankkikriisin raunioille hoitamaan valtion syliin kaatuneen omaisuuden peruja. Aimo Hautamäki ei ole solminut suhdetta Arsenaliin vapaasta tahdostaan. Häneltä ei ole kysytty tahdotko vai et. Arsenal tuli ja otti. On vienyt kaikki nämä vuodet. Pyörittänyt kärjäiltä toisille. Tutustuttanut ystäviinsä ulosottomiehiin. Ja vie yhä.

Kaikki alkoi siitä, kun Aimo Hautamäen isä Alvar Hautamäki kuoli tammikuussa 1994. Isä oli ollut yksi neljästä takaajasta eräälle vararikkoon menneelle ylivieskalaiselle maanviljelijälle. Arsenal alkoi peria pojalta tämän isän antamia takausvastuita. Marraskuussa 1994 kotitila, jonka omistus, haltijavelkakirjat, oli yksin Aimo Hautamäellä, julistettiin hukkaamiskieltoon. Siitä alkoi piina. Käräjiä käräjien perään. Ulosottomiehiä ovella. Yhtä ja samaa rulettia vuodesta toiseen. Isännästä oli tullut renki. Isännyyttä talossa piti paitsi oma pankki, jonka kanssa omat asiat ovat luontuneet niin kuin on sovittu, myös Arsenal, jonka kanssa ei hänen oikeuskäsityksensä mukaan pitäisi olla mitään tekemistä. Navetta on nyt tyhjänä. Kuurankukat koristavat sen ikkunoita. Alussa eläimistä oli suuri apu isännälle. Kun aamulla ja illalla meni navettaan, oli pakko ajatella niitä. Ruokkia, tehdä työtä. Aina hetkeksi pääsi irti heilastaan Arsenalista. Miljoonaviisitoistatuhatta markkaan oli kasvanut kuudentoista prosentin korolla jo yli kahdeksi miljoonaksi markaksi. Jos häellä ei ollut maksaa miljoonaa aikanaan, vielä vähemmän hänellä on maksaa nyt kaksinkertainen summa. Vuodet ovat vieneet mennessään edellytykset kehittää viljelyä ja toimentuloa.

Arsenal-heilan kätköistä on löytynyt säästöpankin paperi, jolla takaajat on vapautettu vastuista jo ajat sitten. Ja uusia todisteita siitä, että pankki on antanut vararikkoon menneelle viljelijälle lainoja, joilla ei ollutkaan takaajia. Korkein oikeus ei kuitenkana antanut Hautamäelle valituslupaa asiassa. Yleisen oikeustajun mukaan jos oikeustoimi on teht rikoksen avulla niin oikeustoimi on pätemätn, mutta Suomessa tilanne ei ole näin yksinkertainen. Aimo Hautamäkeä on avustanut Timo Hautamäki ei hyväksy sitä, että hovioikeus ei ottanut päätöstä tehdessään minkäänlaista kantaa rikokseen, jonka seurausta koko takausjupakka on. Tuo rikos, mihin Timo Hautamäki viittaa on törkeä petos, mihin käräjäoikeuskin oli todennut tuolloin säästöpankin johtajan syyllistyneen. Pankinjohtajan katsottiin tahallan erehdyttäneen takaajia, mm. Alvar Hautamäkeä. Käräjäoikeus antoikin pankinjohtajalle vanekustuomion. Timo Hautamäki ei säästele sanojaan arvioidessaan Vaasan hovioikeuden toimintaa. Hautamäen mukaan hovioikeus on kääntänyt lähes kaikki jutut pankin eduksi ja tavallisten ihmisten tappioksi. Oikeuslaitos on kyvytän puolustamaan tavallista, pientä ihmistä, Hautamäki sanoo. Hänen mielestään historia on osoittanut, että jos kansa ei voi luottaa oikeuslaitokseen, syntyy tilalle erilaisia muita toimintapoja, mistä mafia on yksi esimerkki.

Arsenalin tarkastusvaliokunnan jäsen, kansanedustaja Erkki Pulliainen arvioi pankkikriisin loppusuoran likapyykin loppulaskun asettuvan 1-2 miljardiin markkaan. Valtava määrä tarvittaan rahaa Erkki Pulliaisen mukaan, koska Arsenalin ja sen edeltäjän Suomen Säästöpankin pankkikriisin hoidossa ajettiin alas kohtuuttomalla tavalla satoja yrítyksiä ja uitettiin ahdinoon niinikään satoja ihmisiä. Osa Suomen Säästöpankin ja Arsenalin pankinjohtajista kätki yritysten ja yksityisten ihmisten luottoihin liittyviä asiakirjoja jopa omiin koteihinsa. ”Järkyttävimpiä tapauksia on yksistään kymmeniä. Voiko tällaista oikeusvaltiossa tapahtua? Asioita on pyöritetty uskottamattomalla tavalla ja tuomioistuimet ovat uskoneet ”ihmeellisiä asioita”, huokailee kansanedustaja Erkki Pulliainen. Erikoisen lisän asiaan tuo se, että Arsenal sai salaiseksi Valtiontalouden tarkastusviraston raportin sillä perusteella,, että sille vooi koitua vahinkoa raportin julkistamisesta. Valtiontalouden tarkastusviraston raportin mukaan Arsenalin on syytä varautua noin 500 miljoonan markan korvauksiin 13 yksityiselle ihmiselle ta yritykselle. On todennäköistä, että raportissa oli vain jäävuoren huippu. Onko menettely raportin salaamisesta ollut kansalaisten edun mukaista? Asia kuuluu ministeri Suvi Anne Siimeksen vastuualueeseen. Suojeleeko Siimeskin rikollista toimintaa? Eikö myös rikollisten suojeleminin ole rikos?

Yrittäjä Juhani Autio on taistellut vuodesta 1992 saakka suurta pankkia vastaan. Hänestä on kehittynyt itseoppinut lakimies. Autio-yhtiöt tulee voittamaan vahinkorvauskanteensa välimieoikeudessa arvioivat lakimiehet. Autio-yhtiöillä on ollut varoja ja mahdollisuuksia kunnolliseen dokumentointiin asioissa, vaikka järjestelmä on kertaalleeen laittanut heidätkin polvilleen. Ei voi olla sattuma, että näitä ihmisä olisi kasautunut yhden pankin alueella. Tuuleen huuhdeltuja ihmisiä ja yrityksiä löytyy varmasti muualtakin Suomesta. Monet ihmiset ovat nuolleet haavansa, mutta Ahon Erkki ei. Hän jatkaa taistelua oikeuden puolesta hamaan loppuun saakka.

Keski-Pohjan Säästöpankin jo Ylivieskaan poliisin toiminta-alueen tekoja on tässä:

PR-talojen konkurssivyyhti
http://oikeuslaitosjapoliisi.blogspot.com/2011/06/pr-talojen-konkurssivyyhti.html

DVD
http://oikeuslaitosjapoliisi.blogspot.com/2008/12/dvd-dokumentti-youtubessa.html

Olli Puolitaival ja Konekersantti Oy:n tuhoaminen

http://oikeuslaitosjapoliisi.blogspot.com/2010/09/olli-puolitaival-ja-konekersantti-oyn.html

Asioihin on vaikuttanut myös uskontoon liittyvät asiat:

Lestadiolainen värisuora
http://oikeuslaitosjapoliisi.blogspot.com/2009/08/lestadiolainen-varisuora.html

Rikosten on peittely on tapahtunut näin

Arsenal Suomen suurin hautausmaa
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2011/11/arsenal-suomen-suurin-hautausmaa.html

Törkeä petos ja muita rikoksia Aktiv Hansa-kaupassa
http://pankkikriisi.blogspot.com/2008/11/trke-petos-ja-muita-rikoksia-aktiv.html

Usko oikeuslaitoksen ja laillisuusvalvonnan toimintaan horjuu

Ns. Koiviston konklaavin 6.5.1992 jälkeen kansalaisten usko Suomen oikeuslaitoksen toimintaan alkoi horjumaan. Koiviston konklaavisssa tasavallan presidentti ohjeisti ylempien oikeusasteiden tuomareita ja tämä ohjeistus näkyi tuomioistuinten toiminnassa. Asiasta on valmistunut useita väitöskirjoja. Tasavallan presidentillä ei ole lainmukaista oikeutta puuttua riippumattoman oikeuslaitoksen toimintaan. Vaasan hovioikeuden eläkkeelle jäänyt presidentti Erkki Rintala totesi haastattelussaan Ilkka-lehdessä 12.6.1998, että ”kuilu kansan ja oikeuslaitoksen välillä kasvaa”. Rintalan mukaan Suomi on oikeuvaltioiden takarivissä yhdessä Puolan ja Italian kanssa.

Entinen korkeimman oikeuden jäsen Jukka Kemppinen kirjoittaa kirjassaan: ”Taistelu Oikeudesta” sivulla 15: ”Korkein Oikeus on tällä hetkellä todellisessa ahdingossa ja luottamus tuomioistuimiin on rapautunut niin pahasti, että menetetyn maineen korjaamiseen voi mennä kolmekymmentä vuotta. Monet kansalaiset eivät enää käytä sanoja ”korkein oikeus” naureskelematta, ja varmaan joku oikeuneuvos on ammattia kysyttäessä häpeissään valehdellut soittavansa pianoa pronobaarissa, koska se kuulostaa kunniallisemmalta kuin jäsenyys Korkeimmassa Oikeudessa.

Kansalaisten usko oikeuslaitoksen toimintaa horjuu pahasti. Sitä osoittaa Turun Yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan tutkimus: rikos- ja prosessioikeuden sarja A n:o 25 vuodelta 1999. ”Suomalaisten luottamus tuomioistuimiin.”

Kirjassaan ”Laillista laittomuutta” pseudonyyminä kirjoittava eläkkeellä oleva lakimies Pertti Kinnunen, joka on entinen syyttäjä ja liikejuristi, toteaa sivulla 104 seuraavaa: ”Tarkastaessani eduskunnan oikeusasiamiehen virallisia työtilastoja totesin, että vuosina 1984-88 on kaikkiaan ollut ratkaistavana yhteensä 7849 kantelua ja niistä on ollut virkasyyteratkaisuja vain 5. Sivulla 108 Kinnunen toteaa, että ”Meitä aluksi hirvitti ryhtyä tutkimaan oikeuskanslerimme työtilastoja. Pelkäsimme samankaltaista lopputulosta kuin toisen laillisuusvalvojamme osalta”. Sivulla 109 jatkuu: ”Jos oletamme, että kaikki 13 ratkaisua ovat virkasyyteratkaisuja, niin saadaan johtopäätökseksi, että 13 tapauksessa 2758:sta oikeuskansleri on auttanut Suomen kansalaisia eteenpäin laillisissa oikeuksissaan. Prosentteina ilmaistuna 0,47 % on johtanut tulokseen ja 99,53 % kanteluista on mennyt roskakoriin.”

Kalajoen kaupunginvaltuuston varapuheenjohtajan Erkki Ahon ystävä, pastori Juhani Alaranta oli kansanedustaja ja perustuslakivaliokunnan varajäsen. Oikeuskanslerinvirasto kutsui perustuslakivaliokunnan jäsenet ja varajäsenet vierailulle oikeuskanslerinvirastoon. Kokouskutsusa oli mainittu, että ”Baarikaappi avataan klo 15.00”. Juhani Alaranta ei ollut mennyt ko. tilaisuuteen. Heino Virta oli soittanut PR-talojen konkurssivyyhden kanteluasian johdosta esittelijäneuvos Jukka Okolle. Okko oli sanonut Heino Virralle, että ”On justiin sama mitä papereita Te tänne lähetätte, niillä ei ole mitään merkitystä”.

Laillisuusvalvojat tekevät kuin liukuhihnalta perustelemattomia ”ei anna aihetta-päätöksiä”. Niistä on tullut laillisuusvalvonnan tavaramerkki. Sama tauti on tarttunut myös valtakunnansyyttäjävirastoon ja poliisilaitosten toimintaan. Siksi onkin syytä epäillä, että näistä on tullut selkeitä rikollisjärjestöjä. Korkein oikeus ei perustele kielteisiä päätöksiään, vaikka oikeudenkäymiskaari, Suomen Perustuslaki, Euroopan ihmisoikeussopimus ja EIT:n päätökset edellyttävät päätösten perustelemista.

Kirjassaan ”Oikeus voittaa” entinen oikeusministeri Anneli Jäätteenmäki käy terrierimäisesti KO:n ukkoseuran kimppuun. Korkeimman Oikeuden on astuttava alas norsunluutornistaan ja osattava ottaa huomioon muutakin kuin lakipykälien kiemurat, hän arvostelee Korkeimman Oikeuden viime vuosien toimintaa. Jäätteenmäen mielestä Eeva Vuoren tapaus todistaa, että KO ei elä nykyajassa ja arkipäivässä. KO:n remontti tulisi aloittaa jäsenten nimitystavasta, mikä ruokkii salamyhkäisyyttä. Korkein Oikeus päättää itse ehdokkaistaan ja Tasavallan Presidentti nimittää. Viran täyttömenettely on tehtävä avoimemmaksi. Virkaesitys ja esillepano tulisi myös perustella kirjoittaa Jäätteenmäki. Kansanedustaja ja varatuomari Jäätteenmäki pitää ongelmana myös sitä, että KO ei millään tavalla perustele kielteisiä ratkaisujaan. Uuden perustuslain 21 §:n mukaan ja Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan jokaisella on oikeus saada perusteltu päätös asiassa.

Korkeimman oikeuden tuomarin Eeva Vuoren miehen kerrottiin saaneen entiseltä Turun käupunginjohtajalta Juhani Lepältä 200 000 markkaa ”pimeää” rahaa kauppasumman osana huvilakaupasta. Lehtitietojen mukaan samassa pöydässä istunut Eeva Vuori ilmeisesti näki rahasumman, mutta hänelle saattoi käydä kuin vitsin mustalaispojalle: hai, kyllä näki, mutta ei huomannut. Syyttäjä jättikin syyttämättä osittain perustein, että 200 000 markka on niin pieni raha Vuorien muuhun omaisuuteen nähden. Myöhemmin oikeusasiamies totesi, että olisi pitänyt nostaa syyte. Asia vanheni ja Eeva Vuori vapautui epäilyistä ainakin muodollisesti. Vuoren tapauksesta nousi melkoinen kohu, jota ei ainakaan helpottaneet Korkeimman Oikeuden presidentti Olavi Heinosen hermostuneet ja tempoilevat lausunnot. Välillä hän seisoi Vuoren takana, välillä hän näytti alaiselleen epäsuorasti ovea ja välilä hän mietti jo omaakin eroa.

Tuomari on lain nojalla erottamaton: jos hän ei itse älyä erota, niin kukaan ei voi pakottaa häntä siihen. Eeva Vuoren tapaus painuti jo kesän 1997 korvalla unholaan kunnes tuli surullisen kuuluisa Suomen Kuvalehden haastattelu. Siin Korkeimman oikeuden tuomarin spekulaatioista jäi kansalle se kuva, että hänen mielestään laki ei ole kaikille sama. Vuoren jatko virassaan näytti mahdottomalta. Eeva Vuori kuitenkin jäi Korkeimpaan oikeuteen. Jotakin konkreettista Vuoren tapaus aiheutti ylimmässä ja arvokkaimmassa oikeusistuimessa. Sinne palkattiin tiedottaja.

Niin sanotun Koiviston konklaavin jälkeen Suomessa on toteutettu massamuotoisesti ihmisoikeusloukkauksia juklkisen vallan toimesta. Nämä ihmisoikeuksien loukkaukset sisältävät yksilötasolla tarkasteltuna lähes poikkeuksetta sarjan erilaisia perus- ja ihmisoikeuksien menetyksiä. Ihmisoikeudet tulisi kuulua kaikille yksilöille, mutta tämä ei ole toteutunut Suomessa. 1990-luvun alun finannsikriisin ratkaisemiseksi tehdyt päätökset ja oikeustoimet ovat useilta osiltaan laittomat ja mahdollistavat mainitut ihmisoikeusloukkaukset. Todellisiin ihmiskohtaloihin pohjautuvissa tapauksissa voidaan epäillä varsin perustellusti, että julkisen vallan toteutukset täyttävät tietyiltä osiltaan myös rikosoikeudelliset tunnusmerkistöt. Valtion tahallisesti ja suunnitelmallisesti toteuttamien oikeustoimien ja eri perus- ja ihmisoikeuksien tyhjäksi tekemisen syy-yhteys on selkeä. Suurten yhtiöitten ja pankkien sekä näiden omistajien etu on valtion taholta asetettu yksittäisten ihmisten ja pienyrittäjien oikeuksien edelle.

Suomen perustuslaissa on kirjattu kolme valtiosääntömme taustalla olevaa arvoa. Ne ovat ihmisarvon loukkaamattomuus, yksilön vapaus ja oikeudet sekä oikeudenmukaisuuden edistäminen yhteiskunnassa. Perusoikeuksilla tarkoitetaan perustuslaissa säädettyjä yksilöille kuuluvia oikeuksia. Niiden tulee olla yleisiä, kaikille yhdenvertaisesti kuuluvia. Perusoikeuksille on ominaista pysyvyys ja oikeudellinen luonne. Perusoikeudet ovat olennainen osa oikeusvaltion tunnusmerkeistä. Näihin sisältyy vaatimus kansalaisvapauksien ja oikeusturvan takaamisesta valtiosäännössä. Perusoikeudet vahvistetaan kansallisessa lainsäädännössä ja ihmisoikeudet vastaavasti kansainvälisillä sopimuksilla.

Säästöpankkien pilkkominen on selkeä esimerkki ihmisoikeusrikkomuksista. Jorma Arangon allekirjoittamassa asiakirjassa todetaan, että ”kauppa (SSP:n pilkoominen) yhteydessä on tarkoitus sopia määräaikaisesta kilpailun rajoittamisesta. Rahoitustarkastus katsoo, että tällainen rajoitus ei ole kilpailun terveiden periaatteiden mukainen, mutta sopimuskokonaisuutta ajatellen haitta jäänee vähäiseksi”. Pääjohtajat perustivat pilkkomista varten työryhmän, joka kokoontui ensimmäisen kerran tiistaina 26. tammikuuta 1993. Ryhmään kuuluivat Osuuspankkien Keskusliiton (OKL) toimitusjohtaja Taisto Joensuu, Postipankin vähittäispankin johtaja Matti Inha, KOP:n talletuspankin johtaja Eino Halonen ja Unitas/SYP:n varatoimitusjohtaja Markku Pohjola, joka valittiin myös ryhmän puheenjohtajaksi. Vakuusrahaston konsulttina toimineen amerikkalaisen investotintipankin Merill Lynchin edustajat ristivät ryhmän G4:ksi (gruop 4 tai 4 gangsters). Näistä asioisa voidaan johtaa se tosiasia, että valtion pankkien toimintaa valvomaan asettama taho hyväksyi asetelman eli kartellin, joka selkeästi on historiatiedon valossa johtanut laajempaa yhteistyöhön, kuin mainostamisen rajoittamiseen tms. verrattavaan toimintaan.

Perusoikeutena ja ihmisoikeuksiin kirjattuna oikeushyveenä omaisuudensuojan tehtävät ja tavoitteet liittyvät yksilöiden tadoullisen toimintavapauden ja taloudellisen turvallisuuden suojaamiseen ja edistämiseen. Omaisuuden suojan taustalla voidaan nähdä ajatus siitä, että jokainen yksilö voisi elää mahdollisimman omavaraisesti, riippumattomasti ja turvallisesti, huolehtien omasta ja perheesä elämästä ja taloudellisista asioista samalla kunnioittaen perusoikeuksia ja vapauksia. Omaisuuden suojaa voidaan pitää edellytyksenä muitten perusoikeuksien toteutumiselle. Mikäli omaisuudensuoja pettää siitä seuraa automaattisesti aina useita muita perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien loukkauksia. Näin on tapahtunut Suomen valtion toteuttamien pankkisopimusten seurauksena ja valtion suojeluksesta nauttivien pankkien toimesta.

Kirottu salaisuus
http://oikeuslaitosjapoliisi.blogspot.com/2011/07/kirottu-salaisuus_16.html