Vuosi 1974 Kekkosen päiväkirjassa

Toistuvat yritykset tilanteen rauhoittamiseksi vuoden 1973 Lähi-idän sodan jälkeen olivat epäonnistuneet. Vasta ulkoministeri Kissingerin välitys tammikuussa 1974 johti tulokseen ja sopimukseen solmimiseen 17.1. joukkojen loitontamisesta Suezilla. Israelissa Jom Kippur-sota johti sisäiseen pyykinpesuun, joka huipentui huhtikuussa Golda Meirin eroilmoitukseen.
Johtavissa läntisissä maissa tapahtui lyhyen ajan sisällä merkittäviä henkilövaihdoksia, joiden seurauksena Kekkonenkin menetti arvokkaita kontakteja. Kekkosen neljäs presidenttikausi alkoi 1.3.1974. Arabimaat olivat käyttäneet Lähi-Idän sodassa poliittisena painostuskeinona öljytuotannon supistamista, mikä oli johtanut pian öljyn hinnan huomattavaan kohoamiseen.
Suomen ja Ruotsin suhteita vuonna 1973 kärjistänyt IB-skandaali paisui jatkuvasti ravistellen Ruotsia. Tiedotusvälineet kertoivat yhä uusista paljastuksista. Vuoden lopulla 2.12.1974 Kekkonen menetti vaimonsa. Tapahtuma jätti hänet lähtemättömät jäljet, minkä riipaisevat päiväkirjamuistiinpanotkin paljastavat. Menetys kouraisi Kekkosta syvältä.

Tammikuu
2.1. Aarne Saarinen 1.1.1974 (Leike, jossa Saarinen vertailee suoritettujen palkankorotusten ja pörssiosakkeiden hintojen nousun valtavaa eroa ja korostaa, että energiakriisin varjossa on aloitettu ”suurisuuntainen huijaus”).
3.1. Olin kutsunut Seppo Lindblomin (tulopoliittinen virkamies) luokseni. Täysi umpikuja edessä, sain sen kuvan.
4.1. Pavlovsky (Tsekkoslovakian suurlähettiläs) luonani. Husak on valmis tulemaan kesäkuun alussa tai syyskuun lopulla Suomeen.
8.1. Stepanov jätti valtakirjansa.
10.1. Ahti Karjalainen arveli, että Kotov on hieman mustasukkainen Stepanoville-
11.1. Nimityksiä 1.6.1974 lähtien Hallama Moskovaan, Helenius Kööpenhaminaan, Ahlholm Bonniin, Saomies Pekingiin, Mäkelä Bemiin, Väänänen UM:oon hall.os.
13.1. Libya ja Tunisia muodostivat valtioliiton.
15.1. Stepanov päivällisellä. Kahden kesken. UKK jatkaa presidenttinä myös vuoden 1978 jälkeen.
16.1. Ahti aivan humalassa. Soitti töistä.
20.1. Washington Post kirjoitti, että Suomessa harjoitetaan sensuuria, ettei arvosteltaisi Neuvostoliittoa.
21.1. Raaden raportti öljyneuvotteluista.
23.1. Raade luonani öljyasioissa.
25.1. Paavo Väyrynen, Kepun II varapuheenjohtaja, pyrki luokseni.
26.1. Vilkuna saunassa. Kertoi, että Virolaisen ja Marjatta Väänäsen välit ovat huonot.
28.1. Aamiaisella Suomen Pankissa Simosen ja Hetemäen kanssa.

Helmikuu
2.2. Karjalainen lähti Itä-Afrikkaan. Kun olen keskustellut Tanelin kanssa UM:stä, niin asiat ovat siellä aivan retuperällä.
5.2. Eduskunnan avajaiset.
9.2 Stepanov luonani. Brezhnev on sairas. Ei tule Zavidovoon.
11.2. Stepanov luonani. Sovittiin käytännön järjestelyistä matkaa varten.
15.2. Lähtö junalla Neuvostoliittoon.
19.2. Vaikutelmat Zavidovosta ovat varsin voimakkaat. Sekä Podgornyi että Kosygin osoittivat suurta ystävyyttä ja ymmärtämystä Suomea kohtaan.
23.2. Venäläisen taiteen näyttelyssä tapasin Stepanovin. Kosygin lausunut tyytyväisyytensä tapaamiseemme. Kaikki, mistä keskusteltiin, toteutetaan.

Maaliskuu
4.3. Karjalainen kertoi, että Kotov oli ottanut puheeksi IB-jutun. NL:ssa jyrkkiä kantoja, että Suomi sallinut Ruotsin vakoilla Neuvostoliittoa alueeltaan käsin.
7.3. Kotov luonani.
11.3. Illalla päivällisellä Neuvostoliiton suurlähetystössö Stepanovin kanssa.
15.3. Lähdin kello 10.00 Ruotsiin. Mukana Levo ja Mäki.
19.3. Hertta Kuusinen kuoli Moskovassa. Stepanov luonani.
21.3. Maaherra Haukipuro luonani. Oli huolissaan Kepun oikeistolaistumisesta.
25.3. Stepanov aamiaisella.
28.3. Luonani Manzhulo, Stepanov ja tulkki. Öljyn hinta. Tänään neuvottelu.
29.3. Virolainen luonani. Kertoi vaikeuksistaan puolueessa. Moitti Karjalaista.
30.3. Leikkeitä, jotka kertovat Kekkosen lähdöstä kalastusmatkalle Karibinamerelle.

Huhtikuu
5.4. Neuvottelu Gozumelin saarelle saapuneen presidentti Echeverrian kanssa.
8.4. Leike Rafael Paasion puheesta, jossa hän totesi SDP:n asettavan oman ehdokkaansa seuraaviin presidentinvaaleihin.
15.4. Lakko (Yleisradiota koskeva) alkoi 15.4. Vetosin Raatikaisen pyynnöstä. Turhaan.
18.4. Leike, jossa vitsi: Ahti Karjalaiselle ehdotetaan rauhanpalkintoa, koska hän ei ole mikään ruudinkeksijä.
21.4. Kaupungilla kerrotaan, että Matti Virkkusta ajatellaan kokoomuksen uudeksi puheenjohtajaksi.
25.4. Kenraali Spinolan vallankaappaus Portugalissa.
27.4. Honkajuuri palautti minulle kirjeeni. Lähetin hänelle kirjeen: TP:n kirjeitä ei paluteta, ei varsinkaan ilman perusteluja. Se Sinun pitäisi käsittää.

Toukokuu
8.5. aamiaisella Kähkölä, Lehtilä, Pihlajaniemi ja Pyyluoma. ”Suomi K-linjalla” kirjan tekijät.
13.5. Sorsa päivällisellä. Kertoi, että Paasio eroaa sd.puheenjohtajan paikalta. Sorsa on valmis puheenjohtajaksi.
14.5 Stepanov kiireellisesti luokseni palattuaan Moskovasta.
17.5. Kutsuin Iloniemen Genevestä. Hänelle selostin Stepanovin ehdotuksen. Tutkii asiaa.
22.5. Kotov luonani. Öljy: ostaako Suomi lännestä, jos ei saa hintasopimusta NL:n kanssa. Minä: ei osta.
27.5. Kerroin Stepanoville, että minut oli kutsuttu SKP:n 30-vuotisjuhlille. Kieltäydyin. Stepanov: hölmöt olivat kutsuneet minutkin. En mennyt.

Kesäkuu
5.6. Stepanov ja Kotov erittäin kriittisiä Elinkeinoelämän valtuuskunnan perustamisen johdosta.
11.6. Puhe Ämmänsaaressa Ilmari Kiannon muistomerkin paljastuksessa 4.8.1974.
28.6. Lähdin Laukaasta lentokoneella Helsinkiin. Sieltä klo 11.00 Stepanovin kesäasunnolle Porkkalaan, jossa saunoimme ja söimme aamiaisen.
29.6. Kekkonen on ollut hoidossa Meilahden sairaalassa.

Heinäkuu
3.-4.7. Leikkeitä, jossa käsitellään Kekkosen prostata-leikkausta.
13.7. Aamulla lähdin Meilahden sairaalasta ja tuli Kultarantaan. Kuusamon kohdalla rajan yli tullut neljä neuvostoliittolaista. Johtajakersantti kertonut olleensa KGB:n palveluksessa. Olin vihainen, miksi ei heti rajalta palautettu.
15.7. Kansalliskaarti ottanut vallan Kyproksella.
20.7. Klo 5 Turkki suoritti maihinnousun Kyprokselle.
25.7. Lähdin Anita Hallaman ja Kerttu Korsimon kanssa Riskilään. Paluu Kultarantaan 28.7.

Elokuu
3.8. Aamulla Kalle Kaiharin 75-vuotispäivä. Sitten Hämeenkyröön Arvo Pentin luon, jonne Stepanov oli jo saapunut.
5.8. Meilahden sairaalassa tutkittavana.
7.8. Voroshilovillle lainattiin punainen matto Valkeakosken kirkosta.
9.8. Nixon erosi.
12.8. Lento Laukaasta Olkiluotoon. Peruskiven muuraus.
19.8. Kysyin Koivistolta, miksi Virolainen teki pakkosäästöohjelmansa. Täytyi tietää, että ei mene läpi. Koivisto: Pelkkää taktiikkaa. Minä: Huonoa.
28.8. Leike, jossa kerrotaan Kekkosen tulevasta matkasta Kostamukseen 7-9.9.1974.
31.8. Minulla on syytä parin viimeaikaisen humalan perusteella todeta, että olen yhden humalan mies. Ei viinaa, ei edes krapularyyppyä.

Syyskuu
2.9. Karjalainen yllättäen audienssille. Asiana: hän pyytää eroa ulkoministerin paikalta. Kuoleman väsynyt matkustamiseen ja edustamiseen ulkomailla. Ei ole koskaan tuntenut niin syvää tyytymättömyyttä hallituksessa oloon.
7.9. Lähdin Kostamukseen.
16.9. Husak saapui valtiovierailulle.
19.9. Lausuntonti 19.9. välirahansopimuksen 30-vuotispäivänä.
26.9. Torniossa jaloterästehtaan peruskiven muurauksessa.

Lokakuu
1.10. Jämsen luonani. Kotov luonani. Palannut Moskovasta.
9.10 Streltsov luonani.
11.10. Stepanov luonani.
23.10. Jämsen ja Mattila: Puhuneet Ahdin läsnäolessa, että UKK saatava jatkamaan.
31.10. Kotov: Podgornyin matka erittäin onnistunut Suomeen.

Marraskuu
6.11. Olin Huurtamon ja Vikatmaan kutsusta lounaalla Marskissa. Vikatmaa on innoska politikoja ja yrittää saada yhteistyötä kepun kanssa.
7.11. Lokakuun vallankumousvastaanotto. Tapasin NL:n metsäministeri Timofejevin.
13.11. Izvestijan päätoimittaja Tolkunov luonani.
14.11. Eino Uusitalo soitti aamulla ja valitteli puhettaan ja kysyi, mitä hän tekee. Sanoin hänelle, että puhe oli virhe. Eino kertoi, että Karjalainen oli sen lukenut ja hyväksynyt.
25.11. 26.11. saapuvat valtiovierailulle Puolan puoluejohtaja Gierek ja pääministeri Jaroszewicz.
27.11. Stepanov aamiaisella.

Joulukuu
1.12. klo 12.20 Klenberg sanoi, että Meilahdesta kuuluu huonoja uutisia, Sylvi saanut kohtauksen ja se on vakava. Halonen toivoo, että ajaisin heti sinne. Kun olin alhaalla Halonen vastassa ja kertoi, että Sylvi kuollut n. 12.20. Valtimoveritulppa.
7.12. 11.12. Kaikki siunaamiseen ja hautaan laskemisen toimet ovat takanpäin.
21.12. Kotov luonani. Koetti puhua minua lupautumaan pres.vaaleissa käytettäväksi.
24.12.Taneli kertoi, että jouluaattona hänelle tuli Malmööstä puhelu. Suomalainen mies kertoi, että Suomen kommunistit tapetaan: Kekkonen, Paasio, Sorsa. Ehkä ensiksi Karjalainen.

Lähdeaineisto:
Juhani Suomi: Urho Kekkosen päiväkirjat 3 ISBn 951-1-18858-5

Vuosi 1974 – öljykriisi iskee

Arabimaat epäonnistuivat aseellisessa hyökkäyksessä Israelia vastaan. Ne alkoivat käyttää oljyä sodankäynnissä, ja se osoittautui tehokkaammaksi kuin he etukäteen osasivat kuvitellakaan. John Kippur-sodan vielä riehuessa öljyntuottajamaiden yhteisjärjestö OPEC kielsi öljynviennin USA:han ja Hollantiin, supisti öljyntuotantoa ja korotti sen hintaa. Vuoden lopussa se maksoi viisi kertaa enemmän kuin syyskuussa. Öljykriisi tuntui Suomessa kansalaisten yksityistaloudessa paljon aikaisemmin kuin kansantaloudessa, ja se vaikutti rajulta. Kansainväliset markkinat vetivät vielä 1974 suhteellisen hyvin, mutta hidastuminen alkoi vuoden loppupuolella. Seuraavan vuoden puolella metsäteollisuuden vienti romahti kolmanneksella. Työttömyys lähti nousuun.

Tammikuu
1. tammikuuta – Nurmes, Raisio ja Vantaa muuttuivat kaupungeiksi sekä Alavus ja Virrat kauppaloiksi. Suomen pienin kunta Haapasaari liitettiin Kotkan kaupunkiin. Pyhämaan kunta liitettiin Uuteenkaupunkiin. Kuhmoisten kunta siirrettiin Hämeen läänistä Keski-Suomen lääniin.
1. tammikuuta – Suomen ja EEC:n välinen vapaakauppasopimus astui voimaan.
2. tammikuuta – Neuvostoliiton uutistoimisto TASS aloitti virallisen kampanjan kirjailija Aleksandr Solženitsyniä vastaan, jonka romaani Vankileirien saaristo oli ilmestynyt venäjänkielisenä Pariisissa.
3. tammikuuta – Neuvostoliitto nimitti uudeksi Suomen-suurlähettilääkseen Vladimir Stepanovin. Hänen edeltäjänsä Viktor Maltsev siirtyi Nl:n suurlähettilääksi Intiaan.
4. tammikuuta – Suomen vanhin sanomalehti Åbo Underrättelser täytti 150 vuotta.
4. tammikuuta – Suomi irtisanoi Chilen kanssa elokuussa 1973 solmimansa kehitysluottosopimuksen Chilen poliittisten olojen muututtua.
7. tammikuuta – Suurlähettiläs Aarno Karhilo valittiin YK:n talous- ja sosiaalineuvoston puheenjohtajaksi vuodeksi 1974.
8. tammikuuta – Sosialististen maiden talousjärjestö SEV täytti 25 vuotta.
8. tammikuuta – Ruotsissa aloitettiin bensiinin säännöstely. Yksityisautoilijoille jaettiin ostokupongit, joilla he saivat seitsemän säännöstelykuukauden aikana 100 litraa bensiiniä.
8. tammikuuta – Suomen Maaseudun Puolueen kansanedustajat Veikko Vennamo, Rainer Lemström ja J. Juhani Kortesalmi suljettiin loukkaavan kielenkäytön ja muutenkin sopimattoman käytöksen vuoksi yksimielisesti kahdeksi viikoksi eduskunnan ulkopuolelle. SMP:n edustajien mielestä eduskunnassa vallitsi mielivalta ja he olivat syyttäneet puhemies V. J. Sukselaista valtiopäiväjärjestyksen rikkomisesta.
9. tammikuuta − Suomen ja Neuvostoliiton välinen, Imatralta Kouvolaan ja Kotkaan ulottuva maakaasuputki vihittiin käyttöön. Valkealassa pidettyyn juhlatilaisuuteen osallistui kummankin maan korkeinta poliittista johtoa.
15. tammikuuta – Eduskunta hyväksyy viimeiset EEC-suojalait.
18. tammikuuta – Kirjailija Aleksandr Solženitsyn syytti Neuvostoliiton viranomaisia siitä, että nämä olivat antaneet kansalaisille vääriä tietoja hänen Vankileirien saaristo -kirjastaan.
18. tammikuuta - Belgiassa pääministeri Edmond Leburtonin kokoomushallitus erosi Iranin luovuttua yhteishankkeesta rakentaa öljynjalostamo Belgiaan.
18. tammikuuta – Egyptin ja Israelin loitantamissopimus.
25. tammikuuta – Suomen hallitus korotti polttonesteiden hintoja. Bensiini kallistui 25 prosenttia, raskas polttoöljy 181 prosenttia ja kevyt polttoöljy 83 prosenttia. Monet huoltoasemat ehtivät myydä varastonsa loppuun ennen hinnankorotusten voimaantuloa.
31. tammikuuta − SKDL:n kansanedustaja Anna-Liisa Tiekso siirtyi Rautaruukki Oy:n sosiaalijohtajaksi ja erosi eduskunnasta. Uudeksi kansanedustajaksi tuli Mikko Ekorre.

Helmikuu
1. helmikuuta – 225 ihmistä sai surmansa 22-kerroksisen pilvenpiirtäjän palossa Sao Paulossa Brasiliassa. Rakennuksen turvatoimet oli laiminlyöty.
1. helmikuuta – Kekkonen nimittää Lauri Sutelan puolustusvoimain komentajaksi.
7. helmikuuta – Grenada itsenäistyi.
10. helmikuuta – Brasilialainen arkkipiispa Helder Camara vastaanotti Oslossa hänelle kerätyn 1,5 miljoonan Norjan kruunun arvoisen "Kansan rauhanpalkinnon". Camara oli sivuutettu kerta toisensa jälkeen Nobelin rauhanpalkintoa jaettaessa.
13. helmikuuta – Nobel-palkittu kirjailija Aleksandr Solženitsyn karkotettiin Neuvostoliitosta. Hänet lennätettiin Länsi-Saksaan, jossa kirjailija Heinrich Böll otti hänet hoiviinsa. Solženitsyn siirtyi myöhemmin Sveitsiin ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin.
16. helmikuuta – Suomen hallitus aloitti energiansäästökampanjan, jolla haluttiin selventää säästön merkitystä kansalaisille ja korjata vääristyneitä kulutustottumuksia. Säästökohteita olivat erityisesti lämmitys, sähkön käyttö ja liikenne.
19. helmikuuta – SALT-neuvottelut alkavat uudelleen Genevessä.
20. helmikuuta − Länsi-Saksa liittyi kansainväliseen ydinsulkusopimukseen.
28. helmikuuta − Yhdysvallat ja Egypti solmivat uudelleen vuonna 1967 katkenneet diplomaattisuhteensa.
28. helmikuuta − Suomen ainoa ruotsinkielinen iltapäivälehti Nya Pressen ilmestyi viimeisen kerran.

Maaliskuu
1. maaliskuuta – Tasavallan presidentti Urho Kekkonen aloitti poikkeuslailla pidennetyn toimikautensa nelivuotisen jatkoajan antamalla eduskunnassa juhlallisen vakuutuksen.
3. maaliskuuta – Turkkilainen DC-10-matkustajakone syöksyi maahan Ranskassa heti noustuaan Orlyn lentokentältä. Onnettomuudessa kuoli 346 ihmistä ja sen aiheutti lastiruuman oven irtoaminen nousun aikana.
5. maaliskuuta – Harold Wilson nousee Englannin pääministeriksi.
6. maaliskuuta – Yli kaksi kuukautta kestäneen hallituspulan jälkeen muodosti pääministeri Golda Meir Israelille uuden hallituksen.
8. maaliskuuta – Charles de Gaullen kansainvälinen lentokenttä otettiin käyttöön Pariisissa.
8. maaliskuuta – 52 lähinnä vasemmistolaista kulttuurijärjestöä jätti presidentti Urho Kekkoselle ja pääministeri Kalevi Sorsalle vetoomuksen demokratian toteuttamisesta kulttuurihallinnossa. Vetoomuksen taustalla oli opetusministeri Marjatta Väänäsen päätös karsia melko reippaalla kädellä tiettyjä kulttuurimäärärahoja.
15. maaliskuuta − Pääesikunnan päällikkö, kenraaliluutnantti Lauri Sutela siirtyi puolustusvoimain komentajaksi hänen edeltäjänsä kenraali Kaarlo Leinosen jäädessä eläkkeelle.
18. maaliskuuta – Öljykriisi: OPECin öljynvientiboikotti päättyi.
18. maaliskuuta – Hertta Kuusinen kuolee.
21. maaliskuuta – Yhdysvallat palautti diplomaattisuhteet Ruotsiin. Suhteet olivat katkenneet vuoden 1972 lopulla pääministeri Olof Palmen Vietnamin sotaa arvostelleiden lausuntojen vuoksi.
29. maaliskuuta – Mariner 10 ohitti Merkuriuksen.
29. maaliskuuta – Suomen kauppalaivastosta poistettiin viimeiset kaksi apukoneilla varustettua purjealusta.

Huhtikuu
1. huhtikuuta – Junaliikenne Humppilan ja Forssan välisellä yksityisellä, 23 kilometrin pituisella kapearaiteisella rautatiellä päättyi.
2. huhtikuuta – Ranskan presidentti Georges Pompidou kuoli luuydinsyöpään.
3. huhtikuuta – Hajasijoituskomitea ehdottaa 26 viraston ja laitoksen siirtämistä Helsingistä.
6. huhtikuuta – Ruotsalainen yhtye ABBA voitti Euroviisut Brightonissa Englannissa, kappaleella Waterloo.
10. huhtikuuta − Israelin pääministeri Golda Meir jätti hallituksensa eronpyynnön lokakuun 1973 sotaa tutkineen komitean julkaistua raporttinsa.
15. huhtikuuta − Armeija kaappasi vallan Nigeriassa.
25. huhtikuuta – Neilikkavallankumous Portugalissa, diktatuuri kukistui. Tapauksen muistoksi vietetään "vapauden päivää" (Dia da Liberdade).
27. huhtikuuta – Neuvostoliittolainen matkustajakone syöksyi maahan lähellä Leningradia. Kaikki koneessa olleet 118 ihmistä saivat surmansa.
28. huhtikuuta – Viimeiset yhdysvaltalaiset evakuoitiin Saigonista (nykyisin Ho Chi Minhin kaupunki).
29. huhtikuuta − Juhani Raiskinen nimitettiin Suomen Kansallisoopperan johtajaksi Leif Segerstamin pyydettyä eroa.

Toukokuu
2. toukokuuta – Molemmat Saksat avasivat edustuston toistensa pääkaupungeissa.
3. toukokuuta – Kalevi Keihäsen johtamat matkatoimisto Keihäsmatkat Oy ja lentoyhtiö Spear Air Oy keskeyttivät toimintansa Helsingin Osakepankin lopetettua yhtiöiden rahoittamisen. Yli 200 työntekijää irtisanottiin. Tapahtumahetkellä yhtiöillä oli yli 1800 matkustajaa ulkomailla. Ilmailuhallitus määräsi Spear Airin lentokoneet lentokieltoon 6. toukokuuta. Keihäsmatkat Oy jätti konkurssianomuksen Helsingin raastuvanoikeudelle 8. toukokuuta.
5. toukokuuta – Suomessa alettiin jakaa ulkomaisille matkailijoille käyttäytymisopasta matkailun aiheuttamien lieveilmiöiden vähentämiseksi.
7. toukokuuta – Saksan liittotasavallan liittokansleri Willy Brandt erosi tehtävästään, kun hänen läheinen avustajansa Günter Guillaume paljastui itäsaksalaiseksi vakoojaksi.
11. toukokuuta – Presidentti Urho Kekkonen ja pääministeri Kalevi Sorsa vetosivat Chilen sotilashallitukseen, ettei Chilen poliittisissa oikeudenkäynneissä langetettaisi kuolemantuomioita.
16. toukokuuta – Saksan liittotasavallan uusi liittokansleri Helmut Schmidt vannoi virkavalansa.
18. toukokuuta – Intia räjäytti kuudentena ydinasevaltiona ensimmäisen ydinpomminsa, "Hymyilevän Buddhan".
19. toukokuuta – Ranskan uudeksi presidentiksi, yllättäen kuolleen Georges Pompidoun seuraajaksi, valittiin silloinen valtiovarainministeri Valery Giscard d'Estaing. Hän astui virkaansa 27. toukokuuta.
20. toukokuuta – Seitsemän elinkeinoelämän järjestöä perusti Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA), jonka puheenjohtajaksi valittiin Päiviö Hetemäki.
28. toukokuuta – Veikko Vennamo kannettiin ulos Eduskunnan täysistunnosta. Vennamolle oli nyt jo neljännen kerran lyhyen ajan sisällä määrätty kahden viikon työskentelykielto.

Kesäkuu
1. kesäkuuta − 29 ihmistä kuoli ja 75 loukkaantui Nypro-yhtiön kemiantehtaan räjähdyksessä Flixboroughin kylässä Isossa-Britanniassa. Kahdeksan hehtaarin tehdasalueen tuhonneen räjähdyksen syyksi epäiltiin kaasuvuotoa.
1. kesäkuuta − Suomen Kommunistinen Puolue vietti julkisen toimintansa 30-vuotisjuhlia.
2. kesäkuuta − Suomen Kansan Demokraattinen Liitto vietti 30-vuotisjuhliaan.
3. kesäkuuta − Työväenpuolueen johtaja Jitzhak Rabin muodosti Israelin uuden hallituksen. Hän vakuutti, ettei Israel missään tapauksessa vetäytyisi vuoteen 1967 saakka voimassa olleille rajoille, joita oli hänen mukaansa mahdoton puolustaa.
6. kesäkuuta – Ruotsin uusi perustuslaki muutti maan virallisesti parlamentaariseksi monarkiaksi. 8. kesäkuuta – Marttaliitto vietti 75-vuotisjuhliaan.
11. kesäkuuta − Yhdysvaltain ulkoministeri Henry Kissinger uhkasi Itävaltaan suuntautuneen vierailunsa aikana erota virastaan, elleivät syytökset hänen osuudestaan Watergate-skandaaliin lopu.
12. kesäkuuta – Tanskan kansankäräjät kumosi kansanedustaja Mogens Glistrupin parlamentaarisen koskemattomuuden, jotta hänen epäillyt verokavalluksensa voitaisiin tutkia.
13. kesäkuuta – Jalkapallon MM-kisat alkoivat Länsi-Saksassa
17. kesäkuuta – Ison-Britannian parlamentti joutui IRA:n pommihyökkäyksen kohteeksi. Parlamenttitalo vaurioitui pahoin ja 11 ihmistä loukkaantui.
27. kesäkuuta − Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon saapui viikon pituiselle viralliselle vierailulle Neuvostoliittoon.
29. kesäkuuta – Isabel Perón valittiin Argentiinan väliaikaiseksi presidentiksi hänen miehensä Juan Perónin sairastuttua vakavasti. Juan Perón kuoli 1. heinäkuuta.

Heinäkuu
1. heinäkuuta – Tiekohtaiset nopeusrajoitukset tulivat voimaan koko Suomessa. Käytäntöä oli kokeiltu seitsemän eteläisen läänin alueella 1. elokuuta 1973 alkaen ja nopeusrajoitusten oli todettu huomattavasti parantaneen liikenneturvallisuutta.
1. heinäkuuta − Automaattinen puhelinliikenne Suomesta Pohjoismaihin ja Länsi-Saksaan alkoi.
5. heinäkuuta – 11 ihmistä kuoli ja lähes 20 loukkaantui turistibussin ja rekka-auton törmäyksessä valtatie 4:llä Laukaassa. Ylinopeutta ajanut alankomaalainen turistibussi oli onnettomuushetkellä ohittamassa toista autoa.
7. heinäkuuta – Länsi-Saksa kaatoi jalkapallon MM-finaalissa Münchenissä Hollannin 2–1, voittomaalin teki Gerd Müller.
15. heinäkuuta – Sotilasvallankaappaus syrjäytti presidentti Makarioksen Kyproksella.
19. heinäkuuta – Prinssi Juan Carlos nimitettiin Espanjan vt. valtionpäämieheksi Francisco Francon sairauden vuoksi.
19. heinäkuuta − Suomen Tukholman-suurlähettiläs Max Jakobson valittiin Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtajaksi.
20. heinäkuuta – Turkin joukot valtasivat Kyproksen turkkilaisen pohjoisosan.
23. heinäkuuta – Kreikan sotilashallitus kaatui.
23. heinäkuuta – Suomi asettaa joukko-osaston YK:n rauhanturvatehtäviin Kyprokselle.

Elokuu
4. elokuuta – Pommi räjähti junassa Italian ja Saksan välillä. Italialaiset uusfasistit ottivat vastuun.
8. elokuuta – Watergate: Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon jätti eroanomuksensa, joka astui voimaan seuraavana päivänä. Varapresidentti Gerald Fordista tuli uusi presidentti.
9. elokuuta − Pohjola-Norden -järjestö vietti 50-vuotisjuhlansa Helsingin Finlandia-talossa.
11. elokuuta − Ainakin 2000 ihmistä sai surmansa monsuunisateiden aiheuttamissa tulvissa Bangladeshissä.
16. elokuuta – Etiopian armeija riisti keisari Haile Selassielta kaiken vallan.
24. elokuuta – Porin Mäntyluodosta hinattiin merelle ensimmäinen Suomessa rakennettu öljynporauslautta Pentagone 84. Se oli suurin maassamme koskaan valmistettu esine.
25. elokuuta – Etiopian armeija otti keisari Haile Selassien asuinpalatsin "kansan omaisuudeksi".
26. elokuuta – Israel järjesti suuret sotaharjoitukset. Egypti ja Syyria määräsivät joukkonsa hälytystilaan Israelin vastaisilla rajoillaan.

Syyskuu
3. syyskuuta − Alankomaiden kuningatar Juliana ja prinssi Bernhard saapuivat valtiovierailulle Suomeen.
4. syyskuuta − Yhdysvallat ja Itä-Saksa solmivat diplomaattisuhteet.
4. syyskuuta – Riitta Salin voitta Euroopan mestaruuden naisten 400 metrin juoksussa ajalla 50,14.
6. syyskuuta – Ruotsin hallitus vapautti eversti Stig Wennerströmin, joka oli vuonna 1964 tuomittu elinkautiseen vankeuteen vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi. Wennerströmin vankeustuomio oli syksyllä 1973 muutettu 20 vuodeksi.
8. syyskuuta – Yhdysvaltain uusi presidentti Gerald Ford armahti edeltäjänsä Richard Nixonin kaikista Watergate-jutun vuoksi nostetuista syytteistä. Fordin päätöstä arvosteltiin laajalti.
11. syyskuuta – Kansanedustaja Raimo Ilaskivi vaati Kokoomuksen puhdistamista vasemmistovoimista. Ilaskiven hyökkäyksen pääkohteena oli ns. remonttimiesten johtohahmo, kansanedustaja Juha Vikatmaa.
13. syyskuuta – Japanin punainen armeija valtasi Ranskan lähetystön Haagissa Alankomaissa. He saivat vapaaksi jäsenensä Yatuka Fumiyan, 300 000 dollaria ja lennon Jemenin Adeniin.
16. syyskuuta – Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford myönsi ehdollisen armahduksen Vietnamin sodasta karanneille ja asepalvelusta vältelleille miehille.
17. syyskuuta − Bangladesh, Grenada ja Guinea-Bissau hyväksyttiin YK:n jäsenmaiksi, jolloin jäsenmaiden lukumäärä nousi 138:aan.
26. syyskuuta − Palestiinan vapautuksen kansanrintama PFLP katkaisi suhteensa Palestiinan vapautusjärjestöön PLO:hon. PFLP arvosteli PLO:ta liian läheisistä suhteista Yhdysvaltoihin.
30. syyskuuta – Kauppa- ja teollisuusministeri Jan-Magnus Jansson siirtyi Hufvudstadsbladetin päätoimittajaksi. Hänen seuraajakseen nimitettiin puolustusministeri Kristian Gestrin ja uudeksi puolustusministeriksi Carl-Olaf Homén.
30. syyskuuta – Teollisuuden Voima tilaa ydinvoimalan Asealta.

Lokakuu
1. lokakuuta – Kiinan kansantasavalta juhli perustamisensa 25-vuotispäivää. Huomiota herätti, etteivät valtion perustajat Mao Zedong ja Zhou Enlai osallistuneet julkisiin juhlallisuuksiin.
6. lokakuuta – Saksan demokraattinen tasavalta aloitti perustamisensa 25-vuotisjuhlallisuuksien viettämisen.
6. lokakuuta − Anjalassa ja Sippolassa sekä Jepualla, Munsalassa, Uudessakaarlepyyssä ja Uudenkaarlepyyn mlk:ssa järjestettiin tulevien kuntaliitosten vuoksi ylimääräiset kunnallisvaalit.
7. lokakuuta – Kööpenhaminassa alkoi oikeudenkäynti veropetoksiin syyllistynyttä kansanedustaja Mogens Glistrupia vastaan.
8. lokakuuta – Nobelin rauhanpalkinnon myöntämisestä kehkeytyi skandaali, kun paljastui, että japanilaiset poliitikot ja talouselämän edustajat olivat painostaneet Norjan Nobel-komiteaa myöntämään puolet palkintosummasta Japanin entiselle pääministerille Eisaku Satolle tämän myötävaikutuksella. Toinen puoli rauhanpalkinnosta myönnettiin Irlannin entiselle ulkoministerille Seán MacBridelle.
14. lokakuuta − Neuvostoliiton presidentti Nikolai Podgornyi saapui nelipäiväiselle viralliselle vierailulle Suomeen. Vierailun aikana sovittiin Suomen ja Neuvostoliiton välisen energiayhteistyön lisäämisestä.
15. lokakuuta − Helsingin Finlandia-talossa pidettiin Suomi-Neuvostoliitto-Seuran 30-vuotisjuhla.
17. lokakuuta – UH-60 Black Hawkin ensilento.
18. lokakuuta – USA myöntää Neuvostoliitolle suosituimmuusaseman. Neuvostoliitto helpottaa juutalaisten maastamuuttoa.
21. lokakuuta – SAK valitsee Pekka Oivon uudeksi puheenjohtajakseen.
23. lokakuuta – Kansainvälinen olympiakomitea myönsi vuoden 1980 talvikisat Yhdysvaltain Lake Placidille ja kesäkisat Moskovalle.
30. lokakuuta – Muhammed Ali tyrmäsi mestari George Foremanin kahdeksannessa erässä.
31. lokakuuta – Suomen pisin rautatietunneli, lähes 4,3 kilometriä pitkä Lahdenvuoren tunneli, valmistui rakenteilla olleella Jämsän ja Jyväskylän välisellä rataosalla Korpilahdella.

Marraskuu
10. marraskuuta – Keskustapuolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Eino Uusitalo ehdotti välirauhansopimuksen (1944) solmimispäivän, 19. syyskuuta, korottamista toiseksi itsenäisyyspäiväksi. Ehdotus herätti laajalti ärtymystä, ja Uusitalo joutui pyytämään puhettaan myöhemmin anteeksi.
10. marraskuuta – Ryhmä Ugandan armeijan sotilaita yritti syöstä vallasta maan johtajan Idi Aminin. Kaappaushanke kukistettiin nopeasti.
12. marraskuuta – YK:n yleiskokous päätti sulkea Etelä-Afrikan toistaiseksi järjestön toiminnan ulkopuolelle sen harjoittaman rotuerottelun vuoksi.
19. marraskuuta – Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa saapui nelipäiväiselle valtiovierailulle Suomeen.
20. marraskuuta – Svenska Dagbladet kirjoitti Neuvostoliiton Suomen-suurlähettilään Vladimir Stepanovin pyrkivän vaikuttamaan Suomen sisäpolitiikkaan mm. antamalla ohjeita kommunisteille. SKP ja Suomen ulkoministeriö torjuivat väitteen.
21. marraskuuta – Birminghamissa kahdessa pubissa räjähti pommi, 21 ihmistä kuoli.
22. marraskuuta – YK:n yleiskokous myönsi Palestiinan vapautusjärjestölle tarkkailijan aseman. PLO:n johtaja Jasser Arafat sai valtionpäämiehen vastaanoton aloittaessaan yleiskokouksessa keskustelun Palestiinan kysymyksestä.
23. marraskuuta – Etiopian sotilashallitus Dergin välienselvittelyssä surmattiin ns. "verilauantaina" 59 poliittista vankia, mukaan lukien Dergin enemmistön linjaa vastustanut kenraali Aman, ja keisarin vävy, entinen puolustusministeri kenraali Abiye Abebe.
24. marraskuuta – Ford ja Breznev sopivat Vladivostokissa SALT- neuvottelujen raameista.
28. marraskuuta – Etiopian sotilashallituksen johtajaksi nimitettiin kenraali Teferi Bante.

Joulukuu
2. joulukuuta – Tasavallan presidentin puoliso, rouva Sylvi Kekkonen kuoli. Itsenäisyyspäivän vastaanotto presidentinlinnassa peruttiin.
2. joulukuuta – Demarin pakinoitsija Simo Juntunen (Simppa) erotettiin toimestaan poliittisista syistä. SDP:n oikeaan laitaan lukeutuneen Juntusen linjan katsottiin olevan ristiriidassa puolueen ja lehden linjan kanssa. SDP:n puoluetoimikunta hyväksyi Juntusen irtisanomisen 5. joulukuuta.
7. joulukuuta − Kyproksen syrjäytetty presidentti, arkkipiispa Makarios palasi lähes puolen vuoden maanpaosta kotimaahansa.
7. joulukuuta − Suomalaiset urheilutoimittajat valitsivat juoksija Riitta Salinin vuoden parhaaksi urheilijaksi.
10. joulukuuta – Kirjailija Aleksandr Solženitsyn vastaanotti Tukholmassa hänelle vuonna 1970 myönnetyn Nobelin kirjallisuuspalkinnon.
10. joulukuuta – Yhdysvaltain senaatti vahvisti Nelson Rockefellerin valinnan uudeksi varapresidentiksi.
13. joulukuuta − Malta muuttui tasavallaksi.
17. joulukuuta − Kenraali Augusto Pinochet valittiin virallisesti Chilen presidentiksi.
22. joulukuuta − Yhdysvaltain oikeusministeriö ryhtyi tutkimaan tiedustelupalvelu CIA:n toimintaa sen jälkeen, kun New York Times oli paljastanut, että CIA oli laittomasti vakoillut 1950-luvulta lähtien noin 10 000 Yhdysvaltain kansalaista. Vakoilua oli tapahtunut erityisesti Richard Nixonin presidenttikaudella ja sen kohteina olivat olleet mm. toisinajattelijat ja Vietnamin sodan vastustajat.
28. joulukuuta − Noin 5 000 ihmistä sai surmansa Pakistanin pohjoisosaa koetelleessa maanjäristyksessä.

YLE Elävä arkisto 1974 http://www.yle.fi/haku/?cx=007097612530377999607%3Aglpulxqhhs4&cof=FORID%3A9&q=1974&sa=L%C3%B6yd%C3%A4#839

Videohaku 1974 http://www.google.fi/search?hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbs=vid%3A1&q=1974&btnG=Haku&aq=f&aqi=g4&aql=&oq=&gs_rfai=

Kuvahaku 1974 http://www.google.fi/images?um=1&hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbs=isch%3A1&sa=1&q=1974&btnG=Haku&aq=f&aqi=&aql=&oq=&gs_rfai=

Lähdeaineisto:
Mitä, missä, milloin 1975
Mitä, missä, milloin 1976
Valitut Palat: Itsenäisyyden vuosikymmenet

YK suomalaisten taistelukenttänä

Risto Hyvärinen kirjoittaa kirjassaan Virkamiehiä, viekkautta ja vakoilua, että toimiessani 1965-1972 poliittisella osastolla keskeisinä ongelmina olivat Neuvostoliiton ja Saksan kysymysten lisäksi YK-asiat. Näiden asema Suomen ulkopolitiikan kokonaisuudessa ei ollut aivan yhtenäisesti ymmärretty. Ei oikein tiedetty, mistä oikeastaan oli kysymys. Ymmällä olo vallitsi usein niitäkin mieliä, jotka ajattelivat YK:sta myönteisestikin.

YK perustettiin huhtikuussa 1945 San Franciscossa. Toinen maailmansota oli vielä käynnissä. Jäsenistöön tuli vain voittajia, jos kohta jo alun perin kaikki valtiot oli ajateltu aikanaan liitettäväksi organisaation riveihin. Jäsenyys laajeni, mutta ei kuitenkaan kovin ripeästi. Kylmän sodan vallitessa jäsenyyskysymyksiä käsiteltiin mutkikkaalla tavalla, joka teki mahdolliseksi ratkaisujen toistuvan lykkäämisen. Niinpä Suomikin sai odottaa aina joulukuuhun 1955 saakka, jolloin YK:n haluttu jäsenyys vihdoinkin pakettiratkaisun yhteydessä heltisi.

Itse asiassa YK:n jäsenyys ehkä ei ollutkaan kaikille niin haluttu kuin sanoin. Oli monia, jotka suhtautuivat arvellen asiaan. Kansainliiton muistikuvat eivät olleet kovin innostavia. Oli selvää, että YK:ssa joudutaan puuttumaan lukuisiin sellaisiin kansainvälisiin kysymyksiin, jotka voitaisiin vaivatta välttää, jos olisimme tuon kirotun järjestön ulkopuolella. Arveltiin, että jäsenyys YK:ssa tulisi meille hankalaksi jo senkin vuoksi, että meidän tuli miettiä, mitenkä meidän kannanottomme vaikutti suhteisiimme itäiseen naapurimaahamme. Jos seuraisimme Neuvostoliiton antamaa linjaa, Suomen katsottaisiin olevan entistä enemmän rähmällään. Jos taas emme olisi seuranneet Neuvostoliiton jaloa esikuvaa, suhteemme olisivat huonontuneet vaarallisella tavalla. Tämän kaltaiset ajatukset olivat varmaan Paasikiven mielessä. Hänenhän sanottiin olleen varsin vakaasti sitä mieltä, että olisimme maailmanjärjestön ulkopuolella.

Saadessamme YK:n jäsenyyden joulukuussa 1955 yleiskokouksen istuntokaudesta oli vain muutama päivä jäljellä. Varsinaiseen työskentelyyn päästiin vasta seuraavana vuonna. Muiden pohjoismaiden antaman esimerkin mukaan YK-valtuuskuntaamme nimettiin merkittäviä parlamentaarikkoja, jotka itsekin aluksi luulivat olevansa päätöksiä tekevässä asemassa. Pian tämä väärinkäsitys kuitenkin paljastui. Ohjeet tulivat Helsingistä ja kannanotot muotoiltiin kuten muutkin ulkopoliittiset kannanotot. Vuosien mittaan YK-valtuuskunnan luonne on selvästi muuttunut. Suomen toiminta YK:ssa on vuosien ja vuosikymmenien mittaan tullut alkuvaiheita huomattavasti realistisemmaksi.

Alkusyksystä 1956 Suezin ja Unkarin kriisit nostivat vauhtia kansainväliseen tapahtumiseen. Suomi joutui juuri niihin aikoihin syövereihin, joita se oli toivonut voivansa välttää. Unkarin kysymyksessä Suomi pidättäytyi äänestyksestä, ja tässä asiassa Suomen edustajat eivät varmaankaan tuoneet kansan mielipidettä esille sellaisena kuin se olisi pitänyt totuuden nimessä tuoda julkisuuteen.

YK-politiikkamme oli alkuun päästyään oikeastaan aika tärkeä osa Suomen kokonaisulkopolitiikassa. 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alkupuolella me olimme kietoutuneet kylmän sodan eurooppalaisiin kuvioihin. Yritimme selvitä Neuvostoliiton erilaisista vedoista, joita se meille tuon tuostakin järjesti, mutta samalla kehittää suhteitamme länteen sitä mukaan kuin Kekkonen uskalsi sallia. YK olikin tässä hommassa oikeastaan aika kätevä. Huomioimme kiintyi yhä enemmän outoihin ja kaukaisiin asioihin. Jouduimme määrittämään kantamme toisilla perusteilla kuin idän politiikkamme kohdalla olimme tottuneet ymmärtämään. Maailmaa oli paljon oman pihapiirimme ulkopuolella, eikä siellä aina kuunneltu vain naapurina olevan vihaisen karhun murinoita.

Kekkosen vieraillessa YK:ssa syksyllä 1961 hän piti puheen yleiskokoukselle, jolloin hän lanseerasi normin siitä, että ”ettemme ole mukana tuomarina vaan lääkärinä”. Talvella 1965 tapahtui eräitä henkilömuutoksia ulkomaisessa edustuksessa kuten myös YK-toiminnoissamme. Suurläehttiläs Gunnar Palmrooth oli nimitetty Pariisista Tukholmaan, mutta matkalla sinne hän kuoli. Hänen poismenonsa sai aikaan merkittäviä järjestelyjä.

Suomen YK-politiikka oli kymmenen ensimmäisen jäsenyysvuoden aikana osoittautunut suhteellisen onnistuneeksi. Mitään mahtimunauksia ei ollut tehty, ja Suomi oli päässyt asemaan, jossa sitä pidettiin arvossa pohjoismaisen kansojen perheen yhtenä jäsenenä. Kun Max Jakobson tuli tehtäväänsä New Yorkiin 1965, hänelle tarjottiin erinomaiset lähtökohdat. Pääsihteerikilpailun voitaneen katsoa saaneen alkunsa 7.6.1966, jolloin U Thant kutsui Suomen pysyvän edustajan Max Jakobsonin luokseen. U Thant kertoi, että hänen tarkoituksenaan on kieltäytyä asettumasta uudelleen ehdokkaaksi toimikautensa päättyessä vuoden 1966 lopussa. U Thant oli suositellut seuraajakseen Jakobsonia.

Kesällä 1966 Suomessa oli tavallaan kaksi ehdokasta pääsihteerikilpailussa, Enckell ja Jakobson. Näyttää siltä, että Kekkonen oli alusta alkaen Jakobsonin kannalla. Kekkosen myönteinen tuki Jakobsonille tuotiin ilmi jo vuonna 1966 eräille asiasta kiinnostuneille tahoille. Kun Jakobson oli asetettu Suomen pääministeriehdokkaaksi, pantiin liikkeelle laaja vaalikampanja. Jakobson itse teki helmi-maaliskuussa 1971 matkan Aasiaan ja Tyynen meren alueelle. Matti Cawen vieraili arabimaissa. Lähetystöneuvos Iloniemi taas informoi Perua, Kolumbiaa ja Argentiinaa pääsihteeriasiassa.

Pääsihteerinvaali saatiin kolmannella yrityksellä suoritetuksi 22.12.1971, ja siinä kävi niin kuin kävi. Waldheim valittiin. Jakobsonin yritykset kaatuivat Neuvostoliiton johdonmukaisesti käyttämään veto-oikeuteen.

Lähdeaineisto:
Risto Hyvärinen: Virkamiehiä, viekkautta ja vakoilua ISBN 951-1-16253-5

Presidentin poliisi

Presidenttikautensa alusta saakka Kekkonen pyrki kontrolloimaan suojelupoliisia. Ensin se toteutui rajoittamisena: suojelupoliisi pitkälti mukautui ulkopoliittisen sopivuuden rajoihin. Luottomiehen nimitys päälliköksi avasi mahdollisuuden aktiiviseen johtamiseen, mutta Arvo Pentin ote ei ollut täysin pitävä. Varman otteen toi vasta Seppo Tiitisen nimitys. Nimittämällä 30-vuotiaan päällikön presidentti sijoitti tarmoon, mutta ajatteli epäilemättä myös omaa ikäänsä (77). Alhavan pitkä palvelus oli ollut kontrollipyyntöjen piinallisin este. Nyt Kekkonen puolestaan teki ratkaisun monenkin seuraajansa yli. Hän ei tuntenut ehdokasta entuudestaan, mutta kansliapäällikkö Juhani Perttunen tunsi, oli ollut Tiitisen edeltäjiä eduskunnan perustuslaki- ja ulkoasiainvaliokuntien sihteerinä.

Valiokuntasihteeri kuuli nimityksestään keskiviikkona 8. helmikuutta 1978. Sisäministeri Eino Uusitalo soitti, oli tulossa Tamminiemestä, jossa keskustan ja SDP:n keskeiset ministerit olivat uudelleen valittavan presidentin puheilla. Oli päätetty tehdä Tiitisestä suojelupoliisin päällikkö. ”Oisko mulla tähän mitään sanomista?” tiedusteli ehdokas. ”Lista jaetaan tiistaina”, vastasi ministeri. Heti seuraavana aamuna piti mennä osoitteeseen Ratakatu 12, jossa Tiitinen ei ollut koskaan käynyt. Poliisineuvos Pentti valitteli viimeisten työpäiviensä kiireitä, mutta ehti sentään tunnin verran selostaa, mistä oli kysymys. Yleinen ymmärrys oli tärkeintä, arvostelukyky, siitä riippui kaikki. Huomatessaan nuoren miehen empivän kadettiupseeri mainitsi, että tehtävässä saisi kunniamerkkejä. Tiitinen kysyi vielä keskustapuolueen puheenjohtajalta Johannes Virolaiselta, joka sanoi, ettei presidentin luottamustehtävistä ollut tapana kieltäytyä. Perjantaina kansliapäällikkö Perttunen tarjosi Kappelissa kahvit ja Tiitinen allekirjoitti ilmoittautumisensa.

1970-luvulle tyypilliseen pakettiin kului, että myös SDP saisi viimein johtavan viran Ratakadulta. Myös sosiaalidemokraatit painottivat poliittista lojaalisuutta, juristin tutkintoa ja nuoruutta. Näin nousi esiin pääministeri Kalevi Sorsan eduskunta-avustaja Seppo Nevala, joka nimitettiin yleisen toimiston (hallinnon) päälliköksi. Ratakadulla moni empi. Talon ”valkoinen” perinne oli muita virastoja vahvempi, ja muualla virkakoneistossa sosiaalidemokraattien vahva sisääntulo 1960-luvun lopulta lähtien oli aiheuttanut poliittisia hankauksia. Uutisen herättämää kuhinaa Tiitinen luonnehti vertaamalla virastoa kaikukammariin, josta ”mikään luvaton tieto ei vuoda ulos mutta kaikki tiedetään talon sisällä. Jos nuppineula putoaa jossakin nurkassa, niin kyllä se tiedetään”.

Tiedossa oli klikkiytyminen, mikä oli tapahtunut ulkoasianministeriössä ja muissa virastoissa. Tiitinen ilmoitti, että suojelupoliisissa sitä ei sallittaisi, ”ei Nevalan eikä kenenkään muunkaan ympärille”. Monen silmään otti tulokkaan korkea palkkaluokka. Sen Tiitinen myönsi, mutta muistutti, että valittajat saivat lisineen kuitenkin markoissa saman verran, ja alhaisten palkkaluokkien ”ongelma tulee poistumaan ajallaan kaikkien yltä”. Talon sisällä moni näki Tiitisen ja eteenkin Nevalan nimityksen politiikan tulona virastoon. Seppo Tiitinen on maanviljelijän poikana Leppävirralla syntynyt oikeustieteen kandidaatti, joka pääsi opetusministeriön esittelijäksi ja sitten nuoremmaksi hallitussihteeriksi. Sieltä hän siirtyi kouluhallituksen hallintotoimiston päälliköksi. Ura jatkui eduskunnan virkamiehenä, ensin nuorempana hallitussihteerinä 1977-78 perustuslaki- ja ulkoasiainvaliokunnan sihteerinä.

Presidentti Kekkonen ei kiirehtinyt sosiaalidemokraatin tuloa suojelupoliisin sisään. Vuoden 1966 hallitusratkaisussa poliisiasiat oli otettu SDP:n johtoon tulleelta sisäministeriöltä puolustusministeriöön, sitten oli Pentin nimittämisen tapa ja sitten Tiitisen nimitys. Vielä helmikuussa 1981, kun Tiitinen esitteli suojelupoliisin uutta organisaatiota ja tunnusteli Seppo Nevalan nousua apulaispäälliköksi, presidentti painoi jarrua: ”Nevalan asema pidetään toistaiseksi ennallaan. Palataan organisaatiouudistukseen myöhemmin.”

Vielä viime silaus tarvittiin Nevalan kelpoisuuden viimeistelyyn. Pääministerin avustajana hän oli joutunut jo KGB:n poliittisen linjan huomion kohteeksi ja lounastanut lähetystösihteeri Kossovin kanssa. Nimitys edellytti suhteen katkaisua. SDP:n kansainvälisellä puolella arveltiin, että pelkkä puhelinsoitto ei riittäisi ja suhteen katkaisu välikäden kautta voitaisiin tulkita loukkaukseksi tai epäilyksi. Niin piti vielä kerran tavata Kossov, joka oli olevinaan kovin kiireinen. Lounaan päätteeksi Nevala ilmoitti, että ”muuttuneen asemani vuoksi minun on suhtauduttava enemmän hallinnollisiin kuin sisäpoliittisiin tai hallituksen toimintaan liittyviin kysymyksiin”. Uudesta tapaamisesta ei voitaisi sopia.

Lähdeaineisto:
Matti Simola: Ratakatu 12 ISBN 978-951-0-35243-4

Suomea työnnetään suomettumisen polulle

KGB käynnisti 1969-1971 Neuvostoliitossa ja itäblokissa tehostetun urkinnan ja vakoilun kaikenlaisen vastarinnan kukistamiseksi. Stasista tuli KGB:n tärkein informaation antaja itäblokissa länsimaissa koettujen levottomuuksien aikana. Vuonna 1975 peräti 65 % KGB:n saamasta itäblokin maiden tiedustelutiedosta saapui Stasin kautta. Vuosina 1971-1975 KGB alkoi verkottua Neuvostoliitossa ja itäblokissa kansallismielisten liikkeiden piiriin. Osaltaan tämä johtui siitä, että NKP:n 24. puoluekokouksessa huhtikuussa 1971 Brezhnev julisti Neuvostoliiton muuttuneen ”yhtenäiseksi Venäjän valtioksi”. Näihin aikoihin myös käsite neuvostokansa palaa NKP:n johtajien puheisiin. 24. puoluekokouksen aikaan NKP:n politbyroon 23 jäsenestä vain 7 edusti alueellisia intressejä ja kansallisuuksien määrä oli Neuvostoliitossa pienentynyt dramaattisesti.

CIA:n elokuussa 1972 tekemässä huippusalaisessa arviossa suomettumisesta todetaan , että Neuvostoliitto sai vuoden 1958 yöpakkaskriisin yhteydessä veto-oikeuden Suomen hallitusten muodostamiseen, kun Neuvostoliitto yhdisti lehdistökampanjan ja taloudellisilla sanktioilla uhkailun operaatioksi, jolla hallitus kaadettiin. Huolellisesti valmisteltu raportti katsoo, että suomalaiset lukevat Itä-Euroopan maiden tapaan tarkoin Pravdaa ja Izvestijaa sekä oman maansa kommunistilehdistöä, jotta Helsingissä osattaisiin aistia mistä tuulee.
Suomi oli joutunut vuonna 1969 eri tavoin lisääntyneen neuvostopainostuksen kohteeksi, mikä pantiin läntisissä tiedustelupiireissä merkille. Tämä oli pääosin seurausta Tsekkoslovakian miehityksestä, mutta myös kansanrintamapolitiikan logiikasta, jota Moskovasta tuettiin siksi, että Suomi siirtyisi sosialismiin ja ulkopolitiikka YYA-sopimuksen pohjalle nojautuvaksi ”ystävyyspolitiikaksi”.

Ulkoministeriössä havaittiin pian, että ”suomettuminen oli rikkaruoho, joka oli helppo kylvää, mutta vaikea kitkeä. Moskova ei helpottanut rikkaruohon kytkentää. Jo keväällä 1970 KGB oli valitellut Kekkoselle lehdistössä esiintyneistä pahansuopaisuuksista. Kekkonen alkoi vaatia ”totaalista neuvostomyönteisyyttä aina yleisönosastoja myöten”, mitä voi pitää ainutlaatuisena demokraattisten maiden historiassa. Kansanedustaja Taisto Sinisalo totesi 13.12.1970 Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kiristyneen selvästi. Sinisalo sanoi Kremlin arvioivan, että ”antikommunistinen paine” oli selvästi noussut Suomessa. Sinisalo käynnistikin uuden vaiheen neuvostovastaisten ilmiöiden kitkennässä jättäessään kantelun Julkisen sanan neuvostolle 9.1.1971.Vaikka taustalla oli ennen muuta KGB ja Andrei Saharovin saama Nobel-palkinto, kantelussa vaadittiin SMP:n Suomen Uutisia (52/1970) kuriin ja vastuuseen, kun lehti oli väittänyt juutalaisia tuomittavan Neuvostoliitossa kuolemaan heidän esitettyään halunsa matkustaa Israeliin. JSN torjui kantelun neuvoston toimialaan kuulumattoman asiana.

Omalla merkillisellä tavalla ”oikeistovaara” sai yhä tiukemman otteen myös Kekkosesta ja jatkossa Kalevi Sorsasta ja tietenkin SDP:n nuorvasemmistosta. Lehtinen analysoi uskottavasti Kekkosen ja Sorsan yhteistä fasistijahtia. Ideologinen leimaaminen oli vallankäytön väline SDP:ssä, ja tietenkin SKP:ssä, mutta myös kepussa, jossa K-linja suosi vasemmistoyhteistyötä ja leimasi muita puolueessa oikeistolaisiksi. Omat oikeistolaisongelmansa oli myös Kokoomuksessa ja johtoriitoihin hajonneessa SMP:ssä.

Paineita syntyi eteenkin Kokoomuksessa, joka oli joutumassa poliittiseen paitsioon. Hallituksen muodostamista yrittäneen Juha Rihtniemen kuoltua 12.1.1971 seuraajaksi valittu Harri Holkeri loi DDR-kontaktityönsä perustan viimeistään syksyllä 1971. Kokoomus otti 1968-1973 askelia, joiden voi tulkita merkinneen eräänlaista hiljaista suomettumista, kun se yritti hivuttautua itäblokin hyväksymien puolueiden aateliin.

Kekkosen, SKP:n ja uusvasemmiston rumputuli neuvostovastaisuuksien kitkemiseksi toi tulosta ja johti suurempiin vaatimuksiin. Stasin yhteistyö KGB:n kanssa Helsingissä syvenee. Helmikuun 3. päivä 1972 KGB:n ja Stasin edustajat, osastopäällikkö Henzen ja KGB-upseeri Albert Akulov, käyvät Helsingissä strategiakeskustelut neuvostovastaisuuksien kitkemiseksi. Akulovin mukaan tulee panostaa Keskustapuolueen ja Liberaalisen kansanpuolueen meneillään olevan ideologisen vasemmistolaisuuden vahvistamiseen. LKP:n puheenjohtaja Pekka Tarjanne meni jo niin pitkälle, että arvosteli DDR:n vierialullaan 1972 Kekkosen ajamaa EEC-sopimusta. ”Munzer” seurasi LKP:n toimia ja verkotti etenkin nuoria liberaaleja, nousevia kykyjä.

SDP:n uusista kansanedustajista Ulf Sundqvist, Erkki Liikanen, Tellervo M. Koivisto ja Kaisa Raatikainen tekivät lakialoitteen, mikä lähti siitä, että väärät mielipiteet oli siivottava julkisuudesta vaikka poliisitoimin, jotta yleinen mielipide tukisi hallituksen ulkopolitiikkaa. Laki olisi käytännössä kriminalisoinut neuvostovastaiset ilmaisut ja siten luonut pohjan ilmiantoyhteiskunnalle. Taisto Sinisalo yritti keväällä 1971 yhteistyössä KGB:n, SKDL:n, Keskustapuolueen ja SDP:n kanssa kieltää SMP:n toiminta.

Seuraavana vuonna niin ikään nuorvasemmiston ja SKP:n kansanedustajat kirjelmöivät eduskunnan puhemiehelle Stefanus-lähetyksen kuriin saamiseksi. SKP:n vähemmistön Ensio Laineen sekä 29 muun kommunistin ja kansandemokraatin, kuten Ilkka-Christian Björklundin sekä SDP:stä Erkki Liikasen, Kaisa Raatikaisen, Matti Ahteen, Jacob Södermanin, Osmo Kaipaisen ja Leo Kohtalan, 18.12.1973 allekirjoittamassa kirjelmässä ”Laine ym.: Stefanus-Lähetys ry:n Neuvostoliiton vastaisesta toiminnasta” kysyttiin: ”Mihin toimenpiteisiin Hallitus aikoo ryhtyä maamme kansallisten etujen vastaisen Neuvostoliitolle ja muille sosialistisille maille vihamielisen propagandan ja toiminnan estämiseks?”

On todennäköistä, että Laineen ym. kirjelmän valmisteluissa oli mukana ainakin Stasi, koska 1.11.1973 lähetystösihteeri, Stasin avustaja Peter Grimm (”Munzer”) lähettää koosteraportin ”sionistisista ja oikeistoradikaaleista järjestöistä ja niiden toiminnasta Suomessa”. Raportin avainsanoihin kuuluvat Stefanus-lähetys ja Perustuslaillinen kansanpuolue. SDP käynnisti myöhäissyksyllä 1973 Karjalaisen kaatamishankkeen. Kotov kertoi Kekkoselle keväällä 1974, että ” Sos.dem.puolue arvostelee Karjalaista juoppoudesta, samasta myös Virolainen ja viran huonosta hoidosta. KGB ja Stasi olivat tehneet Helsingissä ilmeisen tehokasta yhteistyötä, joka syksyllä 1973 sai tulosta aikaiseksi. Vuoden 1973 joulukuussa Andropov ja Mielke allekirjoittivat KGB:n ja Stasin strategisen yhteistyösopimuksen, jota vuosin 1978 ja 1982 täydennettiin. KGB sai käyttöönsä järjestelmällisen läsnäolo-oikeuden niin Stasin keskushallinnossa kuin sen piirihallinnossa. Helsinkiin saapui asemapäälliköksi 1974 alkupuolella Hans-Joachim Kahlmayer, joka aloitti laajan tietolähteiden ja kontaktien metsästyksen.

Lähdeaineisto:
Alpo Rusi: Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6

Derkut ja mä

Seppo Hentilä kirjoittaa kirjassaan Harppi-Saksan haarukassa, että jouduin ” Harppi-Saksan haarukkaan” jo lukiolaisena 1960-luvulla Oulussa. Heräävä Saksan harrastukseni ja vasemmistolainen poliittinen suuntautumiseni löysivät yhteisen kodin paikallisesta Akateemisesta Sosialistiseurasta ASS:sta, jossa kohtasin muita asiasta kiinnostuneita. Itä-Saksaan minulla ei tuolloin ollut vielä mitään yhteyksiä, mutta DDR:n kulttuurikeskuksesta Helsingistä hankkimaani propagandakirjallisuutta luin ahneesti. Siitä sain sen käsityksen, että DDR oli kehittynein sosialistinen maa, jossa asiat tuntuivat olevan kaikin puolin paremmin kuin suuressa Neuvostoliitossa. Erityisesti minua kiehtoi Itä-Saksan itsestään esittämä kuva rationaaliseen suunnitteluun perustuvana modernina sosialistisena yhteiskuntana, jossa syntyvät epäkohdat poistetaan tieteen ja tekniikan keinoin. Kapitalismissa suunnittelu ei ole mahdollista, koska sitä hallitsevat suurpääoman itsekkäät edut. Vaistonvaraisesti ajattelin, että suomalaistenkin kannattaisi ottaa oppia nimenomaan DDR:stä, kun sosialismia ryhdytään käytännössä rakentamaan.

Toukokuussa 1970 valmistuin Helsingin yliopistosta pääaineenani poliittinen historia. Suunnittelin heti perään jatko-opintoja ja väitöskirjaa kansainvälisen työväenliikkeen historiaan liittyvästä aiheesta. Tarkoitukseni oli perehtyä sosiaalidemokraattisen reformismin nousuun, joka tapahtui useimpien Länsi- ja Pohjois-Euroopan maiden työväenpuolueissa ensimmäiseen maailmansotaan mennessä.

1970-alun tilanteessa DDR oli minulle niin luonnollinen valinta, etten edes pyrkinyt mihinkään muualle. Sattumakin auttoi sopivasti. Marraskuussa 1969 allekirjoitettiin Suomen ja DDR:n ensimmäinen kulttuuriyhteistyöpöytäkirja, johon merkityt ensimmäiset neljätoista apurahaa tulivat tammikuussa 1970 suomalaisten opiskelijoiden haettaviksi. Hakemuksessani toivoin pääseväni lukuvuodeksi 1970-1971 harjoittamaan jatko-opintoja Leipzigin Karl-Marx-yliopistoon. Tiesin, että Leipzigissa ei ollut vain tuo kuuluisa yliopisto, vaan siellä oli myös ”Deutsche Bucherei” (DB), Saksan entinen kansalliskirjasto, jossa oli saatavilla periaatteessa kaikki saksan kielellä vuoden 1813 jälkeen painettu kirjallisuus.

Hakijoita oli ensimmäisellä kerralla vain 40. Valinnan suoritti sekakomissio, jossa oli edustajia Itä- Saksan korkeakouluministeriöstä ja kaupallisesta edustustosta, Suomen opetusministeriöstä sekä Suomi-DDR-seurasta. Itäsaksalaiset painottivat hyvää saksan kielen taitoa, käytännöllistä tai ammatillista valmiutta ja sosiaalista taustaa.

Kun syyskuussa 1970 ilmoittauduin Leipzigissa Karl-Marx-yliopiston rehtoraatin kansainvälisten asioiden osastolle, siellä ihmeteltiin ensin kovasti, miksi halusin opiskella DDR:ssä vain vuoden, vaikka minulle oli myönnetty stipendi viideksi vuodeksi. DDR:n elintaso oli vuonna 1970 kukoistavimmillaan: säännöstelystä oli päästy, ja hinnaltaan edullista tavaraa oli kaupat pullollaan.
Karl-Marx-yliopistolla vallitsi preussilainen työmoraali. Jouduin itsekin raahautumaan pakollisille saksan kielen tunneille lauantaiaamuisin kello seitsemältä. Yliopiston henkilöresurssit olivat Suomeen verrattuna loistavat; niinpä huomattava osa opetuksesta voitiin järjestää pienryhmissä.

Enemmän kuin virallisen totuuden vartiointi minua hämmensi Itä-Saksassa se, että yksityisessä, luottamuksellisessa keskustelussa opiskelijat saattoivat olla asioista täysin toista mieltä kuin seminaarissa yliopistolla. Kerran puheeksi tuli ”länsivaltojen provosoima Suomen hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan” marraskuun lopussa 1939 – käsite ”talvisota” oli neuvostoliittolaisen tulkinnan mukaan tietysti myös Itä-Saksassa tabu. Monille itäsaksalaisille opiskelijoille Suomeen ja suomalaiseen suhtautuminen tuotti suuria vaikeuksia. Tämä johtui siitä, että DDR:n tiedostusvälineiden Suomi-kuva oli yksinomaan myönteinen. Puolueeton Suomi oli Neuvostoliiton hyvä ystävä, josta ei sopinut puhua pahaa.

Kampanjointi diplomaattisen tunnustuksen saamiseksi Suomelta hallitsi 1970-luvun alussa virallisissa yhteyksissä ylitse kaiken muun itäsaksalaisten suhtautumista suomalaisiin. Minuakin pommitettiin Leipzigissa jatkuvasti ja kaikissa mahdollisissa yhteyksissä kysymyksellä ”Milloin Suomi aikoo tunnustaa meidän tasavaltamme?” Minulle alkoi pikku hiljaa kertyä erilaisia kriittisiä havaintoja elosta ja olosta DDR:ssä.

Suomeen palattuani olin näkemästäni ja kokemastani yhtä hiljaa kuin olin ollut Leipzigissakin. Sillä tavoin suomettunut 1970-luvun Suomen poliittinen ilmapiiri oli, etten ryhtynyt DDR:n epäkohdista kirjoittelemalla ehdoin tahdoin neuvostovastaisen antikommunistin mainetta hankkimaan. Näin menetellessäni syyllistyin tekoon, jota voi jälkeenpäin hyvin nimittää vaikkapa suomettumiseksi. Leipzigin kokemukset vaikuttivat maailmankatsomukseeni ja aiheuttivat muutoksen poliittisessa vakaumuksessani.

Diplomaattisuhteiden solmimisen jälkeen Suomi oli DDR:lle tärkeä maa; se oli Neuvostoliiton hyvä ystävä ja siinä merkityksessä kaikkein myönteisin ”kapitalistinen ulkomaa”. Itäsaksalaiset odottivat suomalaisilta tukea pyrkiessään kohottamaan kansainvälistä arvostustaan eri aloilla. Suomen merkitystä lisäsi 1970-luvun alkuvuosina aivan erityisesti ETYK-huippukokouksen isännyys. Helsingissä elokuun alussa 1975 DDR koki kansainvälisen politiikan tähtihetkensä, kun Erich Honecker sai esiintyä Helmut Schmidtin rinnalla saksalaisen valtion tasavertaisena päämiehenä.

Ensimmäinen, nuorten tutkijoiden ruohonjuuritason kontakteihin perustunut historiaseminaari pidettiin Graifswaldissa keväällä 1973. Jorma Kalela, Jussi Turtola ja Manfred Menger ja Seppo Hentilä valmistelivat aloitteen yhteisen seminaarin järjestämiseksi. Ainoa tohtori joukossamme oli vuonna 1971 väitellyt Jorma Kalela, joka nimitettiin 1973 poliittisen historian dosentiksi Helsingin yliopistoon.

Itäsaksalaisten oli kirjoitettava jokaisesta seminaarista, samoin kuin matkoistaan Suomeen, seikkaperäinen kertomus, josta toimitettiin kopio ainakin vastaavalle ministeriölle, yliopiston puoluejohdolle ja ilmeisesti eräille muillekin tahoille. Suomalaisten ydinjoukkoa olivat Jorma Kalela, Seppo Hentilä, Jussi Turtola, Pauli Kettunen, Hannes Saarinen ja Lauri Haataja.

Poliittisen historian laitos Helsingissä oli meidän kannaltamme tärkeä. Siellä oli vahva vasemmistososialistinen vaikutus ja osin myös kommunistisesti suuntautuneita voimia. Tärkeitä henkilöitä olivat Osmo Apunen ja K. Korhonen.

Lähdeaineisto:
Seppo Hentilä: Harppi-Saksan haarukassa ISBN 951-746-650-1

Kosyginin luottamusmoraalia

Tapaaminen vuoden tauon jaälkeen Zavidovossa 16.-18.02.1974 poikkesi edelliskerroista siinä, että vierailun isäntänä ei ollutkaan Breznev. Sijaisuutta hoitava Nikolai Pordgornyi kertoi Breznevin väsyneen raskaan Kuuban matkan jälkeen ja olevan nyt ”lepolomalla”. ”Mitään varsinaista sairautta ei Breznevillä ole”, Podgornyi tähdensi vieraalleen. Tämä viesti oli täysin ristiriidassa sen kanssa, että Kekkonen oli kuullut viikko ennen matkaansa vuoden alussa suurlähettiläänä Suomeen palanneelta V.S. Stepanovilta, että Breznevin poissaolon syy oli horjuva terveys.

Kekkonen oli jo elokuun 1972 matkallaan nähnyt, ettei Brezhnevin kohdalla kaikki ollut entisellään. Turvapäällikkö Teuvo Hirvosella oli ollut noin puolen tunnin ajan mahdollisuus tarkkailla Kekkosta ja Breszneviä päivällispöydän ääressä. Kekkonen oli saanut lisätietoa Breznevin mahdollisesta sairaudesta tämän Länsi-Saksan vierailun jälkeen toukokuussa 1973, jolloin aikakausilehti Der Spiegel oli kirjoittanut ison artikkelin, että Brezhnev sairasti muutakin kuin pelkkää hammastautia, jota hän oli saksalaisille isännilleen valitellut.

Brezhnevin poissaolo näkyi myös Zavidovon agendassa, joka jahdin lomassa käsitti ETYK:n valmistelujen ohella Kosyginin ja Kekkosen välisiä kaupallis-taloudellisia kysymyksiä: raakaöljyn hintaa, energiataloutta (maakaasu, atomivoimala), laivatoimituksia, rakennusprojekteja (Norilsk, Jenisei, Svetogorsk, Kostamus) ja muita yhteistyöprojekteja kuten Vaalimaa-Leningrad-moottoritieajatuksen konkretisoimista.

Kohtaaminen kulminoitui Kosyginin improvisoituun puheeseen, joka teki Kekkoseen syvän vaikutuksen. Se oli suora vastaus kysymykseen luottamuksesta, joka Kekkosta eniten ja jatkuvasti askarrutti ja oli EEC-ratkaisun yhteydessä tullut jälleen kerran korostetusti esille. Tunnelma avoimeen vuorovaikutukseen olikin mitä otollisin, sillä Zavidovossa vietettiin yhdellä kertaa Kosyginin 70- ja Podgornyin 71-vuotissyntymäpäiviä.

Kosyginin mukaan luottamus syntyy siitä, että samalla kun ajetaan oman maan etua otetaan huomioon vastapuolen asema, edellytykset, toiveet, tilanne… ”Se voidaan toteuttaa vain siten, että vallitsee luottamus henkilöiden kesken ja tuollainen varteenotto merkitsee ja lujittaa luottamusta”, puhuja tähdensi.

Stepanov arvioi, että ”Kosyginin luottamuspuhe oli loistava, improvisoiva puhe, joka jäi erityisesti mieliin”. Kekkosen vaikutelmat Zavidovon-tapaamisesta olivat positiiviset ja hän uskoi, että myös taloudellisissa asioissa oli päästy eteenpäin. Vaikka Brezhnev olikin poissa, oli tärkeää, että Kekkonen oli jälleen saanut uuden tilaisuuden syventää suhteitaan Kosyginin kanssa. Kekkonen pani mielihyvin merkille, että syntymäpäiväpuheessa Kosygin oli moraaliseikoista puhuessaan joustanut sitä rajaa, mikä normaalisti kulki valtiomiesten väliseen roolisuhteen ja henkilökohtaisten suhteiden välillä.

Kekkosen tyytyväisyys ystävyyden syvenemisestä suorastaan paistoi läpi siitä arviosta, jonka hän välittömästi matkansa jälkeen antoi Suomenmaalle. ”Kosygin on vaatimaton, luonnollinen ja sydämellinen ihminen”, Kekkonen kuvaili. Hän korosti neuvostopääministerin älykkyyttä ja ”eleetöntä, omaperäistä huumorintajua”. Kekkonen luotaili myös syvemmältä Kosyginin henkilökuvaa: ”Kosygin on pohjimmiltaan herkkä ja välitön ihminen”. Kekkonen arvosti suuresti Kosyginin lukeneisuutta mainiten, miten tämä tuntee hämmästyttävän hyvin, ei vain oman maansa, vaan myös maailman asiat – ”ei hän hevin papereita tarvitse”. Arvionsa lopuksi Kekkonen painotti kaikkein tärkeintä asiaa: ”Mikä meille on tärkeää ja arvokasta, Kosygin on lämmin Suomen ystävä”.

Asetelmassa oli merkillisen paljon yhteistä sen tilanteen kanssa, joka oli syntynyt Kekkosen ja Hrutsehvin ensimmäisessä tapaamisessa Porkkalan palautuksen yhteydessä Moskovassa syksyllä 1955. Sen jälkimainingeissa Kekkonen oli luonnehtinut neuvostojohtajaa hyvin positiiviseen sävyyn maaseudun Kyntäjä-lehdessä.

Lähdeaineisto:
Esa Seppänen: Itäsuhteiden kolmiodraama ISBN 978-951-20-7492-1