Myytti Euroopan Japanista

Suomen taloudellinen kehitys on viimeisen kymmenen vuoden ajalta kuin vuoristorataa: ensin huima nousu, sitten romahdus ja lopulta pitkä ja vakaa elpyminen. Jos haluaa ymmärtää mitä tapahtui ja miksi, täytyy pelkistää asioita ja katsoa viime vuosikymmenen puoivälin jälkeen tapahtunutta yhtenä kokonaisuutena. Laman syntipukkien etsinnässä katseet kääntyvät yleensä kahtaalle: rahamarkkinoiden vapauttamiseen ja vahvan markan politiikkaan. Suomen vie kriisiin myytti Euroopan Japanista. Rahmarkkinoiden vapauttaminen tai valuuttakurssipoltiikan epäonnistuminen olivat enemmänkin seurausta siitä, että tämä harhakuvitelma kasvatti Suomen taloutta vinoon.

Puheelle Suomesta Euroopan Japanina ei todellisuudessa löytynyt mitään perusteita. Japani rakensi hyvinvointinsa luomala vahvan ja kilpailukykyisen vientiteollisuuden ja ylläpitämällä sen avulla suurta vaihtotaseylijäämää. Japanilaiset tekivät töitä, säästivät ja investoivat uuteen tuotantoon. Suomi menetteli 1980-luvulla ja varsinkin sen loppuvuosina täsmällen päinvastoin. Vähensimme työntekoa, säästämisen sijasta kulutimme ja velkaannuimme. Suomikin kyllä investoi, mutta ei vientiin ja teollisuuteen vaan hotelleihin, kylpylöihin, marketteihin ja pankkien konttoreihin.

Miten on mahdollista, että Suomi sai silti nauttia koko 1980-luvun huimasta nousukaudesta: kansantalous kasvoi ennätysvauhdilla, kansan elintaso kohosi ja valtio pysyi lähes velattomana jatkuvasta etuuksien ja palvelujen parantamisesta huolimatta? Kuka rahoitti kulutusjuhlan?

Vastauksia löytyy kaksi: edullinen vaihtosuhde ja hurja velkaantuminen. Viennin vaihtosuhde parani radikaalisti erityisesti 1980-luvun jälkipuoliskolla. Se tarkoitti, että vientiteollisuutemme hinnat nousivat huomattavasti nopeammin kuin tuontitavaroiden. Siitä huolimatta vienti ei riittänyt tuonnin maksamiseen, vaan kansantalous ja kulutusjuhla syntyivät velan varassa.

Velkaveto korvasti sen, että Suomen kansantalouden moottorin, viennin ja teollisuustuotannon, tehot laskivat tasaisesti. Viennin osuus kansantuotteesta aleni vuosikymmenessä 33 prosentista runsaaseen 20 prosenttiin. Teollisuuden kansantuoteosuuden lasku noudatti samaa linjaa, se putosi vuosikymmenen alun hieman yli 30 prosentista noin 20 prosenttiin. Viimeksi suhdeluvut vajosivat yhtä alas 1960-luvun puolivälissä. Silloin uuden nousun pohjat luotiin devalvoimalla markka nin 23 prosentlla. Valtionvarainministerinä sattui juuri siihen aikaan olemaan Mauno Koivisto.

Ensimmäiset merkit kulutusjuhlan surkeasta lopusta olivat luettavissa jo ennen vuosikymmenen vaihdetta. Hallitusken keskeisistä ministereistä ja etujärjestöjen johtajista koottu talousneuvosto sai maaliskuussa 1989 asiantuntijoiden laatiman vaihtotaseraportin, joka sisälsi vakavan varoituksen: jos ulkomaiseen velkaantumiseen ei välittömästi puututa, Suomi ajautuu 90-luvulla pysyvän hitaan kasvun loukkoon. Vaihtotaseraportti piirsi uhkaavan tulevaisuudenkuvan. Sen mukaan inflaatio kiihtyy ja vaihtotaseen alijäämä syvenee muutamassa vuodessa viiteen prosenttiin kansantuotteesta. Korot nousevat ja niin ritysten kuin kotitalouksienkin konkurssit lisääntyvät. Viennin kasvu pysähtyy ja kokonaistuotankin laskee jonkin verran. Aluksi työttömyys voi pysyä alhaisena, mutta korkojen nousun myötä se nousee jyrkästi.

Varoituksista huolimatta suruton meno jatkui. Kustannukset nousivat, varallisuusarvot kiipesivät pilviin ja velkaantuminen jatkui. Vaihtotaseraportin synkät ennustuset alkoivat yksi toisensa jälkeen toteutua. Lamaan ei ajauduttu yllättäen ja kertarysäyksellä, vaan laman merkit olivat luettavissa vähintään pari vuotta ennen talouskavun painumista pakkasen puolelle. Alakierre syntyi omista erehdyksistä, idänkaupan romahtaminen tai läntisen Euroopan talousvaikeudet vain syvensivät sitä. Lama oli itse tehty ja omin neuvoin siitä täytyi myös tulla ulos.

Holkerin hallitus ei edes yrittänytkään kääntää kurssia. Sinipunan arkkitehdit uskoivat, että ulkokuori kestää vaalien yi. Koko kuplatalouden konkurssi kaatui uuden hallituksen syliin. Hyvinvointivaltion rakentamisen aikana kaikki hallitukset saattoivat hakea hyväksyttävyyttä lupaamalla uusia etuuksia ja lisää palvleuja. Nyt täytyi yrittää hetkessä luoda uusi järjestys ja lisää palveluja. Nyt täyty hetkessä yrittää luoda uusi järjestys ja luottaa siihen, että kansa ymmärtäisi säästöjä ja leikkauksia vähemmän tärkesätä, jotta elintärkeä voitaisiin säilyttää. Talouden syöksykierre täytyi nopeasti saada pysäytetyksi ja samaan aikaan kansalaiset piti saada ymmärtämään tilanteen vakavuus ja hyväksymään sen mukaiset kovat toimet. Oma pulmansa tuli rasitteesta, jonka saimme edelliseltä vaalikaudelta. Kokoomukselle tuotti suuria vaikeuksia irtaatnua siitä politiikasta, johon se Holkerin hallituksen kaudella sitoutui.

Lähdeaineisto Esko Aho Pääministeri ISBN 951-1-14065-5

Pitkäaikaistyöttömyys – uhka yhteiskuntarauhalle

Suomessa arvoidaan vuoden 1994 lopussa olevan lähes 200 000 henkilöä, joiden työttömyys on kestänyt kauemmin kuin vuoden. Laajasta pitkäaikaisesta työttömyydest on muodostumassa yhteiskunnallisesti vaarallinen ilmiö, vaikka pääosa pitkäaikaistyöttömistä pysynee vastedeskin verraten rauhallisina ja passiivisina sopeutujina. Joidenkin suppeiden ryhmien reaktiot saattavat osoittautua ennalta-arvaamattomiksi.

Pitkäaikaistyöttömyys määritellään Suomessa käytetyiss hallintotilastoissa yli vuoden kestäneeksi työttömyydeksi. Määritelm ei perustu tutkimustuloksiin tai esimerkiksi työttömien kokemuksiin työttömyyden pitkäaikaisuudesta, se on sopimusvarainen, mekaaninen ja paljolti mielivaltainen. Tyttömyysjakson kestoon perustuva määritelmä jättää ulkopuolelle varsin runsaasti piileväää pitkäaikaistyöttömyyttä, jonka esimerkiksi lyhyet työ- tai sairausjaksot ovat tilapäisesti katkaisseet. Kun tällaisten katkosten tilastoja kaunista vaikutus poistetaan, pitkäaikaistyöttömien määrä kasvaa huomattavasti tilastojen kertomasta.

Suuretkaan työttömyysluvut eivät välttämättä kerro muusta kuin kitkaluonteisesta ilmiöstä. Sen sijaan pitkäaikaistyöttömyyden laajuus ja osuus kokonaistyöttömyydest kertovat jo paljon paremmin siitä, miten vaikeasta rakenteellisesta ongelmasta on sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta kysymys. Lyhytkestoinen työttömyys liittyy usein esimerkiksi työpaikan vaihtoon tai nuorilla koulutuksen päättymiseen ja työelämään astumisen väliseen saumakohtaan. Yksilön kannalta tällainen työttömyys ei välttämättä ole kovin dramaattinen tai edes harvinainen ilmiö. Sen sijaan pitkäaikaistyöttömyyden osuminen kohdalle kertoo usein henkilön kasvavista vaikeuksista sijoittua työmarkkinoille. Pitkäaikaistyöttömyyden laajuus viestii puolestaan työmarkkinoiden vakavista rakenteellisista puutteista. Avoimien työpaikkojen määrä ei vastaa työtä tekemään tarjolla olevien henkilöiden määärää.

Pitkäaikaistyöttömyys oli aiemmin Suomessa toisin kuin monissa muissa länsimaissa, suhteellisen pieni ongelma. 1980-luvun alkupuoliskola pitkäaikaistyöttömiä oli Suomen työttömist ainoastaan 10-15 % eli 12 000 – 15 000 henkeä. Mikäli lukuun lasketaan myös ne henkilöt, joiden työttömyyttä katkoivat lyhyet työjaksot, olisi oikeampi luku tuolloin ollut noin 30 % eli arviolta 40 000 – 50 000 henkeä.

Kahdeksankymmennenluvun lopulla pitkäaikainen työttömyys pystyttiin tilastoissa supistamaan peräti kahteen, kolmeen prosenttiin. Tuolloin oli voimassa ns. työllisyyslaki, joka velvoitti yhteiskunnan työllistmän julkisella sektorilla jokaisen yli vuoden yhtäjaksoisesti työttömänä olleen. Pitkäaikaistyöttömyys ei näin poistunut, mutta työttömille taattiin puolen vuoden työjakos – jota tosin usein seurasi uusi vuoden kestävä työttömyys. Vaikka kovin moni näin työllistetyistä ei sijoittunutkaan normaaleille työmarkkinoille, laki takasi pitkäaikaistyöttömille sekä työttömyyden katkaisun että kohtuullisen, työansioon sidotun työttömyysturvan.

!994 työttömiä oli kaikkiaan jo yli 500 000. Työttömyys on vuosikymmenen vaihteen luvuista nelinkertaistunut, eli joka viides työvoimaan kuuluva suomalainen on työtön. Läntisen Euroopan maista Suomea pahempi työttömyys oli ainoastaan Espanjanssa. Ongelmamme rakenteellisuutta ja vakavuutta osoittaa pitkäaikaistyöttömyyden joka kokonaistyöttömyytt voimakkaampi kasvu. Vuoden 1994 alussa pitkäaikaistyöttömiä oli noin 125 000, mutta työvoimaministeriön tilasto-osato arvioi määrän kasvavan lähes 200 000:een vuoden loppuun mennessä. Tuolloin siis 40-50 % työttömistämme olisi pitkäaikaistyöttömiä. Vaikka tilanteen ennustetaankin hiljalleen paranevan, pitkäaikaityöttömien määrä tilastotutkijoiden mukaan merkittävästi vähene. Pitkäaikaistyöttömyydestä uhkaa siis muodostua hyvin pysyviä ongelmia, joilla voi olla dramaattisia seurauksia.

Aikaisemmin pitkäaikainen työttömyys oli Suomessa vahvasti yhteiskunnan ”laitoihin” kohdistunut ilmiö. Alueellisesti se kasautui syrjäisille seuduille tai taantuville teollisuuspaikkakunnille. Yksilöllisiä riskitekijöitä olivat ikääntyneisyys, verraten alhainen koulutus, vähäinen ammattitaito, heikko terveys tai esim. alkoholiongelma. Riskiryhmiin kuuluvilla oli jopa hyvän työllisyystilanteen vallitessa vaikeusia löytä paikkaansa työelämässä.

Vaikka pitkäaikaistyöttömyys kohdistuu edelleenkin selvästi näille yhteiskuntamme laidoille, ilmiö on työttömyyden kasvaessa voimakkaasti ”demokratisoinut”. Nyt pitkäaikaistyöttömyyttä on enemmän sellaisilla alueilla ja sellaisissa ryhissä, joissa ei aiemmin voitu edes kuvitella jouduttavan työttömiksi saati sitten ajauduttavan pitkäaikaiseen työttömyyteen. Alueellisesti työttömyys on lisääntynyt voimakkaammin nimenomaan pääkaupunkiseudulla, jossa pitkäaikaistyöttömiksi saattavat joutua jopa johtavassa asemassa olevat, pitkälle koulutetut ja ammattitaitoiset henkilöt samoin kuin nuoret ja naiset.

Yhteiskunnan mahdollisuudet tarjota perinteisen työvooima- ja sosiaalipolitiikan menetelmiensä avulla riittävä tukiverkko tälle voimakkaasti kasvaneelle kansalaisryhmälle ovat selvästi heikentyneet. Julkisen talouden säästötoimet ovat huonontaneet myös pitkäaikaistyöttömien asemaa, mahdollisuuksia ns. tukitöihin on karsittu, eikä kaikille pitkäaikaistyöttömille ole enää tarjolla työllisyystöitä esim. kuntien palveluksessa. Yhä useammat menettävät oikeutensa ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan. Tilanne on vuoden 1994 aikana voimakkaasti kärjistynyt ja on synnyttämässä uuden laajan köyhyysongelman.

Lähdeaineisto: MMM 1995 Kari Vähätalon kirjoitus

Hyvä veli Esko

Olen viime viikkoina useaan otteeseen harmitellut, että suhtauduit meihin ministereihin kovin ulkokohtaisesti. Ainakaan et ollut tasapuolinen. Jako keskeisiin ja sivulla toimiviin välttämättömän pahan ministeriehin oli päähäsi rakentenut vanhanaikaisen valtiaan tapaan. Keskeisimmät Sinulle olivat Esko itse ja Mauri Pekkarinen. Sitten oli pitkähkön välin päässä Iiro Viinanen. Laajenevien renakiden kehällä seuraavana olivat keskustalaiset ministerit. Muusta luokittelusta ei kannata edes kirjoittaa.

Tehtäväsi oli kauttaaltaan hankala. Jouduimme alkamaan halitustyön vaikeassa vaiheessa. Olet oikein ja rehellisesti eduskunnassa luonnehtinut hirmuista yllätystä: valtiontalouden tilaa, uhkaavaa lamaa, säästötoimien välttämättömyyttä, päälle tunkevaa työttömyyttä, pankkikriisiä … Työmme alkoi 26.4.1991, ja jo ennen vappua oli ministeriössäni paljastunut kahden miljardin säästövaatimus.

Samaan aikaan tilanne Neuvostoliitossa – sittemmin Venäjällä – mullistui moneen tapaan. Elokuussa eduskuntaryhmämme oli koolla Vaasassa. Venäjän vallankaappaus tuli hyvin konkreettisesti tiedoksi: Iiro Viinanen vaivihkaa ilmoitti yhteydestä Sinuun. Mikäli tilanne vaatisi, ministerit palaisivat Helsinkiin. Olet itse luonnehtinut, että nuo elokuun päivät olivat dramaattisinta pääministeriaikanasi. Myös minulle tuolla Vaasassa kerta kaikkiaan selvisi, miten on suuri meidän vastuumme, miten olemme toimijoita, joiden edestä kukaan ei tee mitään. Kirkastui, että olemme vuorossa ja valmiit. - Baltian maiden uusi itsenäisyys täytti elokuun lopussa mielen syvällä ilolla.

Esko hyvä, jouduin säästötoimiin ennen muita ministereitä, koska kaikenasteisten koulujen lukuvuosi alkaa syksyllä ja toimiin oli ryhdyttävä, jottei seuraavaksi vuodeksi tulisi kertakaikkinen katastrofi. Ihmiset eivät uskoneet koko lamaan. ”Tekolama, on otettava velkaa! Ei mitään säästöjä, ” kiljui oppositio kurkku suorana. Kollrgastani opetusministeriössä ei ollut tueksi. Hän ei koko aikana ymmärätänyt, ettei opetusministeriössä ole kuin yksi opetusministeri. Lisäksi ministeriössä työskentelee ministeri, jota kutsutaan kulttuuriministeriksi. Kollegani ei ilmeisesti arvostanut sektoriaan, vaan olisi halunnut tehdä minun töitäni. Hän sekaantui joka asiaan – mutta ei kantanut ikäviä vastuita. Olen pahoillani, että jouduit Hannele Pokan kirjan todistuksen mukaan ottamaan ministeriryhmässänne kantaa kuvioihin, jotka eivät Sinulle olisi kuuluneet. Omasta puolestani kiitän tuesta monessa kiperässä kohdassa.

Joka tapauksessa voin opetusministerinäsi Sinulle todeta, että huolimatta säästötoimista uudistuksia pantiin liikkeelle varmasti oikeaan tulevaisuussuuntaan kohti tiedon, osaamisen ja vuorovaikutuksen Suomea. Rakenteiden kehittäminen on kesken, mutta eritysiavustajani ja seuraajanai Olli-Pekka Heinonen uskoakseni rohkeasti jatkaa sateenkaarihallituksenkin linjaa, joka on pienelle maalla ainut oikea. Se edellyttää myös vaikeita päätöksiä, joita mekin jouduimme tekemään. Ja taas totean: jos olisimme enemmän keskustelleet kokonaisuuksista, olisimme saaneet enemmän aikaan. Jälkiviisaus on imelintä Konsta Pylkkäsenkin mukaan.

Esko! Olen vasta äskettäom alkanaut käyttää erästä vihreää pukua, joka minulla oli Oslossa tilanteessa, jollaista en soisi kennellekään. Siellä Pohjoismaiden neuvoston kokouksen yhteydessä luokseni tulee ryväs toimittajia kestomaan pääministeri Ahon tiedottaneen keskustan ministeriryhmän päätöksestä, jonka mukaan ruotsin kieli ei peruskoulussa tule valinnaiseksi. Tuolloin valmisteltiin uutta tuntijakoa. Ministeri Isohookana-Asunmaa oli työssä myös työssä mukana ja valinnaisen ohjelman takana, koska aika koulussa on rajallinen ja ennen muuta koska didaktiset ja motivointisyyt loisivat ruotsin kielelle paremmat mahdollisuudet. Suutuin tuisesti, että minun pääministerini oli mennyt viestimille tiedottamaan asiasta, josta minä, esittelevä ministeri, en ollut kuullut sanaakaan. Sain myöhemmin aamulla kuulla, ettei moista ryhmäpäätöstä ollut siinä vaiheessa tehty. Menettelysi on moitteenalainen ja loukkaava. - Nyt olen ainoan supernegatiivisen yksittäisen kokemukseni Sinulle purkanut. En riitauttanut asiaa tuolloin, koska aika oli vaikea ja energia tarvittiin muuhun. Muuan toimittaja totesi leikillään, että heillä kotona on televisio suannut sisältä, kun olin ollut niin vihainen ruudussa...

Esko, muistanet vastaisuudessa Machiavellin sanoja: ”Ruhtinaan tulee kyllä olla uuttera ja kuunnella kärsivällisesti, mitä totuuden sanoja kyseessä olevista asiosita lausutaan, ja jos hän huomaa, että joju ei jostakin syystä uskalla puhua avoimesti, hänen on osoitettava tyytymättömyyttään.”

Tua Riitta

Lähdeaineisto: Liehuva liekinvarsi ISBN 951-0-20639-3

Nato etsii uutta roolia

Euroopan mullistusten jälkeen, kylmän sodan päätyttyä ja Varsovan liiton hajottua läntinen puolustusliitto NATO on etsimässä uusia tehtäviä ja uusia yhteistyömuotoja. Tätä varten on perustettu yhteistyöneuvosto NACC ja NATO on olminut rauhankumppanuussopimukset yli 20 eurooppalaisen valtion kanssa Suomi mukaan luettuna. Pohjois-Atlantin liiton (North Atlantic Treaty Organisation, NATO) jäsenvaltioiden poliittinen johto kokoontui tammikuussa 1994 historialliseksi luonnehdittuun huipputapaamiseen Brysseliin. Tarkoituksena oli jatkaa NATO:n roolin ja tehtävien uudelleenorganisointia, joka oli käynnistetty Lontoo huippukokouksessa 1990 ja jonka tavoitteita oli täsmennetty Roomassa 1991. NATO:n kehitys vaikuttaa huomattavalla tavalla Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan riippumatta siitä, millainen muodollinen suhde Suomen ja NATO:n välille muodostuu.

Atlantin liitto koostuu 16 jäsenvaltiosta. Kylmän sodan vuosina se oli tärkein läntinen organisaatio, sillä sen kautta johtavat länsivallat koordinoivat Neuvostoliiton uhkaa vastaan suunnatut toimenpiteensä. Kylmän sodan päätyttyä perinteisistä lähtökohdista määritelty turvallisuuskäsitys on menettänyt suuren osan merkityksestään, ja NATO:nkin on ollut pakko ryhtyä harkitsemaan uudelleen olemassaolonsa perusteita. Uuden roolin löytäminen ei ole osoittautunut helpoksi, mutta kehitystä on tapahtunut vuoden 1989 Euroopan mullistusten jälkeen.

Sosialistisen järjestelmän romahdettua NATO:ssa katsottiin, että järjestön on pakko sopeutua Euroopan muutoksiin kyetäkseen vastedeskin vaikuttamaan myönteisesti maanosan vakauden ja turvallisuuden ylläpitämiseen. Lontoon huippukokousjulistuksen mukaan Euroopan turvallisuus muodostaa kokonaisuuden, jota ei voida jakaa osiin. Sovinnon eleenä NATO ehdotti tuolloin vielä toiminnassa olleelle Varsovan liitolle pysyvien diplomaattisten suhteiden rakentamista järjestöjen välille sekä muita toimia, joiden tarkoituksena oli lähentää entisiä vastustajia toisiinsa. Lähentyminen alkoi sen jälkeen, kun Rooman huippukokous oli päättänyt Pohjois-Atlantin yhteistyöneuvoston ( North Atlantic Cooperation Council, NACC) perustamisesta. NACC käsittelee mm. aseidenriistuntasopimusten toteuttamista sekä yhteistyötä sotilaallisessa koulutuksessa ja tieteellisessä työssä. NACC:ssa on nelisenkymmentä jäsenmaata. Suomikin kutsuttiin sen tarkkailijajäseneksi kesäkuussa 1992, joten Suomelle on avautunut mahdollisuus seurata NACC-yhteistyötä ja erityisesti turvallisuuspoliittista kehitystä lähialueillamme. Yhdessä Itävallan ja Ruotsin kanssa Suomi on osallistunut NACC:n ns. ad hoc-rauhanturvaryhmän työskentelyyn.

NACC:n perustaminen sekä yhteyksien avaaminen entisen Varsovan liiton maihin a ETYK-maihin muodostavat osan NATO:n poliittista ulottovuutta koskevasta kehityksestä 1990-luvun alkupuoliskolla. Muita siihen liittyviä ysymyksiä on suhde YK:hn ja ETYK:iin, ulko- ja turvallisuuspoliittinen kehitys unionin puitteissa, suhde Länsi-Euroopan Unionin (WEU) sekä Yhdysvaltain ja Kanadan tuleva rooli Natossa. Paljon konkreettisempia tuloksia NATO on saavuttanut sotilaallista uskottavuutta koskevissa kysymyksissä, joiden uudelleenarviointi käynnisty myös Lontoon huippukokouksen yhteydessä.

Kylmän sodan jälkeen paine puolustumenojen supistamiseen on useimmissa NATO-maissa kasvanut. Käytettävissä olevien raha- ja henkilöstömäärien väheneminen on vauhdittanut NATO:n siirtymistä uuteen kolmiportaiseen organisaatioon, joka heijastaa nyt vallitsevaa käsitystä tulevaisuuden mahdollisten sotilaallisten konfliktien luonteesta. NATO:n sotilaallinen voima on jaettu korkeassa valmiustilassa oleviin pääjoukkoihin sekä tarvittaessa mobilisoitaviin vahvistusjoukkouihin. Integroituun sotilasrkenteeseen osallistumisesta huolimatta lopullinen poliittinen päätös joukkojen alistamisesta NATO:n tehtäviin tehdään kansallisella tasolla.

Vaikka Euroopan turvallisuuden katsotaan muodostavan jakamattoman kokonaisuuden, NATO-maiden ja itäisen Keski-Euroopan valtioiden käsitykset Euroopan turvallisuuden ylläpitämisestä ovat poikenneet selvästi toisistaan. Itäisen Keski-Euroopan valtiot ovat tuoneet julki halunsa päästä sekä NATO:n että EU:n jäseniksi, ja näiden haluttomuus ottaa uusia jäseniä idän suunnalta on otettu niissä liki tyrmistyksellä vastaan. Yhteistyölupausten ja käytännön saavusten välisen ristiriidan jonkinmuotoinen purkaminen nousi tärkeäksi NATO:n asialistalla 1993. Yhdysvallat toi Travemunden lokakuiseen puolustusministerikokoukseen oman ehdotuksensa erityisen rauhankumppanuusjärjestelmän luomisesta ja tarjoamisesta vaihtoehtona NATO:n jäsenyydestä kiinnostuneille eurooppalaisille valtioille. Bryselin huippukokous hyväksyi tammikuussa 1994 PFP-aloitteena (Partnership for Peace) tunnetuksi tulleen mallin. Yli 20 Euroopan valtiota, Suomi muiden joukossa, on jo solminut NATO:n kanssa tätä koskevan sopimuksen.

PFP-aloitteen julkilausutuksi tavoitteeksi on mainittu luottamuksen ja yhteistyön lisääminen Euroopan turvallisuuden lujittamiseksi. Katsottuna NATOn näkökulmasta PFP-kumppanuus asettuu samalla akselille Lontoon ja Rooman huippukokousten tulosten kanssa ja sen tavoitteena n antaa konkreettista sisältöä NACC-yhteistyölle. Rauhankumppanuus voidaan ymmärtää kaksijakoiseksi prosessiksi, jolla on poliittinen ja sotilaallinen ulottovuus. Poliittinen ulottovuus keskittyy lujittamaan Euroopan turvallisuutta pyrkimällä edistämään demokraattisten periaatteiden juurtumista itäiseen Keski-Euroopan valtioissa. Konkreettisen yhteistyön painopiste on sotilaalliseen ulottovuuteen kuuluvassa yhteistyössä, johon sisältyvät mm. rauhanturvaaminen ja humanitäärinen apu sekä sellainen sotilaallinen yhteistyö, joka parantaa NATO:n ja kumppanuusmaiden puolustusvoimien kykyä tarvittaessa yhdessä.

Rauhankumppanuus avaa periaatteessa NATO:n ulkopuolisille valtioille tien jäsenyyteen. PFP:n puitteissa jäsenyydestä kiinnostuneet valtiot voivat sopeuttaa oman puolustuskuntonsa ja omat puolustusvoimansa NATO:n käytäntöjen mukaisiksi. Toisaalta ne voivat osoittaa halunsa ja kykynsä kantaa itse vastuuta puolustuksestaan ja jakaa yhteistyön taloudelliset rasitukset. Suomi allekirjoitti rauhankumppanuutta koskevan perussopimuksen 9.5.1994 samanaikaisesti Ruotsin kanssa ja jtti esittelyasiakirjansa NATO:lle seuraavana päivänä.

Lähdeaineisto Mitä, missä, milloin Olli-Pekka Jalosen kirjoitus Puolustus ja turvallisuus – Nato etsii yhä uutta roolia

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan EU-linjaukset

EU-jäsenyyden alkaessa hallitus määrätti ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan. Sen mukaan Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi sotilaallisesti liittoutumattamana maana eikä Suomi ollut EU-jäsenyyden kautta etsimässä uusia turvallisuustakuita ja turvallisuuspoliittisia peruslinjauksia. Jäsenyysneuvotteluissa Suomi oli kuitenkin sitoutunut osallistumaan täysipainoisesti Euroopan unionin yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, eikä jättänyt varaumia myöskään sen kehittämisen suhteen. Siihen liittyen Suomi kannatti myös Euroopan unionin kriisinhallintakyvyn tehsotamista. Valtioneuvoston selonteossa kesäkuussa 1995 hahmoteltiin turvallisuuspolitiikkaa ”kokonaisvaltaisen turvallisuuden” käsitteen pohjalta. Kansainvälisestä kehtiyksestä sekä konfliktien ja kriisihhallinnan mahdollisuuksista annettin hyvin myöntein kuva.

Ulkoasianiministeriö sai vastuulleen tärkeimpien Euroopan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevien asioiden valmistelun. Myös muilla ministeriöillä on ollut suoria suhteita EU:n elimiin, ja asianomainen ministeri on edustanut Suomea oman alansa ministerneuvoston kokouksissa. Euroopan-neuvoston kokouksissa Suomea edustaa aina pääministeri, ja myös tasavallan presidentti otti tarpeen mukaan osaa neuvoston kokouksiin päätettäessä tärkeistä ulkopolitiikan kysymyksistä.

Suomen omaksuman kannan mukaan Euroopan unionilla on suuri merkistys Suomen ulko- ja turvallisuuspolittiselle asemalle, joten myös unionin ulkopoliittista toimintakykyä on pyritty vahvistamaan. Suomi kannatti integraation syventämistä, mikä käytännössä lähivuosina kuvastui erityisesti pyrkimyksissä EU:n komission toimintakyvyn vahvistamiseen. Suomi harjoitti edelleen ”vakauspolitiikkaa” lähialueillaan, joihin kuuluviksi oli määritelty Baltian maat ja rajantakaiset Venäjän alueet sekö laajemminkin Itämeren ja Barentsin alueet. Baltian maiden poliittiseen, yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen tukemiseen 1990-luvulla Suomi osallistui aluksi yhdessä Pohjoismaiden kanssa ja myöhemmin myös Euroopan unionin toimintojen osana. Lähialuepolitiikan erikoisuutena oli Suomena antama koulutuksellinen ja materiaalinen tuki Viron puolustuksen kehittämiselle.

Maanpuolustuksen tilasta tehtiin parlamentaarisen toimikunnan arvio 1990-luvun alussa. Kylmän sodan päättymisestä huolimatta Suomi vahvisti edelleen puolustuskykyään. Siihen paljolti vaikutti epävarmuus Venäjn näkymistä. Tärkeimpia ratkaisuja puolustuspolitiikan alalla oli ilmavoimien torjuntahävittäjähankinta. Valtioneuvoston päätöksellä 4.6.1992 Yhdysvalloista ostettiin 64 kappaletta F18 C/D Hornet-hävittäjiä. Hankinta, jonka hinta kohosi alkuperäisen päätöksen mukaisesta 9,5 miljardista oheiskuluineen pian 14 miljardiin ja lopulta 18 miljardiin markkaan oli laman oloissa tehtynä erittäin mittava sijoitus. Se nosti Suomen ilmapuolustuksen suorituskyvyn aivan uudelle tasolle, ylittäen selvästi pelkän aikaisemman kaluston modernisointitarpeen. Tällainen panostus puolustusvoimiin oli poikkeuksellista kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa.

Alueelisen puolustuksen periaatteiden mukaisesti sodanajan joukkojen vahvuus oli yhä suuri, noin 500 000 sotilasta. Maavoimille hankittiin romun hinnalla runsaasti vielä käyttökelpoista varustusta entisen Itä-Saksan kansanarmeijan ylijäämävarastoista.

Suomen EU-jäsenyys ei tuonut välittömästi muutostarpeita puolutuspolitiikkaan, mutta monella alalla aloitettiin sopeutminen Eurooan käytäntöihin ja standardeihin. Puolutusvoimien varustehankinnoissa määrättiin noudatettavaksi Naton standardeja, koska ne olivat käypiä myö rauhanturvatehtävissä ja EU:n sotilaallisen kriisinhallinnan kehittämisessä.

Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa 1997 todettiin turvallisuuspoliittisessa ympäristössä sekä kriisin ja sodan kuvassa tapahtuneet muutokset. Sodanajan joukkojen vahvuus oli määrä vähentää 430 000 sotilaaseen. Maavoimille perustettiin kolme valmiusyhtymää ja eräitä varuskunta lakkautettiin. Valmisuyhtymät pyrittiin varustamaan ja kouluttamaan muita joukkoja selvästi paremmin. Alueellinen puolustus perusttettiin edelleen yleiseen asevelvollisuuteen, joka mahdollisti suuren maavoimien reservin ylläpidon.

Kokonaismaanpuolustuksen varautumisessa ryhdyttiin kiinnittämään erityistä huomiota ”uusiin uhkiin”, jotka olivat muun muassa informaatiosodankäynti, rajat ylittävä organisoitu rikollisuus ja ympäristöongelmat. Suomen rauhanaikainen kriisivalmius perustui yhä selvsti kylmän sodan aikaiksiin periaatteisiin, jolloin sodan ja muiden poikkeusolojen valmisvaatimukset olivat etusijalla, ja lievemmät häiriö- tai onnettomuustilanteet oli ajateltu hoidettavan joko normaaliajan hallinnon keinoin tai soveltamalla poikkeusolojen valmisujärjestelyjä. Tämän johdosta myöskään siviilihallinnon valmis yllättävien kriisitilanteiden johtamiseen ei ollut kovin korkealla tasolla.

Pohjois-Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne pysyi 1990-luvulla vakaana, vaikka aluksi vallitsi epävarmuutta kylmän sodan päättymisen vaikutuksista Venäjän kehitykseen. Asevooimien vahvuudet olivat 1990-luvun alkupuolella yhä kylmän sodan aikaisella tasolla, joskin niiden toimintavalmiutta alennettiin. Lännessä ei enää koettu sotilaallisen hyökkäyksen uhkaa, vaan varauduttiin lähinnä Venäjän sisäisen kuohunnan mahdollisesti tuottamiin vaaroihin. Neuvostoliiton asevoimien vetäminen Keski-Europasta kasvatti aluksi aseistuksen määriä Venäjän luoteisosissa, mikä vaikutti siihen, että Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa ylläpidettiin verraten tehokasta puolustusvalmiutta eikä organisaatioita heti supistettu. Vasta vuosikymmenen lopulla Pohjois-Euroopassa ryhdyttiin merkittävästi vähentämään asevoimien vahvuuksia ja muutenkin alennettiin sotilaallista valmiutta.

Lähdeaineisto Pekka Visuri Maailman muutos ja Suomi ISBN 978-951-0-37678-2

Turvallisuudesta ei saanut puhua

Kun EU-jäsenyyttä kaupattiin epäluuloisille suomalaisille, monet ulkomaiset valtiojohtajat suosittivat suoraan turvallisuuspolittisen ulottovuuden nostamista esiin. Ulkomaalaiset uskoivat naivisti, että talvisodan käynyt kansakunta osaa antaa arvoa sotilaalliselle turvallisuudelle. ”Vedotkaa turvallisuuspoliittisiin syihin”, Norjan pääministeri Gro Harlem Bruntland neuvoi presidentti Mauno Koivistoa kahdenkeskisessä tapaamisessa Suomen EU-kansanäänestyksen alla. Niihin me emme missään nimessä voi vedota”, Koivisto torjui suoralta kädeltä. Presidentti kielsi mm. kesäkuussa 1993 pitämässään palaverissa hallituspuoleuiden puheenjohtajia viittaamasta julkisessa EU-keskustelussa turvallisuuspoliittisiin näkökohtiin. Suomi ajoi EU:hun turvallisuuspoliittiset lyhdyt sammutettuina.

Suomen ulkopuolella EU:n kehitystä on arvioitu ilman suomalaisia silmälappuja. Ulkomaiset vaikuttajat ovat jopa yrittäneet avata länsi-integraation sotilaallista yhtälöä suomalaisille. Suomen puolustusvoimien länsiopetus sai lentävän lähdön, kun Esko Ahon porvarihallitus päätti vuonna 1992 tilata 62 amerikkalaista superhävittäjää, F/A 18 Hornet-konetta ilmavoimille. ”Suomi nostettiin länsimaiden joukkoon sotilaspoliittisesti vasta, kun Suomi oli tehnyt torjuntahävittäjä-Horneteista hankintasopimuksen vuonna 1992”, totesi Suomen Lontoon sotilasasiamiehen avustaja Stefan Backlund toukokuussa 1996. Backlundin mukaan Suomea pidettiin vielä Neuvostoliiton romahtamisenkin jälkeen Varsovan liiton maiden etupiiriin kuuluvana maana, jolle monetkaan ovet eivät avautuneet Lontoossa. ”Meihin ei selvästi luotettu.”

Toukokuussa 1992 Ahon hallitus päätti tilata 64 amerikkalaista F/A-18 Hornet-hävittäjää. Hanketta kutsuttiin ”vuosisadan asekaupaksi”. Sen hinnaksi muodostui loppujen lopuksi ennätysmäiset 18 miljardia Suomen matkkaa. Yhden koneen hinta nousi lähelle huikeaa 330 miljoonaa markkaa. Eduskunta ei ollut yksimielinen torjuntahävittäjien hankinnasta. Päätös tilausvaltuudesta oli hyväksytty tammikuussa 1992 kiivaan keskustelun jäkeen hallituspulueiden äänin 99-68. Paavo Lipponen ja Ulpu Iivari äänestivät yhjää. Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja vastaan.

Venäjän presidentti Boris Jeltsin jäi heinäkuussa 1992 pidetyn Etykin huippukokouksen jälkeen pariksi päiväksi Suomeen. Jeltsin ja presidentti Koivisto keskustelivat konehankinnasta junamatkalla Helsingistä Turkuun. Puolustusministeri Elisbeth Rehn on todennut erityisesti Ruotsin Wallenberg-teollisuusimperiumin johtajan Peter Wallenbergin painostaneen Suomea tilaamaan Jan Gripen-hävittäjät. Hän uhkasi vetää sijoituksensa pois Suomesta, jos ruotslaishävittäjiä ei tilata. Rehnin mukaan varsinkin F-16:n edustajat olivat hyvin itsepintaisia. Rehn syyttää myös amerikkalaisia kovasta painostuksesta. Rasnkan puolustusministeri Pierre Joxe taas teki moneen otteeseen selväksi, että Suomi ”lentää liukkaamin ” EU:hun Mirage-2000:n kyydissä. ”Hän siis vihjasi, että Ranska voi laittaa Suomen EU-jäsenanomukselle kapuloita rattaisiin, jos teemme väärän valinnan”. kertoo Rehn.

Rehnin mukaan Hornetit olivat myös Suomen mahdollisen Natojäsenyyden kannalta hyvä ratkaisu. ”hornettien ansiosta me voimme toimia yhteistyössä Naton järjestelmien kanssa – ja meillä on heille myös jotakin annettavaa. Pääministeri Aho ehdotti toukokuussa 1992 Yhdysvaltain matkallaan, että Suomelle myönnettäsiin ”ystävän alennus” Hornet-hankinnoista. Aho oli kuitenkin unohtanut kertoa alennuspyynnöstä Koivistolle ja ulkoministeri Paavo Väyryselle. Koivisto ja Aho kiistivät myöhemmin, että kauppoihin tai alennuspyyntöihin liittyisi mitään vastavuoroisuutta. Vuosisadan asekauppa, Hornet-hävittäjien hankinta, markkinoitiin mm. eduskunnalle vastakaupoilla kuorrutettuna.

Valtiontalouden tarkastuvirasto teki vuonna 1999 parisataasivuisen selvityksen vastakaupoista. Sen mukaan vastakaupoilla saavutettiin hyvin vähän niille asetetuista optimisista vaatiuksista. Kompensaatiojärjestelylle asetetut tavoittee eivät näyttäisi toteutuneen odotetulla tavalla. Viimeinen 64 Hornet-koneen tilaus luovutettiin ilmavoimille vuoden 2000 elokuussa. Koneista 57 oli yksipaikkaisia F-18C-torjuntahävittäjiä ja seitsemän lähinna koultutuskoneiksi tarkoitettua F-18D-konetta. Puolustuministeriö arvioi hankkeen lopulliseksi hinnaksi viimeisen luovutusen yhteydessä n. 18 miljardia markkaa. Uuden amerikkalaisen torjuntahävittäjän myötä Suomessa alettiin yhä avoimemmin puhua myös siitä, että ne on hankittu nimenomaan Venäjää vastaan. Julkisestikin pohdittiin, miten koneet pitäisi aseistaa, jotta ilmataistelussa pärjättäisiin venäläisille taistelukoneille.

Kun suomen kanta muuttui 180 astetta, alkoi nopeasti toinen 1990-luvulle tyypillinen operaatio ulko- ja turvallisuuspoliittisessa pelissä: jälkiselvittely ja tehdyn ratkaisun julkinen vähättely. Pääministeri Ahon tehtäväksi jäi rauhoitella kaikkia niitä, jotka epäilivät, että Suomi oli lähtemässä liittoutumisen tielle, Naton odotushuoneeseen. Kun presidentti oli vaihtunut Martti Ahtisaareen keväällä 1994 viimeisetkin pidäkkeet murtuivat. Suomi ei enää kursaillut, kun Nato ehdotti yhteistyön syventämistä. Myös pääministeri oli vaihtunut Ahosta Paavo Lipposeen, kun Yhdysvaltian puolustusminsteri William Perry tarjosi syyskuussa 1996 rauhankumppaneille entista laajempaa rauhankumppanuusyhteistyötä ns. PfP.tä. Lipponen ilmoitti viikon sisällä, että Suomi on kiinnostunut. Samoihin aikoihin presidentti Ahtisaari oli luonnehtinut rauhankumppanuutta nerokkaaksi ideaksi. Toisin kuin ehkä yleisesti teidostetaan Naton rauhankumppanuus ei ole täysin vailla molemminpuolisia velvotteita. Kun Suomi lähti mukaan PfP-yhteistyöhn Naton kanssa toukokuussa 1994, se allekirjoitti ns. kehysasiakirjan (Framework Document). Sen kahdeksas artikla on mielenkiintoinen. Se on eräänlainen poliittinen turvalauseke, joka takaa Naton selkänojaa valtiolle, joka tuntee itsensä uhatuksi. Suomessa kehysasiakirjan kahdeksas artikla otetaan vakavasti.

Lähdeaineisto Pekka ervasti Jaakko Laakso Karhun naapurista Naton kainaloon ISBN 951-0-25559-9

Uusi Venäjä ja Suomi

Kun Neuvostoliitto hajosi, sen tilalle tuli Venäjä ja 11 entistä neuvostotasavaltaa, jotka – pääosin – muodostivat yhteisen valtioryhmittymän Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY), sen, mitä oli jäljellä Venäjän vanhasta imperiumista. Sen ylivoimainen johtajavaltio oli luonnollisesti Venäjä. Niin Venäjälle ja muille IVY-valtioille kuin ulkopuolisillekin oli pitkään epäselvää, mikä merkitys IVY-järjestelyllä oli tai tulisi olemaan. Muu maailma kuitenkin toivotti sen osat, uudet itsenäiset valtiot, tervetulleiksi. Näin oli ennen muuta YK:ssa ja Etyk:ssä. Selvää kuitenkin oli, että suurin mielenkiinto Suomessa ja muualla kohdistui Venäjään ja sen tulevaan rooliin kansainvälisessä yhteisössä. Yleisesti ottaen Suomen itäisenä naapurina oli aina ollut Venäjä ja venäläiset. Neuvostoliitto oli Venäjän imperiumin kommunistinen versio, ja sen mukana hävisi – ainakin muodollisesti – koko imperumi. Kun lisäksi otetaan huomioon seitsemän vuosikymmentä jatkunut kommunistivalta, muutos, joka vuonna 1991 tapahtui, oli niin syvällinen, että sen voidaan sanoa synnyttäneen uuden Venäjän. Ollakseen todella uusi sen oli luotava toimiva demokraattinen hallitusjärjestelmä, toimiva markkinatalous ja korvattava imperialismi tavanomaisella kansallisvaltioajattelulla.

Suomen suhteiden luomisessa uuden Venäjän kanssa ei hidastetltu. Perustavat sopimukset tehtiin heti tammikuussa, ja presidentti Boris Jeltsin vieraili Suomessa heinäkuussa. Pitkä yhteinen raja piti yllä jatkuvaa kosketusta Venäjän murrokseen. Baltian maiden jälleenitsenäistyminen ja Suomen päätös hakea Euroopan yhteisön jäsenyyttä muokkasivat Suomen ja suomalaisten asenteita itänaapuria kohtaan. Neuvostoliiton hajoaminen muutti Suomen itanaapurin nimen uudelleen Venäjäksi, oikeammin Venäjän federaatioksi. Uusi Venäjä otti Neuvostoliiton jatkajavaltion aseman, joten se sai yksin Neuvostoliiton oikeudet ja otti kantaakseen sen velvoitteet. Uusi Venäjä oli Boris Jeltsinin luomus. Jeltsin asetti tavoitteeksi vapauteen ja demokratiaan perustuvan valtion ja markkinoihin perustuvan talouden. Kiireestä ja maltin puutteesta seurasi yhtäältä painetta nopeisiin uudistuksiin ja toisaalta sekasortoista kehitysvaihetta.

Pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän huomio kiinnittyi kysymykseen venäläisten asemasta Baltian maissa, ennen muuta Virossa ja Latviassa. Ne puolestaan painostivat kaikin keinoin Venäjää kotiuttamaan näiden maiden alueille jääneet venäläiset asevoimat mahdollisimman nopeasti. Suomi ei voinut sulkea silmiään tällaisilta ongelmilta ja etsi mahdollisuuksia edistää niiden ratkaisua. Tiheimmin nämä kysymykset nousivat esille suomalaisten yhteyksissä Viron kanssa, ja myös Venäjä pyrki Suomen kautta vaikuttamaan venäläisväestön tilanteeseen Virossa. Venäläisväestön kysymyksessä Suomi asettui selkeästi tukemaan Viroa lähtien siitä, että Viron säännökset ja käytäntö eivät vähemmistöasioissa poikenneet merkittävästi kansainvälisistä normeista. Venäläisjoukkojen kotiuttamisessa Suomi haki aktiivisessti mahdollisuuksia edistaa sopimuksen aikaansaamista Viron ja Venäjän välillä.

Suomen päätös hakea Euroopan yhteisön jäsenyyttä vaikutti merkittävästi Suomen tapaan hoitaa suhteita uuteen Venäjään. Se oli arka aihe, eikä varsinkaan valtiojohto selitellyt sitä tarkemmin julkisuudessa niin kauan kuin jäsenyyden varmsitumista oli odotettava, syksyyn 1994. Pariisin rauhasopimuksen sotilaallisten rajoitusten todettiin syyskuussa 1990 menettäneen merkityksensä. Sopimusta oli ulkoministeriössä kuvattu silloin kuivuneeksi puuksi. Vuonna 1993 kävi kuitenkin ilmi, että sen venäläinen osapuoli näki siinä vielä joitakin vihertäviä lehtiä. Sopimus palasi diplomaattiseen ja julkiseen keskusteluun, kun keväällä ja kesällä 1993 Suomen yhdistysreksiteriin merkittiin IKL- ja SuurSuomi-nimiset yhdistykset. Asiasta kertoivat tiedotusvälineet. Lisäksi näiden yhdistysten edustajat alkoivat vuoden 1993 jälkipuoliskolla lähetellä pitkiä ja ärhäköitä kirjeita eri tahoille, muun muassa Venäjän suurlähetystölle. Venäjään suurlähetystö lähetti 10. tammikuuta asiasta ulkoministerille kirjallisen nootin. Nootista tieto vuoti tiedotusvälineille. Derjabinin nootin tarkoituksena saattoi olla hankkia lisätukea kannalle, joka torjui Suomessa jatkuvasti esiintyneet pyrkimykset Karjalan palauttamiseksi.

Toisen valtiovierailunsa Ahtisaari teki Venäjälle. Ahtisaari alleviivasi Suomen Eu-jäsenyyden myönteisia vaikutuksia Euroopan vakaudelle. Hän sanoi myös uskovansa sen avaavan uusia mahdollisuuksia Suomen ja Venäjän yhteistyölle. Kremlissä käytyjen neuvottelujen jälkeen pidetyssä lehdistotilaisuudessa suomalainen toimittajan kysyi Jeltsniniltä talvisodasta ja Karjalasta. Jeltsinin vastaus oli: ”Hyökkäys oli Stalinin rikos Suomea vastaan”. Näin Venäjän poliittinen johto lopulta tunnusti Neuvostoliiton aloittaneen talvisodan. Karjalan kysymyksestä Jeltsin sanoi, että ”Karjalan liittäminen oli epäilemättä stalinistista politiikkaa, totalitismin hyökkäyspolitiikkaa, emmekä me presidentti Ahtisaaren kanssa missään tapauksessa hyvksy sellaista”. Jeltsinin lausumalla ei ollut seurauksia.

Lähdeaineisto Jaakko Blomberg Vapauden kaipuu ISBN 978-951-37808-3

Ministerin arki

Esko Ahon hallituksen suurin virhe on ollut se, että jatkoimme liian kauan Holkerin sinipunahallituksen vahvan markan linjaa, josta Suomen Pankki piti äärimmäisen voimakkaasti kiinni katkeraan loppuun saakka. Kesäkuussa 1991 tehtiin syvä kumarrus Brysseliin, kun markka kytkettiin ecuun. Tuolloin kanatin selkeästi markan devalvointia, Toimi Kankaanniemi kirjoittaa. Liian pitkään jatkunut vahvan markan politiikka on keskeinen syy suurtyöttömyyteen. Pankinohtajat Kalevi Sorsa ja Harri Holkeri ovat keskeisessä vastuussa sekä edellisen hallituksen että Suomen Pankin väärästä talous- ja rahapolitiikasta ja samalla nykyisestä suurtyöttömyydestä.

Vasta syyskuussa 1992, kun markka jouduttiin päästää kellumaan, luovuttiin vakaan markan politiikasta. Tämän jälkeen vienti ja vaihtotase kääntyivät myönteiseen kehitykseen. Tämä tapahtui liian myöhään, mistä kantavat päävastuun Suomen Pankki ja toisaalta ne poliitikot, jotka seurauksista piittaamatta pyrkivät viemään Suomen Euroopan yhteisön jäsenyyden edellyttämään eurokuntoon. Tämä on tullut äärettömän kalliiksi. Onneksi nyt tuo muutos on tapahtunut.

Syviä ristiriitoja synnytti hallituksen keskeisessä asemassa olevan Kokoomuksen linjattomuus. Presidenttiehdokas Raimo Ilaskivi on täysin eri linjoilla kuin valtionvarainministeri Iiro Viinanen, jota puheenjohtaja Salolainen tukee.

Keväällä 1993 hallitus äänestyksen jälkeen teki esityksen viidennen ydinvoimalan rakentamisen hyväksymisestä eduskunnalle. Kolme ministeriä Paavo Väyrysen johdolla hyväksyi ydinvoimalan ristiriitaisen ja vaikeaselkoisen ponnen saattamana. Väyrynen halusi kumartaa samanaikaisesti vuorineuvoksille ja maakuntien isännille. Kaksoiskumarrus johti ennennäkemättömään sotkuun, Toimi Kankaanniemi kirjoittaa. Toimi ei hyväksynyt enempää ydinvoimaa kuin Väyrysen lausumaakaan.

Miljoonia markkoja on säästynyt Toimin ansiosta, ja WIDERin maine uuden johtajan ja toimitilojen myötä on parantumassa. WIDER-sotkuihin liittyy myös ainoa Toimin ja Paavo Väyrysen sanaharkka. Väyrynen ajoi WIDERin talouspäälliköksi omaa suosikkiaan. Toimi ei kuitenkaan sitoutunut tähän ja sai Väyryseltä ankarat moitteet. - En ihmettelisi, vaikka Väyrysellä, Sorsalla ja Ahtisaarella olisi enemmänkin selvitettävää WIDERin asioiden suhteen, pohdiskelee ministeri Kankaanniemi ilman syyttelyn makua.

Presidentinvaaleissa tohtori Mauno Koivisto oli ylivoimainen, mutta valitsijamiehiä kuitenkin tarvittiin, Toimi Kankaanniemi muistelee. Paavo Väyrynen sai erittäin hyvän tuloksen,ja Toimista tuli valitsijamies 3121 äänellä. Heti valitsijamiesten suorittaman vaalin jälkeen Paavo Väyrynen ilmoitti, että Kristillinen Liitto oli tarpeeton puolue eikä Keskusta enää tekisi vaaliyhteistyötäs sen kanssa. Silloinen SKL:n puheenjohtaja Esko Almgren oli jopa vaalivideolla kehunut Väyrystä ja tehnyt vaalityötä tämän hyväksi. Toimikin oli ollut mukana, ei tosin kovin innokkaasti. Palkkioksi tuli tuomio, joka ei tullut Toimille yllätyksenä. Ikävältä sellainen kiittämättämyys kuitenkin tuntui.

Mitä se ey tarkoittaa? Kysyi mummo pikkupojalta. - Isä sanoi, että se tarkoittaa ”En Ymmärrä”, mutta mä luulen sen tarkoittavan: ”Esko Ymmärtää”, vastasi poika. Tällaista vitsiä kerrottiin eduskunnan käytävillä. Toimi Kankaanniemen mukaan EY-jäsenyys merktisisi luopumista ulko- ja turvallisuuspoliittisesta peruslinjastamme sekä askelta kohti uutta puolustuspolitiista ajattelua. Toiseksi menettäisimme omaehtoisen talouspolitiikan harjoittamismahdollisuuden, jota mahdollinen liittyminen Euroopan talous- ja rahaliittoon (EMU) vielä tuntuvasti kaventaisi. Edelleen jäsenyys merkitsisi elintarviketuotannon omavarisuuden vaarantumista. Nämä vaikutukset eräiden muiden tekijöiden ohelle veisivät keskeisimmät osat kansan itsenäisyyden perustasta ja johtaisivat laajaan riippuvuuteen ulkoisistä päätöksistä. Tällaisiin ratkaisuihin ei ole syytä mennä ilman perusteellista keskustelua ja valmistautumista. Keskustelu on yhä ollut liian pinnallista, Toimi Kankaanniemi kirjoittaa.

Toimi ei luottanut myöskään ns. reunaehtoihin, joista erityisesti Paavo Väyrynen puhui käännyttäessään vainovalkeita poltelleita maalaisisäntiä näkemään ja uskomaan Brysselin ihanuutta. Väyrysen puhetaito oli ennennäkemättömällä koetuksella.

Suomen miehet ja naiset taisteivat ja rukolivat tämän ja kansan itsenäisyyden puolesta puoli vuosisataa sitten. Rukokukset kuultiin, ja Suomi säilytti itsenäisyytensä ja vapautensa, kiitos edellisele sukupolvelle ja Jumalalle. Sodan jälkeinen sukupolvi rakensi tämän maan uudelleen ja maksoi suuret sotakorvaukset, asutti siirtolaiset ja ehitti Suomesta hyvinvointivaltion, jonka sosiaaliturvasta, terveydenhuollosta, koulutuksesta, turvallisuudesta ja muista palveluista me saamme nauttia yhtenä maailman rikkaimmista kansakunnista. Kaikki tämä tapahtui ilman EY:tä isiemme ja äitiemme työllä a uhrautuvalla lähimmäisenrakkaudella. Tätä työtä minä en voi enkä saa uhrata. Meidän tulee pitää itsenäisyytemme ja vapautemme, pohdiskeli Toimi Kankaanniemi kesällä 1992. Hän ei kuitenkaan puhunut Ilmestyskirjan pedosta. Hän uskoo, että Raamatun ennustus näiltäkin osin toteutuu – ehkä piankin – mutta kirjaimellisia yhteyksiä hän ei halua tehdä.

Ministerinä Kankaanniemi kuului kaikkiin ministerivaliokuntiin. Hän oli myös Suomen EU-jäsenyysneuvotteluja johtaneen ministeriryhmän jäsen. Hän ei tukenut jäsenyyttä, vaan piti Suomen etujen mukaisena pysyttäytymistä Euroopan talousalueessa (ETA). Hänen tavoitteenaan oli turvata pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntamalli, jota silloinen Norjan Kristillisen Kansanpuolueen puheenjohtaja ja pitkäaikainen pääministeri Kjell Magne Bondevik myös voimakkaasti tuki. Kankaanniemi erosi kesällä 1994 Ahon hallituksesta, kun pääministeri ei sallinut hänen äänestää Suomen EU-jäsenyyttä vastaan. Ketään ei valittu tilalle.

Lähdeaineisto Maija Hurri : Toimi Kankaanniemi - Periaatteen mies ISBN 951-606-365-9

Kuka kirjoitti 141-artiklan?

Esa Härmälä

Tulkinnanvar,aisen 141-artiklan sopimustekstin kirjoittivat suomalaiset, eivät EU-komission virkamiehet. Sopimus kirjoitettiin sellaiseksi, että kumpikin osapuoli saattoi ilmaista olevansa voittaja vuoden 1994 maratonistunnossa, joka sinetöi Suomen maatalouden kohtalon ja alasajon. Poliittisessa sopimuksessa, joka muotoutui 141-artiklaksi, ei todellakaan ollut kysymys suomalaisten sinisilmäisyydestä, vaan tarkoituksella tehdystä huijauksesta, jonka ongelmat uskottiin ajan hoitavan, mutta niin ei käynytkään.

Sopimuksesta tehtiin tarkoituksella tulkinnanvarainen niin, että Euroopan unioni ja Suomi saattoivat tulkita tahollaan lopputuloksen haluamallaan tavalla. Kyseessä oli todellinen taistelu sopimuksen sanoista, ja lopullinen kikkailu tehtiin välimerkeillä ”ja/tai”, joista Etelä-Suomen maatalouden kohtalo jäi riippumaan. Nyt näyttää siltä, että samaan sanapariin sidotaan myös 142-artiklan pohjoisten alueiden maatalouden tuet, kun kurjuutta lähdetään jakamaan kaikkialla Suomessaa.

Pohjoisen alueen viljelijät ovat tuohduksissaan, kun he joutuvat Etelä-Suomen kikkailusopimuksen maksumiehiksi. Maratonistunnon jälkeisessä lehdistötilaisuudessa ei silloista ministeriä Heikki Haavistoa naurattanut kuten muita neuvottelijoita. Haavisto tiesi, mitä tuleman pitää.

EU-neuvotteluihin osallistunut Antti Kuosmanen on vuonna 1999 kirjoittamassaan mutta saman tien tuhotussa kirjassa ”Suomen tie Eu:n jäseneksi” tuonut esille kikkailun taustan ”Seuraaviksi tulivat avainasemassa olevat kaksi lausetta.” Ensimmäisessä sanotaan: ”Jäljelle jääviä vakavia vaikeuksia varten harkitaan turvautumista kansalliseen suoraan tukeen.” Toisessa sanotaan: ”Suomen maatalouden yhteiseen maatalouspolitiikkaan integroitumisen helpottamiseksi koko maa saa pohjista, kansallista ja/tai yhteistön tukea.” Kaikilla sanoilla ja välimerkeillä oli raskaastiladattu merkitys edellä olevissa lauseissa.

Kuosmanen myös selittää sanalatingin: Ilmaisu ”will be” merkitsi, että harkinta tullaan suorittamaan; valinvaraa ei siis ollut. Parempi olisi ollut sanoa ”permitted” (sallitaan) eikä ”considered” (harkitaan), mutta näin pitkälle ei EU taipunut. Toisessa lauseessa avainilmaisut ovat ”integroitumisen” ( the integration) ja ”ja/tai” (and/or). Yritimme vaihtaa ”integrotumisen” ”osallistumiseksi” (partisipation”, mutta se ei onnistunut.

Kautta ja tai-sanojen välissä oli kaikkein tärkein yksityiskohta. Tällä kieliopillisesti kyseenalaisella tempulla nimittäin kierrettiin tulkintaongelma siitä, voiko koko Suomessa soveltaa vakavien vaikeuksien voittamiseen tarkoitettua tukea. Edellähän totesin, että EU-puolella oli syntynyt värinkäsitys, jonka mukaan emme tavoitelleetkaan Etelä_Suomeen muuta kuin joko LFA- tai pohjoista tukea.

Kun lopulta jouduime luopumaan tästä vaatimuksesta, olisi Etel-Suomi ilman vakavien vaikeuksien tukea jäänyt vain EY.n maatalouspolitiikan tavanomaisten tukien varaan. Ilmaisu ”ja/tai” sai tulkinnan, että vakavien vaikeuksien tukea voitiin maksaa koko maassa, ja siten siitä tuli viimeinen puolustuslinja, josta Etelä-Suomen maatalouden kohtalo jäi riippumaan.”

Sanalatingista selviää, että EU ei antanut mitään lupausta, koska se ei hyväksynyt ”sallitaan” sanaa. Tästä seurasi, että ”harkitaan”-sanasta seurasi ”voi” sana 141-artiklan lakitekstiin. Lisäksi Suomi olisi halunnut sopimukseen pitkäaikasuuteen viittaavan sanamuodon ”yhteiseen maatalouspolitiikkaan osallistumiseksi”, mutta 141-artiklaan jouduttiin kirjoittamaan ”integroituminen” eli liittymisestä aiheutuvaa välintöntä sopeutumista merkitsevä sana.

Ilmaisu ”ja/tai” salli tulkinnan, josta Etelä-Suomen maatalouden kohtalo jäi rippumaan. Ja nyt näyttää riipuvan myös pohjoisenkin maatalouden kohtalo. Kuosmanen kertoo pari päivää neuvottelujen jälkeen Suomesta tulleesta hälyyttävästä viestistä: ”Asia ei onneki päässyt koskaan julkisuuteen, mutta se hermostutti pahasti suomaisia aina pääministeriä myöten.”

EU-neuvotteluissa keskeisesti mukana ollut ministeri ja MTK:n entinen puheenjohtaja Heikki Haavisto avautui A-studiossa 10.10.2003 kertomaan totuuden tuosta EU-maiden keskenään kuiskuttelemasta julistuksesta. Suomessa julistus päätettiin lakaista maton alle ja siitä on vaiettu tähän päivään asti. Miksi? Ironista on se, että avoimmuus oli Suomen ainoa oma julistus, joka kirjattiin EU-sopimukseen!

Olennaista oli se, että MTK:n puheenjohtaja Esa Härälä itse oli virkamiehenä mukana maratonistunnossa laatimassa poliittita kikkailusopimusta, johon 141-artiklan tulkinnanvaraiset sanat perustuvat. Monista lähteistä on viestitetty, että Härmälä itse kirjoitti silmänkääntötempun myös lakitekstiksi eli 141-artiklaksi. Onneksi Antti Kuosmanen kirjoitti kiistellyn artiklan taustan kirjaansa.

Lähdeaineisto: Tommi Anttilan ja Jorma Jaakkolan kirjoitukset

EU-huijaus ja siihen liittyvä pöytäkirja

Ehdotus Suomen kansallisesta tukipaketista hyväksyttiin ministerivaliokunnan kokouksessa 16/94 21.10.1994, viisi päivää kansanäänestyksen jälkeen, EU:lle lähetettäväksi. Kokouksessa toimi puheenohtajana ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen ja kokoukseen osallistuivat ulkoasiainministeri Heikki Haavisto, kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Kääriäinen ja maa- ja metsätalousministeri Mikko Pesälä sekä sihteeri Veli Sundbäck. Kokouksesta olivat poissa pääministeri Esko Aho, valtionvarainministeri Iiro Viinanen ja oikeusministeri Anneli Jäätteenmäki.
Ulkopuolisina ministereinä olivat mukana Ilkka Kanerva ja Sirpa Pietikäinen. Vrkamiehistä olivat paikalla Antti Satuli, Eikka Kosonen, Antti Kuosmanen, Paavo Mäkinen, Jarmo Vaittinen, Veli-Pekka Talvela, Esko Juvonen ja Kauko Holopainen. Eduskunnalla ei ollut enää tämän päätöksen jälkeen kompetenssia tehdä päätöstä kansanäänestyksen perusteella. Myöskään komission vastausta Suomen ehdotukseen ei ollut olemassakaan vielä silloin, kun eduskunta liittymisasian hyväksyi. Ulkoasiainvaliokunnan mietintö valmistui vasta 31.10.1994.

Jäsenyysneuvottelujen tärkein asiakirja ei ollut pituudella pilattu: vajaat kaksi liuskaa. Tästä seurannut väistämätön ylimalkaisuus ja epämääräisyys aiheutti myöhemmin vaikeuksia. Toisaalta: tällaisia ovat hyvin usein tulokset kovimmista neuvotteluista. Meillä oli sentään paperi. Suomen EU-jäsenyyden kohtalon kannalta tärkeimmät kolme lausetta määrittelivät pohjoisen tuen alueen ja sen, mitä voitiin tehdä mikäli pohjoinen tuki ja EY:n maatalouspolitiika välineet yhdessä eivät riittäisi. Pohjoisen tuen alueen määrittely ei muuttunut siitä, mitä EU oli jo tarjonnut maratonistunnon alla. Se ulottuisi 62, leveyspiiriin asti ja pieneen siihen liittyvään alueseen etelämmksikin. Myös tuen ehdot pysyivät sen viimeisen tarjouksen mukaisina: kaikki 62. leveyspiirin yläpuolella olevat alueet luvattiin mukaan. Seuraavaksi tulivat avainasemassa olevat kaksi lausetta. Ensimmäisessa sanottiin: ”Jäljelle jääviä vakavia vaikeuksia varten harkitaan turvautumista suoraan kansalliseen tukeen. Toisessa sanottiin, että Suomen aatalouden yhteiseen maatalouspolitiikkaan integroitumisen helpottamiseki koko maa saa pohjoista, kansallista ja / tai yhteisön tukea. Kaikilla sanoilla ja välimerkeilläkin on raskaasti ladattu merkityssisältöö edellä olevissa lauseissa.

Antti Kuosmanen kertoo sopimuksen sisällön sanojen latauksen seurauksesta seuraavasti: ”Ensimmäinen hälyttävä asia tuli tietoomme pari päivää maratonistunnon jälkeen. Kävi ilmi, että komissio oli EU:n neuvostossa maratonistunnon aikana luvannut, että kaikki Suomelle sallitut kansalliset maataloustuet olisivat alenevia ja siirtymäkauden tukia. Tämä lupaus oli tiettävästi tehty, jotta eräät vastahakoiset jäsenmaat saataisiin suostumaan maratonistunnon tulokseen. Mistään tällaisesta e suomalaisille ollut hiiskuttu sanakaan neuvottelujen aikana, ja jos olisi hiiskuttu, neuvottelutulos olisi ilmeisesti jäänyt syntymättä, sillä tuo lupaushan näytti vesittävän täydellisesti saavutetun kompromissin ytimen. Asia i onneksi päässyt koskaan julkisuuteen, mutta se hermostutti komissiota, että kyseinen komission julistus ei sitonut Suomea; se oli EU:ssa tyypillinen tapa päästä yli hankalasta tilanteesta. Niinpä se päätettiin jättää tarkoituksellisesti huomiotta. Episodi ennakoi kuitenkin omalla tavallaan, että poliittisten sopimusten muuttaminen liittymisasiakirjojen lakitekstiksi tulisi olemaan valppautta vaativaa tehtävä.

Antti Kuosmanen kertoo ”tuhotussa” kirjassaan ”Suomen tie EU:n jäseneksi” mielenkiintoisia asioita. Ei ole ihme, että Kuosmanen joutui ostamaan kustantantajaltaan koko painoksen ja tuhoamaan sen. Kansallinen tukipaketti oli asia, joka tarkoituksella tehtiin tulkinvaraiseksi neuvottelujen loppuhuipennuksessa, koska Suomen saama maataloustuki EY-maissa kiertäneen komission muistion mukaan tulisi jäämään olemattomaksi. Tästä syystä varsinaisten neuvottelujen loppuvaiheisiin liittyy suomalaisten idea ”minipaketista”. Tämän minipaketin tutkiminen johti siihe, että Ulkoministeriön arkistosta löytyi syyskuussa 2001 minipakettiin liittyvät, suomalaisten oman EU-ministeriryhmän kaksi salaistapöytäkirjaa 3/94 ja 4 794 sekä pöytäkirjan liitteenä ollut minpakettiin liittyvä salainen kaksiliuskainen paperi.

Lisäksi Kuosmanen kertoo sivulla 129, että vaikein ongelma kansallisen tukipaketin hyväksymisestä tuli tukien maksamistavasta. Siirtymäakuden tukia arveltiin voitavan maksaa myös niin sanottuina lisähintoina: Kansallinen tukipaketti rakennettiin siirtymäkauden tukien osalta tälle pohjalle eikä komission virkamiesportaalla ollut asiaan mitään huomautettavaa. Myöskään komisson johto ei ministeritasolla käydyissä keskusteluissa tätä tulkintaa torjunut, niinpä maatalouskomissaari Rene Steichenin kirje ministeri Pesälälle syyskuun puolivälissä 1994 tulkittiin myönteiseksi arvioksi, että lisähinnat tulisivat hyväksytyiksi. Suora sitaatti: ” Tältä pohjalta valmisteltiin tarvittavat kansalliset lakiesitykset, joissa pääasiallisiksi tukimuodoiksi siirtymäkaudella todellakin valittiin lisähinnat. Maatalousministeriö saattoi lokakuun alkupuolella 1994 julkisuuteen tämän aikomuksen samoin kuin muut keskeiset kansallista pakettia koskevat suunnitelmat.”

Lokauun 7. päivä tuli tieto, että komissio hyväksyykin lisähintojen muodossa maksetun tuen vain maidolle. Suora sitaatti s.129: ”Pahaksi tilanne pääsi, kun teito komission kielteisestäa kannasta tuli julkisuuteen. Joko komissaari Steichen tai joku hänen virkamiehensä oli puhunut ohi suunsa suomalaiselle lehtimiehelle. Kotimaassa nousi kova häly siitä, että komissio ei hyväksyisikään kansallisa pakettia, vaikka maatalousinisteriö oli juuri tiedottanut, että kaikki on hyvällä mallilla. Kansanäänestys lähestyi ja tunteet kävivät kuumina.”

Sitaatti s.130: ”Suomessa ei kuitekaan voitu tässä vaiheessa hyvitellä Steichenia. Hallitus ei voinut kasvojaan menettämättä perua julkisuuteen toimitettua suunnitelmaa kansallisen paketin täytäntöönpanosta. Erkki Liikanen onnistui taivuttelemaan komission kiistämään, että julkisuuten päässyttä väitettyä lausuntoa olisi annettu. Komissio totesi keskustelun paketista jatkuvan ja uskovansa, että myönteiseen ratkaisuun päästään. Hallitus ilmoitti, että tukipaketin vaatimien toimenpiteiden valmistelu jatkuisi suunnitelulla tavalla. Episodi oli erityisen kova paikka maatalousministeri Pesälälle, joka ei noin päivnä tainnut nauttia herrana olemisesta. Siltä ainakin vaikutti käydessäni hänen luonaan, kun hän virkamiehineen valmistautui omaan teidotustilaisuuteen asiasta. Eroilmoituskin oli lähellä, mikäli jo julkaistuja suunnitelmia olisi muutettava. Koetin rauhoitella; ei pidä puhua erosta, se vain pahentaa tilannetta.” Kuosmanen siis kertoo neuvonneensa Pesälää jatkamaan!

Lähdeaineisto: Jorma Jaakkolan ja Tommi Anttilan selvitykset

Kun maa ei ole enää oma

Toisen maailmansodan aikana syntyi ajatus yhdentyneestä Euroopasta. Ensimmäisellä integraation ilmenemismuodolla hiili- ja tersäyhteisöllä pyrittiin valvomaan sodankäynnin kannalta tärkeimpien materiaalien valmistusta ja hallussapitoa. Ajatus tästä, samoin kuin yleensä Euroopan poliittisesta yhdentymisestä oli syntynyt itse asiassa jo sodan aikana. Tärkeimmäki perusteluksi yhdentymiselle on julkisuudessa esitetty pyrkimys rauhaan Euroopassa – sitomalla valtiot toisiinsa erilaisin riippuvuussuhtein. Syntyi Euroopan talousyhteisö, Euroopan hiili- ja teräsyhteisö ja Euroopan atomienergiayhteisö. Näille luotiin ajastaan yhteinen hallinto; komissio, ministerineuvosto, Eurooppa-neuvosto (huippukokous) ja parlamentti. Kokonaisuutta täydensi tuomioistuin. Näin oli luotu Euroopan yhteisä (EY), joka toimi kansallisvaltioista riippumattomana ja tehtyjen sopimusten rajoissa, sekä oman lainsäädäntönsä puitteissa kansallisvaltioiden päätösvallan yläpuolella.

Kehitys kehitty ja erooppalaisuus nousi esiin, luotiin ihmisiä harhauttava käsite Euroopasta subjektina. Eurooppalaiselle identiteetille voidaan antaa ilmiasuksi valta, vallanahneus, petollisuus ym. Sen sijaan, että olisi rakennettu pysyvän rauhan rakentamista Euroopan valtioiden välille, alettiinkin suunnittelemaan valtioiden hävitystä. Kansallisvaltioiden aika oli ohi ja rakennettiin säätekyjärjestelmää globalisoituvaa maailmaa ja sen taloutta varten.

Sopimus poliittisesta unionista (EU) astui voimaan 1.11.1993. EY:n toimivaltaa laajennettiin mm. talous- ja rahaliiton toimeenpano. Maastrichtin sopimus loi Euroopan unionin, joka sittemmin omalla voimallaan on edennyt kohti federalistista tavoitetta. Kun EU saa perustuslakinsa kautta oikeudellisen aseman, EY-sulautuu unioniin ja sitä kautta EY muuttuu EU:n siihen sulautuessa itsenäiseksi kansainvälisoikeudelliseksi subjektiksi eli toimijaksi.

Vuonna 1994 käyty poliittinen kampanda EU:n puolesta ja sitä vastaan lienee syöpynyt ihmisten mieliin. Muistamme äärimmäisen hyvin vahvat syytökset äärinationalismista. Poliittisen kamppailun peruskysymyshän oli – mennäänkö EU:n jäseneksi vaiko ei mennä. Jäsenyyspäätös piti tekemän äänestyskopissa hallituksen neuvotteleman sopimuksen pohjalta, joko hyväksyen tai hyläten. Kansakunta jaettiin EU:n vastustajiin ja EU:n kannattajiin. Tiedotusvälineisiin EU:n vastustaja jäi elämään ja syntilistaan lisättiin sittemmin globalisaation vastaisuus.

Suomessa globalisaation lähtölaukaus ammuttiin vuonna 1989. Holkerin hallitus teki marraskuussa 1989 vaivihkaa päätöksen, jonka mukaan ulkomaalaiset voivat omistaa suomalaisyrityksiä – pankkeja ja vakuutuslaitoksi lukuunottamatta – 100 prosenttisesti. Lupien myöntäminen tapahtuu käytännössä kauppa- ja teollisuusministeriön virkamiesten toimesta. Kun Suomesta tehtiin unioinin jäsen, silloinen presidentti kertoi kansalle valtiomme itsenäisyyden vahvistuvan. Kansalle ei kerrottu, että menetämme muun muasa oman rahamme, ulkomaankauppamme ja maatalouspoltiikkamme, siis päätösvaltamme niitä koskevissa asioissa. Kansalaisille ei myöskään kerrottu sitä, että Euroopan yhteisön tuomioistuin omaa yksinoikeuden päättää unionin kansalaisten perusvapauksien sisällöstä.

Tämä maa, Suomi , ei ole enää omamme, sillä eurooppalaiset satelliitit valvovat elämäämme. Euroopan keskushallinnon tarkastajat tutkivat, mitä maallemme teemme ja miten täällä elämme. EU päättää maataloudestamme. Ensimmäisenä on EU:n maatalouspolitiikka, sitten vasta kansalliset erillistoimepiteet. Jäsenvaltiot eivät voi noudattaa kansallista maatalouspolitiikkaa tai antaa kansallisia säännöksi asioista, joista on säännelty yhteisötasolla. Natura-alueet eivät nekään ole oikeudellisesti enää päätösvallassamme. Petokannastakin maassamme päätetään Euroopan keskushallinnossa.

Lainsäädäntövallan, toimeenpanovallan ja tuomiovallan luovuttaminen eräiltä osin EY:n toimielimille ottaen huomioon myös EY:n tuomioistuimen kehittämät oikeusperiaatteet välittömästä oikeusvaikutuksesta ja ensisijaisuudesta rajoittavat Suoen täysivaltaisuutta. Toisaalta tällainen luovutus on ristiriidassa myös kunkin valtiollisen perustehtävän luovuttamista koskevien sääntöjenja käytäntöjen kanssa.

Kun tuli aika päättää euroon siirtymisetä vuosina 1997-1998, ilmeni, että markasta oli luovuttu jo 18.11.1994, kun eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen EU-liittymissopimuksesta (HE 135). Oma raha määriteltiin muun muassa perustuslakivaliokunnassa kansallisen suvereenisuuden yhdeksi keskeiseksi tekijäksi.

Maatalouspolitiikan tavoitteet ja periaattee on määritelty EY:n perustamissopimuksessa. Tavoitteita ovat maatalouden tuottavuuden lisääminen, maatalousväestön kohtuullinen elintaso, markkinoiden vakauttaminen, elintarvikehuollon turvaaminen sekä kohtuulliset kuluttajahinnat. EY:lle on annettu yksinomainen toimivalta maatalouspolitiikan tavoitteiden toteuttamiseksi. Jäsenvaltiot eivät voi noudattaa kansallista maatalouspolitiikkaa.

Kansalaisilta kysyttiin 16.10.1994 äänestyksessä – valtioneuvoston tiedotteessa – kannattavatko je liittyistä Euroopan unioniin neuvotellun sopimuksen mukaisesti? Sittemmin ilmeni, että neuvottelutulo oli eräiltä osin keskeneräinen. Toisin sanoen, neuvottelutulosta ei ollut olemassakaan. EU-ministerivaliokunna pöytäkirja 16/94 21.10.1994 osoittaa totuuden asiassa. Kokoukseen osallistuivat ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen puheenjohtajana, liikenneministeri Ole Norrback, valtionvarainministeri Iiro Viinanen, ulkoasiainministeri Heikki Haavisto, kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Kääriäinen, maa- ja metsätalousministeri Mikko Pesälä ja oikeusministeri Anneli Jäätteenmäki. Sihteerinä toimi valtiosihteeri Veli Sundbäck. Valiokunta hyväksyi komissiolle esitettäväksi tarkistetun ehdotuksen maa- ja puutarhatalouden kansallisista tuista.

Lähdeaineisto Satanen.com Seppo Sivosen ja Pertti Peltolan kirjoitus

Kansanäänestys

Kansanäänestys päätöksenteossa oli ollut esillä jo hallituksen teidonannossa ennen jäsenyyshakemuksen jättämistä. Kansanäänestys oli yleisesti järjestetty uusien jäsenten liittyessä. Suomen olisi ollut vaikeata, ellei mahdotonta muuttaa tätä käytäntöä syksyllä 1994 Itävallan, Ruotsin ja Norjan kansanäänestysten rinnalla. Ajankohta sen sijaan puhutti. Presidentti Ahtisaari ilmoitti huhtikuun alussa, että hänen mielestään Suomen tulisi järjestää kansanäänestys jo syyskuussa, toisin kuin pääministeri Aho, joka oli ilmoittanut kannattavansa sitä vasta marraskuussa. Itävalta järjestäisi omansa jo syyskuussa, Ruotsi marraskuussa. Hallitus päätti järjestää sen 16.10.1994.

Hallituspuolueiden välit kiristyivät kevään 1994 kuluessa. Saavutetun tuloksen jälkihoito nostatti tunteita: poliittisen komission kanssa sopimuskielelle maalis-huhtikuun taitteessa oli vaikea prosessi. Jotkut neuvottelijoista kokivat tilanteen siten, että Suomi olisi menettänyt jo saavutettuja etuja. Komissio päätti Ahon mukaan lopullisesti tekstistä vasta huhtikuussa, jolloin pääministeri Aho oli yhteydessä komission puheenjohtajaan Jacques Delorsiin. Vasta tuolloin lopullisesti selvisi, että 85 % Suomen peltoalasta kuuluisi tuettavaan LFA-kategoriaan.

Puoluesuhteet olivat tiukoilla. Kokoomuksen eduskuntaryhmä antoi 26.5.1994 kannanoton, jossa se arvosteli jyrkästi Keskustan eduskuntaryhmän taktikointia EU-jäsenkysymyksessä. Ryhmä valtuutti oman ministerinsä hyväksymään kansallisen tukipaketin, mutta varasi itselleen samalla oikeuden harkita suhtautumistaan tukipakettiin sen mukaan, miten muut hallituspuolueet EU-jäsenkysymyksessä toimivat., j
Kuitenkaan Keskusta ei hylännyt puheenjohtajaansa. Keskustan järjestökentän perinteinen johtajakeskeisyys toimi puolueessa Ahon ja samalla Suomen jäsenyyden puolesta. Keskustan puoluekokous Jyväskylässä kesällä 1994 raivasti tietä. Siellä EU-jäsenyyttä kannattava pääministeri sai puoluekokoukselta siunauksen edetä kansanäänestykseen. Mikäli näin ei olisi tapahtunut, edessä olisi ollut pääministerin ero, jolloin kansanäänestystä ei tuolloin oltaisi todennäköisesti voitu pitää.

Puoluekokous äänesti 18.6.1994 suuresta kysymyksestä. Aho saivarsin vahvan tuen äänin 1607-834. Keskustan eri piirit käyttäytyivät hyvin erilailla. Ahon oma piiri Etel-Pohjanmaa, joka on Keskustan vahvoja alueita, tyrmäsi poikansa äänin 70-145. Tämän lisäksi vain Itä-Savon ja Satakunnan piirit äänestivät vastaan. Samanaikaisesti julkaistu tutkimus Keskustan äänestäjäkunnan mielialoista oli tasaisempi ja ennakoi kovaa loppurutista: kyllä- ja ei-kannat olivat lähes tasoissa 39-37. Epäteitoisten osuus oli suuri, peräti 24 %.

Syksyn kuluessa kuitenkin kansalaisten EU_kannat alkoivat kiteytyä. Salolainen arvioi 16.8.1994, että todennäköinen suhde oli 60/40 kannattajien hyväksi. Keskustalainen maatalousministeri Mikko Pesälä julisti kannatavansa EU:ta. Maatalouskampanjointi olikin tärkeätä, sillä Keskustan kannattajakunnasta ei-mielipiteet saivat syksyn edistyessä uutta kantavuutta. Viimeinen julkistettu tutkimus koko äänestäjääkunnasta ennen kansanäänestystä oli kuitenkin rauhoittava, sillä pitkin syksyä 40 %:n pinnassa olleet kyllä-äänet piristyivät lokakuussa ja 50 % meni rikki. Ilmapiiri tiivisti. Presidentti Martti Ahtisaari totesi, että mikäli EU-äänestyksestä tulee kielteinen, Suomen talous ajautuu katastrofiin.

Ilman Keskustan panosta Suomen EU-jäsenyys olisi saattanut jäädä toteutumatta. Kun Keskusta oli puolueena asettunut kesäkuussa 1994 puheenjohtajansa Esko Ahon taakse tämn uhattua erota ellei saisi myönteistä EU-kantaa kokoukselta, sen kannattajakunnan enemmistä silti äänesti kansanäänestyksessä vastaan. Asiallisesti ottaen Keskustan äänestäjäkunnan vähemmistö siten ratkaisi kyllä-äänten voiton ja Suomen liittymisen Euroopan Unioniin. Kansanäänestyksen tulos oli 56,9 % -43,1 % Suomen EU-jäsenyyden puolesta.

Suomen jäsenyys Euroopan unionissa toteutui 1.1.1995 lukien. Pitkä tie länsimaiden joukkoon täysivaltaisena jäsenenä oli johtanut myönteiseen lopputulokseen. Se oli vaikea ja kivikkoinen tie, ja välillä mahdottomaksi luultu todellisuus tuli mahdolliseksi. Päivämäärn voi lukea suurten suomalaisten hetkien joukkoon. Se voidaan hyvin perustein rinnastaa päivämääriin, jotka määrittelevät uudelleen kansakunnan suunnan, kuten esimerkiksi autonomian alkamisen tai itsenäisyysjuistuksen.

Lähdeaineisto Jukka Seppinen Mahdottomasta mahdollinen ISBN 951-566-063-7

Maatalousneuvottelut pimennossa ja tiedottaminen puolueellista

Maatalousneuvotteluiden pitkittymisestä tuli varsinkin Aholle ja keskustajohdolle painajainen. Vähän väliä rysselistä singahti tietoja aukiolevista tukipykälien tulkinnoista. Maatalousministeri Mikko Pesälä sai selittää asioita jatkuvasti parhain päin, maatalousministeriöstä ja valtioneuvoston linnasta oli lähes jatkuva puhelinyhteys suurlähettiläs Erkki Liikaseen. Suurlähettilään numeroon jonotti parhaillaan yhtä aikaa presidentti, pääministeri ja pari muuta ministeriä. Valtiovalta tiedotti kansalaisille kolmea reittiä. Jäsenyyden puolustajat ja vastustajat saivat tukea toimintaansa, hallitus lähetti jokaiselle äänioikeutetulle tiedotuskirjeen ja ulkoministeriön EU-tiedotus jakoi omaa materiaaliaan.

Hallituksen oma tiedotuskirje oli hyvin niukkasanainen tiivistelmä sopimuksen sisällöstä. Sen teksti hyväksyttiin hallituksessa. Päättämääsä olivat ministerit Mauri Pekkarinen, Sirpa Pietikäinen, Pirjo Rusanen, Heikki Haavisto, Seppo Kääriäinen ja Mikko Pesälä. Ulkoministeriön alaisen Eurooppa-tiedotuksen toiminta herätti riitoja. Jäsenyyden vastustajat arvostelivat sen toimintaa puolueelliseksi, jäsenyyden puoltajat olivat tyytyväisempiä tiedotukseen.

Ulkoministeriön Eurooppa-tiedotuksen jakamien tietoiskujen otsikot syys-lokakuulta 1994 kertovat linjan: Venäjä ja EU lähentyvät, Suomi saisi EU:n budjetista enemmän kuin maksaisi sinne, EU-jäsenyys pienentäisi ruokalaskua kymmeneksen, EU:n jäsenyys ei muuttaisi sosiaali- ja terveysturvaa, EU:n perustuslaki olisi jäsenmaiden välinen asia, EU muuttaa välillistä verotusta, ei tulliveroja. Euroopan unionista voi erota, Suomi ja EU tavoittelevat tasa-arvoa ja Suomi voi kieltää ydinjätteen maahantuonnin.

Jäsenyyden puolustajat valittivat kuinka pienistä liittymissopimuksen tulkinnoista oli kehitelty aivan liian suuria otsikoita. Jäsenyyden puolustajien oli jäsenyyskeskustelun loppuvaiheissa vaikea hyväksyä, jos lehdessä oli painettu jäsenyyden vastustajien väite Suomen itsenäisyyden menettämisestä. Ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen kimmastui Ilta-Sanomissa olleeseen yleisönosastokirjoitukseen niin paljon, että vastasi siihen. ”Joko me muiden samalla tavalla ajattelevien valtioiden rinnalla vaikutamme omaan tulevaisuuteemme tai me tyydymme siihen, mitä toiset puolestamme päättävät. Siinä se on, KYLLÄ tai EI Euroopan unionin jäsenyydelle”, Salolainen hehkutti.

Äänestyspäivän lähetessä molemmat osapuolet lisäsivät painostustaan. Teollisuuden ja elinkeinoelämän järejstöissä kasvatettiin tiedotusbudejttia muutamilla miljoonilla markoilla. MTK heitti neljä miljoonaa ei-puolelle. Helsingin Sanomien, Aamulehden ja Turun Sanomien julkaisijayhtiöt lähtivät mukaan taistoon. Kolmen lehden etusivut tapetoitiin jäsenyyttä puoltavilla ilmoituksilla. Ilmoitusaamuina toimituksen puhelimet olivat kuumina, eikä hyvää sanaa kuulunut.

Vastustajilla ei ollut samanalaisia voimavaroja käytössään, mutta kiveäkään ei jätetty kääntämättä. Puolueettomuus, itsenäisyys, kansallinen kulttuuri, maatalouden edut kelpasivat aseiksi. 123 kulttuuri-ihmistä vetosi jäsenyyttä vastaan. Aivan tasitelun loppumetreillä vastakkain asettuivat vielä kerran tuttu kaksikkoa. Jäsenyyden vastustajat saivat Paavo Väyrysen kasvot. Hän kävi tapana mukaan työhön tosissaan, näkyi ja kuului. Väyrynen ehdotti, että Suomen eduskunta lykkäsi loppullisen päätöksenteon jäsenyydestä yli naapurimaiden kansanäänestyksen.

Monet vaikuttajat kääntyivät turhaan presidentti Mauno Koiviston puoleen. Ja kansa ääensti. Koko maan tulos oli 56,9 prosenttia kyllä ja 43,1 prosenttia ei. Ratkaisun tekivät kaupunkilaiset. Kyllä-puoli sai kaupunkien äänistä 63 prosenttia. Kuopion, Keski-Suomen, Pohjois-Karjalan, Lapin, Vaasan ja Oulun vaalipiirien enemmistöt olivat jäsenyyttä vastaan. Jyrkimmin sitä oli Oulun vaalipiiri, jossa runsaat 56 prosenttia ääensti ei EU-jäsenyydelle. Koivinta vastustus oli Keijo Korhosen kotiseudulla Kainuussa.

Heti kansanäänestyksen jälkeen hallitus ja presidentti joutuvat tekemään tärkeän valinnan. Kuka edustaisi Suomea seuraavat viisi vuotta EU:n komissiossa. Keskustan ehdokkaita olivat maatalousministeri Heikki Haavisto ja pankinjohtaja Esko Ollila, kokoomuksen ulkomaankaupppaministeri Pertti Salolainen ja Alkon pääjohtajaksi siirtynyt Ilkkka Suominen, sosiaalidemokraattien pankinjohtaja Kalevi Sorsa ja suurlähettiläs Erkki Liikanen. Myöes Evan timitusjohtaja Jaakko Iloniemi oli vakavassa harkinnassa. Hän oli presidentin lähiystävä. Kaikki puolueet pelasivat monilla korteilla. Loullisen nimityksent teki presidentti Ahtisaari. Koska hallitus ei ollut ehdokkaasta yksimielinen, niin Ahtisaaren oli helppo nimittää Erkki Liikainen komissaariksi. Komissaarivalinnalla oli vaikutuksia seuraavaan hallitusratkaisuun. Viimeisetkin rippeet porvarihallituksen yhteistyömahdollisuuksista haihtuivat.

Väyrynen aloitti jarrutuksen. Eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen antoi miehen puhua. Aluksi suuri yleisö ei kiinnittänyt puheenpärinään huomiota, mutta kun puhetta oli jatkunut viikon verran, lehterit alkoivat täyttyä. Kävijöitä oli tuhansia. Lehtereillä oli huomattavasti täydempää kuin suuressa salissa. Toimettomattomaksi ei jäänyt Uosukainenkaan. Kesken keskustelu – ehkä pisimmän puheenvuoron aikana – hän käväisi Topin kanssa ulkomaillakin – Viipurissa avaamassa ensimmäiset kulutustavaramarkkinat sitten 1930-luvun. Eduskunnan lopullinen EU-päätös lykkääntyi Ruotsin kansanäänestyksen yli.

Pari viikkoa myöhemmin keskustan ryhmä valitsi Paavo Väyrysen edustajakseen EU-parlamenttiin. Mukaan lähtivät Timo Järvilahti, Mirja Ryynänen, Seppo Pelttari ja Olli Rehn. SDP:n edustajiksi nimettiin Ulpu Iivari, Riitta Myller, Saara-Maria Paakkinen ja Mikko Rönnholm. Kokoomuksesta Brysseliin ja Strasbourgiin lähtivät Riitta Jouppila, Ritva Laurila Pirjo Rusanen ja Kyösti Toivonen. Vihreiden edustajaksi tuli Heidi hautal, vasemmistoliiton Marjatta Stenius-Kaukonen ja Rkp:n Elisabeth Tehn. Itsenäisyyspäivän presidentti palkitsi EU-neuvottelijat ansiomerkeillä, vain Esa Härmälä jäi ilman. Haavisto ja Salolainen saivat Suomen leijonan suurristin.

Totuuden edessä
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2012/01/totuuden-edessa.html

Suomi liittyi EU:hun salaten ja valehdellen
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2011/12/suomi-liittyi-euhun-salaten-ja.html

Lähdeaineisto: Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23024-3

Korfun ”juhannushäät”

Vuoden 1994 aikana Suomen kansainvälinen asema muttui EU-jäsenyyden seurauksena. Tiistaina 1.3. aamulla Suomi, Ruotsi ja Itävälta pääsivät alustavaan sopimukseen jäsenyyden ehdoista. Norja jatkoi edelleen neuvottelujaan ehkä ennakoiden pysyvämpiä hankaluuksia. Yhteisymmärrystä edelsi tiukka neuvottelujakso, joka kesti puolitoista vuorokautta. EU teki lopussa huomattavia myönnytyksiä maatalouden kohdalla. Suomi sai läpi pohjoisen maatalouden pysyvän tuen viime tunneilla. Pääministeri Aho totesi ennakoivan varovasti sopimuksesta heti tuoreeltaan: ”Tämä ei ole sopimus. Tämä on pohja, jolta voi syntyä sopimus.” Varovaisuuden syynä oli auki ollut kysymys kansallisen maataloustuen suuruudesta. Lisäksi kristillisten kehitysyhteistyöministeri Toimi Kankaanniemi sanoi, ettei aio olla hallituksessa, joka vie Suomen EU:n jäseneksi. Monet kristilliset olivat demonisoineet EU:n jonkilaiseksi ilmestyskirjan pedoksi.

Uusi presidentti saattoi siten asettua katettuun EU-pöytään, vaikka poliittisessa eliitissä hänelle ei siinä paikka sovinnolla annettukaan. Mutta Ahtisaarta tultaisiin silti tarvitsemaan ennen kuin EU-jäsenyys toteutui. Presidentti Ahtisaaren keskusteluissa ulkomaisten vieraiden ja isäntien kanssa EU oli keskeinen aihe virkakauden alusta alkaen. Tähän ei tarvittu hänen aloiteellisuuttaan: Suomen presidentin oletettiin ilman muuta olevan EU-asioissa keskeinen toimija. Myös kansalaiset pitivät maakuntamatkoilla EU-asioita esillä. Olisi ollut täysin Suomen edun vastaista, mikäli presidentti oltaisiin pidetty sivussa EU-valmistelusta.

Ennen Viron-vierailua presidentti oli puehlinyhteydessä Itävallan liittopresidentti Thomas Kleistiin. Soitto tuli Wienistä 20.5. kello 17. Puhelun alussa Kleist onnitteli Ahtisaarta ja ilmoitti halukkuutensa tavata ”entisen kollegansa” Korfulla juhannuksen aikaan pidettävässä EU-huippukokouksessa, mistä sovittiin. Molemmat presidentit olivat entisiä ulkoministeriön valtisihteereitä. Mutta soiton tarkoitus oli selvittää, miten Ahtisaari aikoi osallistua EU-kokouksiin. Itävallan presidenttilläkään ei ollut juuri mitään ulkopoliittista roolia. Itse asiassa molemmat presidentit olivat hakemassa perusteluja omille rooleilleen EU-asioissa.

Puhelinkeskustelun aikana Ahtisaari tosiasiassa ratkaisi Suomessa velloneen kiistan presidentin roolista EU-huippukokouksissa. Hän viittasi tähän keskusteluun ja totesi kortoneensa kantansa jo pääministerille: Ahtisaari aikoi osallistua Korfun kokoukseen. ”Jollen nyt menisi, se rajaisi osallistumistani jatkossa. Myöhemmin voin valita, menenkö vai en.” . Kleistil totesi, että Suomen presidentti on Ranskan presidentin jälkeen Euroopan toiseksi vahvin presidentti ja että Itävallan presidentti on sitten kolmannela sijalla. Vuoden 2000 jälkeen Suomen presidentiin asemaa on sitten rajattu Itävallan presidentin valta-aseman suuntaan. Mutta puhelinkeskustelussa presidentti Kleistilin kanssa Ahtisaari toimi perustuslain hänelle antaman valtaoikeuden pohjalta.

Suomen valmistautuessa Korfun kokoukseen luotiin monella tavoin uutta käytäntöä. Valmistleujen johto oli liukumassa pääministerin kanslialle, mutta myös ulkoministeri Heikki Haaviston rooli oli vahva. Ylipäätään MTK:n johtotehtävissä kouliintunut Esko Ahon yllätysveto oli osoittaunut erinomaiseksi valinnaksi. Väyrynen oli eronnut Ahon hallituksesta keväällä 1993. Hänen asenteensa Suomen EU-hankkeseen muuttui helmikuussa 1993, jolloin hänelle selvisi, ettei hän saanut pitää jäsenyysneuvottelujen avajaisistunnossa Suomen puheenvuoroa. Huhtikuussa sivuun työnnetty ulkoministeri erosi. MTK:n puheenjohtajan nostaminen hallituseen oli tae sille, että vikuroivat villjeijät saataisiin – jos nyt joka siihen pystyisi – EU-hankkeen taakse.

Yllätys minulle oli se, että Haavisto pystyi omaksumaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiakysymykset nopeasti. Osastopäällikkö Jaakko Laajava oli tässä hänelle erinomaisena apuna. Haavisto omaksui myös presidenttiä kohtaan lojaalin ja rakentavan asenteen. Hän pystyi panemaan omat mieltymyksensä sivummalle ja toimimaan isänmaan puolesta. Henkilökohtaisesti harmittelin kuitenkin sitä, että Aho sivuutti Olli Rehnin. Ehkä Aho näki tämän kilpailijana; ehkä hän laski nuoren Rehnin rahkeet riittämättömiksi ajamaan jäsenyyttä läpi vikuroivassa keskustassa.

Toukokuun 20. päivänä Ahtisaari, Aho ja Salolainen sopivat siitä, että kansanäänestys järjestetään ennen Ruotsia 16.10.1994. Asiaa oli sondeerattu jo Ahtisaaren Ruotsin-vierailulla ja suomalais-ruotsalaisissa virkamieskeskusteluissa pitkin kevättä. Aho oli ollut toisella kannalla. Hän olisi halunnut – kaiketi Väyrysen painostuksesta – jättää ratkaisumme Ruotsin jälkeen tai pidettäväksi samana päivänä. Voi teitysti olla niinkiin, että Ruotsi olisi äänestänyt ei ja Suomi kyllä. Tämä olisi ollut Ahon kannalta täysi katastrofi, minkä hän ehkä ymmärsi, kun oli valmis muuttamaan marssijärjestystä.

Virkamiesten valmistelukokouksessa 6. kesäkuuta sovimme, että Suomen osalta EU-sopimusen allekirjoittavat Aho, Salolainen, Haavisto ja Sundbäck. Mukana allekirjoittamassa olivat myös Ruotsi, Itävalta ja Norja. Tasavallan presidentin osalta sovittiin, että Suomen puheenvuoron pitää presidentti ja se valmistellaan työryhmässä, johon kuuluvat Rusi, Huhtaniemi, Eikka Kosonen ja Esko Hamilo. Lisäksi sovimme Suomen valtuuskunnan koosta, joka kasvoi 17-hnekiseksi. Niin ikään päätettiin, että Korfulle lennetään yhdellä Finnairin erikoislennolla.

Samaan aikaan kun Suomi valmistautui Korfun ”juhannushäihin”, se suunnitteli jonkinlaisen seurustelusuhteen tiivistämistä NATO:n kanssa. Kesäkuun 10. päivänä Suomen ääni kuultiin ensimmäisen kerran läntisen sotilasliiton kokouksessa. Tällöin ulkoministeri Heikki Haavisto käytti virallisen puheenvuoron Pohjois-Atlantin yhteistyöneuvoston eli NACC:n kokouksessa Istanbulissa.

Ennen kuin Korfulle lähdettiin, oli saatava hallituksen rivit suoristettua. Kevätkesällä 1994 Ahon hallitus oli hajoamistilassa. Helsingin Sanoat julkaisi 28.5. kansanedustajien kokouksessa tehdyn kyselyn, jonka mukaan vain 96 kansanedustajaa lupasi äänestää EU-jäsenyyden puolesta; 43 oli vastaan, 37 ei osannut sanoa ja 23:ea ei tavoitettu. Sopimus tarvitsi taakseen 134 edustajaa. Tilanne oli kriittisin päähallituspuolueessa, jossa Paavo Väyrynen haki ammuksia hallituksen kaatamiseksi.

Lähdeaineisto Alpo Rusi Maarinkadun puolelta ISBN 951-1-16692-1

Vuosi 1994 – Martti Ahtisaari tasavallan presidentiksi

Martti Ahtisaari valittiin Suomen tasavallan presidentiksi suoralla kansanvaalilla. Hän sai 1723485 ääntä eli 53,9 % äänistä. Elisabeth Rehn sai 1476294 ääntä eli 46,1 % äänistä. Ensimmäisellä kierrokella Paavo Väyrynen sia 623415 ääntä ja Elisabeth Rehn 702211 ääntä. Keijo Korhonen sai 186936 ääntä ja Eeva Kuuskoski 82453 ääntä. Korhosen ja Kuuskosken ehdokkuus pudotti Väyrysen toiselta kierrokselta ja esti näin Väyrysen mahdollisen valinnan tasavallan presidentiksi.

Suomen ja kolmen muun hakijamaan eli Ruotsin, Norjan ja Itävallan sopimukset Euroopan unionin kanssa valmistuivat kevään 1994 aikana. Suomen ja EU:n neuvottelijat allekirjoittivat neuvottelutuloksen Brysselissä 12.4. Kaikki sopimukset käsiteltiin EU:n parlamentissa 4.5. Suomi hyväksyttiin jäseneksi äänin 377-21, tyhjää äänesti 61. Ruotsi äänin 380-24. Itävalta ja Norja äänin 374-24.
Matkustaja-autolautta Estonia upposi 28. syyskuuta 1994 kello 01.24 reitillään Tallinnasta Tukholmaan. Arvioitu saapumisaika Tukholmaan oli 09.30, mutta virallisen onnettomuustutkintaraportin mukaan noin kello 01.00 Turun saariston eteläpuolella keulavisiiri repeytyi irti laivasta aaltojen voimasta ja vettä alkoi tulvia autokannelle. Tämän vuoksi laiva kallistuikin aluksi noin 15 astetta, ja pian sen jälkeen 30–40 astetta oikealle. Kallistuma sai aikaan myös sen, että vettä alkoi tulvia sisään myös aaltojen rikkomista ovista ja ikkunoista kansilla 3, 4 ja 5, tämän jälkeen alusta ei olisi voitu pelastaa. Aluksen uppoaminen oli nopeaa ja väistämätöntä.

Aluksella oli onnettomuushetkellä 989 ihmistä, joista 852 menehtyi. 94 matkustajaa ja 43 miehistönjäsentä nostettiin merestä onnettomuuspaikalla. Suurin osa uhreista oli ruotsalaisia ja virolaisia. Ruotsin kansalaisia menehtyi 501, virolaisia 280 ja suomalaisia 10. Ruotsin kansalaisten joukossa oli ruotsinsuomalaisia 15. Menehtyneiden joukossa oli myös 19 muun maan kansalaista. Matkustajia laivalla oli muun muassa Latviasta, Liettuasta, Venäjältä, Saksasta, Alankomaista ja Norjasta. Tunnetuimpia Estonian onnettomuudessa menehtyneitä oli virolainen muusikko Urmas Alender. Nuorimmat Estonialta pelastuneet olivat 14-vuotias norjalainen ja 16-vuotias venäläinen poika

Tammikuu
1. tammikuuta – Yhdysvaltojen, Kanadan ja Meksikon välinen vapaakauppa-alue NAFTA astui voimaan.
1. tammikuuta – Euroopan vapaakauppaliiton EFTA:n ja Euroopan unionin EU:n sopimus Euroopan talousalueesta ETA:sta tuli voimman.
1. tammikuuta – Posti- ja telelaitos jakautui kolmeksi osakeyhtiöksi. Katto-organisaatioksi perustettiin Suomen PT Oy, jonka tytäryhtiöinä olivat postitoimintaa hoitava Suomen Posti Oy ja teletoiminnasta vastaava Telecom Finland Oy. Konsernin pääjohtajaksi tuli Pekka Vennamo.
3. tammikuuta – Venäläinen, Moskovaan matkalla ollut matkustajakone syöksyi maahan Irkutskissa heti lähdön jälkeen. Kaikki koneessa olleet 120 ihmistä saivat surmansa.
4. tammikuuta – Liettua jätti jäsenhakemuksen NATO:lle.
6. tammikuuta – Italialainen televisiojuontaja Ylenia Carrisi katosi lomamatkallaan New Orleansissa.
11. tammikuuta – Presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella äänesti ennakkon 1,3 miljoonaa suomalaista (31 % äänioikeutetuista).
13. tammikuuta – Valtion ilmoitettiin ottaneen vuonna 1993 lainaa 90,2 mrd.
13. tammikuuta – Venäjän suurlähetstö jätti pari viikkoa ennen Suomen presidentinvaaleja ulkoministeriölle nootin kahden suomalaisen yhdistyksen toiminnasta.
15. tammikuuta − Venäjä jätti Suomen ulkoministeriölle nootin kahdesta suomalaisesta yhdistyksestä. Nootissa katsottiin, että Pohjanmaalla toimineen Isänmaallisen Kansallis-Liiton ja tamperelaisen Suur-Suomi ry:n olemassaolo oli vastoin Pariisin rauhansopimuksen määräyksiä, jotka velvoittivat Suomen olemaan sallimatta luonteeltaan fasistisia järjestöjä.
16. tammikuuta – Suomessa järjestettiin ensimmäisten suorien presidentinvaalien ensimmäinen kierros. Kukaan yhdestätoista ehdokkaasta ei saanut ehdotonta äänten enemmistöä.
17. tammikuuta – Raju maanjäristys Los Angelesissa surmasi 50 ihmistä, noin 3 000 loukkaantui ja 20 000 menetti kotinsa.
19. tammikuuta – Suomi suhtautui myönteisesti NATO:n rauhankumppanuusaloitteeseen.
25. tammikuuta – Poptähti Michael Jacksonia vastaan nostettu syyte 14-vuotiaan pojan seksuaalisesta hyväksikäytöstä hylättiin Jacksonin maksettua pojalle huomattavan rahasumman.

Helmikuu
1. helmikuuta – Punk/rock yhtye Green Day teki läpimurron julkaistaessaan kolmannen albuminsa Dookie:n
4. helmikuuta – Yhdysvallat lopetti 30 vuotta voimassa olleen Vietnamin kauppasaarron.
4. helmikuuta – Suomen Asianajajaliitto erotti Kauko Juhantalon jäsenyydestään tämän valtakunnanoikeudessa saaman tuomion vuoksi.
4. helmikuuta – Espoon, Kirkkonummen ja Vihdin kuntien alueille perustettiin Nuuksion kansallispuisto.
6. helmikuuta – Martti Ahtisaari valittiin Suomen tasavallan presidentiksi. Hän sai 53,9 % äänistä ja voitti presidentinvaalien toisella kierroksella Elisabeth Rehnin.
7. helmikuuta – Opetusministeri Riitta Uosukainen siirtyi Suomen ensimmäiseksi naispuoliseksi eduskunnan puhemieheksi. Uudeksi opetusministeriksi tuli Uosukaisen avustajana toiminut Olli-Pekka Heinonen.
11. helmikuuta – Suomi asetti puolustusministeri Elisabeth Rehnin ehdokkaakseen YK:n lastenapujärjestön Unicefin pääsihteerin vaaliin.
12. helmikuuta – Miss Suomeksi kruunattiin tohmajärveläinen Henna Meriläinen.
12. helmikuuta – Norjan arvokkaimmaksi arvioitu maalaus, Edvard Munckin 1893 maalaama Huuto, varastettiin Oslon kansallisgalleriasta.
14. helmikuuta – Iran uudisti jälleen kirjailija Salman Rushdielle langetetun kuolemantuomion.
18. helmikuuta – Venäjä ja Valko-Venäjä sopivat rahaliitosta.
22. helmikuuta – Ahvenanmaa sai oikeuden poiketa EU:n verosäädöksistä siten, että veroton myynti säilyi Ahvenanmaan kautta kulkevilla matkustajalaivoilla.
25. helmikuuta – Palkkamurhaaja Ilpo Larha pakeni Helsingin lääninvankilasta.
25. helmikuuta – Äärijuutalainen lääkäri ampui 48 rukoilemaan kokoontunutta arabia moskeijassa Hebronissa Jordanjoen länsirannalla. Israelin ja PLO:n väliset rauhanneuvottelut keskeytettiin tapauksen vuoksi.

Maaliskuu
1. maaliskuuta – Georgian parlamentti hyväksyi maan liittymisen Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) jäseneksi.
1. maaliskuuta − Presidentti Martti Ahtisaari antoi eduskunnassa perinteisen juhlallisen vakuutuksen virkakautensa alkaessa.
3. maalikuuta – Venäjä ryhtyi katkaisemaan öljy- ja kaasutoimituksia Ukrainaan ja Valko-Venäjälle maksamatta jääneiden laskujen vuoksi.
4. maaliskuuta – Itävalta, Ruotsi ja Suomi sopivat liittymissopimuksesta Euroopan unionin kanssa.
4. maaliskuuta – Risteilyalus Sally Albatross ajoi karille Porkkalan edustalla. Alus saatiin irrotetuksi vasta kuuden viikon kuluttua.
11. maalikuuta – Tasavallan presidentti nimitti puolustusvoiman uudeksi komentajaksi pääesikunnan päällikön, kenraaliluutnantti Gustav Hägglundin, 55, ja ylensi hänet samalla kenraaliksi.
12. maaliskuuta – Armenia ja Azerbaidjan sopivat tulitaukoehdosita ja jatkoneuvotteluista Vuoristo-Karabahin sodassa.
13. maaliskuuta – Linuxin versio 1.0 julkaistiin Helsingin yliopistolla.
16. maaliskuuta – Norja ja EU pääsivät sopimukseen Norjan jäsenyysehdoista.
17. maaliskuuta – Lahden 55 tuntia kestänyt piiritystilanne päättyi vankikarkuri Ilpo Larhan itsemurhaan.
18. maaliskuuta – Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari nimitti kaksi uutta maaherraa: Oikeusministeri Hannele Pokka siirtyi Lapin läänin ja Tampereen apulaiskaupunginjohtaja Kaarina Suonio Hämeen läänin maaherraksi. Edelliset maaherrat Asko Oinas ja Risto Tainio jäivät eläkkeelle.
18. maaliskuuta – Presidentti Martti Ahtisaari nimitti kirjailija Paavo Haavikon akateemikoksi.
23. maaliskuuta – Hallitus teki periaatepäätöksen Suomen aluemeren laajentamisesta neljästä 12 meripeninkulmaan eli runsaaseen 22 kilometriin Ruotsin, Viron ja Venäjän tavoin.
24. maaliskuuta – Kansanedustaja Sulo Aittoniemi erosi SMP:n eduskuntaryhmästä ja liittyi sitoutumattomana Suomen Keskustan eduskuntaryhmään.
28. maaliskuuta – Venäjä ja Kazakstan solmivat Kazakstanissa sijaitsevaa Baikonurin avaruuskeskusta koskeneen 20 vuoden vuokrasopimuksen. Venäjä sai avaruuskeskuksen käyttöönsä 115 miljoonan dollarin vuosivuokralla.

Huhtikuu
1. huhtikuuta – Unkari jätti jäsenhakemuksen Euroopan unionille.
5. huhtikuuta – Kurt Cobain (Nirvana Yhtyeen laulaja) teki itsemurhan ampumalla itseään 20 kaliiperin haulikolla suuhun otettuaan ensin kolminkertaisen yliannostuksen heroiinia. Hänet löydettiin kolme päivää myöhemmin.
6. huhtikuuta – Ruandan presidentti Juvénal Habyarimanaa ja Burundin presidentti Cyprien Ntaryamiraa kuljettanut kone ammuttiin alas Kigalissa.
7. huhtikuuta – Hutut aloittivat tutsien joukkomurhan Ruandan sisällissodassa.
8. huhtikuuta – Puola jätti jäsenhakemuksen Euroopan unionille.
12. huhtikuuta – Esko Ahon hallituksessa vaihtui kaksi ministeriä. Uudeksi oikeusministeriksi Hannele Pokan tilalle tuli Anneli Jäätteenmäki ja uudeksi maa- ja metsätalousministeriksi Martti Puran tilalle Mikko Pesälä.
12. huhtikuuta- Suomi, Ruotsi ja Norja saivat Brysselissä valmiiksi EU-jäsenyyssopimustensa lopulliset sanamuodot. Suomen osalta sopimustekstiä viivytti kiista sokerikiintiöistä.
13. huhtikuuta – Kreikan parlamentti riisti vuonna 1967 syrjäytetyltä kuninkaalta Konstantin II:lta maan kansalaisuuden. Kreikan valtio takavarikoi kuningasperheen Kreikkaan jääneen omaisuuden. Konstantin II asui perheineen maanpaossa Lontoossa.
17. huhtikuuta – 22-vuotias tykkimies Mika Muranen karkasi Kymen ilmatorjuntarykmentistä varastamansa rynnäkkökiväärin kanssa kotikaupunkiinsa Kotkaan.
18. huhtikuuta – Suomi päätti osallistua Naton rauhankumppanuusohjelmaan.
20. huhtikuuta – Mika Muranen saatiin kiinni, hän surmasi karkumatkansa aikana kolme ihmistä Kotkassa.
24. huhtikkuuta - Richard Nixon kuoli New Yorkissa 81-vuotiaana.
26. huhtikuuta – Etelä-Afrikassa järjestettiin ensimmäiset monirotuiset vaalit. Mustaihoisia äänioikeutettuja oli noin 27 miljoonaa, joista yli puolet äänesti ensimmäistä kertaa elämässään.
28. huhtikuuta – Latvian parlamentista erotettiin viisi kansanedustajaa, joiden oli todettu olleen yhteydessä Neuvostoliiton ja Venäjän turvallisuuspalveluihin KGB:hen ja FSB:hen.
28. huhtikuuta – Agronomi Esa Härmälä valittiin Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton (MTK) uudeksi puheenjohtajaksi ulkoministeriksi siirtyneen Heikki Haaviston tilalle.
30. huhtikuuta – Itävaltalainen Formula 1 -kuljettaja Roland Ratzenberger sai surmansa ajettuaan San Marinon aika-ajoissa päin betoniseinää.
30. huhtikuuta – Euroviisut järjestettiin Dublinissa Irlannissa. Ne voitti Irlanti jo kolmatta kertaa putkeen.

Toukokuu
1. toukokuuta – Brasilialainen kolminkertainen Formula 1 -maailmanmestari Ayrton Senna menehtyi ajettuaan ulos San Marinon osakilpailussa.
1. toukokuuta – Eduskuntaan tuli kaksi uutta kansanedustajaa. Alkon pääjohtajaksi siirtyneen Ilkka Suomisen tilalle nousi Kirsi Piha ja Lapin läänin maaherraksi siirtyneen Hannele Pokan tilalle Ossi Korteniemi.
4. toukokuuta – Israel ja PLO allekirjoittivat Kairossa sopimuksen rajoitetusta itsehallinnosta Israelin miehittämällä Gazan kaistalla ja Jerikon kaupungissa.
6. toukokuuta – Englannin kanaalin alittava, Britannian ja Ranskan välinen tunneli avattiin.
9. toukokuuta – Nelson Mandelasta tuli Etelä-Afrikan ensimmäinen tummaihoinen presidentti.
10. toukokuuta – Eduskunta päätti, että kaupat saavat olla auki sunnuntaipäivisin joulukuussa sekä kuutena muuna kauppa- ja teollisuusministeriön määräämänä sunnuntaina.
11.toukokuuta – Hallitus myönsi toimiluvat kuudelle uudelle paikallisradiolle.
18. toukokuuta – Presidentti Martti Ahtisaari matkusti valtiovierailulle Venäjälle.
19. toukokuuta – Ruotsin valtiopäivät pidensi vaalikautensa nelivuotiseksi.
27. toukokuuta – Nobel-kirjailija Aleksandr Solženitsyn palasi Venäjälle 20 maanpaossa viettämänsä vuoden jälkeen.
30. toukokuuta – Venäläinen poliitikko Vladimir Žirinovski nosti herjauskanteen Hufvudstadsbladetia ja toimittaja Jutta Zilliacusta vastaan. Žirinovski piti Zilliacuksen hänestä kirjoittamaa artikkelia loukkaavana ja vaati miljoonan dollarin korvauksia.
31. toukokuuta – Eduskunta kiristi tupakkalakia. Tupakointi kiellettiin kaikissa julkisissa sisätiloissa, sisällä järjestettävissä yleisissä tilaisuuksissa sekä työpaikkojen asiakastiloissa. Myös nuuskan myynti kiellettiin. Muutokset tulivat voimaan maaliskuun alussa 1995.
31. toukokuuta – Presidentti Martti Ahtisaari aloitti kaksipäiväisen valtiovierailun Virossa.

Kesäkuu
1. kesäkuuta – Suomessa tuli voimaan laki arvonlisäverosta. Samalla kumottiin liikevaihtoverolaki.
2. kesäkuuta – Maailman taloudellisten ja poliittisten vaikuttajien muodostaman Bilderberg-ryhmän kokous alkoi Helsingissä Kalastajatorpalla.
3. kesäkuuta – Presidentti Martti Ahtisaari myönsi Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtajalle Jaakko Iloniemelle ministerin arvonimen. Iloniemi toimi myös Paasikivi-seuran puheenjohtajana.
3. kesäkuuta – Kokoomuksen puheenjohtaja, ministeri Pertti Salolainen,53, ilmoitti jättävänsä puolueen puheenjohtajuuden.
9. kesäkuuta – Walt Disneyn luoma sarjakuvahahmo Aku Ankka täytti 60 vuotta.
10. kesäkuuta – Suomessa tuli voimaan laki ympäristövaikutusten arvioinnista.
11. kesäkuuta – Armeijassa kouluttajana palvellut 24-vuotias vänrikki Mattias Flink ampui seitsemän ihmistä Falunissa Ruotsissa.
12. kesäkuuta – Nicole Brown Simpson ja hänen poikaystävänsä Ronald Goldman murhattiin kotinsa etuovella Los Angelesissa. Amerikkalaisen jalkapallon tähti ja näyttelijä O. J. Simpsonia syytettiin murhista, mutta hänet vapautettiin myöhemmin.
12. kesäkuuta – Itävaltalaiset hyväksyivät kansanäänestyksessä maansa liittymisen EU:n jäseneksi.
14. kesäkuuta – Yhdysvaltalainen sarjakuvapiirtäjä Carl Barks saapui Suomeen juhlistamaan Aku Ankan 60-vuotispäivää. Barks vieraili useissa muissakin Euroopan maissa.
16. kesäkuuta – Eduskunta hyväksyi törkeän rattijuopumuksen promillerajan alentamisen 1,5:stä 1,2:een.
18. kesäkuuta – Keskustan puoluekokous antoi tukensa hallituksen EU-linjalle äänin 1607-834. Puolueen puheenjohtajaksi valittiin uudelleen Esko Aho, 40, ja puoluesihteeriksi Pekka Perttula, 33.
20. kesäkuuta – Kehitysyhteistyöministeri Toimi Kankaanniemi erosi Esko Ahon hallituksesta. Hänelle ei nimitetty seuraajaa. Kankaanniemi oli vastustanut Suomen EU-jäsenyyttä.
23. kesäkuuta – Etelä-Afrikka hyväksyttiin jälleen YK:n täysjäseneksi. Etelä-Afrikka oli suljettu järjestön ulkopuolelle vuonna 1974 sen harjoittaman rotuerottelupolitiikan vuoksi.
24. kesäkuuta – Suomi allekirjoitti sopimuksen Euroopan unionin jäsenyysehdoista EU:n huippukokouksessa Korfussa.

Heinäkuu
1. heinakuuta – YK:n ihmisoikeuskomitea antoi Suomelle langettavan päätöksen siitä, että viranomaiset estivät mielenosoituksen Kenian presidenttiä Daniel arap Moita vastaan hänen vieraillessaan Suomessa 1987.
2. heinäkuuta – Albanian viimeinen kommunistijohtaja Ramiz Alia tuomittiin yhdeksän vuoden vankeuteen vallan väärinkäytöstä ja noin 50 000 markan korvauksiin valtion varojen kavaltamisesta.
6. heinäkuuta – Kambodžan parlamentti hyväksyi punakhmerien toiminnan kieltävän lain.
8. heinäkuuta – Pohjois-Korean diktaattori Kim Il Sung kuoli sydänkohtaukseen.
15. heinäkuuta – Tohtori Keijo Korhonen ilmoitti jättävänsä Kainuun Sanomien päätoimittajan tehtävät ja siirtyvänsä Yhdysvaltoihin Tucsonin yliopiston vierailevaksi professoriksi. Korhonen oli ollut Suomen Kansan Itsenäisyysrintaman presidenttiehdokkaana helmikuun presidentinvaaleissa ja näkyvimpiä Suomen EU-jäsenyyden vastustajia.
16.–22. heinäkuuta – Suuresta komeetasta Shoemaker-Levy 9:stä hajonneet kappaleet törmäsivät Jupiteriin kuuden päivän aikana.
17. heinäkuuta – Brasilia voitti Jalkapallon maailmanmestaruuden.
22. heinäkuuta – Miliisi ratsasi ja sulki Moskovassa MMM-pyramidihuijauksen toimistot veronpetoksen vuoksi. Pyramidipeliin yhteensä 1,5 miljardia US-dollaria sijoittaneet miljoonat venäläiset menettivät rahansa, osa elinikäiset säästönsä.
25. heinäkuuta – Israel ja Jordania antoivat Washingtonin julistuksen, joka päätti maiden välillä vuodesta 1948 vallinneen sotatilan. Rauhansopimus allekirjoitettiin 26. lokakuuta.
30. heinäkuuta – Viro ja Venäjä sopivat Neuvostoliiton entisen Paldiskin tukikohdan kahden ydinreaktorin purkamisesta.
31. heinäkuuta – YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi päätöslauselman, joka oikeutti Yhdysvaltain johtaman liittoutuman ryhtymään "kaikkiin tarpeellisiin toimiin" − käytännössä aseellisiin − demokratian palauttamiseksi Haitiin.

Elokuu
2. elokuuta – Ruotsalainen vakooja Stig Bergling palasi vaimonsa kanssa vapaaehtoisesti kotimaahansa oleskeltuaan lähes seitsemän vuotta ulkomailla. Bergling oli aikanaan tuomittu elinkautiseen vankeuteen vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi. Hänen loikkauksensa Suomen kautta Neuvostoliittoon lokakuussa 1987 oli nostattanut suuren kohun.
5. elokuuta – Tuhannet kuubalaiset osoittivat mieltään presidentti Fidel Castroa vastaan maan pääkaupungissa Havannassa. Castro syytti Yhdysvaltoja mielenosoitusten lietsomisesta. Neuvostoliiton tuen loppuminen vuoden 1991 alussa oli romahduttanut Kuuban talouden.
9.–14. elokuuta – Helsingissä järjestettiin yleisurheilun EM-kisat.
15. elokuuta – Terroristi "Shakaali" (Ilich Ramirez Sanchez) pidätettiin Sudanissa. Shakaalilla oli aikoinaan yhteyksiä mm. pahamaineiseen terroristiryhmään Baader-Meinhofiin.
19. elokuuta – Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton ilmoitti, ettei Yhdysvaltoihin pyrkiville kuubalaisille enää myönnetä automaattisesti turvapaikkaa, vaan heidät siirretään Guantanamo Bayn laivastotukikohtaan.
24. elokuuta – Hallitus hyväksyi lain, joka lopetti Helsingin yliopiston yksinoikeuden julkaista suomalaisia almanakkoja vuoden 1996 alussa.
25. elokuuta – Hallitus antoi eduskunnalle Suomen EY-jäsenyyttä koskevan lakiesityksen.
27. elokuuta – Pertti Salolainen jätti Kokoomuksen puheenjohtajuuden. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin kansanedustaja Sauli Niinistö.
31. elokuuta – Viimeiset venäläiset sotajoukot poistuivat Virosta, Latviasta ja Saksasta.

Syyskuu
3. syyskuuta – Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusjärjestö MTK asettui julkisesti vastustamaan Suomen EU-jäsenyyttä.
4. syyskuuta – Helsingin jäähallissa pidettiin jatkosodan päättymisen muistojuhla, johon osallistui lähes 5 000 sotaveteraania. Samalla vietettiin Rintamamiesveteraanien liiton 30-vuotisjuhla. Juhlapuheen piti presidentti Mauno Koivisto. Suomen ja Neuvostoliiton välisten sotatoimien päättymisestä oli kulunut 50 vuotta.
6. syyskuuta – Paavi Johannes Paavali II perui suunnittelemansa vierailun Serbiaan sen jälkeen, kun serbijoukot olivat ilmoittaneet, etteivät ne voineet taata paavin turvallisuutta.
6. syyskuuta – Kansanedustaja Hannu Suhonen erosi Suomen maaseudun puolueesta ja jatkoi sitoutumattomana.
7. syyskuuta – Presidentti Martti Ahtisaari lähti valtiovierailulle Tanskaan.
8. syyskuuta – 132 ihmistä kuoli lento-onnettomuudessa Pittsburghissa Yhdysvalloissa Boeing 737 -koneen pudottua.
18. syyskuuta − Sosialidemokraatit voittivat Ruotsin valtiopäivävaalit. Kokoomus säilytti asemansa toiseksi suurimpana puolueena.
19. syyskuuta – Yhdysvaltojen johtama sotilasoperaatio Haitissa syrjäytti sotilasjuntan ja palautti valtaan demokraattisesti valitun presidentti Jean-Bertrand Aristiden. Aristide palasi Yhdysvalloista Haitiin 15. lokakuuta.
21. syyskuuta – Saksan liittopäivät hyväksyi lain, jonka nojalla natsien harjoittamien juutalaisvainojen kiistämisestä tuli rangaistava teko.
21. syyskuuta − Tanskassa järjestettiin kansankäräjävaalit. Eniten kannatustaan nosti oikeistoliberaalinen Venstre. Sosialidemokraatit menettivät seitsemän paikkaa, mutta säilyivät suurimpana puolueena. Pääministeri Poul Nyrup Rasmussen muodosti vaalien jälkeen uuden hallituksen miltei entiselle pohjalle.
28. syyskuuta – Autolautta Estonia upposi Itämerellä, 852 ihmistä kuoli.
28.–29. syyskuuta – Torpin panttivankikriisi Norjan Sandefjordissa.
30. syyskuuta – Hesperian puistossa Helsingin Töölössä paljastettiin presidentti Risto Rytin muistomerkki. Kuvanveistäjä Veikko Myllerin teos oli jo etukäteen herättänyt runsaasti keskustelua.

Lokakuu
4. lokakuuta – 48 Temple Solaire (Aurinkotemppeli) -uskonlahkon jäsentä löydettiin kuolleena Sveitsissä kahdesta kiinteistöstä. Osa oli ilmeisesti tehnyt itsemurhan ja osa murhattiin.
6. lokakuuta − Sosialidemokraattien puheenjohtaja Ingvar Carlsson muodosti Ruotsin uuden hallituksen.
6. lokakuuta – Kotkan käräjäoikeus tuomitsi Mika Murasen elinkautiseen vankeuteen kolmesta murhasta, kahdeksasta murhayrityksestä ja kolmesta tapon yrityksestä, sekä 850 000 markan korvauksiin.
9. lokakuuta – Kansallismielinen Vapauspuolue menestyi Itävallan parlamenttivaaleissa.
11. lokakuuta − Rautakirja Oy osti Suomen suurimman elokuva-alan yrityksen Finnkinon osake-enemmistön 70 miljoonalla markalla.
16. lokakuuta – Suomessa järjestettiin kansanäänestys Euroopan unioniin liittymisestä. Kyllä-kanta sai 56,9 % äänistä. Äänestysprosentti oli 74.
17. lokakuuta – Ison-Britannian kuningatar Elisabet II ja prinssi Philip aloittivat kolmipäiväisen, historialliseksi luonnehditun valtiovierailun Venäjälle. Kyseessä oli ensimmäinen Ison-Britannian hallitsijan vierailu maassa tsaarinvallan kaatumisen jälkeen 1917.
19. lokakuuta − 22 ihmistä kuoli ja yli 40 haavoittui linja-autoon sijoitetun pommin räjähtäessä Tel Avivissa Israelissa. Palestiinalainen äärijärjestö Hamas ilmoittautui iskun tekijäksi.
19. lokakuuta – KOP ilmoitti järjestävänsä kahden miljardin osakeannin pankin vakavaraisuusongelmien ratkaisemiseksi.
21. lokakuuta – Yhdysvallat ja Pohjois-Korea solmivat puitesopimuksen, jonka yhteydessä Pohjois-Korea lupasi jäädyttää omat grafiittihidasteiset ydinreaktorinsa. Vastineeksi USA lupasi toimittaa vuosittain mittavan määrän öljyä sekä rakentaa kaksi kevytvesireaktoria Pohjois-Koreaan. USA perusti vuonna 1995 KEDO-nimisen kansainvälisen järjestön täytäntöönpanemaan sopimusta.
21. lokakuuta − Ison-Britannian kuningatar Elisabet II ja prinssi Philip pysähtyivät Helsinkiin paluumatkallaan Venäjältä ja tapasivat presidentti Martti Ahtisaaren.
25. lokakuuta − Vatikaani solmi diplomaattisuhteet Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n kanssa.
25. lokauuta- Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari nimitti Suomen ensimmäiseksi EU-komissaariksi suurläheittiläs Erkki Liikasen ,44 sdp.
29. lokakuuta − 26-vuotias mies tulitti kiväärillä Valkoista taloa Yhdysvaltain pääkaupungissa Washingtonissa. Kukaan ei loukkaantunut.

Marraskuu
1. marraskuuta – Suomen maaseudun puolueen kansanedustaja, entinen puoluesihteeri ja puheenjohtaja Tina Mäkelä erosi SMP:stä ja perusti oman Sitoutumattomat Kansanedustajat (SitK) -eduskuntaryhmän. SMP:n eduskuntaryhmään jäi enää kolme kansanedustajaa.
1. marraskuuta – Pääesikunnan päällikkö, kenraaliluutnantti Gustav Hägglund siirtyi uudeksi puolustusvoimain komentajaksi. Edellinen komentaja, amiraali Jan Klenberg, jäi eläkkeelle.
3. marraskuuta – Red Hat Linux 1.0 julkaistiin.
6. marraskuuta – Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari matkusti viralliselle työvierailulle Yhdysvaltoihin.
8. marraskuuta − YK:n turvallisuusneuvosto päätti perustaa erikoistuomioistuimen käsittelemään Ruandan kansanmurhaa.
13. marraskuuta – Ruotsissa kansanäänestys Euroopan unioniin liittymisestä päättyi kyllä-äänten voittoon 52,2 % - 46,8 %, tyhjää äänesti n. 1 %.
13. marraskuuta – Michael Schumacherista tuli ensimmäinen saksalainen Formula 1 -maailmanmestari.
18. marraskuuta – Eduskunta hyväksyi Suomen EU-jäsenyyden. Jaa-ääniä annettiin 152, Ei-ääniä 45, tyhjää äänesti yksi ja yksi äänestäjä oli poissa.
21. marraskuuta – NATO.n 50 koneen osasto iski Kroatian Krajinan alueen sirbien sotilaskentälle.
22. marraskuuta – Presidentti Martti Ahtisaari matkusti viralliselle vierailulle Saksaan.
28. marraskuuta – Norjan EU-kansanäänestyksessä enemmistö vastusti unioniin liittymistä.
28. marraskuuta – Sarjamurhaaja Jeffrey Dahmer murhattiin vankilassa painonnostotangolla.
29. marraskuuta – Eduskunta hylkäsi kansanedustaja Vesa Laukkasen eroanomuksen. Laukkanen oli perustellut anomustaan omantunnonsyillä, jotka estivät häntä toimimasta eduskunnassa.
30. marraskuuta – Italialainen matkustaja-alus Achille Lauro syttyi palamaan Intian valtamerellä Somalian edustalla. Kaksi matkustajaa sai surmansa. Alus upposi 2. joulukuuta.
30. marraskuuta − Entinen pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri Marjatta Väänänen sai ensimmäisenä naisena ministerin arvonimen. Väänänen oli jättänyt eduskunnan vuoden 1991 vaaleissa.

Joulukuu
2. joulukuuta – Poliisi ampui taloonsa linnoittautuneen miehen Kirkkonummella yli kaksi vuorokautta kestäneen piirityksen päätteeksi. Tapaus herätti runsaasti keskustelua poliisin toimintatavoista.
4. joulukuuta – Tukholmassa yökerhon edessä sattuneessa ampumavälikohtauksessa kuoli neljä ja loukkaantui 21. Ampujat aloittivat tulituksen, kun heitä ei ollut aiemmin yöllä päästetty sisään yökerhoon.
8. joulukuuta – Kirjailija Eeva Joenpelto sai Finlandia-palkinnon romaanistaan Tuomari Müller, hieno mies.
9. joulukuuta – Eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen valtionyhtiöiden yksityistämisestä.
11. joulukuuta – Venäjän presidentti Boris Jeltsin määräsi joukot Tšetšeniaan.
13. joulukuuta – Etiopiassa alkoi oikeudenkäynti maata vuosina 1974−1991 hallinnutta äärivasemmistolaista johtoa vastaan. Johtomiehiä syytettiin rikoksista ihmisyyttä vastaan. Maanpaossa Zimbabwessa ollut Etiopian entinen johtaja Mengistu Haile Mariam puuttui syytettyjen joukosta, koska hän oli saanut Zimbabwesta turvapaikan eikä Zimbabwe suostunut luovuttamaan häntä Etiopiaan.
13. joulukuuta – Suomi ilmoitti eroavansa Euroopan vapaakauppajärjestöstä EFTA:sta vuoden 1995 alussa.
19. joulukuuta – Meksikon peson päästäminen kellumaan johti talouskriisiin. Peson arvo romahti dollarisuhteesta 3:1 suhteeseen 10:1. Yhdysvallat pelasti lopulta Meksikon 50 miljardin dollarin lainalla.
24. joulukuuta – Air Francen matkustajakoneen kaappaus päättyi tulitaisteluun Marseillen lentokentällä, kun ranskalaiset erikoisjoukot tunkeutuivat koneeseen. Kaikki neljä kaapparia kuolivat ja lisäksi 13 matkustajaa, kolme miehistön jäsentä ja yhdeksän poliisia loukkaantui.
29. joulukuuta – Presidentti Martti Ahtisaari nimitti kansanedustaja Jan-Erik Enestamin uudeksi puolustusministeriksi ja kansanedustaja Anneli Tainan uudeksi asuntoministeriksi. Heidän edeltäjänsä Elisabeth Rehn ja Pirjo Rusanen siirtyivät europarlamentaarikoiksi vuoden 1995 alussa.
29. joulukuuta – Kansa-yhtiöt päätettiin hakea konkurssiin.

Lähdeaineisto
Mitä, missä, milloin 1995
Mitä, missä, milloin 1996