Isänmaattomat heimosoturit

Puolustusvoimiemme riveissä taisteli jatkosodan vuosina 1941-1944 neljä heimoveljistämme muodostettua pataljoonaa: Vienan ja Aunuksen Heimosoturipataljoonat, Heimopataljoona 3 ja Erillinen pataljoona 6. Asemasotavaiheen viimeisen vuoden 1944 alkupuolella Suomeen saapuneista ja vapaaehtoisina Suomen puolustusvoimiin liittyneistä virolaisista perustettiin vajaa, kaksipataljoonainen Jalkaväkirykmentti 200. Elokuun 18. päivänä rykmentti laivattiin Hangossa ja kuljetettiin kotimaahansa.

Itä-Karjalan ja Inkerin runsaat kaksikymmentä vuotta aiemmin tyhjiin rauenneiden vapautusmisyritysten jälkeen Suomeen siirtyneet heimoveljemme ja heidän poikansa olivat jatkosodan alkaessa valmiit noudattamaan Mannerheimin kutsua lähteä jatkamaan kesken jäänyttä vapautustaisteluaan. Heistä koottiin heinäkuussa 1941 Vienan ja Aunuksen Heimosoturipataljoonat.

Heimopataljoona 3 perustettiin vuoden 1942 jälkipuoliskolla Suomen ja Saksan sotavankileireillä olleista Inkerin, Vienan ja Aunuksen meihistä. Joukossa oli myös vepsäläisiä ja Tverin karjalaisia sekä muutama amerikansuomalaisten vanhempiensa mukana ihannevaltakuntaan muuttaneita. Heimosotureille luvattiin Suomen kansalaisuus sodan päätyttyä kaikkine etuineen ja oikeusineen. Mannerheimin lupaukset eivät täyttyneet. Neuvostoliitto vaati kaikki heimosoturit palautettavaksi synnyinmaahansa. Isänmaattomat veljemme hajaantuivat piiloutuen kuka Suomeen, kuka Ruotsiin, kuka paeten jopa valtamerine tuolle puolen, Pieni ossa vietiin väkisin Siperiaan.

Itä-Karjalan vapautusyritykset 1918-1922

Itä-Karjalan monivaiheisista vapauttamisyrityksistä oi tullut pakonomainen traditio. Kun Suomi ei voinut virallisesti lähteä sotaisian politiikan tielle, asiaa koetettiin esitää yksityisin aloittein. Niin sanotun "Karjalan komitean" esityksen pohjalta saatiin koottua "Itä-Karjalan avustusretkikunta", jonka johto uskottiin majuri von Hertzenille. Retkikunta jaettiin kolmeen osaan. Eteläinen, von Hertzenin johtama ryhmä, hyökkäsi Salmista yli rajan, valtasi Viteleen, Tuuloksen ja Aunuksen kaupungin edeten kuudessa päivässä Syvärille asti. Keskimmäinen ryhmä eteni majuri Talvelan johdossa Salmin Orusjärveltä Tulemajärvelle ja valtasi 29.4.1919 Prääsän tärkeän risteysalueen. Täällä siihen liittyi pohjoisesta tullut kapteeni Maskulan johtama ryhmä. Eri vaiheittein jälkeen eteneminen jatkui aivan Petroskoin liepeille saakka. Siellä taisteltiin ankarasti. Itse kaupunkia ei saatu vallatuksi, sillä Etelä-Aunuksen epäsuotuisaksi kääntynyt tilanne pakotti avutusretkikunnan joukot vetäytymään Sotjärven ja Säämäjärven väliselle kannakselle. Eteläinen ryhmä oli näet joutunut vetäytymään vahvojen venäläisten ja punaisten voimien tieltä Tuulokseen ja sieltä edelleen rajalle vihollisen laksiekssa jukkoja maihin Vitelessä. Heinäkuun lopussa 1919 ryhmä vetäytyi Suomen rajalle, missä taistelut taukosivat vasta maaliskuussa 1920.

Vienan ja Aunuksen vapaustaistelut 1920-1922

Uhtuan kokokuksessa valittu väliaikainen hallitus hoiteli maan asioita. Ensimmäiset maakuntapäivät kokoontuivat maalis- ja huhtikuussa 1920. Kokous päätti, että Itä-Karjala eroaa Venäjästä ja se liitetään Suomeen. Tarton rauhanneuvotteluissa 1920 Suomi tuloksetta koetti saada aikaan päätöstä Itä-Karjalan kohtalon ratkaisemisesta kansanäänestyksell Bolsevikit eivät suostuneet tällaiseen järjestelyyn.
Suomen hylkäämä Itä-Karjalaa päätti itse vapauttaa itsensä bolsevikkien hirmuvallasta ja taistella itselleen vapauden ja mahdollisuuden liittyä Suomeen.

Vienalaisten keskuudessa heräsi metsäsissiliikkeen nimellä tunnettu aktiivinen toiminta. Joukoja organisoitiin ja aseita hankittiin. Useita paikkakuntia puhdistettiin bolsevikeistä. Suomesta riensi riveihin vapaaehtoisia, niin että joulukuun alussa 1921 laskettiin aseistettuja joukkoja olevan 3000 miestä, näistä 500 suomalaisia. Sotatoimet alkoivat kahdella eri suunnalla.
Repolasta eteni Repolan pataljoonaksi kutsuttu osasto taistellen Porajärvelle ja valtasi sen jouluaattona 1921. Pataljoonaan kului parisataa suomalaista. Suojärveltä eteni yksi komppania Kostamukseen vallaten sen ja liittyen Porajärvellä pääjoukkoon. Täällä syntyi joulun jälkeisinä päivinä kiivas taistelu punaisten hyökätessä 5000 - 6000 miehen vahvuisin joukoin runsaiden raskaiden aseiden tukemana. Repolan pataljoona joutui vetäytymään Suomen puolelle.
Vienalaisten ja heitä tukenieden suomalaisten yritys maan vapauttamiseksi epäonnistui. Kiivaiden taisteluiden jälkeen Vienan miesten oli vetäydyttävä Suomeen. Yli kymmenen tuhatta pakolaista joutui jättämään Itä-Karjalan, koska he halusivat elää mieluummin vapaina kansalaisina Suomessa kuin alistua orjuuteen kotikonnuillaan.

Suomen hallituksen esityksestä itäkarjalaisten asia otettiin esille Kansainliitossa vuonna 1922. Mitään tuloksia maailmanjärjestön käsittelystä ei kuitenkaan seurannut. Heimoaate jäi silti kytemään monien mielessä. Näkyvänä osituksena aatteen elpymisestä oli heimoveljistämme koottujen pataljoonien spntaani perustaminen vuosina 1941-1943.

Heimoaate ja Akateeminen Karjala-seura

Suomessa syntyi suppeissa ylioppilaspiireissä helmikuun lopulla 1922 Akateeminen Karjalaseura. Heimoaate oli kytenyt myös Mannerheimin mielessä koko vapaussodan jälkeisen ajan. Mannerheim päätti perustaa erillisen heimomiesten joukko-osaston käytettäväksi sotatoimiin Itä-Karjalassa. Hankkeen vauhdittajina olivat Akateemisen Karjala-Seuran silloiset johtomiehet puheenjohtajansa tohtori Vilho Helasen johdolla. Heinäkuun kuluessa 1941 vienalaisista, aunukselaisista, inkeriläisistä ja nuorista suomalaisista vapaaehtoisista sekä vanhoista veteraaneista koottiin kaksi joukkoyksikköä: Vienan ja Aunuksen Heimosoturipataljoonat, VHSP ja AHSP, sekä näiden yhteiseksi johtoportaaksi pienehkö esikunta. Näistä yksiköistä muodostettiin Prikaati K(Pr.K). Nimensä se sai komentajaksi määrätyn everstiluutnantti Eero Kuusisaaren mukaan.

Heimopataljoona 3

Vasta kesällä 1942 saatiin suurin osa luvatuista vangeista tuoduksi Saksasta Suomeen. Heitä tuli 812 miestä. Kaikki sjoitettiin karanteenin jälkeen elokuussa 1942 maataloustöihin. Saman vuoden syyskuussa suomensukuisten sotavankien määrä kohosi Suomessa 2518 mieheen. Tällöin oli päämajassa heimosotavankien käyttösuunitelmat valmiina. Mannerheim hyväksyi heimosotavankipataljoona perustamissuunnitelman 12.11.1942. Mannerheim määräsi sen nimeksi Heimopataljoona 3.

Heimopataljoona 3:n vaiheita Karjalan kannaksella suurtaistelujen aikana tulosta voidaan pitää varsin hyvänä. Pataljoona oli suorittanut annetut tehtävät hyvin, eikä missään vaiheessa ollut tapahtunut mitään hävettävää sen paremmin pataljoonan sotapäiväkirjan kuin Suomen sota teoksenkaan mukaan. Erityisen maineikkaalta näyttää Vuosalmen taisteluvaihe, jossa heimosotamiehet puolustautuivat yhtä peräänantamattomasti kuin suomalaisetkin soturit. Tappioiden määrään katsoen tämä ajanjakso tuntuu erityisen raskaalta. Kokonaistappiot tällä kaudella olivat 421 miestä, joista 61 kaatunutta, 19 kadonnutta ja 341 haavoittunutta.

Mannerheim lupasi, että heimosoturit saav at sodan päätyttyä Suomen kansalaisuuden. Mitään vaaraa pakkosiirrosta entisille asuinsijoille ei tulisi olemaan. Lupaus ei täyttynyt. Se oli katkera pettymys miehille, jotka taistelivat Suomen vapauden puolesta siinä missä suomalaisetkin. Neuvostoliitto vaati kaikkia heimosotureita palautettavaksi. Syntyi dramaattisia tilanteita. Suuri isänmaattomista veljistämme piiloutui Suomeen tai pakeni Ruotsiin tai valtameren taa. Osa vietiin väkisin Siperiaan, jotkut ammuttiin jo Viipurissa.

Lähdeaineisto: Pentti Syrjä Isänmaattomaat heimosoturit jatkosodassa 1941-44 ISBN 951-0-17405-X