Tehtaankatu 1

TASSin Helsingin toimiston päällikkönä vuosina 1981-1986 oli Aleksandr Gorbunov. Hän on kirjoittanut kirjan Tehtaankatu 1. Kirjassaan hän toteaa, että TASS = KGB+GRU. TASS on pullollaan tiedusteluväkeä. Vuoden 1991 elokuun vallankaappauksen jälkeen tietotoimiston johtoon on tullut Mihail Gorbatshovin lähimpiin avustajiin kuuluva Vitali Ignatenko. Vuoden 1975 syksyllä TASSin silloinen pääjohtaja Leonid Zamjatin otti Ignatenkon apulaisjohtajakseen. KGB:n rakenne toistuu TASSissa pienoiskoossa. Tietotoimistossa toimii suuri joukko KGB:n tiedustelu-upseereita. Heitä työskentelee niin TASSin talossa Tverskoi-bulevardilla kuin TASSin eri toimistoissa ulkomaillakin. Kaikissa TASSin toimituksissa, joilla on omia kirjeenvaihtajia ulkomailla, toimituksen apulaispäällikkönä on KGB-upseeri. Esimerkiksi Euroopan toimituksen apulaispäällikkönä oli pitkään KGB:n everstiluutnantti Juri Ustimenko. Euroopan toimituksen apulaispäällikkönä oli myös Valeri Vavilov, kokenut tiedusteluasiantuntija, joka karkotettiin Norjasta 1960-luvun alussa. Juri Andropovin tultua valtaan Neuvostoliitossa 1982 TASSin KGB-toimen johto siirtyi korkeimmalle tasolla. TASSin apulaispääjohtajan viran sai KGB:n kaaderikenraali Vjatseslav Kevorkov.

Vuoden 1984 marraskuun 27. päivänä Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystössä Tehtaankadulla pidettiin vastaanotto. Hallituksen jäseniä, kansanedustajia, liikemiehiä, lehdistön ja television johtajia sekä presidentti Mauno Koiviston puoliso Tellervo ja tytär miehineen oli vierailulla mukana. Suomen korkein johto hyvästeli Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystön lähettiläsneuvosta ja KGB:n korkeinta päällikköä Suomessa, kenraali Viktor Vladimirovia. Sen että Viktor Vladimirov oli KGB-päällikkö tiesivät suurlähetystössä monet – elleivät peräti kaikki. Koivisto ja Valdimirov olivat tunteneet toisensa kauan, 1960- ja 1970-lukujen vaihteen tienoilta, jolloin neuvostoliittolainen KGB-upseeri jo työskenteli Suomessa.

Vuoden 1981 syksyn kaikissa kokouksissa ja neuvotteluissa neuvostodiplomaateille teroitettiin velvollisuutta selittää kaikille suomalaiskontakteilleen, että Neuvostoliitto toivoi Karjalaista Suomen presidentiksi. Mutta sen jälkeen, kun keskustalaiset eivät enää olleet ”suostuneet” toivomukseen, vaan olivat valinneet ehdokkaakseen Johannes Virolaisen, enää harvat Neuvostoliiton suurlähetystössä uskoivat ”mustan hevosen” voiton mahdollisuuksiin vaaleissa. Vladimirov oivalsi tilanteen ja hänen valintansa oli Mauno Koivisto. Kerrotaan, että jo kauan ennen vaaleja Vladimirov kävi useita kertoja iltaisin Koiviston kotona, siemaili viskiä ja selitti keskustelukumppanilleen, että Neuvostoliitto tervehtisi ilolla Koiviston vaalivoittoa. Niin ikään suunnanmuutokseen ohjailtiin kaikki, jotka olivat tekemisissä suomalaisten poliitikkojen kanssa. Nyt ohjailtiin kaikki antamaan äänensä Koivistolle. Koivisto sai Leonid Breznevin siunauksen, ja siitä lähtien Neuvostoliitto varjeli Suomessa olevien edustajien kautta Suomen presidenttiä kaikkinaisilta eri voimien hyökkäyksiltä. Jonkin aikaa sen jälkeen, kun Mauno Koivisto oli voittanut presidentinvaaleissa, Viktor Vladimirov sai KGB:n kenraalin arvon.

Kahta kuukautta ennen lähtöään Helsingistä Viktor Vladimorv puhui lähetystön salaisessa neuvottelussa ja jätti ”poliittisen testamenttinsa”, niin kuin KGB:n rivityöntekijät hänen puhettaan nimittivät. Hän luonnehti laveasti Suomen poliittista elämää, jokaista puoluetta, eräitä johtajia ja maan ulkopolitiikkaa.
- Mauno Koivisto jatkaa sodanjälkeistä linjaa, nojaa YYA-sopimukseen ja katsoo, että ulkopolitiikan perusta on suhteet Neuvostoliittoon. Sisäpolitiikassa Koivisto kannattaa keskustan ja oikeiston hallitusta. Presidentin asema on erittäin luja, hänellä on vankka kannatus.

Vladimirovin mukaan Suomen sosiaalidemokraattinen puolue on Suomen voimakkain puolue. Puolueen kehitys on täydellisesti Kalevi Sorsan, Erkki Liikasen ja Matti Ahteen hallinnassa. Luomme suhteita Kansalliseen kokoomukseen eri kanavia myöten. Ensimmäiset tulokset on jo saavutettu. Viktor Vladimirovilla oli keskeinen osa luotaessa suhteita Kansalliseen kokoomukseen. Myös Kokoomuksen edustajat kääntyivät suoraan Vladimirovin puoleen. KGB-upseereilla oli omat mielipuolueensa. Keskusteluissa keskenään he käyttivät keskustapuoluelaisista nimitystä ”lihakauppiaat”. Nimitys johtunee siitä, että he saivat keskustapuoluelaisilta röykkiöittäin lihasäilykepurkkeja. Sosiaalidemokraatteja sanottiin sosialisteiksi, kokoomuslaisia porvareiksi.

Vladimirovin äkkilähtö vuonna 1971 ei johtunut Suomen turvallisuuspalvelusta. Vladimirovin lähtö liittyi KGB.upseeri Oleg Ljalinin loikkaukseen Lontoossa englantilaisten puolelle jolloin Englannin hallitus karkotti maasta yli sata Neuvostoliiton tiedustelupalvelun työntekijää.

Helsingissä 1960-luvulla CIA:n agenttina toiminut Frank Friberg on kertonut Helsingin Sanomissa (4.10.1991), että tuohon aikaan Suomen pääkaupungissa oli vain 7-8 KGB:n miestä. Ajat muuttuvat. Vuoden 1991 kesällä diplomaattipassilla Suomessa oleskelevien neuvostoliittolaisten lähetystötyöntekijöiden lista käsitti 52 henkilöä. Heistä 40 oli KGB:n ja GRU:n upseereita. Jos vielä lisätään, että KGB:n ja GRU:n upseereita työskenteli Helsingissä sanomalehtien, APN:n ja TASSin, Neuvostoliiton kulttuuri- ja tiedekeskuksen sekä muiden organisaatioiden sateenvarjon alla, käy selväksi, kuinka vahva Suomeen laillista tietä lähetettyjen neuvostotiedustelijoiden miehitys oli. Käytännöllisesti katsone kakki KGB:n alaosastot olivat edustettuina Suomen pääkaupungissa. Kuka tahansa KGB:n agentti pystyi milloin tahansa tyrkkäämään jokaiseen suomalaislehteen juuri sitä tietoa – oikeammin väärää tietoa, jonka kyhäämisessä KGB oli tosi mestari.

Lähdeaineisto Aleksandr Gorbumov Tehtaankatu 1 ISBN 951-0-17998-1

Hallamasta ja muusta vallankäytöstä

Keijo Korhonen kirjoittaa kirjassaan Sattumakorpraali, että hänen kuulemansa mukaan Kekkonen tutustui Hallaman pariskuntaan, suurlähettiläs Jaakko Hallamaan ja rouva Anita Hallamaan, lähemmin vasta vuoden 1969 tienoilla. Siitä lähtien he kuuluivat Kekkosen liehittelijäjoukossa ainutlaatuiseen kastiin.
Jaakko Hallama oli tuolloin jo asiallisesti katsoen invalidi. Hänen puheestaan oli lähipiiriin kuulumattoman melkein mahdoton saada selvää. Missä muussa maassa tahansa hänet olisi siirretty eläkkeelle; mitäpä tekemistä on diplomaatilla, joka ei kykene keskustelemaan millään kielellä. Mutta presidentti nimitti hänet tärkeille suurlähettiläänpaikoille Kööpenhaminaan ja Moskovaan. Suurlähettiläänä, viimeksi Moskovassa, Hallama palveli vielä pitkälle 80-luvulle.

Olin ulkoministeri, kun presidentin hermokirurgi professori Erkki Kivalo joskus helmikuun alussa 1977 pyysi minua hoitamaan Hallaman pois Moskovasta. Kivalo totesi Hallaman olevan parantumattomasti sairas ja sanoi myös Kekkosen toivovan siirtoa. Viikkoa myöhemmin sain tilaisuuden yrittää. Päämies kysyi kahden kesken: - Mikä on Hallaman kunto? Vastasin: Hallama on sairas. Hänet on siirrettävä Moskovasta eläkkeelle. Kekkonen tuumaili, että ehkä Hallamaa sittenkin vielä voitaisiin käyttää helpossa paikassa, vaikkapa Haagissa suurlähettiläänä.

Keveät olivat ulkoministerin kantapäät Hallamaa siirtämään. Ja keveiksi ne jäivät Kekkoseltakin. Kuten myös Kivalo oli minulle sanonut, oli siirtoa jarruttamassa meitä kaikkia mahtavampi voima: suurlähettiläänrouva Anita Hallama.
Jaakko Hallaman älyä ja muuta lahjakkuutta ei neurologisperäinen puhe invaliditeetti vähentänyt. Hänen henkiset kykynsä olivat kiistattomat. Niitä hän käytti tiiviiseen yksityiskirjeenvaihtoon tasavallan presidentin kanssa. Viran edellyttämään tavanomaiseen raportointiin ulkoministeriölle ei suurlähettiläs kaikistellen vaivaantunut. Osan kirjeistä Kekkonen näyttää säilyttäneen, osa varmaan on liian yksityisluonteisina hävitetty.

Ministeriössä ymmärrettiin, että Hallama ei tyytynyt vain analysoimaan asemamaansa politiikkaa tasavallan presidentille. Ulkomaan asemapaikoistaan käsin ja vaikutusvaltaansa Kekkoseen hyödyntäen hän pyrki laajamittaisesti valvomaan Suomen koko ulkoasiainhallintoa. Hallamalla oli vihamiehensä ja suosikkinsa, eikä hän mielipiteitään presidentiltä salannut. Hallama kykeni myös teeskentelemään ystävyyttä ja pistämään puukon selkään, kun tilaisuus tuli.

Hallaman vihoihin oli vaarallista joutua. Presidentin suosikki saattoi käytännössä katkaista ulkoasiainhallinnon virkamiehen uran, olipa siihen asiallista aihetta tai ei. Mutta Hallaman ystävyys avasi nuorellekin virkamiehelle laveat ladut. Joskut osasivat tätä mahdollisuutta hyödyntää. Taitavampiin Hallaman suojatteihin kuului silloinen nuori virkamies Arto Mansala, sittemmin komean uran ulkoministeriössä tehnyt. Mansala oli mielistelijä. Hän oli hyvissä suhteissa kaikkiin, puhui tavalla, jonka hän arveli kulloistakin puhekumppania miellyttävän, oli olevinaan jokaisen työtoverin ystävä. Hän oli perillä kaikesta, levitti juoruja, nautti niistä ja puhui selän takana pahaa lähes jokaisesta. Suoraan Kekkoselle hän ei voinut kirjoittaa. Mutta hän tiesi Hallaman välittävän sanaa päämiehelle, kuin vain sain suosikiltaan aineistoa.

Jaakko ja Anita Hallama muodostivat työparin jo pelkästään Jaakko Hallaman invaliditeetin takia. Anita Hallamaasta voi ainakin sen sanoa, että hän ei missään tilanteessa suostunut jäämään kenenkään varjoon. Hän oli edustavan ja vaikuttavan näköinen, voimakkaan kaunispiirteinen, tummatukkainen nainen. Hän oli määrätietoinen, vallanhimoinen ja kiivasluonteinen, suuttuessaan pelottava ilmestys. Anita Hallaman vihoihin ei kannattanut joutua – jo pelkästään sen takia, että hänellä oli erikoislaatuinen suhde tasavallan päämieheen. Suhde oli todella erikoisluonteinen. Presidentin ensimmäinen adjutantti Urpo Levo kertoi minulle, että rouva Sylvi Kekkonen tiesi ja hyväksyi miehensä kaikki toimet, mukaan luettuna suhteen rouva Hallamaan.

Erikoisluonteiseksi Urho Kekkosen ja Anita Hallamaan suhteen teki myös se, että rouva Hallama ei pyrkinyt asemaansa mitenkään peittelemään, ei julkisuudessa eikä omassa perhepiirissään. Rouva Hallama oli mukana eräällä Kekkosen matkalla Neuvostoliiton kaukaisimpiin kolkkiin, vaikka suurlähettiläs Hallama jäi Moskovaan. Kun Anita Hallama saapui Helsinkiin, hän vaati, että Linnan auto oli häntä vastassa ja käytettävissään vierailun aikana. Tämä palvelu kuului hänelle tasavallan presidentin ystävänä, rouva kertoi.

Anita Hallama piti tarkkaa huolta siitä, keitä hänen johtamaansa suurlähetystöön virkamiehiksi ja muiksi työntekijöiksi nimitettiin. Ministeriössä herätti huomiota se, että naimattomilla virkamiehillä näytti olevan etusija Moskovaan väkeä valittaessa. Suurlähetystössä työskenteli vuosien mittaan useita naimattomia nuoriamiehiä, joukon jatkona peräti Kööpenhaminasta asti hankittu hovimestari, joka niin ikään oli perheetön. Arto Mansala, joka ei avioitunut, sopi hyvin tähän toveripiiriin.

Naisten oikuttelut ja juonittelut saattoivat suljetussa yhteisössä aiheuttaa melkoisia seurauksia. Joukko suurlähettiläskokoukseen osallistuneita ministeriön rouvia odotteli sateisena elokuun iltana Smolnan edessä takseja. Yksi lopulta saapui. Rouva Hallama oli asemansa oikeutuksella siihen työntymässä, kun nuorempi suurlähettilään rouva uskalsi huomauttaa ”Anteeksi, tämä on minun tilausnumeroni” ja otti ajoneuvon. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Rouvan mies siirrettiin tuota pikaa keskieurooppalaiselta asemapaikaltaan, jossa perhe oli ehtinyt vasta lyhyen ajan olla, kauas eteläamerikkalaiseen maahan, vaikka suurlähettiläs ei tainnut espanjan alkeitakaan.

Lähdeaineisto:
Keijo Korhonen: Sattumakorpraali ISBN 951-1-20893-4

Öljyn tarina

Öljyä on Suomeen tuotu Venäjältä niin kauan kuin öljyä Suomeen tuotu. Öljykauppaan erikoistui ensimmäisenä helsinkiläinen Parviainen ja Winter Osakeyhtiö. Aikaa myöten se sulautui yrityskauppojen myötä Nobel-Standard Osakeyhtiöksi, mikä tarkoitti lopulta konsernia nimeltä Oy Esso Ab. Venäläistä öljyä toi maahan myös Suomalainen Petrolintuonti Osakeyhtiö, joka joutui 1920-luvulla Shellin omistukseen. Suomen öljykauppaa hallitsivat pian länsimaiset suuret ylikansalliset yhtiöt, jotka kävivät keskenään kovaakin kilpailua.

Vuonna 1932 perusti joukko suomalaisia liikemiehiä Viipuriin Suomen Petrooli Oy:n, joka harjoitti öljytuotteiden maahantuontia ja markkinointia. Jo vuoden kuluttua sen osake-enemmistön osti sakalainen Europäische Tanklager-yhtiö. Toisen suomalaisen öljy-yhtiön, Trustivapaa Bensiini Oy:n, perustivat helsinkiläiset liikemiehet. Se rakensi Helsingin Herttoniemeen öljyvaraston, jonne tuotiin Virosta laivoilla palavasta kivestä valmistettua bensiiniä.

1930-luvulla Suomeen suunniteltiin rakennettavaksi myös öljynjalostuslaitos. Hankkeen takana oli Shell, jonka tarkoituksena oli hoitaa valtaosa Itämeren alueen öljytuotekaupasta Suomen jalostamon avulla. Suunnitelmia ei toteutettu.
Talvisodan ja sitä seuranneen lyhyen rauhan aikana saatiin Suomeen öljyjalosteita länsimaista, Norjan ja Ruotsin kautta sekä huomattavia määriä Yhdysvalloista Liinahamarin satamaan. Jo ennen jatkosodan alkua ryhtyi Saksa toimittamaan romanialaisesta raakaöljystä jalostettuja öljytuotteita Suomelle.

Syksyllä 1943 Suomi oli vähällä ostaa oman öljynjalostamon. Kysymyksessä oli Saksan Italialle lupaama laitos, jonka rakentamisen Italian antautuminen esti. Saksa tarjosi valmista laitosta Suomelle. Hallituksessa äänet jakaantuivat tasan 6-6, mutta pääministerin kanta oli kielteinen.
Luonnollisesti välirikko Saksan kanssa ja välirauhansopimus 19.9.1944 muutti kaiken. Sodan jatkuessa Euroopassa kesän 1945 kynnykselle saakka vain Neuvostoliitto kykeni toimittamaan Suomelle bensiiniä, polttoöljyä, petroolia ja voiteluaineita. Suomen vuonna 1945 Neuvostoliiton kanssa solmimaan kolmeen kauppasopimukseen sisältyi viljatuotteiden lisäksi öljytuotteita.

Rauhan ja Potsdamin huippukokouksen ehtojen mukaan Neuvostoliitto sai haltuunsa Suomessa olleen saksalaisen omaisuuden. Näin Suomen Petroolista tuli vuonna 1946 neuvostoliittolainen öljy-yhtiö. Kaksi vuotta myöhemmin neuvostoliittolainen vientiyhtymä osti Trustivapaan Bensiini Oy:n osake-enemmistön ja siitä tuli Suomen Petroolin tytäryhtiö.
Jo sodan aikana, kesällä 1944, päätti Suomen hallitus perustaa keskitetyn öljyvaraston ja kuuluipa suunnitelmiin myös jalostamon rakentaminen myöhemmin. Varaston paikaksi valittiin Naantali, lähinnä strategisista syistä. Louhintatyöt alkoivat syyskesällä 1944. Marraskuun alussa 1946 valmistuivat Naantalin keskusvaraston kaksi 4000 kuutiometrin säiliötä, jotka vuokrattiin Trustivapaa Bensiinille ja Suomen Petroolille. Pian saivat myös Alko ja Gulf omat säiliönsä.

Varastoja varten piti perustaa yhtiö, isäntä ja omistaja. Suunnitelman siitä teki kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Reino R.Lehto, joka tiettävästi keksi myös yhtiön nimen: Neste Oy. Joulukuun 20. päivänä 1947 hyväksytyssä yhtiöjärjestyksessä mainitaan Nesteen toimintoina paitsi poltto- ja voiteluaineiden tuonti ja varastointi, myös valmistus, kuljetus ja kauppa; periaatteessa kaikki, kulutusta lukuun ottamatta. Neste Oy:n perustava yhtiökokous pidettiin 2. tammikuuta 1948.

Epäedullisten suhdanteiden ja onnettomuuksien vuoksi Neste Oy:n alkutaival oli kivinen, tappiollinen. Heti kun ensimmäinen tankkilaiva ostettiin, rahtien hinnat romahtivat. Varastotunneleissa syntyi tulipalo, joka roihusi yli viikon ajan. Vaikka varastoitu sprii paloi putken päässä, koko ajan hyvin hallinnassa, pelättiin koko Naantalin tuhoutuvan. Nuori Neste Oy sai tulikasteensa aiheettoman hysterian ilmapiirissä.

Yhtiö ei hevin saanut jalansijaan kotimaan kaupallisilla markkinoilla, koska sillä ei ollut mitä myydä. Lännen öljyhana raottui Nesteelle hitaasti. Vuonna 1951 yhtiö pääsi aloittamaan bensiinin ja polttoöljyn myynnin, kun tuonti Neuvostoliitosta järjestyi. Näin Neste Oy alkoi vallata markkinoita öljyjalosteille, joista tärkein silloin oli polttoöljy. Ilman omaa jalostustoimintaa yhtiö ei kuitenkaan kehittyisi.

Vuonna 1951 osastopäällikkö Raade marssin ministeri Penna Pervon puheille ja sanoi: - On aika siirtyä seuraavaan tehtävään, öljynjalostamon perustamiseen. Ylijohtaja Raadella oli alusta alkaen vaikutusvaltaisia kannattajia, alkaen teollisuusministeri Tervosta ja päätyen taistelun kiivaimmassa vaiheessa 1954 Urho Kekkoseen.
Raade piti vauhtia alusta alkaen. Jo maaliskuussa 1951 asetettiin erityinen komitea pohtimaan öljynjalostamon rakentamista Suomeen. Sen työ jatkui aina vuoteen 1954 saakka. Urho Kekkosen viides hallitus hyväksyi seitsemäntenä elinpäivänään Neste Oy:n suunnitelman öljynjalostamon rakentamisesta Naantaliin. Jalostamoa ajoivat voimakkaimmin sosiaalidemokraatit. Maalaisliitto antoi edustajilleen vapaat kädet. Kauaskantoinen, Suomen ulkomaankauppaan voimakkaasti vaikuttava päätös Nesteen lainojen takuista tehtiin eduskunnassa 17.12.1954. Se merkitsi seuraavina vuosina öljynjalosteiden jyrkkää vähenemistä ja raakaöljyn tuonnin aloittamista.

Jalostamon suunnittelu annettiin amerikkalaisen The Lummus Companyn Pariisin osaston tehtäväksi. Laitteet toimitti ranskalainen yhtiö ja putket länsisaksalainen. Tämä Naantaliin rakennettu jalostamo käynnistyi elokuussa 1957. Sen kapasiteetiksi oli ennakoitu 750 000 tonnia, mutta pian havaittiin sen pystyvän käsittelemään 1 250 000 tonnia vuodessa.

Tammikuussa 1956 Neste solmi sopimuksen 1 420 000 tonnin raakaöljyostoista Neuvostoliitosta vuoden 1960 loppuun mennessä. Se täytti puolet Naantalin jalostamon tarpeesta. Suomen ja Neuvostoliiton kauppa kukoisti, vientiä voitiin lisätä. Mutta kun sitä piti lisätä vielä lisää, piti muuttaa raakaöljyn hankintasopimuksia. Ministerit Ahti Karjalainen ja Nikolai Patolitshev sopivat vuosien 1961-1965 runkosopimuksessa, että Suomi tuokin nyt, ei vain puolet, vaan 2/3 raakaöljystään Neuvostoliitosta.

Neste laajensi kapasiteettiaan lähinnä bensiinin arvioidun kulutuksen kasvun vauhdissa. Raaden strategiaan kuului juuri bensiinin täydellinen tyydyttäminen ilman tuontia. Porvoon jalostamon kolmannen vaiheen valmistuttua 1968 nousi Nesteen jalostamokapasiteetti 9,5 miljoonaan tonniin vuodessa. Sen uskottiin riittävän vain vuoteen 1972 saakka ja siksi laajennuksia jatkettiin. Kulutus ei kuitenkaan enää kasvanut entistä tahtia. Maailma muuttui. Öljystä tuli idänkaupan kultakaivos, jo ennen öljykriisiä. Öljystä tuli sotakorvauksia varten perustetun teollisuuden pelastaja ja ylläpitäjä, jopa sen laajennuksen mahdollistaja, modernisoija.

Neuvostoliiton öljyntuotannossa ilmeni vaikeuksia 60-luvun loppupuolella, täydentäviä lisäostoja ei sieltä voitu tehdä. Vuosiksi 1971-75 tehtiin kuitenkin suurin Neuvostoliiton siihen mennessä tekemä öljykauppa: yli 30 miljoonan tonnin tuontisopimus.

Lähdeaineisto:
Tuomas Keskinen: Idänkauppa 1944-1987 ISBN 951-9434-38-0

Vastoinkäymisiä

Stig H. Hästö on teollisuusmies, vuorineuvos ja työmarkkinavaikuttaja. Kirjassaan Vuodet vierivät ja pilvet haihtuvat Stig H. Hästö kertoo öljykriisistä ja sen vaikutuksista näin: Nyt jälkeenpäin ei ole perin vaikeaa tehdä yhteenvetoa kaikesta siitä, mitä tapahtui 1974 ja mitä se vaikutti yhtiön asemaan. Sitä vaikeampaa oli silloin, vuoden 1974 alussa ennustaa, että juuri alkaneen vuoden aikana joutuisimme kohtaamaan yhtaikaisesti vaikeuksia, joiden vaikutus kehitykseen olisi melkoinen.

En tunne ketään sellaista teollisuusmiestä, joka vuoden 1974 alussa olisi pystynyt ennustamaan, että jo ennen tuon vuoden päättymistä talouselämämme joutuisi tekemisiin sellaisen taantuman kanssa, jonka seuraukset sille itselleen sekä myös koko kansantaloudelle olisivat arvaamattomat. Olinhan tosin vuoden 1973 toisen puoliskon aikana kiinnittänyt huomiota siihen, että Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto oli varoittanut siitä, että öljyn hinnat saattaisivat lähteä nousuun ja saada aikaan odottamattomia häiriöitä maailmantaloudelle.

Finlaysonin johtoryhmä keskittyi kesällä 1973 suoritettavan fuusion edellyttämiin yhtiön rakenteiden ja organisaation suunnitteluun. Tätä tehdessään se joutui vaiheeseen, joka äkillisyydessään ja vakavuudessaan oli ennen kokematon. Puuvillan maailmanmarkkinat olivat menneinä vuosina liikkuneet alueella 28-32 dollaricentiä naulalta. Kesäkuukausien aikana ne lähtivät jyrkkään ja huolestuttavaan nousuun. Meillä oli edulliseen hintaan ostettua raaka-ainetta lähes vuoden loppuun saakka. Jos hintojen nousu jatkuisi nykyisellä tavalla, saattaisimme ajautua hankalaan tilanteeseen. Puuvillateollisuutemme oli useamman vuoden ajan ostanut puuvillaraaka-aineensa ns. standardilaadut Neuvostoliitosta. Kun lännestä tapahtuvat ostot yleensä voitiin hoitaa teleksillä muutamassa tunnissa, olivat Neuvostoliiton kanssa käytävät raaka-aineneuvottelut vuosien mittaan kehittyneet tietynmuotoisiksi, perusteelliseksi, Moskovassa käytäviksi keskusteluiksi. Sekä menettelytavoissa että neuvottelujen ajankohdassa oli opittu noudattamaan totuttuja muotoja. Omien viranomaistemme kannalta oli tärkeää bilateriaalista kauppavaihtoamme ajatellen, että ostamme puuvillaan Neuvostoliitosta niin paljon kuin mahdollista. Me teollisuusmiehet olimme tyytyväisiä venäläisiin laatuihin, säntillisesti hoidettuihin toimituksiin ja menettelyyn ylipäätänsä.

Omat viranomaisemme eivät mielellään nähneet, että poikkeaisimme kauppasopimuksesta ja supistaisimme vuoden 1974 venäläisen puuvillan kiintiötä aikaisemmasta. Bilateraalista kaupankäyntiämme ajatellen ymmärsimme hyvin viranomaisten kannanoton ja olimme periaatteessa valmiit omalta osaltamme myötävaikuttamaan seuraavan vuoden Neuvostoliiton kanssa käytävän kaupan tasapainottamiseen.

Kaksi asiaa olivat tärkeitä: Neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa olisi pyrittävä varhentamaan niin paljon kuin mahdollista. Toiseksi omilta viranomaisilta olisi saatava vakuutus siitä, että mahdolliset menetykset korvattaisiin meille, jos kävisi niin, että sellaisia oli syntynyt totutun neuvottelujärjestelmän jäykkyyden vuoksi. Venäläinen neuvotteluosapuoli ei pitänyt kiirettä. Sen oli syytä odottaa, että olisimme uskollisia jo totutulle bilateraaliselle kaupankäynnille. Se ei menettäisi mitään jos neuvottelut käytäisiin samoihin aikoihin kuin ennenkin. Meille se sitä vastoin merkitsi suuren riskin ottamista.

Maailmanmarkkinoilla hintanoteeraukset olivat jo nousseet yli tason 70 dollaricentiä naulalta – kaksinkertainen hinta verrattuna edellisen kevään hintoihin – kun omille viranomaisillekin valkeni, että tilanne voisi muodostua katastrofaaliseksi kotimaiselle puuvillateollisuudelle. Kuitenkaan meille ei koskaan annettu vapaita käsiä puuvillanhankinnassa, vaan päinvastoin epämääräisillä lausunnoilla pidettiin yllä jonkinlaista toivoa siitä, että tuontikaupparahasto voisi kompensoida kohtalokkaaksi osoittautuneesta neuvottelujärjestelmästä aiheutuneet menetykset.

Neuvottelut pääsivät Moskovassa käyntiin vasta vuoden lopulla. Erik Antell teki parhaansa, mutta odotetusti tulos oli lähinnä katastrofaalinen. Onneksi Antell sai venäläiset tyytymään siihen, että epävarmassa tilanteessa sovittiin vain puolen vuoden tarpeen tyydyttämisestä.
Suoritimme vuosien 1973-74 vaihteessa Finlaysonilla tarkistuslaskelman, joka osoitti, että tekstiiliryhmämme hinnankorotustarve oli heti vuoden alusta 51 %, jos tavoitteena oli kohtuullinen kannattavuus. Näin suurta hinnantarkistusta viranomaisemme eivät koskaan hyväksyisi.

Uusia huolia oli tulossa. Vuoden 1974 kevättä ei vielä ollut jatkunut pitkään, kun Tampereen koskinaapurimme Tampella, joka Lapinniemen Puuvillatehtaan välityksellä oli PMK:n jäsen, antoi ymmärtää, ettei yhtiö enää pitänyt mielekkäänä jatkaa yhteistyötä PMK:n kanssa. Finlaysonin ja Porin Puuvillan fuusion jälkeen Barkerin PMK:n jäsenyyden lakattua edusti Finlayson 90 osuutta PMK:ssa. Tampellan kanta oli siis hyvin ymmärrettävissä. Nyt ryhdyttiin oitis suunnittelemaan PMK:n asteittaista purkamista hyvässä yhteisymmärryksessä.

Yhtiöiden pienempiä sektoreita oli helpompi ohjailla tuon kohtalokkaan vuoden 1974 aikana. Pulmat keskittyivät kokonaan tekstiiliryhmään, joka oli suuri käsittäen usealla eri paikkakunnalla sijaitsevia laitoksia. Se oli muuntumisprosessissa ja sitä ohjasi uusi johto, jonka tehtävänä olisi myös hoitaa PMK:n lakkauttamisen jälkeen syntyvä uusi tilanne.

Vuoden 1977 budjetti ei pitänyt alkuunkaan. Korjatut ennusteetkin olivat aivan päin seiniä. Vasta 1977 todella tiesimme, mitä syvälle sukeltaminen on.

Lähdeaineisto:
Stig H Hästö: Vuodet vierivät, pilvet haihtuvat ISBN 951-0-14686-2

Suomi ja öljykriisi

- Siinä menee turvepohatta Kutiainen. Kari Suomalainen Helsingin Sanomat 30.11.1973

Lähi-idän sodan puhjettua lokakuun ensimmäisellä viikolla 1973 useat arabimaat päättivät poliittisena painostuskeinona vähentää öljyntuotantoaan 25 % alle syyskuun tason. Öljyntuotannon supistamisen lisäksi arabimaat yllättivät maailman lokakuun puolivälissä korottamalla jyrkästi raakaöljyn hintaa. Arabimaiden öljy-yhtiöiltä kantamien verojen perustana olevaa raaka-öljyn ns. posted-hintaa nostettiin 70 %. Arabimaiden tavoin myös muut kansainvälisen öljyntuottajajärjestön OPEC:in jäsenmaat korottivat syksyllä öljyn hintoja. Uusia raakaöljyn hintoja sovellettiin vain vuoden loppuun. Vuoden 1974 alusta öljyntuottajamaat päättivät uudelleen korottaa raakaöljyn hintoja. Tällöin hintoja nostettiin 128 % ja uusien hintojen tuli olla voimassa huhtikuun alusta.

Tuotantosupistukset ja pitkään vakaana pysyneen hinnan moninkertaistuminen aiheuttivat maailmanlaajuisen öljykriisin. Suomen, kuten muidenkin teollisuusmaiden ensi reaktiona oli pelko öljyn saannin riittämättömyydestä. Maamme energiatalouden riippuvaisuus öljystä oli nopeasti kohonnut 1960-luvulla. Kun öljyn osuus energian kokonaistuotannossa oli v. 1960 23 %, oli osuus vuonna 1973 jo 56 %. Teollistumisen myötä hyvinvoinnin lisääminen oli yhä enemmän tullut öljystä riippuvaiseksi.

Öljykriisin puhjetessa Suomen öljytalouden arvioitiin olevan suhteellisen hyvin turvattu, sillä 2/3 raakaöljystämme tuodaan Neuvostoliitosta pitkäaikaisten sopimusten puitteissa. Kun vain vähäinen osa raakaöljyn tuonnistamme oli arabiöljyä, katsottiin öljyntuonnin Suomessa voivan jatkua lähes ennallaan. Tuonti pysyikin v. 1973 likimain normaalina ja öljytuotteiden kulutus kohosi 12,6 miljoonaa tonniin eli lähes 11 % edellisvuotta suuremmaksi.

Suomen öljynjalostamokapasiteetti arvioitiin lähes riittäväksi tyydyttämään useimpien öljynjalosteiden kotimaisen kysynnän. Maamme katsottiinkin olevan suhteellisesi edullisemmassa asemassa kuin monien pienten teollisuusmaiden, joilla on vähäinen jalostamokapasiteetti. Näiden maiden riippuvuus ulkomaisesta jalostuksesta ja kansainvälisistä öljy-yhtiöistä osoittautui öljykriisin aikana suureksi.

Vaikka useimpien öljytuotteiden riittävyys arvioitiin verrattain hyvin turvatuksi, katsottiin maassamme aiheelliseksi pyrkiä välttämään energian kulutusta. Energiahintojen moninkertaistumisen vuoksi energian säästäminen oli maksutasesyistä erityisen perusteltua. Joulukuun 20. päivänä 1973 astui voimaan energiansäästöohjelma. Sen määräyksiin kuuluivat mm. kiinteistöjen lämmityksen vähentäminen, liikenteen nopeusrajoitukset ja mainosvalojen käytön rajoittaminen. Ohjelma oli voimassa seuraavan vuoden toukokuun loppuun.

Öljykriisin jatkuessa kävi Suomessa, kuten muissakin markkinatalousmaissa vähitellen yhä ilmeisemmäksi, että kriisin merkittävimmät haittavaikutukset tulevat ilmenemään öljynhintojen noususta aiheutuvan inflaation kiihtymisenä ja ulkomaankaupan tasapainon heikkenemisenä. Öljytuotteiden kotimaisia kuluttajahintoja nostettiin kahdesti lokakuussa ja vielä kertaalleen roimasti marraskuussa 1973. Tammikuussa 1974 hintoja korotettiin jälleen jyrkästi. Kun öljyntuottajamaiden markkinahinnat alkoivat vuoden alkupuolella laskea, ja kun kävi ilmeiseksi, että maamme öljytuotteiden hintataso oli korkeampi kuin kilpailijamaissamme, polttonesteiden hintoja alennettiin helmikuussa ja toukokuussa. Öljytuotteiden kuluttajahintojen korotustarpeen vähentämiseksi polttonesteiden verotuksessa siirryttiin toukokuun alusta valmisteverojärjestelmään.

Polttonesteiden kuluttajahintojen kohoaminen vaikutti mm. asumiskustannuksiin, liikenteen kustannuksiin ja useiden teollisuustuotteiden hintoihin. Valtionvarainministeriön asettama energiatilannetta selvittänyt työryhmä arvioi mietinnössään pelkästään energiahintojen kohoamisen nostavan välillisine vaikutuksineen yleistä hintatasoa v. 1974 kaikkiaan 5,5 %.
Inflaatiovaikutuksen ohella öljynhintojen jyrkkä kohoaminen lisäsi myös maamme jo ennestään tuntuvaa ulkomaankaupan tasapainottomuutta. Polttonesteiden tuonnin arvon kohottua v. 1973 2 mrd. markkaan, arvioitiin tuonnin vuonna 1974 nousevan 6 mrd. markkaan eli kolminkertaiseksi edellisvuoteen nähden. Öljyn lisälaskun seurauksena maamme alijäämäisen vaihtotaseen arvioitiin v. 1974 heikkenevän ennätysmäiseksi.
Autojen kysyntä väheni. Suomessa käynnistettiin laajoja ohjelmia kotimaisten energialähteiden käytön lisäämiseksi.

Lähdeaineisto:
Mitä, missä, milloin 1975

Anita ja Urho

Anita Hallama kirjoitti kirjan suhteestaan presidentti Urho Kekkoseen. Hallaman päiväkirjamerkinnöistä löytyy seuraavia tietoja:

29.1.1974
Hän oli kirjoittanut kirjeen sitä silmällä pitäen, että se on odottamassa minua, kun palaan. Moskovaan siirtymisestämme hän ei ole iloinen, vaikka onkin sen hyväksynyt: olet vielä kauempana minusta kuin Kööpenhaminassa! Tässä kirjeessä ei ole muuta kuin rakkautta ja ikävää.
13.2.
Hän on iloinen siitä, että pääsen käymään Suomessa. Hän paheksuu sitä, kun kerran sanoin, että mitä se sellainen kirjeitse käytävä rakkaus on. Hän käyttää miltei koko kirjeen todistellakseen, että kyllä sillä on tärkeä merkitys.
28.3.
Olet jälleen ollut puhelimessa vaivautunut, kärsimätön ja onnetonkin, hän kirjoittaa. Hänen käsialansa on käynyt entistä vaikeaselkoisemmaksi.
11.4.
Jälleen kerran olemme näköjään päätyneet raja-aidalle tai –veräjälle, jossa mietitään otetaanko hyvästit vai jatketaanko matkaa yhdessä.
15.6.
Vain pieni kirjelappunen, jossa toivottaa minut tervetulleeksi lomalle Suomeen. Mukana on viime kesänä otettu onnistunut kuvat yhteiseltä kalamatkaltamme.
20.9.
Kesä on taas takanapäin. Samoin lomapäivät Suomessa. Aikaa on jo vierähtänyt, ja niinpä hän jälleen ikävöi: ” Minulta alkavat pian hermot repeillä, kun en saa yhteyttä Sinuun sitten millään.” Puhelun läpisaaminen Moskovaan on aina arpapeliä. Se hänen pitäisi tietää.
4.10.
Uusi kirje. Kiireessä kirjoitettu. Hän on löytänyt aikaa lokakuun viimeiseltä viikolta heti Stophin vierailun jälkeen ja usuttaa minua tulemaan. Juusluotoon palelemaan!
29.11.
Nyt se tuli. Kirje, jonka tuloa olen aavistellut oikeastaan koko tämän vuoden. Hän on kirjoittanut sen aamuyöllä, kun ei saanut unta. Heti ensi riveillä hän neuvoo polttamaa minua kirjeen lukematta, koska se tulee tuottamaan minulle mielipahaa.
12.12.
Sehän oli tavallaan erokirje, hän toteaa suoraan tänään tulleessa vastauksessa niihin kysymyksiin, joita hänelle puhelimessa esitin. Hän on masentunut. Hän toivoo, ettei ero toteutuisi. Odotetaan ja katsotaan, mitä tapahtuu.

1975
12.2.
Pitkästä aikaa kirja ja pitkä. Hän on useana päivänä yrittänyt tavoittaa minua puhelimitse, ja kun se nyt 7.2. onnistui, hän on iloinen.
28.2.
Kirje, joka on lähetetty syntymäpäiväkseni siltä varalta, että en pääse Helsinkiin. Soittaessani hänelle kysäisin näet pilan päin, järjestäisikö hän minulle syntymäpäivälliset jos tulisin. Hän on tarttunut sanasta kiinni ja on jo täyttä päätä suunnittelemassa parinkymmenen hengen tilaisuutta.
8.5.
Hänen pitkässä kirjeessään on suuttunut ja viiltävän ivallinen sävy. Miten tästä eteenpäin? Kai sitä taas jatketaan, aivan niin kuin hän kirjeessään ennustaa. Mene ja tiedä.
18.6.
Hän on keskustellut Tillanderin ja tämän tyttären kanssa syntymäpäivälahjaksi minulle ostamansa rannekorun suurentamisesta. Se on kuulemma periaatteessa mahdollista.
20.12.
Vain pieni kortti, jonka mukana hän lähettää pari lehteä. Niissä on kuvia Linnan juhlista. Tietäen meidän tulevan jouluksi Suomeen hän kutsuu Tamminiemeen aterialle, ”jotta saat kunnolla syödäksesi”.

1976
10.1.
Kortti, jonka sävy on toisenlainen kuin ennen joulua tulleen. Hän kertoo soittaneensa minulle useasti – turhaan. Hän varoittaa kortillaan näin: ”Rakas, älä aloita toipumistasi väsyttämällä itseäsi virallisilla tehtävillä.”
25.1.
Karjalaisen mukana tuli peräti kolme kirjettä samassa kuoressa.
6.2.
Hän oli kirjoittanut minulle kirjeen, mutta kun sai minun lähettämäni, ryhtyi värkkäämään uutta.
10.3.
Lyhyt kirje. Hänellä on jälleen ollut kova vauhti päällä.
20.3.
Uusi lyhyt kirje. Häntä on nykyisin helppo satuttaa. Se on paljon helpompaa kuin nuorena.
15.4.
Kirje siirtoasiasta. Hän kertoo vasta nyt kuulleensa, että Jaakko on hoitanut sitä suoraan Sorsan kanssa. Jaakko on suostunut siirtymään Pariisiin. Ihmettelen Jaakon salakähmäistä menettelyä. Minulle hän ei ole puhunut mitään!
22.4.
Hän on huolestunut minua Pariisissa odottavista töistä. Pidä huolta itsestäsi, hän vannottaa,
12.5.
Meidän jäämisemme tänne Moskovaan on päätetty. Urho on oivaltanut, että Sorsalla on poissiirtokaavailujen taustalla muitakin intressejä kuin vain normaali suurlähettiläiden kierrätys.
3.6.
Hän lähettää lämpimät terveiset ja toivoo kaikkea hyvää.
15.10.
Et ole kirjoittanut Sinäkään, jos en minäkään. Asiat Helsingissä eivät ole hyvin, ja ne selvästi painavat hänen mieltään.
2.12.
Hän on saanut kirjeeni ja vastaa siihen – taas jonkinlaisella tilanneraportilla. Hänen käsialansa on käynyt entistä vaikeaselkoisemmaksi.
10.12.
Lämmin kortti, jossa hän toivottaa minut tervetulleeksi Helsinkiin, Hänellä on paljon ohjelmaa sovittuna.
16.12.
Kirje – tai pikemminkin muisiinpanolapuille kyhätty viesti. Suutelen Sinua, hän päättää viestinsä. Loppukaneetti ja teksti eivät oikein ole sopusoinnussa, niin kuin ei ole ollut mikään muukaan pitkiin aikoihin.

1977
26.1.
Hän kiittää saamastaan ruususta ja kertoo sen olevan nyt hänen työpöydällään. Lämpimiä ja rakkaita terveisiä hän lähettää ja lupaa soittaa kuullakseen suunnitelmistani.
24.6.
”Rakas Anita. Me emme tapaa. Kiitos. Toivon Sinulle kaikkea hyvää UKK.”
12.9.
Kevät ja kesä menivät lähes tyysten niin, että pidimme yhteyttä vain puhelimitse.
27.9
Nyt olemme puhuneet kalastusmatkasta, pitkästä aikaa. Sitä on kaavailtu lokakuun alkuun.
30.9.
Eikä kalamatkasta ilmeisesti mitään tulekaan.

1978
3.3.
Nyt hän aloitti siis tavallaan viidennen presidenttikautensa.
12.3.
Hän on allapäin. Kirjeen lopussa on huolestuttavia tietoja hänen terveydestään.
7.9.
Kortti tänne Meilahden sairaalaan, missä makaan potilaana. Parane pian! Kyllä hän vielä huolta kantaa.
23.11.
”Rakas Anita, kirjoitan tätä keskiviikkona 18.10.1978. Tästä voi tulla pitkä kirje. Minulta sen tekeminen tulee vaatimaan monta päivää.

1979
31.1.
Kortti, jonka mukana hän lähettää ”erään hyvin tehdyn kirjan” sekä Dagens Nyheterin numeron 29.1.
7.5.
Nyt ensimmäinen pitempi viesti. Hän jatkaa siitä, mistä puhelimessa puhuimme. Kovaa kiirettä hän valittaa.
5.6.
Keskustelimme tänään pitkään puhelimessa. Valitin sitä, että hänen käsialansa käy yhä mahdottomammaksi lukea. Vai onko jotakin sammumassa, jotakin sellaista, joka kerran syttyi Jugoslavian auringossa – kauan sitten?

Lähdeaineisto:
Anita Hallama: Sydämen kieltä sydämelle ISBN 951-1-17636-6

Eduskunta syksystä 1974 kevääseen 1975

Eduskunta päätti 13.6.1975 äänin 93-91 lopettaa kevätkauden työnsä. Kun tasavallan presidentti vähän aikaisemmin oli määrännyt uudet eduskuntavaalit valmisteltavaksi 21.-22.9.1975, merkitsi lomallelähtöpäätös samalla vanhan eduskunnan hajaantumista. Istuntoja pitkittivät yhä enemmän puheet j äänestykset. Edustaja-aloitteiden merkitys taas oli huvennut melkein olemattomiin, kun niiden tekemisessä ei mitään rajoja. Runsaat 4500 aloitetta jäi eduskunnan hajaantuessa käsittelemättä. Valtion vuoden 1975 tulo- ja menoarvion yksityiskohtaisessa käsittelyssä tehtiin uusi äänestysennätys 1049. Mutta siitä huolimatta budjetin loppusumma ei muuttunut juuri nimeksikään 21,8 miljardista, mihin valtion menot päätyivät jo valtionvarainvaliokunnan käsittelyssä.

Pysyvä verolaki

Kansalaisten valtionverotuksen uudistaminen oli eduskunnassa vireillä kauden. Syyskaudella saatiin valmiiksi uusi pysyvä tulo- ja varallisuusverolaki ja siihen liittyvä yksivuotinen laki verotaulukoista. Verouudistus hyväksyttiin lopullisesti 17.12.1974 äänin 141-50. Vastaan äänestivät kokoomus, SKDL:n vähemmistö, SMP ja perustuslailliset.
Uusi tulo- ja varallisuusverolaki romutti lähes täysin vanhan vähennysjärjestelmän. Aikaisemmin lain mukaan verovähennyksiä tehtiin tuloista, nyt eräitä vähennyksiä tehdään verosta, jolloin ne merkitsevät pienituloisille suhteellisesti enemmän. Tulon hankkimisesta aiheutuneita menoja saa vähentää 300 markkaa. Sairaskulut saa vähentää 800 markkaa asti puolisoa kohden, lasten osalta osuus on 200 markkaa. Henkivakuutusmaksut ovat vähennyskelpoisia 90 markkaa asti. Ansiotulovähennyksen määrä riippuu tuloista ja on enintään 7000 markkaa. Lisäksi 16-18-vuotiaista lapsista saa vähentää 500 markkaa.

Erillisverotus toteutuu

Jo tulo- ja varallisuusverolain käsittelyn yhteydessä hallituksen taholta luvattiin eduskunnalle esitys siirtymisestä aviopuolisoiden erillisverotukseen. Välivaihe rajoittuikin vain yhteen vuoteen. Kun vuoden 1975 verotuksessa noudatetaan uutta tulo- ja varallisuusverolakia, vuoden 1976 alusta tulee voimaan aviopuolisoiden erillisverotus.

Vuokria saa alentaa

Pitkä kiista käytiin laista, joka antaa mahdollisuudet huoneenvuokrien alentamiseen, jos kiinteistökustannuksia on valtion toimin alennettu tai ne ovat muutoin alentuneet niin, että vuokrien alentamiseen on perusteltua aihetta. Tällaisen lain puuttuminen havaittiin keväällä 1974, kun polttoaineiden hinnat aikaisempien korostusten jälkeen laskivat, mutta laki sääti menettelyn vain kiinteistökustannusten nousun varalta.
Joulukuussa eduskunta hyväksyi lain haja-asutusalueiden kauppojen rahoitustuesta. Tukimuotoina ovat kurkituki ja investointiavustus. Laki sovelletaan vuosina 1975-1979 elintarvike- ja sekatavaramyymälöiden investointeihin ja myymäläautojen hankintaan.

Lapsilisiä korotettiin

Heinäkuun alusta lapsilisien oli määrä nousta jälleen viidellä prosentilla, mutta toukokuussa lakia muutettiin niin, että korotus olikin 30 prosenttia. 1.7.1975 lukien lapsilisä on siten ensimmäisestä lapsesta 604 markkaa, toisesta 696 markkaa, kolmannesta 812 markkaa, sekä kustakin seuraavasta lapsesta 1036 markkaa vuodessa.

Investointirahasto

Valtion investointirahaston perustamisesta käytiin katsauskaudella pitkä ja monivaiheinen riita. Hallitus esitti jo alkusyksystä investointirahaston perustamista ja 500 miljoonan markan siirtämistä siihen lisämenoarviossa. Hanke juuttui kuitenkin sosiaalidemokraattien ja keskustapuolueen kiistelyihin. Kun hallituspuolueet vihdoin pääsivät asiassa sovintoon, oli vuosi 1974 niin lopuillaan, että lisäbudjettiesitys raukesi lähinnä kokoomuksen viivästystaktiikan ansiosta. Investointirahastoon ei siten saatu varoja, ennen kuin uusi lisäbudjettiesitys toukokuussa 1975 hyväksyttiin. Laki valtion investointirahastosta hyväksyttiin 21.1.1975 äänin 122-56. Vastaan äänestivät ei-sosialistiset oppositioryhmät sekä SKDL:n vähemmistö.

Yksityiselämälle suoja

Marraskuun lopulla eduskunta hyväksyi äänin 141-13 lain yksityiselämän suojan tehostamisesta. Rikoslakiin lisättiin säännös yksityiselämän loukkaamisen rangaistavuudesta. Lailla pyritään turvaamaan kansalaiselle tietty yksityiselämän alue, johon kuuluvat asiat hänellä on oikeus pitää omana tietonaan. Yksityiselämän loukkaamisena ei kuitenkaan pidetä julkistamista, joka koskee henkilön menettelyä julkisessa virassa tai tehtävässä, elinkeinoelämässä, poliittisessa toiminnassa tai muussa näihin rinnastettavassa toiminnassa ja joka on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi.

Peltopaketit puretaan

Maatalouspolitiikan suunnanmuutosta merkitsi helmikuussa yksimielisesti hyväksytty laki, jonka mukaan pellonvaraussopimusten teko ei enää ole mahdollista. Samalla lakia muutettiin niin, että viljelijä voi luopua pellonvaraussopimuksesta siltä osin kuin se kohdistuu metsittämättömään peltoon. Viljelijöille voidaan uuden lain mukaan maksaa korvausta valtion varoista hallan, raesateen, kaatosateen, rajuilman, poikkeuksellisen kuivuuden ja muun viljelijästä riippumattoman poikkeuksellisen suuren luonnonolojen vaihtelun kasvavalle sadolle aiheuttamista vahingoista.

Tuontia hillitään

Maksutaseen vajauksen käytyä yhä hälyttävämmäksi hallitus antoi maaliskuun puolivälissä eduskunnalle esityksen tuontitalletuslaista. Sen mukaan maahantuoja velvoitteen suorittamaan tuonnin yhteydessä tavaran arvosta määräprosentin suuruinen talletus enintään kuuden kuukauden ajaksi. Valtioneuvosto sai valtuudet määrätä tavarat, joista tuontitalletus suoritetaan. Talletusten suuruudeksi määrättiin enintään 30 prosenttia.

Aluelakiriita

Kehitysaluelakien uudistaminen eteni syksyllä 1974 niin pitkälle, että hallitus antoi eduskunnalle esitykset aluepoliittiseksi lainsäädännöksi vuosille 1975-79, vaikka vanhat lait koskivat vielä vuotta 1975. Uusilla lailla tähdättiin 10 000 uuden työpaikan luomiseen vuosittain.

Turvavyöpakko tiukassa

Paljon puhetta ja jopa tunteiden kuumenemista aiheutti eduskunnassa laki turvavyön käyttöpakosta henkilöautoliikenteessä. Laki hyväksyttiin 13.5.1975 äänin 105-55.

Lähdeaineisto:
Mitä, missä, milloin 1976