maanantai 14. marraskuuta 2011

Missä he ovat nyt?



















Vuonna 1993 silloinen kansanedustaja ja Suomen Pankin pankkivaltuuston jäsen Esko Seppänen kirjoitti kirjan Pankkikirja. Siinä hän kirjoittaa, että villissä lännessä ei hevosvarkaita hirtetty siksi, että he varastivat hevosia. Heidät hirtettiin, jotta muut eivät varastaisi. Kasinotalouden ritareita ei Suomessa ole hirtetty. Päinvastoin. Nykyisessäkään elämääs miljoonakonnat eivät ole mitään köyhiä ritareita. Pankinjohtajista, joita kansallisrunoilija Eino Leino kutsui verenimijöiksi, on tullut verenimijöitä. Heille maksetaan siitä. Pankinjohtajien palkat ovat keskimäärin 20 % korkeammat kuin teollisuusjohtajien. Koko sen ajan kun rahahanat olivat auki, pankkiherrat elivaat kuin pellossa. Pankit käyttivät eduskuluihin yli 100 miljoonaa markkaa vuodessa. Rahalla syötettiin, juotettiin ja matkustelutettiin yhteiskunnallista eliittiä.

Kovan markan puheenjohtajaa, presidentti Mauno Koivistoa ei syytetä mistään, mutta häntä on jo aletty syyllistää. Koivisto voi elää turvallista elämää Suomen Pankin henkilstöalennuksella ostamassaan Villisian korttelin asunnossa Ex-preisdentti saa valtiolta 270 000 verollista markkaa vuodessa eläkettä. Koiviston pitkäaikainen kaveri Jaakko Lassila, jonka Jussi Linnamo aikoinaan ajoi Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi, oli poliittisen valtansa huipulla Espoon kunnanvaltuuston varajäsenenä. Taloudellisen valtansa huipulla hän oli KOP:ssa, mistä Laiska-Jaakko siirtyi ”omasta pyynnöstään” eläkkeelle. Eläkeläisenä hänellä lienee yli miljoonan markan vuositulot.

Lassilan seuraaja Pertti Voutilainenkin saa eläkettä oman toimensa ohella. Hän on saanut ennalta kaivosmiehille tarkoitetun eläkkeen, kun hänelle annettiin yhtiön johdon ja ammattiliittojen edustajien sopimalla tavalla parin miljoonan markan arvosta Outokumpu Oy:n osakkeita. KOP:n hallintoneuvostolla ei ollut moraalista voimaa erottaa Lassilaa siinä vaiheessa, kun selvisi, että hän oli valehdellut koko Suomelle. Väliaikaisiksi syylliksi löydettiin aivan muiden munausten perusteella Erkki Karmila ja Heikki Koivisto, mutta heillekään ei ole ollut ongelmia löytää uutta työpaikkaa.

Pankinjohtaja Jukka Härmälästä, joka keksi KOP:n bulvaaneiksi Kourin ja Lipsasen, siirtyi KOP:sta hyvissä ajoin ennen kriisin jälkiselvittelyjä Enso-Guteitin pääjohtajaksi miljoonatuloille. Tämä mies joka sopi Kourin ja Kulvikin kanssa SYP:n nurkkauksesta ja Pohjolan nurkan ostosta, on Metsäteollisuus ry:n, siis Suomen metsäteollisuuden, nykyinen puheenjohtaja. Ensossa hallintoneuvoston puheenjohtaja Esko Ollila ei valvonu Pentti Salmea kuriin. Hänen harrastuksiaan varten yhtiö osti Espanjan aurinkorannikolta loistohuvilan, jonka haltijalla oli käyttöoikeus viereiseen golfkenttään. Myös pääjohtajan metsästysharrastus tuli yhtiölle kalliiksi.

Lassilan tukijoukkojen ideologiseksi johtajaksi on noussut Yrjö Niskanen, joka osti Pohjolan rahoilla itselleen Lassilalta Pentti Talosen paikan yhtiön pääjohtajana. Toinen tukimies Timo Laatunen, jola oli tuhonnut Aamulehden talouden Lassilan lempilapsen Uuden Suomen hyväksi, sai kultaisen kädenpuristuksen eläkkeelle.

Vanha pörssinjohtaja Raimo Ilaskivi, joka 1970-luvun alussa kamppaili Lassilan kanssa tasaväkisesti Suomen Pankin johtajan pallista, on ollut jäkikriitikko niiden tapahtumien suhteen jotka romahduttivat pörssin. Ilaskiven kampanjapäällikkö Martin ”Messias” Saariakngas sai johdettavakseen velattoman yhtiön, kun Wärtsilä Meriteollisuudesta tehtiin kannattava Masa-Yards yksinkertaiselle konkurssitempulla: valtio ja muut saamamiehet maksoivat konkurssin kautta yhtiön taseiden puhdistuksen. Sitten yhtiö myytiin Norjaan, kun ensin valtionvarainministeri Matti Louekoski ei suostunut ostamaan yhtiötä edullisesti Suomen kauppa- ja teollisuusministeri Ilkka Suomisen ehdotuksesta ja kun sitten Suominen ei suostunut siihen Louekosken ehdotuksesta.

SYP:ssä Mika Tiivola ehti eläkkeelle ennen kasinopelin tilinpäätöstä, ja Ahti Hirvonen oli kaikesta pihalla kuin lumiukko. Björn Wahlroosista tuli itsenäinen yrittäjä ja SYP:n myötäomistaja Mandatum & Co-yhtiöön. Hän sai pehmeät potkut. Henrik Kuningas, jolle hän tuotti kasinokaupoissa kymmenien miljoonien markkojen välityspalkkiot, on keskittynyt omaisuudenhoitoon.

Olli Ikkala uhattiin eläkkeen menetyksellä, jos hn ei olisi HOP:n kaappauksen jäleekn totellut SYP:tä. Niilo Hakkarainen sen sijaan sai täyden eläkkeen, vaikka hän asettui Lassilaa vastaan. Pentti Kouri veri Suomesta verottomia pelimerkkejä ulkomaille ainakin 100 miljoonan markan arvosta. Hän maksoi yhtiökumppaninsa Juhani Lipsasen ulos yhtiöstään rahalla ja taiteella niin, että myös Lipsanen on rikas ja terve.

Koko porukan ahnein henkilö on kuitenkin Hannes Kulvik. Monet epäilevät, että än on sen monimutkaisena yritysketjun takana, jossa avainyhtiöitä olivat sveitsiläinen Khotso, joka vaihtoi nimensä Sarva Khotsoksi, Sarvaksi ja taas Khotsoksi, sekä neitsytsaarelainen Khotso. Sveitsin Khotso myi Kouri-kauppojen voitot pilkkahintaan Neitsytsaaren Khotsolle, ja kohuttu Avala-säätiö Jerseyn veroparatiisissa oli ehkä vain hämäystä. Kouri-kaupoissa Sarva/Khotso sai yli 100 miljoonan markan verottoman voiton ”tyhjästä”. Samalla tavalla turhan 20-30 miljoonan markan voiton KOP maksoi SYP:n osakkeiden tilapäissäilytyksestä Aarnion perheelle, jolla ei ollut rahasta pulaa aiemminkaan he saivat Pellos- ja Puhos-yhtiöistään noin 150 miljoonaa verotonta markkaa. Myös Hannes Kulvik oli erikoistunut verottomiin tuloihin. Sponsorissa eivät Kulvik ja muut johtajat maksaneet palkkatuloistaaan vuosina 1984-89 juuri lainkaan veoja.

Christopher Wegelius sai SKOP:sta erorahaa 12 kuukauden ylimääräisen palkan eli noin miljoona markkaa ja Juhani Riikonen 6 kuukauden palkan. Parhaiten kävi SKOP:n konkurssipesän jäsenistä Kalevi Kauniskankaalle. Hän pääso 55-vuotiaana ennenaikaiselle eläkkeelle, ja lehtiin on vuodatettu, että häne eläkkeensä suuruus on 60 000 markkaa kuukaudessa. Wewgeliuksen tilalle uudeksi pääjohtajaksi tuli Suomen Pankin riskienhallintaosaston päällikkö Kaarlo Jännäri, jonka tietojen pohjalta Esko Ollila ilmeisesti esitti televisiossa totaalisen väärinarvion SKOP-kriisin hinnasta: 2 miljardia markkaa. Jännäri johti pari vuotta SKOP:tä, jossa johtokunnan palkkoja on alennettu 5 %, suuruusluokaltaan 80 000 markan kuukausipalkalla.

Oikeus ei voita koskaan, mutta totuus on armoton. Kettuherrat ja miljoonakonnat eivät osaa edes hävetä. He ovat meidän häpeämme. Suomen häpeä.

Lähdeaineisto: Esko Seppänen Pankkikirja ISBN 952-90-4863-7 ( 1993)

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Presidentti käskytti tuomareita



















Tuomioistuinten ja tuomareiden toiminnassa on nähtävissä selviä muutoksia 1992 jälkeen, kun tarkastellaan tehtyjä ratkaisujen sisältöä ja perusteluja. Miksi tuomarit taipuivat, kun Koivisto vaati pankeille oikeutta ja velallisille tuomioita? Presidentti ei halunnut helpottaa kansalaisten ahdinkoa kuin oikeusministerin painostuksesta.
Valuuttavelallisten näkökulmasta mielenkiintoiseksi ajankohdaksi muodostui kevät 1992, jolloin presidentti Mauno Koiviston aktiivinen rooli pankkikriisin hoidossa tuli esille erikoisella tavalla. Presidentti ei ollut tyytynyt pohtimaan vain pankkikriisin taloudellisia vaikutuksia ja seurauksia, vaan hän myös vaikutti muiden tahojen päätöksentekoon. Koiviston näkökulmasta tuomioistuimista oli kehittymässä liian keskeinen tekijä pankkikriisin selvittelyssä.

Presidentinlinnaan kokoontui 6. toukokuuta tuomioistuinten, yliopistojen ja tutkimuslaitosten edustajia sekä presidentin kanslian henkilökuntaa. Mukana oli myös korkeimman oikeuden täysivaltainen kokoonpano presidentti Olavi Heinonen ja oikeusneuvokset Erkki-Juhani Taipale, Per Lindholma ja Mikko Tulokas, joka oli juuri nimitetty korkeimmaan oikeuden jäseneksi. Paikalle saapui myös korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) hallitusneuvos Pekka Hallberg, josta myöhemmin tuli KHO:n presidentti. Lisäksi mukana oli viisi muuta alempien oikeusistuinten jäsentä: Itä-Suomen hovoikeuden presidentti Esko Kilpeläinen, Vaasan hovioikeuden prsesidentti Erkki Rintala, Oulun lääninoikeuden ylituomari Olli Karikoski, Kuopion raastuvanoikeuden pormesteri Juha Kettunen ja Rovaniemen tuomiokunnan kihlakunnantuomari Markku Arponen. Kaikkiaan osanottajia olii kolmisenkymmentä.

Tilaisuudessa käsiteltiin tuomioistuinten yhteiskunnallista vallankäyttöä ja riippumattomuutta sekä arvioitiin tuomioistuinten toimintaa yleensä. Työjärjestyksestä huolimatta tilaisuuteen ei ollut kutsuttu oikeusministeriön edustajia, hallituksen ministereit tai muitakaan poliitikkoja.
Helsingin yliopiston oikeusteorian professori Heikki Ylikangas oli yksi osanottajista. Hän on selostanut tilaisuuden tarkoitusta ja luonnetta seuraavasti: ”Tilaisuuden tarkoitus oli tasavallan presidentin ja – mikäli mahdolista – mukaan kutsuttujen henkilöiden arvovallalla painostaa Korkein oikeus tekemään Koiviston mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa asiassa”. Tällä Ylikangas viittaa Koiviston aikaisemmin esittämään näkemykseen, jonka mukaan pankeilla pitäisi olla oikeus yksipuolisesti nostaa laiankorkoja. KKO oli tehnyt vain kuukautta ennen Koiviston järjestämää tilaisuutta päätöksen, joka tuki lainanottajien oikeuksia.

Linnan-istuntoon osallistunut korkeimman oikeuden presidentti Olavi Heinonen oli äärimmäisen kiusaantunut käydystä keskustelusta ja Koiviston kannaotoista. Hänen asemaansa hankaloitti myös se, että Koivisto oli pyytänyt häntä toimimaan tilaisuuden puheenjohtajana. Ylikangas tuki Heinosen näkemyksiä, jotka luonnollisesti puolustivat korkeimman oikeuden tuoretta ratkaisua. Huomattava osa muista paikala olleista kuitenkin myötäili tai tuki suoraan Koiviston näkemyksiä, vaikka niillä ei ollut juridisia perusteita.

Koivisto oli erikseen pyytänyt tapaamista Heinosen kanssa sekä ennen että jälkeen Linnan-istunnon. Näistä keskusteluista ei ole tarkempaa tietoa. Sen sijaan useat tilaisuuteen osallistuneet ovat kertoneet muista tilaisuuden tapahtumista omissa muistiinpanoissaa yhtäpitävästi.
Koivisto on itse myöhemmin kertonut näkökannoistaan, joiden mukaan korkeiden juristien pitäisi olla jollakin tavalla mukana kansantalouden ahdingon selvittelyssä. Ennen Linnan-istunota KKO oli kannanotoisssa ollut heikomman sopijapuolen kannalla eli kiistakysymykset oli useimmiten ratkaistu velallisen eduksi. KKO oli ottanut jopa kannan, jonka mukaan pankkien vellisiltaan vastaanottamia yleisvakuuksia ei enää pidettykään rajoittamattomina. Kannan mukaan pankki ei enää voinutkaan ulosmitata velallisen koko omaisuutta velan panttia lunastaessaan. Muun muassa tämän päätöksen vuoksi eduskunta joutui muuttamaan yleisvakuutta sitovaa lainkohtaa.

Koivisto oli erityisen näreissään Tampereen raastuvaoikeuden perusteluista, jotka liittyivät Tampereen Aluesäästöpankin tapaukseen. Tuomioistuin oli katsonut, että pankkia sitoi myös se, mitä se oli todennut mainoksissa eikä vain velkakirjaan kirjattu teksti. Koivisto kertoi huomauttaneensa tapauksesta Suomen Pankin johtokunnan jäsenelle Sirkka Hämäläiselle muutamia päiviä Linnan talousseminaarin jälkeen.

Koiviston Linnan-istunnon jälkeen KKO:n kanta jostakin syystä muuttui. Tuomioistuimet alkoivat tulkita lakia pankkien eduksu ja velallisen vahingoksi yhtä tapausta lukuunottamatta. Pääsääntöä kuvaa KKO:n päätös vuodelta 1997. Siinä todetaan, että ”pankin katsottiin lainan ehtojen mukaisesti olleen oikeutettu korottamaan lainan korkoa muulloinkin kuin peruskoron muuttuessa”. Päätöksen perusteluissa ei millään tavalla viitattu KKO:n aikaisempaan 3.4.1992 tekemään ja Koiviston tilaisuutta edeltäneeseen päätökseen, jonka mukaan pankilla ei ollut yksipuolista oikeutta koronnostoon. Kun tapausta on oli käsitelty käräjäoikeudessa, koronnoston kieltävä päätös perusteltiin nimenomaisesti KKO:n 3.4.1992 tekemällä ratkaisulla. Kun asia eteni KKO:n käsittelyyn, se sivuutti ilman perusteluja oman aikaisemman ennakkoratkaisunsa. Koiviston järjestämää keskustelutilaisuutta voidaan perustellusti pitää vedenjakajana oikeuslaitoksen suhtautumisessa velallisiin ja heidän asemaansa.

Toinen olennainen huomio on, ettei KKO ole antanut Linnan-istunnon jälkeen ainuttakaan valuuttavekseleihin liittyvää ennakkoratkaisua, vaikka useista hovioikeuksien tuomioista on haettu valituslupaa KKO:lle. Samalla myös Promissory Note-valuuttavekseleiden luonnetta velka-asiakirjana ei ole punnittu KKO:n ratkaisulla. Viimeksi asiaa koskeva anomus tetiin vuoden 2007 lopulla. KKO ei antanut siihen valituslupaa.

Koiviston Linnan-istunnon asiakirjat on tallennettu Koiviston arkistoon, jossa on kaikista tärkeistä keskusteluista, puheluista, haastatteluista ja tapaamisista laaditut nauhoitukset ja puhtaaksi kirjoitetut muistiot. Ne on järjestetty ja arkistoitu pikkutarkalla tavalla. Korkeimman oikeuden kovisteluista on siis olemassa keskuspöytäkirjan tarkkuudella laaditut muistiinpanot.
Tasavallan presidentti Tarja Halonen päätti kuitenkin heinäkuussa 2002, ettei asiakirjoja tulla luovuttamaan ulkopuolelle.

Koivisto kytki pankkien pelastamisen pakon ja lakien tarkoiuthakuisen tulkinnan toisiinsa tavalla, joka herätti monen Linnan-istunnossa olleen juristin epäilyt puheenvuoron perusteista. Koivisto arvosteli Linnan-tilaisuudessa myös tuomioistuinten ammattitaitoa ymmärtää pankkitoimintaa ja talouspolitiikkaa. Oikeusvaltion johtaviin perustuslaillisiin lähtökohtiin kuitenkin kuuluu, että tuomioistuimet tekevät ratkaisunsa riippumattomina ja ilman minkäänlaista painostusta.

Oikeuspoliittinen keskustelutilaisuus Linnassa 06.05.1992 kl 19.00
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2011/10/oikeuspoliittinen-keskustelutilaisuus.html

Viime aikaiset väitöskirjatutkimukset osoittavat totuuden asiassa. Näistä väitöskirjoista voidaan mainita Zakarias Sundströmin väitöskirja, Mika Puusan väitöskirja, Jukka Davidsonin väitöskirja jne.

Lähdeaineisto A-P Pietilä Pankkikriisin peitellyt paperit ISBN 978-951-884-443-6

lauantai 12. marraskuuta 2011

Velkakirjojen myynti Arsenal Oy:lle


















Arvopaperistaminen on fiskaalinen toimenpide, jota koskevaa lainsäädäntöä Suomessa ei ole. ”Ostajapankit” (SYP, KOP, OP, PSP) niputtivat ”huonoto valuuttaluttonsa” portfolioksi, jotka ne möivät Suomen Säästöpankki SSP Oy:n kautta Valtion vakuusrahaston omistamalle Omaisuudenhoitoyhtiö Arsneal Oy:lle. Arvopaperistamisen johtavana konsulttina oli Merryll Lynch. Myynnistä ei ilmoitettu velkakirjalain 31 §:n mukaisesti velallisille, joilla ei siten ollut VKL 15 §:n mukaisia väitemahdollisuuksia uutta velkojaa vastaan, esimerkiksi, onko velkakirjassa nimenomainen maininta siitä, että velkakirja voidaa luovuttaa kolmannelle. Menettely on tiettävästi yksityiskohdiltaan julistettu salaiseksi 25 vuodeksi (Toimi Kankaanniemi/kd)

Valtio myi keväällä 2000 12 miljardin markan arvosta Aktiv Hansa Oy:n ja C&A Finland Oy:n muodotmalle arvopaperistamiskonsortiolle (edelleinen organisaattori, jälkimmäinen sijoittaja) 5 %:lla niiden nimellisarvosta. Valtio ei syystä tai toisesta halunnut/voinut myydä velkakirjoja samasta arvosta vellisille itselleen. Kauppasopimus sisältää ukopoliittisesti arkaluontoisia – suomalaiseen suvereeniin lainsäädäntöoikeuteen liittyviä – sitoumuksia ja velvoitteita ulkomaiselle taholle. Keväällä 2004 Nordea Pankki Suomi Oyj möi 14 000 velkakirjaa Balacon Assets-nimiselle yhtiölle.

Valtio varsinaisena velkakirjojen omistajana ja pankit niiden hallinnoijina eivät omista enää juridista oikeutta periä velkakirjojen pääomia velallisilta, koska velkakirjoja ei ole siirretty Suomen silloisen voimassa olleen lainsäädännön mukaisesti kolmannelle eli valtion omistamalla Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal Oy:lle. Laittomuu jatkuu edelleen ja pahenee...

Suuren laman jälkeen yritystensä valuuttaluotoista velkavastuuseen jääneet ihmiset ovat pitkään ihmetelleet epätoivisina, miksi eivät saa oikeudenmukaista kohteua tuomioistuinten ja ulosottoviranomaisten taholta. Tämän suomalaisest oikeusvaltioperiaatteesta poikkeavan toimintatavan heijastumia on eri variaatioissaan paljon. On koettu, että miltei kaikki lamavelalliset ovat joutuneet jonkinasteisten oikeudenloukkausten kohteeksi. Miksi lamavelalliset eivät saa oikeutta?

Tähän suureen ja perustavaa laatua olevaan kysymykseen on vihdoinkin alkanut löytyä vastauksia: tietyillä lainsäädännöllisillä ja myös itse oikeuslaitokseen kohdistuneilla toimenpiteillä on saatu aikaan se, että velasta vastuussa olevien on todellakin mahdotonta saada oikeutta.
Esimerkkinä oikeuslaitokseen kohdistuvasta painostuksesta mainittakoon 6.5.1991 pidetty oikeuspoliittinen keskustelutilaisuus, ns. Koiviston konklaavi. Laki oikeudenkäymiskaaren muutoksesta (595/1993) ja sen mukana tuoma alioieusuudistus (28.6.1993/581) ja haastemenettelyn uudistus 1.12.1993 heikensi velallisen asemaa. Oikeudenkäymiskaaren uudistuksen päävalmistleijana toimi Juhani Hirvonen ja esittelijänä lainsäädäntöneuvos Jan Törnqvist. Tämän lainsäädäntöuudistuksen jäljille päästiin ”Business Books”-nimisen kustamon vuonna 1994 julkaiseman kirjan ”Uudet velkalait perinnässä” avullla. Kirjan kirjoittajiin lukeutuu muiden muassa oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos Pauliine Koskelo.

Suuren laman aikana pankkien antamien ja kotimarkkinayritysten ottamien suurten miljoonaluottojen – jotka olivat useimmiten ns. valuuttaluottoja – maksamismääräysten oikeudellinen käsittely herättää krittiikkiä. Nämä lakiuudistukset johtivat siihen, että kymmenet, jopa sadat ns. lamavelalliset mitä ilmeisimmin joutuivat massiivisen oikeusmurhan kohteeksi. Edellä lueteltujen lakiuudistusten lisäksi 1990-luvun loppupuolella säädettiin hävinneen osapuolen maksettavaksi myös voittaneen osapuolen oikeudenkäyntikulut, ja määrättiin lainopillisen koulutuksen saanut oikeudenkäyntiavustaja pakolliseksi. Lopputulos onkin, ettei näillä oikeusmurhan urheilla nykytilanteessa ole mitään resursseja ryhtyä vaatimaan ja prosessoimaan oiakisuja, tuomioistuinpurkuja, saati vahingonkorvauksia.

Vuonna 1993 toteutettiin laaja alioikeus- ja uloottolain uudistus. Uudistusten yhteydessä saatavien oikeudellinen perintä muutettiin ratkaisevasti. Käytännössä veallisen oikeussuoja sivuutettiin kokonaan. Keinovalikoima oli kattava. Uuditusten teknisenä suorittajana oli oikeusministeriö ja taustavoimana Suommen Perintåtoimistojen Liitto. ”Uudet velkakirjalait perinässä”-kirjassa käsiteltävnä olevat asiat:
1. Ykstyishenkilön velkajärjestely velkojan kannalta (Pauliine Koskelo)
2. Alioikeusuudistus ja sen vaikutukset oikeudelliseen perintään (Kari Kujanen)
3. Yrityssaneeraus velkojan kannalta ( Jari Malinen)
4. Ulosottomenettely ja sen muutokset (Hannu Töyrylä)

Kirja on tarkoitettu pankeille, vakuutusyhtiöille, asianajo-, laki-. Asiain- ja perintätoimistoille, lutonvalvojjille, reskontranhoitajille ja perinnänhoitajille.

Eräänä johtavana ajatuksena lakiuudistuksessa vaikuttaa olleen se, että alkuperäisiä velkakirjoja – nimenomaan tavallisia velkakirjoja – velkojan ei tarvinnut enää 1.12.1993 jälkeen toimittaa riita-asiaa koskevan haasteen liitteenä käräjäoikeuteen. Kun haastehakemuksen sähköinen, konekielinen toimittaminen tehtiin mahdolliseksi, olikin luonnollista selittää (HE79/1993), että alkuperäsiten velkakirjojen toimittaminen haastehakemuksen mukana olikin nyt itse asiassa mahdotnta – tai ainaki ei-toivottavan hankalaa ja kallista velkojille!

Näin saatiin lamavelat, jotka valtaosaltaan olivat kotimarkkinayritysten ottamia ns. valuuttaluttoja, yksinkertaisesti, nopeasti, helposti ja ”halvalla” sälytetyksi luottoja taanneiden yrittäjien ja heidän perheenjsentensä vastattavaksi.

Pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/

Valitus, purkuhakemus, kiirehtimispyyntö, kantelun ja tutkintapyynnön täydennys
http://oikeuslaitosjapoliisi.blogspot.com/2010/10/valitus-purkuhakemus-kiirehtimispyynto.html

Lähdeaineisto: Oikeuspoltiikan ja lainkäytön tutkimusryhmä: Laman ja rahan pelurit ISBN 978-952-99691-1-1

perjantai 11. marraskuuta 2011

Köyhyys 1990-luvulla


















Työttömyyden kasvu ei merkiinyt vain elintason laskua ja tuloerojen kasvua. Talouskriisin seurauksena oli myös köyhyyden lisääntyminen. 1990-luvulla lisääntyivät erilaiset köyhyyden näkyvät ilmenemismuodot kuten leipäjonot ja ruokapankit sekä kansalaisten omat kokemukset köyhyydestä. Tulonjakotilastojen perusteella köyhyyden kasvu ei ole yhtä ilmeinen. Päinvastoin, köyhyysaste eli köyhiksi määriteltyjen (yleisimmin käytetty köyhyysraja on 50 % mediaanitulosita) kotitalouksien osuus pysyi läpi 1990-luvun Suomessa varsin alhaisena useimpiin muihin maihin verrattuna. Erityisesti lapsiperheiden köyhyysriski pysyi Suomessa vähäisenä.

Lamavuosina lähes kaikki kotitaloudet koyhtyivät absoluuttisesti kun niiden reaalitulot laskivat, mutta suhteellinen köyhyys ei lisääntynyt. Useimmat työttömäksi joutuneet pääsivät työttömyyden alkuvaiheessa ansiosidonnaisen työttömyysturvan piiriin, joka auttoi ylläpitämään kotitalouksien tulotasoa. Laman jälkeen suhteellinen huono-osaisuus kuitenkin lisääntyi. Pienituloisin 50 prosenttia suomalaisista menetti asemiaan tulonjaossa. Selvimmin näin kävi kahdelle alimmalle desiilille. Pienituloisin desiili sai vuonna 1994 vielä 5,1 prosenttia käytettävistä olevista tuloista kulutusyksikköä kohti, mutta vain 4,4 prosenttia vuonna 1999. Pienituloisimpien suhteellinen asema siis heikkeni, vaikka myös heidän reaalinen ostovoimansa kasvoi laman jälkeen hienokseltaan. Tapahtui siis absoluuttista vaurastumista mutta suhteellista köyhtymistä.

Laman seurauksena toimeentulotuen saajien määrä kasvoi. Muutos kertoo tietysti tuen tarpeen eli tuloköyhyyden lisääntymisestä mutta sen voi nähdä kertovan myös rakenteellisesta siirtymästä uusliberaalin köyhäinhoitovaltion suuntaan. Turvautuminen toimentulotukeen eli sosiaaliturvan viimeiseen oljenkorteen kertoo siitä, että työnteko tai ansiosidonaiset eivät kyenneet tarjoamaan ihmisille riittävää elatusta. Muun sosiaaliturvan heikkouksista kertoo taas se, että toimeentulotuen saajista 74,9 prosenttia sai vuonna 1995 tukea jonkin muun toimeentuloturvaetuuden täydennykseksi. Ensisijaiset työttömyysturvaetuudet ja vakuutuspohjainen sosiaaliturva eivät enää taanneeta riittävää perusturvaa. Työttömyysturvan rakenteelliset muutokset, joilla kiristettiin sen saantiehtoja, johtivat toimeentulotuen tarpeen kasvuun ja toimeentulotuesta tuli näin eritysesti asumistukea ja muuta ensisijaista sosiaaliturvaa täydentävä avustusmuoto.

Toimeentulotukikaan ei ole viimesijaisena turvamuotona aukoton. Tilastokeskuksen tietojen mukaan vuonna 1994 oli 142 000 henkilöä jäänyt liian vähälle ruualle. 1990-luvun ilmiönä ruokapankit ja niiden ruoka-apu viittaavatkin uuteen ja vakavaan perustoimeentulo-ongelmaan, jossa suomalainen hyvinvointivaltio alkoi saada köyhäinhoitovaltion piirteitä. Pääkaupunkisuedun diakoniatoiminnan avustusasiakkaista vuosilta 1996 -1998 tehty tutkimus kertoo, että valtaosa asiakkaista oli saanut toimeentulotukea, mutta se ei kuitenkaan ollut poistanut tuen tarvetta. Yli 60 prosentilla diakonian avustusasiakkaista tulot jäivät toimeentulotukinormin alapuolelle. Köyhyyden kasvusta ja sosiaaliturvajärjestelmän aukoista kertoo se, että kanslaisten perusturvasta huolehtiminen näytti työttömyyden pitkittyessä valuvan yhä enemmän kirkon ja muiden epävirallisten avustusjärjestöjen vastuulle, mitä voidana pitää tyypillisenä konservatiivisen hyvinvointivaltiomallin eteläeurooppalaisille muunnoksille mutta ei pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle.

Köyhiksi itsensä kokeneiden määrä oli paljon suurempi kuin tulonjakotilastojen tai toimeentuloasiakkaiden lukumäärän perusteella voisi päätellä. Vuonna 1995, kun lama vaikutukset olivat vielä hyvin selvät, köyhiksi jollain tavoin määriteltävien osuus oli peräti 28 prosenttia väestöstä eli miljoona ihmistä. Luku on suhteellisen lähellä työttömyyttä kokeneiden määrää. Vaikka tuloerot kasvoivat tämän jälkeen, köyhien osuus aleni vuoteen 2000 mennessä 21 prosenttiin.

Köyhyys ja työttömyys kytekytyy olennaisesti työttömyyteen. Perheiden tulokehitys oli 1990 sitä heikompi, mitä vähemmän niillä oi työmarkkinoilta hankittuja ansiotuloja. Tätä tukevat havainnot siitä, että yhden ansaitsijan perheet menettivät enemmän kuin kahden ansaitsijan perheet ja että työttömyyttä kokeneet perheet menettivät suhteellisestikin enemmän kuin työttömyydeltä välttyneet perheet. Ammatissa toimiminen ehkäisi vahvasti pienituloisuutta. Ammatissa toimimattomien kotitalouksien tulot taas jäivät jälkeen. Työttömät, opiskelijat, ja eläkeläiset muodostavat runsaan 70 prosenttia pienituloisista. Eläkekäisiä lukuun ottamatta pienituloisuus keskittyy nuoriin. Myös yksinhuoltajia löytyy pienituloisista paljon useammin kuin muista tuloryhmistä.

Opiskelijoiden toimeentulon taso on koko ajan ollut heikompi kuin muiden sosioekonmisten ryhmien. Tulos on todellinen, vaikka osaselityksenä onkin se, että opintolainoja ei lueta tuloksi. Opiskelijoiden kulutustaso onkin korkeampi kuin heidän tuloistaan voidaan päätellä. Joka tapauksessa 1990-luvun loppupuolella opiskelijoiden suhteellinen tulotaso heikeintyi. Samoin kävi myös eläkeläisten ja pitkäaikaistyöttömien suhteellisen toimeentulon. Kahden huoltajan lapsiperheiden suhteellinen toimeentulon taso pysy koko 1990-luvun ajan hyvin vakaana, mutta ryhmän sisällä tulonjako muuttui nuorempien lapsiperheiden tappioksi, kun taas niiden perheiden toimeentulo, jossa nuorin lapsi on kouluikäinen, parantui muihin nähden. Yksinhuoltajien suhteellinen toimentulo heikentyi vuosikymmenien jälkipuolella ja samoi kävi yksinäisten.

Näiden takia ihmiset joutuvat kärsimään:

Pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/

Valitus, purkuhakemus, kiirehtimispyyntö, kantelun ja tutkintapyynnön täydennys
http://oikeuslaitosjapoliisi.blogspot.com/2010/10/valitus-purkuhakemus-kiirehtimispyynto.html

Lähdeaineisto:Valtion taloudellinen tutkimuskeskus Jaakko Kiader Laman opetukset ISBN 951-561-380-9

torstai 10. marraskuuta 2011

Velalliset joutuivat vaikeuksiin


















Syksystä 1989 syksyyn 1992 korkealla pysyneet korot heikensivät taloutta monen kanavan kautta. Ne rasittivat suoraan velallisia lisäämällä velanhoitokuluja. Ne myyös vähensivät halukkuutta ja mahdollisuuksia sekä varallisuusesineiden ostoon että investointeihin. Tästä taas seurasi asuntojen ja osakkeiden kysynnän romahdus, joka johti rajuun varallisuusesineiden hintojen laskuun. Ostohalukkuus (vallitsevilla hinnoilla) loppui rahoituksen kallistuessa ja arvonnousutoiveiden muuttuessa hinnanlaskuodotuksiksi. Varallisuusesineiden hintojen laskulla taas oli vakavat seuraukset: asunnot, kiinteistöt, maa ja osakkeet ovat yleisempiä velkojen vakuuksi ja ne muodostavat huomattavan osan pankkien ja yritysten tasevarallisuudesta. Hintojen ollessa huipussaan pankit olivat hyväksyneet vakuusarvoiksi jopa 100 % esimerkiksi asunnon hinnasta. Hintojen alentuessa epävarmuus lisääntyi ja vakuusuhde aleni nopeasti 70 % tuntumaan.

On ilmeistä, ettei edes Suomen Pankissa, jossa kyllä nähtiin varallisuushintojen alentumisen uhka, osattu arvioida kaikkia hintojen romahtamisen vaikutuksia. Suomen Pankki myös muutti pankeille antamiaan vakuusarvo-ohjeita myötäsyklisesti. Nousukauden aikana oli hyväksytty käytäntö, jonka mukaan asunnot ja osakkeet katsottiin vakuudeksi lähes täydestä arvosta. Talouden syöksyn alkaessa keskupankki kiristi ohjeitaan. Tämä oli omiaan vähentämään sekä luoton tarjontaa että luoton kysyntää ja siten syventämään lamaa. Vakuuskäytännön muutosten vuoksi varallisuusesineiden omistajien kyky asettaa vakuuksia aleni vielä enemmän kuin varallisuuden arvo.

Kun talousyksikön tulovirta ei esimerkiksi työttömyyden tai supistuneen käyttökatteen vuoksi riittänyt velan korkoihin ja lyhennysiin, jouduttiin arvoaan menettänyt omaisuus myymään. Jos velkaa oli alunperin runsaasti, esim. 80 % asunnon ja muiden vakuuksien aiemmasta arvosta ( mikä ei suinkaan ollut tavatonta 1980-luvun lopulla), pakkomyynt johti negatiiviseen varallisuuteen (velkaa jäi vaikka omaisuus meni). Yrityksille tämä yleensä merkitsi konkurssia, joka muuttui pankin luottotappioksi. Kun varallisuusarvojen lasku kiihtyi, seurauksena oli itseään ruokkiva velkadeflaatiokierre, jossa hintojen lasku johti yhä useamman talousyksikön varallisuusaseman heikkenemiseen ja uusiin pakkomyynteihin ja siten edelleen jyrkempään hintojen laskuun. Kierrettä pahensi kotitalouksissa se että takauksien kautta velat siirtyivät usein hyvinkin yllättäen, toisten maksettavaksi. Tällainen alapäinen kierre oli teollisuusmaissa ja Suomessa aiemmin koettu kaukaisella 1930-luvulla.

Ennen pitkää heikko talouskehitys ja varallisuusarvojen lasku alkoivat vaikuttaa pankkeihin. Spekulatiivisten sijoittajien vaikeudet alkoivat jo vuonna 1989, jolloin osakkeiden hinnat kääntyivät laskuun. Asuntokauppojen yhteydessä jotkut kotitaloudet joutuivat kahden asunnon (myytävän ja ostettavan) omistajiksi. Aiemmin hintojen noustessa tästä ei ollut koitunut juurikaan riskiä. Tilanne muuttui, kun keväällä 1989 asuntojen hinnat kääntyivät laskuun ja myyntiajat pitenivät. Tällöin asunnonvaihtajan haltuun joutuneiden asuntojen – vanhan ja uuden – arvo putosi, samalla kauppaan tarvitun luoton korkomenot juoksivat.


















Vuonna 1990 alkanut kysynnän supistuminen aiheutti ongelmia normaaleille yrityksille ja syksyn 1991 devalvaatio lisäsi ahdinkoa valuuttalainoja ottaneissa kotimarkkinayrityksissä. Yritysten velkoja taanneet pienyrittäjäkotitaloudet joutuivat likviditeetin loppuessa myymään vakuuksiaan, joiden arvo uudessa tilanteessa osoittautui riittämättömäksi. Konkursseista ja niitä seuranneista pakkorealisoinneista seurasi pankeille monivuotinen luottotappioiden vyöry. Tilannetta pahensi edelleen se, että pankit joutuivat alentamaan omien omistustensa asrovja ja kirjaamaan näm arvonalennukset tappioiksi. Lopullisia jättimäisiä luottotappioita edelsi useamman vuoden kestänyt ns. järjestämättömien eli hoitamattomien luottojen kannan kasvu. Jo vuonna 1991 pankkitarkastusvirsasto arvioi järjestämättömien luottojen määräksi 6-9 miljardia markkaa.

Pankkien antolainaus oli menneisyyden perintönä ollut suurelta osin peruskorkosidonnaista. Varainhankinta oli kuitenkin 1980-luvun kasvun vuosina muuttunut yhä enemmän markkinaehtoiseksi. Verovapaat yleisötalletukset olivat kyllä peruskorosta riippuvia, mutta niiden osuus talletuksista alkoi supistua, kun houkuttelevampiakin sijoituskohteita ilmaantui. Kun markkinakorot nousivat nopeammin kuin säädellyt lainkorot, seurauksena oli pankkien korkoriskin toteutuminen ja korkomarginaalin kaventuminen. Tästä aiheutuva tappio oli kuitenkin vähäinen verrattuna luottotappioiden – kotimaisten ja ulkomaistena – sekä oman arvopaperisalkun ja kiinteistöjen arvonalennusten aiheittamiin menetyksiin. Pankit yrittivät paikata peruskoron aiheuttamaa korkoloukkua nostamalla vanhojen peruskorkosidonnaisten luottojen korkoa. Pankkien, muun muassa Tampereen Aluesäästöpankin tekemät yksipuoliset koronnostot johtivat asiakkaiden nostamiin kanteisiin. Oikeus piti koronnostoja kohtuuttomina ja kumosi ne.

















Tappiokierre oli dramaattisin säästöpankkiryhmässä ja sen lippulaivassa Säästöpankkien Keskusosakepankissa SKOP:ssa. Säästöpankit olivat omaksuneet strategiakseen nopean kasvun, joka perustui rohkeaan riskinottoon. Markkinaosuustaistelun seurauksena säästöpankeille tuli myös muiden pankkien hylkäämiä laina-asiakkaita – sekä kotimaassa että ulkomailla. Lisäksi SKOp teki sijoitusnerona tunnetun Juhani Riikosen johdolla huomattavia osakesijoituksia. Nämä toiemst SKOP rahoitti lyhytaikaisella rahanhankinnalla. SKOP:n (vakuudettomien) sijoitustodistusten kanta oli korkeimmillaan 35-40 mrd. markkaa ja lisäksi asiakkaille oli välitetty runsaasti ulkomaisia luottoja. Strategia perustui korkoeron hyödyntämiseen sekä uskoon, että varallisuusarvot nousevat. Se oimikin hyvin niin kauan kuin SKOP:n ja muiden pankkien sijoitustodistukset rinnastettiin toisiinsa, kun markka oli vakaa ja kun kotimaiset varallisuushinnat nousivat.

Suurten riskien vuoki SKOP ajautui kriisin pankeista ensimmäisenä vuoden 1991 aikana, kun perustoimintojen kannattavuus oli pitkään ollut heikko. Korkeat korot ja supistuva kysyntä ajoivat riskipitoisia asiakkaita maksuvaikeuksiin. Lisäksi pankin omat enimmäkseen markkinarahalla rahoitetut kiinteistö- ja osakesijitukset joutuivat hintojen pudotessa vakaviin vaikeuksiin. Muut pankit alkoivat vieroksua SKOP:n sijoitustodistuksia ja vuonna 1989 pankin likviditeetti uhkasi vaarantua.

SKOP yritti pitkään selviyty omin avuin – tosin Suomen Pankin hiljaisella tuella. Lopulta keskuspankki otti SKOP:n haltuunsa 19.9.1991 ja asetti uudeksi pääjohtajaksi Kaarlo Jännärin. SKOP oli aiemmin ottanut vastuulleen käytännössä omistamansa Tampellan vastuut omien lisäksi. Useisiin Tampellan ulkomaisiin luottoihin liittyi lisäehtja, jotka edellyttivät lainojen välitöntä maksamista, jos vaikeuksia tulee. Siten SKOP:n vararikko olisi merkinnyt suurtappioita ulkomaisille rahoittajille ja mahdollistaa Suomen luottokelpoisuuden heikkenemistä.

Seuraavan vuonna säästöpankit fuusioitiin ja muodostettiin Suomen Säästöpankki (SSP), johon useimmat säästöpanki liittyivät. SP-leirin pelastaminen epäonnistui ja Suomen Säästöpankki pilkottiin sen suurten tappioiden vuoksi vuonna 1993. Samanlaisen kohtalon koki STS-pankiksi muuttunut Työväen Säästöpankki. Pankin kaatuminen ja fuusioituminen KOP:iin vuonna 1992 katkaisivat sen pääjohtajana 1980-luvulla toimineen ja vuonna 1991 SDP:n puheenjohtajaksi siirtyneen Ulf Sundqvistin näyttävän poliittisen uran.

Vähimmin vauroin Suomen pankkikriisistä selviytyivät liikepankeista Ålandsbanken ja SYP. Osuuspankkiryhmä selviytyi 1990-luvun myllerryksestä selvästä säästöpankkeja paremmin. Näiden pankkien toiminta oli 1980-luvun aikana ollut konservatiivisinta ja riskienhallintaan (ml. Valuuttaluottoriski) oli kiinnitetty jatkuvasti huomiota. Varovaisuutensa vuoksi op-ryhmä ja SYP menettivät 1980-luvulla jonkin verran markkinaosuuksiaan.
Perinteikäs suomalaiskansallinen instituutio KOP kärsi suurempia luotto- tappioita t´kuin merkittävin kilpailijansa SYP. KOP oli luotottanut muun muassa suuria tukkuliikkeitä EKAa ja Tukoa sekä monia rakennusliikkeitä. Nämä joutuivat vararikkoon, velkasanneraukseen tai pankin hallintaan. KOP joutui kahteen otteeseen turvautumaan omistajiensa lisäpanostukseen turvatakseen riittävän omavaraisuuden. Osakeanneilla kerättiin vuosina 1993 ja 1995 yhteensä lähes 3 miljardia markkaa, jotta pankki ei joutuisi valtion käsiin. Tilanne ratkesi, kun KOP ja SYP fuusioituivat jo muodostivat Merita Pankin vuoden 1996 alussa.

Lähdeaineisto: Jaakko Kiander Pentti Vartia Suuri Lama ISBN 951-628-262-X

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Vekseleistä tehtiin väkisin velkakirjoja


















Vuonna 1991 SYP oli tiukasti sitä mieltä, että Promissory Note-korivaluuttavekselit ovat päteviä vekseleitä ja niihin perustuvat saamiset ovat perintäkelpoisia. Vasta 2000-luvulla pankki hylkäsi vekselinäkemyksen ja samalla katsoi, ettei siirtomerkinnän puutteella ole merkitystä velan määrään ja ehtoihin. Oikeustoimien lainmukaisuutta ja pätevyyttä on kuitenkin tarkasteltava tapahtumahetken olosuhteiden ja lainsäädännän puitteissa. SYP oli myöntänyt valuuttavelat pätemättömillä asiakirjoilla, kuten korkein oli jo vuonna 1989 todennut, ja sen vuoksi valuuttavekseleiden pätemättömyys olisi pitänyt todeta myös apportioomaisuutta määriteltäessä.

Kun SYP ei ollut tehnyt vekselilain mukaisia siirtomerkintöjä, olisi käräjäoikeuden pitänyt oikeudenkäymiskaaren perusteella pitänyt todeta velkomusoikeudenkäynneissä SYP2:n olevan väärä hakija. Jos tuomioistuimen tiedossa olisi ollut, että hakijana ollut SYP2 oli eri pankki kuin luoton myöntänyt SYP1, käräjäoikeuden olisi pitänyt jättää juttu tutkimatta viran puolesta.

Kun kantajana esiintyy vekselilain mukaan väärä henkilö, velkojalta uuttuu niin kutsuttu asialegitimaatio eli oikeus esiintyä oikeusjutussa omissa nimissään asianosaisena. Helsingin yliopiston prosessioikeuden professori Juha Lappalainen ottaa kantaa ”Asialegitimaation puuttuminen kantaja- ja vastaapuolella johtaa kanteen jättämiseen tutkimatta. Prosessia ei voida käydä ”väärien” asianosaisten nimiss. Tämä prosessiedellytys on ehdoton.”

Sen enmpää tuomioistuimet kuin velallisetkaan eivät ole tienneet kantajan vaihtumisesta, koska SYP1:n ja SYP2:n identifioimiseen tarvittavat kauppareksiteritoimet ei ole pääsääntöisesti toimitettu tuomioistuimen tutkittavaksi.

Vuoden 1991 jälkeen tehdyissä hovioikeuksien ratkaisuissa ei pohdita yhdessäkään siirtomerkinnän juridiikkaa, mutta apportiosiirron pitävyyteen vedotaan kahdessa tapauksessa. Hovioikeus on käsitellyt Promissory Noten ja sen liiteasiakirjan merkitystä ja velkomisen perusteita erään ratkaisunsa lisämuistiossa, jota ei ole julkistettu. Hovioikeuden esittelijä katsoo, ettei kysessä ole velallisen väittämä vekselijuttu vaan velkomusasia.

Rahoitustarkastuksen päälakimies Markku Lounatvuori toteaa omassa lausunnossaan vuonna 2007, että ”ratan käsitys on, että vekselin siirto oli pätevä osana liiketoiminnan siirtoa. Katkeamaton siirtoketju ei ole ainoa tapa osoittaa velkojan oikeus vedota vekseliin. Sellainen ketju tekee muun näytön esittämisen tarpeettomaksi”. Lounatvuoren kannanotto on kiinnostava siksi, että se nyttäisi olevan ristiriidassa kansainvälisen vekselilain ja apporttisiirron pätevyyden kanssa.

Lounatvuoren ja SYP:n näkökanta siirtomerkinnän vapaaehtoisuudesta on mielenkiintoinen siksi, että SYP on useasti vedonnut Kirkkonummen kihlakunnanoikeuden vuonna 1992 antamaan ratkaisuun. Sen mukaan markkavekseliin tehty siirtomerkintää ei olisi tarvittu osana apporttia, miksi se tehtiin markkavekseleihin , mutta ei sen enempää päteviin kuin pätemättömiin valuuttavekseleihin? Kaikkia vekseleitä käsitellään saman vekselilain perusteella. Lisäksi on huomattava, ettei uudelle yhtiölle annettu vanha nimi yhtiöoikeudellisesti tuota uudelle yhtiölle samoja oikeuksia kuin vanhalla on ollut.

Vekselilain mukaan sekselisitoumuksen muodossa on noudatettava sen valtioin lakia, missä sitoumus on allekirjoitettu. Lisäksi vekselin oikeusvaikutukset määräytyvät sen valtion lain mukaan, missä vekseli on maksettava. Kun sovelletaan vieraan maan lakeja, oikeuden tulee vekselilain mukaan tarvittaessa hankkia asiasta lausunto ulkoministeriöltä. Tuomioistuimet olisivat voineet helposti varmistaa asian myös professori Erkki Aurejärven kirjoittamasta perusoikeusteoksesta Vekselit, joka on julkaistu jo vuonna 1979. Aurejärvi toteaa oraakkelimaisesti kirjassaan, että ”vekselilain soveltaminen saattaa siis vaatia perehtymistä vieraskieliseen ja hanaklasti saatavissa olevaan aineistoon, joka seikka teitenkin voi de facto vähentää mm. alioikeustulkintojen oikeaoppisuutta”.

SYP ratkaisi pätemättömiin valuuttavekseleihin liittyvn ongelmansa siivuuttamalla vekselit kokonaan ja ottamalla perinnän pohjaksi vauuttavekseliluoton ehtoja selittäneen liitesopimuksen. Samalla se alkoi soveltaa perintää velkakirjalakia. Liitsopimukseen tukeutuminen johti kuitenkin laajoihon vero-ongelmiin.

Pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/

Valitus, purkuhakemus, kiirehtimispyyntö, kantelun ja tutkintapyynnön täydennys
http://oikeuslaitosjapoliisi.blogspot.com/2010/10/valitus-purkuhakemus-kiirehtimispyynto.html

Lähdeaineisto A-P. Pietilä Pankkikriisin peitellyt paperit ISBN 978-951-884-443-6

tiistai 8. marraskuuta 2011

Pankkitoiminnan moraaliset ja juridiset epäselvyydet


















Pankkioikeudenkäynnit on kohdistettu säästöpankkienjohtajiin. Muiden pankkien tekemiä vääryyksiä luottoasiakkaitaan vastaan on vain harvoissa tapauksissa päästy viemään oikeusasteelle. Viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, että luotonsaajat ovat joutuneet pankkien arveluttavien, jopa rikollisten toimien kohteeksi. Pankkitoiminnan perusperiaatteisiin on itsestään selvän pankkisalaisuus-periaatteen ohella aina kuulunut mm. se, että velallisen kannalta velkojapankin vaihtuminen ei ole muuttanut velallisen asemaa lainkaan, mikäli velkojan siirtymisestä on velalliselle asianmukaisesti ilmoitettu. Velkaan liittyvien muitten sitoutumustenn esimerkiksi takausten ja vieraspanttien siirtymisen osalta sen sijaan tilanne on monien oikeustapausten mukaan ollut toinen. Näissä siirtymistapauksissa takausvastuun ennallaan säilyminen onkin vaatinut uusien takausten ja vieraspanttien antamista. Vaatimsuta on perusteltu takaus- tai vieraspantin antajan nimenomaan kyseiseen velkasuhteeseen antaman sitoumuksen erityisluonteella. Näin ollen velkojan siirto liiketoimintasiirrossa esimerkiksi pankista toiseen on edellyttänyt uutta sitoumuksen saantia takaajalta. Näitä taas on vaikea saada, jos asiat avoimesti kerrotaan.

Rahalaitoksilla ei siis ole ollut mahdollista heikentää ilman takaajien suostumusta esim. yhtiöittämisillä tai diffuusioilla näitten asemaa. Tämä voisi tapahtua esimerkiksi siten, että pankki siirtää omia saataviaan uudelle omalle varattomalle tytäryhtiölleen, joka voisi noudattaa täysin erilaista perimiskäytäntöä. Mitä toisaalta tulee velallisen ( vaikkapa talletuspankin) vaihtumiseen, on aina ollut itsestään selvää, että toimenpide on edellyttänyt velkojan ( myös tallettajan) suostumusta. Tämä velallissuhde vain on monessa velallisen vaihtumistapauksessa jäänyt huomaamatta. Näin on käynyt erityisesti silloin, kun on ollut kysymyksessä pankille annettu tallentus, jonka velanluonteisuutta ei ole mielletty sellaiseksi velkomussuhteeksi, joka olisi oikeuttanut mm. välittömään talletusten nostoon ja erääntymiseen.

Tällaisia rahalaitoksen vaihtumisia tapahtui 90-luvun lamavuosien aikana useita, mutta niihin liittyvät pankkiriskit onnistuttiin erittäin hyvin piilottamaan eikä oikeustapausista nostettu minkäänlaista julkista keskustelua. Eräs tapa oli sopia asian vähin äänin laajemman julkisuuden pelossa. Riskien olemassaolo olikin usean pankkijuristin sekä valtioneuvoston tiedossa valtionvarainministeri Iiro Viinasen ajalla. Tuohon aikaan takaajien oikeuksista ei yleensäkään ollut tietoa ja pankit laiminlöivät yleisesti takaajien informoimisen velallisen vastuista. Eritysipantin muuttuminen yleispantiksi tapahtui liian usein takaajan huomaamatta.

Velkojapankin vaihtumisen problematiikkaa ei ole julkisuudessa lainkaan tuotu esille. Syynä lienee julkisuuden pelokas suhtautuminen mahtaviin rahoittajavaikuttajiin, joitten risekjä ei mielellään vieläkäään käsitellä, riskejä, jotka toisaalta ovat myös takaajien oikeuksia. Selviä ja suoranaisia pankkiliiketoiminnan ulsomyyntejä oman pankkiryhmän ulkopuolelle ei tiettävästi tapahtunut 1990-luvulta. Piilosiirtoja on sen sijaan tehty sitäkin laajemmin.



















Hienovaraisempia pankkitoiminnan myyntejä on tapahtunut useita ja silloin siirrot on toteutettu erittäin suunnitelmallisesti ja piilevästi oman konsernin sisällä. Näitä siirtoja tapahtui jo 1980-luvun loppupuolella mm. säästöpankkien perustaessa itselleen omia tytäryhtiöitä hoitamaan rahan myyntiä rahoitusyhtiön kautta. Tuolloin velallisen vastuut siirrettiin säästöpankin puolelta rahoitusyhtiölle kaikkine takauksineen eikä kerrottu siirtovaiheessa lainkaan takaajien vastuun ”katkolla olosta” velkojan vaihtuessa. Jossain tapauksessa tilaisuutensa huomanneita takaajia jopa uhattiin ”vakavilla seurauksilla”, mikäli takauksen uusimisesta kieltäydyttäisiin. Näitten rahoitustoiminnan ”yhtiöittämisen” seurauksisa oikeusasteista on vaikea löytää, mutta vastuitten siirto omalle tytäryhtiölle olisi ilman muuta edellyttänyt takaajian informoimista tilanteesta. Tätä rohkeutta ei kuitenkaan pankeista löytynyt.

Pankkikriisin seurauksena suurimmat rahalaitokset alkoivat yhtiöittää liiketoimintaansa saadakseen pankkitoimintaan vuosien aikana pesiytyneet riskinsä siirrettyä konserintasolla alemmaksi sitä toimintaa varten perustettuun tytäryhtiöön – tai mielluummin yhteiskunnalle. Riskit siirrettiin emon omistamaan pankkitoimintaa harjoittamaan tytäryhtiöön, jonne oli siirretty vain vakavaisuuden edellyttämä emoyhtiön omaisuus omien apporttiehtoisten pykälien mukaisesti. Näin saatettiin pelastaa emonyhtiön osakkaat mahdollisen totaaliriskin eli konkurssin varalta. Emoyhtiöillä oli edelleen omistuksessaan itse tekemässään omaisuudenjaossa sinne jätetty ns. hyvä omaisuus ja riskiomaisuus oli ”alakerrassa” ns. pankkityttäressä. Tällaiseen pankkityttäreen siirrettiin valtionvarainministerin suostumuksella ensimmäisen kerran mm. valtion ns. pankkitukena antama pääomasijoitus 1,7 milajrdia markkaa, jolla vielä lisättiin 1991 pankkitoimintaa harjoittavan tytäryhtiön kuormaa. Tämä tapahtui Suomen Yhdyspankissa.

On ollut yllätys jopa Suomen Yhdyspankin omalle henkilökunnalle, että kaupparekisteristä löytyy Suomen Yhdyspankin nimellä kaksi ei yhtiötä eli oikeushenkilöä: alkuperäinen Suomen Yhdyspankki, reksiterinumero 40.495, joka on perustettu 29.10.1919 ja uusi Suomen Yhdyspankki, rekisterinumero 513.75, perustettu 30.4.1991.

Yhtiöittäminen tapahtui täysin yleisön silmien alla, mutta erittäin huomaamattomasti, kun kaikki vanhat SYP:n velka- ja muuta sitoumukset siirrettiin 28.5.1991 tehdyllä kaupalla täysin uudelle 30.4.1991 reksiteriin merkitylle Pohjoismaiden Yhdyspankki Oylle ( rek.no 513.752). Uusi Suomen Yhdyspankki syntyi vanhan Suomen Yhdyspankin perustamana tytäryhtiönä.
Suomen Yhdyspankin yhtiökikkailun kulminaatio tapahtui 1.7.1991 klo 00.00. kun emoyhtiö virallisesti luovutti liiketoimintansa uudelle tyttärelle, jonka nimeksi tuli Suomen Yhdyspankki. Emopankin nimeksi vaihtui Liikepankki Unitas. Manööveri tethiin teidotuspimennyksen vallitessa.

Lähdeaineisto: Oikeuspolitiikan ja lainkäytön tutkimusryhmä Laman ja rahan pelurit ISBN 978-952-99691-1-1